Can we play this game

[ Chaos & Vivian, kiitos. ja herran vaatteet ]

Seinään nojaava mustatukka pyöritti kultaista sormusta sormissaan ja tuijotti lasittuneesti vastapäistä seinää. Syvä huokaus kertoi selvästi turhautumisesta ja kuului yllättävän hyvin käytävässä. Käytävä kun oli tyhjä kaikkien muiden istuessa tunnilla - sillä tunnilla, josta rokkaria oli juuri pyydetty poistumaan. Tai no, sanavalinnat olivat viitanneet pyyntöön, mutta koko luokka oli tiennyt että se oli käsky. Myös rokkari itse ja siinä toivossa että välttäisi pahimmat saarnat, muistutukset ja jälki-istunnot, mustatukka oli lähtenyt suosiolla. Opettaja kyllä oli käskenyt (senkin se oli taitavasti muotoillut pyynnöksi) rokkaria pysymään käytävällä, se kuulemma halusi puhua pojan kanssa vielä tunnin jälkeen. Declan ei ollut alkuunkaan varma tottelisiko käskyä - hän ei varmana ollut seissyt käytävässä viittä minuuttia kauempaa ja halusi nyt jo häipyä. Tuntiakin oli varmana jäljellä vielä ainakin kaksikymmentä minuuttia. Audi odotti parkkipaikalla, mikä häntä oikein pitelisi käytävässä? Tosin silloin hän saisikin pahan saarnan ja mahdollisesti useammankin tunnin jälki-istuntoa, mutta ne saarnat oli kuultu ja hän oli ehtinyt istua jälki-istunnossa jo enemmän kuin tarpeeksi. Opettajat kun eivät vaikuttaneet arvostavan rokkarin puheliasta luonnetta - ei hänen nytkään ollut tarvinnut tehdä muuta kuin avata suunsa. Sanoja ei oltu millään tavalla suunnattu opettajalle, mutta ajankohta taisi olla aivan sopimaton - opetuksen Declan oli ilmeisesti keskeyttänyt avaamalla suunsa, jotain päällepuhumisesta se oli ainakin tainnut mainita. Puheen volyymikaan ei ollut jäänyt kovin matalaksi - toki vieressä istuvan kaverin kanssa olisi voinut keskustella kuiskaamalla, mutta sitäpä rokkari ei ollut tehnyt. Yksi kerta oli näköjään riittänyt - opettaja ei ollut vaivautunut antamaan varoituksia, rokkari kun oli aikaisemmilla tunneilla osoittanut ettei niitä kuunnellut kun kyseessä oli tämän puheliaisuus. Saman tien Declania oli pyydetty poistumaan ja hän oli myös poistunut. Ei hän vielä käytävässäkään jaksanut miettiä oliko puheliaisuus todella niin häiritsevää vai purkiko opettaja kenties vain huonon päivänsä häneen. Ihan sama se kuitenkin oli - Declan oli lentänyt pihalle ja käytävässä hän pysyi, oli syy sitten mikä tahansa. Tai no, pysyi ja pysyi, mutta luokkaan hän ei ainakaan ollut menossa takaisin. Tuskin pääsisikään enää sisälle vaikka olisi halunnut. 

Uusi huokaus ja sormus työnnettiin takaisin paikoilleen oikean käden keskisormeen. Toinen käsi kävi lähes vaistomaisesti hiusten seassa korjaamassa mustien ja valkoisten suortuvien järjestystä. Mitään korjattavaa ei edes ollut, mutta ele oli lähes refleksinomainen ja perfektionisti oli perfektionisti - ainakin kun kyse oli tästä rokkarista ja sen hiuksista. Siinä samalla tarkistettiin, että kaulus oli kunnolla ennen kun käsi työnnettiin farkkujen taskuun. Vahvasti mustalla rajatut silmät kiersivät hetken tyhjää käytävää - seisoiko hän vain väärässä käytävässä vai istuivatko kaikki muut oikeasti kiltisti tunneillaan? Silmät menivät kiinnikin hetkeksi, ennen kuin Declan oli jo etsinyt Audin avaimet käsiinsä ja ottanut askeleita pois päin. Hän häipyisi.

- paita, jota en jaksa linkata keskelle tekstiä, vaan teen sen tähän >D -

Tunneilla olo oli vähintäänkin yliarvostettua ajanvietettä. Vaan tokihan se tiedettiin, että suotavaa moinen olisi ollut, mutta minkä mahtoi kun yksinkertaisesti ei huvittanut tuhlata yllättänyttä hyvää tuulta ärsyttävään ihmisryhmään nimeltä opettajat. Koululle oli kuitenkin onnistuttu eksymään, jostain syystä, jonka Vivian oli ehtinyt jo tyystin unohtaakin. Jotenkin se liittyi johonkin ja sitä rataa, blaah, turha miettiä sitä.
Tänään poika oli äärimmäisen tummanpuhuva. Musta lateksinen paita ja melko tavallisen malliset mustat pillit. Mitä nyt muutama ylimääräinen ketju ja remmi. Kengätkään eivät olleet mustia maihinnousukenkiä kummoisemmat. Omituisinta värittömyyden lisäksi pojan ulkonäössä oli se, että hiukset eivät olleetkaan auki. Vaan eivät ne olleet löyhällä syherölläkään, vaan tiukalla ja asenteellisella poninhännällä niskassa. Look oli melkoisen liian huoliteltu ollakseen tavanomainen friikille ja aavistuksen liian gootti ollakseen huoliteltu. Meikkiä ei ollut lainkaan, mutta ei sitä tarvittu. Sähäkkyyttä ja terävyyttä oli tarpeeksi ilmankin, varsinkin jälkeen mainittua, kun virne majaili kasvoilla alituiseen. Hänen hampaansa olivat kuin hailla ja hymy pelotti vastaan tulijat väistämään, vaan sitä ei edes huomattu. Tuskin olisi jaksettu loukkaantua, vaikka seikkaan olisi huomiota kiinnitettykin.

Koululaukkunsa tämä goottifriikkipunkkarimetallisti oli hukannut johonkin, vissiin varmaan talteen tai sitten sitä ei oltu mukaan otettukaan. Oikeasti, mitä helvetin merkitystä? Merkitystä oli nyt enemmänkin sillä, että hän tahtoi jonkin sarjan seuraa. Sitä vaan ei ihan jokaisesta saisi, mikä oli melko sääli. Jätkä kun olisi mieluusti rupatellut ihmisille, vaikkei heitä entuudestaan tuntenutkaan. Tavikset vaan pinkoivat häntä karkuun ja muut suht tavalliset nyrpistelivät nenäänsä. Toisinaan hänestä tuntui, että muillekin kapinallisille hän oli liian outo. Mahdollista, vaikkei välttämättä kovin mukavaa.
Hymy syveni pienesti ensin häivyttyään jonkin verran, kun katseeseen osui poika, jonka silmät olivat yhtälailla sulaa suklaata kuin hänen omansa. Tai sula suklaakaan ei ollut tarpeeksi tumma… Toisia vain oli siunattu napeilla ja Declan oli saanut Vivianin tajuamaan kuinka upeat silmät hän oli saanut niiltä ihmisiltä, joita hänelle ei ollut edes olemassa.
Tuo ihminen taas oli tehnyt katoamistempun, eikä Vivian tiennyt miksi. Ja Vivian tahtoi aina tietää kuka miksi ja mihin iski, mitä missä milloin ja kenen kanssa. Sellainen hän vain oli, joskin pääasiallisesti vain niiden asioiden kanssa, jotka liittyivät häneen. Tuntui kuin ilman tietoa ei voisi edes jatkaa elämäänsä.
Declan tuskin oli huomannutkaan goottipojan läsnäoloa, ja teki lähtöä. Vaan ei sen annettu mennä niin, kun pitkätukka tarpeeksi väkivaltaisesti, muttei kuitenkaan liiaksi, painoi pojan rintakehästään vasten seinää.
“Pitkästä aikaa”, nappisilmä tokaisi hymyillen pedonhymyään.

Yllättyneisyys näkyi selvästi tummista silmistä. Kuin myös sekin, että rokkarin teki mieli kirota ääneen kun henkilö tunnistettiin. Vivian. Kaikista ihmisistä juuri Vivian. Miksi? Declan ei ollut yhtään varma halusiko puhua sille enää. Tai oliko hänelle edes mitään sanottavaa. Pitäisikö hänellä olla? Mustatukka tiesi kyllä, ettei ollut hoitanut asiaa kovin hyvin silloin. Tai no, hän ei ollut hoitanut sitä ollenkaan - hän oli vain lähtenyt. Kävellyt ulos tilanteesta, mitään selittämättä. Vivian oli hieman liian aggressiivinen kyselläkseen vain kuulumisia - juuri senkö se nyt halusi? Selityksen? Miksi Declan oli lyönyt jarrut pohjaan, ennen kuin varsinaisesti mitään oli ehtinyt edes kehittyä. Senkö takia Vivian nyt ahdisti häntä tyhjässä käytävässä? Sitä ei tietenkään toiselle näytetty, mutta Declanilla nimenomaan oli nyt hyvin nurkkaan ahdistettu olo. Mitä Vivian halusi? Kuulla sen, että se oli vain helvetin hyvä sängyssä, eikä muuta. Siinä kaikki - Declan oli nimittäin lähtenyt karkuun ennen kuin siitä olisi edes voinut tulla mitään muuta. Katkaissut välit kerralla kokonaan, ettei mustatukka vain joutuisi siihen tilanteeseen että siitä tulisi jotain vakavampaa toiselle kuin mitä se oli. Silloin välien katkaiseminen olisi jo hankalampaa. Ottaisiko Vivian tuota tietoa edes kovin hyvin? Silti, Declan tiesi olevansa Vivianille ainakin selityksen velkaa, mutta hän oli onnistunut tähänkin asti välttämään nämä tilanteet. Eikö asian voisi vain jättää siihen? Tarvitsiko heidän oikeasti käydä tätä keskustelua? Sehän oli jo vanha juttu, ei ollut mitään mistä pitäisi puhua. Eikö niin? Vai oliko tuo vain toiveajattelua rokkarin puolelta?

Audin avaimet työnnettiin farkkujen taskuun, Declan ei liikahtanut mihinkään suuntaan. Viviania ei tönäisty yhtään kauemmas - rokkari olisi valehdellut ja pahasti, jos olisi nyt väittänyt että se olisi haitannut. Että Vivian oli niin läheellä. Jälleen kerran.
Rokkarin katse pysyi kurissa, mutta ajatukset eivät. Vivian näytti erittäin hyvältä. Edelleen. Muistoja nousi pintaan ihan liikaa. Ei, Declanin piti pysyä aiheessa. Se ei ollut se, että fyysisellä tasolla he sopivat saumattomasti yhteen. Sitä ei nyt ajateltaisi. Ollenkaan, ei ollut mitään mahdollisuutta että niin tapahtuisi uudestaan. Ei sitten minkäänlaista.
"Mitä sä haluat?" Declan lopulta kysyi suoraan, kivahduksessa ei ollut läheskään niin paljon voimaa ja tulta kuin rokkari olisi halunnut - mutta tummissa silmissä vasta salamoi. Katseeseen saatiin niin paljon tulta, ettei sitä äänessä olisi tarvittukaan.
Nurkkaan ahdistettu olo ei kuitenkaan helpottanut yhtään. Ei se täysin johtunut siitä, että hän oli jumissa seinän ja Vivianin välissä. Sieltä pääsisi helpommin pois, ei se tässä vaivannut. Mutta kun Vivian oli niin läheellä, Declan muisti taas miksi oli alun perin langennut siihen. Ne silmät. Ne hemmetin upeat silmät. Niille hän oli langennut monta kertaa ennenkin - ja varmaan lankeaisi tälläkin kerralla, jos Vivian tajuaisi käyttää sitä hyväkseen. Ehkä se olikin juuri mitä Vivian halusi. Että Declan olisi jälleen sen. Eroa kun ei oltu käsitelty - ei rokkari tiennyt mitä mieltä Vivian siitä oli. Ehkä se halusikin hänet takaisin. Mutta saisiko se hänet? Muuten kuin hetken iloksi muistelemaan menneitä?

Aggressiivisuudelleen miehenalku ei yksinkertaisesti voinut mitään se vain oli. Toisissa tilanteissa se iski aivan nurkan takaa ja oli suuri osa häntä. Mutta se kaiketi oli ihan tavallista kenelle tahansa, sillä osasihan tämä pitkätukkakin olla ihmisiksi suurimman osan ajastaan. Ainakin jollakin mittakaavalla.
Hämmentävä se suhteentapainen oli, joka hänellä ja tällä tummatukalla oli joskus ollut. Tuskin hän juuri muistaisi koko asiaa, ellei se olisi päättynyt kuten nyt päättyi, eli vain hiipumalla olemattomiin. Totta kai hän halusi tietää miksi niin oli tapahtunut ja Declan Lea oli se ainoa henkilö, jolla olisi olemassa rehellinen vastaus hänen kysymykseensä. Ainut, vaikka suhteessa yleensä oli kaksi osapuolta. Ellei sitten useampaakin. Ei hän kuitenkaan toista mistään syyttänyt, kai. Vaikka ei hän siitä pitänytkään, että hänet jätettiin lehdelle soittelemaan selittämättä. Siihen hän kyllä oli jo vuosien mittaan osannut tottua, että harva asia meni kuten hän suunnitteli sen menevän. Yllätys se hiipuma ei toki ollut, sillä Vivianin suhteet noin muutenkaan eivät olleet mitään maailmankaikkeuden pitkäkestoisimpia.

“Jaa a… Ihan hyvä kysymys sinänsä”, pitkätukka virkkoi hitaasti toisen sähäkkään kysymykseen irrottamatta tuosta tummaa katsettaan. Tuon tulta roihuavat silmät saivat Vivianin vain hymyilemään leveämmin, vaikka katseen tarkoitus tuskin oli se. Ne vain… No, tokihan tuon tuittupään luonne oli aikanaan vedonnut häneen. Eikä ulkomuodossakaan vikaa ollut ollut. Eikä ollut vieläkään.
Pitkätukan toispuoleinen virne hiipui hieman tuon miettiessä, miten tahtoi asiansa esittää ja mitä kysyä. Oikeastaan hän olisi voinut tahtoa jutella kunnolla ja ei liian vakavasti, vaan Declanin tuntien se tuskin tulisi onnistumaan. Poika pyöritti varmasti päässään ajatuksia jostain sellaisesta, että Vivian aikoi hyötyä pojasta ja imeä tuon kuiviin ja tivata ja tivata vielä lisää. Vaan halusiko hän? Niin, olisi voinut tahtoakin, ellei olisi tiennyt ettei toinen kaivannut sitä. Vaan piti ihmisen saada ajatella toisinaan omaakin etuaan ja omia halujaan.
“Oletettavasti sitä, mitä sä ajattelet ja et tahdo antaa. Eikä se ole seksiä, tuhma poika, vaikka ei sekään ole ollut huonoa…”

Aivan kuin hänellä olisi ollut jotain seksiä vastaan. Yleensä hän syttyi hyvin nopeasti mukaan juurikaan yllyttämättä, toisinaan kävi julkisilla paikoilla kiinni lähes tuntemattomiin, koska kemia pelasi liian hyvin. Hän saattoi olla addiktoitunut, mutta ei todellakaan hyväksynyt ajatusta itselleen. Ei uskonut moiseen. Hänellä oli vain suuri vietti, eläimellinen. Vaan eläimellisyyttä hänessä oli monilla muillakin saroilla.

Declanin teki mieli sähistä vielä lisää. Ihan vain koska ahdisti. Juuri nyt jopa se pituusero ärsytti - kyseessä ei ollut kuin muutama sentti, mutta se riitti. Declan olisi niin mielellään katsonut Viviania alaspäin juuri nyt. Olisiko se ollut kuitenkaan mitään väliä - fyysinen ylivoima ei ollut koskaan ollutkaan Declanin puolella, mutta nyt hänestä tuntui ettei ollut henkinenkään. Se oli aivan joku muu, joka hallitsi tilannetta. Vivian ei reagoinut alkuunkaan niin kun mustatukka olisi halunnut. Sen vastaukset eivät auttaneet sitten yhtään ja se vain hymyili. Ei tässä pitäisi olla mitään hymyilemistä. Ihan vain siksi koska Declania ei hymyilyttänyt yhtään. Vivian oli aivan liian lähellä ja aivan liian vaativa. Vivian dominoi ja se ei ollut hyvä. Se ei koskaan ollut hyvä asia, että yliote oli jollakulla muulla. Sen ei edes pitäisi olla mahdollista. Mutta Vivianin kanssa se vain oli. Vivian vei, jälleen kerran. Declan ei hallinnut tilannetta ja se tosiseikka ahdisti.
Lävistetty kulma kohosi aavistuksen, katse laantui - Declan oli rauhoittunut hieman. Vastaus ei tosiaan auttanut - tuon oli saattanut arvata ja kaipa mustatukka olisi itsekin vaatinut selitystä tässä tilanteessa - ja loppu vain ärsytti. Hetken se näkyi silmistäkin. Miten hitossa Vivian tiesi että rokkari ajatteli sitä? Tai sitten se oli vain hyvä arvaus - kieltämättä Vivian oli saanut rokkarin huutamaan nautinnosta monta kertaa ja mitäs muutakaan seksiaddikti olisi ajatellut? Declan ei ollut edes varma halusiko ajatella sitä. Kyllä Vivian sen tiesi - sillä saralla Declan oli pitänyt siitä erittäin paljon. Kieltämättä sitä oli tullut kirottua seuraavana aamuna kun kaula oli mustelmilla ja hän ei pystynyt kävelemään (istumisesta nyt puhumattakaan) mutta tapahtumahetkellä Declania ei ollut haitannut ollenkaan. Vivian puri ja mustatukan kaula oli voimakkaasti erogeeninen alue - kyllä Vivian osasi koskettaa siten että Declanilta menisi jalat alta. Varmana se pystyisi siihen nytkin.

"Ja säkö luulet saavasi sen ahdistelemalla mua tyhjässä käytävässä?" Declan kysyi, äänensävy riitti kertomaan että Vivianin lähestymistapa oli aivan väärä. Tällä tavalla se ei saisi rauhallista keskustelua. Vaikka jos Declania tunsi yhtään niin tiesi kyllä että suora lähestymistapa oli se oikea - vaikka rokkarista ei tuntunut siltä alkuunkaan. Rokkarille ei saisi antaa yhtään mahdollisuutta lähteä karkuun, koska hän käyttäisi kaikki mitkä saisi. Declan nimenomaan pitäisi ahdistaa nurkkaan, jotta se ei pääsisi karkuun. 
Vivian saisi itse päätellä kumpaa Declan tarkoitti - puhumista vai seksiä. Tiesikö rokkari oikeasti itsekään kummasta puhui. Hän ei edes ollut kovin vakuuttunut että heillä oli mitään puhuttavaa. Keskustelu ei muuttaisi yhtään mitään. Asia ei voinut oikeasti olla näin vakava - ei tässä kenenkään sydämiä oltu särjetty. Heidän suhteensa ei olisi koskaan pitänyt ollakaan mitään muuta kuin seksiä. Sehän tässä olikin se ongelma, juuri siksi Declan oli lähtenyt karkuun. 
Vaikka juuri seksillä Vivian saisi rokkarin puhumaan. Jos se ajoittaisi kysymyksensä oikein, Declan sanoisi sen himon vallassa ihan mitä tahansa. Kuten lupaisi että he puhuisivat jälkeenpäin, kunhan se ei vain lopettaisi. Se olisi julmaa, mutta toimivaa. Vaikka eipä rokkari Vivianin alta mihinkään pääsisi - se voisi pistää Declanin puhumaan juuri siinä tilanteessa saman tien. Se olisi varmaan taas hyvä hetki miettiä miksi hän oikein halusi aina olla alistetun roolissa. Vaikka silloin se ei olisi vain fyysistä - silloin häntä alistettaisiin jo henkisestikin.

"Milloin sä olet muka halunnut musta mitään muuta kuin persettä?" Declan kysyi, katsekontaktia ei rikottu hetkeksikään. Se keskustelu jäisi hemmetin lyhyeksi, jos tässä otettaisiin puheeksi se mitä tunteita heillä muka oli toisiaan kohtaan.

Kyllä Vivian tajusi ihan hyvin, ettei hän tulisi tästä koko tapaamisesta mitään kostumaan, koska Declan Lea oli hankala. Saatanan hankala ja ärsyttävä, mutta siinä mielessä ihan mukavasti ihminen Vivianin makuun. Ei sitä sopinutkaan liian tavanomainen olla. Ja Declan totesi sen ääneenkin, ei Vivian selitystä saisi. Pitkätukka hymähti huvittuneena.
”Mitenkäs sitten? Soittamalla sulle ja pyytämällä tapaamista tai muuta paskaa? Ei, ei tule toimimaan sun kanssasi sen enempää kuin tämäkään. Sä olet sellainen ihminen, mutta mä olenkin sellainen, etten mä koskaan jätä tilaisuutta yrittämättä. Epäonnistuessa ei menetä mitään, joten miksipä sitten ei…”
Oli ihan mukava nähdä Declania muuten vain, huomata tuon olevan kutakuinkin samanlainen kuin aina. Tuskin yhtään paremmassa jamassa kuin viimeksikään, mutta eihän se ollut hänen ongelmansa, vain ja ainoastaan tuon pojan itsensä.
Mustatukka esitti kysymyksen, johon vastaamista Vivian ei edes harinnut. Turha vaiva… Yksi toisen rastoista eksyi pitkien ja hoikkien sormien väliin ja sitä pyöriteltiin ja katseltiin. Hän mietti, mutta ei sanoisi mitään… Katse kohosi kasvoihin ja Vivian virnisti.
”Millon sulla muka on ollut mitään sitä vastaan”, poika kähähti nauraen sulken sitten taas suunsa mennen mietteliään näköiseksi. Toisen hiukset jätettiin rauhaan. ”Ei sun tarvitse mua pelätä, ei mulla ole koskaan ollut luulojakaan, että se olisin minä, joka kesyttää tuollaisen villikissan… Me ollaan ehkä liian samanlaisia tietyin tavoin mihinkään vakavaan. Mutta en mä silti pidä siitä, että sä juokset karkuun mua, jos sua joku ahdistaa. Ei ole mitään niin turhaa kuin juosta karkuun mitään niin vaaratonta kuin minä. Mä haluan tietää, miksi sä jätit mut vain ulos elämästäs lopettamatta. Meillä on kaikki vielä aivan kesken, kun sä et antanut sille selkeää päätöstä. Molemmathan me ollaan jatkettu omaa elämäämme, mutta kesken eräiset asiat hiertävät aina kuin ne muistaa.”

Turhahan hänen kai oli yrittääkään puhua mitään tuollaista. Se saattoi olla hänelle itselleen selkeää ja totta, mutta ei hän muista kyennyt tietämään. Ja mikä olisi sitten se pois jäänyt päätös? Mitä ihmettä hän oikein tahtoi ahdistellessaan Declania näin pitkän ajan jälkeen? Verestikö hän vain muistoa siitä, mitä joskus oli? Turha vaiva, siihen ei ollut paluuta enää, mikä oli hyväksi vaikkei ehkä niin mukavaa ollutkaan. Vivian ei tykännyt irtisanoa ihmissuhteitaan, eksät useimmiten jäivät vielä ystäviksi, kavereiksi tai vain hyvänpäivän tutuiksi. Mutta harvemmin mitenkään vihamielisiin väleihin. Vaikka toki oli niitäkin.

Vivian oli kyllä täysin oikeassa, Declaninkin oli pakko myöntää se. Lauseessa oli Declanin korviin aivan liian arvosteleva sävy, ja arvostelustahan mustatukka ei tykännyt yhtään, mutta niinhän se oli. Vivianin piti vaatia ja ehkä vähän pakottaakin saadakseen Declanin puhumaan. Tietenkin se olisi voinut yrittää soittamista, mutta mahdollisuus että se olisi toiminut oli häviävän pieni - senhän Vivian tiesi itsekin varsin hyvin. Declan olisi ihan yhtä haluton puhumaan kuin nytkin, mutta siitä tilanteesta hän pääsisi karkuun. Ei Vivian tapaamista sillä tavalla saisi. Hän voisi jättää kokonaan vastaamatta tai lyödä Vivianille luurin korvaan. Tehdä juuri sen mitä halusi tehdä nytkin - lähteä karkuun kun ahdisti. Nyt hän ei voinut tehdä sitä. Vivian oli tehnyt juuri sen mitä sen piti - Declanilla ei ollut vaihtoehtoja, eikä se saisi antaakaan hänelle sellaista. Eikä sillä mitään menetettävää ollut. Declan saattaisi kiukutella ja tiuskia sille hetken, mutta ahdistuksesta sekin vain johtuisi, ei rokkari Vivianille oikeasti vihainen olisi. Ahdistus piti vain purkaa johonkin ja mieluiten vielä sen aiheuttajaan. Ja sitä paitsi mustatukka oli äärettömän helppo lepyttää jos tiesi mistä naruista kiskoa. Ainakin sillä yhdellä keinolla. Vivian saisi helposti Declanin siihen tilaan, ettei rokkari enää edes muistaisi miksi kiukutteli. Eikä silloin enää ahdistaisikaan. Mustatukka oli aivan liian helppo koko asian suhteen. Eihän seuraavaankaan lauseen löytynyt minkäänlaista vastalausetta. Niin, milloin häntä muka olisi haitannut. Ei koskaan, ja senkin Vivian tiesi varsin hyvin. Jälleen kerran se ärsytti olemalla aivan oikeassa. Joko heidän suhteensa ei ollutkaan ollut niin yksipuolinen kun Declan oli luullut, koska ei Vivianin pitäisi tuntea häntä noin hyvin sillä pohjalla tai sitten hän tosiaan oli aivan liian helppo.

Mikä tässä muka sitten oli niin vaikeaa? Miksei Declan voinut vain vastata? Antaa Vivianille mitä se halusi. Silloin Declania lakkaisi ahdistamasta - kumpikin saisi mitä halusi. Asia lakkaisi vaivaamasta kun se olisi käsitelty. Koska se saattoi olla ainoa asia mitä Vivian rokkarista halusi. Ties vaikka Declan ei koskaan enää näkisikään sitä. Mikä ei välttämättä ollut hyvä asia. Koska vaikka Declan nyt olikin äärettömän vastahakoinen, se ei varsinaisesti johtunut Vivianista itsestään. Vivianin seurassa ei ollut koskaan ollut mitään vikaa. Sen olisi voinut pitää seurana useamminkin. Tosin silloin tämä puheenaihe pitäisi käsitellä jotta se lakkaisi vaivaamasta, joten Declanin pitäisi selittää. Vaikka ei hän ollut koskaan osannutkaan olla ihan vaan kavereita eksiensä kanssa. Hän ei osannut pitää näppejään erossa niistä, jotka oli jo kerran saanut. Oliko se sitten yhtään huono asia?
Ei, ongelma ei ollut siinä ettei Declan olisi osannut selittää sitä. Kyllä hän tiesi, mikä oli saanut hänet lähtemään karkuun. Eikä hän kieltäytynyt kertomasta sitä Vivianille siksi että olisi pelännyt miten se tiedon ottaisi. Vivian saattoi olla aggressiivinen ja raju, mutta Declan ei varsinaisesti pitänyt sitä vaarallisena. Oliko se sitten niin vaaraton kuin väitti, sitä ei tiedetty. Mutta ei Declan hangoitellut siksi että olisi pelännyt Vivianin suuttuvan ja käyvän käsiksi. Tieto ei välttämättä kuulostanut hyvältä, mutta koska Declan ei jaksanut uskoa että Vivian uskoi että heistä olisi voinut tulla jotain vakavaa, hän ei ollut huolissaan siitä miten Vivian tietoon reagoisi. Vaikka se saattaisikin saada Vivianin vihaamaan mustatukkaa. Oli se sitten tyhmää tai ei, Declan ei uskonut että Vivian osoittaisi sen fyysisellä väkivallalla.
"Ja entä sitten? Me ollaan ihan vaan kavereita?" Declan kysyi, tummien silmien katse oli täysin mahdoton tulkita. Se tässä olikin ongelma. Vaikka he puhuisivatkin, Declan ei uskonut että se johtaisi yhtään mihinkään. Suhde sai päätöksensä - entäs sitten? Vivian vihaisi häntä, he olisivat kavereita (jotenkuten, Declan kun ei tosiaan osannut vain kaveerata eksiensä kanssa) tai eivät yhtään mitään toisilleen - oliko sillä edes mitään väliä?
"Mitä sä oikein luulet sen muuttavan?"

Declan huokaisi. Miksi hitossa hän ei oikeasti vain voinut vastata? Hävisikö hän siinä muka jotain? Hän kuitenkin halusi että tilanne lakkaisi ahdistamasta. Eikä se lakkaisi ahdistamasta ennen kuin hän selittäisi ja tietäisi miten Vivian reagoisi. Halusiko se kuitenkin jotain muuta.
Declan oli lakannut katsomasta Viviania, suklaasilmät oli suunnattu muutaman sentin Vivianin pään ohi jonnekin sen selän taakse.
"Mä petin sua ja se vaan oli liian helppoa", Declan sanoi, Viviania ei katsottu vieläkään. Se ei itseasiassa ollut mitään uutta, Declan oli tehnyt niin lukemattoman monta kertaa. Hypännyt sänkyyn jonkun muun kanssa, koska se oli vain liian helppoa. Mikään ei ollut estänyt häntä tekemästä niin ja jälkeenpäinkään ei ollut tunnetta syyllisyyttä. Se vain... oli tehty. Vivianille ei oltu myönnetty yhtään mitään (ellei se sitten ollut arvannut sitä jotenkin) koska se ei ollut tuntunut yhtään missään. Koska mitään tunteita ei ollut.
"Mutta en mä koskaan uskonutkaan että sullakaan oli mitään tunteita mua kohtaan, jotka ei tulis tuolta alhaalta. Joten se siitä", Declan sanoi, nyt katse oli taas Vivianin silmissä. Pystyikö Vivian muka väittämään ettei tuo ollut totta? Oliko se sitten ollut vain pelkkää seksiä - ehkei, mutta iso osa se oli ollut. Liian iso.