Tell me that you love me.

Emo istui hiljaa pienessä nurkkapöydässä ja pyöritteli ahdistuneena kupissaan olevaa lusikkaa, hän ei ollut koskaan ennen ollut niin hermona kun näkisi Londonin, mutta nyt siihen oli aivan erikoinen ja hyvä syykin, olla hermona kun näki tuon tytön. Damon oli kerennyt jo juoda kaakaonsa ja katseli nyt hermostuneena tyhjän kupin pohjaa vilkuillen välillä kohti ovea, London oli sievästi jo myöhässä eikä se auttanut Emoa yhtään. Hän mielessään rukoili että toinen jo ilmestyisi mutta ei, sekunnit venyivät minuuteiksi hyvin hitaasti ja aika ei tuntunut liikkuvan yhtään mihinkään. Dai huomasi vilkuilevansa kelloa joka toinen minuutti ja lopulta huokaisi syvään ja katsoi käsiään jotka olivat ristittyinä pöydällä.

"...mä tiedän että tää voi tulla vähän yllätyksenä London" Dai alkoi harjoittelemaan miten voisi toiselle kertoa tunteistaan, tietenkin se saattoi vaikuttaa aika tyhmältä muista koska kahvila nyt sattui olemaan taas vaihteeksi melko täynnä. Niin, Dai oli pyytänyt toisen seurakseen kahvilaan aivan erityisestä syystä, tottakai se saattoi tuntua ihan normaalilta olihan kaksikko parhaita ystäviä keskenään ja kävivät useinkin kahviloissa ja muualla kahdestaan, mutta nyt Dailla oli tytölle aivan jotain asiaa. Hän oli kasvattanut pientä ihastumisen tunnetta sisällään jo aika kauan, ainakin siitä asti kun toinen oli tullut takaisin sieltä mistä lie ja se oli kasvanut nyt jo niin suureksi ettei Dai kyennyt olemaan sen asian kanssa enää hiljaa. Damon lakkasi puhumasta itsekseen huomatessaan ihmisten tuijottavan häntä ja punehtui hieman kasvoiltaan, hiukset valahtivat tuon vaaleansinisille silmille ja tuo vilkaisi vaivihkaa ohimennen ovea, josta ei ollut kulkenut ketään vähään aikaan.

Damon ei ollut tullut ajatelleeksi sitä että toinen ei välttämättä tuntenut samoin häntä kohtaan, hän kyllä elätteli melko suuria toiveita sillä ihmiset jotka olivat kauan olleet ystäviä eivät osanneet enää ihastua toisiinsa, mutta Damon ei antanut sen häiritä mieltään. Hänen olisi pitänyt ehkä keksiä jokin varasuunnitelma sitä varten jos toinen antaisikin pakit, mutta se tuntui niin epäolennaiselta ettei tuo ollut vaivautunut, he olivat kuitenkin parhaita ystäviä ja Dai oli varma että toinenkin tuntisi häntä kohtaan jotain, ainakin London oli tuntunut käyttäytyvän niin, vai johtuiko se vain siitä että he olivat niin läheisiä ystäviä ? Pian kahvilan ovi aukesi jälleen, Dai siirsi katseensa salaman nopeasti ovelle ja hymy kaareutui tuon huulille autuaana. Tuo heilautti kättään ovesta sisään astuneelle tytölle jotta tuo huomaisi missä tämä istui ja alkoi hengittää sitten syvään jotta rauhottuisi.

London oli määrä tavata Damon kahvilassa, minne poika oli tytön pyytänyt. Toinen vaikutti jotenkin salaperäiseltä, mitäköhän asiaa pojalla mahtaisi olla. No sitä London sai vain miettiä päässään sen aikaa, kunnes saapuisi kahvilalle. Ikävä kyllä hattarapään paita oli tehnyt katoamistempun ja se viivytti tytön lähtöä. Hän oli jo mukavasti myöhässä, kirottu paita, miksi juuri nyt. Jos hän vielä jäisi sitä etsimään, niin takuulla Damon hermostuisi odottamaan ja lähtisi. Helkutti. London vetäisi ylleen melko normaalin asuvalinnan ja lähti sitten kohti Dusty’sia.

Matkalla London yritti kuumeisesti päässään keksiä mitä Damonilla mahtaisi olla asiaa, ehkä liput huvipuistoon tai siihen uuteen leffaan, minkä London halusi kuumeisesti nähdä? Ehkä heidän tosissaan pitäisi alkaa viettää enemmän aikaa yhdessä, ihan ystävinä. Niin kuin ennen vanhaan. Olisi kiva viettää aikaa parhaan kaverin kanssa, London oikeasti kaipasi sitä. Vaaleanpunaiset hiukset hulmusivat tuulessa ja enää pari askelta, minkä jälkeen tyttö avasi kahvilan oven ja astui sisään. Hän huomasikin Damonin heilauttavan kättään ja riensi tämän luokse. Londonin suupielet kaareutuivat hymyyn ja tuo istahti Damonia vastapäätä penkille. "Moi, sori että kesti. Pieni vaatekriisi", London virnisti tuttuun tapaansa ja vilkaisi toisella ollutta tyhjää mukia. "Jos jaksat vielä oottaa, niin mä käyn tilaamassa latten", London sanoi ja osoitti kassaa. Hän jätti laukkunsa paikalleen ottaen sieltä vain lompakon ja hipsi sitten kassalle.

London onnistui tilaamaan latte macchiaton ja sai sen nopeasti pitkään juomalasiin. Kiitos nopean palvelun, London palasi lähes yhtä nopeasti kuin oli lähtenytkin ja istahti paikalleen rauhallisesti. Hattaratukka oli hieman kumarassa eteenpäin ja sekoitti vielä ehkä liiankin kuumaa latteaan lusikalla. "Oliko sulla jotain erityistä asiaa?" London kysyi ystävällisesti ja tapitti Damonia silmillään. Eihän hän tarvinnut syytä viettää aikaa parhaan kaverinsa kanssa, mutta Damon vaikutti siltä, että toiselle saattaisi olla jotain sydämellään. "Kerro pois jos sulla on jotain huolia, sitähän varten ystävät on", London jatkoi sitten ja loi kasvoilleen leikkimielisen virnistyksen.

London saapui pojan luokse ja laski laukkunsa tuolille, tuo sanoi käyvänsä vielä tilaamassa jotain ja Damon lupasi odottaa, mitä vain hänen parhaalle ystävälleen ja ihastukselleen myös. Tuo alkoi jälleen pyöritellä hiljalleen lusikkaa kupissaan ja katseli toisen menoa, tiskillä hän ei voinut irrottaa enää katsettaan hattara tukasta ja hymyili autuaasti. Voi olla että poika eli täydellisessä haavemaailmassa, Lon oli niin ihana ihminen. Pian toinen tuli takaisin lattensa kanssa ja Emo nosti katseensa toiseen, toinen totesi että ystävät ovat sitä varten että heille kerrotaan kaikista huolista, totta ja emo oli aina kertonut toiselle jos oli jotain huolia, tosin ei aivan kaikkia mutta suurimman osan. Nyt ei kuitenkaan onneksi ja ihmeeksi ollut kyse mistään huolista, vaan jostain aivan muusta.

"ei se haittaa, vaikka oot vähän myöhässä, mulla ei oo kiire" tuo naurahti sitten, ehkä hän totesi sen hiukan myöhään mutta hän vain tahtoi kertoa toiselle ettei häntä ollut oikeasti haitannut vaikka toinen olikin tullut hivenen myöhässä ja oli aivan ymmärrettävää, jos kyse oli ollut vaate ongelmista.
"eikä mulla mitään ikävää oo mielen päällä, haluaisin kysyä sulta että haluaisitko sä mennä kattoon sen uuden leffan tässä joku päivä ?" Damon kysyi, se ei tietenkään ollut olennainen kysymys, eikä hän ollut toista vain sen takia kutsunut paikalle, mutta hän oli ajattelut että toinen voisi ehkä haluta katsoa sen, koska oli kiihkeästi siitä jo jonkin aikaa puhunut. Dai hieraisi hiuksia otsaltaan ja katsoi tytön kaunispiirteisiä kasvoja nyt, hymyn koristaessa outona ilmiönä pojan sieviä kasvoja. Tuo jätti kahvikupin vihdoin ja viimein rauhaan ja siirsi sen sivuun jotta voisi laittaa kädet kunnolla pöydälle, niin oli paljon rennompi istua.

"ei se kyllä ollut ainoa asia minkä takia mä kutsuin sut tänne" Dai lisäsi sitten ja nuolaisi huuliaan laskien katseensa sitten takaisin pöytään, tuossa saattoi huomata jotain pieniä hermostuneisuuden merkkejä, tuon vaihtaessa alati asentoa ja räpeältäessään hyvin pakkomielteisesti koko ajan käsillään jotain.

Tottakai London tiesi, ettei Damonia haittaisi hänen pieni myöhästymisensä, mutta piti silti pelata varman päälle. Ja hattarapää kun luuli tuntevan pojan paremmin kuin omat taskunsa. No se oli suuri helpotus, ettei Damonilla sattunut olemaan mitään ikävää sydämellään, sillä se saisi Londonin vain surulliseksi. Ja uskokaa tai älkää, tätä tyttöä ette halua nähdä surullisena. Sieltä se tuli. Damon ehdotti, että he menisivät katsomaan sen leffan, mistä London oli puhunutkin. "Joo tottakai haluan!" London hihkaisi iloisesti ja hörppäsi nyt ensimmäisen kerran juomastaan.

London asetti pöydän alla toisen jalan ristiin toisen päälle ja pyöritti lusikkaa edestakaisin lasissaan. Tietenkin hän oli koko ajan kuulolla, jos Damon sanoisi jotain hänelle. London otti taas kulauksen lasistaan ja siirsi katseensa sitten poikaan, joka kertoi ettei se ollut ainoa asia, miksi toinen kutsui tytön tänne. Londonin kasvoille nousi utelias ilme, mitä Damonilla nyt oli mielessään? Kenties ne liput sinne huvipuistoon, se kruunaisikin päivän. Hee. "Ei vai?" London aloitti uteliaasti, viekas ilme kasvoillaan. "Kakista jo ulos Damon, sä tiedät etten mä kestä pitkään, mä olen liian utelias", London sanoi ja oikeastaan vaati toista kertomaan asiansa kokonaan. Hattaratukka kallisti söpösti päätään ja irrotti kätensä lasista asettaen kyynerpäänsä pöydän pintaan, jotta voisi helpommin upottaa poskensa kämmeniin.

Hienoa, ensimmäinen tavoite saavutettu, toiselle tuntui sopivan leffaan meno ja Dai sai lisää siitä itseluottamusta, jos joku nyt menisi penkin alle, ainakin hänellä olisi leffaliput varattuna hänelle ja Londonille ja he tulisivat tapaamaan vielä tulevaisuudessa. Tietenkin Damon tiesi että he olisivat ikuisesti ystäviä, olihan toinen kuitenkin Damonin paras ystävä, tapahtui mitä tapahtui. Sitten piti siirtyä siihen vaikeampaan osuuteen ja emon silmät hakeutuivat kiertelemään ympäri kahvilaa kuin katsomaan ketä kaikkia siellä oli kuulemassa, asia oli hänelle hyvin tärkeä joten hän tahtoi saada sanottua sen suoraan ja sönköttämättä. Tarkemmin ajateltuaan hän ei ollut koskaan ennen tunnustanut rakkauttaan kenelekkään ja se tuntui tietenkin vähän hassulta, lon oli kuitenkin jo muutenkin Daille niin läheinen ettei se ollut niin kova pala eikä edes ujostuttanut niin paljon kuin olisi luullut, jos nyt poika vain olisi saanut suutaan auki.

Sanat takertuivat kurkkuun ja tuo näperteli sormen kynsiään antaessaan katseensa lipua takaisin hattaratukkaan, toinen alkoi käydä kärsimättömäksi ja uteliaaksi eikä se ollut toiselta mikään suuri ihme. Toinen oli aina ollut utelias, etenkin asioiden suhteen joita Damon oli kertomassa. Hän ei voinut jättää sitä enää kesken kun oli jo päässyt niin pitkälle, lon oli tullut paikalle myöhästelyistä huolimatta ja nyt emo kokosi itsensä nopeasti kasaan avaten suunsa ja katsoen toista silmiin, hymyn valaistessa tuon kauniita, ei ehkä kovinkaan miehekkäitä kasvoja ja emo nielaisi hiljaa.
"tää on mulle tosi tärkeää, mä.. me ollaan oltu jo niin kauan kavereita ja" Emo mutisi ja hieraisi mustia hiuksia pois silmiltään jättäen lauseen kesken ja miettien miten muodostaisi lauseen että se kuullostaisi järkevältä eikä tulisi pelkkänä ujona sönköttämisenä ulos suusta. Tauko ei kuitenkaan kestänyt kauan koska Dai tunsi Londonin joka oli varmasti jo kuolla uteliaisuudesta asian suhteen mitä poika oli kertomassa hänelle.
".. itse asiassa mä en tiedä mitä sä ajattelet tästä, mutta toivottavasti kaikkea hyvää, tai silleen ettei tää kuullosta susta oudolta tai jotain.." emo sitten totesi ja oli laskenut nyt kädet pöytää vasten hakien jotain mitä olisi voinut näperrellä hyvin hermostuneen oloisesti, sydän takoi rinnassa ja pieni kevyt puna oli noussut tuon poskille.
"mä taidan olla rakastunut" tuo sai sitten sanottua ja nosti jälleen siniset silmänsä kohti londonin kasvoja, hymyillen nyt pienesti. "suhun" tuo lisäsi hiljaa ja jäi jännittyneenä odottamaan toisen reaktiota.

London laski mielessään sekuntteja. Jos toinen alkaisi nyt vielä viivyttää asiaansa, mitä luultavammin London lievästi sanottuna räjähtäisi. Mikä mahtoi olla niin tärkeää, että Londonin piti saada kuulla se ja samalla niin pelottavaa, ettei sitä saanut ulos suustaan? No olihan Lon tuntenut Damonin, ja tyttö tiesi kyllä hyvin, ettei toinen ehkä yltänyt rohkeus ja rämäpää asteikossa niin korkealle kuin London itse. Damon aloitti lauseensa, se jokin asia mitä toinen oli kertomassa mahtoi siis olla tärkeää. Toivottavasti mitään kamalaa ei olisi sattunut. Paitsi ehkä Damon ei sitten olisi noin tyynen rauhallinen, jos todellakin olisi sattunut jotain kamalampaa. Nyt poika vaikutti Londonin mielestä enemmänkin epäröivältä.. ja ujolta? Hattarapään uteliaisuus vain heräsi.
"Niin ja mä arvostan sitä, että sä oot mun ystävä", London sanoi iloisesti. Tottahan se oli, ilman Damonia hän olisi varmasti sotkenut itsensä monenlaisiin ongelmiin.

Nyt poika vaikutti enemmänkin hermostuneelta. London kohotti pienesti kulmiaan, kun toinen keskeytti lauseen ja piti tauon. Sieltä se pommi tuli. Rakastunut? Söpöä. Mutta kun London kuuli viimeisen sanan, sen söpön tilalle tulikin iik. London jähmettyi kuin posliininukke ja katsoi Damonia, suupielille oli jähmettynyt pieni hymyn kaarre ja tuntui kuin aika olisi hetkeksi pysähtynyt. Saisiko saman toistettuna ja hidastettuna?
"Mi-Mi-Mi-Mit-äh?" London änkytti typerästi, edelleen posliinimaisena nukkena. Kyllähän hänkin rakasti Damonia, mutta ehkä eri tavalla kuin toinen oli ne sanat tarkoittanut? Miten hän ei ollut huomannut sitä ennen, oliko se nyt London, joka oli lähettänyt vääriä signaaleja? Hitto vie London, hienosti tehty. Miten sanot parhaalle ystävällesi, että hei satut seurustelemaan ja et ehkä tunnekaan samoin, loukkaamatta häntä?
"Sä et vissiin tarkoittanut sitä... silleen kaveri mielessä?" London kysyi epäilevästi, väri alkoi kieltämättä pikku hiljaa palata tytön kasvoille ja hän alkoi olemaan taas normaali. Ainakin melkein. Tässä sekin nähtiin, jos haluat saada Londonin sanattomaksi niin sano tytölle että rakastat häntä.
"Hitto, Damon. Mä en tiedä mitä mun pitäisi sanoa", tyttö avasi vielä suunsa ja laski katseensa latteensa pyöritellen lusikkaa juomassa.

Toisen reaktio suoraan sanoen räjähti Damonin kasvoille, toinen lukittautui nukeksi ja katseli poikaa jämähtäneellä ilmeellä. Emo säikähti toisen reaktiota, kun suusta tuli ulos pelkkää änkytystä poika ei voinut enää olla varma oliko toisien reaktio hyvä vai huono juttu. Ehkä toinen oli vain yllättynyt, tai tottakai oli, miksei olisi ottaen kuitenkin huomioon että he olivat kuin paita ja peppu ja nyt Damon tahtoi vain mennä syvemmälle siinä suhteessa. Damon ei voinut itselleen mitään, hän oli valunut niin syvälle ihastumisen tunteeseen ja lopulta kaikki Londonin pienemmätkin liikkeet olivat saaneet pojan tuntemaan että toinen oli ihastunut myös häneen. Seuraavan lauseen kohdalla emon hymy kuitenkin kariutui pois ja punastuminen lisääntyi, toinen oli nimittäin kuullostanut siltä että Damon oli saattanut lukea ne kaikki huomion kerjäykset aivan väärällä tavalla.

Pojan sydän alkoi hakkaamaan jännityksestä vielä enemmän ja hän rukoili mielessään että toisen reaktiolla olisi vain hyvää vaikutusta, hän tunsi itsensä heikoksi kuin lasi. Jos toinen sanoisi pari tiettyä sanaa, Damonista tuntui että hän hajoaisi miljooniksi sirpaleiksi kahvilan lattialle, mutta toivo ei ollut vielä mennyttä vai ?
"Ei en, minä tarkoitin sitä vähän syvempää rakkautta" tuo mutisi sitten ja katsoi toisen tyyneytyvää olemusta, tyttö lakkasi katsomasta poikaa enää silmiin ja Damon ei tiennyt oliko se hyvä vai huono merkki. Tuo alkoi vaistomaisesti purra huultaan toisen mutistessa latelleen seuraavan lauseen.
' Sano vain että sinäkin rakastat minua.. sano se ' Damon rukoili mielessään mutta ei kehdannut sanoa sitä ääneen, häntä yksinkertaisesti pelotti että toinen ei tuntenutkaan samoin poikaa kohtaan kuin tuo tunsi tyttöä kohtaan, kyllä hän Londonin tunsi ja toinen olisi reakoinut aivan toisella tavalla jos Damonin letkautus olisi ollut hyvä juttu, tai sitten emo käänsi kaiken automaattisesti mielessään negatiiviseksi.

"sano nyt edes jotain... minä tukehdun tähän tilanteeseen" Damon sitten sai ähkäistyä vähän säälittävän kuuloisesti ja katsoi toista koittaen hymyillä, se oli melkein mahdotonta. Toinen vaikutti niin vaivaantuneelta ja hiljaiselta ja Dai oli jo aivan varma että koko juttu oli ollut turhaa ja noloa.

Damon sanoi sen, sen olleen syvempää rakkautta. Nyt ei mennyt kyllä mikään putkeen. London hengitti nyt rauhallisemmin sisään ja ulos, sisään ja ulos. Ehkä nyt oli aprillipäivä? Ei, ei voinut olla. Eikä sillä, tai siis olihan se aika söpöä, mutta silti! Damon oli vain ystävä, hyvä ystävä. He olivat paljon läheisempiä kuin ketkään muut ja siitä se kiikastikin. London tahtoi pysyä toisen ystävänä, mutta olisiko se liikaa vaadittu? Pystyisikö kenties Damon enää olemaan Londonin seurassa, jos hattaratukka nyt vastaisi toisen tunteisiin kieltävästi? Perhanan ajatukset, kun niiden piti lennellä päässä ympäriinsä eikä mistään saanut enää mitään tolkkua.

Toinen pyysi Londonin sanovan edes jotain. No olihan tyttö ollut aika kauankin hiljaa, vaipuneena ajatuksiinsa ja miettien miten tästä selvittäisiin eteenpäin. Hän halusi edelleen olla Damonin ystävä, mutta vain ystävä! Sitä paitsi ei London voisi mitenkään vastata toisen tunteisiin, sillä hän tunsi enemmän Lessiä kohtaan. Eikä hattaratukka halunnut pyörittää kahta miehenalkua elämässään, niin kuin jotkut olisivat tehneet. Suurimmalle osalle kerman tytöistä tälläinen olisi varmasti ollut ihan tosi hauskaa, mutta London oli enemmänkin vaivautunut.

Ehkä olisi aika avata suunsa ja oikeasti sanoa jotain. "Damon", London aloitti, hieman epävakaalla äänellä. "Mun pitäis kertoa jotain… Tai siis en oo kertonu siitä vielä kenellekään, koska se tapahtu vasta ihan vähän aikaa sitten ja halusin olla varma…" London keskeytti, ei tahallaan vaan vahingossa, hän ei pystynyt sanomaan asiaansa yhdessä pötkössä. "Damon, mä… mä seurustelen", London jatkoi sitten loppuun. Noniin, nyt sekin oli tullut ilmi ja nyt pitäisi olla sellainen helpottunut olo, mutta miksi London ei ollut yhtään helpottunut? Hän ei pystynyt katsomaan poikaan päin, vaan katse valui alaviistoon kohti lattiaa.

Damon katsoi toista hiljaisena, niin pitkä hiljaisuus ei voinut tietää enää mitään hyvää ja sitten Londonin katse nousi takaisin poikaan, tuon huulet muodostivat pojan nimen ja se sai Dain värähtämään, emo rakasti sitä kun toinen kutsui häntä nimellään, mutta nyt äänensävy oli niin, kuollut, se kaikki väri oli poissa mikä Lonin huulilta lähti yleensä tuon puhuessaa. Mustavalkoista, tyhjää ja merkitsemätöntä ja toisen sanat saivat pojan vain pelkäämään pahinta, värisemään kylmyydestä joka valui tuohon hitaasti ja tuosta tuntui ettei hän halunnut kuulla loppuun toisen sanoja. Damon tiesi jo mitä toisella oli kerrottavaa ja tuo tunsi itsensä tyhmäksi, miksi hän oli edes kuvitellut mitään enempää kuin ystävyys. London, oli aina ollut ainoa asia mitä Damon rakasti enemmän kuin veljeään ja London oli ainut luottava pykälä jonka puoleen poika kykeni kääntymään milloin vain, miksi hän olisi edes olettanut että Lon olisi tahtonut rikkoa sellaisen yhteyden alkamalla seurustelemaan.

Minuutit venyivät ja hymy oli haihtunut pois, kaikkialla oli kylmää Londonin huulien muodostaessa ne sanat mitkä Damon oli tiennyt tulevan, mutta ääntä ei kuulunut. Damon ei kuullut enää mitään, hiljaista surinaa korvissaan tuon katsoessa tyhjällä katseellaan Londonin kauniita kasvoja, juuri nyt hän toivoi että niille nousisi se ilkikurinen pikkutytön hymy jota hän rakasti.
"onnea" tuo sanoi hiljaa, tyhmäkin tajusi ettei hän tarkoittanut sitä, ei nyt, mutta ehkä hän kykeni olemaan vielä onnellinen sen tähden että London oli onnellinen. Damonin kurkkua kuristi ja tuo käänsi katseensa pois tytöstä, hän ei kyennyt katsomaan tuota. Itketti. Tietenkään hän ei voinut tietää toisen seurustelevan ja toinen olikin sanonut ettei ollut kertonut vielä kenellekkään, ymmärrettäväähän se oli.
"mä varmaan olin luullut liikoja, ymmärtänyt sut väärin, anteeksi.. mä en tiennyt" tuo naurahti sitten hyvin tukahtuneesti ja nuolaisi huuliaan, kädet olivat puristuneet nyrkkeihin ja tuo tahtoi vain nousta ja juosta pois siitä koko tilanteesta.

Sitten palasi takaisin hiljaisuus jossa Damon vain syytteli itseään ja näki kamalaa tarvetta purkaa paha olonsa ja paineensa johonkin, hänen oli pakko päästä pois sieltä. Hän ei tahtoisi nähdä Londonia enää tänään, vaikka mikään ei ollutkaan tytön vika. Damonin omaa syytähän se kaikki oli, kaikki se kuviteltu mitä hän oli luullut heidän välillään olevan.
"mä, mun täytyy mennä, veli odottaa mua" Dai hymähti sitten vilkaistuaan ensin muka kahvilan kelloa ja katsoen sitten taas Londonia, koittaen olla hajoamatta siihen, vaikka olikin mennyt jo hivenen säröille.
"no.. ei se mitään, voidaanhan.. me kuitenkin mennä kattoon se leffa yhdessä ja niin" Damon mutisi hiljaa ja nousi haparoiden pystyyn ottaen laukun käteensä ja nojaten toisella kädellä pöytään jotta pysyisi pystyssä. Nostaen varoen päänsä ja koittaen hymyillä Londonille vielä, toivoen että näkisi toisen aurinkoiset ja onnelliset kasvot ennenkuin lähtisi.

Toinen onnitteli, mutta London ei osannut silti hymyillä, sillä Damon ei tuntunut tarkoittavan sitä. Sitten tuon seuraavat sanat saivat Londonin jotenkin vaivaantuneen oloiseksi. “Damon, sori”, London pahoitteli, ei hänen ollut tarkoitus antaa mitään vääriä merkkejä. Tottahan se oli, että London oli viihtynyt pojan seurassa aina, mutta ei hattaratukka kyennyt tuntemaan mitään ystävyyttä suurempaa poikaa kohtaan.

Sitten tuli se hiljaisuus. Sietämätön hiljaisuus. No ehkä oli parempi, ettei London sanoisi enää mitään. Damon kuitenkin kertoi veljensä odottavan, mihin hattaratukka nyökkäsi pienesti, luoden väkinäisesti hymyn tapaisen kasvoilleen. Kuitenkaan toinen ei lähtenyt ihan heti. “Joo tietenkin”, London sanoi jo iloisemmin, mutta silti edelleen hitusen vaitonaisesti.
London kännykkä piippasi ja tyttö huomasi näyttöön tulleen ‘yksi uusi viesti’ tekstin, lukien sen heti. Ah, häntä tarvittiin kotona. Kun Damon oli lähtenyt (anteeksi^^) niin London lähti melkein heti perässä ulos kahvilasta.
Kotimatka ei kuitenkaan sujunut ongelmitta, sillä Londonin ajatukset haahuilivat siellä täällä. Vuoron perään hän palautti mieleensä Damonin sanat, vaikka yritti kovalla työllä karistaa ne pois päästä.

// Kiitos pelistä <3
the end