All these things I hate

[[Kuka tahansa tervetullut Chandlerin seuraksi. Otsikosta kiitos Bullet for my valentinelle.]]


Chandler Omen ei voinut olla tosissaan, ei kerta kaikkiaan. Nuori mies ei varmaan ollut koskaan käynyt koulun kirjastossa vapaaehtoisesti. Vaan sinne hänen koipensa veivät häntä juuri nyt. Ensinnäkin omituisen asiasta teki se, että urheilijalla oli todettu lukihäiriö jo ensimmäisellä luokalla. Ja kuka tervejärkinen kuluttaa aikaa monien kirjojen keskellä, jos lukeminen tuottaa suuria vaikeuksia? Toiseksi, kirjastoissa on tunnetusti ahdistavaa, hiljaista ja ihan tylsää, eli kaikkea sitä mitä Omen ei voi sietää. Miksi pitkä nuorukainen sitten suunnisti kohti tuota hänelle kaikkein luonnottominta ympäristöä? Ehkä koko tarina pitäisikin aloittaa alusta.

Viime matikan tunnilla oli Chandler saanut jälleen kerran rouva Hamshireltä uhkauksen, että tuo ei päästäisi häntä kurssista läpi, mikäli hän tulisi seuraavalle tunnille tekemättömien läksyjen kanssa. Tämä uhkaus oli ollut uskottava ja tuli selvästi sydämenpohjasta, joten kai nuorukaisen oli se sitten todellakin pitänyt uskoa. Ja kiinnostiko häntä lähteä istumaan samaa matematiikan kurssia kolmatta kertaa? Ei hemmetissä. Entä oliko hän avannut koulukirjojaan vapaa-ajallaan? Nyt puhuttiin Chandler Omenista. Joten nörttejen perässähän sinne kirjastoon oltiin matkaamassa.

Ensimmäiseksi kun vaaleaan kauluspaitaan ja tummiin löysiin farkkuihin pukeutunut herra astui kirjaston kynnyksen yli, sai hän hieman uhkaavan katseen omakseen rouva Sterniltä. Vastaukseksi Chandler väläytti kirjastotädille hurmaavan hymyn ja käden heilautuksen. Hän oli aina ollut sitä mieltä, että muori näytti todella paljon huuhkajalta. Pikaisten tervehdyksien jälkeen seisahtui urheilija hetkeksi paikalleen tiirailemaan näkyikö potentiaalisia nörttejä, jotka osaisivat nopeasti suorittaa muutaman hauskalta vaikuttavan yhtälön. Luulisihan, että kirjastossa valikoima olisi kovinkin hyvä ja tasokas. Nyt Omen kuitenkin joutui toteamaan, että paikalla ei näyttänyt olevan oikein ketään. Okei, kuuluihan hänenkin olla juuri nyt äidinkielen tunnilla, mutta koska sen tunnin jälkeen olisi matematiikan tunti, oli skippaus ollut ihan välttämätön. Mutta ei kai se nyt kuitenkaan tarkoittanut, että kaikilla nörteillä oli nyt äidinkieltä tai jotain muuta vastaavaa? Kyllähän jonkun nyt pitäisi olla paikalla rustaamassa Chandlerin kotitehtäviä.

Huokaisten lähti nuorukainen kiertelemään kirjahyllyjen sekaan, mutta jostain kumman syystä näytti koko paikka olevan tällä hetkellä täysin nörtitön vyöhyke. Muutenkin taisi kirjasto potea jonkun sortin oppilaskatoa, sillä vastaan ei tullut kuin pari friikin näköistä heppua ja muutama ihan kohtuullisen tutunnäköinen kermalainen. Nämä tyypit tuskin osaisivat auttaa urheilijaa läpäisemään kurssia. Ja todellakin, hetken aikaa kierreltyään nuori mies sai varmuuden sille, että nörttejä ei kirjastossa näyttänyt olevan. Tämä taas tarkoitti sitä, että olisi turvauduttava omiin aivoihin ja valittava kahdesta pahasta pienempi. Laskea muutama tehtävä matikkaa vai käydä koko kurssi uudestaan? Tämä oli helppo yhtälö, vaikkakaan sen tulos ei miellyttänyt urheilijaa lainkaan. Muutaman hiljaisen kirosanan säestämänä lähti herrakermalainen kulkemaan kohti lähintä pöytää, paiskasi turhautuneena olkalaukkunsa sen päälle ja veti puisen penkin alleen. Istuuduttuaan penkille, kääräisi Chandler paitansa hihat ylös ja alkoi sitten kaivamaan matikan kirjoja laukusta. Mielessään herra pystyi kuulemaan hyvinkin selvästi kuinka jopa seinät nauroivat hänelle. Haloo, Chandler Omen teki kotitehtäviään kirjastossa, jiihaa.

//No, minäpä viskaisen Lottien tänne, jos ei haittaa? :-))) ♥ Lottien asukokonaisuus + kengät

Ruskeahiuksinen tyttö käveli rauhallisesti koko ajan autioituvalla käytävällä kirjastoa kohti. Suurimman osan välitunnista tyttö oli käytänyt rentoon mietiskelyyn ja rentoutumiseen. Ja vain ja ainoastaan valmistautumaan henkisesti hyppytuntia varten, jolloin hän oli suunnitellut tekevänsä läksyjä, sillä ei ehtisi tehdä niitä kotonaan kiireiden vuoksi.
Kirjastoon astuttiin sisään ja kohteliaisuuden vuoksi korvissa pauhaavaa musiikkia hiljennettiin ja toinen nappikuuloke tiputettiin pois korvasta, jotta voitaisiin vaihtaa pari sanaa, lähinnä tervehdykset, kirjastonhoitajan kanssa. Tuo oli kuitenkin niin ärtyneen ja pelottavan näköinen, että Charlotte Nguyen tyytyi vain hymyilemään ystävällisesti ja sanoi kohteliaasti "hyvää päivää". Sen jälkeen kiiruhdettiin pois variksenpelättimen näköpiiristä, jottei tulisi turhia sanomisia hatusta tai siitä, että musiikki soi vieläkin turhan kovalla.

Nopeasti löydettiin sopiva pöytä ja tuoli vedettiin pois pöydän alta, jonka päälle istahdettiin. Mantelisilmät käännettiin iPodiin, jonka musiikkia hiljennettiin tuskin olemattomaksi ja viereiselle tuolille asetettiin kallis laukku, jonka sisältä kaivettiin penaali, pino koulukirjoja ja pienet eväät, jotka tyttö oli aamulla itselleen väsännyt tätä hetkeä varten.
Noin, täydellistä.
Neiti kaivoi lyijytäytekynän pienestä penaalistaan, avasi ensimmäiseksi historian kirjan ja naulitsi katseensa tylsän näköiseen tekstiin, jota alkoi lukea ajatuksella musiikin soidessa taustalla. Kun se oli tehty, siirryttiin esseevaihtoehtojen pariin, joita täytyi ikävä kyllä miettiä hieman tarkemmin kuin ehkä oli tarkoitus, sillä vaihtoehtojen tehtävänanto oli hyvin epäselvä.
Hyvin menee opettajalla.
Samalla miettiessään tyttö antoi katseensa kiertää kirjastossa, kunnes huomasi hämmästyksekseen, että hieman etäämmällä sijaitsevassa pöydässä istuskeli pitkä, vaaleaan kauluspaitaan sonnustautunut nuorukainen. Jo vaatetuksesta huomasi, että tonen kuului ilmiselvästi kermaan, ehkäpä urheilijoihin?

Naisenalku kuitenkin käänsi katseensa takaisin tehtäviensä pariin ja hetken mietittyään totesi, ettei esseen tekemisestä tulisi mitään, joten aineen vaihto olisi paikallaan. Kirja suljettiin ja työnnettiin sivummalle, jonka tilalle vedettiin matematiikan kirja.
Ruskeat silmät vilkaisivat vaivihkaa kauempana istuvaa komistusta ennen kuin aloitettiin syventyminen matematiikan ihmeelliseen maailmaan.

>> Murrr, haittaa tietenkin ihan superisti!!! :'DD Tervetulloo. <<


Nämä Hamshiren määräämät tehtävät olivat aivan liian vaikeita. Mistä lyödään vetoa, että vaaleatukkainen rouva oli varta vasten ajatellut Chandleria silloin kun oli ilmoittanut juuri nämä tehtävät kotiläksyiksi. Se haahka ei edes halunnut, että urheilija pääsisi kurssista läpi. Vaan jos juttu olisikin niin, että opettaja halusi Omenin yhä uudelleen ja uudelleen hänen tunneilleen, sillä olihan tummatukka niin mukava. Joo, asia oli ehdottomasta sillä tavalla. Kuka nyt ei herrakermalaisesta pitäisi? Nämä ajatukset eivät kuitenkaan helpottaneet häntä juuri lainkaan tehtävien kanssa. Itse asiassa ne vain sekoittivat ennestäänkin matematiikan suhteen lahoa päätä enemmän ja enemmän. Ainut minkä urheilija tiesi todeksi oli se, että hän ei todellakaan halunnut lähteä istumaan kurssia ensivuonna uusien ykkösten kanssa.

Tuumasta toimeen. Ensin oli nuoren herran kuitenkin pakko vilkaista vielä ympärilleen. Hyllyjä, hyllyjä, kirjoja, lisää hyllyjä, tummatukkainen tyttö, kirjoja... tyttö? Heeetkinen, missä vaiheessa tuo oli saapunut kirjastoon? Ja millä oikeudella tuo vain istui paikallaan ja teki jotain eikä osoittanut Chandlerille mitään huomiota? Mikä hitto tätä maailmaa oikein vaivasi? Sen sijaan, että Omenin huomio keskittyisi kokonaan edessä lepäävään matematiikan kirjaan, kiinnittyi se tyystin toiseen brunetteen. Silmät tarkastelivat toista kulmien alta melko huomaamattomasti, mutta kuitenkin hyvin tarkasti ja kasvoilla oli mietteliäs ilme. Kermaa? Toivottavasti. Tuttu? Noup. Chandler klikittäisi toisen ehdottomasti rikkaisiin pentuihin tai cheertyttöihin. Tai oikeastaan hän klikittäisi toisen mieluiten juuri noihin kahteen klikkiin. Toki hän voisi kapinalliselle pari oikein mukavaa sanaa vaihtaa ja mikäli toinen olisi luuseri (mitä herra tosin ei pystyisi uskomaan), voisi hän passittaa tuon tekemään hänen tehtävänsä.
Leukaa nostettiin hieman ylemmäs ja nyt hän tarkasteli toista melko avoimesti. Mikä siinä olikin, että naiset vetivät häntä aina jollain kummalla tavalla hyvinkin paljon puoleensa? Ja varsinkin hyvän näköiset naiset, eikä tämä tapaus siis todellakaan saanut otsaansa ruman leimaa, ei ollenkaan. Mutta ne kotitehtävät eivät kuitenkaan valmistuneet, mikäli hän vain kyttäisi jotain poloista oppilasta, joka yritti parhaillaan tehdä omia tehtäviään. Tämä yhtälö oli astetta vaikeampi. Kun vaihtoehtona oli kahden pahan sijasta hyvä ja paha, oli lopputulos tietenkin se hyvä. Kun taas järki huusi toista. Pakkoko sitä järkeä oli aina kuunnella? Tässä tapauksessa kyllä. Eikö elämä kuitenkin eletty vain kerran? Toisaalta se elämä taas kannattaa elää hyvin. Ja hyvin eläminen taas tarkoitti sitä, että tehtiin kaikki mitä vain ikinä pystyi. Joten...

Vasen käsi hakeutui pörröttämään ruskeaa tukkaa ja oikea lätkäisi matikan kirjan kiinni. Kamat kerättiin yhteen ja kädet tarttuivat olkalaukkuun. Hänhän voisi ihan hyvin kysäistä vaikka tuolta nätiltä tytöltä apua tehtäviensä parissa. Niinpä Chandler nousi ylös tuoliltaan ja lähti matkaamaan kohti tuota tummatukkaista neitiä. Kasvoille nousi pieni vino hymy ja silmissä oli päättäväinen tuike. Kyllä, hän oli paljon ennemmin kirjastossa juuri nyt kuin äidinkielentunnilla. Lähemmäs päästyään, pystyi nuorukainen lyömään vaikka Audistaan vetoa, että tyttö kuului kermaan.
Olkalaukku heivattiin nyt tuon nuoren naisen pöydän päälle ja pöydän alta taas vedettiin esiin tuoli.
"Musta tehtävien tekeminen on aina mukavampaa kaksin kuin yksin", ilmoitti herra sen kummemmin itseään esittelemättä tai tervehtimättä.
Mitä sitä turhia sanoja päästelemään kun pystyi käymään suoraan asiaankin? Ja hei, hoksasipa nuorukainen vieläpä matematiikan kirjan tytön edessä. Vautsi, tämähän meni juuri niin hyvin kuin vain pystyi!
"Eli me voidaan yhdessä tehdä muutama matikan tehtävä", tokaisi nuori mies vielä luoden toiselle upeimman hymynsä ja pienen kulmien kohotuksen, "hurmaavaa."
Mitään lupia ei kyselty. Ehdottomana toiminnan miehenä ryhtyi Chandler vain kaivelemaan olkalaukustaan omaa matematiikan kirjaansa ja penaaliaan.

//Anteeksi kamalasti kestosta! On ollut inspiskatoa ja vastailu oikeaa pakkopullaa, mutta nyt inspis on tehnyt comebackin :-DDD

Ruskeat mantelisilmät katselivat tarkkaavaisina edessä kököttävän kirjan tylsän näköisiä sivuja, joissa koreili kaiken maailman kaavoja ja kuvioita, jotka olivat vaikeampia kuin mitä antoivat ymmärtää. Se ei kuitenkaan ollut Lottien kompastuskivi; koko ajan hänen kynänsä sauhusi ja laskukaavoja ja kuvioita tuli nopeaan tahtiin tyhjälle vihon sivulle.
Niin, Charlotte oli älykkö, joka kuitenkin yritti pitää kyseisen piirteen itsessään piilossa, sillä pelkäsi kuollakseen, että hänet pudotettaisiin nörtteihin. Tämän vuoksi kirjasto oli yleensä turvallinen, hiljainen ja ennen kaikkea yleensä täynnä muita kuin kermalaisia, joten hänen selustansa oli ainakin toistaiseksi turvattu.
Tyttö säpsähti kuullessaan miesäänen vierestään ja käänsi varovaisesti katseensa viereen tulleeseen miehenalkuun, jota oli aikaisemmin vilkuillut. Kuulokkeita vetäistiin hellästi, jolloin ne tipahtivat hänen korvistaan ja ne kiedottiin iPodin ympärille, kunhan se oli ensiksi sammutettu.
Mitä toinen olikaan sanonut..? Jotain siihen suuntaan, että tehtäviä on mukava tehdä kaksin kuin yksin ja että he voisivat tehdä yhdessä muutaman matematiikan tehtävän.
Brunette neito ei tuntunut saavan sanaakaan suustaan, aivan kuin ne olisivat jumittuneet hänen kurkkuunsa, ja katseli vain tyhmänä toisen tekemisiä. Mikä häntä vaivasi? Ei kai hän nyt näin sekaisin voisi mennä hyvän ulkomuodon omaavan kundin takia? Tai ehkä hänet olikin mykistänyt toisen tapa vain tulla ja päättää asioista hänen puolestaan?
"Tuota... Tunnetaanko me..?" uskaltautui Lottie vihdoin ja viimein kysymään ja katsoi hieman pahoittelevasti vieressä istuvaa nuorukaista, sillä jos tunsi tämän niin ei vain jostain syystä tunnistanut tätä. Mutta ei hän niin huonoa muistia omistanut, etteikö tunnistaisi tuttuja ihmisiä, jotka olivat sellaisia, joiden kanssa hän oli päässyt vaihtamaan parisen sanaa.

Mutta voi hyvä luoja! Milloin viimeksi hänellä on ollut näin hyvä tuuri, että joku miespuolinen on tullut puhumaan hänelle? Hänelle, joka on vaatimattoman ujo ja ei uskalla sanoa kuin vain sen kaiken tarpeellisen. Ehkä tämä oli kohtalon ivaa. Niin, niin sen täytyi olla. Kohtalo halusi pilkata ja koetella häntä.
Tyttö olisi halunnut näin aluksi esitellä itsensä komistukselle, mutta ei vain uskaltanut avata suutaan yhtään sen enempää kuin oli jo nyt avannut. Toisen täytyisi avata suunsa ensin, jotta hän rohkaistuisi myös siihen.

<< Ja minä pyydän anteeks jo etukäteen tätä paskaa, mitä päästäni pursuaa! <<

Jos Chandler ei olisi ollut niin keskittynyt etsimään penaaliaan laukustaan, olisi hän saattanut panna merkille tytön sanattomuuden ja pienen tyrmistyksen. Vaan ei. Tyhmä ei urheilija ollut vaan hyvin keskittynyt itseensä ja omiin tekemisiinsä. Ja kun hän kuuli tuon kysymyksen läheltään, ilmestyi kasvoille hyvin nopea, mikroilmeeksikin kutsuttu, pieni järkytys. Kulmat kohosivat nopeasti ylöspäin ja katse siirtyi aasialaispiirteitä omaavaan neitiin. Siis mitä? Saisiko tuon kysymyksen uudelleen repeatilla, kiitos! Kaikkien kuului tietää minkä näköinen komistus kantoi ylpeänä nimeä Omen, Chandler Omen. Hän, joka ajeli kaikkein upeimmalla autolla joka päivä kouluun, sai käytävillä erityisen paljon kulkemistilaa ja jonka perässä juoksivat tietenkin ne koulun kauneimmat ja aivottomimmat kanat. Tämä tyttö mahtoi siis kulkea Astonissa jeesusteippi silmiensä päällä, mikäli ei ollut koskaan pannut merkille tätä 190-senttistä nuorukaista. No, nyt oli aika siis tuoda sivistys tännekin suuntaan. Niinpä tuo ilme oli pyyhitty kasvoilta todella nopeasti pois ja sen tilalle taiottiin oikein taitavasti leveä hymy, joka paljasti mukavasti kiiltävät valkoiset hampaat.
"No, mä en ainakaan valitettavasti tunne sua", ilmoitti herra vastauksen toisen kysymykseen.
Urheilija siirtyi jälleen kaivamaan penaalia laukustaan ja nopeasti etsintä tuottikin tulosta. Esiin vedettiin hieman kovia kokenut, joskus valkoisen värin omannut penaali, johon oli ilmestynyt monenmoisia tahroja erilaisista lyijy- ja kuulakärkikynistä. Ennemminkin se valkoinen pinta muistutti todella paljon harmaata tänäpäivänä. Merkkipenaalihan tuo oli, mutta kuka jaksoi pitää huolta koulutarvikkeistaan? Ja kun penaali oli nyt siis kuvioissa, tarttuivat kädet hieman liian kovakouraisesti matikan kirjaan, joka sekin vedettiin esille. Tässä välissä tähtisilmien katse siirrettiin jälleen tummatukkaiseen tyttöön.
"Onneks asia on kuitenkin todella helppo korjata", lisäsi hän edelliseen kommenttiinsa ja ryhtyi sitten selaamaan matikan kirjasta oikeaa aukeamaa.

Kuten mainittu, Chandler ei ole tyhmä. Joskus kuitenkin käy niin, että kroppa toimii ennen päätä. Täten hän olisi voinut ennemmin, jos olisi oikein ajatellut tehtävien tekemistä, tehdä pienen merkin kotitehtävien sivulle, jotta ne olisi ollut helpompi löytää. Nyt yhä useammat sivut käännettiin melko rivakkaan tahtiin. Itse asiassa ei herra varmaan edes yrittänyt löytää oikeaa sivua, kunhan käänteli muodon vuoksi sivuja edestakaisin ja toivoi, että joku niistä olisi se oikea. Mielenkiinto oli jossain ihan muualla kuin tehtävissä. Hänellä oli paljon mieluisampi tehtävä mielessään.
"Ja jos sä kerta et tiedä kuka mä olen, niin sekin asia on helposti korjattavissa", puheli urheilija leppoisasti sivujen kääntelyn lomassa.
Ja kappas, se oikea sivu löytyi yllättävänkin nopeasti. Itse asiassa liian nopeasti. Kasvoilla käväisi pieni nyrpeä ilme, kun silmät kohtasivat jälleen nuo tympeän näköiset tehtävät. Mutta kun katse siirrettiin takaisin toiseen tummatukkaan, oli ilme rento ja huoleton.
"Chandler Omen", hän totesi lyhyesti, "kakkosluokalta, urheilija, lajina amerikkalainen jalkapallo."
Kulmia kohotettiin merkiksi, että tyttö saisi luvan vastata hänelle samalla mitalla. Nimi kiitos. Miksei luokkakin ja kyllähän se klikkikin olisi kiva tietää. Puhelinnumerostakaan ei olisi mitään haittaa.
"Ja mä tahtoisin mielelläni tietää, kenen kanssa saan kuluttaa mukavan hetken näiden kirjahyllyjen keskellä."

//Ja jälleen anteeksi kesto ._.'' Eikä sun tekstis mitään paskaa oo! :-DD

Ei ollut suoranainen yllätys, että tuntematon nuorukainen ei tuntenut häntä. Niin, miksi tuntisi, kun Lottie ei pyörinyt miesten keskuudessa sen enempää kuin kukaan muukaan ei itseään tyrkyttävä tyttö? Ja miehet olivat hänelle suorastaan suuria, käveleviä kysymysmerkkejä, sillä hän ei oikeastaan tiennyt näistä mitään. Hänen oma isänsä on hyvin etäinen, kiitos äidin, joten hän ei ole sen suuremmin päässyt tutustumaan vastakkaiseen sukupuoleen ja oppinut olemaan näiden kanssa edes kunnollisissa puheväleissä.
Komistus siirtyi sitten taas kaivelemaan laukkuaan, jolloin suklaasilmäinen tyttö laittoi iPodinsa takaisin laukkunsa turviin, jottei vain vahingossakaan unohtaisi sitä kirjastoon ja saisi sitten kotona huutoja äidiltään. Olihan musiikkilaite ollut kallis ja äiti oli ostanut sen hänelle syntympäivälahjaksi, joten sillä sattui myös olemaan jonkinlaista tunnearvoa. Mutta tytön periaatteen mukaan aineelliset asiat eivät tuo sitä todellista onnea ja ovat toissijaisia kiintymykselle ja muille yhtä arvokkaille tunteille. Tässä tapauksessa hän oli kuitenkin tehnyt poikkeuksen.
"Aha", meinasi karata bruneten huulilta, mutta tämä ehti onnekseen mutristaa suunsa tiukasti kiinni, jottei päästäisi sitä ilmoille. Sehän olisi saattanut kuulostaa töykeältä toisen korvissa ja mitä jos hän olisi sanonut sen välinpitämättömällä äänensävyllä? Hiljaa pysytteleminen oli hyvin miellyttävä vaihtoehto, ainakin hänelle, varsinkin sillä aikaa kun tämä katseli vieressä istuvan miehenalun selailevan matematiikan kirjansa sivuja.

Jonkin aikaa Lottie jaksoi uskoa, että toinen edelleen etsi sitä oikeaa sivua, mutta sitten kun selailu alkoi käydä hieman pidemmän puoleiseksi antoi tyttö nopean johtopäätöksen tulvia mieleensä: Tuntematon, hyvän näköinen kundi oli unohtanut merkitä sivun. Mutta vaikka ei sivun merkitsemistä muistaisikaan niin luulisi nyt, että edes tunnilta olisi jäänyt mieleen käsiteltävä asia, jonka avulla voitaisiin sitten etsiä se oikea ja tutun näköinen sivu. Mutta ei, tässä tapauksessa se ei tainnut pitää paikkansa. Ehkä nuorukainen ei ollut keskittynyt lainkaan tunnilla?
Sitten miehenalku sanoi jotain, joka meni täysin ohi ajatuksiinsa uppoutuneen japanilaisamerikkalaisen tytön korvilta ja tämä siirsi nopeasti katseensa komistukseen matematiikan kirjasta.
Mitämitämitä?? Ei kai hän ollut missannut mitään oleellista?
Pieni paniikki pääsi puskemaan niskan päälle, mutta sitten vieressä istuva herra näytti löytäneen sen oikean sivun matematiikan kirjastaan ja käänsi katseensa häneen. Ilmeisesti hän ei sitten ollutkaan menettänyt mitään tärkeää. Ainakaan nuorukaisen ilmeestä päätellen, joka jo esittelikin itsensä.
Chandler Omen? Chandler Omen... Nimi kuulosti tutulta. Aivan varmasti hän oli kuullut sen ennenkin, ei epäilystäkään. Kakkosluokkalainen? Urheilija? Koripalloilija?
AIVAN. Nyt Lottie sai muodostettua mielikuvan tästä ja johan toinen alkoi tuntua tutummalta. Oli hän tämän ohitse pari kertaa päässyt kävelemään käytävällä.

Vau, urheilija. Siis URHEILIJA! Tänään onni oli päässyt potkimaan häntä oikein kunnolla kun kerta urheilija oli tullut puhumaan hänelle ja lyöttäytynyt vielä seuraan. Tosin ehkä ei niin toivotun asian takia, mutta ei se mitään, tämä oli paljon parempi kuin ei mitään!
"Charlotte", aloitti Lottie sitten itsensä esittelemisen, "Charlotte Nguyen, toisen vuoden opiskelija ja rikas pentu."
Hän olisi tietysti voinut sanoa, että häntä kutsuttiin Lottieksi, mutta se sivuseikka pääsi unohtumaan täysin, kun neito oli keskittynyt keräämään ajatuksiaan kasaan ja ilmoittamaan vaaditut asiat mahdollisimman loogisen kuuloisesti. Ja ilmeisesti hän oli myös onnistunut siinä.

<< uuh, minun se varmaan nyt pitää pyydellä anteeksi hurjaa kestoa
Btw "Kakkosluokkalainen? Urheilija? Koripalloilija?" -> amerikkalainen jalkapallo En suinkaan rakasta pilkun rakastelua <3 <3 <<

Hetken päästä sai urheilija kuulla myös seuralaisensa nimen. Charlotte Nguyen. Ja nimi ei soittanut nuoren miehen päässä kelloa juuri lainkaan. Olisiko pitänyt? Ei sitten varmaankaan. Hetken aikaa Chandler yritti käydä päässään läpi erilaisia juoruja, joissa neiti olisi mahdollisesti voinut esiintyä. Ei mitään. Joko Charlotte oli täysin puhdas pulmunen tai sitten juorut olivat sattuneet olemaan vain niin tylsiä, ettei niitä viitsinyt edes muistaa.
"Charlotte", toisti nuorukainen ääneen pikemminkin itselleen ja tuijotti sitten hetkeen aikaa silmiään räpäyttämättä toista.
Tuon tuijotuksen saattoi kokea hyvinkin epämiellyttäväksi. Silmissä paloi uteliaisuus uutta tuttavuutta kohtaan ja saattoipa sieltä paikantaa myöskin sellaisen eräänlaisen miehekkään innostuksen. Kaiken kaikkiaan pystyi Chandleria tällä hetkellä vertaamaan pikkulapseen, joka näki karkkikaupassa harvinaisen suuren suklaanallen.
"Kakkosluokka ja rikaspentu", totesi hän vielä hitaasti ja levitti kasvoilleen leveän hymyn, "hienoa."
Sanojen jälkeen katse pudotettiin edessä makaavaan matikan kirjaan. Sisällä tuntui pieni pistos kun silmät kohtasivat nuo tehtävät, jotka odottivat sitä, että saisivat tulla tehdyksi. Katse siirtyi takaisin Charlotteen ja muistipa hän sitten samalla, että tyttö oli myös silmäillyt hetki sitten matikan kirjaa.

"Hmmmh... Sä et varmaan käy samaa kurssia kuin mä?" esitettiin kysymys.
No ei tietenkään käynyt. Fiksut ja kauniit tytöt eivät joutuneet käymään ykkösluokan matikan kursseja uudestaan.
Chandler huokaisi syvään ja kohotti sitten melko tylsistyneenä kulmiaan. Tämä oli kerrassaan noloa. Missä ne kaikki hemmetin nörtit olivat? Väärinhän se oli, että rouva Hamshire uhkasi antaa hänelle jälleen hylätyn kurssista, vaikka tunneilla oli hyvin paljon muitakin joita kotiläksyjen teko ei kiinnostanut.
"Osaisitko sä kuitenkin kertoa, miten toisen asteen yhtälö ratkastaan?" kysäisi urheilija sitten hieman vaivaantuneen.
Tämä nyt ainakin oli noloa.
"Mun on pakko saada nää tehtyä. Hamshiren harakka uhkaa olla päästämättä mua taas kurssista läpi."

//Ooho... Mikäköhän mielenhäiriö mulla on tossa vaiheessa ollu..? xD

Charlotte katsoi vain hiljaa itsekseen puhelevaa urheilijaa, joka toisteli hänen hetki sitten kertomiaan asioita itsestään. Tässä oli jälleen hyvä esimerkki siitä, kuinka paljon asema klikkijärjestelmässä merkitsi urheilijoille, joka oli enemmän kuin valitettavaa. Todennäköisesti, jos hän olisi kertonut olevansa vaikkapa pahis, olisi hän saanu taivan toisenlaisen kohtelun, mitä nyt oli onnistunut saamaan. Ja nyt ei voinut muuta sanoa kuin että oli suorastaan onnenpotku, että hän kuului rikkaisiin!
Lopulta neito päätti siirtyä jälleen tekemään matematiikan tehtäviään, jotka olivat syystä tai toisesta jääneet hieman keskeneräisiksi komean urheilijan ilmaantuessa paikalle. Ja Chandler Omen näytti olevan sillä hetkellä omissa mietteissään, joten hän voisi aivan hyvin antaa toisen mietiskellä rauhassa ja tekisi sillä aikaa omia tehtäviään.
Niinpä brunette japanilaisaussi siirsi huomionsa pöydällä, edessään kököttävään matematiikan kirjaan ja alkoi tehdä tehtäviä. Vähän väliä laskimen käyttö oli enemmän kuin tarpeen, sillä tämän tasoisissa tehtävissä vaadittiin hyvän laskupään lisäksi myös hyvää laskimen käyttöä.

Kun urheilija sitten esitti kysymyksen tytölle, jatkoi tämä vain laskulausekkeen kirjoittamista vihkoonsa ja vastasi samalla: "En varmaan. Ellet sit satu olemaan matematiikan syventävillä kursseilla."
Tuskinpa vain. Harvat urheilijat pyrkivät älykköjen joukkoon, eikä hän ainakaan muistaakseen ollut nähnyt koskaan aikaisemmin tuota komistusta samoilla matematiikan tunneilla kanssaan. Ja tuskin hänen muistissaan nyt mitään vikaa oli, sillä kyllä hän nyt Chandlerin muistaisi nähneensä. Kukapa nyt ei kiinnittäisi huomiota hyvän näköisiin urheilijoihin?
"Öh..." oli ainut, mitä Lottie sai ulos suustaan kun kuuli, että toinen tarvitsisi toisen asteen yhtälön ratkaisukaavaa, ja siirsi hämmästyneen katseensa tähän.
Mitä? Eikö Chandler Omen osannut sitä jo ulkoa?
Sitten neidon katse käväisi urheilijan kirjassa ja tunnisti nopeasti, mistä matematiikan kurssista herralla oli oikein kyse. Noh, ehkä sitten vielä ymmärsi, miksei tämä muistanut kaavaa.
"Eikös sen pitäisi... olla siellä kirjassa...?" tyttö kysyi sitten varovaisesti toiselta, "Mutta jos sitä ei ole niin mä voin kyllä kirjottaa sen sulle.. Tai no oikeestaan.. Voisin kirjottaa sen nyt heti."
Hyvä, hän jo uskalsi puhua paljon enemmän, joka oli edistystä. Mutta toisaalta kyseessä oli nyt matematiikka, yksi hänen lempiaineistaan, josta hän pystyisi puhumaan ties kuinka kauan!

Kirjoitettuaan ulkomuistista vihkoonsa toisen asteen yhtälön ratkaisukaavan merkkien nimityksinepäivineen repäisi neito sitten sen irti vihostaan ja ojensi sen urheilijalle.
"Toivottavasti se on tarpeeks selvästi tehty..." hän vielä sanoi ennen kuin käänsi sitten vasten tahtoaan katseensa takaisin oman matematiikan kirjansa pariin.