It´s a game and we are all just victims of love

- alotin nyt sitten tänne :: D Arvaillaanpa, kenellä on lupa liittyä seuraan... -

Oli harvinaista, ettei tuo hurmurina tunnettu rastapäinen skeittari ollut varma siitä mitä teki. Hänellä oli hivenen typerä olo, mutta se pyrittiin peittämään oman rentouden alle. Ei hänelle kukaan voisi suuttua, sitä paitsi hänen mielestään.. No, kai Romeollakin oli lupa tehdä niin, mikä tuntui moraalisesti oikealle?
Ja mitäkö hän oli tekemässä? No, poika kulki rennosti ilman lautaa kävellen, reteästi ja leveä hymy kasvoillaan. Pari hänen peräänsä luotua katsetta nostattivat itsetunnon pilviin. Hän helvetti vie näytti hyvälle! Oli oikein superkuumaa kamaa. No, sehän nyt oli aivan normaalia, vaikkei tilanne Romeolle sitä ollutkaan.
Pojalla oli yllään käytössä kuluneet löysähköt farkut, perus skeittarit, sekä isän kaapista nyysitty musta kauluspaita aukinaisena myötäilevän kirkuvan keltaisen T-paidan päällä. Romeo oli vetävä, ei sitä voitu kieltää. Jos nyt sitten ei laskettu niitä vieläkin jotenkuten kasvoista erotettavissa olevaa mustelmaa, joiden takia Romeo nyt oli menossa sinne minne meni. Hän tahtoi hyvittää, sillä eihän Miguel tässä ollut ollut ainoa uhri.
Kokonaisuuden kuitenkin kruunasi muutama naapurin kukkapuskasta varastettu kukkanen, luoja ties mitä kukkia ne olivat. Tai ainakaan Romeo ei tiennyt, mutta eipä liioin siitä välittänytkään.

Poika oli selvillä sitä mihin meni, mutta talojen koko sai jopa tuon aina rennon pojan hivenen epäröimään… Talosta, jonne hän oli matkalla ei kuitenkaan erehdyttäisi, sen hän muisti kyllä.. Ja sen, kuinka oli sieltä joskus karannutkin äkäisen suhteenpilaajaveljen tähden. Siis hetkinen…? Niin mikä suhde?! Eihän Romeo Ewans moisia lainkaan harrastanut… Tosin, mikseivätpä pienet poikkeukset mieltä piristäisi?
Pian poika oli maalissa. Enää ei mitään peruttaisi, vaikkei aikeita ollut edes ollut. Ainakaan kovasti…
Rento ovikellon rimpautus ja poika jäi leveä hymy huulillaan seisoskelemaan oven eteen. Pitäisi kai toivoa, ettei ilmoittamattomasta pistäytymisestä koituisi hankaluuksia.. Tai, että se pieni söpö tummaverikkö olisi edes kotona…

Päivä oli ollut melko pitkävetoinen, mutta talosta ei oltu poistuttu hetkeksikään. Andrew ei ollut täysin varma paljon kello oli, oliko aamu vai ilta, mutta ainakin pihalla oli kirkasta. Oikeastaan, tummatukka ei ollut varma edes, että mikäkö päivä nyt oli. Hän oli pysynyt aika visusti vain kotosalla parin päivän sisällä, ei kehdannut näyttää vielä naamaansa muualla. Tai ei se siitä kiinni ollut, enemmänkin siitä, ettei tuo ollut valmis kohtaamaan muita. Taatusti kaikkien korvaan oli kiitänyt jo mitä oli tapahtunut Miguelin, Andrewin ja Romeon välillä. Ei Andrew aikonut tekopyhänä viatonta leikkiä, kyllä hän tasan tarkkaan tiesi mitä oli tehnyt eikä alkaisi sitä vähättelemään. Se oli pelko, joka pakotti pysymään kotona. Ja syyllisyys. Rastapää oli kuulemma ottanut yhteen Miguelin kanssa. Olisi niin tuskaa kohdata heidät, pyytää Miguelilta ensin anteeksi ja katsoa sen jälkeen Romeota, joka oli vasta viimeksi jälleen jättänyt pienemmän yksin kujalle seisoskelemaan. Kyllä Andrew ihan pian ottaisi itseään niskasta kiinni ja kaivautuisi ulos piilostaan, mutta vielä ei ollut sen aika.

Andrew ei ollut sopinut näkevänsä ketään, joten oli vetänyt ylleen vain valkoiset, vähän alle polviin asti lököttävät collegehousut ja paidan. Hiukset sojottivat vähän joka suuntaan, mutta yhtä suloinen tuo oli kuin aina ennenkin. Viimeiset kaksi tuntia oli kulutettu soittamalla pianoa, laudan päällä kun pienempi ei tällä hetkellä tuntunut pysyvän harhailevien ajatuksien takia. Ainakin turvallisemmaksi vaihtoehdoksi oltiin valittu ensimmäinen.

Sen sijaan, että Andrew olisi nostanut perseensä ylös pianon jakkaralta tai Danny siirtynyt pois peilin edestä, meni oven aukaisemaan itse rouva Wilfred. Niin omituista kuin se olikaan, poikien äiti todella oli eksynyt puoleksi tunniksi kotiin, kylläkin vain jotain papereita hakemaan.
Ja syy siihen, että juuri Valeria oli mennyt oven aukaisemaan, oli koska hän oli itse juuri lähdössä. Nainen vilkaisi oven takana seisomaa nuorta miestä arvostelevasti, jokseenkin tympeästi. Mutta aikaa ei sellaiseen ollut, ei tuo edes vaivautunut kysymään kuka nuori herra oli, vaan sen sijaan huusi Dannyä ja ravasi kiireisenä rastapään ohi.

Danny kirosi poistuen peilin luota. Hänellä oli menoja, eikä tukkaa oltu aseteltu vielä tarpeeksi pystyyn. Kuka idiootti häntä nyt häiritsisi?
”Katos, katos, kuka se täällä on”, Danny sanoi ivalliseen sävyyn heti kun huomasi saman nilkin, joka oli viime aikoina saanut kaksoisveljen mielen sekaisin enemmän kuin tarpeeksi. Tai ainakin Danny oletti, että Romeo oli syypää kaikkeen. ”Onko noi kukat mulle vai ootko sä eksynyt?”, kysyttiin päätä kallistaen kysyvästi. Eikö blondi ollut viimeksi sanonut selvästi mielipiteensä rastapään yrityksestä tunkeutua enempää Andrewin elämään. Mutta vielä pokkaa tulla heidän oven taakse..
”Andrew ei oo kotona”, Danny valehteli oitis ja toivoi vain, että pianon pimputus jatkuisi koko keskustelun ajan. Ehkä tämäkin pystyttäisiin pitämään heikkopäisen ruipelon korvilta salassa. ”Äläkä nyt pety, vetäisin kyllä huules muuten verille taas, mut mulla on kohta treffit ja joku on tainnu jo muokata sun kasvojas, joten.. säästän sut tällä kertaa.”

/tais vähä venähtää kaikkee turhaan XD

Oven avasi nainen, joka oli Romeolle ennestään tuntematon. Varmanakin… No, kaiketi tämä oli sitten se äiti Wilfred. No, ei se mitään. Ei se, mutta kun rastatukka oli saamastaan katseesta huolimatta kohteliaasti kysymyssä saisiko hän vainata Andrewia, huusi nainen jo Dannya paikalle. Eihän siinä ollut Romeo kerennyt edes sitä kissaa sanoa, rastatukan ilme vain vakavoitui hivenen. Hymy katosi miltei kokonaan, jättäen kasvoille vain virneen. Tämä tästä sitten tosiaan puuttuisi, välikohtaus Andrewin veljen kanssa, joka oli tehnyt viime tapaamisella hyvin selväksi mitä mieltä oli siitä, mitä Romeo tuon veljen kanssa teki. Tai Romeosta yleisesti.

“Moi vaan sullekin”, poika vastasi antamatta virneen kadota yhtään mihinkään, vaikka jotenkin kummasti olikin lakannut hymyilyttämästä. “Ja ei mulla sua nyt niin ikävä ole ollut, että kukkia saisit. Muistan sit ensi kerralla sutkin”, poika vastasi ja ei kerennyt Andrewista kysyä, kun todettiin jo, ettei Andrew ollut kotona. Romeo naurahti.
“Aika taitavaa pianon pimputtamista pikkutytöltä sitten”, poika tuhahti. “Ja joo joo, kyllä mua kovasti harmittaa, ettet ehdi jakaa huomiotasi mullekin. Ja joo, oikein mukavaa oli, kiitos kysymästä. Sanotaanko vaikka, että sun pikkuveljes on aika haluttua riistaa. Suahan se harmittaa, mutta menepä nyt siitä silmistä, mä olen enemmän kiinnostunu siitä paremman näkösestä puolikkaasta”, Romeo taiteili kielellään vielä. Ja koska häntä tosiaan ei suuremmalla kohteliaisuudella tai itsesuojeluvaistolla oltu palkittu, tuuppasi rastatukka vaaleaverikön tieltään ja käveli lupia utelematta suoraan sisälle. Luonnollisesti kengät jalassa, eipä käynyt edes niiden poisottaminen mielessä.

Ääntä kohti vain ja kyllä se söpöys lopulta sitten löytyikin. “Hello, princess”, poika naurahti. “Minne sä haluat piilottaa mut tolta isolta pahalta sudelta, joka ei selvästikään ole mun ilmaantumisestani lainkaan mielssään?”, Romeo uteli. “Niin joo, ja lähetsä mun kanssa ulos ilman mitään taka-ajatuksia. Ei naida aivoja pellolle ja silleen… Niinku vähänku… Siis vittu treffeille… Ja älä kysy, mä oon viimeks ollu ulkona syömässä kivassa seurassa, kun iskin tarjoilijan. Se on tosin ihan eri tarina se… Ja poikkesi aiheesta, mutta kuitenkin.”

Niin kuin vain olettaa saattoi, Dannyä ärsytti se sama inhottava virne rastapään kasvoilla, mitä hän oli ennestäänkin joutunut katselemaan. Blondi näytti suoraan toiselle vain hapanta naamaa, hän ei edes jaksanut ajatella sellaista, että alkaisi nyt mitään vuosisadan tappelua järjestämää. Ellei sitten olisi pakko. ”Älä turhaa, mä en ottais sulta mitään vastaa. Ainakaan mitää tollasia rikkaruohoja”, töksäytettiin katsellen sitten arvostelevasti Romeon kukkiin, jotka ei selvästikään oltu ostettu mistään kukkakaupasta. Kuka nuija yrittäisi tuollaisilla viedä toiselta jalat alta. Danny pyöritteli silmiään, ai niin tosiaankin, kysehän oli Andrewista.
”Se on lastenhoitaja”, Danny pisti heti takaisin. Mistä Romeo muka tiesi, että Andrew osasi soittaa pianoa? Dannyä alkoi suututtamaa vain enemmän kuin hän pohti, että kuinka paljon tuo rastatukkainen ääliö oli viettänyt aikaa blondin heikkohermon veljen kanssa.
Muuhun Danny ei kerennyt oikein sanoa mitään kun Romeo oli jo tönäissyt kaksosista toisen sivulle ja änkeytynyt sisälle. ”No milläs vitun oikeudella sä tunkeudut paskasilla jaloillas meidän sisälle?”, ärähdettiin toisen perään. Hetken poika vielä kirosi paikoillaan, mutta läimäytti oven kiinni ja tallusteli toisen perään.

Andrew oli saada sydänkohtauksen kun yhtäkkiä hänen takaa kuului puhetta ja vieläpä äänensävy omistettuna Romeolle. Sormet lakkasivat heti toimimasta ja kädet vedettiin omaan syliin, pienempi nousi jaloilleen ja katsoi toista yllättyneenä. Romeo puhui yhtä pötköön ja Andrewin teki vaikeaa pysyä mukana, ei hän niin nopeasti pystynyt toipumaan yllätysvierailusta.
”Tosi hyvä iskurepliikki, pyytää samassa lauseessa jätkä treffeille ja kertoa samalla kuinka iski viimeks jonku muijan”, Danny lausahti ovensuusta ja käänsi sitten katseensa veljeensä. ”Mulla on vähän kiire, mulla ei oo aikaa vahtia teitä. Joten jospa nyt nopeasti pyytäisit tätä rastarakkias poistumaa.”
Andrew katsoi veljeään ankarasti. ”Danny”, hän lausui veljensä nimen ja oletti sen pystyvän tekemään toisesta hieman kohteliaamman. Sen sijaan Danny vain katsoi entistä ankarammin takaisin ja osoitti sormellaan pienkokoista poikaa syyttävästi. ”Hei”, hän nurisi ja Andrewin ilme oli muuttunut äkkiä pahoittelevaksi. ”Saat hetken”, huokaisu kuului, katse käyden kellossa ja Danny oli kadonnut toiseen huoneeseen.

”Niin mitä sä sanoitkaan? aa tosiaan, treffeille, sun kanssa?”, Andrew toisti oitis palauttaen huomionsa Romeoon. ”Oikeesti?”, kysyttiin heti perään entistäkin yllättyneempänä, mutta katse kirkastuneena. Se kirkkaus kuitenkin katsoi yhtä nopeasti kuin oli kasvoille tullut.
”Voi ei”, henkäistiin vaivautuneena huomaten vanhentuneet mustelmat rastapään kasvoilla. ”Mä kuulinki, että olit ottanut yhteen Miguelin kanssa.. mä oon tosi pahoillani”. Juuri tämän takia Andrew ei ollut uskaltanut mennä kouluun. Miguel taatusti hyökkäisi hänenkin kimppuun. Jestas, mitä Romeokin oikein täällä teki? eikös tuo viimeksi juuri sanonut jotain sen suuntaista, että olisi vain parempi jos heidän juttunsa jäisi.
”Miks sä haluat mut viedä ulos?”, tummatukka kysyä hämmästyneenä, otsa rypyssä. Käsi nousi hiusten sekaan asettelemaan niitä hieman paremmin ja äkkiä Andrew oli hyvin huolissaan siitä miltä hän sillä hetkellä mahtoi näyttää.

Danny ei innostunut Romeosta, mutta sekös rastatukkaa huvittikin. Kermakakku mikä kermakakku, onneksi se toinen puoliska olikin sitten useita kertoja tätä vaaleaa laadukkaampi. Pitäisi varmaan takavarikoida turvaan tällaisilta ihmisiltä… Ja mitähän hurmuri taas ajattelikaan.
“Ainakin mä olen rehellinen, lurittele sinä mitä tykkäät ja kenelle tykkäät”, Romeo tuhahti Dannyn kommentille. Hän ei aikonut asiaa sen suuremmin käsittelemään Andrewin kuulle, tiedä miten olisi reagoinut, jos Romeo olisi vaihteeksi ruvennut käyttäytymään hyökkäävästi tuon nokkavaa veljeä kohtaan.
Hänelle suotiin kuulemma hetki, mikä sai suklaasilmät pyörähtämään ympäri. Hallelujah, komeroon hän voisi tuon oikein mieluusti lukita, rasittava ihminen. Hienosti Romeon korvat olivat suodattaneet suurimman osan vaalean kermakakun sanoista, mikä varmasti oli ihan jees juttu.

“Älä nyt noin yllättynyt ole”, poika naurahti. “Tai oo vaan, niin mäkin olen”, poika virnuili, hymy teki paluuta. Toinen rupesi pahoittelemaan jälkiä rastatukan kasvoissa, mikä sai ilmeen skeittarihurmurin kasvoilla synkkenemään hieman.
“Andrew hei, kumpi meistä oli se laskelmoiva paska joka aiheutti kaiken ja ketä vietiin kun koiraa. Oikeasti, ei millään pahalla, mutta yksin mun vika. Ja mun tässä kai pahoillani pitäisi olla”, poika aloitti taas. Niin, hänen pitäisi olla pahoillaan, mutta ei kuulunut sitä A-kirjaimella alkavaa kohteliaisuus sanaa. Ja lypsää sitä olisi saanutkin.
“Miksi mä en haluaisi viedä sua ulso?”, poika kysyi vinosti hymyillen. “Jos vaikka otetaan lähtökohdaksi se, että mä haluan. Ja sitten vaikka, että mä oon sen sulle velkaa.. Ja jos mä en sano siitä lopusta mitään, kun en tiedä vielä itsekään. Ihan tosi, ei taka-ajatuksia”, poika luetteli.
“Lähdetkö sä? Nopea spontaani vastaus, niin tuo yksi ei kerkeä räjähtää rikki tuolla yksikseen savutessaan.”

Romeo totesi virnuillen, että oli itsekin yllättynyt ja sen jälkeen synkistyi hieman Andrewin ottaessa esiin mustelmat ja riidan Miguelin kanssa. ”Niin kai, mutta kyl mäki oon yks osasyyllinen”, pistettiin vastaan heti. Olisi naurettavaa, että Romeo ottaisi syyt kokonaan niskaansa. Andrew oli itse mennyt mukaan, vielä paennut ja piileskellyt Miguelia, vaikka pitäisi pyytää anteeksi. ”Toivottavasti se ei satuttanu sua hirveesti”, sanottiin ystävällisesti, pienesti hymyillen. Kai se oli jokin merkki siitä, ettei Andrew alkaisi nyt jankuttamaan asiasta että kummanko vika koko juttu oli ollut. Mutta pahoillaan hän silti oli.

Vastakysymys lausuttiin pienemmän ensin kysyttyyn kysymykseen. Eikä alkuperäiseen edes vastattu, Romeo puhui asian niin päin kuin tahtoi. ”Ehkä mä jopa uskon sua”, Andrew naurahti nopeasti toisen taka-ajatus kommentille. ”Mut et sä mulle kyl mitää velkaa oo.”
”Voisin mä vaikka lähteä”, vastattiin kuitenkin hymyillen. Vaikka olihan Romeo sen taatusti etukäteen jo tiennyt, ettei Andrew ikimaailmassa kieltäytyisi. Danny saattaisi ehkä olla ongelma, kuten Romeokin taisi sen huomata. ”Olisitsä voinu kyllä etukäteen jotain mainita.. en mä taho ulos lähtee näissä vaatteissa”, pienempi lisäsi apeasti ja tökkäsi syyttävästi, mutta leikillään toista rintakehään.
”Ei me mitään karata voida ainakaa, siinä tapauksessa Danny peruu treffinsä ja käyttää aikansa mielummin mun perään juoksemisessa. Plus se lähettää ties mitä tyyppejä sun perään, enkä mä tahdo aina vaa tuottaa sulle ongelmia”. Sinne ne nopeat spontaaniset vastaukset.

”Jos sä meet odottamaa mun huoneeseen? mä käyn juttelee Dannylle?”, Andrew ehdotti. Ajatus vaikutti sinänsä aika epätoivoiselta ja turhalta, mutta voisihan sitä yrittää. Oikeastaan mahdollisuus onnistumiseen olisi yhtä suuri kuin epäonnistumiseen. Danny oli kehunut jo kuinka kuuma deitti hänellä olisi, eikä taatusti mielellään siitä luopuisi.
”Et vaa puhu enempää tai edes heitä mitää läppää naimisesta nii meillä jopa saattaa olla mahdollisuus..”

Andrew väitti olevansa osasyyllinen, mihin rastatukka pudisti päätään. Toinen oli ollut kännissä ja Romeo oli valmis kantamaan vastuun itse. Miguel olisi korkeintaan loukkaantunut Andrewille, tuhon sillä ei syytä ollut käydä käsiksi. Toinen toivoi, ettei Romeoon ollut sattunut pahasti, miin poika oli ollut vastata, että Migueliin enemmän, mutta jättipä sanomatta. Takaisin rastatukka ei ollut lyönyt, mutta kyllä Mic itseensä oli tilanteen ottanut. Ja kaiketi tuohon sitten oli osunut… Romeo oli kuitenkin tiukasti sitä mieltä, että Andrew oli hänen omaisuuttaan ja muilla ei ollut lupaa koskea. Piste. Salaa jopa itseltään annettiin lupa pieneen mustasukkaisuuteen.
“Tsk, sä näytät hyvältä ja jos häiritsee niin voit vaihtaakin, kiire ei ole. Tosin vain sillä ehdolla et mä saan kuiusata sua ja katsoa”, poika virnisti. Karkaaminen ei kuulemma ollut suotavaa, joten sitä ei suoritettaisi.
“Et sä tuota mulle ongelmia sillä että sä elät, Andrew. Ja eikö se ole jo todettu, että mä osaan hankkiutua ongelmiin ihan ilman apuakin. Ja kuolisinpa ainakin onnellisena ja olisin eläny elämäni miten tykkäsin.”

“En heitä läppään ja evakoin itseni sun huoneeseen. Mä osaan sinne, mee sä vaan pehmittämään se blondi”, rastatukka hymähti ja teki kuten sanoikin, eli suunnisti Andrewin huoneeseen. Ja onnistui olemaan eksymättä, vaikka kerran yrittikin väärää ovea.

Oli vaikeaa uskoa, että toinen tosissaan sanoisi Andrewin näyttävän nyt hyvältä. Hän oli herätessään vain vetänyt jotkut kuteet ylleen, hiuksiin ei edes mennä. "Sitä mä vielä hetken harkitsen", Andrew hymyili leikkisästi takaisin. Ehkä parempi olisi jos Romeo ei saisi katsella, ehkä he jopa oikeasti olisivat yhden kerran viettämässä keskenään aikaa ilman että tapahtuisi mitään vaatteettomia hetkiä.
"No, ei, ei.. mutta emmä nyt kuitenkaa halua että Miguelin takia vielä mun broidiki kävis sun kurkussa kiinni.. ainii hups, seki on jo käyny", Andrew sanoi jälleen hieman vakavempana ja mutristi suutaan. Miten puheenaihe sai sellaisen fiiliksen aikaan, että koko ajan joku oli rehaamassa Romeolle nimenomaan Andrewin takia. "Enkä mä halua puhua tollasista aiheista kuten sun kuolema", lisättiin perään vahvasti.

Romeo lähti suunnistamaan kohti Andrewin huonetta. Syvän huokauksen ja hetken henkisen valmistelun jälkeen Andrew siirtyi veljensä luokse, joka parhaillaan suki hiuksiaan pystyyn ja läträsi niihin vahaa tai jotain vastaavaa.
"Hei, Danny kuule..", Andrew aloitti. Blondi kääntyi närkästyneenä katsomaan ruipeloa, joka seisoi säälittävän pienenä toisen vierellä. Huomasihan sen, että toinen jo osasi arvata mitä Andrew tuli pyytämään. Vastauksenkin tiesi jo etukäteen.

Andrew työnsi huoneensa oven auki ja kipitti sisään. Heti ensimmäiseksi tuo marssi vaatekaapilleen ja alkoi penkomaan jotain minkä kanssa kehtaisi lähteä liikkeelle. "Katos, ei Danny oo ees niin kamala mitä luulet. Se anto jopa luvan, oli vaa huolissaa että pärjäänkö sun kanssa ja piti vaa pienen luennon", Andrew virnisti pää yhden vaateoven takana. Sitä ei mainittu, että mistäkö Danny oli luennoinut ja että mitäkö kävisi jos Andrew tulisi vähänkin epätyytyväisenä takaisin. Veljet..
"Silmät kiinni, pervo", pienempi käskytti ja muistaakseen oli käyttänyt juuri samaa lausetta joskus aikaisemminkin Romeolle. Eikä edelleenkään tosissaan, olihan rastapää nähnyt hänet alasti. Vaikka mielellään ei Andrew paljasta kroppaa valossa ainakaan muille esitellyt.
Andrew vaihtoi ylleensä pikaisesti kaapista löydetyt kappaleet, pöyhi hieman hiuksiaan ja iski lippiksen päähänsä. "Ehkä mä kehtaan lähteä näin..", hän totesi enemmänkin itselleen ja nappasi kännykän ja lompakon mukaansa. "Joten kai mä oon nyt valmis?"

Romeo hymähti toiselle. Niin, olihan Dannykin häntä jo rieponut, mutta niin oli moni muukin. Ei painanut missään vaakakupissa yhtään mitään juuri nyt, pää oli täytetty kaikenlaisella muulla ajateltavalla.
Romeo nosti kätensä ilmaan kuin antautuakseen. “Ei puhuta”, poika julisti. Andrew katosi kesyttämään veljeään ja rastatukka istui odottamaan toisen sängylle ja katseli ympärilleen. Olihan hän täällä aiemminkin käynyt, mutta silloin oltiinkin keskitytty kaikkeen muuhun kuin huoneeseen. Nyt ei ollut pientä sievää tummatukkaa riistämässä huomiota. Joskin mieluummin Romeo sitä olisi katsellut.

Andrew ilmestyi suhteellisen pian ovelle, suklaasilmät naulittiin toiseen ja huulilla kareili hurmurille luontainen hymy. Toinen kertoi, ettei Danny niin kamala ollut kuin mitä Romeo kuvitteli. Rastatukka naurahti. Hän uskoi kyllä siihen enemmän, että blondi oli niin kamala kuin mitä hän itse näki. “On se hyvä, että joku susta huolehtii”, rastatukka virnuili. Hän oli lisätä perään, että hyvä siksi, kun toinen ei itse moiseen kyennyt. Hän kuitenkin muisti, että aihe oli taidettu jo muutamaan otteeseen aiemmilla tapaamisilla kieltää.
Andrew komensi skeittarin sulkemaan silmänsä, kun Andrew suoritti hienostelematonta stripteasea. Poika vain naurahti ja virnuili, katse ei siirtynyt yhtään minnekään. Ei kuitenkaan ollut lupaa koskea ja ihan hyvin poika pystyi sen pitämään.
“Kehtaat”, Romeo virnisti. “En mä nyt kuitenkaan mitään ihmeempää paikkaa ajatellut. Tai ihan miten tykkäät. Mä annan sulle vaikka luvan laittaa mulle pannan ja talutushihnan. Mä oon sulle sen velkaa. Treat Me Like the Dog I Am.”

Toinen oli kaiketi valmis, tai ainakin niin uskoi. Joten he voisivat mennä nyt. Romeo oli ajatellut lähistöllä olevaa pitseriaa, jossa hänen tuttunsa oli töissä. Pääasia nyt kuitenkin olisi vain saada viedä Andrew ulos. Se oli Romeon tapa pyytää anteeksi.

Silmiä pyöritettiin kerran jos toisenkin kun Romeo saneli taas jotain siihen suuntaan, että oli hyvä kun pienemmästä piti joku huolta. Kyllä Andrew pärjäisi aivan mainiosti yksistäänkin, ei hän niin epätoivoinen tapaus ollut kuin mitä rastapää vain luuli. Tai ainakin Andrew tykkäsi uskotella näin itselleen, koska silloin hän ei tuntenut oloaan niin naurettavan heikoksi.
Takaisin Romeon kommenttiin ei vastattu mitään, muuten siitä kehittyisi jonkin lainen väittely tuokio, jonka aika ei todellakaan ollut nyt. Andrew oli aivan liian innoissaan siitä, että rastapää oli kutsunut hänet todella ulos syömään. Ei sellaista joka päivä tapahtunut, joten mikään ei saisi pilata tätä.

"Niin kai sitte", sanottiin olkia kohauttaen. Ehkä hän sitten tosiaan kehtaisi kun Romeollakaan ei ollut mitään valittamista. Tai sitten rastapää ei vain jaksaisi ottaa sitä riskiä, että pienempi alkaisi laittautumaan toista tuntia. Eikä sillä niin väliä ollut, oli Romeo nähnyt Andrewin pahemmankin näköisenä. Mutta olisihan se ollut kiva jos tästä olisi sovittu etukäteen. "Mun puolesta me voidaa mennä ihan minne vaa", Andrew totesi pienesti hymyillen, antaen heti sen jälkeen kasvojen valahtaa perus ilmeeseen. Olihan se vähän sad, että Romeo oli viemässä pienempää ulos vain niin sanotun velvollisuuden takia. Ihan kuin toinen tosissaan olisi mitään Andrewille velkaa, mutta rastapää näytti niin uskovan. Typeräähän se oli, että toinen luuli niin ja vielä inhottavempaa oli se, että se oli ainoa syy viedä ruipelo ulos.
"En mä haluu sua mihinkää pantaa pistää, etkä sä oo mulle mitää velkaa". Ääni oli muuttunut asteen kankeammaksi, mutta hymy nostettiin siitä huolimatta huulille.

Andrew lähti kuljettamaan Romeota pois omasta huoneestaan. "Mennää täältä", sanottiin ja ohjattiin rastapäätä toista kautta talosta ulos. Andrew päätti kävellä toisten portaiden luokse ja mennä takaoven kautta, ihan vain sen takia, ettei Danny alkaisi pystyttämään uutta saarnaa. Se luultavemmin menisi Romeolle, eikä sellaista toisen tarvitsisi kuunnella.
"Kävelläänkö me vai otetaanko kyyti kuljettajalta?", Andrew kysyi. Sen jälkeen katse etsi lautaa Romeon käsistä, mutta ainakaan pienempi ei sitä mistään silmillään hahmottanut.

Romeon silmät katselivat ruipeloa ja huulilla pysytteli itsevarma hymy. Joskin tänään oli päivä, kun Romeo ei ollut aivan oma itsensä. Hän nyt vain oli suorasukainen ja tykkäsi hoitaa asiat, kuten ne hänelle itselleen olivat parhaiten. hän ei vain osannut kohdella toisia ajatellen kokoajan, että nuo saattoivat loukkaantua hänen sanoistaan. Romeo hyvin harvoin jaksoi kenellekään mitään niin henkilökohtaista sanoa, että tarkoitus olisi tahallisesti loukata ketään. Hän vain oli hieman enemmän kusipää kuin keskiverto ihmiset.
Andrew oli kuitenkin huomiomagneetti ja jopa tuo hurmurina tunnettu rastapää rauhoitti menoaan toisen tähden. Kerrankin siis ajatukset pyörivät tiiviimmin jonkun muun ympärillä kuin oman navan.
Andrewille oli kuulemma aivan sama, minne he menisivät. No… Eiköhän Romeo jotain kykenisi kehittämään.. Kuten nyt vaikka juuri se pitseria… Joskin, mitä tutummat ihmiset, sitä laajemmalle leviävät juorut… Mutta eipä rastatukka ollut niistä ennenkään jaksanut mieltään rasittaa.

Toinen ei kuulemma tahtonut laittaa Romeota pantaan eikä ollut velkaa. Andrewin hymy ja sanat saivat Romeon naurahtamaan ja ottamaan askelia lähemmäs tuota suloista poikaa. Käsi kosketti toisen poskea ja tarttui hellästi leuasta. “Saanko mä?”, rastatukka kysyi käheästi. Kysyi, mutta ei malttanut odottaa vastausta, vaan suuteli kevyesti nuoremman huulia.

Toinen ohjasi hänet jotakin outoa kautta ulos, mutta ulos kuitenkin. Saattoihan siihen luottaa, että poika nyt kotonaan osasi suunnistaa. Ja Romeo taas oli tässä sokkelotalossa vallan surkea suunnistaja.
“Andrew, mä vihaan kävelyä”, Romeo naurahti. “Ja siksi mä voin olla huolissani itsestäni, kun kävelin tänne koko matkan.”

Andrew tunsi olevansa hieman eksyksissä. Hän vihasi sitä, kuinka hyväksi Romeo sai hänen olonsa. Ja hän vihasi sitä mitä kaikkea rastapää aiheutti koskettaessaan pienemmän poskea ja kysyessään kysymyksensä. Hän vihasi sitä sen takia, että aina kun Romeo oli näkyvissä, Andrew alkoi kuvittelemaan omiaan, toivomaan turhia. Joka ikinen kerta. Ja eniten ruipelo vihasi sitä, ettei hän koskaan oppinut lopettamaan liikojen toivomista, tai sitä että vaikka tiesi joutuvansa jälkeen päin katumaan, hän tahtoi aina vain antaa Romeolle kaiken ja sen mitä toinen halusi, tehdä mitä toinen pyytäisi.
Eikä tummatukka edes kerennyt vastaamaan kun toinen jo painoi huulensa Andrewin omille. Ja kuinkas ollakaan, Andrew tunsi heti olevansa sulaa vahaa, ihan niin kuin aina. Sen takia varmaan olisi pitänyt kieltäytyä suudelmasta, mutta ihan kuin Andrewilla olisi tarpeeksi voimia sanoa sellaista. Varsinkaan kun hän itse tahtoi olla toisen suudeltavissa.

Matkalla alas Romeo ilmoitti vihaavansa kävelyä. Andrew naurahti viimeiselle lauseelle. "Ehkä pitäis tosiaanki huolestua.. missä sun lautas on?", pienempi uteli. Olikohan toinen onnistunut paskomaan sen jotenkin. Tai ehkä tuo oli vain kadottanut sen kännissä. Mistä sitä tiesi.
Romeolla onneksi oli valmiiksi kengät jalassa, joten takaoven käyttö ei tuottanut mitään ongelmia. Andrew tutki hetken kenkätelineessä olevia kenkiään valikoiden. Kaikki lempparit oli eteisessä ja tummatukan huoneessa, mutta oletettavasti tässä vaihteessa se vähät kiinnosti pienempää. Romeo oli hakenut häntä syömään, joten Andrew lähtisi vaikka ilman kenkiä, kunhan vain pääsisi ulos rastapään kanssa.
Jotkut kengät pienempi kuitenkin hetken töllistelyn jälkeen nappasi, tunki jalkaansa ja asteli ulos. "Me siis mennään meidän kuljettajalla? hitto, onkohan tuolla ketään...", Andrew mutisi loppu sanat itsekseen ja laahusti autojen luokse. Andrewia hieman ahdisti, olsii noloa mennä liikkeelle limusiinillä. Miksei heillä voinut olla mitään normaaleja autoja?
Paikalla oli yksi, yleensä kun heille piti soittaa etukäteen, koska eiväthän kuljettajat jokaista sekuntiaan elämästään viettänyt Wilfredin pihalla siinä mielessä että ehkä joku kohta tarvitsisi kyydin. Kuljettaja odotti Dannyä, mutta lupautui heittämään kaksikon sitä ennen muualle, koska ilmeisesti Dannyllä kestäisi hieman pidempään.

"Kelpaako?", Andrew kysyi varuillaan ja suutaan hieman mutristaen, osoittaen sanansa Romeolle ja vilkaisten sitten kyytiä, joka oli tarjolla.

Andrew nauroi Romeon ilmoitukselle, ja ilmoitti rastapään olevan oikeassa huolestumisen suhteen. ja kysyipä vielä, missä lauta oli.
“On niitä kotona vielä muutama, josta tulikin mieleen, että pitäisi hankkia muutama lisää”, Romeo mietiskeli ääneen. Päänsä sisällä tuo vielä kelasi isänsä tilipäivän ja sitten erinäisiä pieniä keikkoja, joista voisi saada kokoon tuohta.
Toisellaq tuntui kenkienkin valitseminen vievän aikaa. Romeo itse olisi vain kiskaissut jalkoihinsa ne, mitkä sattuivat olemaan lähinnä. Tosin, hänen kenkävalikoimansa rajoittuikin kolmeen pariin kerrallaan. Ainakin useimmiten ja niin oli tällä hetkellä.
Rastatukka seurasi viimein kengät löytänyttä poikaa ulos, Andrew oli huolissaan olisiko paikalla kuskia. Ja koska Romeo olisi aivan hyvin voinut olla Hannu Hanhi, oli paikalla auto ja mies, joka sitä ajoi. Vaikka mikseipä se pelkkä autokin olisi heille riittänyt… Kävi se tosin helpommin näin. Kuski lupasi heittää heidät, Dannyllä kuulemma kestäisi vielä tovi.

“Kelpaa”, Romeo naurahti toiselle ja kääntyi sitten kuskin suuntaan neuvomaan tuolle reitin. Siinä ei kauaa kestänyt ja rastatukkainen sai taas antaa täyden huomionsa pienelle tummatukkaiselle ruipelolleen.

Kyyti kelpasi, ainakin näin Romeo totesi naurun kera ja neuvoi sitten kuljettalle haluamansa reitin. Andrew ei tajunnut sanaakaan mitä rastapää toiselle oli sanonut, koska oli itse niin keskittynyt peilailemaan kuvajaistaan auton tummennetuista ikkunoista. Sitä muut eivät huomanneet, niin vikkelästi pienempi toimi. Totta kai häntä vaivasi hieman se edelleen, ettei aikaa ollut hirveästi laittautumiselle. Sen takia Andrew vihasi yllätyksiä, mutta toisaalta, tämä oli parasta mitä olisi voinut toivoa! ja täysin yllätyksenä tämä todellakin oli tullut, ehei, pienempi ei edelleenkään voinut käsittää sitä että Romeo oli ilmestynyt oven taakse ja hakenut ruipeloa syömään. Joka herättikin uteliaan pikku pojan päässä, että olikohan Romeo tehnyt näin jollekin toiselle? vai oliko Andrew se ainoa onnekas?

Andrew huokaisi ajatuksensa ulos, ei sellaista saanut miettiä. Raukka sekottaisi sitten jo itsekin omaa päätäänsä. Turhien mietteiden sijasta Andrew siirtyi autoon, ennen kuin kuljettaja kerkesi tulla aukaisemaan ovea. Se nyt kävisi jo ihan liian noloksi, tämä kuljettaja juttukin oli jo liikaa.
"Minne me mennäänkää?", Andrew kysäisi kun Romeokin oli päässyt autoon. Pienempi puri hieman alahuultaan ja epäröi. "Onko sulla tiukka aikataulu? tai siis.. onko meillä kiire?", kysäistiin katse toisessa. Olisihan se ihan mukava tietää, jos Romeolla ei olisi kiire jonnekin muualle, kauan tuolla olisi aikaa Andrewille yms.
Tummatukka paransi asentoaan tuolilla, lysähti hieman alemmas ja risti kätensä vatsansa päälle, heilautti kasvoille valahtaneet hiuksensa sivulle ja palasi hymyilemään Romeolle.

/oohops. sori että valitan taas laadusta.... mut eiköhän me kestetä (:::

- tokitoki kestetään (; tämäkin nyt on mitä on XD -

Rastatukkaisen suklaiset silmät katsoivat toista, kasvoille kohosi tutuksi tullut, rento virnistys.
“Mulla ei ole kiirettä mihinkään”, Romeo ilmoitti vinkaten silmäänsä. “Sä määräät aikataulusi ja mä alistun siihen. Ruokalaepisodi… No, mulla ei ole lupaa käydä koulua muutamaan viikkoon”, rastatukkainen virnisti. Hänen olisi voinut luulla olevan tapahtuneesta ylpeäkin.
Skeittari istui rennosti ja katseli toista, ei sanonut tai tehnyt mitään. Katseli vain ja yritti estää itseään kuvittelemasta liiaksi mitään. Hänellä ei ollut lupaa koskea, eikä hän oikeastaan edes tahtonut tehdä vastoin sallitun.
Toinen oli tavattoman soma, minkä hän olisi tahtonut kaiketi ääneenkin ilmaista, mutta eipä sanonut mitään. Jos liiaksi kehui, niin toinen olettaisi hänen vain mielistelevän. Mikä ei sekään kovin uutta hänen tapauksessaan ollut. nyt hän oli kuitenkin aivan tosissaan ajatuksineen.

Matka ei ollut pitkä ja pian limusiini pysähtyikin pitserian eteen. Paikka ei liioin mitään hienoimpia ollut, mutta sopiva Romeon budjetille. Sitä paitsi, huomattavasti enemmän hänen tyylisensä.
“Mä syötän koko pitsan sulle vaikka väkisin, ruipelo”, rastatukkainen hurmuri totesi käheällä äänellä hymy huulillaan. Hän oli avannut oven mitään kuljettajan hienosteluja odottamatta tai edes olettamatta. Romeo ojensi kättään auttaakseen tummatukkaisen ruipelon myös auton kyydistä.

Tyytyväinen Andrew oli siihen, ettei Romeolla ollut kiirettä ja aikataulu menisi ruipelon mukaisesti, joka tulisi tarkoittamaan sitä ettei tummatukka ikimaailmassa antaisi toisen lähteä minnekään moneen tuntiin. Joten se siitä Andrewin aikataulusta, rastapää taatusti tulisi lähtemään ennen kuin pienempi antaisi siihen vapaaehtoisen suostumuksensa. Ruokalaepisodi ei taas yhtään miellyttänyt kun sitä alkoi taas miettimään. Andrew näytti asteen kärttyisemmältä.
"No oliko teijän pakko alkaa ruokalassa sotimaan?", Andrew kysyi moittivasti, vaikka siihen ei oikeastaan ollut oikeutta, hänen vikansahan koko juttu oli ollut. Hän ei vieläkään vain käsittänyt mitä järkeä koko nyrkkien heiluttamis jutussa oli ollut. "Tosi törkeetä, ettet saa mennä kouluu..", mutistiin nyt paljon vaisummin, totta kai pienempää harmitti.

Andrew naurahti toiselle, vaikka oikeastaan oli aika järkyttynyt. Hän ei missään nimessä tulisi syömään kokonaista pitsaa yksin, vaikka haluaisi ja yrittäisi. Miten ihmeessä hän pystyisi väistymään siitäkin tilanteesta.. olisi hyvä jos Romeo olisi itse niin nälkäinen, ettei huomaisi vaikka ruipelo ujuttaisi omaa pitsaansa toisen lautaselle. Mahtaisikohan rastapää epäillä mitään jos Andrew siirtyisi syömisen jälkeen käymään vessassa..?
Tummatukka puri peloissaan alahuultaan, mutta havahtui jälleen maan pinnalle kun Romeo tarjosi kättä auttaakseen pienemmän autosta. Andrew hymyili toiselle, tarttui käteen ja pujahti pois autosta. Kuljettajakin oli noussut, vaikka auto kävi yhä päällä.
"Kiitti", Andrew heitti lempeästi. "Nähdään myöhemmin", tuo lisäsi vielä ja palautti katseensa Romeoon, sitten häivähdyksen pelokkaana pitseriaan ja taas tyytyväisenä Romeoon.
Kuljettaja siirtyi takaisin sisälle, mutta Andrew kerkesi kuulla toisen puhelimen soivan ja ruipelo toivoi hartaasti, ettei se ollut Danny. Ei olisi kiva jos veli haukkusi toisen pystyyn kun vika ei ollut itse kuljettajan.

"Mä oon sit kasvissyöjä, joten et saa nauraa mun pitsalle", Andrew huomautti virnistäen.

Vaikka poika yrittikin pitää naamansa peruslukemilla, ei hän oikeastaan voinut olla olematta itsestään ylpeä sen episodin tähden. Hän oli saanut Miguelin räjähtämään kunnolla ja luonteelleen omaisesti, tuo oli tehnyt kuten käskettiin, ja luonteelleen omaisesti Romeo taasen oli tehnyt täysin käskettyä päinvastaisesti. Ja siitä seurasi sitten mukava liuta tuomiota molemmille. Kuitenkin varmasti parempi yrittää edes näyttää vähän nöyrältä, kun Andrew oli tapahtuneesta niin suuttunut. Romeo ei kommentoinut suuremmin mitään.

Toinen tarttui auttavaan käteen ja herrasmiehen elein Romeo myös toisen autosta ulos avitti. Ja tietenkin hymyillen, kuten aina. Kiusallaankin Romeo jäi pitämään toista kädestä, vaika tuo olikin jo ulkona. Ei kovin Romeon tapaista, mutta eiköhän Andrew saisi itsensä irti jos ei tahtonut kiinni pitää. Ja Romeo itsevarmana tiesi, ettei toinen edes yrittäisi, saati tahtoisi irti.
“En naura sulle, vaikka tilaisit sen pitsas pelkällä ketsupilla”, Romeo virnisti. “Mutta etköhän sä nyt tiedä mitä syöt ja mitä siihen pitsaas haluat”, rastapää totesi. Hän ei keksinyt mitään, mitä kasvissyöjä pitsaansa ottaisi… Paitsi ananasta, mutta eihän sitä nyt pitsassa ilman kinkkua voinut syödä? Maistuisi tuskin millekään.

“Mennänkö?”, poika kehotti vinkaten silmää ja ujuttaen kättään hieman paremmin toisen omaan. Kaikista mieluiten hurmuri olisi toisen hontelon varren kiskaissut kiinni kylkeensä, mutta tälläkertaa hän aikoi pidättäytyä lupaamassaan. Ja sen tehden ei saisi yllyttää itseään mihinkään.

Romeo yhä piteli pienemmän kädestä kiinni, vaikka tuo olikon jo päässyt autosta. Andrew hymyili salaa tyytyväisenä, hän oli niin onnekas. Eihän niin saanut ajatella, eihän ruoka ja kädestä pitäminen mitään erikoista tarkoittanut, mutta minkäs sille mahtoi. Totta kai Andrew tunsi olonsa imarrelluksi, oli siihen lupa tai ei.
"Enköhän", Andrew hymähti. Ei hän kyllä oikeastaan tiennyt mitä pitsaansa ottaisi, koska eihän tuo normaalisti tämän tapaista ruokaa suuhunsa tunkenut. Mutta ainahan vege pitsoja löytyi, jos ei niin pitäisi udella erikoistilauksesta. Ei sillä että ruoalla edes olisi niin suurta väliä kun parasta oli vain se, että aika kului Romeon seurassa.

"Mennään", Andrew nyökkäsi hymysuin ja oli entistäkin onnellisempi tuntiessaan rastapään ottavan parempaa otetta kädestä. Pienempi ei osannut hillitä vaan antoi itselleen luvan hivelöidä Romeon omaa kättä, painella sormillaan toisen omia. Askeleet otettiin kohti ovea ja piakkois oltiin päästy jo sisälle. Tummatukka käveli automaattisesti kohti tiskiä, jossa vain muutama oli heidän edessään. Hitto kun Romeo ei ollut kasvissyöjä, muuten olisi voinut ehdottaa yhtä pitsaa puoliksi.
"Sä voit tilata ensiks", hymyiltiin takkupäiselle komistukselle lumoissaan. Olisikohan väärin halata toista, käpertyä Romeon vahvojen käsien suojaan syleilyyn? ehei, sitä pieni ei uskaltaisi tehdä. Piti olla tarkka, mitään väärää ei saisi tehdä tai tapahtua. Sitä paitsi he olivat julkisella paikalla, ei pelkästään se että Andrew saattaisi nolata Romeon vaan myös sen takia, ettei olisi kiva joutua utelijoiden silmien ja korvien alla hylätyksi.
"Millon sä hankit rastat?", Andrew kysäisi miettien että miltäköhän Romeo oli ennen näyttänyt.

Oikeastaan Romeon ei edes tehnyt mieli mainita Andrewille mitään siitä, ettei tämä muka olisi ollut mitään kummempaa. Tämä oli, ei Romeo usein ketään ulos vienyt… Sitä paitsi… Hän oli ollut jopa mustasukkainen tästä pojasta ja… no, ei hän ollut pienelle ja suloiselle Andrewille jäänyt kylmäksi.
Toinen vastasi myöntävästi ja Romeo lähti kuljettamaan heitä ovelle. Andrewin sormet hivelivät Romeon kättä, mikä sai pojan itsekseen hymyilemään. Ei tuntunut lainkaan pahalle, vaikka kädestä pitäminen oli… no, eivätkö sitä harrastaneet vain parit? Ja ei, Romeo ei osannut ajatella itseään parisuhteeseen.. Ei todellakaan…

Andrew kehotti Romeota tilaamaan ensin, mihin poika virnisti vilkaisten toista silmiin. Rastatukkainen tervehti tiskin takana seisovaa hieman vanhempaa turkkilaisnaista. Tuo oli yhden hänen tuttavansa äiti, joten hymy oli oikein leveä.
Romeo tilasi kinkkuananaspitsan ja katsahti sitten Andrewiin, kuten teki myös nainenkin kysyen heikommalla englannilla mitä toiselle saisi olla. Romeo puristi hieman tiukemmin Andrewin kättä ja hymyili itsekseen.

Andrew uteli ajankohtaa, jolloin Romeo oli hankkinut rastat, skeittari kohautti olkiaan.
“Joskus.. On siitä jo useampi vuosi aikaa. Mun hiukset oli sillon olkamittaset ja ne ekat rastat sojotti jokaiseen ilmansuuntaan kuin paraskin peikkokampaus”, Romeo naureskeli. “Ja sit mä oon pitäytyny näissä, kun nää on helpot hoitaa… Ja ei tarvi pestäkään niin usein.”

Andrew katseli vierestä kun aluksi Romeo tilasi haluamansa, jonka jälkeen rastapää sekä tiskin takana oleva nainen kääntyivät katsomaan molempi pienempää. Tummatukka kertoi haluavansa kasvisvaihtoehdon, joten päätyi vegetarian pitsaan ja pyysi vielä vettä. "Saako sitä pitsaa normaalia pienempänä?", Andrew uteli, mutta naisen ilmeestä päätellen kysymys oli outo. "Tai no, antaa olla", ähkäistiin heti perään sievän hymyn kera. Katse nousi Romeon upeisiin kasvoihin, joita oli paljon miellyttävämpi katsella kuin naisen.
Rastoihin toinen oli päätynyt kuulemma jo vuosia sitten, eikä Andrew voinut olla naurahtamatta toisen kertomukselle. "Olis varmaan pitäny nähdä sut silloin". Helppous kuulosti uskottavalta, sitähän rastat taatusti olivat. Andrew kun itse joutui aina tuhlaamaan aikaa hiuksiinsa niin kamalasti. Kaiken maailman suoristusrautoja tarvittiin, että rumat laimeat luonnonkiharat eivät pilaisi päivää.

"Mennäänkö tuonne istumaan?", Andrew ehdotti osoittaen erästä kulmapöytää, heti kun nainen oli ilmoittanut että pitsat tuotaisiin pöytään. Ainakaan paikan keskipaikoille pienempi ei persettään laskisi, hän vihasi niitä paikkoja. Olisi paljon mukavempaa olla jossain syrjemmässä, kuten juuri seinän vieressä.
Andrew olisi tahtonut lähteä jo päättäväisenä valitsemaansa pöytää kohti, muttei tahtonut irrottaa otettaan rastapään lämpöisestä ja pehmeästä kädestä, vihdoinkin kun kerta sai siitä pidellä kiinni.

Andrew totesi, että tuon olisi pitänyt nähdä Romeo silloin. “Joo ei”, rastatukkainen nauroi. “Et uskois samaks ihmiseks”, tuo virnisti. Se oli ollut sitä aikaa, kun hän oli vasta tutustunut Joeliin… Ja se ei ollut tapahtunut järin iloisissa merkeissä. Mutta sepä ei liittynyt tähän mitenkään.
Tummatukka ehdotti nurkkapöytää, joka sopi hurmurille täydellisesti. “Jep”, tokaisi poika ja lähti kohti pöytää, eikä kiusallaankaan vielä päästänyt toisen kädestä irti. Vasta, kun poika siirtyi istumaan pehmustetulle tuolille. Suklaasilmien katse hakeutui Adrewiin ja hymy ei todellakaan ottanut kadotakseen minnekään.
Toista saattoi aivan hyvin vain tuijotella mitään sanomatta. Ei sitä kieltäminen käynyt, etteikö Romeo olisi tahtonut päättää iltaa makuuhuoneeseen. Hän oli kuitenkin luvannut itselleen, ettei niin päässyt käymään. Se olisi väärin heitä molempia kohtaan… Tai ainakin joku sai Romeon ajattelemaan niin.

“Kuinka pienestä sä olet harrastanut skeittausta?”, Romeo kysyi. Ja ihan oikeasti häntä kiinnosti.

- lyhyyt -

Jälleen Andrew oli erimieltä. Varmasti uskoisi Romeota samaksi ihmiseksi vaikka olisikin nähnyt tuon peikkokampaus aikoinaan. Kasvot ne olivat, jotka veivät ruipelon huomion. Ei hiukset, tai rastat, mitkä lie. Joka tapauksessa, siihen sanaakaan sanomatta Andrew vain hymyili toiselle pienimuotoisesti.
Pienemmän ehdottama paikka hyväksyttiin ja toinen lähti kuljettamaan heitä molempia sinne. Istuuntumisessa oli vain se huonopuoli, että nyt oli aika antaa Romeon kädelle vapaus. Vaikka ystävällisestihän toinen oli pidellyt pöydän luokse saapumiseen asti ruipelon kädestä kiinni. Ties mikä oikeasti sai rastapään suostumaan siihen. Toivottavasti ei vain syyllisyys. Se tai jokin muu, olo oli kuitenkin imarreltu.

Kysymys yllätti Andrewin, tai ei nyt sinänsä, mutta yllättipä nyt kuitenkin. Sekin tuli hieman puun takaa, ehkä yhtä lailla kun Andrew itse oli keksinyt kysyä yhtäkkiä toisen rastoista.
"No sain mä ekan laudan kolme vuotiaana, mut lastenhoitaja otti sen pois, koska piti sitä vaarallisena", hymähdettiin. Lastenhoitajan tilalla olisi normaalisti varmaan pitänyt olla äiti, mutta ei tässä perheessä. "Danny kuitenki pölli sen mulle backii ku olin viis, mutta päällä mä pysyin pystyssä vasta seitsemän ikäisenä", Andrew myönsi. Hän ei ollut aina ollut kovin haka tasapainon suhteen, mutta oli sekin aisti sitten loppujen lopuksi kehitelty kuntoon. Ja laudan saaminen oli ollut oikeastaan vahinko, Danny oli ottanut sen mukaan vain sattumalta kun oli käynyt kyhäämässä takavarikoituja laatikoita. "Salee multa otettiin se lauta vaan sen takia pois, koska ne pelkäs että se menis rikki mun painosta", pienempi virnisti naurahtaen. "Siis ihan oikeasti, mä olin silloin aika pyöreä", selitettiin ennen kuin aikaisempi lause olisi käsitetty väärin.

"Entäs sinä? sä varmaan osasit temppus jo vuoden ikäsenä vai?". Säteilevä katse tuijotti herkeämättä vastapäisellä paikalla olevaa komistusta. Andrew olisi voinut todeta päänsä sisällä joka toinen sekuntti, kuinka onnekas oli. Ja kuinka onnellinen sillä hetkellä saattoi olla.

Toinen kertoi saaneensa ensimmäisen lautansa kolmen vanhana, mutta se takavarikoitiin. Viidenvanhana toinen oli saanut sen takaisin, mutta seitsemän vanhana vasta pysynyt päällä. Romeo virnuili, hän saattoi niin kuvitella pikku Andrewin kaatumassa dekillä ja parkumaan… Ok, hän oli kieroutunut, mutta ajatus oli oikeastaan aika suloinen.
Toisen tokaisulle laudan takavarikointisyistä Romeo repesi. Todellakin, hän olisi halunnut nähdä!
“Vuoden ikäsenä mä en vielä edes puhunut mitään”, rastatukka korjasi. “Hymyilin vaan niinku isä, ja äiti vihas mua”, poika tokaisi huolettomasti. Hänelle sillä naisella ei ollut mitään merkitystä, hän ei edes tuntenut sitä ämmää, joka hänet oli synnyttänyt.
“Eka kosketus dekkiin oli vasta kuudenvanhana, usko huvikses”, poika tokaisi. “Toki mä aiemmin olin kattellu muiden lautailua vierestä, mutta ei kukaan antanu mun koskea, pelkäsivät että mä hajotan ne. Meidän naapurusto nyt on vähän sellanen… Ei siellä kellekään mitään lainata.
No, kuitenkin, mä olin toki surkea ja sitä lautaa mä sain kokeilla vaan, jotta isotpojat sais nauraa pikku-Romeon tyrimiselle”, poika selitteli. “Sit mä ruinasin isältä oman dekin, mikä oli tosi ihme että se suostu.. Ja nyt mä oon näyttänyt niilleki pojille, että kenelle kannattaa nauraa ja kenelle ei”, poika virnisti.

“Ja nykyään mulla niitä lautoja löytyy jotain… neljä-/viiskyt… Ja reksillä niistä takavarikossa on kolmetoista”, rastatukka virnuili. Oli siinäkin aihe lesota…

Romeon välinpitämätön asenne äitiään kohtaan oli jotenkin karua. Pystyi tuosta vain huolettomasti tokaista, että joku läheinen vihasi häntä. Tai tuskinpa he kovin läheisiä olivat, ties milloin viimeksi toisensa nähneet. Andrewilla ei ollut mitään tietoa mitä Romeon perheelle oli tapahtunut, minne äiti oli kadonnut ja miksi, mutta eipä pienemmällä ollut oikeutta alkaa edes utelemaan. Tahtoa kyllä löytyi, mutta tummatukka hillitsi itsensä järkevänä. Ahdistelun lisäksi se olisi hyvin törkeää ja itsekästä, eikä Romeo varmaan edes tahtoisi avautua perheestään sen suuremmin Andrewille.
Rastapää jatkoi tarinansa kertomista muina miehinä, joten pienempi syventyi kuuntelemaan sitä toisen äidin ajattelun sijasta. Vasta kuuden ikäisenä toinen oli lautaan ensimmäistä kertaan koskenut. Vaikea uskoa, toinen kuitenkin osasi lajinsa niin hyvin. Vaikka Romeo ei ollutkaan itse tähti tarinansa joka hetkessä, vaan löytyi myös se tunari-Romeo, siitä huolimatta kertomus tuli jotenkin niin itsevarmana sanelluksella. Tai sitten Andrew oli vain niin lumouksissaan pelkästään toisen äänestä, että kehitteli omiaan.

"Rehtori varmaan pitää susta kovasti", Andrew töksäytti, eikä edes katunut sanojaan. Romeo osasi olla aika hurmuri, mutta että kolmetoista lautaa takavarikoitu. Siinä vaihteessa uskoisi rehtorin pitävän rastapäätä vain turhamaisena teininä, joka ei ikinä kasvaisi aikuisten tavoille. Näin ainakin saattoi olettaa. Harmi sinänsä, ettei kaikki nähneet Romeota samoin tavoin kuin Andrew. Tai ei oikeastaan, se olisi kamalaa jos niin olisi. Sittenhän kaikki ihailisivat entistä enemmän toista ja tahtoisivat tuon itselleen, sitten ei jäisi pienelle mitään mahdollisuuksia edes käydä pitsalla. tämän seurassa.
"Ootko sä onnellinen?", Andrew kysyä töksäytti. "Tai siis, mitä meinaan niin.. toivotko sä koskaan että voisit olla joku muu?". Kysymys oli peräisin taas mistä lie, mutta uteliaana Andrew tahtoi vain kysyä. Vaikka vastauksen saattoi tietää etukäteen, turha kysymys siis. Kukapa tahtoisi olla joku muu jos pystyi olemaan joku niin täydellinen ja ihana ihminen kuin Romeo?

Samalla pitsat tuotiin pöytään ja Andrew katsoi aivan liian suurta pitsaansa hetken jähmettyneenä. Hän ei tasan tunkisi sitä suuhunsa kokonaan, hullukaan tuollaista määrää ei jaksaisi. Hetkeksi ajatukset ruuasta saadakseen pois, ruipelo otti hörpyn vedestään ja katseli seuralaistaan.

Andrew töksäytti rehtorin varmasti pitävän rastatukkaisesta, mihin Romeo nauroi. “Toki, sehän suorastaan rakastaa mua”, rastatukka totesi huvittuneen sarkastisesti. Romeo kun ei todellakaan ollut aivan niin rakastettava kuin jotkut saattoivat tuon kuvitella olevan. Oikeastaan poika oli hyvinkin riiviö sille päälle satuttuaan.
Toinen uteli rastatukkaisen onnellisuudesta, mikä sai pojan katsahtamaan toista näyttäen tasan siltä, kuinka pihalla oli. Andrew tarkensi ja sai täten myös rastapään käsittämään kysymyksensä.
“Ai joo… Kukapa ei toivoisi olevansa välillä joku muu… mut mä oon ihan tyytyväinen omaan elämääni”, poika vastasi.

Pian pitsat tuotiin pöytään ja Romeo katsoi juustolla päällystettyä kinkkua ja ananasta kovin nälkäisenä. Tappovälineet käsiin ja silpomaan. Pala pitsaa vietiin suuhun ja se jauhettiin nielaistavaksi. Katse oli tiiviisti Andrewissa, Romeo hymyili toisen katsellessa häneen.
“Entä sä?”, poika esitti vastakysymyksen.