Shame pulses through my heart from the things I've done to you

// Jukkis & Hachi ; joo lol otsikko ja koko vuoro mä tieeedääään yritä kestää.

Varhainen aamu.

Harmaat pilvet peittivät yleensä aina niin syvän sinistä ja aurinkoista taivasta ja hiljalleen tipahtelevat sadepisarat rummuttivat maata tasaiseen tahtiin, kuvioiden Brandon Mooren harteilla olevaa vihreää hupparia, kunnes jätkä sai kammettua itsensä urheilustadionin katsomon katon alle suojaan. Portaita pitkin liikkuminen oli keppien kanssa hankalaa, mutta onnistui kun tarpeeksi yritti. Ja rehellisesti sanoen Brandon oli kyllästynyt ainaiseen paapomiseen, jota toiset tekivät, ja hän oli kyllästynyt niihin muka-hauskoihin vitseihin, kun hänen elämäänsä tehtiin tarkoituksella hankalammaksi. Hän oli kyllästynyt ainaiseen miettimiseen, jota mustat aukot muistissa aiheuttivat, hän oli kyllästynyt opettajien muistutteluun hänen ehdoistaan, hän oli kyllästynyt siihen tunteeseen, joka kalvoi sisintä, kun pelko siitä, että hän joutuisi vielä viettämään yhden pitkän, pitkän vuoden Aston High’ssa tuntui kasvavan päivä päivältä.

Näin lyhyemmin ilmaistuna tämä tiistaiaamu ei ollut Brandonin parhaimpia.

Siniharmaat silmät oli suunnattu tyhjälle, vihreällä nurmikentälle, joka hetken päästä täyttyisi typeristä barbiblondeista, jotka kuvittelivat olevansa parempia kuin muut, ja heti sen jälkeen kaksi metriä pitkistä ja saman verran hartian leveyttä omaavista jätkistä, jotka olivat niin polleata poikaa, että Brandonin teki mieli käydä muokkaamassa näiden naamaa vähän uuteen uskoon, jospa vaikka oppisivat jotakin hyödyllistä. Aston High'n klikkijärjestelmä oli luonut ylitsepääsemättömät ennakkoluulot, eikä Brandon enää päässyt niistä yli, vaikka hän kuinka yritti – cheerleaderit olivat pinnallisia feikkimuotikuteisiin pukeutuvia typeryksiä, jotka luulivat itsestään liikoja: samaan kastiin kuuluivat rikkaat snobit, joilla vaatteet tosin olivat aina sitä uusinta mallistoa, suoraan Italiasta, tai Pariisista, tai Lontoosta, miten vain. Vaikka Brandon joutuikin ikäväkseen myöntämään, ettei hän voinut sanoa samaa ihan kaikista kermaan kuuluvista… Ehkä noillakin oli sydän ja oikeat tunteet ja mielipiteet, ne vain olivat helvetin syvällä.

Brandon istui alimmaisessa katsomon kerroksessa, kipsattu jalka ojennettuna, pää painettuina käsiä vasten. Reppu oli unohtunut kentän laidalle, toivon mukaan hän muistaisi ottaa sen mukaansa ruokatunnin päätteeksi… Jostakin kumman syystä Brandonilta ei sillä hetkellä löytynyt ruokahalua, ei sitten ollenkaan.

Hän oli myöhässä. Totta kai tytön piti tänään olla myöhässä, kun oli koekin. Ja totta kai alkoi sataa juuri silloin kun Hachi oli unohtanut sateenvarjon kotiin. Siispä tuo oli riisunut vaaleanpunaisen hupparinsa ja nostanut sen päänsä suojaksi, pitäen tuota ilmassa kuin leijaa konsanaan. Siltä se ainakin tuntui. Alla oleva yksinkertainen valkoinen toppi ei paljoa suojannut keijumaisen hentoa vartaloa eivätkä hivenen liian isot tennarit ja lököttävät, mustat caprit tehneet juoksemisesta kovinkaan helppoa. Hachi oli kompastunut omiin jalkoihinsa jo kolmesti, mikä tietenkin näkyi jo vaatteista ja tytön polvista, jotka olivat naarmuuntuneet. Että hän aina osasi olla niin varovainen…

Tytön kengät olivat märät tuon tullessa urheilukentälle. Tänään ei tainnut olla hänen päivänsä. Miksi korpinmustat hiukset omaavan tytön olikaan pitänyt valita tämä reitti? Miksi tuon olikaan pitänyt vaeltaa kauemmas koulusta? Tänään onni ei tuntunut olevan Hachin puolella. Mieltä painoin juoru siitä, että eräs herra oli joutunut kolariin ja loukkaantunut ehkä jopa pahoin. Ei ollut kivaa kun sisällä myllersivät vaikka minkälaiset tunteet ja kurkussa oli kuristava tunne. Oliko Brandon edes elossa?

Tytön saavuttaessa kentän laidan ja pian myös tuon samaisen katsomon, jossa niin tutuksi tullut kundi istui. Neitokaisen sydämen pompatessa kurkkuun ja perhosten hiipien salakavalasti tuon vatsaan kun Hachiko älysi kuka katsomossa oikein istui. Tyttö pysähtyi äkisti, miltei kompuroiden ja miltei kaatuen maahan, mutta sai tasapainonsa kuriin. Tuo siirsi tummien silmiensä katseen toiseen ja huulille levisi virnistys.

”Tarzanmies! Mites sulla menee?”

Kysyttiin, tytön laittaessa sitten merkille toisen olemuksen. Kulmakarvat painuivat pieneen ryppyyn.

Pinkki piste lähestyi Brandonin huomaamatta urheilukatsomoa, jätkä oli niin keskittynyt rypemään omassa kurjuudessaan, ettei ehtinyt kiinnittää huomiota ympäristöönsä. Korvat oli suljettu, sillä sade masensi entisestään – sade oli ihan mukava silloin, kun sitä toivoi, mutta silloin kun auringon olisi kuulunut paistaa, niin ei se helvetti voinut naamaansa näyttää. Miten niin muka nallekarkit aina menee tasan?

Pienikokoiselta tytöltä suunnattu kysymys sai kuitenkin jätkän havahtumaan kurjuudestaan, siniharmaat silmät lipuivat tuohon tyttöön, joka meinasi lentää rähmälleen, ja ensiksi näytti iloiselta ja sitten... no, vähemmän iloiselta. Brandonin toinen kulma kohosi, Tarzan-mies?
Pää käännettiin ja vilkaistiin taaksepäin, kyllä kai tuon nyt jollekin muulle täytyi puhua. Lähiympäristössä ei kuitenkaan ollut ketään muita kuin hän, eikä tuo mustahiuksinen puhelimeenkaan puhunut.

Brandon hieraisi niskaansa katseen käydessä läpi toista, mustat caprit, valkea toppi, pinkki huppari, tummat, pitkät hiukset ja tummat silmät, siro olemus ja tuttavallinen katse. Kukahan tuokin sitten mahtoi olla....

Lyhyt tuhahdus oli ainoa, mitä Brandon sai suustaan ulos päästettyä, kun tuo yritti kaivella aivojaan muistojen toivossa, tuloksetta. Siitä kundin mieliala ei ainakaan kohonnut, häntä alkoi ihan toden teolla turhauttaa tämä homma.
"No moi", tervehdittiin sitten Brandonin siirtäessä katseensa tytön ruhjotun näköisistä polvista kasvoihin ja silmiin.
"Mikäpä tässä", vastattiin kysymykseen epämääräisen lyhyesti ja tylsästi, "entäs sulle?"

Toisen olemus näytti niin jotenkin.. erilaiselta kuin ennen. Jokin kundin katseessakin oli erilaista kun tuon kävi läpi korpinmustat hiukset omaavan tytön olemuksen. Se sai huolen nousemaan tytön sisällä mitä vain lisäsi kundin olemus. Hälytyskellot soivat Hachin päässä viimeistään silloin kun Brandon vastasi tytön kysymykseen. Ei, kaikki ei ollut nyt ok. Miksi toinen käyttäytyi häntä kohtaan kun H olisi ollut vieras ihminen? Ehkä toisella oli vaan huono päivä ja hän ärsytti toista olemuksellaan, mutta ei se oikeuttanut kohtelemaan häntä kuin vierasta. Hän oli suudellutkin kundia silloin siellä puistossa ja vaikka mitä, sen tummasilmäinen tiesi, vaikka muistikuvat olivatkin varsin hatarat.

Tyttö ei vastannut, räpsäytti vaan silmiään ja vilkaisi koululle päin. Tuo puri kipeästi alahuultaan ja päätti, että kello oli jo niin paljon, ettei tiukkapipoinen opettaja päästäisiin lintumaisen hentoa tyttöä luokkaan, joten sinne meni se koe. Kai hän saisi sen uusittuakin joskus. Nyt oli selvitettävä, miksi tapaus Brandon käyttäytyi niin kuin käyttäytyi.
Siispä tyttö käänsi taas katseensa toiseen, epäröi hetken ja asteli kundin luo. Vaaleanpunainen, märkä huppari laskostettiin hajamielisesti ja laskettiin penkille. Hachi istahti toisen vierelle ja mutristi mietteliäänä huuliaan.

”Hmmhh.. ihan hyvää kai mulleki.. Tosin oon ihan märkä ja kaikkea kun mun piti olla taas vajakki ja lähtee vaeltelemaan kauas vaikka meillä olis koekin ja kaikkea. No mut ei sille voi nyt mitään…”
Todettiin hajamielisesti. Tummat silmät nostettiin kenkiä tuijottamasta toisen kasvoihin.
”..kuulin, että sä jouduit onnettomuuteen. Eli kaikki ei taida olla ok, Tarzan-mies?”
Tyttö oli yllättävän rauhallinen ja vakava siihen verrattuna, että tuo yleensä oli jatkuvassa liikkeessä ja pälpätti kaiken aikaa. Mutta nyt asia oli vakava, eikö niin?

Sateen ropina urheilukentän katsomon katossa tuntui vain kiihtyvän, kunhan sade vain lopultakin lakkaisi, piha voisi olla täynnä lätäköitä ja ihmiset hyvin, hyvin märkiä... Brandonin katse harhaili pitkin urheilukenttään, etsien sieltä jotain kiintopistettä. Mitäpä siellä oli katsottavaa, märkää nurmea, juoksurata, pari puuta? Ei yhtään mitään.

Mustahiuksinen tyttö tuli ja istahti penkille pojan viereen, joka siirsi kainalosauvojaan enemmän itseensä päin, pois toisen tieltä. Jos ihan rehellisiä oltiin, hän inhosi noita sauvoja. Ne saivat hänet tuntemaan olonsa jotenkin... rajatuksi, ja se tuhosi hänen itsenäisyyttään, kun hän joutui konkkaamaan joka paikkaan noiden saamarin sauvojen kanssa. Ei hänelle ennen kukaan aukonut ovia, nykyään jotkut aukoivat, vain sen takia, että hänellä oli kävelykepit. Näyttikö hän jotenkin avuttomalta, kyllä hän nyt ovet pystyisi itsekin avaamaan helvetti sentään, ei hän miksikään invalidiksi ollut muuttunut!

Brandon käänsi päänsä viereen istahtaneen tytön suuntaan, joka kertoi kuulumisiaan. Ohimennyt koe ja sen sellaista, perussettiä. Tuntemattomatkin puhuivat näin. Ja silti Brandonia häiritsi, tytössä oli jotain tuttua... Kun vain saisi nyt päähänsä, kuka tuo oli!
"No jos lukuun ei oteta lukuun vielä kipeää kylkeä, murtunutta jalkaa ja muita fyysisiä vammoja, mitä sain osakseni, oon ok", vastattiin siniharmaiden silmien katsellessa tyttöä.
"Ai nii, pääkoppaki sai jonku tärskyn", lisättiin vielä, Brandonin tarkentaessa katseensa tuon silmiin. Häntä kiinnosti, muuttuisiko neitokaisen ilme mitenkään. Ihan kiinnostuksesta, ehkä hänen aivonsa säälisivät häntä sen verran, että pukkaisivat tiedon siitä, kuka tuo oli, hänen verkkokalvoilleen.

Mustia hiuksia sipaistiin korvan taakse, pois kasvoilta. mustanruskeiden silmien katse oli suunnattuna toiseen tiukasti. Vaikka tyttö yritti kuinka olla siitä välittämättä, tuon mieltä kalvoi ajatus siitä, ettei Tarzan-mies ollut nyt ihan oma itsensä. Jotain oli vialla, mutta Hachiko ei osannut sanoa, mitä se oikein oli.

Pää kallistui aavistuksen sivulle, huulten mutristuessa. Mustanruskeiden silmien katse ei siirtynyt toisen erilaiseen olemukseen. Ja vaikka tyttö niin kovasti yrittikin, ei tuo saanut ajatusta pois päästään häiritsemästä. Brandon suhtautui häneen tavallista vaisummin, tuo kohteli häntä kuin ketä tahansa vierasta ja se ahdisti. Ehkä kaikki se, mitä kaksikko oli yhdessä kokenut olikin ollut toiselle vain leikkiä. Hachin ei olisi pitänyt mennä liian pitkälle, hehän olivat kavereita. Vain kavereita. Hän oli toisen kaverityttö, tosin sellainen, jonka sydän jätti aina yhden lyönnin väliin kun toinen saapui paikalle ja hakkasi sitten nopeammin kun pahiskundi oli hänen lähellään. Hän oli kaverityttö, joka oli suudellut toista, viettänyt nuorukaisen kanssa hellän hetken. Kaverityttö, jonka vatsassa lentelivät levottomat perhoset kun Brandon puhui hänen kanssaan. Koko toisen olemus sai tytön tuntemaan olonsa voimattomaksi. Ja ne tutut perhoset olivat taas korpintukkaisen neitosen vatsassa. Hän ei voinut niille mitään, ei voinut hallita niitä. Olo oli jokseenkin hermostunut, vaikka tytön ilmeet ja eleet eivät sitä antaneetkaan ilmi.

Tytön kasvoille nousi aavistuksen heikko hymy. Hachiko sysäsi omat mietteensä ja tunteensa sivummalle, vaikka ei niitä ihastumiseksi tai jopa rakastumiseksi tunnistanutkaan.
”Perussettiä siis!”
Tuo hihkaisi, yrittäen piristää Tarzan-miehen oloa. Mahtoi olla kurjaa kun joutui hyppimään tuollaisilla sauvoilla. Ilme kuitenkin vakavoitui, vaikka tummissa silmissä loistikin ilkikurinen pilke.
”Ethän sä vaan halkassu päätäs niinkun mä sillon pukkarissa? Sä olit sillon mun henkilökohtanen hoitsu niin nyt mä voin olla sun”
Todettiin yllättäen, tytön iskiessä toisellen silmää.

Perussettiä.

... Perussettiä?

No jaa, voisihan sen niinkin ajatella. Kyllä kai se auto-onnettomuuteen joutuminen oli ihan perussettiä ja jokapäiväistä, jos tarkemmin ajatteli joltakin kannalta.
Joskaan Brandon ei aivan sillä hetkellä käsittänyt, miltä kantilta tuo mustahiuksinen tyttö asiaa oikein ajatteli. Jätkä virnisti kuitenkin heikon oloisesti, tottahan se oli, kun ajatteli tarpeeksi syvällisesti, joka päivähän joku joutui onnettomuuteen. Varmasti.

Mutta oli äärimmäisen häiritsevää, ettei edelleenkään hän muistanut kuka tuo oli – ja nyt toinen puhui jotakin pukuhuoneista.
Pukkarit, pukkarit, pukkarit, jätkä toisteli ajatuksissaan ja yritti kaivella jotakin muistojen rippeitä kasaan ja kasata niistä jotakin järkevää, joka liittyi vieressä istuvaan hentorakenteiseen tyttöön, joka ilmiselvästi muisti hänet jostain, vaikkei hän itse sillä hetkellä muistanutkaan mitään.

Jotakin hämäriä, epämääräisiä muistikuvia pukuhuoneista ja parin kaverin kesken heitetyistä läpistä, mutta ei mitään, mikä olisi jollakin tasolla liittynyt tuohon tyttöön.
"... Sori oikeesti, mut voisitko sä vähän valasta, mistä sä puhut?" Brandon lopulta kysyi hiljaisella äänellä siniharmaiden silmien tuijottaessa jonnekin urheilukentän laidalle, ennen kuin nuorukainen kuljetti ne hitaasti takaisin mustahiuksiseen. Tämä oli näitä huonoja ja ennen kaikkea vaivaannuttavia puolia...

// KESKEYTETTY