Do you kiss on the first date?

//Yksinpeli//

Paul palasi koulupäivän jälkeen kotiinsa jännittynein mielin. Vaikka hän oli seurustellut ihanaisen Marjorie Carterin kanssa vain hetkisen, oli Paulin tarkoitus kertoa tyttöystävästään omalle isälleen. Näin he olivat tänään koulussa sopineet - molemmat kertoisivat vanhemmilleen, jolloin heidän ei tarvitsisi salailla suhdettaan. He saisivat siis viettää aikaa yhdessä muutenkin kuin koulussa, ja se olisi paljon, sillä heillä ei ollut yhteisiä tunteja.
Paul jätti takkinsa naulakkoon eteiseen, ja vilkaisi ensiksi olohuoneeseen, sitten keittiöön. Ei, isä ei ollut kummassakaan huoneessa, joten hän oli varmaankin työhuoneessaan. Paul suuntasi askeleensa yläkertaan, tipautti koululaukkunsa oman huoneensa puolelle, ja jatkoi sitten käytävän päähän isän työhuonetta kohti. Ovelle päästyään hän koputti, ja kuunteli.

Ei äännähdystäkään. Mahtoiko isä nukkua? Paul raotti ovea varovasti, eihän hän toki halunnut isäänsä häiritä, oli kyseessä sitten nokkaunet tai tärkeä tehtävä. Ovelta Paul ei kuitenkaan nähnyt isäänsä, ei työpöydän ääressä, eikä sohvallakaan torkkumassa. Paul astui rohkeammin huoneeseen sisään, mutta isää ei siltikään näkynyt. Voi rähmä! Hän kun oli jo valmiiksi miettinyt sanamuotoja sille, miten isälleen kertoisi seurustelevansa... Eikä hän päässytkään heti kertomaan asiasta. Nyt kaikki varmasti valuisi hänen mielestään ulos, ja jännitys vain jatkuisi.

Paul palasi alakertaan harmistuneena, ja suuntasi keittiöön. Bob asteli rauhallisesti olohuoneesta hänen luokseen ja kiehnäsi nuoren miehen jalassa.
"Hei Bob - kyllä, laitan sinulle ruokaa heti", Paul naurahti, kun kissa istahti katselemaan häntä vaativan näköisenä.
Paul avasi kaapin, otti sieltä kissanruokapussin, ja kaatoi sopivasti ruokaa Bobin kuppiin lattialla. Kissa nousi tyytyväisen näköisenä ja asteli ruokakuppinsa ääreen mutustelemaan ruokaansa.
Kun Paul oli saanut pussin takaisin kaappiin, hän huomasi keltaisen post-it lapun työtasolla.
Paul, olen ruokakaupassa. Palaan varmaankin pian sen jälkeen, kun olet tullut koulusta
Paul huokaisi - voi, jos hän vain olisi viipynyt kotimatkallaan hetkisen pidempään, hän olisi päässyt suoraan 'tunnustamaan' isälleen. Mutta ei, isä tulisi vasta kohta - joka olisikin nyt aivan liian pian, sillä eihän Paul enää ehtisi järjestellä ajatuksiaan tarpeeksi!

Paul päätti istahtaa pöydän ääreen odottelemaan ja järjestelemään ajatuksiaan. Häntä jännitti nyt liikaa, välipalankaan syömisestä ei tulisi mitään. Sitä paitsi, eihän hänen tarvitsisi odottaa kuin ihan hetkinen vain, ja isä tulisi kotiin, ja pian hän saisikin rauhallisin mielin syödä välipalaansa.
Kauan nuoren nörttipojan ei tarvinnut odottaa, kun hän kuuli jo isänsä kolistelevan eteisessä.
"Noniin, arvasinhan, että ehdit ennen minua kotiin!" Matthew Norman tokaisi astellessaan jääkaapille kangaskassin kanssa, jota jo alkoi vauhdikkaasti tyhjentää.
Paul nyökkäsi ja hymyili hermostuneesti, ja nielaisi. Pitäisikö sitä nyt vain... Kertoa asiasta. Ihan tuosta noin vain. Mutta olisiko se nyt niin helppoa? Mitä jos isällä olisi jotakin sitä vastaan?

"No mitäs poika?" Matthew kysäisi sitten, ja istahti pöydän ääreen kuorimaan appelsiinia.
Paul veti henkeä ja nielaisi.
"Isä, tuota..." hän aloitti ja empi, mutta ei voinut enää perääntyäkään, sillä hänen isänsä katsoi häneen kiinnostuneena. "Minun täytyy kertoa sinulle jotakin", hän tunnusti.
"Kerro pois", isä sanoi rohkaisevasti ja keskeytti hedelmän kuorinnan, ja laski appelsiinin ja jo irronneet kuoret pöydälle.
"Minä, tuota.... Minä... Minulla... Tiedätkös, siis... Kun sinähän olet jo kysellyt, ja..." Paul nieleskeli. "Minulla on... tyttöystävä", hän sai sitten hiljaa sanotuksi.
"Sepäs mukavaa", Matthew tokaisi, nyökkäsi ja jatkoi appelsiininsa kuorimista.
Paul katsoi isäänsä ihmeissään. Siinäkö se sitten oli?
"Hän olisi varmaan tulossa tänne joskus. Tapaisit hänet. Ja niin..." Paul selitti.
"Hieno juttu, tuo vaan näytille, ihan koska vaan", isä nyökkäili hyväksyvästi, ja työnsi suuhunsa ensimmäisen palan appelsiinia. "Mikäs hänen nimensä on? Koulustako?"
"Kyllä, hän on koulusta. Hänen nimensä on Marjorie", Paul kertoi.
"Nätti nimi. Varmaan on nätti tyttökin?"
Paul nyökkäsi. "Hyvin nätti", hän myönsi.
Matthew mutusteli jonkin aikaa hiljaa appelsiiniaan, ja Paul seurasi isänsä syömisiä hiljaa katsellen. Nytpä hän oli sen tunnustanut - eikä isä ollut mitenkään erikoisella tavalla reagoinut. Paulin ei tarvinnut siis säikähtää, ja hän saisi tuoda Marjorien ilomielin kotiinsa.
"Joko olet suudellut häntä myös?"
Isän kysymy sai Paulin jäykistymään paikallaan - hän ei liikkunut, eikä edes oikein hengittänytkään. Isän kysymys oli tullut ihan puun takaa, ja ennalta arvaamatta - vaikka mitäs nyt nuoret pariskunnat tekivätkään, elleivät pussailleet lainkaan.
Paul räpytteli silmiään ja yritti tasauttaa hengitystään, ja nyökkäsi nolona, posket punoittaen.
"Muistahan sitten kunnioittaa Marjorieta", Matthew tokaisi, nyökkäsi ja nousi hymyillen seisomaan. Hän laittoi appelsiinin kuoret roskikseen, ja asteli pois keittiöstä.
"Muistahan ilmoittaa etu käteen, kun hän tulee", hän huikkasi vielä keittiön ovelta. "Pistetään paikat sitten siistiksi", hän sanoi, ja lähti kävelemään yläkertaan. Paul kuunteli isän askelia, jotka kulkivat kohti työhuonetta. Paul hengitti vapaasti vasta, kun työhuoneen ovi sulkeutui jälleen.
Paul tunsi itsensä voittajaksi - hän oli kertonut!