All these things that I've done

Askel, toinen, kolmas, käännös. Pitkin tennispelikentän kulunutta katsomoa astahteleva nuorukainen ei välittänyt muiden katseista, vaan keskittyi tarkasti toteuttamaan tiettyä askelkuviota. Kentälle oli rantautunut muutama muukin oppilas, sekä yksi suurempi ryhmä jossa kaikilla tietenkin oppikirjat kädessä - kukaan ei jaksanut kovin kauan välittää juuri takaisinpalanneesta Tristanista, joka nautti saadessaan tutun maan jalkojensa alle. Päästyään nelikerroksisen katsomon ylimmälle istuinriville tuo seisahtui ja kävi istumaan, laskien vierelleen olkalaukun, joka vielä äskettäin oli hänen reittään askelten tahdissa murjonut. Nyt kun tunteihin oli vielä jonkin verran aikaa, saattoi sen ajan huoletta käyttää johonkin mielekkäämpään tekemiseen. Tristan riisui purevasta tuulesta huolimatta harmaan ja mustankirjavan hupparinsa, jonka alla oli vähintäänkin siisti harmaansininen kauluspaita. Olihan hänet pienestä pitäen kasvatettu näyttämään koulussa esittelykelpoiselta, vaikkei nuorikko siitä itse niin perustanutkaan. Pillifarkkujensa taskusta Tristan kaivoi esiin soittimensa ja laukustaan yhden sillähetkellä kesken olevista kirjoista - J.R.R Tolkienia, Roverandom oli kirja nimeltään.

Ilma oli siihen aikaan vielä valoisa, eivätkä taivaalle hiipineet pilvetkään häirinneet, vaikka tuulessa kylmä tuntu olikin. Tristan nojasi täydellisen keskittyneesti katsomon seinään, maistellen ennestään tuntemattoman kirjan sanoja, kuin arvokasta jäätelöä. Kirja ei ollut hullumpi, vaikkakin Tolkienin tapaan jokseenkin outo. Tristanista tuntui suorastaan hyvältä palata kouluun kielimatkan jälkeen (joka, uskokaa pois, oli ollut hänen isänsä ajatus) ja hän myönsi itselleen jopa odottavansa oppitunteja. Kuinkakohan moni ystävä tai tuttu muisti hänet vielä, nuorukainen ajatteli hymyn hiipiessä kasvoille.

”Andrew, eikös toi ole se sun joku tuttus? ainaki joskus hengasitte yhessä.. vissiin..”, yksi huikkasi ruipelon vieressä ja Andrew tähyili nyt samaan suuntaan muiden kanssa. Tuskinpa täällä ketään sellaista henkilöä olisi, ainakin tummatukka osasi epäillä. Ei hän oikein ollut puhunut muiden kuin oman kaveripiirinsä kanssa koululla. Niin ja tietenkin Dannyn ja tämän muutaman ystävän kanssa, jos sellainen pakollinen tilanne oli ollut. Muuten Andrew oli aika huomaamaton, ehkä ihan hyvä niin.
Mutta kyllä toinen oli oikeassa, Andrew tunnisti heti entisen tuttavansa. Tai oikeastaan ex-poikaystävänsä, Tristan. Heidän suhteestaan on kyllä aikaa jo tovi.. mutta ehdottomasti Tristan.. sitä Andrew ei tosin tiennyt, että mitä se täällä teki, eikös urheilija lähtenyt jonnekin?
”Mä käväsen tuolla”, Andrew ilmoitti, nousten ylös. Lautaansa hän ei ottanut mukaan, luotti siihen että toiset tajuaisivat pysyä hetken paikoillaan.

Poika kipitti muutamat portaat alas ja marssi ehkä hieman innokkaanakin tuttavansa luokse. ”Tris”, Andrew henkäisi päästyään toisen vierelle. Pieni katsoi vielä tarkemmin, ettei vahingossakaan olisi mennyt juttelemaan tuntemattomalle.
”Ei olla nähty aikoihin! mitä sä täällä teet? kuulin että lähit jonnekin", jostain syystä Andrew ei osannut olla hymyilemättä pientä sievää hymyään. Olipas jännä nähdä toista. Vasta hetken päästä asiaa ajateltua tummatukka alkoi vähän hermoilemaan. Mitäköhän toinen oikein ajatteli kun Andrew tälleen tupsahti yhtäkkiä juttelemaan? hyvissä mielissä he olivat eronneet, mutta oli tämä kuitenkin varmaan vähän outoa.. pienestä hermoilusta huolimatta skeittari piti hymyn huulillaan. Ei tässä mitään ongelmaa kuitenkaan tulisi, siitä Andrew osasi melkein olla varma.

/hah tää nyt oli tällänen>DD suihkuun-->

Kirja oli jatkunut niihin kohtiin, joiden keskittymiseen tarvittiin enemmänkin kuin täydellisyyttä. Ei tekstissä sinäänsä mitään vikaa ollut, mutta sekavaksihan se kävi.Tristan ehti kuitenkin keskittyä vain hetken aikaa, kun lähestyvät askeleet havahduttivat hänet. Ehdottomasti joku tulossa suoraan kohti. Tuostakaan huolimatta nuorukainen ei kiinnittänyt tilanteeseen huomiota, ennen kuin tuli kutsutuksi nimeltä. Ja kutsujan ääni oli tuttu. Hämmennys hyökyi Tristanin kasvoille ja sai tämän sanattomaksi, vaikka mielessä kehittyivätkin mitä nopeimmat vastaukset.
"Andrew, hei."
Olihan se ihan hyvä ymmärtää tervehtiä toista, kun tuo oli kaveriporukkansa hänen takiaan jättänyt. Tristan vilkaisi vaistomaisesti ympärilleen siniset silmät huolesta vilkkuen, eikä voinut estää huolestuneisuutta hiipimästä selkärangallaan. Kuka tahansa voisi nähdä, kuka tahansa voisi tehdä päätelmiä. Hetken kuluttua nuorukainen kuitenkin päätti menettää epävarmuutensa, pisti kirjan takaisin laukkuunsa ja nousi jaloilleen.
"Kielimatka, mutta pitihän senkin joskus loppua", Tristan vastasi toisen kysymykseen ja yritti kovasti hymyillä. Hän oli tottunut näkemänä exiään, mutta ei näin suoraan. Eihän kukaan vielä ollut tullut tervehtimään, sillä kukapa nyt jättäjästään pitäisi. Andrew oli kuitenkin ollut aina erikoinen tyyppi.

Tristanille tuotti hankaluuksia muistaa heidän lyhyttä seurusteluaikaansa, mutta eroamisen hän muisti. Niin kuin aina. Jokin oli vain ahdistanut, eikä se ollut mitään uutta. Tristan vain ei ollut ensimmäisenä sitoutumassa ja näin ollen, kun tilanne alkoi viitata siihen suuntaan, että suhde oli oikeasti vakava, hän yleensä perääntyi. Sen verran herrasmies Tristan kuitenkin oli, että hoiti eron aina, useimmiten, asiallisesti, eikä lähtenyt turhaan jossitteluun. Mitään väärää Tristan ei harmittomassa hauskanpidossa silti kuitenkaan nähnyt, vaikka vastapari saattoikin sen loputtua olla eri mieltä. Hän ja Andrew olivat sentään eronneet sovussa.
"Entäs itse, onko mitään mielenkiintoista kerrottavaa."
Jostakinhan se täytyi aloittaa.

# Eihän tuossa sinun vastauksessa mitään vikaa ollut #

Puhe kävi, Tristan tervehti takaisin. Andrew syvensi hymyään, katsoi toista silmät tuikkien. Ei toinen näyttänyt vihaiselta, joten pienempää ei hermostuttanut enää yhtään. Ei hän edes osannut tai edes tajunnut ajatella mitä Tristan ajatteli, tummatukka oli aivan liian innoissaan toisen näkemisestä. He olivat kuitenkin olleet joskus aika läheisiä ja toinen oli ollut yksi harvoista kenelle Andrew oli ollut hyvin avoin. Vaikka heidän suhde olikin ollut melko lyhyt ja sellainen, mitä ei muiden katseille oltu paljastettu.

Tristan nousi jaloilleen, vastasi. ”Oii kuulostaa kivalta.. oliko siellä kivaa?”, ruipelo kyseli lisää, häntä tosissaan kiinnosti. Mutta hassua oli pienestäkin miten innoissaan hän oli tilanteesta, innoissaan Tristanin näkemisestä. Se ei välttämättä muiden silmissä olisi käynyt ihan järkeen..
”Ei mulla mitään ihmeempää”. Tai kerrottavaa olisi ehkä aika laillakin, mutta ne olivat sellaisia seikkailuita joista Andrew ei tahtonut puhua kenellekään. Hän oli ehkä toisinaan vähän huonoissa käsissä, huonoa seuraa löytänyt matkan varrelta. Ja hän oli tavattoman ihastunut yhteen koululaiseen, mutta sellaiset asiat tuskin Tristania kiinnostivat, eikä Andrew edes saisi sellaista ääneen sanoa. Se oli Andrewilta ikään kuin kielletty asia. Plus kuka pientä tosissaan ottaisi, tuo ihastui niin tavattoman herkästi kaikkiin.
”Näätkös miten mä oon syöny itteni kuntoon!”, Andrew hihkaisi, törkäten edelleen niin hirmuisen innostuneena Tristania olkapäähän. Eihän pieni nyt ihan parantunut ollut, mutta muutos oli tapahtunut. He olivat kuitenkin seurustelleet niinä aikoina kun Andrew oli ollut pahimmillaan anoreksiansa kanssa. Sen takia tummatukka pystyikin puhumaan ja heittämään pientä huulta sairaudestaan Tristanille.

Andrew katsoi tuttavaansa tarkkailevasti... tuo näytti ehkä asteen vaivaantuneelta. Andrew tajusi sen vasta nyt, puri hieman huultaan. ”Sori ku mä tälleen vaan pamahdin tähän juttelemaan. Mä en tienny että sä olit tullu takaisin ja ku näin sut niin teki hirveesti mieli tulla juttelemaan”, selitettiin herttainen hymy huulilla.

Vasemman käden sormet naputtivat tuttua tahtia pitkin Tristanin reittä, eikä hän silti huomannut sitä. Hän ei noteerannut sitäkään, että laski miltei ääneen. Yksi, kaksi, kolme, neljä. Ja uudelleen. Tapa, josta nuorukainen oli luullut päässeensä eroon jo kauan sitten - miltei huomaamaton sellainen, normaalikin, mutta huolestuttava.
"Ihan hienoa. Tiedäthän sinä, istuin suurimman osan ajasta äidin olohuoneessa lukemassa", Tristan mutisi ja yritti hymyillä. Hän tosiaan yritti, parhaansa minkä kykeni. Mutta hymystä tuli enemmänkin väre. Seuraavaksi nuorukainen antoi katseensa vaeltaa pitkin Andrewia, kuin ystävällisenä tarkasteluna ja sitä se olikin. Hän muisti liian hyvin taistelun, jonka toinen oli käynyt läpi. Tristan oli ollut mukana. Tai ainakin yrittänyt olla, minkä kykeni. Eihän hänellä ollut aavistustakaan siitä miltä Andrewista oli tuntunut, mutta kenties sekin riitti, että oli paikalla. Tristan oli tosiaan yrittänyt parhaansa. Nyt hän saattoi vain hymyillä, tällä kertaa onnistuneemmin, ja nyökätä. Tietenkin Tristan näki ja oli ehkä hiukan ylpeäkin.

Seuraavat sanat saivat Tristanin vilkaisemaan vaivaantuneena ympärilleen, sillä niitä hän oli odottanutkin. Se näkyi siis myös ulospäin. Niin paljon, kuin nuorukainen tahtoikin olla täysin rento ja normaali, hän ei siihen kyennyt.
"Ei tässä ole kyse siitä... Andrew, sinun täytyy ymmärtää. Me voidaan olla ystäviä, mutta en ole koskaan ollut se tyyppi, joka täysin rennosti keskustelee. En vain pysty siihen, okei?"
Jo Tristanin äänensävystä saattoi kuulla, että hän oli ahdistunut ja pakotettu tuomaan sanansa esille.

Andrew nyökkäsi jäykkänä, katse porautuneena Tristanin silmiin. ”Mä tiedän”, sanottiin hetken kuluttua. Luiseva tummatukka ei oikein tiennyt mitä muutakaan sanoa. Se silti riittäisi oikein hyvin. Andrew tiesi minkälainen Tristan oli, mutta pieni itse nyt oli kuka oli. Hän sentään yritti käyttäytyä niin että Tristan pystyi tuntemaan olonsa edes vähän hyväksi, mutta ilmeisesti sellainen ei onnistunut lainkaan koulunalueella. Sinänsä hyvin murheellista, hyvä siis ettei Andrew ollut koskaan muuta odottanutkaan toiselta.
Skeittari vilkuili katsomoon päin, frendit kävivät ilmeisesti jotain hyvää keskustelua läpi kun kerta naureskelivat niin tyytyväisen näköisinä. Katse valui maahan, Andrew ei oikein tiennyt pitikö hänen nyt poistua tästä Tristanin seurasta vai sanoa jotain. Ja jos piti sanoa jotain, niin mitä?
Paikalla ei edes ollut hirveästi utelijoita silmiä, mutta Tristan oli silti vaivaantunut joutuessaan julkisella paikalla keskusteluun Andrewin kanssa. Itse asiassa se tuntui pienestä erin epämukavalta, ehkä vähän loukkaavaltakin, mutta ei tämä yllätys ollut. Noh, siitä huolimatta Tristan pysyisi silti Andrewille tärkeänä ja hyvänä tuttuna. Mahdollisesti he voisivat nähdäkin joskus kunnolla, paikassa missä Tristania ei hävettäisi niin paljon tai pystyisi muutenkin rentoutumaan, saisi ehkä enemmän sanoja suustaankin.

Hymy venytettiin huulille uudelleen, eikä edes kovin väkisin. Katsekin palautettiin Tristanin kasvoja kohti. ”Oli kuitenki tosi jees nähä sua.. en nyt tiedä mitä muuta sanoa”, Andrew naurahti a yritti näyttää iloiselta, mitä hän ei enää hirveästi ollut. Miten se olisi muka mahdollista kun toinen kärsi ahdistuksesta hänen seurassaan. Olisi pitänyt antaa toisen lueskella kirjaansa rauhassa..
”Haluut varmaa olla rauhassa, että jos mä.. meen takasin tuonne kohta puoliin.. nähää me kuitenki varmaan joskus.. jossain. Ehkä me voidaan sitten jutella paremmin.. tai jotain”, haettiin sanoja vaivalla, eikä Andrew uskaltanut katsoa toista edes enää silmiin.

Ei, hän ei siis vain osannut hoitaa tällaisia asioita oikein. Tristan osasi osittain jo aavistaa minkälaisen reaktion hänen sanansa saisivat aikaan, mutta ei se silti helpottanut asiaa. Oli kuitenkin väärin satuttaa toista, eihän tämä ollut mitään väärää tehnyt.
"Andrew, ole kiltti äläkä tee tuota ilmettä. En koskaan kertonut kenellekään, mutta se ei tarkoita, ettet olisi tärkeä", Tristan sanoi vakavana, osoittaen, että tarkoitti sanojaan. Hän ei vain kertakaikkiaan voinut kertoa kenellekään - jos isä saisi tietää, Tristanilla ei olisi enää asiaa kotiin. Vaikka nuorukainen oli kokenut senkin, että exä oli kielinyt hänestä eteenpäin, kukaan ei ollut uskonut. Se oli ollut Tristanin pelastus silloin. Entä jos joskus joku uskoisi? Hän menettäisi elämänsä yhdessä silmänräpäyksessä, eikä ollut siihen valmis. Tristan ei siis halveksunut Adrewia, ei tahtonut tehdä tälle pahaa, mutta tajusi itse tehneensä virheen.

Nuorukainen oikaisi jälleen paitansa hihoja, ennen kuin katsoi Andrewia. Tämähän tunsi hänet, suurinpiirtein kuten useimmat - ei läpikotaisin, mutta oli nähnyt hänen pahemmatkin puolensa.
"Ole niin kiltti, Andrew - älä kerro kenellekään. Jos olet katkera, kosta minulle. Jos vihaat minua, näytä se. Mutta siinä samalla teet minusta vihollisesi, enkä haluaisi olla sitä."
Ehkä kukaan ei uskoisikaan jos joku kertoisi. Ehkä kukaan ei piittaisi. Mutta Tristan piittasi, sillä se kertoi ennen kaikkea epäluottamuksesta. Se, joka hänet petti, sai vastata seurauksista. Andrew oli Tristanille tärkeä, eikä hän koskaan tulisi sitä kieltämään, mutta tässä asiassa pelko otti suuremman roolin.

Niin kauhean vakavana toinen puhui, Tristan ei oikein ikinä osannut rentoutua Andrewin seurassa. Ei ainakaan nykyään.. mutta ei toisen nyt niin kauhean kankeana tarvitsisi olla, ei Andrew ollut hinkkaamassa itseään toista vasten, ei kukaan epäilisi mitään. Toinen huolehti ihan turhaan, ei kukaan edes katsonut heitä.. Andrew vilkuili vielä ympärilleen varmistaakseen asian, mutta ei kenenkään silmät tännepäin eksyilleet.
”Mä tiedän”, Andrew totesi, hymyili toiselle pienesti. ”Ja kyllä mä ymmärrän miten tää juttu menee”, naurahdettiin perään vähän hermostuneena jälleen. Mitä muutakaan tässä pitäisi sanoa? ei olisi kiva lähteä pois ennen kuin toinen olisi vähemmän stressaantuneella päällä.

”Hei mitä sä stressaat”, Andrew yritti hymyillä ja naurahtaakin keventääkseen tilannetta, mutta pieni oli itse nyt vähän ymmällään. ”En mä hei kenellekään mitään sano, herranjestas.. ihan tosi, mitä sä kelaat? en tietenkään sano”. Eikä tummatukka uskonut edes, että ketään kiinnostaisi.
Tai no, hetken jos ajatteli, niin kaikkia saattaisi vähän kiinnostaa. Tässä paikassa kun juorut tuntuivat olevan niin iki-ihana asia ja mitä muhkeampi juoru, sen parempi ja sitä nopeampi levitys. Mutta tämähän oli ihan pientä.. ja sitä paitsi mennyttäkin sellaista. Ja Andrew oli tässä ystävämielessä tervehtimässä entistä tuttuaan. Ei siinä olisi mitään pahaa, eihän? ”Enkä mä sua vihaa, mitä sä puhut. En oo katkera, en taho kostaa. Tristan, mä tulin vaan moikkaamaa. Ihan ystävänä”. Andrew katkera, kostonhaluinen? ehei, ei ikimaailmassa. Tristanhan oli hänelle edelleen läheinen, vaikka periaatteessa kaukainen tuttu tätä nykyään. Ei ruipelolla ollut ainuttakaan pahaa asiaa urheilijasta mielessään.

Andrew vilkuili kengänkärkiään, tällä hetkellä ne vaikuttivat erittäin mielenkiintoisilta. Ainakin pieni yritti tehä niistä mielessään kiinnostavia, mutta ei se oikein onnistunut. Skeittari tuhahti, nosti katseensa toiseen hämmästyneenä. ”Mä oon nyt vähän hämilläni”, hermostunut, säreilevä naurahdus karkasi huulien välistä. ”Tiedäthän.. ku ajattelet noin”.

Kenties se oli jonkinlaista epäluuloa? Tristan tiesi kyllä miltä tuntui tulla petetyksi, eikä halunnut exästään petturia - vaikka nyt kun asiaa ajatteli, Andrew tuskin moiseen ryhtyisi. Se oli ollut varmasti yksi asia mihin nuorukainen oli toisessa ihastunut.
"Tunnen itseni niin typeräksi, anteeksi", Tristan lopulta totesi ja hymyili selvästi hämmentyneenä. Jonkinlainen vaistomainen puolustusmekanismi vain iski päälle aina moisissa tilanteissa, vaikkei mitään syytäkään olisi ollut. Se vain oli osa häntä, vaistomainen varovaisuus. Tristan muisti, ettei hänen ollut tarvinnut olla varovainen Andrewin kanssa, mutta koskaan ei voinut tietää muiden mielipiteitä. Nekin muuttuivat hyvin nopeasti, useimmiten tilanteen mukaan.

"Ajattelin kait... En tiedä- Että olisit vihainen. Ääneen sanottuna se kuulostaa todella typerältä, mutta pienen ihmisen mieli voi valehdella."
Se kuulosti todella, todella typerältä, Tristan ajatteli ja painoi päänsä. Hän oli tehnyt turhasta asiasta numeron, pahoittanut ystävänsä mielen ja onnistui vielä vaikuttamaan idiootilta. Aika paljon yhden päivän ajaksi. Joskus asiat vain kantautuivat omille urilleen hänen mielessään, Tristan saattoi hermostuessaan tehdä johtopäätöksiä, joissa ei ollut mitään järkeä.

Tristan päätti rohkaista mielensä ja antoi hymyntapaisen varovaisesti nostattaa suupieliään, ennen kuin kävi istumaan.
"Kerro minulle mitä sinulle kuuluu. Ei tuossa aikaisemmassasi voinut olla kaikki mitä elämässäsi on tapahtunut", Tristan sanoi ja katsoi toista penkiltään, kädet rentoina sylissään ja koko ruumis niiden reaktioesimerkkiä seuraten. He olivat ystäviä, ystävät juttelivat ja vaihtoivat kuulumisia. Kuka tahansa teki niin.

Hämmästynyt hymy koreili Tristanin kasvoilla, toinen kertoi tuntevansa itsensä typeräksi ja pyysi perään vielä anteeksi. Andrew ei ollut varma uskalsiko vielä rentoutua, mielenmuutos oli tapahtunut toisella nopeasti joten miksei niin voisi käydä kohta uudelleen. Pieni tapitti toista varovaisena, seisoskeli aika kankeana paikoillaan. Totta hitossa tuntui vielä hämmennystä, toisen alkureaktio oli tullut ruipelolle ihan puun takaa. Hän oli ollut niin innoissaan Tristanin näkemisestä, ettei oikein ollut osannut ajatella mitä toinen ajatteli. Eikä Andrew ollut tiennyt etukäteen, että tulisi toisen näkemään, joten eipä ollut aikaa varautuakaan mihinkään.
Onneksi Tristan osasi ajatella nyt järkevämmin. Oli nimittäin ihan järjetöntä ajatella että pikkukokoinen skeittari kantoi kaunaa tai jotain muuta yhtä hullua..

Andrew nostatti suunpieliään, antoi kehon vapautua pakonomaisesta jäykistyksestä. Tristankin näytti jo melko rentoutuneelta, toinen hymyili, kävi istumaankin. Heti lämmitti jo mieltä! pieni oli melkein jo kerennyt huolestumaan että tilanteesta seuraisi katastrofi tai jotain, hymyä syvennettiin ja Tristanin viereen istuuduttiin.
”No ei mulle oikeesti oo tapahtunut mitää erikoista. Danny vahtaa mua niin kuin ennenkin, käyn koulua ja pyörin kavereiden kanssa, sitä normaalia. Ihon tosi. Mun elämä on ihan yhtä tylsää!”. Toiselle virnistettiin leikkisästi. Mitä muuta tässä voisi vielä kertoa.. ehkä ihastuspälätykset eivät kuuluneet tähän keskusteluun.

”Ootko sä nyt varma ettei sua häiritse, jos oon tässä? tai siis.. ku ollaa kuitenki koululla.. vaikka jutellaa vaan.. mietin vaa, ettet pakota ittees oleskelmaa tässä vaa sen takia etten pahoita mieltäni tai rupee itkemää”, kysäistiin naurahtaen, sormet näperrellen paidanhelmaa.

Tristan hymyili sisäänpäin ja nyökkäili, selkeästi mielissään siitä, että Andrewilla meni hyvin. Itseasiassa hän oli erittäin iloinen siitä, sillä huonomminkin olisi voinut mennä - asiat olisivat voineet olla hullusti, mutta sen sijaan toisen elämä vaikutti varsin normaalilta ja hyvältä.
"Ilmeisesti elämä koulun tällä puolella ei siis ole mitenkään erityistä. Tai siis, ajattelin, että tänne palaaminen tekisi jotain ihmeellistä, mutta ei sitten", Tristan totesi ja kohautti hymyillen olkiaan. Toden totta, nuorukainen oli odottanut jonkinlaista lukuintoa tai innostusta tehdä jotakin uutta koulun saralla, mutta mikäs siinä. Ei hänen numeroissaan oikeastaan paljon nostamista ollut.

Ah. Miten pahalta Tristanista nyt tuntuikaan, kun hän oli onnistunut istuttamaan epäilyksen Andrewinkin mieleen. Ja vieläpä ihan turhaan. Suupielet päättäväisestä hymystä ylöspäin kaartuen ja huokaisun saattelemana nuorukainen käännähti toisen puoleen. Hän laski kätensä toisen kapeille olkapäille ja katsoi määrätietoisesti suoraan silmiin.
"Ei häiritse, oikeasti. Muista hengittää, Adrew, rauhoitu."
Totta vie, hän oli yleensä kaveriporukassaan se, joka potki muut ylös masennuksen syövereistä ja epätoivosta, mutta myös tukeva olkapää. Ja kaiken kaikkiaan, tämä sotkuhan oli hänen syytään.

Kädet tarttuivat hennomman olkapäistä ja Tristan oli ilmestynyt lähemmäksi kasvoja. Hämillään Andrew tapitti toista ruskeilla silmillään ja oli entistä yllättyneempi äkkinäisestä mielenmuutoksesta. Sormetkaan eivät enää näpränneet paidanhelmaa, sen sijaan kädet olivat laskeutuneet rennosti syliin.
Silmiä räpsäytettiin muutaman kerran. Muista hengittää, totta. Se oli ihan hyvä, oikein hyvä. ”Joo, joo. Joo. Mä hengitän ja silleen. Mä vaan pohdin.. ja ajattelin varmistaa. Tiedäthän”, Andrew änkytti, mutta rentoutui jälleen enemmän. Eihän tässä tosiaan ollut enää mitään ongelmaa, Tristan jos sanoi että asiat oli ok niin sitten se varmasti tarkoitti myös sitä. Harmi vaan että ruipelolla kesti aina tajuta tai uskoa miten hommat menivät.. hankala pikku skeittari.

Andrew ravisti päätään muutaman kerran, kämmenet asetettuna pään molemmin puolin. ”Noniin. Nyt mä käyttäydyn kuin normaali ihminen”, pieni ilmoitti naurun kera ja virnisti heti perään leikkisästi. Ei mutta ihan tosi, oli tämä jännä tilanne ja tummatukka olisi voinut toistaa sen vielä monta kertaa uudestaan. ”No, mites sun rakkausrintamalle? ootko löytänyt jonkun kivan pojan?”, kysäistiin ystävällisin ilmein ja viimeinen sana sanottiin reilusti hiljempaa kuin muut sanat. ”Tai löytyykö jotain kivaa tyttöä?”, lisättiin heti perään, sillä jos Andrew oikein muisti Tristan seurusteli myös tyttöjen kanssa, vissiin pitääkseen salassa tiettyjä faktoja.
Tietty Andrewia kiinnosti, vaikkei hänellä mitään sellaisia tunteita ollut enää Tristania kohtaan. Pitihän sitä vähän udella.

/löi kyllä vähän tyhjää:--D toivottavasti tossa ei oo hirveesti mitää samaa toistaa .__. liian väsy tarkistaa aikasempaa

Jonkinlainen vääristynyt naurahdus karkasi nuorikon huulilta, mutta se tukahtui virneeseen - mikäs siinä jos Andrew oli utelias, olihan hän itsekin kysellyt. Vastaaminen olisi vain kohteliasta ja oikein.
"Ai millä rakkausrintamalla? Nah, ei mitään sen suurempaa. On yksi... Mutta siitä nyt ei ikinä tule mitään."
Tristanin ääni hiipui aavistuksen verran, mutta ei hymy. Niin, hänen noinsanotut ihastuksensa kohteet olivat joko vakavasti varattuja, tavoittelemattomissa tai heteroita. Eikös se aina niin mennyt? Silti nuorikko ei jaksanut kuluttaa sen enempää aikaa moisen asian murehtimiseen nyt, kun siihen oli varattu lukuisia hetkiä myöhemmäksi. Aikaahan häneltä ei todellakaan puuttunut.

Ennen kuin Tristan ehti kovistella itsensä taas kuntoon, häneen iski syyllisyys. Väkisinkin, eihän nuorikko mikään kivi ollut.
"Andrew... En halua vatvoa turhaan tai mitään, mutta anteeksi. Jos satutin. Siis kun satutin. Varmaan turhaa sanoa sitä nyt, mutta olen pahoillani", Tristan vihdoin sanoi, melkein kuiskaten, mutta silmät toisen omia peilaten. Vähintäänkin se osoitti, että hän oli tosissaan, tarkoitti jokaista sanaansa sen surkeimpaan merkitykseen asti. Tristan tosiaan oli pahoillaan, kumpa hän olisi voinut sanoa sen aikaisemmin. Tai olisi pystynyt sanomaan sen. Nuorikko yritti hymyillä ja nyökkäsi vielä sanojensa päätteeksi, osoittaakseen kertaalleen vielä olevansa täysin tosissaan. Hän ei turhaan anteeksi pyydellyt, tai yleensäkään katunut sellaisia tekoja, jotka mielsi oikeiksi. Tätä Tristan ei sellaiseksi mieltänyt - olihan hän jättänyt Andrewin melko tökerösti, tietäen itsekin syyt moiselle toiminnalle.
"Mietin silloin, että olisiko siitä tullut jotakin vakavempaa. Halusitko sinä muiden tietävän ja niin edespäin. Raukkamaista, mutta totta - annoin muiden mielipiteiden vaikuttaa omiini."
Ja sitä päätöstä hän katui, tai ei oikeastaan juuri sitä päätöstä, vaan sitä, että oli päättänyt pysyä piilossa. Salata itsensä muilta, valehdella ja säilyttää elämänsä ennallaan.

”Miksei tule mitään?”, Andrew kysyi oitis uteliaisuus silmissä loistaen. Tristanilla oli siis joku.. skeittari ei tuntenut mustasukkaisuutta, heidän juttunsa oli ollut ohi jo kauan, eikä pieni ajatellut toisesta enää mitään sellaista. Oli vain loisto juttu, että toinen oli mahdollisesti löytämässä sitä oikeaa rinnalleen. Se oikea, jep, jotenkin juuri niin andrewmaista ajattelutapaa..
mutta miksei Tristan vaikuttanut niin innostuneelta? oliko tyyppi sitten joku sellainen kenelle toinen ei voinut kertoa tunteistaan vai oliko tilanne sellainen että he olivat kenties yhdessä, mutta juttu ei koskaan voisi edetä pidemmälle? ”kerro enemmän! mä haluan tietää kaiken!”, Andrew hehkui. Rakkaustarinat ja muu samanlainen höpinä oli pienen mieleen. Kyllä rakkaus voittaisi kaiken jos sitä vain tarpeeksi haluaa!

Tristan puhui taas menneistä, vaikutti tosissaan tuntevan syyllisyyttä jostakin. Mutta eihän toinen ollut edes kohdellut Andrewia mitenkään erityisen kaltoin. Ei Andrew tuntenut katkeruutta, hänestä menneet voisi pistää olan taakse ja jatkaa vain tyytyväisin mielin eteenpäin. Mitä sitä turhia tyhmiä menneitä miettimään!
”Älä nyt enää anteeksi pyytele, antaa niiden aikojen olla jo. Sitä paitsi kunnossahan mä oon ja kaikkea, joten kaikki on ok. Ja just jees, että voidaan edelleen hyvissä mielin keskustella”, skeittari hymyili seuralaiselleen iloisesti. Oli kyllä miellyttävää huomata, ettei Tristan tuntenut pahoja fiiliksiä pienempää kohtaan ja tosissaan oli pahoillaan tapahtuneista.
Nämä kuitenkin oltiin käyty jo läpi, enemmän Andrewia kiinnosti nykypäivä ja esimerkiksi vaikka se, että kenen kanssa Tristanilla oli säpinää, mitä tuo puuhaili nykyään, miten toisen koulunkäynti meni ja muu normaali setti.

”Sun kyllä pitäis ehkä olla välittämättä muiden mielipiteistä. Tai siis, onhan se surkeaa jos tahtoisit olla jonku kanssa muttet voi. Vaan sen takia ettei muut tietäis oikeaa laitaa..”, mutistiin vähän hiljempaa, mutta sievä hymy kasvoilla edelleen koreillen. Ystävällisesti sanat tarkoitettiin toiselle, moittia ei tarkoitus ollu.

Tristan ei tiennyt ollenkaan miten olisi sen sanonut. Hän löysi harvasa päivä jonkun josta saattaisi pitää, pitikin, mutta unohti tämän sitten seuraavan tullessa. Niin se vain oli – se kuului nuorukaisen luonteeseen ja siihen mitä hän oli. Erittäin ailahtelevainen ja varomaton siis, ei ollenkaan sellainen, kuin urheilijan olisi voinut olettaa olevan. Ja niin, joukkuepelit kyllä onnistuivat, mutta parisuhteet harvemmin.
”Ei se oikeastaan ole kukaan. Vähän turhan hankala selitettäväksi, mutta sanottakoon, että ulottumattomissa jos meinaan jatkaa normaalia elämää.”

Normaalilla Tristan tarkoitti lähinnä koripalloa ja isänsä ajoittaista hyväksyntää. Toki Andrewkin oli kuullut, ehkä ohimennen heillä kyläillessään, miten ankara isä oli – säälimätön mitä tuli koulumenestykseen ja saavutuksiin. Ja jos se olisi tiennyt hänen elämästään yhtään nykyistä enempää… No, sanottakoon, vaikka että Tristan olisi saanut lähteä. Ja tässä tapauksessa hän sortui muiden mielipiteiden miettimiseen, sillä vaikka kotona ajoittain kurjaa olikin, siellä oli osa hänen elämästään. Äitiään nuorikko näki kovin harvoin, mutta ei tämäkään kovin myötämielinen ollut. Miten kovasti Tristan tahtoikaan antaa periksi, kertoa ja tunnustaa, mutta joka ikinen kerta rohkeus petti hänet olemalla jossakin muualla. Toisinsanoen sitä ei ollut. Ei silloin, kun sille olisi oikeasti ollut käyttöä.

”Ei kait siinä, mä en vaan pysty siihen. On ihan liian paljon asioita, joista luompuminen ei käy. Esimerkiksi koti. Ja eikö olisi vähän julmaa antaa olettaa muuta jos se on totta?”, Tristan vastasi kohauttaen olkiaan. Niin. Hänellä ei oikeastaan ollut paikkaa jonne mennä. Ja sitten taas velvollisuuksia löytyi liiankin paljon. Ehkä Tristan joskus pystyisi vielä… Oikeasti pystyisikin, hän oli siitä varma. Mutta ei vielä. Ei tässä vaiheessa. Ja sitä joko ymmärsi tai ei, mutta tässä hän oli nyt - vaiheessa, välillä. Kykenemätön muuttamaan omaa elämäänsä vielä. Kykenemätön uhmaamaan sitä mitä isä halusi hänen olevan tai sitä mitä muut vaativat. Tietysti Tristan halusi muuttua, halusi olla sitä mitä oli oikeasti, mutta ei pystynyt vielä. Eikä se olisi ollut reilua vanhempiakaan kohtaan.
"Miksi se on sulle niin helppoa?"
Kysymys livahti urheilijan huulilta kuin itsestään ja hän katui sitä melkein heti. Mielessä kävi myös ajatus siitä, että hän halusi kertoa isälleen. Vaan jos se meinaisi kodin menettämistä... No, ehkä se olisi kuitenkin sen arvoista.

Tän pelin voi varmaan jo poikkaista? Kiitos kuitenkin pelistä, pelaillaan ehdottomasti toistekin~~ :3

Hitaanoloinen nyökkäys kävi skeittarin pään liikkeissä, Tristan ei näyttänyt kovin innostuneelta puhuessaan omista asioistaan. Jotenkin Andrewista tuntui, että toisen puheet jäivät aina vähän epäselviksi. Asiat oli niin ja näin ja kerrottiin pieniä paloja, muttei koskaan paljastettua liikoja. Surullista sinänsä, sillä pieni olisi ollut kovin imarreltu jos toinen pystyisi vihdoin luottamaan siihen, ettei Andrew kertoisi toisen asioita eteenpäin. Tai ehkei kysymys ollut luottamuksesta, ehkä vain Tristan ei vain tykännyt puhua näistä asioista, mistä sitä tiesi. Mutta joka tapauksessa Andrew mutristeli huuliaan apeana ja toiselta salaa. Miksi aina kaiken piti jatkaa normaalisti? miksei toinen voinut vain myötää kaikille mitä todellisuus oli, tuollainen salailu mahtoi olla varsin rasittavaa.. ja ahdistavaa. Kyllä Andrew tiesi ettei se niin helppoa olisi, varsinkaan kun Tristanin elämä oli mitä oli ja se tulisi muuttumaan niin kamalasti.

Andrew pysyi hiljaa senkin jälkeen kun Tristan puhui uudemman kerran. Toinen kertoi mitä joutuisi luopumaan jos totuus kerrottaisiin eteenpäin. Mutta ei kai Tristania kodista potkittaisiin sellaisen takia? olisiko kenenkään vanhemmat oikeasti ihan niin julmia.. skeittaria kylmäsi, sillä muistot Dannyn reaktiosta palasivat mieleen kun tämä oli saanut vihdoin vastauksen Andrewin homouteen. Toisaalta olihan Danny sitä jo uumoillut kauan, mutta siinä vaiheessa kun Andrew sen myönsi.. huhhu, pieni ravisteli päätään pienin elein ja keskittyi taas katsomaan Tristania.

”No.. emmä tiiä”, Andrew vastasi ja hymähti nopeasti perään. ”Ei se aina ollu.. en mä edes kunnolla muista miten asia tuli esiin ja kaikkien korville. Mut kaikki nyt osas arvata asian jo ennen kertomistaki”, virnistettiin huvittavasti. Kyllähän Tristan ymmärsi, hän tiesi että Andrew oli aina ollut vähän tuollainen.. selvästi ymmärrettävä jos niin voisi kuvata. Eihän skeittarilla ollut koskaan tyttöystävää tai satunnaisia tyttöjä ollut, ikinä ei poika ollut tyttöjen perään katsellut. Tuohan oli toivonut menevän naimisiin jo kuuden ikäisenä erään kuuman miesnäyttelijän kanssa, eh..
”Mmm.. kyllä mä ymmärrän jos haluut pitää asian omana tietonas. Kerrot sitte asian etteepäi kun haluat”, Andrew totesi pirteästi ja mietti jo kannattaisiko hänen vaihtaa puheenaihetta. Ei olisi kiva ahdistella toista puhumalla tästä aiheesta kauempaa. Ehkä oli parempi jos Tristan saisi itse pulmia rauhassa asiansa ja tehdä omat päätöksensä.
Andrew vilkuili katsomoon päin ja sen jälkeen taivasta. ”Jaaha, musta tuntuu että taidan kohta karata-” katse siirtyi hymyilevänä takaisin seuralaiseen ”-mutta olis kiva käydä joskus kahvilla tai jotain. Nähä. Jutella ja sillee… ? ..”