My pride, these men have taken it from me

Mikä onni, ettei Angelilta löytynyt toista kenkää.

Se toinen nimittäin näkyi taas lentävän hienossa kaaressa päin Brandonia, kopsahtaen ei kovin mukavan tuntuisesti olkapäähän. Saamarin korkokengät, kuka tuommoisen tappovälineen olikaan keksinyt… Nyt hänellä oli kyljen lisäksi olkapää mustana, loistavaa. Hän oli jo kysymässä, oliko tyttö koskaan harkinnut keihäänheittäjän uraa, kun kengät lentelivät noin nätissä kaaressa, mutta katsoi parhaaksi pitää kerrankin turpansa kiinni. Tosin, toisella ei ollut enää niitä kenkiä...

"Ootko koskaan harkinnu, että rupeisit keihäänheittäjäksi? Kengät lentää meinaan oikein nätissä kaaressa."
Mitään ei kommentoitu toisen painu vittuun -toivotuksille, kuhan pahan tuijoteltiin kattoa ja mietittiin, mitä hän olikaan taas ajatellut tullessaan edes istumaan lähelle Evangelinaa.

Silmät laskeutuivat sitten seuraamaan blondia, joka nouti alempaa kenkänsä ja lähti palaamaan ylös, lentäen sitten päin Brandonia. Hetken jätkä jo harkitsi siirtyvänsä alta pois, mutta loppujen lopuksi päättä ottaa kuitenkin kopin, vaikka saisikin palkkioksi vain mätkäytyksen ranskan kirjasta. Tai kengästä, nythän sillä oli sellainenkin...

Brandonin onneksi Angel ei ollut kuullut tuota keihäänheittäjä -vitsiä. Siitä ei nimittäin olisi hyvä seurannut, Angelillä oli todella huono huumorintaju.

Jos toinen ei olisi ottanut Angelia kiinni, olisi tyttö mitä luultavammin lyönyt päänsä johonkin kovaan. Jos niin olisi käynyt, niin.. No, ehkä tyttö nyt ei ruvennut pohtimaan sitä. Hänen pitäisi pikemminkin pohtia nyt sitä, että hän oli päätynyt melkein Brandonin syliin.

Kirkkaansiniset silmät revähtivät suuriksi, kun tyttö tunsi toisen kädet vartalollaan ja tajutessaan, miten lähellä Brandon oli häntä. Sydän tuntui jättävän pari lyöntiä lyömättä ja hengityskin katkesi sen sileän tien. Neito meinasi pamauttaa toista nyrkillään naamaan, mutta hillitsi itsensä. Hän tosiaankin hillitsi itsensä!
Angel riuhtaisi itsensä irti pojan otteesta ja suoristautui seisomaan tämän eteen. Mitään sanomatta hän tuijotti Brandonia hetken aikaa, kunnes siirtyi takaisin omalle paikalleen istumaan.

Kun Evangelina tuijotti jätkää mitään sanomatta, tuijotti Brandon vain takaisin. Ja kun tyttö istui takaisin alas paikalle, jossa oli äsken istunut, istui myös Brandon alas. Sanomatta vieläkään mitään, kunhan vain istui. Ei jaksanut lähteä tunnillekaan kun aivot muutenkin liikkuivat hitusen jähmeästi, vielä yrittää keskittyä johonkin koulujuttuun... Ei untakaan että onnistuisi. Eikä hän totta puhuen edes muistanut mitä hänellä olisi nyt, toivottavasti ei maantietoa tai matikkaa. Ehkä valinnaista, tai jos oikein hyvä tuuri kävisi, hyppytunti. Kohta hän varmaan voisi liikuttaa niveliään johonkin suuntaan ja käydä vaikka hakemassa tämän päivän vapaaksi ja lähteä kotiin, ei hän kuitenkaan jaksaisi koko päivää mädäntyä täällä.

Ajatukset kääntyivät koulupäivästä, aineista ja uusinnoista vieressä istuvaan blondiin. Mikähän sitäkin vaivasi, se tuntui aina saavan jonkun kohtauksen, jos sitä vähänkin hipaisi. Inhosiko toinen häntä oikeasti niin paljon, että melkeinpä tärisi vihasta? Oliko hän oikeasti niin kamala? Voi kuinka kurjaa… Brandon pudisteli huomaamattomasti päätään, kaikkea sitä tulikin ajateltua. Ei häntä nyt oikeasti voinut kiinnostaa se, mitä jäinen Evangelina Dolly hänestä ajatteli.

Brandonille Angelin istuminen näytti varmaan siltä, että tyttö oli hyvin vihainen äskeisestä tapahtuneesta, sillä hän tärisi. Mutta ei, ei hän vihainen ollut. Siltä se tosin näytti. Oikeasti Evangelina oli kauhuissaan, peloissaan. Hänen katseensa oli jumittunut katsomon yhteen tukipilariin. Hän ei voinut muuta ajatella kuin sitä, että mitä jos Brandon sekoaisi ja alkaisi käydä häneen käsiksi.
Niin, Angel pelkäsi yhä sen kauhean tapahtuvan toistuvan jonain päivänä, silloin, kun hän sitä vähiten odotti.

Pahis sulki silmänsä ja toivoi sen auttavan rauhoittamaan. Mielessä vilisivät ajatuksia laidasta laitaan. Yksi ajatus oli esimerkiksi sellainen, että Brandon ajatteli Angelin olevan vain vihainen ja kylmä akka. Se kyllä oli totta, että sellaista neito esitti muille mutta... Mutta mutta mutta! Helvetti!
"..." hän melkein aloitti, mutta nielaisi sanansa.
"Sä et kuitenkaan tajuis mitään.." Angel kuiskasi kuivasti, nappasi takkinsa ja laukkunsa käsiinsä ja lähti lampsimaan poispäin Brandonista.

Tylyt sanat herättivät Brandonin takaisin todellisuuteen, pojan kääntäessä päätään ja huomatessa Evangelinan lampsivan poispäin. Hänkö ei muka tajuaisi mitään? Pitikö toinen häntä niin tyhmänä?
Jätkä hypähti pystyyn, vähän turhan nopeasti huomioon ottaen, että hänen olonsa ei ollut mikään paras mahdollinen ja hetken tuo joutui hakemaan tasapainoa, ettei lentäisi nurin. Päässä tuntui heittävän.
Blondi oli ehtinyt jo aika kauas. Pitäisi juosta, jos meinaisi joskus saada kiinni. Helvetti.
Brandon lähti harppomaan vähintäänkin epävarmoin askelin yhtä tasannetta alempana mitä Evangelina käveli, ja loppujen lopuksi saikin toisen yllättävän nopeasti kiinni.

"Hei kuule, mistä sä voit tietää, etten mä tajua mitään?" kysyttiin pään kääntyessä Evangelinan puoleen.
Joka tosin oli virhe, sillä kun hän ei katsonut eteensä, jalat eivät kulkeneet oman tahdon mukaan ja Brandon kaatui vielä yhden porrastasanteen alemmas mätkähtäen selälleen. Kävi kipeästi.

"Voi vittu saatana", kirottiin jätkän haukkoessa henkeään. Tämäkin vielä.

Angel ei ehtinyt vastata mitään Brandonin kysymykseen, sillä yhtäkkiä toinen olikin kumossa. Evangelina pysähtyi paikoilleen ja katsoi nuorukaisen makaamista penkkitasanteella hetken aikaa ilmeettömästi, kunnes kyykistyi ylemmälle penkkirivistölle ja tuijotti poikaa siitä.
"Mun perässä ei kannata juosta. Siitä ei seuraa koskaan mitään hyvää", kuului kylmä tokaisi neitokaisen huulien välistä.
"Hei! Sattuko siellä pahastikin?" kuului huuto nurmikentältä ja Angel nosti päätään huomatakseen jonkun opettajan nähneen tilanteen ja nyt katsovan heitä huolissaan. Katse laskettiin takaisin Brandoniin ja tytön pää kallistui hitusen.
"Veikkaan, että sulla ei oo varaa joutua sairaalaan, niin sulla taitaa olla kaikki okei" Evangelina päätteli nopeasti Brandonin tilan, jonka jälkeen katsahti takaisin opettajaan.
"On se kunnossa", vaaleaverikkö sanoi hieman kovemmalla äänellä, jolloin opettaja käänsi heille selkänsä, mutta vilkuili kuitenkin vähän väliä nuoriin päin.

"Pääsetkö ylös?" Angel kuiskasi sitten. Niin, eihän tyttö nyt voinut toiseen koskea! Sehän olisi vain.... Niin, mitä se olisi ollut?
Pahis laskeutui samalle porrastasanteelle, jolla Brandon sillä hetkellä makasi selällään ja auttoi toista istuutumaan. Tuntuihan se aika oudolta, koskea miespuoliseen, kun sitäkään ei oltu tehty moneen vuoteen. Mutta ei Angel voinut toista siihenkään jättää. Kelseyn veli toinen sentään oli.

Ääni, jota Brandon ei kyennyt tunnistamaan, kaikui jostakin kauempaa ja tiedusteli miten kävi. Evangelinan ääni kuului lähempää, helvetin hyvin päätelty… Asiaa ei kuitenkaan mainittu ääneen, päässä humisi ikävästi, vaikkei se kovinta tärskyä ollutkaan saanut, kaikeksi onneksi. Mutta selkään kyllä sattui, eivätkä keuhkot saaneet happea. Huonompi homma.

Hetken päästä Brandon olikin päässyt istumaan blondin hienoisella avustuksella. Ja päässä humisi kahta kauheammin, mitä pystymmäs nousi.
"Ei helvetin helvetti..." mutistiin jätkän pidellessä päätään. Voiko tämän paskemmin enää ihmisellä mennä? Tällä hetkellä hän vähän epäili sitä, sillä hänellä ei ollut koskaan aiemmin sattunut mitään tällaista. Kaikkea samana päivänä. Tai no periaatteessa kahden päivän aikana... Mutta kuitenkin.
"Voi saatana", kirottiin uudemman kerran, muihin sanoihin huulet eivät tuntuneet kykenevän kuin kiroamiseen. Ja se sopi tähän tilanteeseen oikein hyvin.

Brandon kirosi siihen malliin, että toiseen oli näköjään sattunut aika pahasti. Angel tutkaili toista ilmeettömällä katseellaan jonkun aikaa, kunnes suoristautui seisomaan ja antoi käsiensä nojata lantiotaan vasten.
Mitähän tähän sitten pitäisi tokaista? Jotain Angelmaista vai epäAngelmaista?
"Jos sä et pystyyn pääse, niin..." tyttö aloitti hiljaisella, käheällä äänellä ja vilkaisi ympärilleen. Jos Brandon ei tosiaan pystyisi nousemaan tai toinen olisi muutenkin melko huonossa kunnossa, pitäisi saada jostain apua. No, tuosta noin vain pari urheilijakörilästä auttamaan.

Neito harppoi tiensä nuorukaisen eteen ja napsautti sormiaan toisen edessä testaten toisen reaktiokykyä. Jos toinen selvästikin havahtuisi sormien napsauttamiseen, olisi toinen ainakin kunnossa. Mutta jos Brandon ei reagoisi mitekään, vaan keskittyisi tuntemaan omia kipujaan, jotain olisi tehtävä.

Oikein hienoa. Päässä jyskytti jo muutenkin, nyt jyskytti kahta kauheammin. Kylki oli jo valmiiksi kipeä, samoin olkapää kiitos Evangelinan ja tämän kengän, ja selkäänkin koski. Voi kurja tätä maailmaa… Nyt kyllä viina maistuisi. Viina ja tupakka.
Ja mikä taas olikaan se äskeinen puhe AA-kerhosta ja vähentämisestä, eh.
Brandon, viina ja vähentäminen eivät nyt vain sattuneet sopimaan samaan lauseeseen.

Silmät rävähtivät hieman suuremmiksi (mikä ei tosin ollut paljon, väsyneen ja krapulaisen silmät eivät muutenkaan tahtoneet pysyä auki) toisen napsauttaessa sormiaan jätkän naaman edessä.
"Mitä sä oikein napsauttelet siinä?" murahdettiin sitten katseen kohotessa hitaasti toisen jalkoja pitkin aina kasvoihin saakka.

Kunnossa se oli.
Angel ryhdistäytyi paremmin seisomaan ja huokaisi syvään. Ainakin suu kävi entiseen malliin.
"Kuhan huvikseni napsuttelin joo" pahis tokaisi happamasti ja laittoi kätensä puuskaan. Miksi Angel oli edes vaivautunut auttamaan tuota kiittämätöntä jätkää? Ai niin Kelsey...

"Pitäiskö Kelseylle soittaa? Tai jollekulle.." vaaleaverikkö pohti ääneen.

Brandon murahti jotakin epäselvää kohauttaen olkapäitään. Ei tuosta nyt ikinä ottanut selvää mitä se teki tosissaan ja mitä huvikseen. Ihan ihmeellinen tyyppi, jos näin suoraan sanoi.
"Kelsey on tunnilla", tuhahdettiin sitten ikään kuin välikommentiksi jätkän tuijotellessa pilviä. Missä vaiheessa nekin olivat muuttuneet harmaiksi? Oliko tulossa sade? Vai häikkäsikö hänen näössään? Jätkä ravisteli päätään ja katsoi uudemman kerran pilviä. Jep, harmaita ne olivat vieläkin. Sade tulossa. Ehkä.

"Mä lähen kotiin", sanottiin sitten Brandonin könytessä vähintäänkin vaivalloisesti pystyyn ottamalla tukea penkkirivistöstä. Lopulta taiteiltuaan itsensä pystyyn jätkä virnisti epämääräisesti.
"Kiitti lääkkeistä", kuitattiin pojan käännähtäessä ympäri, melkein lentäessä uudemman kerran nurin. Vittu.
Onneksi hän tällä kertaa sentään ehti ottaa ajoissa tukea, eikä kopsahdellut portaita alas. Alkaisi jo olla vähän noloa.

Angel puri huultaansa kuultuaan Kelseyn olevan vielä koulussa. Mutta kauaa hän ei voinut huultaan purra, kun tyttöä kirpaisi edellinen purema ja taas haava aukesi. Niin tosiaan, hänenkin olisi pitänyt jollakin tunnilla olla, mutta... Urheilukentän katsomo oli houkutellut hieman enemmän.

Brandonin huikatessa lähtevänsä kotiin pahis tuijotti toisen menoa hetken aikaa ilmeettömänä. Poika ei näyttänyt edes pysyvän kunnolla pystyssä, jolloin vaaleaverikkö huokaisi raskaasti. Joo joo omatunto, kiva että säkin heräsit.
"Eihän susta oo vittu mihinkään", Angel totesi happamasti, kun otti nuorukaisen melko nopeasti kiinni ja asteli toisen kanssa samaa matkaa.
"Herralla on tasapaino aika paskana, jos et tiennyt", neito ilkkui ja katsoi vain eteenpäin, jotta hän nyt ei missään tapauksessa kaatuisi.

Ei Angel voinut Brandonia yksin päästää kävelemään. Toinen hyvässä lykyssä kaatuisi heti ensimmäiseen ojaan ja mätinisi sinne. Sen verran Angelillakin oli sydäntä, vaikka sitä ei ehkä hevillä uskoisi.

Brandon piti katseensa suoraan eteenpäin, eikä vaivautunut edes luomaan sivusilmäystä tyttöön. Toinen vain pilkkasi häntä koko ajan, ei hän jaksanut kuunnella.
"Ihan hyvinhän mä pysyn pystyssä", kuitattiin pojan lähtiessä laskeutumaan portaita alas. Jokainen askelma tosin tuntui olevan vähän eri kohdassa mitä sen olisi pitänyt olla... No, kyllä tämä tästä. Hän pääsisi kotiin ja sen jälkeen ei olisi enää ongelmia.

Tosin hänen pitäisi käydä ensin siellä kansliassa... Joka oli kolmannessa kerroksessa...
Brandon huokaisi syvään ummistaen hetkeksi silmänsä.
"Et viittis kivuta mun puolesta kansliaan ja sanoo, että oon kipeenä? Ja että mä lähen kotiin", mutistiin sitten hiljaisella äänenvoimakkuudella, pyyteleminen ei ollut oikein hänen alaansa.

Angel käveli vain vaitonaisena Brandonin vierellä varoten samalla omia askelluksiaan. Tyttönen oli nimittäin onnistunut äsken kompastuessaan satuttanut säärensä, mutta se ei luultavasti olisi mitään. Toisella sen sijaan oli aikamoisia ongelmia kävelemisessä.

"Mä en oo mikää juoksupoika", vaaleaverikkö mutisi happamasti ja kaivoi kännykkänsä esille. Se ojennettiin Brandonin puoleen ja kännykän näytössä luki 'kanslisti'. Niin, Angel oli fiksuna tyttönä tallentanut kanslistin numeron kännykkäänsä, niin ei tarvinnut käydä sen naikkosen luona ihan henkilökohtaisesti asioimassa.

Neitokainen pääsi ensimmäisenä tasaiselle maalle ja jäi odottelemaan nuorukaisen tulemista. Jotenkin Angel vain koki, että hänen pitäisi auttaa toinen kotiin, vaikka hyvin epäAngelmaiselta se kuulostikin.

Brandon pudisti lyhyesti päätään, miksi hän edes oli vaivautunut? Siispä itse kipuamaan, kyllä hän perille pääsisi. Olisi päästävä.
Mutta näkökentän laidalle näkyi liikettä ja kun silmät kiinnittyivät siihen, tunnistettiin se puhelimeksi. Kännykäksi, jonka näytössä luki kanslisti. Miten helvetissä hän ei ikinä ollut tajunnut moista? Okei, plussaa Evangelinalle, tyttö ei ollut täysin tyhmä. Inhottavaa myöntää, mutta silti.

Kännykkä otettiin vastaan ja painettiin vihreää luuria. Piippausta, piippausta, piippausta... Brandon oli jo kiroamassa, että vanha harppu oli osannut ajoittaa kahvituntinsa oivallisesti, mutta luojan kiitos se akka vastasi.
Selvitettyään asiansa (tosin useampaan kertaan, naisella taisi olla heikko kuulo tai huono ymmärrys, tai sitten tuo ei luottanut hänen kipeyteensä, kas kun ei käskenyt raahautumaan terveydenhoitajalle... No, vapaa päivä oltiin loppujen lopuksi useiden selittelyjen jälkeen saatu) napautettiin kännykkä kiinni ja asteltiin viimeiset askelmat alas maan kamaralle.
"Kiitti", todettiin lyhyesti nuorukaisen ojentaessa blondin kännykkää takaisin tuolle.

Angel nappasi kännykkänsä Brandonin kädestä ja sujautti sen takaisin laukkuunsa. Tyttö avasi nutturalla olevat hiuksensa ja antoi niiden asettuvan lainehtiviksi, niin kuin hänen hiuksensa aina oli. Sen tehtyään tyttö puki päälleen vaaleanruskean nahkatakkinsa ja jätti sen auki.

Kirkkaansiniset silmät tarkkailivat salaa toisen etenemistä. Angel ei aluksi meinannut myöntää sitä edes itselleen, että oli vähän huolissaan toisen tasapainoilusta. Vaaleaverikkö turvautui nyt siihen ajatukseen, että tämä johtui nyt vain siitä Kelseystä, siitä, että Brandon oli Kelseyn veli ja jos Brandonille tapahtuisi jotain, Kelsey musertuisi. Niin, nyt tämä kuulosti hyvältä selitykseltä Angelille.

Silmät seurasivat laiskasti kännykän tietä tytön kädestä laukkuun, kun toinen avasi vaaleat hiuksensa… Hän ei ollutkaan tainnut laittaa aiemmin merkille, että tyttö oli ihan kaunis. Tai no ei ihan, vaan helvetin kaunis. Harmi, ettei luonnepuolesta voinut mennä sanomaan täysin samaa. Hän tuntui saavan joka kerta jostakin esineestä johonkin ruumiinosaansa, kun he näkivät, eikä hän erityisemmin nauttinut niistä. Hän ei ollut luonteeltaan mikään masokisti.

Brandon tunki kätensä taskuihinsa, mutta vapautti ne hetken päästä takaisin kylkien viereen, tasapainoilu oli hieman hankalampaa kädet taskuissa. Jos hän sattui horjahtamaan, nyt hän pystyisi ottamaan sentään tukea jostakin, eikä vain kaatuisi maahan kuin mikäkin eloton puupökkelö... Vaikka sellainen olo hänellä tällä hetkellä oli. Hetken seisottuaan paikallaan ja vain tuijotettuaan Evangelinaa jätkä lähti kävelemään laiskasti poispäin, sekä blondista että urheilukentästä. Tuon olisi tehnyt mieli sanoa jotain, mutta tässä mielentilassa se olisi vain ollut jotakin nokkavaa ja vittumaista, ja hän olisi saanut kengästä. Ei kiitos.

Angel ei aluksi edes tajunnut Brandonin lähtevän kävelemään aivan toiseen suuntaan. Pari metriä käveltyään ja toiseen päin vilkaistuaan vaaleaverikkö kurtisti kulmiaan ja etsi tuon kiittämättömän idiootin silmiinsä. Turha edes luulla, että tämä pahis lähtisi juoksemaan toisen perään!
"Ja minnehän helvettiin sä oot nyt menos?" Angel sanoi korotetulla äänellään ja oli varma toisen kuulevan sen aivan hyvin. Häntä alkoi taas ärsyttää Brandonin käyttäytyminen, miksi toinen ei vain voinut käyttäytyä kuin kuka tahansa normaali ihminen, johon sattui sillä hetkellä melkein joka paikkaan? Miksi helvetissä Brandonin piti esittää kovanaamaa ja todistaa pärjäävänsä yksin?
Ja miksi helvetissä tämä asia edes Angelia liikutti?

"No vittu mee vaa ja mätäne ojaan, ei kiinnosta!" blondi kivahti hiveven loukkaantuneella äänellä ja heilautti toista kättään nopeasti toisen suuntaan. Niin, ainakin nyt hän pääsisi toisesta eroon.

Toisen korotetut sanat kuullessaan askeleet hetken viiveellä seisahtuivat ja jätkä jäi tuijottamaan eteensä, ennen kuin kääntyi hitaasti ympäri ja kohotti kulmaansa tytölle ja näytti todennäköisesti äärimmäisen typerältä ja hölmistyneeltä. Mitä tuo hänestä muka välitti? Jotenkin Evangelina käyttäytyi hassusti, tuon olisi pitänyt kirota hänet alimpaan helvettiin ja poistua paikalta. Mutta nyt se vaan kyseli minne hän luuli olevansa menossa ja sen jälkeen käski mädäntyä ojanpohjalle.
"Kotiin..." mutistiin lähinnä itsekseen, vaikka se vastaukseksi toiselle oli tarkoitettukin.

Hetken taas seisoskeltuaan Brandon asteli takaisin päin Evangelinan eteen ja tuijotti tyttöä, silmistä oli varmasti luettavissa hienoista hämmästyneisyyttä.
"Haluatko saattaa?" kysyttiin sitten hiljaisella äänellä. Sanat kyllä olivat jokseenkin brandonmaiset, mutta äänensävy, jolla ne lausuttiin, ja ilme, joka oli kasvoilla kun ne lausuttiin, eivät oikein täsmänneet. Äänensävyn olisi pitänyt kuulostaa pirulliselta ja kiusoittelevalta, nyt se oli vain väsynyt. Ja kasvojen olisi tullut virnuilla vinosti, mutta nekin olivat kuin kuolleista nousseen.

Ai että kotiin Brandon oli menossa! Aikoiko toinen kävellä tuossa kunnossa muka pitkällekin? Angel oli jo alkamassa irvailla toiselle kotiin menosta, mutta toisen tultua takaisin blondin luokse ja esitettyä kysymys, unohti Angel kokonaan, mitä hänen olisikaan nyt pitänyt sanoa.
"... Siis mitä?" neito kysyi hölmistyneenä ja tarkkaili Brandonia kulmiensa alta. Saattaa? Oliko toinen oikeasti kysynyt Angelilta, halusiko hän saattaa pojan kotiin?

Pahis tietenkin kuvitteli tämän olevan vain Brandonin kepposia, joten naurahti ivallisesti toisen kysymykselle.
"Unissas", neito vastasi kylmästi ja näytti uhkaavalta.
"Jos mun pitäis muka saattaa sut kotii, meijän pitäis mitä todennäköisemmin ottaa bussi, joka maksais ihan helvetisti ja sitten mun pitäis päästä vielä kotiinkin. Niin että unissas vaan", tyttö mumisi happamasti ja mutristi hitusen huuliaan.

Brandon tuijotti toista, kohautti sitten välinpitämättömästi olkiaan samalla kun silmille valunutta hiuspehkoa harottiin tympääntyneesti takaisin sivulle. Miten vain, ei hän jäisi anelemaan, vaikka olisi varmaan ollut ihan hyvä, jos joku olisi saattanut hänet.
"Unissani sitten", tokaistiin matalasti, "oisin mä takas maksanu."
Nuorukainen lähti löntystelemään takaisin tulemastaan suunnasta, poispäin siis sekä urheilukentältä että Evangelinasta. Tuosta naisesta ei ikinä ottaisi selvää, mitä sen päässä oikeasti liikkui, varsinainen tuuliviiri. Että ota siitä sitten selvää.

Helvetti. Tajuntaa iskeytyi ajatus, että tosiaan, hänellä ei ollut edes rahaa.. Bussi olisi tosiaan ollut ihan kova sana, kun ajatteli, että käveleminen ei ollut välttämättä se vahvin laji juuri tällä hetkellä, ja koti nyt sattui sijaitsemaan sen verran kaukana, että kävellen perille pääsystä ei ollut toivoakaan. Minnehän hän oli edes jättänyt reppunsa... Lyhyt huokaus karkasi Brandonin huulilta ja askeleet hidastuivat entisestään, hän enää tuskin edes käveli eteenpäin.
Helvetin helvetti.

Angel mulkoili Brandonia yhä vain pahasti, kun poika ei anellut saattamista, vaan lähti sitten löntystelemään poispäin Angelista. Sinnehän menisi, ihan sama! Ei neitoa kiinnostanut pätkän vertaa tuon nuorukaisen päähänpistot.

Pahis oli itsekin jo lähtemässä äreänä kotiin päin, kun huomasikin Brandonin hidastavan liikettään ja viimein pysähtyvän. Eikä Angel malttanut olla hiljaa.
"Ja mikäs sua nyt vaivaa? Eiks sun pitänyt lähtee kotiin?" tyttö tiukkasi loukkaantuneen kuuloisena ja heilautti hiuksiaan pois kasvojensa edestä.
"Äläkä vain sano, että sulla ei oo rahaa, koska se on mitä säälittävin tekosyy pyytää saattoapua", Angel murahti vielä ja pyöräytti silmiään. Ehkä hän nyt jäisi vielä hetkeksi kuuntelemaan, mitä toinen aikoisi sanoa pysähtymiselleen.

Brandon kurtisti kulmiaan, yritti miettiä. Bussi maksoi. Taksi myös. Kavereille voisi soittaa, mutta suurin osa istui joko tunneilla tai vastaavasti kotona tai kapakassa ryyppäämässä. Niistä ei oikein löytynyt välimuotoa, joka oli joskus kapakassa ryyppäämässä, mutta kävi asiallisesti koulua. Kaipa hän sitten itse oli se välikappale, vaikkei kylläkään liiemmin käynyt asiallisesti koulua ottaen huomioon, että hän oli juuri saanut maantiedosta ja matikasta hylätyt... Ryyppäämisen hän taas hallitsi vähän liiankin hyvin, eilinenkin iltahan siellä baarissa oli tullut vietettyä ja rahat kadonneet sen illan mukana taivaan tuuliin. Joskus kävi näin, Brandonille aina.

Kun Evangelinan loukkaantunut ääni kuului takaa askel pysähtyi kokonaan ja hitaasti jätkä kääntyi, tuijotti blondia pistävästi. Miksei hän nyt oikein saanut otetta toisen ajatuksista?
"Mähän oon koko ajan menossa", mutistiin sitten raskaan huokaisun kera, ennen kuin tuo heilautti kättään ja oli sen seurauksena lentää nurin. Helvetin helvetti, kävellä nyt kotiin... No, kyllä hän selviytyisi sinne saakka. Ainakin toivoa sopi, sillä hänen ylpeytensä ei antanut periksi, että hän olisi pyytänyt taaksejäänyttä blondia saattamaan, ei helvetissä. Hän oli kerran pyytänyt, sekin oli jo ollut paljon, toinen kerta... Samoin tein voisi soittaa valkotakkiset kuljettamaan hänet pehmustettuun, pyöreään huoneeseen. Brandon Moore ei pyytele.

Paitsi että hän oli juuri pyytänyt, mutta sitä ei lasketa. Poikkeus vahvistaa säännön, niinhän sitä aina toitotetaan. Ja itseasiassa Brandon toivoi todella, että se pitäisi paikkansa, sillä häntä häiritsi niin julmetusti se, että hän ylipäätään oli kysynyt mitään Evangelinalta. Se ei ollut ollenkaan normaalia.

Evangelina tiesi, että nyt jokin ei ollut kohdallaan. Hän ei liikahtanutkaan, kun Brandon oli pelkän käden heilautuksen myötä kaatua. Vaaleaverikön kulma kohosi hitusen, kun tyttö yritti analysoida, mitä pojalla oli oikein mielessä.
"Joo, no, tolla vauhdilla et taida olla kotonas kuin vasta viikon päästä", neito tokaisi sitten ja pyöräytti silmiään. Älä edes ajattele sitä, Angel. Jos sinä sen teet, sinä... Sinä tulet katumaan sitä heti illasta!

Mutta sitten tyttö olikin jo kävelemässä Brandonin luo ja kirosi itseään mielessään. Angel tuuppasi kämmenellään Brandoniaa selkään ilmaistaakseen näin, että he jatkaisivat matkaa.
"Sulla ei oo rahaa, eikö niin", Angel puhui hiljaa, muttei ottanut katsekontaktia poikaan.

Aivot punnitsivat vaihtoehtoja, jos hän vain menisi tunnille, nukkuisi ne ohi ja lähtisi sitten Kelseyn kyydissä kotiin. Paitsi ettei tytöllä ollut autoa, vaan moottoripyöränsä, johon tuo ei ottaisi häntä varmasti kyytiin, ainakaan nyt kun kypäräkin lojui kotona vaatekomerossa pölykerroksen peitossa.

Blondin piikitteleviksi tulkitut sanat kuultiin kyllä, mutta mitään ei vastattu. Kyllä, hän ehkä olisi ensi viikolla kotona, mutta olisipa joka tapauksessa edes joskus, sillä hän ei kyllä helvetissä jäisi koululle odottelemaan esimerkiksi sitä, että armas veli raahaisi perseensä tänne ja ottaisi kyytiin. Ja oli sanomattakin selvää, että siinä menisi kauan. Vähintäänkin kaksi tuntia, Kevin nyt sattui olemaan milloin missäkin. Uusi huokaus, pitäisi hankkia töitä. Työt tietävät rahaa ja rahalle on aina käyttöä.

Kun Evangelina yhtäkkiä tuntui ilmestyneen kuin taikaiskusta viereen jätkä kohotti kulmaansa ja loi toiseen epäilevän silmäyksen, mutta lähti kuitenkin kävelemään eteenpäin katseen kääntyessä eteenpäin. Ei parannut tällaisessa kunnossa kovin paljoa sivusilmällä vilkuilla mihinkään.
"Hyvin päätelty neiti Holmes", vastattiin väsyneesti. Vaikka hän kuinka yritti pitää kielensä kurissa, ei tuo voinut luonnolleen mitään, vaikka hän tiesikin Evangelinan hermostuvan hänen sanomisistaan. Ainakin useimmiten tuo vain kimpaantui.