It´s a game and we are all just victims of love

Onneksi Andrew oli muotoillut kysymyksensä uudestaan, sillä rastapää oli aikaisemmasta versiosta mennyt hieman pihalle. Andrew ja hänen puhumisen taitonsa, Andrew ja hänen kysymyksensä.
Romeo vastasi, kertoi olevansa tyytyväinen elämäänsä. Andrew hymyili, vaikka jokseenkin vaisusti. Hymy kuitenkin leveni heti kun rastapää alkoi tunkemaan innoissaan ruokaa suuhunsa. Katseet kohtasivat taas hetkeksi, mutta nyt Andrew tuijottamisen sijaan siirtyikin katsomaan pitsaansa. Hän asetti servetin aukinaisesti lautasen vierelle ja alkoi noukkimaan siihen oliiveja pois pitsastaan haarukan avuin.

Kysymys tuli nyt vuorostaan Andrewille. Andrew vilkaisi toista, keskittyi jälleen hetkeksi pitsaansa ja noukki viimeisimmätkin oliivit pois. "Tietenkin", vastattiin määrätietoisesti. Se ei välttämättä aina pitänyt paikkaansa, mutta suurimman osan ajasta. Ja totta kai Andrew osasi arvostaa sitä kaikkea mitä hänellä oli. Olisi riski toivoa enempää, väärin oikeastaan.

Tummatukka viipaloi itselleen harkitusti pienen palan pitsastaan, vasten tahtoaan tunki sen suuhunsa. Sen jälkeen tuo alkoi noukkimaan jo ylimääräisiä paprikoita pitsasta pois. "Jos sä saisit olla kuka vaan, kuka haluisit olla? siis jos olis pakko valita joku, eikä vaan itseään", Andrew teki lisäyksen kysymyksensä perään, alkaen leikellä sitten pitsaansa pieniin palasiin.
Päähän tunkeutui monia kysymyksiä, turhamaisia kysymyksiä, joilla ei olisi periaatteessa mitään väliä. Silti Andrewia kiinnosti tietää, esimerkiksi mikä oli toisen lempiväri tai vaikka mikä vaatemerkki toista eniten miellytti, vai oliko sillä väliä oliko merkkiä vai ei. Joka ikinen simppeli asia kiehtoi Andrewia, kunhan se koskisi vain Romeota.

Oli huvittavan näköistä, kuinka Andrew samantien rupesi kynimään pitsaansa. Oliiveista tummatukkainen ei näemmä tainnut pahemmin pitää. Romeo taasen piti siitäkin edestä…
Toinenkin oli kuulemma elämäänsä täysin tyytyväinen, mikä irrotti Romeolta virnistyksen. Jälleen. Andrew muokkasi kysymyksen haastavammaksi ja esitti uudelleen. Rastapää naurahti toiselle ja aikaa pelatakseen tunki pitsaa suuhunsa.
“Pistit pahan… En mä tiedä… Eiköhän jokaisen ihmisen elämässä ole sekä hyvät että huonot puolet… Ja pitkältihän koko elämä on kiinni valinnoista”, Romeo puheli, ja vieläpä ihmeen filosofisesti. “Että ei mun elämä kamalasti muuttus, vaikka mä olisinkin joku muu.”

Rastatukkainen hörppäsi lasistaan katsellen suklaasilmillään tummahiuksista skeittaripoikaa. Vaikka nuo kasvot olikin tutkittu läpi melkoisen useita kertoja, ei sitä silti voinut olla tekemättä uudelleen. Ei oikeastaan tuntunut edes pahalta, vaikka Andrewin kasvot olivatkin alkaneet käydä tutun oloisiksi. Ja silti.. ei hän oikeastaan toista kovin hyvin tuntenut..

Seuraava kysymys oli kaiketi ollut vaikeampi, Romeo hetken epäili etteikö tiennyt, mutta sitten jo puheli toisin. Andrew mutristi hieman suutaan. Ei sitä tarvitsisi niin tarkasti miettiä, kai sitä nyt olisi mukavaa vaihteeksi olla joku muu. Ja Andrew olisi ollut hyvin kiinnostunut siitä että kenetkö rastapää valitsisi.
"Mä tahtoisin olla Alessandra Ambrosio", tummatukka ilmoitti sievän virnistyksensä kera ja hymyili sen jälkee leveästi huvittuneena. Yllättävää, että hän oli valinnut naisen. Noh, Alessandra oli aivan upea tapaus, joten totta kai olisi loistavaa vaihtaa elämää hänen kanssaan. Vaikka julkisuudesta ruipelo ei välittäisi, mukavempaa oli olla näkymätön. "Tai sitten Danny. Tai siis.. en mä ihan Danny Danny tahtosi olla.. mutta kuitenkin", hymyiltiin pienemmin, palauttaen katse lautaseen ja pienempi naukkasi palan taas suuhunsa.

"Entä jos sä saisit nyt matkustaa minne vaa, nii minne tahtoisit?", kysäistiin uteliaana. Vieläpä Andrew olisi tahtonut lisätä kysymykseensä, että kenetkö toinen ottaisi mukaansa, jos saisi valita yhden ihmisen, mutta se jätettiin välisti. Vastaus olisi pelottava ja ehkä jopa musertava.
Romeo päästi harvoin katsettaan Andrewista, joka hieman häiritsi toista. Kun ei tiennyt oikein että minkä takia häntä täytyi koko ajan katsella. Ruipelo haroi hieman hiuksiaan, häiritsevää, miksei hän koskaan osannut miettiä mitään järkevämpää, aina piti tarkertua niihin turhiin ja pieniin asioihin.
"Sä tuijotat mua koko ajan", Andrew moitti toista tosissaan, kuitenkin mukana leikkisä sävy. Ei sen puoleen, eihän pienempikään usein katsettaan rastapäästä saanut, mutta syy taatusti oli aivan eri.

Andrew kertoi tahtovansa olla Alessandra Ambrosio, mihin Romeo ei voinut kuin revetä. Että näin tällä kertaa.. Toinen lisäsi listaansa myös Dannyn, mihin rastatukka vain hymähti. Se ei ollut lainkaan niin huvittava ajatus, eikä toisaalta edes kivakaan. Romeo oli muutaman tapaamisen myötä oppinut jo, ettei Danny pitänyt hänestä, eikä hänkään Dannystä.
“Ihan minne vaan”, Romeo toisti mietiskelevään sävyyn. Katse karkasi myös johonkin Andrewista, joskin vain hetken ajaksi. “En mä tiedä, maailmanympäri”, poika virnisti. Hyvässä seurassa tietenkin… Tai miksei yksistäänkin.. Saisi sitä kokeilla sitten naaraita, tai miksei uroitakin, jokaisessa maailmankolkassa… Oikeastaan oikein kutkuttava ajatus!
“Minne sä matkustaisit? Ja missä seurassa?”, Romeo esitti vastakysymyksen ja tietämättään lisäten siihen sen osan, minkä Andrew jätti tarkoituksellisesti pois.

Andrew huomautti Romeon tuijottamisesta, mihin suklaasilmä virnisti flirttailevasti. “Mitäs olet noin tuijotettava”, poika virnuili.

Romeo nauroi pienemmän vastaukselle, hänestä Alessandra Ambrosio oli huvittava vastaus. Ei sen puoleen, kyllä se Andrewistakin oli. Itsekin hän oli virnistellyt, mutta tosissaan hän kuitenkin oli. Voi miten mahtavaa elämä saattaisikaan olla! mutta hulluuksia ei kannattanut toivoa, Andrewillahan oli enemmän mitä toivoa saattoi. Ja se piti pitää tiukasti mielessä.

Nyt tummatukasta tuntui, että kaikki mitä hän kysyi, rastapään vastaukset olivat niin epäselviä, ei yhtään tarkkoja eikä häivähdystäkään määrätietoisuudesta. Ihan minne vaan.., maailmanympäri.., hyvässä seurassa.. minne ihan minne vaan ja mitähän se hyvä seura mahtoi olla, tarkoittiko se useampaa vai yhtä? Loppuvastaus ei Andrewin mielestä ollut yhtä kutkuttava kuin Romeon mielestä. Mutta Andrew vain hymähti, yrittäen pitää lievästi kuuluvan mustasukkaisen tuhahduksen sävyn piilossa.
"Varmaan jonnekin.. öhm, Pariisiin ehkäpä. Tai Roomaan, en mä ole miettinyt niin tarkasti". Pariisissa oltiin käyty jo useamman kerran, mutta kyllä sinne kelpasi aina lähteä. Andrew oli muutenkin matkannut jo vaikka kuinka monessa maassa, että oli vaikea päättää lempparia. Ja uusia paikkoja oli vaikea kehitellä suunnilmiin. "Kai mä just jonkun Alecin käskisin tulla suojelemaan mua. Mä olisin varmaan tosi helppo uhri mihin tahansa", pienempi naurahti. Suojelija olisi ehdoton, ei tummatukalla ollut mitään voimaa puolustautua. Alecin hän oli valinnut, koska se olisi parhain vaihtoehto Romeon jälkeen. Ja Romeo jätettiin mainitsematta ihan vain, ettei ruipelo antaisi itsestään liian takiaismaista kuvaa. Eikä lisäisi toisen ahdistusta.

Flirttaileva virne ja viettelevä ääni, viehättävät sanat saivat Andrewin tuntemaan kuumotusta poskillaan. "Hö.. se on häiritsevää", vastattiin ujosti ja alettiin tökkimään pitsan palasia ennen kuin katse jumahtuisi Romeoon seuraavaksi ikuisuudeksi. Joskus oli niin vaikea pysyä mukana, niin vaikea ymmärtää että missä mentiin. Toisinaan Andrewista tosissaan tuntui, että hänen olemassa olollaan olikin jotain väliä Romeolle, mutta sitä pienempi kuvitteli aina kun Romeo alkoi liehittelemään häntä tai vilautteli upeaa hymyään.
Andrew huokaisi kevyesti ja litki vettä kurkustaan alas.
"Tykkäätkö sä päivästä vai yöstä enemmän?", esitettiin kysymys ennen kuin alettiin murjottamaan tyhjän päälle. Andrew palautti leveän hymyn nopeasti kasvoilleen ja katseli uteliaana, odottavasti Romeoon.

Toisen vastaus oli Pariisi, mikä sai Romeon hymyilemään. Sivistynyttä, kattava kulttuuri ja ties mitä. Boheemeja taiteilijoita, joita missä tahansa muualla kutsuttiin suruitta sosiaalipummeiksi.. No, eipä sillä etteikö rastapää itsekin pääasiassa olisi sosiaalirahoilla elänyt..
Mukaansa pienempi ottaisi Alecin. Suojelemaan isoilta pahoilta ihmisiltä. rastatukkainen hymähti, Alec oli jännä. Joskin ikuinen kakkonen, ei siitä ollut rampeilla hänelle pärjäämään. Saati muutenkaan… No, omahyväisyys oli kaiketi kirous… Mutta sillä sai ja se riitti.
Toinen totesi tuijotuksen häiritsevän, mutta punastui. Andrew oli todellakin helppo saalis… ihan mihin tahansa. Mutta ei liian helppo Romeolle… Tai olipas, helppo itsessään, mutta niitä harvoja, jonka taustoistakin jaksettiin välittää. Hän saisi toisen koska tahansa itselleen, ainakin niin kovasti uskottiin. Eriasia, uskaltaisiko hän lähteä siihen leikkiin. Ei, hän ei ollut varma siitä mitä tunsi ja mihin oli valmis.. ja toisaalta hän oli aivan varma siitä kiinnostuksesta, jonka tunsi…

Toinen kysyi taas kysymyksen, joka sai Romeon naurahtamaan. “Sä kyselet aivan outoja, pieni… Mut kai mä tykkään enemmän yöstä. Pimeämpää, enemmän klubeja, parempi musiikki, enemmän ihmisiä ja tanssilattiatkaan ei aina ole silloin yksin mun ja silti mä saan huomiota”, poika tokaisi. Puudeli, aina huomion perässä. Tällä kertaa vastauskin oli perusteltu.
“Jos sulla vain on mulle aikaa, niin musta ois kiva viedä sut jonnekin klubillekin. Viattomasti, ja saattaa kotiin ehjänä veljen hellään huomaan”, rastapää tokaisi vinkaten silmää.

Kysymys nauratti Romeota, se oli kuulemma outo. Joka tapauksessa rastapää antoi vastauksensa ja Andrew hymyili tyytyväisenä. Tummatukasta oli mukava kysellä toiselta, sillä oli kiinnostavaa kuulla toisen vastaukset. Äskeinen ei siis jäisi viimeiseksi kysymykseksi, voi kuinka paljonkaan tummatukka tahtoi toisesta tietää! eriasia oli sitten se, että kuinka suuri osa niistä oli sellaisia, joita ääneen kehtaisi sanoa.

Andrew hymähti, pyöritteli silmiään toisen vastaukselle. Olipa yllättävää, not. Jotenkin niin Romeomainen vastaus. Ruipelo tökki lautasella olevia paloja, vilkuili vaivihkaa seuralaistaan. Niin totta kai, rastapää nyt saisi varmaan huomiota milloin vain. Varmasti silloinkin kun ei ollut sen tarpeen.
”On mulla sulle aikaa”, Andrew kiirehti sanomaan millisekunnin taukoakaan väliin jättämättä, vastasi turhankin innokkaasti ja katui sitä melkein heti. Kyllä hän joskus oppisi… ”..hellään huomaan.. just joo”, mutistiin huvittuneena perään, katse valuneena taas lautaselle. Romeo oli ihan varmasti kuvitellut Dannyn ja Andrewin välit ihan väärin. Olihan veli todella tarkka ja vähän ylisuojeleva, mutta kyllä nyt tummatukalla oli omaakin vapautta ja oikeuksia oman elämänsä suhteen. Ei hän aivan avuton ollut…
Mitähän Romeonkin viattomat tarkoitti.. olisikohan toinen edes tosissaan. Vaikka parempihan se niin oli, silloin vasta Andrew voisikin tuntea olonsa imarrelluksi, jos toinen ei kerta oikeasti ollut liikkeellä hänen kanssaan vain panon perässä.
”Danny mitään huomaa enää.. se seurustelee”, Andrew kertoi entistäkin huvittuneempana. Kauankohan sekään suhde kestäisi, tuskin toinen oli edes uskollinen.

”Jos mä lähen sun kanssa jonnekin klubille nii sä et saa sitte hylkää mua minkää kuuman pimun takia”, Andrew sanoi leikkisästi, vaikka taustalla soi vähän vakavampikin sävy. Tai ainakin toinen saisi kertoa etukäteen, pitää pienemmän ajan tasalla. ”Mä jään muuten salee muiden jalkojen alle tai jotain”, naurahdettiin perään, se saattaisi olla liiankin mahdollista. Tälläisen tapauksen, kuten Andrew, ei kannattanut yksin hirveästi pyöriä sellaisissa paikoissa. Katse kierteli ympäri huonetta, pysytteli suurimman osan ajasta lautasella, jottei se katse vahingossakaan pysähtyisi Romeoon.

Aikaa kuulemma löytyisi, Romeolle. Oliko tuo muka edes yllätys? No, ihan kivalta se kuitenkin tuntui kuulla, pönkitti kusipäänegoa reilulla mitalla, vaihteeksi. Toinen tuntui huvittuvan hänen sanoistaan, Dannystä puhuminen sai Romeonkin virnuilemaan.
“Joo, mä oon kuullu kans”, rastatukka vastasi hörpäten juomastaan. Se oliko nyt cheer-muija, joka puheiden mukaan oli sairaalloisen ärsyttävä. Ei mitään lähempää tuttavuutta Romeon kanssa, ei hän tuntenut…
Asia kuitenkin lykättiin mielestä, kun toinen lupautui klubille. Jos Romeo olisi hylkäämättä toista kuuman pimun takia. Lävistetyt huulet vietiin virneeseen.
“Sä olet mun tähti nyt, Andrew, ei syytä huoleen”, Romeo totesi virnistäen hurmaavalla tyylillään ja nappasi palan pitsaa suuhunsa mutustaen sitä. Skeittarin olisi aivan turha luvata mitään, sillä ei hän päätään täysin hallinnut. Saati lempielintään.

“Tarviiks mun syöttää sua, kun se ei näytä itsenäisesti onnistuvan?”, Romeo kysyi virnuillen. Näin kevyesti kävi aiheen vaihdos.

Kukapa ei olisi kuullut siitä, että Danny seurusteli. Se nyt tuntui olevan oikein mukava juorunaihe varsinkin koulussa, ties miten toiset jaksoivat jauhaa sitä samaa asiaa niin usein. Ehkä se enemmänkin johtui veljen naisesta, ei Dannystä itsestään. Tuskinpa toinen nyt niin tunnettu oli. Tai ei Andrew sellaisista tiennyt, hän harvemmin kiinnitti huomiotaan siihen ketä oli tunnettu ja missä. Hän ainakin itse pysyi hyvin niiden näkymättömien porukassa ja siellä olikin se kaikkein turvallisin olotila.
”Enköhän mä sit taida lähteä sun mukaan”, Andrew hymyili sievästi. Voi hän lähtisi Romeon mukaan missä tilanteessa tahansa, ihan kaikesta muusta huolimatta.

Andrew oli tyystin keskittynyt vain ihailemaan että hitto kuinka hurmaava Romeo oli hymynsä kanssa kunnes toinen katkaisi sen hetken vetämällä pienemmän takaisin maan päälle. Ei sitä sitten pystyttykään pitämään katsetta pois toisesta…
”No oonhan mä tästä syöny jo aika paljonkin”, Andrew huomautti ja katsoi nyt lautasta huulet mutrussa. Tummatukka tökkäsi haarukan palaseen, tunki palan suuhunsa. ”Näitkös, onnistuu tää multakin”.
Ja nopeasti aiheesta toiseen.. ”Millon me mennään klubille? tänään? huomenna? ens viikolla?”. Ääni oli palautunut yhtä innokkaaseen sävyyn, eikä ruipelo voinut olla taas hymyilemättä.

Andrew antoi myötävän vastauksen ja Romeo hymyili tuolle. Se hymy oli yksin Andrewin, hän tarkoitti sen tuolle ajatellen tuota poikaa. Se todellakin taisi olla jotain vakavamman puoleista…
“Et sä ole syöny paljon mitään, vaan nyppiny niitä täytteitä veks, kultapieni”, Romeo naurahti. Hän ainakin oli pääasiassa kiinnittänyt huomionsa siihen, ei hän huomannut paljon mitään lautaselta kadonneen. “Hienoa, kymmenpistettä ja papukaijamerkki”, rastatukka nauroi toisen todistellessa, että syöminen onnistui tuolta ihan itsekseenkin.

Tummatukkainen tuntui olevan klubille menosta innoissaankin, mikä sai skeittaripojan hymyilemään entistä leveämmin.
“Ihan koska vaan sä tahdot”, Romeo vastasi vieden pitsanpalan jälleen suuhunsa. “Tänään, huomenna tai ensiviikolla. Aivan sama, kyllä multa aikaa pitäis löytyä”, rastapää ilmoitti. Lisäsipä vielä mielessään, että Adrewille hän hommaisi aikaa vaikka perumalla aiemmin sovittuja juttujaan.

”Enpäs”, Andrew intti vastaan, mutta veti jälleen hymyn huulille. ”Tai niinkin, mutta kyl mä oon syönyt myös”, heitettiin ylpeästi ja leikkisästi perään. Andrew ei voinut sille mitään ettei tykännyt kaikesta, pakko osa oli nyppiä pois. Ja sitä paitsi ei hullukaan yksin pystyisi tälläistä määrää yksin syömään.
Andrew otti heti palan ruokaansa ja söi sen. Hän kyllä stressaantuisi jos rastapää vahtaisi kuinka paljon pienempi tässä aikoi syödä.

Romeo sanoi että ihan koska vain Andrew tahtoisi lähteä. Voi mikä sulotunne, miten lempeä ja lämpöisä olo täytti hontelon kropan ja mielen – monenettakohan kertaa rastapää sai sen aikaa. Ja voi kuinka Andrewin tekikään mieli kumartua pöydän yli ja suukotella toista!
”Niinkö? no mennäänkö jo tänään?”. Parasta toimia nopeasti, huomenna Romeo saattaisikin olla erimieltä tai joku pornotähti kaunotar nappaisi tuon.

Pieni söi ruokaansa nopeampaan tahtiin, mutta pikkuiset palat kerrallaan ja hetken tauot välissä. Kai se oli joku kamalan pakollinen tarve taas todistaa jotakin, vaikka eihän Andrewin niin varmaan kuuluisi joutua tekemään. ”Tai jos ei mennä tänään nii sit vaikka huomenna!” Se oikeastaan kuulosti paremmalta, Andrewin saisi enemmän aikaa laittautua. Hän ei kuitenkaan nyt ollut parhaimmillaan ja sekin olisi jo lisä riskiä siihen että joku muu kaappaisi vaikka kesken tanssin rastapään! kyllä kaikkeen kannattaisi varmaan varautua.
Toisaalta.. ei pienempi hirveän kauaa jaksaisi odotella että pääsisi viettämään vielä lisää aikaa Romeon kanssa.

Romeo kuunteli ja katseli itseään vastapäätä istuvaa poikaa ja hymyili huvittuneena. Toinen oli suloinen. Tavattoman suloinen. Toista oli niin mukava katsella, kun tuosta näki heti mitä tuo ajatteli. Ehkä kuitenkin hyvä niin, että Romeo vain ajatteli, eikä nähnyt kaikkea toisesta. Jos olisi, hän olisi mitä ilmeisimmin juoksemassa karkuun. Tiesihän hän, että toinen piti hänestä liiaksikin, mutta hän oli hyvä unohtamaan tosiasioita.
“Mennään vaan tänään”, Romeo vastasi virnistäen. “Onko sulla mitään toiveita minne?” No, olihan se hyvä kysyä. kaikki Romeon paikat kun eivät välttämättä Andrewille sopeutuisi…

Toinen oli huomautuksen jälkeen ruvennut syömään ripeämpään tahtiin, mikä oli omalla tavallaan huvittavaa. Toisaalta taasen varsin suloista. Mitään rastapää ei tuijottelulleen ja virnuilulleen mahtanut. Kai hän oli jo vaarallisesti ihastumisen rajamailla?
“Miten vaan haluat, mulle sopii kumminkin päin tai vaikka molemmat”, Romeo hymähti. Pikkuhiljaa pitsa rupesi toisenkin lautaselta katoamaan, siinä missä rastapää tosin oli jo omansa syönyt…

Tänään olisi sopinut myös Romeolle, mutta pienempi olikin kerennyt jo vähän muuttamaan mieltään. Tai ei niinkään, kuhan yritti pohtia olisiko tänään vai huomenna parempi lähteä. Millään ei jaksaisi odottaa huomiseen, mutta silloin olisi aikaa enemmän laittautua ja valmistautua muutenkin. Olisikohan se nyt muka niin tärkeetä? eikös pääasia kuitenkin ollut itse Romeo..
”Ei oikeastaan”, Andrew vastasi reippaasti, katse kuitenkin seuraten kuinka haarukka tökki lautaselta palasia. Sekin oli jonkinlainen pakkomielle, pitää ruoka kuin ruoka siistissä järjestyksessä. Ja hommaa toteutettiin aina suupalojen välillä. ”Kuhan ei mielellään ihan kamalan tuhrusee pikku pubii missä on vaa biljardipöytiä ja muutama vanha ukko”. Niin se varmaan olikin ainut toive.

Rastapää oli varsin reilulla tuulella, oli sysäämässä kaikki päätökset Andrewille. Mistäköhän moinen.. tai sitten toista ei vain kiinnostanut hittoakaan, joten tuolle oli se ja sama mitä tapahtuisi.
Ruipelo työnsi lähes tyhjän lautasen kauemmaksi itsestään. Hän oli syönyt jo yli puolet, kolme neljäs osaa ja nyt kyllä oli vatsa niin täysillään ettei enempää alas menisi.
”Mennään tänää”, Andrew päätti vihdoinkin ja tapitti nyt seuralaistaan ruskeilla silmillään. Ensimmäisenä tuli taas mieleen ehdottaa että he pyytäisivät kuskin paikalle ja he pääsisivät autoon syleilemään. Jestas, tummatukka käänsi katseensa vaivihkaa muualle. ”Tai en mä tiedä.. huomenna… tai tänää.. joo, tänää”.

Andrewille paikalla ei tainnut olla merkitystä, Romeo virnisti toiselle. Hänen päätettävissään kaikki jälleen? Ei haitannut, hänellä oli jo muutama varteenotettava paikka mielessään. Ei vanhoja ukkoja tai pelkkää biljardipöytää… No, eipä ollut käynyt edes mielessä.
Andrew näytti lopettaneen syömisen, vilkaisu toisen lautaseen ei tehnyt Romeota juurikaan tyytyväiseksi. No, oli se sentään jotain syönyt. Ja pirun seksikäshän tuo luiseva kroppakin oli, mutta… No, joku kaihersi. Ja rastapää ei ollut tottunut välittämään ihmisistä itsestään.

Andrew päätti ensin, että mentäisiin tänään. Sittenkin huomenna. Ja taas tänään. Oliko päätöksen teko joillekin tosiaan noin vaikeaa? No jaa, aivan sama. He menisivät siis tänään.
“Lähdetään heti?”, Romeo ehdotti nousten pöydästä, kiertäen sen toiselle puolen ja tarjoten kättään Andrewille. Tässä lähistöllä olisi yksi nuorempien suosima paikka. Porukka oli pääasiassa homoseksuaaleja, vaikkei mitään leimaa klubilla itsellään ollut. Mitä nyt ihmisten huulilla.

Romeo hyväksyi idean tästä päivästä selvästikin kun kerta nousi jo ylös ja ehdotti heti lähtemistä. Rastapää asteli pienempää kohti ojentaen kätensä. Nyt hetikö? mikä ettei.. Andrew tarttui toisen käteen ja veti itsensä ylös penkiltä omille jaloilleen. ”Lähdetään vaa” sanottiin vain hetkeä myöhemmin ja tummatukka jälleen paljasti Romeolle suloisen hymynsä. Ilmeisesti toisella oli jo paikkakin mielessä minnekkä he olivat tässä menossa. Ruipelo ei tuntenut tarvetta ruveta siitä kyselemään, Romeolla oli vapaat kädet kunhan vain ei oikeasti veisi pienempää papparaisten ja biljardipöytien luokse.

”Me varmaanki kävellään ihan?”. Andrew irroitti kätensä toisen omasta ja käveli jo eteenpäin. Nyt taas varmaan oli hyvä pitää mielessä se että roikkua ei saanut, ei pitäisi aiheuttaa taas sellaista tilannetta jossa rastapää joutuisi kertomaan yhä uudemman kerran missä mentiin ja mikä tarkoitti mitäkin. Samassa mentiin kun ennenkin eikä mikään merkinnyt oikeastaan mitään. Varmaankin näin.. eikä Andrew edes tahtoisi miettiä nyt tänään sellaisia.
Oli hän sentään saanut Romeolta kukkia! se jos mikä piristi mieltä.

Käsi hakeutui pillien taskuun, josta luisevat kädet nappasivat yhden tupakan. Andrew otti sen valmiiksi esille ja haparoi sytkäriä hupparin taskusta. Vatsa oli täynnä ja nyt tupakka kyllä olisi kovakin juttu.
”Ja sulla ei vieläkää oo mitää taka-ajatuksi?”, kysäistiin leikkisästi. ”Täähän on oiva tilaisuus juottaa mut känniin ja kähmiä mitä kerkiää”, lisäys pistettiin heti perään entistäkin leikkisämmin ja suloistakin suloisempi virne kasvoille väännettynä.

Toinen myöntyi Romeon matkaan, mitä ei oltu edes epäilty. Toinen uteli kävelisivätkö he, mihin rastatukkainen vain nyökkäsi.
“Joo, ei ole pitkä matka”, tarkennettiin vielä. Hetken matkan kävelyn jälkeen toinen uteli jälleen taka-ajatuksista, mihin Romeo vain virnuili. Toinen kaivoi tupakin taskustaan, Romeo pysähtyi kaivellen itsekin sätkävehkeitä alkaen kääntää safkista itselleen.
“Älä nyt yllytä, alkaa pian kuulostaa siltä että sä ihan oikeasti haluaisit sitä”, rastapää virnisti nuolaisten rizlan ja taittaen näppärästi siistin valmiin sätkän. Savuke heitettiin huulten väliin ja tykötarpeet tungettiin taskuun. Liekki löysi nopeasti tupakin.
“Ja tänään mä teen kuten sä”, viimeisimmän sanan kohdalla poika kosketti kevyesti etusormellaan Andrewin nenää, “haluat, prinsessaiseni.”
Sätkästä vedettiin pitkät henkoset.

“Joskin mä teen kaikkeni ollakseni kiltisti.” Olihan hänen nyt aivan pakko sentään vähän suukottaa toista, poskelle tällä kertaa. “Tuu, ei oo enää kun muutama satametrinen.”

Poika nappasi jälleen Andrewin käden omaansa ja taitavasti kiepautti sittenkin toisen kainaloonsa. Ilman mitään taka-ajatuksia.

He siis kävelisivät, se olisi ihan ok, eikä Andrew vastannut enää mitään toisen nyökkäykseen ja sanoihin. Lyhyt tai pitkä matka, aivan sama, Andrew kävelisi mielellään vaikka viikon matkan.
Andrew katseli tupakka huulessa kuinka rastapää kääri itselleen sätkää. Toisen sanat saivat tummatukan virnistämään, ”entä sitte vaikka haluaisinki? ei kai se nyt mitään haittaa tai vahinkoa aiheuttais”. Tuo pieni olento vain hymyili leveästi, suloista hymyään. Leikkisästi hän sen heitti, mutta tuskin kukaan ohittaisi siitä sen todellisuuden ääntä. Romeokin tiesi varmasti sanomattakin miten asiat oli. Ja vaikka ne olisivat toisin, Romeon ei tarvitsisi kuin muutama sananen sanoa ja heilauttaa vähän sormia niin asiat olisivat niin kuin toinen juuri tahtoi.
Rastapää totesi, että aikoi tehdä tänään juuri niin kuin pienempi haluaisi. Andrew mutristi pienesti huuliaan, ei se olisi niin kivaa. Hitto vie, ruipelo oli tainnut ruveta masokistiksi.. mutta kun asiaa ajatteli toiselta kannalta… voi miten imartelevaa kuinka suloinen Romeo osasi olla! Andrew muutti mutruhuulet hymyyn ajatuksen vaihdon mukana, hiih, ehkä hänen sitten pitäisi yllyttää toista koko illan niin he voisivat olla taas yhdessä pahoja ihmisiä. Ja Andrew saisi taas hetkeksi maailman parasta aikaa herra täydellisyyden kanssa.

”Miksi kiltisti? ei sun tarvii mitää kilttiä alkaa leikkimää..”, Andrew totesi imaisten tupakkaansa. ”Tai ei sillä että sä mikään paha olisit.. meinasin vaa jos tarkotit tolla taas jotain että oot mulle velkaa ja blaablaa muuta roskaa..”, mutistiin samalla kun saatiin suukka poskelle. Se toi hymyn uudelleen kasvoille, ihana Romeo!
Rastapää jatkoi matkaa, napaten ensin pienempää kädestä, mutta kaapaten sittenkin toisen kainaloonsa. Andrew painautui toiseen tiukemmin kiinni, yrittäen tehdä sen huomaamattomasti. Nyt teki mieli ripustautua toisen kaulaa ja roikkua siinä koko loppu ilta. Ei tummatukka oikeasti aikoisi toista koko iltaa yllyttää.. ei hän niin julmaksi rupeaisi. Jos Romeo ei tahtoisi mitään muuta kuin korvata niin sanottuja velkojaan, sitten ei tahtoisi. Toinen saisi olla niin kiltti kuin itse tahtoi. Tämä muu oli jo ihan tarpeeksi luksusta! Itseasiassa tämä oli vielä parempaa.. mutta kivahan se olisi jos Andrew saisi nukkuakin toisen kainalossa.

- alan innostua näistä taas pitkästä aikaa kunnolla♥ :: 3 -

Oli oikeasti kohtalokasta heittää hävytöntä flirttiä Romeon kanssa, kun tuon piti olla kiltisti. Rastatukkaisella kun ei tunnetusti ollut juuri sitä itsehillintää edes nimeksi asti. Ei aiheuttaisi haittaa, eikä vahinkoa… Romeo virnisti katsoen Andrewia silmiin. Mielihalu oli kova, mutta osa Romeosta myös vaati kilttinä pysymistä. Hän halusi todistaa edes itselleen jotakin pienestä itsekurista… Vaikka no… Helvetti, hän selviäisi! Tai sitten ei… Mitän oli kovaa vauhtia menossa ihastumaan johonkin ruipeloon, joka jonkun muun silmissä olisi saattanut olla pelkkä nolla, mikäli edes sitä. Ilkeä ajatus, mutta Romeo ei ollutkaan mikään mukava ihminen.
“Ehkä mun välillä täytyy leikkiä kilttiä”, rastapää mutisi. Nimenomaan leikkiä. “Leikitään nyt sellaista leikkiä, että unohdetaan, että mä oon sanonut mitään sellasta tyhmää ja vähättelevää. Ollaan nyt niin, et mä oon kilttipoika ja mä tykkään susta ja mä haluan viedä sut ulos.” Näppärää, ja jopa puoliksi totta… No, ei sitä kenenkään tietää tarvinnut.

Toinen painautui vasten rastatukkaisen kylkeä, heidän kävellessää pitkin katua kiinni toisissaan. Hymyillen Romeo veti savua henkeen sätkästään. Matkaa oli vielä ihan vähän, mutta oikeastaan se hyvin minimaalisen kokoinen romantikko Romeo fucking Ewansissa olisi kovasti toivonut, että hän olisi voinut pysähtyä tähän katulamppujen alle hämärään suutelemaan toista. Miinus se, ettei vielä edes ollut hämärää, eivätkä katulamput palaneet. Plus, ettei rastatukka ollut romantikko. Ei varmasti, yhtään. Ainakaan niin, että kukaan olisi moista myöntänyt tai edes kehdannut väittää.

Musiikki kantautui jo, ja rakennus näkyi. Radiosoittareita, jotka suorastaan ulisivat Romeota tanssilattialle. Ja hänhän menisi, miksei muka menisi? Poika soi hymyn Andrewille kävellessään suoraan jonon ohi ovesta sisään nyökäten portsarille. Niin, hän tunsi kaikki. Eikä portsari sanonut mitään, hymyili vain. Romeo maksaisi tästäkin kaiketi myöhemmin, jos jaksaisi. Ehkä hän oli pleijerin lisäksi jopa huorahtava ihminen. Mitä väliä?

Poika talutti Andrewin kodikkaassa klubissa suorinta tietä valtaamattomalle sohvalle, istui siihen ja veti toisen kylkeensä istumaan. Ihan vain viereen, vaikka olisi mielellään ottanut nuoremman kahareisin syliinsä.
“Mä en varmaan kamalan pitkään pysty istumaan tässä kiltisti”, poika totesi virnuillen, hohkaten tyytyväisyyttä. Hänen oli mukava olla, hän viihttyi Andrewin seurassa yllättävän hyvin näinkin, ilman sen suurempia taka-ajatuksia.
“Haluatsä tanssia? Tai juoda jotain?”

no sepäs oliski kiva:>>/

Perhoset lepattelivat vatsan pohjalla kun tummatukka hymysuin katsoi täydellisen täydellistä virnettä. Hämmästyttävää kuinka joka kerta Andrew osasi yllättyä toisen komeudesta ja kaikesta siitä täydellisyydestä mitä toisesta suorastaan hehkui. Joka ikinen kerta kun toiseen vain silmät siirrettiin, miten se edes oli mahdollista..
Ruipelo pyöritteli silmiään ja naurahti rastapään sanoille. Leikkikööt kilttiä jos se teki toisen onnelliseksi. ”Leikitään sitten sellaista”, myönnyttiin sulosuin toisen seuraavalle lausahdukselle. Hetken ajateltuaan Andrew innostui enemmän, oikeastaan leikki kuulosti mukavalta. Romeo vissiin antaisi huomionsa sitten koko tämän ajan täysin Andrewille, jos he kerta leikkivät että toinen tykkäsi ruipelosta ja tahtoi viedä hänet ulos. Ehkä pieni osaisi käyttäytyä myös kiltisti, pakkohan hänen olisi. Mutta kun Romeossa jokin.. noh, ikään kuin innostutti Andrewia. Kaikin tavoin.. ja se oli todella häiritsevää.

Andrew katseli nyt eteenpäin vähemmän Romeoon keskittyneenä. Musiikki kantautui jo korville, vissiin olisivat tuonne menossa. Ihan perille tultuaan ruipelo vilkaisi seuralaistaan, joka parhaillaan hymyili hänelle ja lähti saman tien johdattamaan heitä molempia jonon ohitse sisälle. Andrew katseli ihmeissään portsaria, joka noin vain päästi heidät sisälle, sitten vilkaistiin Romeota ja taas portsariin, jolloin piti kääntää päätä jo taaksepäin, sillä he olivat jo ohittaneet hänet monin askelin. Andrew tunsi inhottavan iskun takaraivossaan, mutta yritti olla siitä välittämättä. Romeo toi hänelle kukkia tänää ja vei syömäänkin, siinä ei ollut oikeutta mustasukkaisuuteen. Kuten ei koskaan muulloinkaan..

Pieni oli ihan ajautunut taas omiin mietteisiinsä, mutta palautui maan pinnalle Romeon vetäessä hänet maahan. Andrew kerkesi hieman säikähtää, mutta läsähtikin perseelleen sohvalle toisen viereen. Katsoessaan vierustoveriaan, ruipelo oli jo unohtanut mitä äsken oli tapahtunut ja mitä oltiin ajateltu. Siinä vaihteessa varsinkin kun Romeo virnuili vieressä jotain sellaista, ettei osaisi välttämättä istua kiltisti kauaa. ”Niinkö?”, Andrew kysäisi heti jälleen turhan innostuneena ja virnisti toiselle onnellisena. Ei toisen sanojen vuoksi vaan ihan muutenkin. Tämä oli kyllä niin parasta!
”Ihan sama, tanssitaan tai juodaan tai istutaan tässä, kaikki käy, miten sä haluat… aiotko sä tulla tänää meille yöksi?”, kysymys perässä tuli Andrewille itselleen hieman yllätyksenä, sillä hän oletti että olisi osannut olla hiljaa mutta nähtävästi ei innostukseltaan sittenkään. Nyt tuo vain tapitti rastapäätä suloiset kasvot uteliaana. Voi kuinka paljon Andrew nyt toivoikaan että pääsisi toisen kainaloon, niiiiiin paljon. ”Mä osaan olla kiltisti.. lupaan olla!”

Kiltisti kaksikosta se sorjempi seurasi rastapäätä, istui viereen ja näytti heräävän horroksesta. Romeo virnuili vain puoliksi itsekseen katsellessaan toista. Toinen kuulosti samantien innostuneelta, kun rastatukkainen skeittaripoika mainitsikin kiltteyden loppumisesta kesken. Toivoiko se sitä oikeasti ihan noin kovaa? Romeo oli tainnut arvioida koko jätkän ihan väärin… Paskanvitut hän mistään lupauksista välittäisi, jos saisi tässä vielä alkoholia vereensä… Andrewin virne oli mukava, toinen oli hymyillessään entistäkin suloisempi. Romeon sormet koskettivat ihan ilman ajatusta toisen virnuilevia huulia, se kosketus oli niin hento, että sitä tuskin edes huomasi.
“Hei, beibi, eiks sun pitäny päättää”, Romeo naurahti. Hän ei keskittynyt sanoihinsa, hänen suklaanappimaiset silmänsä alkoivat uhkaavasti tummua. Pian tässä mentäisiin kovaa päin seinää… “Sun veljes tappaa mut, mutta mä oon valmis ottamaan sen riskin”, rastatukkainen vastasi. “Ja sä et sais yllyttää mua, prinsessa…”

Toinen osasi kuulemma olla kiltisti, rastapää nauroi. “Kehtaan epäillä, mutten niin paljon kuin masta puolestani…” Tämä ei päättyisi hyvin… Tai no, mikä oli hyvin? Miksi hän edes yritti estellä, kun mieli teki kuitenkin, molemmilla? Hänellä ei ollut kuitenkaan itsekuria… Hän naisi toista kuitenkin! Ennemmin tai myöhemmin, joten miksei nyt? Voi vittu… Hillitse itsesi, mies. Ole kerrankin kova ja pidä näppisi kurissa…
Sormet laskeutuivat toisen huulilta, hitaasti kosketellen kaulaa ja sitäpitkin toisen rintakehälle. Katsekontakti oli tiivis.
“Voooi helvetti, Andrew”, Romeo nauroi. “Mä en ole edes vielä ottanut mitään, mutta… No joo. Jos sä pussaat mua, niin mä en voi olla vastaamatta, mutta jos mä kuitenkin olen pussaamatta sua nyt…” Vähemmän hienovarainen vihjaus. Romeo ei edes tiennyt kumpi olisi parempi vaihtoehto. Se, että Andrew suutelisi häntä vai se, että tuo jättäisi sen tekemättä?

Tällä kertaa toisen katseleminen ei haitannut, sillä Andrew tuijotti yhtälailla rastapäätä lähes tauotta. Romeon virnuilu piti pienenkin huulet hymyssä yhtä mittaan, ei sitä minnekään saisi pois väännettyä. Andrew ei tosissaan osannut mitään muuta tällä hetkellä kuin tapittaa toista ja hymyillä leveästi, perhoset lepattelivat vatsanpohjassa ja pieni oli onnessaan. Romeon sormien hennon hipaisun tunteessaan Andrew ei hymyillyt enää niin leveästi, luisevan kropan suojassa sydän hakkasi ja hymy oli muuttunut vain pienkokoiseksi. Päässä löi tyhjää, eikä ruipelo meinannut sisäistää rastapään sanoja.
”Niin piti vissiin”, Andrew vastasi sanoja hakien. Romeo puhui lisää, pienempi tapitti ja haki mielessään tukea, pysyäkseen pystyssä. ”Niinkö, eli sä tulet meille?”, kysyttiin tyytyväinen pieni hymy huulilla ja katse entistäkin tiukemmin porautuneena toiseen. Andrew nyökkäsi iloisesti ”mä yritän olla yllyttämättä”.

Romeo epäili tummatukan lupausta olla kiltisti, mitä Andrew osasi epäillä myös. Kyllä hän kiltisti pystyisi olemaan, jos vain tarpeeksi haluaisi ja yrittäisi. Sekin olisi jo täysvoitto jos vain nukkua saisi tuon upeuden kanssa. Kaikki kävisi, kunhan rastapää ei katoisi minnekään.
Romeon katse oli niin lukitseva ja tuo oli jo niin kauhean lähelläkin, ettei pienempi tuntunut enää kuulevan edes ympärillä pauhaavaa musiikkia tai nähnyt paikalla olevaa ihmisjoukkoa. Romeon sormet koskettelivat kaulanihoa, liukuivat rintakehälle.. silmiä räpäytettiin häkeltyneenä muutaman kerran kun toinen naurahti jotain sanoineen. Se puhui lisääkin, Andrew halusi nyt ja heti suudella toista, teki ihan kipeää yrittää vastustaa ajatusta. Pieni hakeutuikin olemattomin liikkein toista kohti, valmiina.. mutta niin tuskalliselta kuin se tuntuikaan, Andrew ei halunnutkaan ihan vielä, hän muutti mielensä, vaikka kyllä helvetin vaikeaa teki.
”Haetaan juotavaa, jooko?”, ruipelo ehdotti ja pomppasi jo ylös ennen kuin kävisi toisen kimppuun. Tummatukka puri alahuultaan hennosti ja marssi baaritiskille päin.

Toinen oli liian helposti vietävissä, vaikka toisinaan osasi yllättää. Romeo oli kiinnostunut, sitä ei käynyt kieltäminen. Ja melko lailla selväähän se oli muutoinkin ollut. Hän suorastaan piiritti nuorempaansa. Kuin omistushaluinen riikinkukko soitimella. Ah, mikä vertauskuva.
Kyllä, toisenhan se olisi pitänyt päättää, mutta ei väkisin. Kiire ei ollut mihinkään, eiköhän tuo kantansa jossain muodossa jossain välissä tulisi ilmaisemaan. Toinen tyytyväisyys oli kyllä suklaasilmällekin huomattavissa, kun tuo varmisti Romeon tulevan luokseen yöksi. Virnuileva rastatukkainen vain nyökkäsi. Skeittareista sirompi lupaili olla yllyttämättä ja rastatukkainen ei vaihteeksi tiennyt yhtään oliko se hyvä vai paha asia. Toisaalta… se ei ollut niin helpposelitteistä. Molemmissa oli kumpiakin puolia.

Pieni leikittely ei saanut toista hyppäämään syliin ja suutelemaan himokkaana. Niin Romeo oli toisen uskonut tekevän, uskonut kokoajan salaa mielessään. Manipuloinut. Ja jollain ilveellä hän ei pettynyt lainkaan, kun ei onnistunut siinä. Tätä hän oli tarkoittanut ajatellessaan toisen osaavan yllättää. Andrew ei ollut niin yksinkertainen kuin mitä antoi ymmärtää tai mitä ulkoapäin saattoi olettaa.
Toinen tahtoi juotavaa ja Romeo hymyili maailmanvalloittaja hymyään. Toki, jos se oli toisen tahto. Rastatukkainen skeittari nousi ja tarjosi kättään toiselle tuon ylös auttaakseen. Hän ei varmasti antaisi tuon hukkua ihmismassaan, vaan pitäisi tiiviisti omassa kyljessään. Omanaan. Ihan yksityisenä omaisuutena, jota vain hänellä oli oikeus edes katsella.

Oli syytä olla enemmän kuin tyytyväinen, sillä Romeo ei ollut nyt kertaakaan valittanut siitä, ettei pienempi saisi tuhlata aikaansa toiseen. Eikä oltu käyty läpi niitä samoja keskusteluja, joista oltiin kärsitty oikeastaan jokaisella aikaisemmalla kerralla. Andrew ei tahtonut kuulla enää lainkaan kuinka tyhmä oli kun aikansa vietti rastapään perässä turhin toivoin, sillä tummatukka tahtoi ainoastaan vain nauttia toisen seurasta. Nyt Andrew ei osannut vahingossakaan harhautua surkeisiin ajatuksiin, hän tunsi olonsa aivan loistavaksi ja tuon oli paljon parempi olla kuin moneen päivään. Ja kaikki oli kiitos Romeon.
Andrew vilkaisi rastapäätä silmät tuikkien, hymy huulilla, Romeo oli napannut hänet tiukasti kylkeään vasten. Pieni tunsi olonsa ihan maailman onnekkaimmaksi, joka oli toisaalta hyvin turhauttavaa..
”Jos ois vaikka mun vuoro tarjota nyt”, Andrew käännettyään päänsä kohti seuralaisensa korvan luokse.

He saapuivat baaritiskille, Andrew nojasi tiskiin päin ja tilasi molemmille juomat. Niitä odotellessaan tummatukka kääntyi rastapäätä kohti takaisin ja hymyili toiselle ilkikurisesti, leikkisästi. Ehkä vähän viettelevästi. Andrew ei olisi millään jaksanut odottaa, että pääsisi koskettamaan toisen huulia. Pelkästään toisen upeiden kasvojen katselu ja muistelu Romeon käsistä pienemmän paidan alla sai sydämen tykyttämään asteen nopeammin. Kamalaa.. Andrew oli huomannut aikaisemminkin, että Romeon seura ja tuo nyt muutenkin aiheutti ruipelossa outoa käytöstä, mutta tämä oli taas jotain ihan omaa..

Ja vaikka kuinka pieni yritti, ei hän niin millään malttaisi.. Andrew vei kätensä Romeon vatsalihaksien kohdalle, paidan päälle tietysti. Hellä ote puristi kankaan sormien väliin ja omaa alahuulta kiusattiin hampailla. ”Kiitti ku hait mut tänää syömään. Se oli kiva ylläri”. Pakko oli vissiin sitten kiduttaa itseään. Mutta eihän Andrew tässä toisen kimppuun hyökkäisi.. piti tässä ajatella vähän toista osapuoltakin.. ei ruipelo ollut varma tykkäisikö toinen hirveästi jos tässä baaritiskin luona käytäisiin kimppuun.

Ai olisiko nyt toisen vuoro tarjota? Romeo olisi mielellään kieltänyt, mutta tiesi oman rahatilanteensa liian hyvin. Ja se oli huomattavasti tiukempi kuin toisella… Joten rastapää vain virnisti toiselle poikamaiseen tapaan, tänään hänen hymynsä ylsi silmiin asti. Aina se ei tehnyt niin.
“Jos sä välttämättä tahdot”, Romeo totesi, vaikka olisi hän voinut sanoa suoraan ja yksinkertaisesti vain myöntävästi. No, nuorempi tilasi heille molemmille, katsoi sitten rastatukkaiseen. Ja toisen silmistä peilautuivat tuon ajatukset, jotka saivat Romeon hymyilemään tyytyväisenä. Andrewin silmissä paloi intohimo, joka ei jostain syystä saanut rastapäätä juoksemaan karkuun.
Sitten toinen painautui lähemmäksi, kosketti Romeon treenattua vatsaa paidan läpi, tarttui siihen kiinni, puristi nyrkkinsä sisään. Katsoi Romeoon ja puri alahuultaan. Kaksikon vanhempi olisi voinut huokaista tyytyväisenä, itseriittoisena paskamaisena itsenään. Hymyili tuo sentään vinosti, mutta koskapa ei olisi hymyillyt.
“Senkin hölmö”, Romeo nauroi ja pörrötti toisen tukkaa nauraen. Hän olisi halunnut suudella… Tai oikeastaan hän olisi tahtonut nostaa toisen baaritiskille ja riistää vaatteistaan ja… Romeo lopetti sen kuvitelman siihen, ennenkö kiusaus kasvaisi liian suureksi.

“Mitä tohon nyt pitää vastata? Ole hyvä, ilo on kokonaan minun puolellani? Se kuulostaa aika hyvälle, muttei oikein sovi mun suuhun. Vaikka mulla onkin ollu kivaa sun seurassa”, poika puhui katsoen suoraan toisen silmiin. Suklaasilmiin ulottui lämpö, jota oli myös hymyn muodossa skeittarin huulilla.

Iiih, miten komea Romeo oli upean hymynsä kanssa. Andrew olisi tahtonut hyppi tasajalkaan ja kiljua, mahdollisesti hakata käsiään innoissaan yhteen ja jotain muuta yhtä noloa ja typerää. Pieni pysyi kuitenkin hiljaa, säteili vain entistä enemmän kuin rastapää pörrötteli hänen hiuksiaan. Ihme kumma ei tuntunut nyt niin tärkeältä miettiä kuinka typerän näköiseksi Romeo oli hiukset saanut näyttämään, kyllä tummatukka nopein liikkein kerran vetäisi hiuksiaan vähän paremmin , mutta se jäi siihen ja ajatukset pysyivät siinä samassa kuin aikaisemminkin.

Andrew oli vaihteeksi unohtunut tuijottelemaan komeaa seuralaistaan. Upea, upea, täydellinen hymy. Kauniit, ei vaan kauneimmat silmät.. ”Ei siihen tarvitse vastata mitään”, vastattiin hetken jälkeen. Andrew hymähti heti perään, käänsi selkänsä toiselle ja nappasi juomat. Toinen ojennettiin Romeolle edelleen hymysuin, toinen pidettiin omassa kädessä.
Andrew lähti kävelemään takaisin heidän paikalleen, ensin kävellen selin kävelysuuntaan ja katse Romeossa, mutta pian kroppa käännettiin kohteen suuntaan. Juoma aseteltiin huulille, Andrew otti siitä muutaman hörpyn matkallaan.
Toivottavasti Romei ei vielä menisi tanssimaan. Sen tuo nimittäin jossain vaihteessa taatusti tekisi. "Arvaa mitä", Andrew sanoi ja pysähtyi päästyään sohvan luokse. Hän kääntyi ehkä vähän hätääntyneestikin, varmistaakseen ettei Romeo ollut kadonnut minnekään.