Love me or hate me, I'm still an obsession

// Miun oli ihan pakko änkäistä Nikki johonkin vielä. Feel free to join. Eli kuka ekana ehtii ja tahtoo heittää seuraa meitin Niksulle. aimee & Brandon herreeeee//

Siihen aikaan aamusta – kyllä Nikki laski kello kymmenen aamuksi, eikä suinkaan aamupäiväksi, kuten ehkä ”normaalit” ihmiset olisivat laskeneet – urheilukentän autiossa katsomossa viihtyi tummatukkainen nuori neitokainen, joka oli vetäissyt rasiasta epäterveellisen kääryleen, jota tupakaksikin saatettiin kutsua ja vienyt sen huulilleen lämmikkeeksi. Se oli taas niitä harmaita aamuja kun aurinkoakaan ei näkynyt – ei sillä että nyt aivan välttämättä olisi tarvinnutkaan – ja harmaat pilvet enteilivät sopivan uhkaavasti sadetta. Päällä oli perinteisesti lyhyt musta mekko (kesk.) punaisilla koristuksilla ja lämmikkeenä vielä päällä oli nahkatakki. Jalkoja tällä kertaa lämmittivät enemmän tai vähemmän mustat, avonaiset, rokahtavat korkokengät koristeluineen.

Nikki imaisi yhden antoisan henkäyksen tupakastaan ja laski kätensä sitten jälleen alemmaksi. Hän oli nojautunut sivukaidetta vasten ja nostanut jalkansakin itse penkeille. Ihan ylimpään kerrokseen tyttö ei kuitenkaan ollut uskaltautunut – eikä suinkaan siksi että olisi omistanut minkäänsortin korkeanpaikankammoa – vaan oli jättäytynyt jotakuinkin neljänteen kerrokseen. Välillä tyttö tuijotteli tyhjää pelikenttää ja välillä taas ankeaa koulurakennusta. Tällä kertaa Nikkillä ei ollut kiire mihinkään (ikään kuin koskaan olisikaan), vaan hän sai rauhassa nauttia hyppytunnista lukujärjestyksessään. Kuolemanhiljaiseen kirjastoon ei ollut tehnyt mieli lähteä, eikä myöskään muita tupaten täynnä olevaan Dusty'siin – sitä paitsi, mitä hyötyä oli mennä istumaan kahvilaan, jos ei edes tarvinnut kahvia. Ja olihan koulussakin omat masiinansa. Niin tasokasta ja loistavaa palvelua kuin olivatkin.

Siniset silmät eksyivät muutamiin harvoihin pihalla harhaileviin ihmisiin samalla kun Nikki vetäisi uuden nikotiinipilven keuhkoihinsa. Siitä oli kuultu jo monasti, että keuhkonsahan se pilaisi ja ties mitä. Jäkä jäkä, aina sama virsi kotona, eikä Nikkiä vieläkään kiinnostanut. Todellisuudessa häntä olisi kiinnostanut palata New Yorkiin ja sen pariin mistä hän oikeasti piti, mutta kai sitä piti kokeilla edes osittain kunnollista elämää. Ei ainakaan voisi äiti myöhemmin väittää, etteikö Nikki olisi yrittänyt. Eri asia kuinka paljon Nikki taas panosti koulunkäyntiinsä: toisinaan kurssien läpi liidettiin helposti ja toisinaan taas päästiin läpi rimaa hipoen. Aivan sama, kunhan päästiin läpi.

Nikki huokaisi kääntäessään katseensa ylöspäin kohti pilviä. Varsinaisesti mitään tuijotettavaa ei ollut, mutta oliko sitten hupaisampaa tuijottaa pihalla liikkuvia ihmisiä? No, ehkä sitten kun jossain alkoi oikeasti tapahtuakin jotain. Siihen asti.

// sryy kesti :f
päätin mielivaltaisesti pelin olevan sitä aikaa, että brandon on jo päässyt ylimääräisistä siteistä irti.. ja ainiin, mitä muka venyi ja on täynnä turhaa paskanjauhantaa ?

Siniharmaat silmät tuijottelivat lähes tulkoon samaa väriä olevalle taivaalle. Synkän näköiset pilvet purjehtivat edes takaisin yleensä niin sinistä taivasta, eikä auringosta näkynyt jälkeäkään.
Sekös nuorelle herra Moorelle passasi, hän kun ei ollut mitään varsinaista auringonpalvontatyyppiä, ja oli muutenkin piristävää, että välillä olisi viileämpää säätä, eipä pieni sadekaan olisi pahitteeksi… Ainakin ilma raikastuisi, eikä aina olisi niin raskaan oloinen.

Mustan, Aston High Schoolin pihan kaartaneen volvon pelkääjän puoleinen ovi aukesi, ja Kelsey astahti koulun pihalle, tunnin myöhässä. Minkä hän sille mahtoi, ettei hänen vätysveljensä ollut noussut tarpeeksi ajoissa? … Paitsi että brunette oli itse vedellyt sikeitä vähän liian myöhään, ja näin ollen itse asiassa heidän myöhästymisensä oli vain ja ainoastaan hänen itsensä syytä... Mutta mitään hän ei myöntäisi.
"Pääsen kolmelta, hae mut sitte", nuorempi sisaruksista huikkasi ja lähti samoin tein kävelemään pihan läpi kohti biologian luokkia.

Brandon seurasi hetken katseellaan sisarensa matkaa, ennen kuin kurotti takapenkiltä mustan reppunsa ja onki sen ihmisten ilmoille. Auton ovi pamahti kiinni ja kuului lyhyt naksahdus, joka kertoi ovien menneen lukkoon.
Nuori mies heitti reppunsa olalleen. Käsi tavoitteli mustien farkkujen taskusta puhelinta, jonka kello kertoi, että hän oli noin vartin myöhässä fysiikan tunneilta. Eipä sillä enää mitään merkitystä ollut, menisikö hän vai ei, opettaja rapsauttaisi vain tunnin jälki-istuntoa plus suunnattoman kasan tehtäviä, eivätkä kumpikaan aiemmin mainituista kuulostanut lainkaan hyvältä. Niinpä Brandon tyytyi kohentamaan mustan nahkatakkinsa kaulusta, jonka alta pilkotti punainen, vartaloa hivenen myötäilevä t-paita, ja suuntaamaan askeleensa kohti urheilukenttää, jolla tämän päivän kolmasluokkalaisten liikunnan tunnit pidettäisiin. Niille hän sentään ehtisi, ja liikunta oli yksi niitä harvoja aineita, jonka tunneilla Brandon jaksoi käydä.

Urheilukentällä oli pelottavan autiota, kun yhden ainutta liikuntatuntia ei ollut käynnissä. Brandon oli luullut, että siellä olisi ollut menossa kakkosluokkalaisten tyttöjen liikunnat, ja hän olisi saanut hieman silmänruokaa ennen oman tuntinsa alkua, mutta ilmeisesti tunti oli syystä tai toisesta liikuntasalissa. Sen sijaan katsomosta bongattiin tummanruskea hiuksinen tyttö, joka näytti polttelevan tupakkaa savusta päätellen. Nuorukaisen huulille kohosi hienoinen virnistys, kun tuo lähti kipuamaan katsomon portaita ylöspäin, pysähtyen lopulta tytön viereen silmäillen tuota hetken, ennen kuin musta reppu lensi kaaressa penkkien päälle synnyttäen lyhyen rysähdyksen, Brandonin käydessä nojailemaan sivuttain kaiteeseen.
"Ei liikenis yhtä?" kuului yksinkertainen kysymys jätkän viitatessa tytön huulien välissä keikkuvaan tupakkaan. Oli taas karu totuus, ettei Brandonilla ollut tupakkaa, koska yksi nimeltä mainitsematon perheenjäsen oli sattunut polttelemaan tuohduksissaan kaikki.

// eips mittää saat heti vastaustaki takasi x]

Siinä tuli mietittyä että mikä järkihän niillä ihmisillä oli päässä, jotka etsiskelivät pilvistäkin jotain helvetin muotoja. Mikä idea koko hommassa oli. No, tärkeintä kai oli, ettei sellainen kiinnostanut brunettea, vaan tämä silmäili harmaata arkitaivasta ihan vain tylsyyksissään. Tylsyys oli varmaankin aikaansaannosta siitä, ettei neitokainen ollut juurikaan halunnut ystävystyä kenenkään kanssa – ja tarkemmin ajatellen harvemmat sitä halusivat ystäväkseen tai kaverikseen harvinaisen suorasanaisen nartun, joka kaikenlisäksi vielä luokiteltiin (ainakin toisinaan) ylimieliseksi ja hävyttömäksi. Minkäs Nikki sille voi, ettei viitsinyt kierrellä ja kaarrella miljoonan mutkan kautta jos pystyi sanomaan suoraankin. Suoraan sanottuna sellainen homma vitutti. Tai eniten varmaan se, kuinka ihmiset halusivat, että heille puhuttiin suoraan mutta lopulta kun sitten kritiikkiä tuli niin negatiivinen tarkoitti haukkumista ja hienohelmat painuivat äidin helmaan kertomaan kuinka se ”Steelen kakara” taas haukkui ja puhui paskaa selän takana. Siinä oli yksi syy, miksi Nikki ei koskaan välittänyt tutustua ihmisiin kunnolla tai ystävystyä kenenkään kanssa. Nikki puukottaisi jossain välissä kuitenkin jotakuta selkään tai toisinpäin. Ja sota siitä tulisi, joten se vältettiin helposti tekemällä tuttavuutta vain sellaisten ihmisten kanssa, jotka oikeasti kiinnostivat tai sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät olleet merkkivaatteista välittäviä bimboja, jotka puukottivat toisiaankin selkään.

Nikki havahtui ajatuksistaan oikeastaan vasta siinä vaiheessa kun kuuli jonkun puhuvan. Ilmeisesti saapuneen jätkän repun kolahduskaan ei ollut aiheuttanut minkäännäköistä häiriötä Nikkin omassa pienessä ajatusmaailmassa, mutta sen sijaan esitetty kysymys herätti neitokaisen taas tähänkin todellisuuteen. Nikki tutkiskeli hetken aikaa jätkää ja arveli tämän olevan jonkinsortin urheilija. Vaikka sillä ei loppujen lopuksi olisikaan mitään merkitystä missään kohtaa. Paskat hän välitti minkäänsortin klikeistä. Stereotypinen luokittelu ei vaan napannut. Plus se, että koulussa kaikki olivat jaoteltuja johonkin klikkiin lisäsi vielä sitä maankuulua ryhmäajattelua. Sitä alkoi hitaasti toimia samoilla kaavoilla kuin muut ja ajatella oikein klikkien mukaan. Nikkille tuntui olevan yksi ja sama mistä kukin oli. Jos kiinnosti puhua jollekin niin kiinnosti. Omia läksyjään hän harvemmin varmaan teki, mutta ei sentään teettänyt niitä nörteillä, kuten useat kermaan kuuluvat. Mitä uniikkia siinäkin oli?

Nikki kaivoi lopulta nahkatakkinsa taskusta askin ja ojensi sitä pyytäjälle. Sen jälkeen hän kaivoi taskun pohjalta vielä mustan sytkärinsä. Kukaan vähäjärkinenkään ei sentään polttanut tupakkaa kuivana – ei se ollut mitenkään edes mahdollista.
”Sä varmaa haluut tultakin”, Nikki oletti ja ojensi sen jälkeen vielä sytkäriään toista kohti.
Nikki vetäisi sen jälkeen henkoset omasta tupakastaan ja laski sitten kätensä takaisin polvensa päälle. Tupakka piteli paikkaansa etu- ja keskisormen välissä ja sauhusi hiljakseen. Mikään kiire ei ollut minnekään ja sitä paitsi urheilukentällä oli vielä toistaiseksi rauhallista. Cheerleadereita ei kyllä kiinnostaisi katsoa, eikä sen puoleen urheilijajätkiäkään. Sama se oli, mutta kun tilanne alkoi käydä liian pelleksi, Nikki livahti muualle. Tosin no, ei Nikki nyt täysin vastustanut taasen sitä että joku liittyi seuraan, mutta jos minihameita pitävät säihkysääret ilmestyisivät kentälle, lähtisi Nikki mielummin muualle.

// täynnä turhaa jauhantaako? eipä edes. :---D

Siniharmaat mittailivat brunettea samalla kun tuo lopulta kaivoi nahkatakkinsa taskusta askin, Brandonin napatessa sisältä yhden tupakan itselleen. Se asetettiin huulien väliin, ja samalla sytkäri otettiin vastaan Mooren kohottaessa nopeasti kulmiaan.
"Hyvin päätelty neiti Holmes", tokaistiin kuivasti ja toki erittäin kohteliaasti huomioon ottaen, että pojalle tuiki tuntematon brunette oli tarjonnut hänelle tupakat ja tulet.
Sytkärillä lyötiin tulta ja pian tupakka savusi hiljalleen jätkän huulien välissä. Mustaa sytkäriä ojennettiin takaisin tyttöä kohti, Brandonin seuratessa hetken harmaan savun kiemurtelua kohti vieläkin harmaampia ja tummempia pilviä.

"Mikäs päivänsäteellä, näytät vähän myrtyneeltä", lohkaistiin hetken hiljaisuuden kuluttua pään kääntyessä sivulle, siniharmaiden silmien katseen tutkiessa toista. Tytön ilme kyllä näytti tasapainottelevan hiilen harmaan taivaan synkkyyden ja tylsistyneisyyden välillä. Brandon siristi nopeasti silmiään ja toivoi, ettei toinen olisi yhtä jäätävä miltä näytti näin ensinäkemältä, sillä jätkä saattaisi vaikka joutua toivomaan auringon paistetta, jotta cheerleaderit pomppisivat kentällä eivätkä salissa. Ainakin niissä oli katsottavaa, vaikka ne päästään olisivatkin olleet yhtä tyhjiä kuin muutama kaljatuoppi Brandonin kädessä perjantai-iltana.

"Eikö puhti riittänyt tunnille saakka?" Brandon ei malttanut olla testaamatta toista, hän tiesi, että useimmat pitivät häntä vain vituttavana, kun hän saapui heittämään ärsyttäviä juttujaan, mutta sehän koko jutun pointti olikin: hän itse sai hupia siitä, että ärsytti muita. Oliko se sitten kovin terveellistä oman hyvinvoinnin kannalta, ehkei, mutta jätkä uskalsi silti olla sitä mieltä, ettei ihan kuka tahansa pikku peukaloinen – kuten edessä seisova tummaverikkö – häneen kovinkaan pysyviä vammoja pystyisi ainakaan noin käsivoimin saamaan, eri asia, jos tuo vetäisi jostakin takkinsa kätköistä haulikon ja posauttaisi sillä, siinä saattaisi tulla astetta pahempaa jälkeä... Mutta tapaushan oli käytännössä mahdoton, kukaan ei raahannut high schoolissa nahkatakkinsa povarissa haulikkoa, ainakaan Brandonin käsityksen mukaan.

”Ja mä kun luulin, että Watson poltteli vaan piippua”, Nikki sanoi sarkasmin pieni vire äänessään.
Poika ojensi lopulta sytkärin takaisin ja Nikki sujautti sen askin sisälle ja lopulta askin takaisin takkinsa taskuun. Sielläpä pysyisivät seuraavaan tupakkataukoon asti – tai no, kerran kyseessä oli hyppytunti niin sanottakoon, että tupakat pysyisivät taskussa korkeintaan puolisen tuntia. Tyypillistä Nikkiä. Mitähän sitä sitten olisi edes keksinyt tunniksi. Läksyjen tekeminen ei houkutellut, mutta toisaalta olisihan se ollut taas järjetöntä istua yksinään musiikkia kuunnellen ja tupakkaa poltellen – etenkin urheilukentän katsomossa, johon hyvällä tuurilla eksyisi vielä kasa urheilijoita tai cheerleadereitä.

”Ja sä ilmeisesti aattelit saada mut hymyileen vai?” Nikki hymähti.
No jaa, ei hän sentään käskenyt tyyppiä suksimaan suoraan suolle. Olisipa sentään joku jolle vaikka vittuilla paremman puutteessa. Nikki vetäisi jälleen henkoset omasta tupakastaan, joka läheni kohta loppuaan, halusi hän sitä tai ei. Olipahan taskussa vielä vajaa askillinen, jos tuli ikävä. Ja no, eipä tarvinnut viettää hyppytuntia yksin. Tai riippui tietenkin siitä, kuinka kauan toinen jaksoi katsella Nikkiä. Toisill hermot kestivät pidempään kuin toisilla. Kumpaa sakkia jätkä oli... no, jäi nähtäväksi.

Nikki hymähti ensin. Tosi asiassa riippui tunnista riittikö puhti vai ei, mutta tällä kertaa homma oli jopa ihan luvallinen.
”Sulla näköjään ei”, hän sanoi lopulta. ”Hyppytunti.”
Nikki kääntyi katsomaan toisen olemusta hetkeksi. Kieltämättä jätkästä huokui jotain, mutta Nikki ei oikein saanut selvyyttä mitä. Noh, kai sekin ajan kanssa paljastuisi. Ainoa mitä Nikki tiesi oli, että jätkä osasi varmasti vinoilla paremminkin kuin kutsuessaan häntä päivänsäteeksi.
”Ja sä olet?” Nikki kysyi kun jätkä ei ollut itse esittäytynyt – ei sillä, ei ollut Nikkikään.

"Sori muru, oot ulapalla. Piippuhemmo oli Holmes."
Brandon heitti kuivasti naurahtaen, imaisten uudet savut tupakastaan. Siniharmaat silmät kävivät tyhjää urheilukenttää läpi mittaillen sitä sen kummempia kuitenkaan laittamatta mieleen, vaan huomio kiinnittyi hyvinkin nopeasti takaisin vierellä seisoskelevaan brunetteen, miettien, että joku toisessa ja tuon piikikkään oloisessa puhetavassa toi hyvin nopeasti mieleen hänen armaan siskonsa, vaikka Brandon todella toivoi, ettei toinen olisi mikään Kelsey kakkonen, vapaasta tunnista saattaisi tulla muuten hyvinkin pitkä – tai sitten ei, hän vain poistuisi paikalta vähin äänin.

Loppuun poltettu tupakka tiputettiin huulien välistä urheilukentän katsomoon, jossa oli jo ennestään muutama tumppi enemmän. Kengän kärki painaisi pikaisesti päälle sammuttaen hiljaa kyteneen hehkun, ennen kuin Moore kohotti katseensa takaisin tyttöön.
"Totta kai, se on mun kutsumukseni. Hymypoliisi, tiedäthän, pelastan tollasia sunlaisias myrtyneitä neitoja hädästä", Brandon totesi kääntyen nojaamaan kaiteeseen selällään. Totta puhuen Brandon kyllä taisi useimmiten olla se, joka tappoi muiden hymyt. Mutta eihän sitä koskaan tiennyt, jos toinen saattaisi vaikka muuttua hilpeäksi, ainakin jollakin tasolla.
"No mutta, mistä sä niin päättelit? Enkö muka näytä tunnolliselta koululaiselta?"
Äänensävyyn oli lisätty ripaus tekaistua loukkautuneisuutta.
"Lasien uupuminen varmaan hieman vaikeuttaa tunnistamista..."
Tämä luultavasti alkaisi käydä ennen pitkää tylsäksi, ja Brandon haukotteli jo valmiiksi. Eipähän tarvitsisi vaivata leukaluita enää myöhemmin.

"Mihin sun käytöstavat on unohtunu?" jätkä hymähti tytön tivatessa hänen henkilöllisyyttään.
"Brandon Moore palveluksessanne mademoiselle", sanottiin hetken hiljaisuuden jälkeen, viimeisen sanan tullessa surkealla ranskan ääntämyksellä. Brandon venytteli hetken, ennen kuin kääntyi takaisin toisen puoleen virnistäen toispuoleisesti.
"Noh, ketäs mun on kunnia puhutella?"

”No vitustako mä sen tietäisin. En oo kirjanörtti. Sen koommin kirja-mikään”, Nikki tuhahti ja kohautti olkiaan. ”Kukaan ei muuten ikinä kieltänyt etteikö Watson olis yhtälailla polttanut piippua.”
Tosiaan, Nikki ei ollut koskaan paneutunut kaunokirjallisuuteen sen kummemmin. Itse asiassa olikohan Nikki ikinä paneutunut mihinkään kunnolla? Numerot heittelehtivät milloin mitenkin, mutta harvemmin kiitettäviä vietiin kotiin. Itse asiassa ainoa kiitettävä oli tainnut lähteä kotiin ala-asteella musiikista ja sekin puoliksi huumorilla – kyseinen opettaja kun ei itse ollut vaivautunut juurikaan kokeita pitämään vaan arvioi osallistumisen perusteella. Muutoin numerot olivatkin aika alakantissa, mutta kyllä niillä läpi päästiin. Pari nelosta oli aikanaan kyllä tullut kokeista, mutta tavalla tai toisella yleensä todistukseen saatiin vähintään vitonen. Mitä sitä koulunkäynnillä oikeastaan edes teki, kun ura oli löytynyt jo viisitoistavuotiaana.

Nikki olisi voinut nousta seuraksi ylös, mutta päätti olla nousematta. Laiskatti liikaa. Tai sitten ei vain huvittanut. Mikäs siinä istuessa. Jätkä sammutti tupakantumppinsa heitettyään sen ensin muiden tumppien sekaan. Olikohan urheilukentän katsomo useammankin ihmisen lempipaikka tupakointiin? Jaa'a tiedä sitä, mutta tumpeista päätellen useampi kävi polttamassa päivän nikotiinitarpeensa siellä.
”Mä huomaan”, neitokainen hymähti. ”Vietätsä paljonkin aikaa pelastamassa neitoja pulasta? Mä vähän luulen ettei musta ole ainakaan tarjolla prinsessaa ja puolta valtakuntaa. Mut ainahan sä voit yrittää neuvotella. Luulen että onnistuu helposti tollaselta sulavasanaselta herrasmieheltä.”
Nikki virnisti lopuksi ja lopulta osittain hymyilikin kuvitellessaan jätkälle nörttien pullonpohjakakkulat naamalle. Ei ihan niin uskottavaa.
”Suoraan sanottuna sä näyttäisit lasien kanssa lähinnä fyssanmaikalta”, Nikki totesi.

Jaa käytöstavat? Mitkä vitun käytöstavat? No jaa, kai se piti antaa anteeksi, kun jätkä ei ollut ennemmin törmännyt Nikkiin. Eipä tuo sellaisia omistanut. Ja jos olisikin niin tuskinpa olisi edes kuunnellut niitä yhtään sen kummemmin. Tietysti vanhemmat opettivat niitä sisaruksille vielä kun Nikki oli pieni muksu, mutta viimeistään New Yorkissa olon aikana ne olivat kadonneet. Silloin oli opittu sääntö, että vain vahvimmat pärjäsivät. Eikä silloin aina auttanut miettiä käytöstapoja.
”Ne jäi Nykiin”, Nikki tokaisi. ”Sano tulevansa perästä, mut eipä oo kuulunu.”
Samalla, kun toinen esittäytyi Brandon Mooreksi, Nikki oli hapuilemassa tupakka-askia taskustaan, vaan tuli vielä toisiin aatoksiin. Mikäs siinä, mutta ongelmana oli, ettei Nikki jaksaisi lähteä hakemaan lisää tupakkaa mistään jos nuo loppuisivat. Paha tapa polttaa tylsyyteen. Minkäpä sille mahtoi, kun muutakaan järkevää keksinyt. Tai no, tietenkin keksi, mutta eri asia oli se, viitsikö niitä toteuttaa.
”Vraiment, monsieur?*” tyttö totesi – no joo, jotain muistettiin vielä ranskastakin kun sitä luettiin, mutta harvemmin muistettiin satunnaisia sanoja enempää. Siitä huolimatta puhetyyli kääntyikin hieman kaverillisempaan suuntaan. ”Nikki Steele.”

* Todellako, herra?

// kuka puhui mitään päämääristä mun tekstissä XD

"Mistä sä voit tietää, jos et kerta ole 'kirjanörtti, sen koommin kirja-mikään'?" kysyttiin jätkän kohottaessa kulmaansa kysyvästi, äänessä oli selvästi vittuileva sävy, kuinkas muutenkaan. Brunette taisi olla niitä tapauksia, jotka Mooren olisi vain pitänyt suosiolla jättää rauhaan, kun eivät nuo kuitenkaan arvostaneet hänen seuraansa millään tasolla – mutta minkä hän luonnolleen mahtoi, ja sille, että hänen oli välttämätön pakko päästä aukomaan päätään jollekin. Ja mikäs sen parempaa, kuin joku naikkonen, joka aukoi päätään takaisin?

Siniharmaat silmät olivat suuntautuneet taivaalle, vaikka ajatukset ja huomio pysyivätkin koko ajan ruskeahiuksisessa ilmestyksessä.
"Kaiken päivää, öistä nyt puhumattakaan", Brandon heitti nojaten taaksepäin. "Äläkä arvioi mun puhumisenlahjoja, helpostihan susta nyt irtoo vaikka kokonainen."
Fysiikanmaikalta? Ah, Brandonin ehdoton ykkösunelma-ammatti... Tai sitten ei. Toisaalta jos vertasi Astonin fysiikan opettajaan, nuorukainen saattoi mielivaltaisesti ilmoittaa, että hän olisi sekä tuhat kertaa parempi että myös hauskempi, mukavampi ja ehdottomasti komeampi, kuinkas muutenkaan.
Poika irvisti, vain New Yorkiin. Sanoista päätellen toinen oli muuttanut New Yorkista, piti itseään kovinkin hyvänä ihmisenä ja tuon ego oli päässyt paisumaan liian suureksi. Vaan eipä käynyt Brandonin päässä, että toisen olemus ja sanat ärsyttivät häntä siksi, että ne olisivat yhtä hyvin voineet kuulua hänen omasta suustaan.
"Tilaisit netistä uudet", Moore irvisti, "tiedäthän, se on tätä nykypäivän teknologiaa." Katse käväisi nopeasti vieressä istuvassa tytössä. "Sä todella tarvitsisit niitä."

"Hei saisko ton vaikka sellasella kielellä, että ihmisetkin ymmärtää?"
Brandon ei puhunut ranskaa kuin mademoiselle ja bonjour -sanojen verran. Hänellä oli tarpeeksi tekemistä normaaleissakin kouluaineissa, puhumattakaan nyt siitä, että hän vielä olisi mennyt valitsemaan jotakin ylimääräistä kieltä, niin kuin vaikka ranskaa. Hän olisi ollut aikamoisessa kusessa varmasti sen aineen kokeiden kanssa, jos olisi sattunut saamaan tilapäisen mielenhäiriön ja valitsemaan ranskan.... Mutta kaikkien onneksi hän oli tervejärkinen nuori mies eikä ollut tehnyt niin !

”Logiikalla, muru”, Nikki totesi. ”Mut oletan et sä et varmaan oo koskaan kuullu sanontaa ”kaikki on mahdollista” lihaksien kasvatukseltas. Tai mitä ikinä sä teetkään. Ootsä ees urheilija?”
Brandonin mielenkiinnonkohteet tai tekemiset eivät sen koommin kuuluneet Nikkille, eikä toisaalta Nikki niistä niin edes välittänyt. Näki jätkästä nyt vähän ulospäin sentään ettei tämä nyt täysin lihakseton ollut, eivätkä ne lihakset täysin itsestäänkään tulleet. Nikkistä lihakset olivat aina plussaa, vaikka mitään järjettömiä fitnesskisaajia hän ei fanittanut. Lihakset olivat hyvästä kun ne olivat normaalit. No okei, sikspäk miehellä meni myös oikein mainiosti, mutta ei ylikasvatetyt lihakset.

”Musta?” Nikki hymähti huvittuneesti. ”Saisit oikeesti korkeintaan turpiis, jos uskaltautuisit meidän ovelle kysyyn puolta valtakuntaa. Meidän faija kun on suhteellisen tarkka omasta imperiumistaan.”
Onni taisi olla se, ettei siinä eletty mitään keskiaikaista ritarifantasiaa tai mitään muutakaan Disney-leffojen kaltaisia kuvioita. Tosiasiassa maailma oli vain raaka; sellaisia asioita ei vain ollut olemassa ja se oli hyvä sisäistää ajoissa. Jossain määrin Nikki mietti miksi lapsille ylipäätään näytettiin minkäänlaisia piirrettyjä tai luettiin iltasatuja, jossa prinssi sai aina prinsessan ja puoli valtakuntaa. Jos Nikki olisi koskaan ollut äiti – toivoen todellakin ettei koskaan olisi – hän olisi reippaasti iltasatujen sijaan lukenut päivän uutisia, joista löytyi hyviä varoituksen sanasia.
”Ehkä tilaisin, mutta ne oli ebaysta loppuunmyyty”, Nikki vittuili takaisin. ”Mut miehille suunnattuja siel oli. Mä suosittelisin niitä sullekin. Ainakaan taka-ajatuksilla ei taida saada sitä puolta valtakuntaa mistään, jollei kuulu Mensaan. Ja mä veikkaan että sä oot sitä normaalia sakkia. Ei millään pahalla.”

”Ehkä sun vaan pitäis kehitellä sun ranskaas”, Nikki totesi. ”Vallottasit varmaa vielä enemmän viattomien prinsessojen sydämiä.”
Nikki oli lukenut ranskaa yläasteelta lähtien ja jatkanut sitä siirryttyään Astoniin. Oli siitä osittain hyötyäkin, jos sattui käymään Euroopassa muotinäytöksissä, mutta muutoin maailmalla pärjäsi kyllä englannilla aivan mainiosti.

Suusta kuului halveksuvan sävyinen tuhahdus, "Mun ajasta riittää paljon muuhunkin, kuin lihastenkasvatukseen. Ja sun pettymykses mun on kyllä pakko ilmottaa, että en kuulu niihin steroidipelleihin." Nuori Moore olisi mielellään tarttunut toisen ikäloppuun fraasiin "kaikki on mahdollista", mikä oli ehkä pahinta kusetusta ikinä, mutta koki suunsa avaamisen liian suureksi taakaksi ja jätti asian sikseen. Kaikesta nyt ei jaksanut jauhaa, kyllähän sitä joitakin juttuja piti säästää muun muuassa seuraavalle tunnille, opettajat pettyisivät, jos hän jättäisi päivittäiset, painavat mielipiteensä kertomatta, sehän oli itsestäänselvyys.
"Pitää kait sitten varautua tähän ja tintata takaisin, kiitti vinkistä... Onko sun isukilla isotkin lihakset, pitääkö mun ruveta treenaamaan ahkerammin, ennen kun uskallan tulla kysymään?" Brandon tiedusteli pään kääntyessä hetkeksi Nikkin suuntaan, suun käydessä vinossa virnistyksessä. "Vai kuulutteko te sellasiin, joiden oven edessä seisoo pari-kolmekymmentä pukuihin sonnustautunutta asemiestä, jotka yhdestä käskystä nakkaa mut ulos?"

"Mä kyllä luulen, ettei mun tartte vaivautua, eihän kukaan voi vastustaa mun komeita kasvonpiirteitä ja sisäistä charmia, joka yltää kilometrienkin päähän."
Lyhyt naurahdus kumpusi jätkän kurkusta neitokaisten sanojen johdosta, Brandonin kohauttaessa nopeasti itsekseen olkapäitään.
"Sääli, sun pitänee varmaankin odotella uutta satsia... Ehkä voidaan tilata sitten yhdessä sun laskuun."

"Kenties, kenties. Ehkäpä neiti Steele voisi antaa tukiopetusta?" Brandon heitti, mutta toisaalta hän kyllä voisi mieluustikin mennä tuon näköisen tytön, hmh, tukiopetukseen. Vaikka tuo kenties vaikuttikin vielä hieman petolliselta, niin eiköhän tuokin olisi kaikin puolin kesytettävissä, vaikka toisen olemuksesta Brandon arvelikin, että mikäli Nikki lukisi ajatuksia tai hän ilmaisisi ne ääneen, hän saattaisi hyvinkin saada mustan silmän – ja ihan nyrkistä, eikä kuhmua otsaansa käsilaukusta. Haasteelliset naiset olivat kyllä aina ihan vain vaihtelun vuoksi mukavia.

// A raa raaraa, sori kauhiasti tämmönen hirvee kesto!

Nikki kohautti kulmiaan ja katsahti Brandoniin. No, taisi herra Moore olla samalla kannalla bruneten kanssa, ainakin mitä tuli lihastenkasvatukseen. Tai siltä se vaikutti. Nikki ei kuitenkaan osannut lukea ajatuksia, joten mistään ei voinut tietenkään olla varma. Toista olivat ne cheerleadersakkien muovibarbiet, jotka himoitsivat tyylillä öljyllä kullattuja lihaksia. Tosi asiassa Nikkille olisi kiireen paikan tullen kelvannut vaikka nörttikin, joskin jonkinlaista tasoa hän sentään yritti pitää kasassa. Yleensä kyseessä oli kuitenkin mallipiireistä tuttuja tai näiden tuttujen tuttuja.
”Kuhan aattelin”, Nikki tuumasi. ”Ei sillä, sä voisit kyllä mennä sellasesta, jos hilluisit jossain kentällä ilman paitaa.”
Nikki kohautti kulmiaan ja nousi seisomaan. Liian pitkään paikallaan istuminen oli kuitenkin puuduttavaa, oli sitten seisomisella jotain tekemistä tai ei. Nikki virnisti Brandonille.
”Arvaa”, brunette tokaisi.

Nikki risti kätensä rinnan päältä ja katsahti katsomon jalustalle, johon hän oli tumpannut tupakkansa ja potkaisi sen väliköstä maahan asti. Toki katsomossa kävi useampikin ihminen tupakalla, mutta eipä siitä ottanut selvää kenen tumppi mikäkin oli. Sen jälkeen hän nosti katseensa takaisin Brandoniin ja hymähti suhteellisen hyväntuulisesti.
”Jos olisit kohtelias, se olisit sä joka tarjois”, Nikki totesi. ”Mut sitä on varmaan ihan täysin turhaa odottaa.”
Niinpä. Kukapa nykymaailmassa oli enää kohtelias? Nikki oli varmaankin juuri kohteliaisuuden täysi vastakohta. Etsipä sanakirjasta kohta veemäisyys ja katso mitä lukee selityksenä.

Vai että oikein tukiopetusta? Brandon vaikutti ihmiseltä, joka ei paljon normaalia tukiopetusta tarvinnut tai sen kummemmin halunnut. Sitä paitsi, sitä varten olivat ne tukioppilaat ja opettajat ja mitkälie. Eikä Niki kuulunut mihinkään edellisistä. Tosin tässä taidettiin tarkoittaa hieman kyseenalaista tukioptusta... Nikkin piti mittailla Brandon vielä katseellaan lävitse ja sitä varten hän otti pari askelta jätkän eteen ja katsahti tämän päästä varpaisiin.
”Ehkä”, brunette totesi ja laskeutui pari askelmaa alaspäin.

// eipä mittää :---)

Brandon ei voinut muuta kuin nauraa Nikkin sanoille.
"Niin, onhan mulla sentään aika kova haba", jätkä virnuili ja sanojensa tehosteeksi kohotti kättään ja teatraalisesti jännitti hauislihastaan, joka erottui hienoisesti mustan nahkatakin alta. Käsi kävi pörröttämässä ruskeaa hiuspehkoa, laskeutuen sitten takaisin kyljen viereen.
Siniharmaat silmät käväisivät seisomaan nousseen tytön kroppaa läpi ohimennen, jätkän hymyillessä jokseenkin kierosti toisella suupielellään – ei paha, ei ollenkaan.
"Ehkä mä kallistun jälkimmäisen puoleen... Pitää varmaan rueta Bondiksi", Brandon hymähti mietteliääseen sävyyn, suoden muutaman ajatuksen sille, mitä todella pitäisi tehdä, jos halusi päästä parinkymmenen aseistetun pukumiehen ohi saamatta itseensä yhtäkään luodin reikää.
No, sanottakoon vaikka, että Brandon tuli siihen tulokseen, että hän tarvitsisi vielä rutkasti harjoitusta ennen kuin menisi kuuluisasta James Bondista, ja asian miettiminen tyssäsi siihen.

"Hei me eletään 2000-lukua, ei miehen tartte aina tarjota", vastattiin toisen sanoihin Brandonin siristäessä ohi mennen silmiään. Moore kirosi alimpaan helvettiin vanhan pinttyneen tavan, jonka mukaan miehen piti aina tarjota naiselle – käytäntö tuli turhan kalliiksi hänelle, kun kaikki hänen lukuisista naisistaan halusivat jotain, ja kuka muukaan oli lompakko, kuin Brandon?

Vino virne, joka oli hyvinkin ominainen nuorelle miehelle, kohosi tuon huulille tytön sanojen johdosta.
"Ehkä?" toistettiin sitten pojan itsensäkin kohottautuessa seisomaan, katsellen Nikkiä ylhäältä käsin ollessaan toista pitempi, vaikka tuolla oli korkokengät.
"Aika ympäripyöreää..." Brandon sanoi kohottaessaan toista kulmaansa, toisen käden pujouttautuessa mustan nahkatakin taskuun.

// sry AGAIN! Mää vihaan itseäni kon en saa rustattua mitään järkevää säädyllisessä ajassa...

Nikki virnisti Brandonille tämän esitellessä kuviteltua habaansa nahkatakkinsa alta.
”Sen näkee”, tyttö totesi ja nojautui kaidetta vasten.
Brunette suorastaan rakasti naljailua vaikka parempi muoto siitä olisi ollut kunnon vittuilu. Tai no, sanotaanko että keskustelu alkoi varmaankin vittuilusta ja oli päättymässä kevytmielisempään naljailuun kummaltakin puolin sikäli mikäli mitään ärtsyä ei esiintyisi. Ja oli se vittuilu nyt hauskempaa säästää joillekin kerman bimboille kuin hyvännäköisille kundeille – jep, Brandon kuului Nikkin laatikoinnissa kategoriaan hyvännäköiset kundit. Sen lisäksi löytyi rikkaat kundit, jotka käyttävät rahaa naisiinsa sekä renttumiehet, jotka muuten vain ovat yleensä hyviä sängyssä. Nikki ei sen kummemmin välittänyt sänkyseurasta, mutta mieluiten sitä tietenkin katseli jotain hyvännäköistä jätkää kuin ällönrumaa nörttipoikaa.
”Sulla on ainakin sitten rima korkeella”, Nikki totesi hieman naurahtaen. ”Sun pitää palkata Miss Moneypennyt ja kaikki.”

Niin, eihän sitä miehen aina tarvinnut tarjota, mutta toisaalta, aina vaan parempi. Oli Nikki toisinaan tarjonnut juotavan jos toisenkin jollekin sängynlämmikkeelle baarissa, mutta oikeastaan vainkin siksi että nämä nimenomaan lähtivät myöhemmin sängynlämmikkeiksi.
”Relax, heitin vaan huulta”, Nikki sanoi ja hymyili. ”Vaikka aina tietty parempi.”

Nikki huomasi Brandonin huomanneen että tyttö oli tosiaan käsittänyt mistä oli tosissaan kyse. Tyhmempi tai kokemattomampi nörtti olisi hyvinkin voinut alkaa tarjota tukiopetusta ranskassa, mutta ei Nikki. Se ei osunut mieleen missään vaiheessa.
”Noo, sanotaanko vaikka näin: mä en ole erityisen hyvä opettamaan mitään akateemista ainetta kellekään. Tosin ihmisen biologiassa oon aika ekspertti... ainakin siis siinä kun opetus hoidetaan käytännön kautta”, Nikki totesi kohottaen samalla hieman ilkikurisen virneen takaisin huulillensa. ”Mut... sä päätät.”

Kyllähän nuorukaisella oli hyvä kroppa, sitä ei käynyt kieltäminen. Brandon tykkäsi käydä salilla ja rääkätä itseään, niinpä lihaksistokin oli sen mukainen – ei vetänyt vertoja millekään kehonrakentajille, mutta ei siihen kyllä tarvettakaan ollut. Jätkä on tyytyväinen kroppaansa ja niin olivat naisetkin, joten miksi ruveta popsimaan jotakin steroideja vain saadakseen täysin mauttomat ja yliampuvat lihakset? Ei kyllä sillä, että Brandonilla olisi ollut varaakaan sellaiseeen.
"Totta kai, elämässä pitää olla haasteita", jätkä tokaisi virnuillen vinosti, "ja sitä paitsi, mä olisin aika valmis pakkaus jo nyt. Pitää vaan opetella heittämään se hattu naulakkoon samalla tavalla", jatkettiin Brandonin havainnollistaessa sanojaan käsiliikkeellä.

"Kyllä mä tajusin, ja relax, toikin oli vaan läppä", nuori mies totesi kuivasti naurahtaen sanojensa perään. Niin tietysti, ainahan se oli parempi, jos mies tarjoaisi – ja niinhän se aina meni. Mutta silti se, kenen keksintö ikinä liekään ollut, että miehen pitäisi tarjota, oli Brandonin mielestä perseestä. Aivan kuin hänellä ei olisi jo tarpeeksi rahanreikiä vielä sen lisäksi, että naisille piti olla maksamassa luoja vain tietää mitä. Ja vielä se, kun ne yleensä tyytyivät vain siihen kalleimpaan mahdolliseen, oli kyse sitten drinkistä tai ravintolasta – tosin jätkä karttoi aika taidokkaasti kaikki romanttiset ravintolaillalliset, juuri sen takia, että ne tulivat kalliiksi ja myös sen, ettei hän todellakaan ollut mikään romanttisuuden perikuva, joka viihtyisi punaviiniä siemaillen jossakin hienostoravintolassa istumassa pukupäällä. Hän oli enempi tyyppiä, joka istuskeli jossakin räkälöissä ryystämässä viinaa tai kaljaa, mutta kyllä hän saattoi yllättää ja pyöriä jossakin yökerhoissakin – sieltä yleensä bongasi ne kauneimmat naiset, ja Brandon oli vielä suhteellisen hyvä tanssimaan, eikä hän kammonnut tanssilattialla olemista, toisin kuin muun muassa suurin osa hänen kavereistaan, jotka eivät kirveellä uhatenkaan halunneet astua tanssilattialle.

Brandon nauroi matalasti tummahiuksisen tytön heitolle, kohottaen kulmaansa ovelasti. Ainakaan Nikki ei ollut kovinkaan kiertelevää tyyppiä, kun vihjailu oli noinkin suorasanaista: Brandonilla ei kyllä ainakaan ollut mitään sitä vastaan, suorasanaiset tyypit olivat… kuumia. Kiertelijöitä oli joskus hauska jahdata, kun ne loppujen lopuksi aina antautuivat, mutta ehkä ne suorasanaiset ja asiaan käyvät olivat enemmän pahiksen mieleen.
”Itse asiassa mulla kyllä olis tarvetta biologiankin tukiopetukselle, kun se on vähän siinä ja siinä saanko tätä kurssia läpi…” jätkä sanoi hymyillen vinosti. Se oli kyllä totta, sen lisäksi, että hänen matematiikanopintonsa olivat kusseet täydellisesti, hänen tämän hetkinen biologian kurssinsa alkoi olla suuressa vaarassa sen läpipääsyn kannalta. Mutta ei hän nyt sellaista tukiopetusta Nikkiltä kaivannut, Atkins oli ihan rento tyyppi ja sanonut, että hän voisi kuitata tekemättömän kurssikokeen ja poissaolot muutamalla lisätehtävällä (niitä tosin oli yksitoista, mutta joka tapauksessa... Pahimmassa tapauksessa Brandon olisi joutunut kakkosluokkalaista kanssa samalle biologian kurssille, että jippii vaan), joten Brandonin ei tarvitsisi kuin käydä kauniisti pyytämässä joltakin nörtiltä ja asia olisi sillä kuitattu.

Nikki hymähti ensinnä Brandonin heitolle. Kyllä sitä nyt hatun onnistui heittää naulakkoon jos vain tarpeeksi halusi. Eri asia oli taas se mitenpäin hattu sinne kopsahti. Nikki tosin harvemmin joutui hattuja pitämään, joten turha oli harjoitellakaan. Sitä paitsi hän suosi nopeaa riisuutumista sen sijaan että hattua – tai sen puoleen mitään muutakaan vaatetta – heiteltiin yhtään mihinkään missään vaiheessa. Siis no, ainakaan jos kyse ei ollut jostain tylsästä seurapiiri-illallisesta ja niilläkin oli usein jonkinlainen etiketti. Mallinuran parhaimpia puolia oli varmasti se, että asun odotettiin olevan glamouria hehkuva, mutta lyhyydestä ei taasen puhuttu mitään. Tosin no, mieluummin Nikki antoi niiden komeiden nuorten miesten katsella itseään pikkumustassa kun taas vanhemmat papat saivat tyytyä vain hieman avonaiseen kaula-aukkon. Oh yeah, vieläpä kun kyseessä saattoi usein vielä olla kuuluisan muotisuunnittelijan puku, joita mallit saattoivat hyvinkin lainailla lupaa kysymällä.

Niin, rahastakaan ei ollut tietenkään puutetta kiitos vanhempien varakkuuden ja yhä satunnaisten mallintöiden. Tosin jos Nikki olisi päässyt livistämään uudelleen Nykiin, mallintöistä sataisi vieläkin paremmin rahaa. Onneksi sentään samoilla korteilla ja erityisesti vanhojen tuttujen seurassa pääsi kahlaamaan VIP-tilat läpi. Ja noh, olihan Nikki hyyyvin suostuttelutaitoinen... eikä hän muutoinkaan pitänyt mistään paikallisista halpisräkälöistä. Mitä ainakin menoon tuli. Useimmiten VIP-klubeilta löysi edes jotain henkistään seuraa, kun taas urvelot ja juuri täysi-ikäiset hormonipesäkkeet viettivät aikaa kulmapubissaan toivoen jotain toimintaa. Okei, olihan Nikki ennenkin lähtenyt jollekin kaveriksi yksille, mutta viihtyvyydestä ei puhuttu. Harvemmin Nikki sentään viihtyi missään, mikä ei ollut luksusta. Aina saattoi tehdä poikkeuksia, mutta... Nikkin tapauksessa hyvin harvoin.

”Niinks tosiaan?” brunette hymähti ja hymyili. ”Sua ei taida koulunkäynti paljoo painostaa.”
Eipä se kieltämättä paljon painostanut Nikkiäkään. Vaikka neiti Steele sentään pääsi kursseistaan läpi, hän ei asettanut mitään erikoisempia tavoitteita aineissa. Olihan hänellä jo ammatti. Tai niin hän ainakin uskoi. Heti kun hän täyttäisi kahdeksantoista ja saisi sopivat paperit, hän lentäisi takaisin Nykiin elämään sitä elämäänsä, joka oli jäänyt hitusen kesken erään häiriötekijän (joita vanhemmiksikin kutsuttiin) ilmaannuttua paikanpäälle.
”Oli kuinka vaan... mun kalenterini on täysin auki”, Nikki totesi kiertäen Brandonin kroppaa vielä katseellaan ja lopuksi katse tarttuikin johonkin päin jätkän kasvoja. ”Sano vaan missä ja milloin.”

Olkapäitä kohautettiin vastaukseksi Nikkin sanoihin, vinon virnistyksen kaartuessa jätkän kasvoille.
"Eipä kai niin", nuorukainen vastasi hieman ympäripyöreästi, virnistyksen syventyessä asteella. Tottahan se oli, ettei hän ollut koskaan ollut mikään maailman innokkain koululainen. Kyllä hän joskus ensimmäisillä luokilla oli ollut intopinkeänä menossa kouluun oppimaan kaikkea uutta ja ihmeellistä, mutta vuosien vieriessä oli intokin laantunut ja näin high schoolin kolmannella Brandonilla oli suuria vaikeuksia raahata itseään kouluun, ja mikäli hän onnistui siinä, hän yleensä lenteli tunneilta sitä mukaa, kun oli ehtinyt ovesta sisään astua. Minkä hän sille mahtoi, että opettajien jaarittelut olivat tylsiä, ja hän keksi mielellään kaikkea muuta aktiviteettia, kuin kuunteli niiden vanhojen akkojen ja ukkojen kälätystä?
Rehtorin kansliassakin hän viihtyi suhteellisen usein, ja se johtui vain siitä, että jätkä joutui tukkanuottaisille kermalaiskundien kanssa vähän väliä, kun hän oli katsonut vähän liian pitkään ohimenneen cheerleadertyttöystävän sääriä, tai oli sattunut kaatamaan tuon edellisenä perjantaina sänkyynsä ja niin edespäin. Ja sitten siitä tuli tappelu, ja Brandon sai kaikki syyt niskoilleen, koska hän oli pahis, ja hänellä oli jo pitkä lista jälki-istuntoja merkittynä Astonin papereihin. Jos vanha kunnon Abel sattui paikalle, oli se aivan varma, että se olisi Brandon, joka joutuisi kärsimään, vaikka hänellä ei olisi ollut soppaan mitään osuutta.

Brandon tunsi Nikkin katseen kropallaan, mutta antoi tummatukan katsoa rauhassa tuntematta minkään näköistä nolostumista tai poskien kuumotusta – miksipä hän peittelemään sitä, mistä hän itsekin oli melkoisen ylpeä? Ja sitä paitsi, hänellä oli ylitsevuotavaa itsevarmuutta kroppaansa kohtaan, eikä nuorukaisella muutenkaan ollut tapana häpeillä mitään.
"Perjantaihan on baari-ilta, vai kuinka?" Brandon kysäisi itsestäänselvyyden oloisena, nojautuen hieman eteenpäin, paremmin kaidetta vasten. Sen viileys tuntui oudolta ihoa vasten, kun tavallisesti kaikki San Diegossa oli ah-niin-kuumaa, mukaan lukien Brandon. Niin mitä siitä itsevarmuudesta?
"Hmm, ootas kun tarkistan milloin mulla on vapaata...." jätkä mutisi selaillen näkymätöntä ja kuvitteellista kalenteriaan. Joo aivan varmaan, hänellä ei ollut menoa ikinä – Brandon oli melko spontaani ihminen ja teki mitä halusi silloin, kun hän niin sattui haluamaan. Jätkällä ei ollut tapana liiemmin suunnitella menojaan.
"Jaa, ens perjantaina näyttäisi olevan tyhjää", Brandon totesi hieraisten parransängen koristamaa leukaansa pohtivan oloisena, pidellen yhä näkymätöntä kalenteriaan kädessään.
"Miten olis ens perjantai, joku keskustan klubi siinä kymmeneltä?" jätkä tiedusteli sitten yliasialliseen sävyyn, kuin olisi juuri päättämässä jonkun tärkeän kokouksen ajankohtaa. Vaikutelmaa tosin rikkoi se perinteinen Brandon-virne, joka koristi silläkin hetkellä pahiksen kasvoja, siniharmaiden silmien tuikkiessa pilailevasti – vaikka tapaamisen kanssa hän kyllä oli täysin tosissaan, Nikki saattaisi olla hyvinkin tutustumisen arvoinen henkilö.

// kah noin. sorppa tämä kestäminen ja tämä kauhia laatu :S

Nikki nosti toista kulmakarvaansa hieman pahiksen toteamukselle. Tosin ketäpä nyt oikeasti kiinnosti opiskella, mikäli tarjolla oli muutakin aktiviteettia? Rehellisesti sanottuna Nikki lintsasi osan tunneista ainoastaan siksi, että häntä huvitti mennä shoppailemaan, kahville tai milloin mihinkin. Jotkut opettajat eivät sitä ihan hyvällä katsoneet, mutta milloinkahan Nikki oli näiden mielipiteistä välittänyt? Kaikki oli hyvin, kunhan kursseista päästiin läpi ja pysyttiin jotakuinkin pois jälki-istunnoista ja vältettiin muitakin rangaistuksia. Ei Nikki nyt sentään ketään nyrkkirysyyn haastanut, enemmänkin kävi sanoillaan päin naamaa. Ei sillä, ei nyrkkien käyttämisessäkään olisi ollut ongelmaa, mutta turhaan sitä kipeytti oman kätensä, kun pystyi antamaan takaisin muillakin keinoilla. Ja catfightit tukasta repimisineen olivat so last season.

”Perjantai, lauantai, sunnuntai... mikä tahansa päivä on oikeestaan baari-ilta, jos vaan siltä tuntuu”, Nikki totesi Brandonille.
Ei se oikeastaan päivää katsonut – Nikki viihtyi kyllä laittomasti tai laillisesti klubeilla minä viikonpäivänä tahansa, jos vain oli jokin syy. Ja välillä sitä ei edes tarvittu. Nikkin miettiessä oli Brandon vetäissyt esiin... ei mitään. Siinä missä Nikkillä oli oikea kalenteri (olihan hän nyt sentään kiireinen ihminen), Brandonilla se näytti olevan kuvitteellinen. Ilmeisesti jätkä ei paljon menojaan miettinyt. Tosin no, täytyi myöntää että toisinaan ne Nikkinkin suunnitelmat menivät täysin uusiksi jonkun toisen ja hauskemman menon ilmestyessä tilalle. Perjantai. Kymmeneltä. Määrittelemätön baari keskustassa. Mikä jottei. Ainoa ongelma olisi se määrittelemätön baari. Ehkäpä siitä täytyisi kuitekin tehdä määritelty. Sitä paitsi, kukapa muukaan kuin Nikki oli kolunnut läpi jo useammat baarit ja tiesi mihin pääsi helpoiten – tai no, sanotaanko näin että toisille klubeille hänen ei tarvinnut maksaa sisään saatika jonottaa. Ehkäpä tällä kertaa voitaisiin hyödyntää tätä pientä seikkaa.

”The Capital”, Nikki totesi yksinkertaisesti. ”Kymmeneltä.”
The Capital oli kaupungin klubeista sieltä koreimmasta päästä – tai ainakin kun otettiin huomioon, että siellä viihtyivät yleensä juurikin itseään vähänkin kunnioittavammat. Nikki oli jo kantis ja tunnistettu aikoja sitten. Niin ollen hän pääsisi helposti sisälle Brandonin kanssa.

Brandon kohautti olkapäitään ja hymähti – sekä huvittuneesti että myöntävästi. Tottahan se oli, että baaripäivä oli se päivä, kun huvitti mennä, ja se saattoi olla mikä tahansa seitsemästä viikonpäivästä, ainakin, kun puhuttiin Brandonista. Toiset jättivät juomisen ja juhlimisen suosiolla viikonlopuille, toiset harrastivat sitä viikollakin. Brandon Moore kuului tuohon jälkimmäiseen ryhmään.
"Totta", jätkä vahvisti vielä nyökäyttäen päätään, hän piti Nikkin asenteesta. Ei turhaa hienostelua, eikä selvästi liian viaton ja kokematonkaan tyttö, kun oli ymmärtänyt Brandonin sanoissa olleen taka-ajatuksen ilman minkäänlaista ongelmaa. Tai sitten se oli vain yksinkertaisesti jollakin tavalla kieroon kasvanut, ei mikään pois suljettu mahdollisuus sekään.

Kun tyttö ilmoitti sitten tapaamisajan ja –paikan, oli lähellä, ettei Brandonin leuat loksahtaneet sijoiltaan. Joo, olihan hän puhunut keskustan klubilta, mutta hän ei todellakaan pääsisi minnekään The Capitaliin edes sisään – hän ei omistanut tarpeeksi kallista paitaa, ja vaikka olisi omistanutkin, hänen lompakkonsa ei ollut niin paksu eikä maineensa niin mittava, että ne olisivat ottaneet hänet sille sisälle. Tai mistä sitä tiesi, saattoivathan ne ottaakin, mutta Brandon ei ollut koskaan herennyt kokeilemaan. The Capital oli niitä paikkoja, jotka Brandon kiersi, koska ne olivat pirun kalliita, liian hienoja, liian täynnä niitä liian kalliita ja liian hienoja ihmisiä, puhumattakaan sitten juomien hinnoista. Hänhän olisi yhden lasillisen jälkeen totaalisessa vararikossa...
Nikkille se varmasti ei ollut mikään ongelma, toinen taisi olla kermaa, ja se luonnollisesti tiesi sitä, että tuolla oli rahaa kuin roskaa – tai jos tytöllä itsellään ei ollut, niin ainakin isi varmasti maksoi. Harmi vain, että Moorella ei ollut isi maksamassa.

"Näytänkö mä siltä, että pääsen sinne ökyklubille sisään?" Brandon kysyi kohottaen kulmaansa.
"Ei millään pahalla muru, mutta vaikka sä varmasti omistatkin valtakuntia vaikka millä mitalla, mä en taida olla ihan yhtä varakas." Olisihan sen nyt pitänyt olla sanomattakin selvää, mutta ilmeisesti ei ollut.

[anteeks, taas kesti -___- ja taisi tulla vielä törkeen lyhytkin...]

Nikki kohautti kulmiaan toisen todetessa, ettei pääsisi sisään. Tytölle se ei todellakaan ollut mikään ongelma. Tytöllä oli keinonsa ja osa klubeista tunnisti Nikkin jo naamasta. Ja mikäli ei, niin mikään ongelmahan se ei olisi – Nikki osasi hyvin käyttää niin seteleitä kuin omaa kroppaansakin hyväksi.
”Uskotsä ettei mulla oo suhteita tällä hetkellä mihin tahansa mahdolliselle klubille?” tyttö tokaisi retorisesti. ”Usko pois, mun seurassa pääsisit vaikka New Yorkin ökyimmän klubin VIP-osastolle. Sitä paitsi, etsä oo koskaan kokeillut takaovea?”
Niin, takaovetkin oli kokeiltu – tosin ulospääsymielessä. Mutta sisään pääsisi yhtä helposti ja niillä kalliimmillakin klubeilla näkyi useimmiten hieman resuisempaa sakkia yhtälailla – tosin yleensä ne rikkaat ja kauniit tai komeat pidättäytyivät kunniasta bilettää kyseisten tyyppien kanssa. Nikki ei ollut niin valikoiva – paitsi noh, ehkä ihan vain pikkuisen.

Hetken aikaa tyttö pohti mahdollista korviketta mikäli Brandon ei missään nimessä aikoisi astua sisään ökyklubille. Tyttö puraisi alahuultaan miettiessään kunnes muistista valikoitiin uusi klubi.
”Xenon”, tyttö sanoi.
Xenon oli ennemminkin nuorison suosiossa oleva klubi, jossa alaikäisetkin pääsivät sisään melko helposti – mistään mehubaarista ei ollut kyse ja astonlaisetkin viihtyivät siellä usein. Mutta vasta paikan keksittyään hän sai itse sen kuningasidean.
”Tai...”, Nikki tuumi pahaenteisesti nostaen katseensa Brandoniin. ”Voidaan skipata klubi ja toteuttaa sun tukiopetus biologiasta suoraan meillä.”
Nikkillä oli käytössään keskustassa isukin ostama kattohuoneisto, jossa Nikki ei tosin asunut – öitä tuli kyllä vietettyä enemmän kuin olisi tarvis. Tosin kaipa vanhemmat olivat luovuttaneet Nikkin suhteen – parempi että olisi edes tutussa paikassa, joskin tyttö meni minne tykkäsi.

// nah, ehkä mä kestän :---D

Brandon kohotti kulmaansa Nikkin sanoille ja virnisti sitten toispuoleisesti kohauttaen harteitaan toisen sanoille. Moore ei kyllä epäillyt hetkeäkään, etteikö brunette olisi saanut häntä minne tahansa sisälle – toisella oli varmasti rahaa kuin roskaa, ja asennekin kieli siitä, että tuo oli tottunut saamaan tahtonsa lävitse, oli kyse mistä tahansa. Eri asia oli se, että pääsisikö Brandon yksin yhtään mihinkään... Korttelin kurjaan kapakkaan kyllä, The Capitaliin ei.
"Takaovet? Viimeksi kun yritin, taisin saada turpaani..." pahis muisteli hilpeästi kertaa, jolloin oli pyrkinyt jonnekin vähän hienompaan paikkaan takaoven kautta. Portsari oli tullut alle kahdessa minuutissa ja se oli ollut Mooren menoa se. Hän olikin ollut aivan liian tasokas siihen paikkaan.
"Poke ei ollu mun kaveri", jätkä totesi ja mutristi alahuultaan pettyneeseen sävyyn.

Seuraava ehdotus kuulosti jo vähemmän utopistiselta kuin se ensimmäinen – Xenon nyt oli Brandonille tuttu entuudestaankin, joskaan ei lukeutunut nuoren miehen suosikkipaikkoihin. Mutta hänelle nyt kelpaisi melkein mikä tahansa, Brandon ei koskaan ollut paikan suhteen liian tarkka, mikäli seura vain oli hyvää.
"Kuulostaa jo vähän järkevämmältä", jätkä kommentoi kääntäen rintamasuuntansa paremmin Nikkiin päin. Kolmas ehdotus kuulosti kuitenkin vielä paremmalta kuin Xenon, ja flirttaileva hymy ilmaantui Brandonin suu pieleen refleksin omaisesti.

"Ai että skipataan aloittelut ja siirrytään suoraan jatkoille, että voidaan paremmin paneutua itse asiaan?" nuorukainen heitti muka tarkentavan kysymyksen naurahtaen rennosti sanojensa jatkeeksi.
"Opiskelu on varmaan tietysti helpompaa rauhallisessa ympäristössä..." Brandon tuumasi pohtivaan sävyyn ja virnisti Nikkille. Tytöllä oli varmaan linnaa muistuttava asumus jossakin San Diegon ökyseudulla, ja Moore odotti jo lähes innolla näkevänsä, miten monta tuumaa nuoren naisen telkkarissa oikein olisi. Toisaalta, naiset taisivat panostaa enemmän muihin asioihin, mutta kun rahaa oli vaikka muille jakaa, silloin naisetkin varmaan hankkivat kaikista hienointa ja kalleinta, vaikka eivät muuten siitä plasmatelevisiosta niin olisikaan kiinnostuneita.

"Onko se sovittu sitten?" jätkä kysyi ja oli samalla tyytyväinen siitä, ettei tarvinnut lähteä minnekään klubille. Siellä olisi mennyt rahat ja järki, ja hän todella mieluummin syventyi siihen biologian tukiopetukseen ihan rauhallisessa ympäristössä, ja Nikkin talo sopi siihen aivan varmasti paremmin kuin hyvin.