You won't take away my pride not this time

// aimee ja lucas mukhaan (--8 //

Kirkuvan raidallisiin sukkiin, vanhoihin farkkushortseihin ja ruudulliseen paitaan pukeutunut
punapäinen tyttö seisoi hiukan hämmentyneen näköisenä keskellä koulun pihaa. Sillä hetkellä tyttö seisoi vielä vihreän nurmen peittämällä alueella, mutta pian hän siirtyi asfaltille. Jo sen lisäksi, että purukumin pinkit hiukset omaava tyttö oli pukeutunut varsin räikeästi, oli näyssä outoa se, että tällä oli skeittilauta mukanaan. Se roikkui jäykkänä tytön käsissä ja näytti suhteellisen vanhalta ja ränsistyneeltä.

Oli ruokavälitunti ja Hayley oli seisahtunut koulun sivustalle rullalauta käsissään. Kyllä, oudoltahan se kuulostaa, mutta tyttö oli löytänyt laudan kirpputorilta halvalla ja jostain kumman syystä hän oli päätynyt kassalle samainen lauta kädessään. Ja tietysti kun Hayley oli sen vähäisillä rahoillaan ostanut, oli hänen pakko käyttää sitä. Kotiin päästyään punapää oli kironnut ostostaan, joskin olihan se varsin hayleymainen kaikessa värikkyydessään. Silti, hän olisi voinut vaikka ostaa ruokaa itselleen tai koiralleen niillä rahoilla. Voi miksi ihmeessä Hayley oli mennyt ostamaan mokoman kapistuksen? No se oli ainakin varma, että hän tulisi kokeilemaan skeittausta. Harrastivathan monet tytöt laudanpätkän päällä temppuilemista, joten miksi se ei onnistuisi Hayleylta?

No ensinnäkin siksi, koska Hayley ei omista kovinkaan hyvää tasapainoa. Punapää laski laudan maahan käsistään tipauttamalla sen, jonka jälkeen hän tuijotti sitä hetken. Varoen hän asetti toisen jalkansa skeitin päälle ikään kuin kokeillakseen kestääkö se hänen painoaan. Hetken kuluttua Hayley nosti myös toisen jalkansa laudan päälle ja seisoi sen päällä tasapainoa hakien. Yllättävän hyvin se löytyikin ja hän pysyi kuin pysyikin laudan päällä ehjin nahoin.

”Katokkaa tota, nyt se luulee olevansa skeittari!” Muuan vaaleaverinen kermaan kuuluva henkilö huudahti kaverijoukolleen kävellessään pinkkipään ohi. Vastalauseena tytön kommentille Hayley näytti tytön loittonevalle selälle keskisormeaan ja hypähti pois laudan päältä. Pieni hymynkare nousi hänen huulilleen, olihan hän selvinnyt hengissä uudesta kokeilustaan.

Kun Hayley oli useampaan otteeseen pelkästään tasapainoillut rullalaudan päällä liikuttamatta sitä ollenkaan, oli aika kokeilla tasapainoilua liikkuvan laudan päällä. Tyttö oli
televisiosarjoissa nähnyt kuinka pojat olivat asettaneet toisen jalkansa skeitin päälle ja lähteneet potkuttamaan toisella jalalla vauhtia. Hayley teki samoin ja hyvällä menestyksellä. Pienen huojumisen kera hän liikkui muutaman metrin ja naurahti suorituksensa päätteeksi.

Ei kulunut kauaakaan kun Hayley jo liikkui laudalla ympäri koulun pientä asfalttista aluetta väistellen muita oppilaita. Pieniä naurunpyrähdyksiä kuului rullien rahinan lomasta. Skeittaaminen oli itse asiassa hauskempaa kuin Hayley oli osannut odottaa. Hauskuus tosin loppui siihen kun se samainen blondi tönäisi punapään kumoon kävellessään hänen ohi. Vaalea kaunotar naurahti pienesti ja jatkoi matkaansa kikattavat ystävänsä perää pitäen. Tietysti Hayley oli pyllähtänyt maahan tönäyksen voimasta, vaikkei se ollut mitenkään kovin suuri töytäisy ollutkaan. Tasapaino ei ollut kuitenkaan ehtinyt vielä kehittyä tarpeeksi, jotta tyttö olisi voinut torjua tönäisyn ja kaataa puolestaan blondin.

// Ei mitään, ei mitään (--8 //

”Voi helvetin helvetti!” Hayley inahti huuliensa raosta. Vaikka kaatuminen ei sivustakatsojien silmiin ollut näyttänyt pahalta, siltä se tuntui. Punapää osasi kuvitella kirkuvan violetit mustelmat takamuksessa sekä jaloissa. Olisikohan hänen sittenkin pitänyt laittaa kypärä ja muut suojavermeet päälle? Se jos joku olisi näyttänyt naurettavalta, eikä edes Hayley tohtinut pukeutua moisiin varusteisiin, vaikka hän massasta vaatetuksellaan poikkesi.

Hayley ei ehtinyt kiinnittää huomiotaan mihinkään muuhun kuin kiroamiseen, eikä hän näin ollen huomannut poikaa, joka viiletti skeitti jalkojensa alla hänen luokseen. Manaten ilkeästi kostavansa vaaleaverikölle ja kiroillen tavallistakin pahemmin hän yritti nousta ylös kuitenkaan onnistumatta siinä. Olihan Hayleyn myönnettävä kömpelyytensä ja huonon tasapainotaitonsa.

Punapää hätkähti, kun kuuli pojan äänen edestään. Ei siksi, että olisi pelännyt, hän oli vain niin omissa ajatuksissaan miettimässä kostoa blondille, että hän lievästi sanottuna säikähti.
”Äh, joo. Enköhän mä oo.” Hayley vastasi pojalle tutkien tämän kasvonpiirteitä ja ulkomuotoa tarkasti. Minkä helvetin takia juuri skeittareihin kuuluvan oli määrä auttaa häntä? Olisi hän tosin selvinnyt itsekseenkin, mutta toki apu kelpasi.

Poika näytti juuri sellaiselta, jonka perässä tytöt juoksivat pää kolmantena jalkana, ja se epäilytti Hayleyta. Hän pohti mielessään oliko toisen auttaminen pilaa, sillä suurin osa tuonnäköisistä karttoi punapäätä minkä kerkesi. Punapäälle se kelpasi ihan hyvin, ei hän toisten seuraa kaivannutkaan – ainakaan useimmiten.
”Ootko sä tosissas?” Hayley kohotti kulmiaan ihmeissään. Toinen tarjoutui auttamaan häntä? Tietysti hän tarttui käteen siinä toivossa, että pääsisi takaisin jaloilleen. Jossain määrin punapää kuitenkin pelkäsi, että poika vain kaataisi hänet uudelleen maahan. Se ei olisi ollut minkään valtakunnan ihme.

”Voi helvetti mä kyllä niin kostan tuolla lehmälle”, hän kivahti suutuspäissään lähinnä itselleen.

”Auttamaan mut ylös”, Hayley naurahti ja puhdisti takamustaan, johon koski pienesti. Punapää oli luullut, että kaatuminen olisi sattunut paljon enemmän. Kummallista. Tyttö kun ei ollut tuntenut melkein mitään.
”Niin siis harvat sun näköset kehtaa tarjota mun näköselle auttavaa kättä”, hän lisäsi ja hymyili toiselle ystävällisesti. Ihmeellistä kun poika ei juossutkaan häntä päätä pahkaa karkuun. Se itse asiassa huvitti Hayleyta jossain määrin, sillä kyllä tummaverikkö oli ainakin hiukan varuillaan. Ei se ihme ollut, sillä niin useimmat olivat. Suurin osa kyllä kiersi pinkkipään kaukaa ja vain harvat uskaltautuivat juttusille.

”Kävelevä friikkisirkus Hayley”, tyttö esittäytyi naurahtaen ja nyökkäsi tervehdykseksi. Hän oletti että skeittaripoika esittelisi itsensä, jos ei juoksisi karkuun tai haluaisi pysyä anonyyminä hänen seurassaan. Ihan mukavalta tapaus kuitenkin vaikutti.

Hayley naurahti hyvin kuuluvasti pojan sanoille, mikä sai monien pihalla oleilijoiden katseet kohdistumaan tyttöön.
”Voi kuule, mä en koskaan, en koskaan, anna olla”, punapää vastasi painottaen sanaa koskaan. Se nyt vain sattui kuulumaan Hayleyn luonteeseen. Hän ei koskaan antanut periksi, eikä koskaan antaisi rikkaalle pennulle sitä tyydytystä, ettei hän antaisikaan samalla mitalla takaisin. Ei se auttanut, vaikka Hayley ei ottanut herjoja kuuleviin korviinsakaan, ne samaiset kakarat vain jatkoivat ja haukkuminen yltyi. Pienestä pitäen tyttö oli oppinut antamaan samalla mitalla takaisin, eikä hän varmasti antanut asian olla.