It doesn't matter whether you hate or love me.

// Pipsu & Amelie ;> //

Maryah etsiskeli taas vaihteeksi kirjoja historiasta. Omasta historiastaan, sukunsa historiasta. Vaikka harvoin tästä kirjastosta mitään löytyikään. Kirjaston sulkemisaika lähestyi kovaa vauhtia, mutta Maz ei siitä välittänyt, oli hän ennenkin tänne jäänyt. Joskus sitä jäi joku muukin, mutta tällä kertaa hän ei nähnyt enää ketään.

Äkkiä Maz huomasi erään hyvin mielenkiintoiselta vaikuttavan kirjan. Nyt tärppäsi! Tästä voisi löytyäkin jotain käyttökelpoista tietoa. Maz nappasi kirjan syliinsä ja lähti nopeasti etsimään sopivaa nurkkausta, tässä kun voisi vierähtää tunti jos toinenkin. Maz käveli ja tutki kirjaa samaan aikaan, lueskeli takakantta ja selaili sivua, hiveli nahkakansia. Miten näin hieno kirja oli tämän koulun kirjastoon päätynyt? Miten ihmeessä hän ei ollut tätä aiemmin nähnyt?

Maz löysi hyvän pöydän hyllyjen takaa, kyllä, tässä olisi hyvä olla. Ainakin voisi olla rauhassa. Siispä, Maz istuutui, laski laukkunsa lattialle ja nosti kirjan juhlallisesti eteensä. Hän vilkaisi vielä kelloa, halusi vain tietää lopuksi, kuinka kauan kirjaa tulisi lukeneeksi.

Hemmetti saatana.
Amelie kiehui raivosta lailla karhun, joka oli herätetty talviunilta kolme kuukautta liian aikaisin. Hänen askeleensa oli etenevää ja polkevaa, ja silmien katse pauhasi kuin valtameri myrskyn seurauksena. Hän oli viettänyt juuri ratkiriemukkaan kymmenminuuttisen rehtorin kansliassa. Kyllä, rehtorin kansliassa. Ajattelu sai nuoren naisen kiristämään hampaitaan ja sihisemään itsekseen. Mitäkö hän oikein oli tehnyt siellä? No sehän oli taas pidempi tarina.
Syypää oli vaaleahiuksinen, bimbo kana, jonka Amelie oli kohdannut kahvilassa päivä takaperin. Pieni sanallinen kinaaminen oli lopulta päätynyt siihen, että juomat oli lennellyt kahden tytön niskaan. Kana luuli selvinneensä voittajan kamppailusta, mutta viimehetkillä Amelie sai sanoillaan tämän romahdutettua ja saattoi astella ulos tyytyväisenä. Tai, no, tyytyväinen jollain kierolla tapaa hän oli ollut tähän iltapäivään asti.
Aamulla tyttö oli vielä ollut täynnä intoa - hän oli kohdannut erittäin mukavan, Cassidy nimisen neitokaisen. Kaksikolla oli erittäin paljon yhteistä ja Amelie oli mielissään, että oli tutustunut paremmin tähän samalla espanjankurssilla olevaan tyttöön. Mutta siihen oli päivän mukavuus jäänytkin.

Rehtorin kutsuessa Amelien toimistoonsa, oli tytön sydän jättänyt lyönnin välistä. Mahdollisimman hitaasti punahiuksinen oli kulkeutunut paikalle kuulemaan kohtalonsa - se bimbo kana oli kannellut isille ja väittänyt, että oli viaton, ja että Amelie oli ilman syytä kiusannut häntä! Irlantilainen ei ollut uskonut korviaan. Kanahan oli se, joka oli tullut hänelle uhittelemaan ja syyttelemään paikan varastamisesta, ja hän oli ensiksi kaatanut teet Amelien syliin. Tytön mielessä kihisi, kun hän vain muisteli tapahtunutta. Mutta ainakin hän oli saanut kuulla kanan oikean nimen:
Saatana syököön Mary-Ann McAllisterin.
Amelie sihahti hampaidensa välistä ja tarpoi suurempia ajattelematta kirjastoon. Luojan kiitos hän oli selvinnyt varoituksella selvitettyään tilannetta vähän totuudenmukaisemmaksi ja asian oli luvattu antaa olla.

Amelie kohotti katsettaan. Hän tajusi nyt vasta, että oli tosiaan saapunut kirjastoon. Miksi ihmeessä, hän kysyi itseltään. Mitä hän täällä teki? Tyttö vilkaisi nopeasti kelloon ja huomasi, että sulkemisaikaan oli vielä tovi. Täällähän voisikin olla hetken rauhoittumassa. Paikalla oli hiljaista, mutta siitä huolimatta Amelie halusi oleilemaan johonkin hämyisään nurkkaan, kauaksi sivistyksestä (vaikka sitähän oli hänen ympärillään joka puolella, kirjojen muodossa). Päästyään hyllyköiden taakse, havaitsi Amelie varsin massasta erottuvan näköisen tytön. Amelie siristi silmiään, yrittäessään muistaa, kukas toinen oli. Yhtäkkiä hän saikin pienen muistikuvan - eikös tuo tyttö opiskellut espanjaa kuten hänkin? Niin taisi olla, mutta samalla kurssilla he eivät olleet.. Tuo tyttöhän taisi olla vuoden vanhempi?
Amelie siirsi piinaavan katseensa pois tytöstä ja keskittyi katsomaan, mitä kirjahylly oikein piti sisällään.

Maz oli niin syventynyt kirjaansa, ettei kuullut ripeitä askelia hiljaisessa kirjastossa. Kirja tosiaan oli hyvä - sääli että hän ei voisi lainata sitä tänään. Mutta mitä väliä, hän veisi sen kotiin kuitenkin. Ei sitä täällä kukaan kaipaa. Jos sitä nyt vain aluksi lukisi täällä, kotona kuitenkin olisi liian meluisaa keskittymiseen.
Maz käänsi taas sivua, johan tässä oli ehtinyt muutaman sivun lukeakin. Maz ei ollut mikään nopea lukemaan, mutta kun hän löysi hyvin kirjoitetun ja mielenkiintoisen kirjan, ajankulua ei edes huomannut, joten lukutahtikin tuntui olevan tavallista ripeämpi.

Tyttö aikoi kaivaa kännykkää taskustaan, mutta yhtäkkiä hän näki jonkun. Ja hän säikähti, älähti ja huudahti.
"Hui helvetti kun tolleen säikytellään!" Maz paukautti ja katsoi henkilöä tarkemmin. Tyttö. Punaiset hiukset... Sehän oli se, espanjankurssilainen! Vaikka nuorempi tosin. Maz oli aiemmin jäänyt katselemaan oven taakse toisten tunteja, halusi vain muistaa, oliko se tosiaan aluksi niin vaikeaa vai oppivatko muutkin yhtä nopeasti kuin hän. Ja olihan se mielenkiintoista nähdä ylipäätään, ketkä muut ovat kiinnostuneet espanjasta.

Maz pamautti kirjan kiinni, olihan säikytteli ärsyttävää. Jos tytölle antaisi pienen opetuksen tai jotain. Siispä hän käveli nopein askelin toisen tytön luokse ja katsoi tätä suoraan silmiin.

Amelie katsoi silmiään hennosti siristäen hyllykköä, jonka oli valinnut aivan umpimähkään. Se sisälsi erilaisia matemaattisia teoksia, joten kovinkaan kauaksi aikaa mielenkiinto kirjoihin ei säilynyt. Amelie kohotti katseensa ja peruutti askeleen kauemmas, mulkaisten terävästi kirjahyllyä, niin kuin se olisi tehnyt jotain erittäin pahaa. Hän halusi ehdottomasti olla matematiikan kanssa vielä tässä vaiheessa niin vähän kuin mahdollista. Oppitunnit ja läksyt olisivat asia erikseen. Amelie ei oikeastaan edes pitänyt matikasta - vain silloin, jos hän osasi asian. Matemaatikan historian lueskelu vapaa-ajalla ei siksi tuntunut järin miellyttävältä ajatukselta.
Matematiikka sai kuitenkin väistyä, sillä vieraan tytön pamauttaessa lukemansa kirjan kannet kiinni, oli punahiuksisen irlantilaisen sydän pompata suun kautta ulos lattialle. Amelie pihahti hiljaa ja kohotti kätensä suunsa eteen. Vihreät, hitusen laajentuneet silmät tuijottivat irokeesipäistä naista, joka nousi ylös paikaltaan ja asteli häntä kohden. Mitenkään hyväntuulinen katse ei neidin tuijotuksessa ilmentynyt, pisti Amelie merkille. Ja se oli harmi. Amelie oli varmiiksi vihainen, ja nytkö hän saisi vielä katsoa toisen huonotuulisen murisemista?
"Mikä tämän koulun oppilaita oikein vaivaa!" Amelie parahtikin kohotettuaan kätensä suultaan. Hänen olisi kuulunut olla hitusen peloissaan vieraan kiukkuisesta vastaanotosta ja silmiin tunkeutuvasta katseesta. Sen sijaan Amelie kuristi kulmansa, tuijotti takaisin erittäin itsepintaisena, pettyneenä ja vihaisena. Hän ei jaksanut enää yhtään vastoinkäymistä tänään!
"Ensin joudun blondin bimbon armoille ja nyt sinäkin näytät siltä, että haluat liiskata minut kirjasi kansien väliin. Tee minulle palvelus ja mukiloi minut sitten tässä ja nyt, että pääsen kotiin potemaan huonoa päivääni ja ehkä heittäytymään ulos ikkunasta!" Kiukku tunkeutui ulos tytön ruumiista terävinä sanoina hitusen liian kovalla volyymilla.

Amelie peruutti askeleen, kunnes hänen selkänsä painautui vasten kirjahyllyä. Suuret, ilmeikkäät silmät muuttuivat kiukkuisista hieman epävarmoiksi, ja katse tarkkaili vierasta irokeesipäätä herkiämättä. Aikoiko toinen oikeasti mukiloida hänet? Olisi ehkä pitänyt olla vähän korrektimpi. Mutta minkäs teet, Amelie oli niin täynnä vastoinkäymisiä, ettei halunnut pitkittää kärsimystään enempää.
"Olen pahoillani jos tein jotain pahaa sinulle, vaikka en tunnekaan mitään tehneeni", hän totesi hiljaisempaan sävyyn, lähestulkoon kuiskaten, ja painoi kämmenensä vastassa olevaa hyllyä vasten. Nyt pitäisi vain odottaa, mitä tuo tyttö tekisi. Toivottavasti antaisi olla, Amelie piipahti ajatuksissaan.

Maz oli ehtinyt juuri punapään eteen, kun toinen alkoi huutaa. Ensin jotain koulun oppilaista, ja Maz hämmentyi jo tästä. Toinen ei ollutkaan sellainen hiljainen hissukka kuin olisi luullut, vaan pisti vastaan.
Tyttö kävikin nokkavaksi, ja huusi vielä kovempaa.
Mutta sitten peruuttikin. Maz katsoi tyttöä silmät pyöreinä ja pää kallellaan. Mitä vitt...? Ensin meinaa itse jo käydä päälle, mutta sitten pyyteleekin anteeksi olemassaoloaan. Johan nyt. Miten tuollaiseen nyt pitäisi suhtautua? Yleensä ne joko käyvät päälle tai juoksevat karkuun, eivät molempia. Maz katseli tyttöä epäuskoisena ja kurtisti kulmiaan.
Hän siristi silmiään ja astui vielä lähemmäs perääntynyttä tyttöä, eipä tuolla enää pakoreittejä ollut, seisoi selkä hyllyä vasten.

Mutta Maz alkoi kuitenkin epäröidä. Pitäisikö tämä nyt kuitenkin jättää tähän. Ei hän yleensä näteille tytöille ärhennellyt, paitsi tietenkin niille ärsyttäville bimboille. Ei tämä siltä vaikuttanut.
"Öh, en vaan tykkää hiiviskelystä", Maz sanoi toiselle melko epätavallisella äänellä. Ei hän tuota äänensävyä usein käyttänyt, mutta tämä oli kuitenkin hyvin hämmentävä tapaus.

Amelie nökötti aloillaan, tarkkaili, kuinka vieraan tytön reaktiot liikkuivat laidasta laitaan. Näköjään irokeesipää ei ollut odottanut tällaista toimintaa, sen verran hämmentyneeltä hänen Amelieta tarkkaileva katseensa näytti. Irlantilainen kohottikin hieman kulmaansa, kuin kysyän äänettömästi, mitä toinen oikein aikoi. Rintakehä kohoili hiljaisen hengityksen tahdissa ja paikalleen jäätynyt kroppa odotti aloillaan tilanteen sulamista. Amelie antoi päänsä hieman kallistua, kun vanhempi lopulta avasi suunsa puhuakseen.
"Ikävä kyllä kirjastossa ei voi kulkea järin äänekkäästi", Amelie huomautti. Hänen äänensä kiukku oli kadonnut, sillä tyttö tajusi itse rikkoneensa kaikkia mahdollisia kirjaston sääntöjä juuri äsken. Amelie yritti saada normaalin pehmeytensä takaisin epävarman puheen kumppaniksi. Irokeesipää näytti juuri siltä, että suorastaan nautti nössöjen kiusaamisesta. Amelie ei kuulunut nössöihin, ei millään muotoa, vaikka hän mieluusti pysyikin kauempana muista. Tämäkin oli oikeastaan pakon sanelemaa. Jostain syystä rikkaan tytön seura ei kiinnostanut muita.

Koska tilanne alkoi pikku hiljaa hengittää, uskalsi Amelie vetää kätensä rintaansa vasten ja puristaa sormensa kevyeen nyrkkiin. Vihreä katse tarkkaili vierasta erittäin tarkkana. Jos tuo yhtäkkiä päättäisi käydä kiinni, Amelie ottaisi kinttunsa alleen ja säntäisi pakoon. Ei hän kirjoilla alkaisi heittelemään.
"Voin kyllä poistua, niin voit jatkaa lukemiestasi rauhassa", punapäinen lopulta sanoi hiljaa. Hän tutki vanhempaansa kulmiensa alta, mustien silmäripsien värähtäessä silmän räpsähtäessä. Hän ei halunnut haastaa riitaa, vaan voisi painua kotiin tämän ikävän päivän päätteeksi.

Maz naurahti tytölle. Niinpä niin, tämä oli tosiaan kirjasto. No, oma moka, mutta eivät kaikki kyllä kirjastossa hiljaa olleet. Vaikka tietyt äänekkäät tyypit olivatkin hyvin harvinaisia vieraita kirjastossa, ja tulivatkin sinne lähinnä vain pakon edessä.
Toinen ei näyttänyt enää kovin pelokkaalta, vaikka Maz ei osannutkaan sanoa, miltä hän koko välikohtauksen aikana oli näyttänyt, saati sitten mitä toisen päässä liikkui.

"Eeh, no ei sun tarvitse, jää jos haluat. Ei mua kiinnosta muiden tekemiset, ei oo mun kirjasto."
Salaa Maz jopa toivoi tytön jäävän. Vaikka ihan hänen seurakseen. Juttuseuraksi. Tyttö oli uusi tuttavuus hänelle, ei Maz edes kiinnittänyt juuri huomiota muihin oppilaisiin. Lähinnä silloin jos toinen kirjaimellisesti hyppi nenille. Silloin Mazilla oli tapana todella tulistua, jolloin lentelivät joko koulukirjat tai tarjottimet ja ruuat siinä samalla. Tässä tilanteessa Mazilla ei ollut tarvetta ruveta heittelemään kirjoja, toinen ei ollut lainkaan uhkaava. Lähinnä söpöllä tavalla hassu. Ei, hassu ei ollut oikea sana. Mielenkiintoinen, persoonallinen. Vaikka ei tuosta tytöstä mitään selvää saanut, päätti Maz jatkaa keskustelua, jos sitä siksi voisikaan kutsua.

"Mitä sä täällä? Ei noin kiltin näköiset tytöt kirjastossa parveile enää sulkemisajan lähistöllä."

"....Ai."
Muuta Amelie ei saanut sanottua, sillä vieraan irokeesipään yhtäkkinen mielenmuutos sai Amelien kohottamaan kapeita kulmiaan. Hän oli alun kiukkuisuuden takia ajatellut, että toinen toivottaisi hänet poistumaan samantien, mutta nyt tyttö kuullosti siltä, ettei ehkä halunnutkaan Amelien menevän pois. Punahiuksinen kallisti hieman kasvojaan, tarkkaili kummastuneena kohti irokeesipäätä. Oliko toinen yksinäinen, vai miksi Amelie sai sellaisen olon, että hänen ei ehkä kuuluisikaan mennä?
Vihreät silmät painuivat hetkeksi tuijottamaan jalkoihin, punaisiin tennareihin, ennenkuin irlantilainen pystyi taas keräämään ajatuksensa ja puhumaan:
"Voin jäädä seuraksesikin, jos tahdot."
Amelie kohotti kulmaansa kysyvänä ja odotti vastausta paikoillaan. Jos tyyppi pyytäisi häntä poistumaan, hän tekisi sen.

Vieras tyttö lopulta puhui hänkin, ja kysyi, miksi Amelie oli kirjastossa tähän aikaan. Itseironinen, pieni, kuiva hymähdys pakeni Amelien suunnalta, ja terävästi tämä mulkaisi kirjahyllyyn, jonka kyljestä tajusi vihdoin nousta. Kaatuisi vielä koko rakkine, jos siihen painautuisi tiiviimmin.
"Näin kilttien tyttöjen ei myöskään kuuluisi olla rehtorin kansliassa", Amelie murisi, ennemminkin itselleen kuin vastaukseksi. Silmät muljahtivat, ennenkuin tyttö keskittyi jälleen irokeesipäähän.
"Nimeni on Amelie", tyttö esittäytyi, kuten hyviin tapoihin kuului. "Sinä taidat opiskella myös espanjaa? Muistan nähneeni sinut."

Tyttö ehdotti seuraksi jäämistä. Maz hihkaisi iloisesti mielessään, mutta kasvot pysyivät tyyninä, hän tyytyi vain kohottamaan kulmakarvojaan.
"Okei, ihan jees", Maz totesi.

Lopulta toinen uskaltautui vetäytyä hyllystä irti, ja kertoi yllättävän seikan itsestään.
"Rehtorin kansliassa? Mites nyt niin?" Maz kysyi aidosti kiinnostuneena. Johan nyt. "Kyllä meikäläiset siellä nyt kaiken aikaan ramppaa, mutta et sinä siltä näytä."
Ei kai tuo nyt pahis voinut olla? Tai olihan olemassa toinenkin vaihtoehto, joku oli lavastanut hänet tai jotain. Ei yhtään yllättävää täällä.

"Amelie..." Maz maisteli nimeä suussaan. "Nätti nimi. Mä olen Maryah, mutta... Tutut sanoo Maz", tyttö sanoi. Ei hän yleensä antanut tuntemattomien kutsua lempinimellä näin nopeasti, mutta nyt hän oli valmis tekemään poikkeuksen. Ehkä tyttö oli saanut jopa hieman kunnioitusta osalleen, tuon rehtorinkansliaepisodin takia.
"Ja joo, opiskelen espanjaa. Sukulaiset joskus ovat puhuneet espanjaa, tosin ei nyt vähään aikaan."
Maz väläytti jopa hymyn, jos tästä saisikin jotain irti.

Pieni hymy kyläisi nopeasti Amelien huulilla, ja vihreiden silmien katseesta katosi levännyt epäluuloisuus. Hän uskalsi rentoutua tajutessaan, ettei tämä pahiksen näköinen tyttö varmasti pahaa tehnyt. Siksi nuoren tytön kroppa irtosikin nyt kunnolla kirjahyllyn läheisyydestä, ja kevyin askelin tuo kulki tytön perään. Amelie istuutui vapaalle paikalle, sen penkin viereen, jossa irokeesipäinen oli istunut ennen kuin oli noussut uhittelemaan punahiuksiselle, viattomalle tyttöparalle. Nyt irlantilaissyntyisen nuorikon katse tutkaili uteliaana tätä kovan näköistä nuorta naista, joka hieman hämmentyneenä tiedusteli Amelien retkestä kansliassa. Amelie naksautti kieltään harmistuneena muistolle.
"Muuan Mary-Ann lavasti minut syylliseksi kinaan, jonka hän itse aloitti", Amelie kertoikin totuudenmukaisesti silmiään muljautellen.Hän toivoi, ettei kohtaisi tätä blondia bimboa ihan heti, sillä kauna tulisi elämään nuorikon mielessä erittäin pitkään. Tyttö vilkaisi vierasta, joka katseli häntä.
"Tarkoituksella en siis rehtorin luokse kylään hankkiutunut", tyttö selitti, ja sormellaan pyyhki kevyesti luonnonkiharaisia suortuviaan. "En kuulu pahiksiin", hän vielä lisäsi hymähtäen.

Irokeesipää esittäytyi Maryahiksi, Maziksi, ja kehaisipa hän vielä nätiksi Amelien ranskalaissävyistä nimeä. Tyttö hymyili lämpimästi kiitokseksi ja kallisti hieman kasvojaan. Hänhän alkoi peräti pitää tästä henkilöstä, joka alun jännityksen jälkeen alkoikin osoittautua mukavaksi ihmiseksi. Hauskaa, että joskus käy näinkin päin. Hymy kipunoi leveämpänä Amelien kasvoilla, kun hän ilkikurisesti lausahti: "Tenemos algo en común." Se tarkoitti, että heillä oli jotain yhteistä.
"Onko sinulla sitten espanjalaiset sukujuuret?", Amelie uteli varovasti ja heitti oikean jalkansa rennosti vasemman polven päälle. Hän katsoi nopeasti kirjaston ympäristöön, jottei hänen tuijotuksensa aivan piinaisi Mazia.

Amelie menikin jo istumaan Mazin varaamalle paikalle, ja hän meni sitten myös itse. Mukavastihan tämä lähti käyntiin, sen alkuhämmennyksen jälkeen. Istuskelu nurkissa oli Mazin lempipuuhaa. Niin vaikutti olevan myös joidenkin pariskuntien... Vaikka ne tuskin istuivat nurkissa, vaan tekivät aivan jotain muuta. Kirjaston sulkemisaika lähestyi, eikä muiden ääniä kuulunut vieläkään.
Amelie kertoi rehtorinkansliareissustaan, ja Maz nosti kulmakarvojaan, ei hämmennyksestä, vaan siksi, että tapahtuman osalliset olivat hyvinkin arvattavissa.
"Mary-Ann? Se hemmetin bimbo? Ei helevetti", Maz murahti ja pudisti päätään. "Onneksi ei ole itse tarvinnut olla tekemisissä sen kanssa, olen kuullut vähän juttua. Mutta jos se mulle kävisi pottuilemaan, sen nätit kutrit lojuis kohta maassa. Mitähän se tykkäisi irokeesistä?" Maz kuvitteli näyn ja alkoi nauraa. "Joo ei tosiaan, kaivautuisi varmaan maan alle", hän hymähti vielä ja hymyili toisella suupielellään. Oli hänenkin keesistään heitetty kommenttia aiemmin, mutta pianhan siihen oli totuttu, kun nuo irvailijat olivat tutustuneet Mazin luonteeseen.

"Espanjalaisuus... No, on mulla sielläkin sukua, mutta ei se ole niin merkittävää. Mutta isoisoäitini, hänen isänsä oli ihan oikea intiaani. Se on musta tosi siistiä, ja olen ylpeä siitä. Ja joo, tietenkin oon kuullut näitä inkkariheittoja, mutta en mä niistä välitä. Hemmetin valkonaamat", Maz selitti ja katsoi nyt Amelieta. "Mutta en mä tietenkään kaikkia inhoa", Maz korjasi, ei halunnut antaa itsestään väärinkäsityksiä. "Joskus erilaiset ihmiset täydentävät toisiaan, se on musta siistiä."
"Säkään et tunnu olevan ihan amerikkalainen?"

Amelie naurahti teeskennellysti, selvästi ärtyneenä aiheeseen Mary-Ann, kun Maz mainitsi kuulleensa tytöstä vaikka mitä. Sitä punatukkainen ei epäillyt hetkeäkään. Ei hän voinut olla - Mazin lisäksi - ainoa koulussa, joka tajusi toisen olevan pelkkää esitystä. Näyttelijäksi tytön kannattaisi ryhtyä, sillä muuhun tuosta ei taatusti ollut. Amelie muljautti silmiään kuvitellessaan kiekuvan blondin valkokankaalle. Ne elokuvat eivät kylläkään myisi järin hyvin..
"Annan sulle vapaat kädet kajota hänen kuontaloonsa", Amelie hymähti kevyesti, hymynkin jo levitessä ilkikurisena suuttuneille kasvoille. Jostain syystä hän piti kovasti Mazin reaktiosta kanaa kohtaan. Silmät tutkivat irokeesipäätä huvittuneesti, iloisesti tuikkien.
"Sen naamalle voisi tehdä hyvää pieni tyylinvaihto", tyttö vielä vihjasi virnistyksen käväistessä hänen siroilla kasvoillaan. Tuntui hauskalta vääntää vitsiä aiheesta, vaikka se yhä kaiversikin ikävästi takaraivossa. Hieman helpotti kuitenkin, kun sai nauraa asialle, ajatella sitä kevyemmin kuin raskaana painona.
Amelie pyyhkäisi punaisia suortuviaan ja vilkaisi nopeasti ympärilleen. Hän ei edes tajunnut, kuinka nopeasti aika kului. Kirjasto menisi pian kiinni. Aikoiko Maz jäädä tänne silti? Tyttö käänsi kasvonsa toisen suuntaan hieman kummastuneina ja epäilevinä. Mitä hän täällä tekisi? Ei kai kukaan täysijärkinen kirjastoon jäisi yöksi, jotta olisi varmasti lähellä koulua seuraavana päivänä.

Irlantilaissyntyinen sipaisi omaa poskeaan ja näytti hetken mietteliäältä, ennekuin palasi takaisin Mazin luokse tuon puhuessa. Katse kohosi, hetken vain tuijotti, ennenkuin Amelie sai ajatuksensa etenemään ja värähti hieman. Joo, täytyisi varmaan vastata.
"Ihan oikea intiaani?", hän toisti, äänessään pieni ihailu. "Wau. Lapsena toivoin, että mun suvussakin olisi jotain hienoa. Mutta eipä sieltä taida löytyä oluenvalmistajia kummempaa", Amelie naurahti, vaikka väite oli aivan väärä. Hänen lähisukunsa oli erittäin menestynyttä, muutamaa poikkeusyksilöä lukuunottamatta.
"Heitoista ei kannata välittää. Ne on kateellisten panettelua", Amelie vielä rohkaisi ja nyökäyttipä vielä päätään pontevasti vahvistukseksi.
Aiheen siirtyessä Amelien omaan syntyperään, oli tytön hieman parannettava ryhtiään ja hymyiltävä pienesti. "En mä joo amerikkalainen ole. Synnyin Irlannissa."

Maz naurahti punapään kommenteille Mary-Annista. Heh, näimpä juuri. Ehkä tuolle kanalle tekisikin hyvää pieni tyylinvaihdos, muutosta niihin hiuksiin ja muokattaisiin vähän naamaakin uuteen uskoon, sehän olisi mukava juttu. Ja vaatteetkin saisivat uuden ulkonäön, jos tuo joskus erehtyisi hänen kujilleen. Ei varmasti kehtaisi tulla kuukauteen kouluun, ja jos joku hänet siinä kunnossa näkisi, varmaan käskisi isiä hankkimaan uuden talon ja muuttamaan mahdollisimman kauas. Sepäs olisikin hyvä juttu, varmasti palvelus kaikille, jotka olivat ärsyyntyneet siihen kanaan.
"Kuka sitä kanaa täällä edes kaipaa? Ei kukaan jätkä voi olla niin tyhmä että vehtaisi sen kanssa. Ja jos onkin, niin, no. Sitten minulla ei olisi asiaa niille tyypeille, löytyy täältä fiksumpiakin jätkiä. Ja niihin fiksuihin se tuskin koskee, koska ne sattuu olemaan jotain muuta kuin urheilijapoikia. Jääpä sitten meitsille enemmän niitä siedettäviä poikia. Ja tyttöjä". Maz päätti pitkän selostuksensa. Noin, eipä jäisi Amelielle epäilystä enää Mazista. Vaikka ehkä sen näki jo päälle päin. Ei hän halunnut peitellä sitä, mitä ajatteli.

Maz nyökkäili ylpeästi, tosin vain melko pienesti hymyillen. "Intiaani", hän toisti vielä.
"Ja että Irlanti? Vau. Olisi tosi hienoa päästä sinne joskus. Mitä sä sitten täällä? Jenkit on... hmh, no, varmasti jotain aivan muuta kuin Irlanti. Täällä on muka kaikki, mutta ei täällä ole oikeastaan mitään", Maz valitti. Ainakaan nämä ympäristöt eivät olleet tyttöä varten. "Musta olisi helpottavaa päästä pois tästä betoniviidakosta. Ei kaikki sitä musta usko, mutta olisi siistiä asua jossain erilaisessa paikassa. Maaseudulla, Euroopassa", Maz intoili ja punastui sitten hieman, jopas hän intoutui paljastelemaan asioita itsestään.

Amelie kuunteli tyttöä uteliaana. Hän piti Mazin ääntä mukavana, kiehtovana, rauhoittava, eikä tuntenut syytä ahdistua toisen läsnäolosta. Tämä oli itseasiassa tosi mukavaa! Jutella niitä näitä näin rauhallisesti. Punapäinen hymili hieman, sipaisi sormillaan suortuviaan, katseli nuoren naisen kasvoihin tämän puhuessa.
Mary-Annin aiheena Amelie pystyi ottamaan jo huumorimielessä. "No aivan taatusti sillä on vientiä. Miehet tykkää naisista, joilla ei ole aivoja", Amelie naurahti ivallisesti virnistyksellä tätä säväyttäen. Hän osasi niin kuvitella tytön jonkun urheilijan kainaloon, jota mies käyttäisi lähinnä makuuhuoneessa, ja kertoili sitten kavereilleen, kuinka sai seksiä aina kun halusi, eikä mitään muuta ole pakko tehdä ja--
Amelie kohotti molempia kulmiaan, kun tajusi, mitä Maz sanoi. Tyttöjä? Oliko toinenkin homoseksuaali? Ei kokonaan, sillä hän sanoi pitävänsä myös pojista. Biseksuaali? Vahingonilo käväisi siroilla kasvoilla vahingossa, kun Amelie kiitti tuuriaan. Oli mukava jutella jonkun samanhenkisen kanssa, näitä kun ei ollut joka kolossa. Tai no, biseksuaaleja oli, mutta parempi sekin oli kuin ei mitään!
"Minullapa ei ole hätää, sillä en etsi miestä vierelleni", Amelie lausahti ilkikurisesti virnistäen. "Ja naiset tuskin ovat bimbosta kiinnostuneita."
Siinä paljastusta takaisin.

Hyväntuulisesti, ylpeänä puheistaan, siirtyi aihe vielä koluamaan Irlantia. Amelie oli aidosti ilahtunut, että niin monet pitivät tätä vihreää saarta mahtavana valtiona! Sitähän se oli. Ihmiset olivat mukavia, ja vaikka säässä oli hieman moitittavaa, kaunis luonto korvasi sen monin verroin.
"Isäni sai paremman työpaikan täältä, joten muutto tuntui hyvältä ajatukselta", Amelie kertoi auliisti. "Ei sillä, kyllä minä olen viihtynyt. Enää koti-ikävä ei tule niin usein. Vaikka onhan tämä paljon isompi ja erilainen.."
Katse kääntyi hetkeksi tutkimaan kirjastoa, joka näytti tyhjentyvän. Pian olisi sulkemisaika, ja tuskin kovin moni aikoi jäädä hämäriin valoihin, kun kotiinmeno oli suunnitelmissa. Koulu oli ikävä paikka viettää vapaa-aikaa.
Amelie käänsi katseensa takaisin Maziin. "Minäkin haluaisin maalle. Espanjaan. Ja haluaisin tilan, jonne voisin ostaa muutaman kisahevosen. Se olisi mahtavaa!" tyttö hihkaisi. "En nää siis mitään ihmeellistä, että haluaa pois kaupungista. Kukapa haluaisi tänne jäädä?"

Ja paljastukset jatkuivat vielä toisenkin tytön suusta. Vai että naiset, no niin. Mukava juttuhan tuo oli, eikä Maz pelännyt nyt saavansa turpaan homofoobikolta. Vaikka olisi tyynenä, tai vaikka heittäisikin pientä flirttiä peliin. Sehän teki aina vain hyvää, jos toinenkin osapuoli suhtautuisi vapaasti.

"Mutta eikö ollut ikävää muuttaa pois sieltä? Sehän on sentään Irlanti. Kyllä minuakin vähän jännittää muuttaa täältä pois, varsinkin jos lähtee heti ensimmäisenä kauas, toiselle mantereelle." Mutta tuo jännitys oli Mazin mielessä oikeastaan hyvää jännitystä. Odottavaa jännitystä, vaikka saattaisi se olla pelottavaakin. Mutta kun pysyy lujana, selviäisi suuresta muutoksestakin.
"Oletko tottunut erilaiseen puhetyyliin täällä? Osaisimpa minä puhua vaikka... brittiläisittäin. Se olisi, no, vähintäänkin mielenkiintoista minunkaltaiseni tytön suusta", Maz lisäsi ja naurahti itselleen. Ja kuvittelipa vielä itsensä puhumassa brittienglantia. Ja nauroi vielä vähän lisää.

"Pidät siis hevosista, kovastikin?" Maz kysäisi kun puhe tuli kisahevosiin. Maz värähti hiukan. Hän ei ollut koskaan ollutkaan hevosen selässä.
"Minä en ole koskaan ratsastanut... Millaista se on?" Mazin puheesta loisti varovainen, mutta aito mielenkiinto. Olihan sitä suvussa ollut ratsastajia, mutta ei hän koskaan ollut ollut kovinkaan lähellä niitä. Isot olivat jopa vähän pelottavia.

Maz osasi kysyä hyvin yllättäviä asioita. Sellaisia, joita tavallinen ihminen ei usein ajatellutkaan, tai jota ei vähintäänkään kiinnostanut. Irokeesipäätä tuntui taas kiinnostavan Ameliassa pieninkin yksityiskohta. Se tuntui oudolta! Amelie hymyili pakostakin lämpimästi tälle naiselle, jonka katseessa loisti kiinnostus ja puheessa ystävällisyys.
Samalla kun vieraan into tuntui oudolta, se tuntui myös erittäin hyvältä.
"Kyllä minä usein kaipaan takaisin Irlantiin", Amelie myönsi ja suki punaisia hiuksiaan varovasti sormen ympärille. Häntä hymyilytti väistämättäkin, ja katse kurkisteli Maziin siistien kulmien alta.
"Se on aito kotini. Rakastan sitä saarta, sen kauneutta ja ihmisiä. Ja kieltämättä aluksi oli hankala sopeutua San Diegon kieleen. En halunnut kuitenkaan erottua aksentillani massasta, joten kävin monta puhekurssia muutettuani", Amelie tunnisti virnistäen. Nykyisin irlantilaisuus kuulsi hänen äänessään vähemmän, paitsi silloin, kun hän selitti oikein innostuneena. Tällöin unohtui kielen hallinta, ja vanha tuttu puhetapa puski ilmaan siivet levällään.
"Mieluummin olen vain kummajainen rikkaissa kuin vielä irlantilainen kummajainen", Amelie naurahti ja antoi hetkeksi aksentin vallata puheensa. Kotoinen olo valtasi tytön mielen, samanlainen tunne, jota hän tunsi aina lomamatkan jälkeen astuttuaan ulos lentokoneesta Dublinin lentokentän maaperälle. Tyttö virnisti pehmeästi Mazille.

Hämmennys valtasi hetkeksi Amelien kasvotkin, ja hymy hälveni silmien laajentuessa. Puheeksi tuli tytön rakkain harrastus, ratsastus, ja irokeesipää tiedusteli aivan tosissaan, millaista ratsastus oikein on. KUKAAN ei ollut koskaan kysynyt häneltä sellaista, ei kukaan joka ei hevosia harrastanut. Heitä ei kiinnostanut.
"Se on ihaninta maailmassa", Amelie lausui oman mielipiteensä suoraan. "Missään en rentoudu yhtä tehokkaasti kuin hevosten kanssa. Sitä voi harrastaa kuka vain, joka haluaa ymmärtää hevosia ja tehdä yhteistyötä niiden kanssa. En keksi parempaa harrastusta kuin se", Amelie huokaisi. Hänen hymynsä palasi takaisin tyytyväisenä, haaveilevana. Nopeat muistot hänen ratsastushistoriastaan välähtelivät mielessä - ensimmäinen laukka turvallisen Flippan ponin selässä, ensimmäinen vaativan luokan voitto Comissarionin kanssa, Cellon ensimmäiset hirnahdukset uuden omistajansa tultua talliin.. oli myös synkkiä muistoja, mutta ne tyttö patisti mielestään.
"Mitä sinä sitten harrastat?", Amelie kysyi uteliaana.

Ja tämän kysymyksen yhteydessä valot sammuivat äkisti kirjastosta. Paikka oli suljettu.

Maz hymyili toisen puheille omasta kotimaastaan. Oi, olisi niin hienoa tuntea noin suurta ylpeyttä omaa kotiaan kohtaan, mutta... Aina se ei vain ollut mahdollista. Toiset tykkäsivät, toiset eivät. Ehkä vika oli yhteiskunnassa, ehkä kasvatuksessa. Mutta aina, kun Maz kuuli jonkun ihailevan omaa kotimaataan suuresti - tapauksissa, jossa keskustelukumppani oli ulkomaalainen -, Mazin sydän tunsi suurta lämpöä toista ihmistä kohtaan, mutta toinen puoli taas murahti Mazin omalle kotimaalle. Täältä kun joskus pääsisi pois, niin vaihtoehtoja olisi yllin kyllin. Myös Irlanti oli vakavasti otettava vaihtoehto.

Maz naurahti ja hymyili Amelien aksentille. "Toi on söpöä. Puhuisit vaan ylpeästi omalla tavallasi, ei kaikkien tarvitse tanssia noiden junttien pillien mukaan. Kun osaisin itsekin puhua jollain muulla tavalla, mutta kun en osaa, olen asunut täällä liian pitkään..." Maz huokaisi, miksi ihmeessä tämä tietty puhetapa oli jäänyt häneenkin kiinni? Tietty hän oli muokannut puhetapaansa omaan tyyliinsä ja persoonaansa sopivaksi, mutta mikään amerikkalainen aksentti ei ollut eurooppalainen aksentti. Olisipa olemassa jokin kone, jolla saisi muutettua äänensä toisenlaiseksi. Silloin kukaan ei saisi puheesta selville sitä, missä asui.

Ja Amelie ryhtyi ylistämään ratsastusta. "Vau. Aika siistiä, miten joku voi olla noin omistautunut yhdelle asialle. Mäkin haluaisin oppia ratsastamaan... Tai jos pääsisi edes hevosen selkään", Maz unelmoi. Olisihan se hienoa. Jos joku rakasti ratsastusta noin paljon, sen oli pakko olla hienoa. Tosin jotkut ylistivät hieman oudompiakin juttuja, jotka eivät suuren yleisön mielestä olleetkaan niin hienoja... Mutta tuon punapään tapauksessa hän puhui varmasti totta, ja monen muun puolesta. Hänen äänestään kuului innostus ja rakkaus harrastustaan kohtaan.

Maz kohautti olkapäitään kysyttäessä omista harrastuksistaan. Ja valot sammuivat.
Maz ei huomioinut sitä, tuttu juttu tämä oli, jäädä johonkin sulkemisajan jälkeen. Maz ei edes ajatellut Amelien reaktiota, vaan vastasi rauhassa: "Ei mulla mitään erityistä ole... Jokainen päivä olisi varmaan paljon rentouttavampi, jos olisi jotain siistiä, joku oma juttu jolle omistautua. Mutta en vain tiedä. Kaikki aiemmat jutut on vaan kariutuneet, ja nykyään vapaa-aika menee lähinnä... Hengaillessa."
Maz ei viitsinyt ruveta tässä hetkessä paljastelemaan, että suuri osa ajasta meni myös baareissa. Vaikka ei kai se nyt kovin vaarallista ollut, mutta Maz tyytyi pitämään sen omana tietonaan.
"Mutta onko sulla oma hevonen?"

Amelie valehtelematta hätkähti melko rajusti, kun humahtaen valot yhtäkkiä katosivat kirjastosta. Hän loi nopeita katseita katonrajaan, ja sydän rintakehässä otti muutaman, kiireellisen lyönnin. Miten aika oli kulunut näin nopeasti? Punapäisen vihreät silmät hakivat Mazin näköpiiriin, ja tyttö sai havaita vain saman rauhallisuuden ja uteliaisuuden, joka oli leijunut nuoren naisen ympärillä aikaisemminkin. Kulmiaan kohottaen Amelie huokaisi hieman. Jos toinen oli noin rento, ei voinut olla kuolemaksi, vaikka kirjastoon jäisikin sulkemisajan jälkeen.. niin, tämä oli tytön ensimmäinen kerta, kun hän jämähti yhtään mihinkään sulkemisajan jälkeen.
Irlantilaissyntyinen hengähti raskaasti. Sitten hän kykeni jo palauttamaan lämpimän, kauniin hymyn takaisin siroille kasvoilleen ja tutkaili uteliaana tytön kasvoja, kun tuo puhui niin.. tuttavallisesti Amelielle. Se tuntui hyvältä, lämpimältä.
"Todella ihanaa kuulla, että tykkäät ratsastuksesta ajatuksena", Amelie virnisti pehmeästi. "Hirveän monet vain nauravat ja toteavat minun leikkivän ruualla. Niin kiinalaisetkin sanoisivat kun juoksemme pikku Mustiemme kanssa rannalla.. Minusta tämä on loistava, mieltä virkistävä ja kroppaa vahvistava harrastus! Voiko olla mahtavampaa tunnetta kuin ihmisen je hevosen toimiva yhteistyö", Amelie jutteli ja antoi sormensa nousta pyörittelemään punaista hiussuortuvaa sormensa ympärille. Silmiä tyttö joutui hieman siritelemään, jotta kykeni näkemään irokeesipään kunnolla hämärässä tilassa.

Mazin mainitessa viettäen aikaansa lähinnä hengaten, hymähtäen kohautti punahiuksinen neiti olkiaan.
"Siinä tapauksessa voit tulla joskus kokeilemaan ratsastusta kanssani, jos haluat", Amelie tarjoutui lämpimästi. "Sillä kyllä, minulla on oma hevonen. Englantilainentäysiverinen, jolla kisaan kenttää. Tiedäthän sellaiset tuliset, pitkäjalkaiset hevoset, joilla harrastetaan yleisimmin laukkakisoja? Cello oli surkea laukkahevonen, joten se siirtyi ratsun tehtäviin", Amelie kertoi rakkaasta hevosestaan kevyt huvittuneisuus mukanaan. Hän oli erittäin ylpeä rakkaasta, persoonallisesta ruunastaan, jollaisia ei voinut olla kuin yksi maailmassa. Hevonen oli oikea kultakimpale lajitovereidensa seurassa. Sen lisäksi, että se oli erittäin seurallinen ja kiltti, sillä oli kapasiteettiä suuriinkin esteluokkiin.
"Voin puhua vaikka kokoajan irlantilaisaksentillakin, jos haluat", tyttö vielä lisäsi silmäänsä iskien, antaen alkuperäisen aksenttinsa pursuta leikkisästi puheestaan. Amelie paransi hieman istuma-asentoaan, heittäen toisen jalkansa rennosti toisen päälle, tarkkaillen irokeesipäätä rauhallisesti.

Maz naurahti Amelien koiravertaukselle. Jeps, ei hän kyllä itse juuri koirista perustanut mutta noinhan nuo saattoivat sanoa. Mazille ei siitä huolimatta olisi tullut mieleenkään syödä koiraa, hevosta tai mitään muutakaan mille saattoi antaa nimen - paitsi että nuo aatteet eivät kovin hyvin toteutuneet, eihän isossa perheessä yhden auttanut nirsoilla.

Maz hymyili. "Kuulostaa tosi hienolta kun ylistät ratsastusta noin innoissasi, taas kerran." Mutta sitähän se oli, eikä se tosiaankaan haitannut Mazia.
Seuraava ehdotus sai normaalisti niin rennon tytön hätkähtämään hämmästyksestä. Tätä hän ei odottanut, vaikka olikin toivonut kovasti.
"Sinun kanssa, ratsastamaan? Teille kotiin? Ohoh." Maz raaputteli niskaansa.
"Se olis siistiä. Vaikka en noista sinun hevospuheistasi mitään ymmärräkään", Maz vastasi lopuksi ja naurahti. "Voithan sä sitten selventää näitä juttuja enemmänkin", Maz jatkoi ja ajatteli jo tulevaa tapahtumaa. Millainenhan koti tuolla oli? Tai ehkä tontti ei ollut tarpeeksi iso hevoselle, jos se olikin jollain tallilla? Mazilla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, miten hevosia yleensä pidettiin.

Keskustelu siirtyi vielä Amelien puhetapaan.
"Ole hyvä vaan, puhu miten itse parhaiten taidat", Maz kehotti. "Musta on kiva kuunnella välillä jotain muutakin kuin sitä samaa sössötystä mitä täällä kaiken aikaa kuulee."

"Hemmetti kun nää enää mitään lukea", Maz tuhahti kun oli vilkaissut kirjaansa.
"No, lainaan sen sitten ja luen kotona", hän jatkoi, nosti laukkunsa ja asetteli kirjan varovaisesti laukkuun. Vaikka pahis hän saattoi ollakin, ei hän sentään kirjoille mitään pahaa halunnut tehdä. Tämä kirja varsinkin oli hyvin mukava, sitä tulisi kohdella hellästi.