Yo, its a unique foundation that I'm standing on

// Tinds, tinds. Joku toinen (skeittari) tänne näin?<:
Ois niinku kiva //


Oli lämmin sunnuntaiaamu ja viimeinen vapaapäivä, ennen kuin Wysterian oli aika aloittaa elämä uudessa koulussa. Heidän perheensä oli vasta pari päivää sitten muuttanut San Diegoon, eikä tyttö ollut vielä saanut tavaroitaan puretuksi. Se nyt ei ollutkaan ihan ensimmäinen asia, mikä häntä olisi kiinnostanut. Sen sijaan hän oli hyvin utelias ja halukas tutustumaan uuden paikkakuntansa tarjoamiin virikkeisiin ja mestoihin.

Wysteria nousi jo hyvin varhain sängystään ja suunnisti heti herättyään suihkuun. Hän oli harvinaisen nopea toimissaan ja viipyikin suihkussa vain 15 minuuttia. Suihkusta päästyään tyttö kuivasi nopeasti itsensä ja suuntasi takaisin huoneeseensa. Pyyhe viskattiin jonnekkin nurkkaan tai minne liekään ja tapsuteltiin sitten vaatelaatikoille. Laatikosta kaivettiin puhtaat alkkarit, pinkki T-paita ja minishortsit. Pihalla todellakin oli lämmin ja myöhemmin sää varmasti lämpeni entisestään, eikä tytöllä ollut aikomuksena ihan heti palata reissultaan. Wysteria puki nopeasti ja kuivasi hiuksia samaan aikaan. Hän todella tahtoi sinne ulos ja nopeasti. Tyttö etsi käsiinsä repun, heitti sen sisälle kännykän, avaimet, kameran ja juomapullon. Vielä vähän meikkiä naamaan ja horisontti kenkähyllyyn. Siinä meinasikin tulla pieni valinnanvaikeus. Kenkiä oli liikaa mutta silti liian vähän. Wyz valikoi hyllyltä valkoiset skeittarit ja veti ne jalkoihinsa. Naamataulu käännettiin peiliin päi ja ilme vääntyi heti vaikealle mutrulle. Ei, valitut kengät ei sopinut kokonaisuuteen. Takaisin kenkähyllylle. Valkoiset skeittarit siirrettiin takaisin hyllyyn ja tilalle otettiin värikkäät reeboksit. Tällä kertaa peilikuva näytti tyytyväiseltä ja ei sitten muuta kuin menoksi!
”Moikka mä meen!”, tuo huusi vielä peräänsä, vaikkei kukaan muu tainut olla vielä edes hereillä. No, nytpä sitten viimeistään heräsivät.

Wysteria kahmaisi kainaloonsa yhden laudoistaan ja poistui ovesta säteillein oikein aurinkoisesti. Heti kävelytielle päästyään lauta pudotettiin maahan ja lähdettiin rullaamaan. Ulkona ei ollut näin varhain aamulla vielä paljon porukkaa. Vain muutama mummo ja lenkkeilijä koiransa kanssa tuli Wyziä vastaan.

Tyttö oli ottanut selvää, että jossain lähistöllä oli jonkinlainen skeittipuisto. Hän myös uskoi painaneensa mieleen tarpeeksi hyvin sen sijainnin, että osasi sinne nyt. Yhdellä korttelin kulmalla tyttö epäröi hetken kumpaan suuntaan kääntyä, mutta löysi kuin löysikin lopulta perille puistoon.
Leveä tyytyväinen hymy kaareili tytön huulilla. Hän suuntasi saman tien yhdelle rampeista ja tiputti reppunsa sivuun alkaen sitten lämmitellä. Pari ihan perus ollieta ja sitten jo vähän vaativampaa. Tyttö keskittyi ja päätti että kokeilisi heelflippiä. Mutta no, onnistui tyrimään sen sitten täysin kompastumalla lautaansa. Sen seurauksena hän lensikin vatsalleen maahan ja teloi polvensa. Ja hän todella lensi aika pahannäköisesti.
”Ai vittuuuuuh..!”, tyttö inisti maassa ja puri huultaan kivuissaan. Wysteria punnasi itsensä istuma-asentoon jotta voisi tutkia polveaan. Polvi oli ruhjeilla ja vuosi verta. Ei siinä muuten mitään, Wyz ei vaan tahtonut että siitä jäisi jokin arpi.

//minä hipsin Bradleyn kanssa paikalle, jos vaan sopii...//

Oli aikaista. Oikeastaan oli liian aikaista herätä, ainakin siinä talossa, jossa Bradley eli isänsä ja malli-äitipuolensa kanssa. Nämä nukkuivat ties miten pitkään, ellei sitten pikkuinen Leo sattunut herättämään näitä. Mutta olihan Leonardilla oma hoitaja, joka pitäisi varmasti huolen siitä, että vanhemmat saivat nukkua rauhassa.
Koska Bradley nyt kuitenkin oli herännyt, hän päätti lähteä ulos. Ei sisälläkään voinut tehdä mitään muuta kuin olla koneella tai lukea, eikä nuorta miestä kiinnostanut moinen touhu pätkän vertaa, ei ainakaan sinä aamuna.

Reippaasti Bradley pukeutui löysiin mustiin collegehousuihin ja valkoiseen t-paitaan. Jalkaansa hän vetäisi vihreät skeittikengät. Hän oli nimittäin päättänyt lähteä skeittaamaan, vaikka arvelikin joutuvansa olemaan paikalla yksinään. Ainakaan kukaan hänen kavereistaan ei ollut ikinä näin aikaisin hereillä viikonloppuna.
Bradley nappasi mukaan suosikki lautansa ja päästyään kävelytielle, hän hyppäsi laudan päälle ja lähti etenemään kohti skeittipuistoa.

Matka sujui laudan kanssa joutuisasti, eikä kestänyt kauaa, ennen kuin Bradley jo näki suosikkipaikkansa. Täällä hän oli tehnyt ensimmäiset hienot temppunsa. Ja täällä hän todennäköisesti opettelisi niitä lisää.
Samassa Bradley kuuli erään rampin luota huudahduksen. Jotain oli selvästi sattunut ja se sai nuorukaiseen lisää vauhtia.
Paikalle päästyään Bradley näki rampilla istumassa tytön, joka katseli polveaan.
"Sattuiko pahasti?" Bradley kysyi ja asteli lähemmäs lauta kainalossaan.

// Sopii oikein hyvin <; //


Tyttö sipaisi polvea sormellaan ja puri taas huultaan. Hemmetti kun kirveli. Wysteria tiesi, ettei pelkkä polven tuijottelu auttanut. Jälki täytyi puhdistaa ja sitoa sitten liinalla tai jollain kiinni. Ei mitään sen kummempaa. Ei tässä sentään ambulanssilla kiiruusti teho-osastolle oltu menossa.

Pian kuului pojan ääni vähän matkan päästä jolloin Wyz kohotti katsettaan äänen suuntaan. Joku skeittari poju seisoi siinä lauta kainalossaan ja käveli häntä kohti. No, olisiko paikalle voinut odottaakaan muunlaista ihmistä saapuvan, kuin juuri jonkun skeittarin? Kyseessähän oli sentään skeittipuisto. Paikka tuskin oli esimerkiksi goottien ja nörttien yleisimpiä hengailupaikkoja.
”Äsh, on sitä pahempaaki nähty ja koettu”, Wyz vastasi pojan kysymykseen virnistäen ja heilautti kättään huolettomasti. Tytöstä oli muuten erittäin häiritsevää, että tavatessaan henkilön ensimmäistä kertaa, hän sattuikin antamaan itsestään oikein vakuuttavan skeittitaitajan kuvan. Hänen täytyi vielä näyttää toiselle, että kyllä hän oikeasti jotakin osasikin.
”Naarmu vaan”, tyttö vielä lisäsi vähätellen ja kapusi ylös maasta pyyhkien sotkuja itsestään. Siinä pojan vierellä seistessään Wyz tunsi itsensä entistäkin kääpiömmäksi. Toinen oli näin yhtäkkiä silmäys näkemältä häntä varmaan yli 30cm pitempi. Asiaahan ei myöskään yhtään edes auttanut se, että tyttö oli kaikin muunkin puolin pieni ja siro tapaus. No, ei kai siinä sitten mitään.

Wyz suunnisti hetken matkan päähän reppunsa luo, toinen jalka ihan vähän ontuen. Hän alkoi tonkia reppunsa sisältöä ja pian käteen tarttuikin vesipullo. Wyz puhdisti vedellä haavan kaikesta hiekasta ja pölystä. Sitten se täytyikin vielä sitoa jollain.
Katse käännettiin taas valkopaitaisen poitsun puoleen.
”Hei, ei sul sattuis ole mitää huivii, liinaa tai jotai muuta minkä sais sotkee verellä?”, hän kysäisi viitaten polveensa ja käytti hyväkseen kuuluista herttaista hymyään. Sen ilmeen tehdessään hän olisi saanut ties miten monta kertaa jonkun alistumaan tahtoonsa tai tekemään jotain muuta, mistä hänelle oli hyötyä. Ilmeelle ei yksinkertaisesti voinut sanoa ei. Tai niin Wyz ainakin luuli.

Bradley tuijotti tyttöä huolestuneena. Toiseen oli selvästi sattunut, mutta tämä taisi haluta salata sen. Bradley sai pian huomata, että tyttö oli häntä selvästi lyhyempi. Mutta se nyt ei haitannut mitään. Lyhyissä ihmisissä ei ollut mitään vikaa, varsinkaan tyttöjen ollessa kyseessä.
Poika jatkoi huolestunutta tuijotustaan yhä, kun tyttö näytti ontuvan toista jalkaansa. Ilmeisesti kyseessä ei ollut mikään "pelkkä naarmu" kuten tyttö itse oli väittänyt.

Bradley aikoi sanoa asiasta, mutta tyttö oli jo esittänyt uuden kysymyksen. Nyt skeittaripoju joutui puistelemaan päätään. Ei hänellä ollut mitään huiveja taskuissaan, eikä mitään muutakaan hyödyllistä.
"Ei mulla taida olla mitään." Bradley tokaisi, pettyneenä siitä, ettei voinut antaa nuorelle naiselle sitä mitä tämä tarvitsi. Tytön ilme oli niin suloinen, että Bradley olisi voinut vaikka juosta kotiinsa hakemaan jotakin. Mutta siinä ajassa toinen ehkä ehtisi hakea lähempääkin jotakin.

"Paitsi jos todella tarviit jotain tuohon, niin voin kai mä mun paitaa lainata." Bradley sanoi. Hän ei vain voinut olla tarjoamatta yhtään mitään. Ulkonakin oli kuitenkin sen verran lämmintä, että siellä tarkenisi ilman paitaakin. Ja Bradley oli kyllä ihan katseenkestävä ilman paitaakin. Vielä poika ei kuitenkaan heittänyt paitaa pois päältään, sillä hän halusi kuulla ensin tytön vastauksen.

Wyz odotteli kärsivällisenä pojan vastausta ja siinä se sitten tulikin. Toinen pudisteli päätään ja sanoi, ettei hänellä tainnut olla oikein mitään millä haavan voisi sitoa. Tyttö hymyili pienesti ja nyökäytti päätään. Okei, ei voinut sitten mitään. Wyz asetteli hiuksiaan korvansa taa ja kyykistyi uudelleen repulleen, jos sieltä vaikka sattuisi löytymään jotain hyödyllistä. Joku pieni kankaanpalakin riitti hyvin. Ei haava nyt niin valtava ollut.

Huomio repusta siirtyi taas pian skeittaripojuun, kun tuo kertoi voivansa tarjota paitansa hätiin. Wyzin kasvoille levisi leveä, ehkä myös hivenen huvittunut hymy. Toinen taisikin olla oikea kunnon ritari luonteeltaan.
”Voi miten jaloa..”, tyttö totesi ääneen hymyn kaareillen huulilla. Hän oli aidosti liikkuttunut moisesta eleestä.
”Ei sun ny silti sentää paitaas tarvi uhrata. Enköhä mä jotain täältä löydä”, tyttö jatkoi puhelemistaan ja kääntyi vielä kerran tähtikuosisen reppunsa puoleen toivoen, että sieltä löytyisi edes jokin pieni kankaanpalanen. Muuten hän uhraisi pian oman paitansa polvelleen. Okei, ei nyt kumminkaan.

No, nenäliinoja löytyi. Sai luvan kelvata. Wysteria istahti maahan ja alkoi pyyhkiä polveaan paperilla. Eiköhän sillä enimmät vuodot saanut tyrehdettyä. Tyttö vilkaisi poikaa ja sitten taas polveaan naurahtaen.
”Tiedän et tää näyttää säälittävältä”, hän heitti huvittuneena ja vaihtoi uuden paperin polvelleen. Todellakin, nenäliinoilla. Eipä siinä sitten mitään.
”Mä oon muute Wysteria. Ei olla vielä esittäydytty”, hän paljasti nimensä ja hehkui taas tavalliseen tapaansa aurinkoisena. Oikein mielellään hän tutustuisi tuohon poikaan enempikin. Hän tiesi jo nyt ainakin yhden yhdistävän tekijän heidän välillään. Skeittauksen. Ties sitten mitä muuta yhteistä heillä saattoikaan oikein olla. Ja siihen ei muu auttanut kuin ottaa vain selvää asiasta tutustumalla.

Tytön hymyillessä Bradleyn paitatarjouksen jälkeen poika tajusi, että se oli ollut ehkä liian hölmö ehdotus. Ei tyttö tainnut ihan niin pahassa pulassa olla, että olisi pitänyt paitoja alkaa riisua. Bradley odotteli rauhassa, että tyttö saisi tarkastettua reppunsa.
"No en mä nyt sanois ihan säälittäväks," Bradley tokaisi ja istahti rampin reunalle. "Parempihan tuo on kun ei mitään."
Poika laski laudan käsistään alas vasta nyt. Hän asetti sen viereensä ja katseli sitten tytön touhuja.

"Mä olen Bradley," poika esitteli itsensä sen jälkeen, kun polveaan hoitava tyttö oli ensin esitellyt itsensä. "Sä et ole kyllä käynyt usein täällä skeittaamassa, tai sitten oot ollut aina sillon kun mä olen ollu jossain muualla. Koska et näytä yhtään tutulta."
Bradley katsoi kysyvästi tyttöä ja odotti tämän kertovan jonkin selityksen sille, ettei Bradley ollut ikinä nähnyt tätä skeittaamassa. Tai Bradley ei kyllä muistanut nähneensä tyttöä ikinä muutenkaan, olisi hän varmasti tämän muistanut. Wysteria kun vaikutti rennommalta ja luontevammalta kuin useimmat San Diegon kaduilla häntä vastaan kulkeneet naispuoliset ihmiset.

// Anteeksi kesto 8<. Ei tuu toistumaan //


Poika tokaisi, ettei Wyzin paperitouhut polvelle nyt niin säälittäviä olleet, että parempi sekin kun ei mitään. Wyz vain nyökytteli päällään ja katseli kun toinen istuutui rampin reunalle. No, totta. Oli sentään jotain jolla sai haavan putsattua. Ainakin nenäliinat olivat puhtaita, ei käytettyjä.

Poika esittäytyi Bradleyksi johon Wysteria hymyili taas hyväntuulisesti. ”Hauska tavata Bradley”, tyttö ehti sanoa, ennen kuin toinen taas avasi suunsa. Wyz virnisti. Jeb, poika oli oikeassa. Ei hän ollut ennemmin täällä skeitannut ja siihen oli kyllä oikein oiva syykin.
”Joo, en oo ennemmi tääl skeitallu. Muutettiin kato just vast tänne New Yorkista”, tyttö selitti toiselle ja lopetti hetkeksi polvensa kimpussa operoinnin.
”Oon siis vielä iha hukassa näist kaikist paikoist sun muist tääl”, Wyz virnisti kepeästi ja suoristeli välillä koukussa olleita jalkojaan.

Varovasti hän taas nousi jaloilleen ja totutteli loukatulla jalalla astumista. Ei hänen ensimmäinen skeittipäivänsä täälä voinut näin päättyä! Kyllä, hän tahtoi vielä koittaa uudestaan.
Tyttö pudotti lautansa maahan ja oli taas omasta mielestään valmis nousemaan sen selkään.
”Mitä kouluu sä muuten käyt?”, hän kysyi rennosti ohimennen tuolta blondilta seuralaiseltaan.

Bradley hymyili tytölle tämän sanoessa tavanomaiset kohteliaat kommentit esittäytymisen jälkeen. Mitäpä tuohon olisi enää tarvinnut sanoa? Ei mitään. Silti Bradley esitti kohta jo kysymyksen, johon tyttö sitten vastasi.
Poika oli siis ollut oikeassa, eikä ollut käynyt paikalla aina eri aikaan kuin Wysteria. Tämä siis oli vasta muuttanut San Diegoon. New Yorkin elämän menoon tottunut tyttö ei ehkä ollut ihan kotonaan San Diegon kokoisessa paikassa, mutta no, olihan tämäkin paikka ihan tarpeeksi iso. Ainakin Bradleylle.
"New Yorkissa taisi olla vähän erilaista," Bradley sanoi ja katsoi tyttöä. "Tai siis onhan se isompi paikka kun tämä."

Bradley katseli, kun tyttö asteli eteenpäin. Jalka ei ainakaan ollut ihan muusina, kun kerran toinen pystyi kävelemään ja se jos mikä oli hyvä asia. Bradley ei olisi voinut lähteä pois, ellei tiennyt, että tyttö selviytyisi pois paikalta. Ja Bradley ei todellakaan aikonut vielä lähteä, vastahan hän oli tullut.
"Mä käyn Aston Highta," Bradley vastasi toisen kysymykseen. Tyttöä ei ainakaan ollut siellä näkynyt, olisihan hän tämän ilman muuta muistanut, kun kerran tämäkin skeittasi. "Entä sä?" poika sitten kysyi.

Tyttö katsoi ja kuunteli kun poika puheli New Yorkissa olevan varmaan vähän erilaista kuin San Diegossa. Wysteria kallisti päätään ja näytti pohtivalta. Sitten hän kohautti huolettomasti olkiaan.
”Niin kai. Onhan se outoo kun yhtäkkiä kaikki onkin ihan erilaista. Ympäristö, ihmiset ja niin”, hän virnisti. Pojan puheissa oli kyllä perää. Olihan New York paljon isompikin kaupunki kun tämä paikka, vaikkei kyllä San Diegokaan nyt mikään aivan mitätön kooltaan ollut.

Wyzin ilme kirkastui oitis kuulessaan pojan vastauksen seuraavaan kysymykseensä. Katse käännettiin kyseisen blondin puoleen hymähdellen.
”Niinkö?”, tyttö kysäisi tai oikeastaan ennemminkin totesi odottamatta siihen mitään vastausta. Tyttö astui taas lautansa päälle ja loi haastavan katseen pojan suuntaan. Oli kiva nähdä millaisiin temppuihin blondi oikein kykeni. Mutta pian toinen kysyikin mitä koulua Wyz itse kävi.
”Mäkin käyn sitä. Tai siis alotan huomenna”, hän selitti ja sekunnissa kasvoille levisikin taas innostunut hymy.
”Hei, sä voisitkin varmaan vähä opastaa mua sielä!”, Wyz puheli innoissaan ja katsoi Bradleytä jatkaen sitten.
”Ja auttaa vähän pääsemään alkuun ja tällee. Jos siis siitä ei oo liikaa vaivaa?”. Lopun hän lisäsi hieman varovasti ja katsoi toista taas sillä kuuluisalla suloisella ilmeellään. Eihän hän voinut toista pakottaa oppaakseen jos toinen ei tahtonut. Ehkä hän olikin innostunut vähän liian aikaisin, koska mitä jos poika ei tahtonutkaan olla ylipäätään missään tekemisissä hänen kanssaan? Se olisi sääli, sillä Wysteria oli jostain syystä erityisen innoissaan tästä uudesta tuttavuudesta. Ehkä siksi, että poika sattui olemaan niitä ensimmäisiä ihmisiä San Diegossa, joiden kanssa hän oli päätynyt juttelemaan.

Bradley nousi seisomaan, kun huomasi tytönkin nousevan jälleen lautansa päälle. Tämän katseesta näkyi, että tämä tahtoi nähdä hänen skeittaavan. Ja skeittaamaanhan Bradley oli tullutkin, joten mikäs siinä?
Pojan kasvoille melkein kohosi yllättynyt ilme, kun tyttö sanoi käyvänsä myös Astonia. Koska toinen kuitenkin lisäsi perään, että aloittaisi huomenna, ilme ei kerinnyt aivan kasvoille asti.
"Joo, no eiköhän se onnistu," Bradley sanoi, kun tyttö ehdotti, että hän voisi auttaa tämän alkuun uudessa koulussa. Poika alkoi jo miettiä, pitäisikö toista varoittaa klikkiytyneestä porukasta. New Yorkissakin oli varmasti ollut jotain klikkiytymistä, mutta oliko se sitten samaa tasoa kuin Astonissa?

Toistaiseksi Bradley päätti pysyä ihan hiljaa asiasta. Huomennahan tyttö sen pääsisi näkemään, kun itse tulisi paikalle. Ja ainakin skeittareiden joukossa Wysteria otettaisiin varmasti hyvin vastaan, sitä nyt ei tarvinnut edes epäillä!
"Joo, oon ihan varma että pääset siellä hyvin mukaan kuvioihin ja saat kavereita," Bradley selitti ja astui hänkin nyt laudan päälle. Nyt vain sitten kun saisi päätettyä aloittaisiko olliella, vai mitä tekisi. Ei hänen kai tarvinnut yrittää tehdä toiseen sen kummempaa vaikutusta. Paitsi olisihan se nyt ihan kiva, jos toinen pitäisi häntä hyvänä skeittarina, eikä minään aloittelijana.

Luulisi, ettei tytön aurinkoisesti säteilevä hymy voinut siitä enää parantua, mutta näköjään voikin. Sillä Bradleyn ilmoittaessa, että eiköhän oppaana oleminen häneltä onnistu, Wysteria muuttui taas entistä hyväntuulisemmaksi.
”Hieno homma”, tyttö vielä lisäsi ja seurasi samalla pojan touhuja. Toinen oli nähtävimmin tajunnut hänen katseensa, kun kerran nousi itsekin maasta lautansa selkään. Wyz testaili vielä pariin otteeseen kipeällä jalalla astumista, jonka jälkeen pystyikin todeta, ettei siihen sattunut niin paljon etteikö skeittaamaan olisi pystynyt.

Bradley kertoi myös olevansa varma siitä, että Wysteria saa hyvin kavereita ja pääsevän mukaan kuvioihin. Pojan sanat saivat tytöltä vastaukseksi huolettoman olkien kohautuksen hymähdyksen saattelemana. Niin, toivottavasti. Ei voinut koskaan olla varma, mutta kyllä Wyz oli melkein aina hyvä tutustumaan uusiin ihmisiin, joten tuskin nytkään pääsisi toisin käymään.

Nyt he molemmat seisoivat lautojensa päällä valmiina temppuilemaan. Ja tällä kertaa Wystera päätti onnistua omassaan. Hän tahtoi antaa itsestään hyvän skeittarin kuvan. Hän ei kerta ollut enää mikään ihan aloittelija.
Wyz potki vauhtia lautaansa. Hän tahtoi kokeilla uudelleen heelflippiä. Hän osasi sen ja pakkohan se oli edes kerran tehdä niin, että se jopa onnistuisi. Vielä vähän vauhtia ja.. Nyt! Woolaa, se onnistui kuin onnistuikin. Lauta pyöri upeasti hänen jalkojensa alapuolella ympäri. Hah, pieni naarmu polvessa häntähän ei estä.

Bradley katsoi, kun tyttö otti vauhtia ja teki sitten siistin heelflipin. Bradleyn oli pakko myöntää, että tyttö todella osasi skeitata. Ihan jokaiselta ei kyllä tuo temppu onnistunut, häneltäkin oli mennyt pitkään ennen kuin oli oppinut sen kunnolla. Bradley mietti sitten mitä itse tekisi. Hän päätti, ettei nyt viitsisi esitellä taitojaan sen kummemmin, koska hän ei halunnut, että jonkun vasta oppimansa tempun takia satuttaisi itsensä tytön edessä. Mitä tuo hänestä sitten edes ajattelisi? Tuskin mitään kovin positiivistä.

Hetken kuluttua Bradley otti vauhtia. Nyt hän tiesi mitä tekisi. Hän päätti tehdä kickflipin, mikä oli melkein samanlainen, kuin Wysterian juuri tekemä temppu.
Poika lisäsi vauhtia ja ei mennyt kauaa, ennen kuin temppu oli tehty. Sillä tuskin saisi tehtyä Wysiin sen kummempaa vaikutusta, mikä ehkä kuitenkin vähän harmitti Bradleytä. Hän kuitenkin halusi näyttää joltain tytön silmissä, pakkohan se oli myöntää.

Huomio siirtyi nyt pojan puoleen. Okei, Wyz teki äsken oman temppunsa ja nyt oli sitten aika nähdä mihin tuo Bradley kykeni. Tytön katse seurasi tarkasti perässä toisen menoa. Wyz hymähti. Poika näytti tekevän kickflipin. Se oli vähän ehkä heelflippiä helpompi, mutta ei sitäkään todellakaan kaikki osannut. Eli siis ei Bradleykaan mikään hullumpi skeittaaja ollut. Ei mikään juuri aloittanut veijari.
”Coooool”, Wyz virnisti venyttäen o:ta puheessaan. Wyz tahtoi nähdä lisää. Kenties toinen osasi jotain sellaistakin mihin Wyz ei itse kyennyt. Tavallaan se olisi ollut kyllä ärsyttävää. Hän ei pitänyt siitä jos jäi jonkun toisen varjoon. Mutta sitten taas toisaalta, olihan hyviä skeittareita aina ilo katsella. Sitä tosiasiaa ei voinut kiistää.

Wyz hypähti yhden perus ollien, jonka jälkeen kääntyi taas blondin puoleen ja potkutteli laudallaan tuon työ.
”Hei, osaatsä muute varial heelflipin?”, tyttö uteli toiselta silmät välkehtien. Se oli jotenkin todella hieno temppu, mutta tapasi tuottaa vaikeuksia tytölle itselleen. Se muuten ärsytti Wyziä suunnattomasti. Kaksi tuttua temppua vain yhdistettynä, mutta silti hankala suorittaa.

Bradleyn helpotukseksi Wysteria ei ainakaan vaikuttanut siltä, että olisi pitänyt häntä jonain aloittelijana. Ja sitähän hän ei ollut! Olihan hän sentään skeitannut jo jonkin aikaa, viime vuosina varsin useasti. Kyllä siinä oli jo ehtinyt oppia yhtä ja toista. Kuten nyt ainakin äskeiset temput, sekä Wysin heelflip että hänen kickflippinsä. Ja monia muitakin.
"No se on mulla vielä harjotteluasteella," Bradley sitten tunnusti. Hän oli kokeillut temppua vasta muutaman kerran, eikä se ollut onnistutunut kunnolla. "Entä osaatko sä sen?"

Bradley katsoi kysyvästi tyttöä. Tältä se saattaisi onnistuakin, olihan tämän heelflippikin onnistunut niin hienosti. Mutta se olikin helpompi. Ja kun sen oppi, niin sen yleensä osasi sitten aina. Varsinkin jos oli harjoitellut pitkään. Ja Wysteria vaikutti siltä, että oli harjoitellut. Sen näki taidoistakin.
Poika päätti sitten, että hänkin voisi tehdä jonkun helpon perustempun ja tekikin sitten yhden popparin, sitten hän palasi takaisin tytön luo.
"Kuinka kauan sä muuten oot skeitannu?" poika sitten kysyi. Hän ei ainakaan muistanut että asia olisi tullut puheeksi, ehkä se olikin, mutta häneltä se oli mennyt ohi.

Bradley kertoi varial heelflipin olevan vielä harjoittelun alla. Wyz nyökäytteli päätään. Niin, hänellä meinasi olla vähän sama tilanne sen tempun kanssa. Tai oli hän siinä pari kertaa onnistunut, muttei voinut vielä sanoa osaavansa sitä. Pian poju kysäisikin tätä Wyziltä itseltään. Tyttö mutristi hieman suutaan ja pudisteli päätään pienesti.
”No emmä ny sanois et osaan, ku tyyliin muutaman kerran osannu tehdä sen sattumalta”, hän virnisti. Hän oli tosissaan koittanut harjoitella sitä, mutta ei taitanut tätä temppua vielä niin loistavasti. Ei siinä sitten muuta kun vaan lisää harjoittelua!

Wyz jatkoi vielä hetken perus temppujen tekemistä, vähän niin kuin lämmitelläkseen. Pian hän nimittäin aikoi taas kokeilla jotain vähän hienompaa ja vaativampaa. Wyz teki Bradleyn tapaan popparin ja sen jälkeen poju utelikin kauan hän oli skeitannut. Wyz mietiskeli hetken. Hhmn, milloin hän oikein kyseisen harrastuksen aloittikaan?
”Joskus 8 wee ipanana mä varmaan ekan kerran tästä innostuin. Mut sitte ku mä koitin jotain temppua mitä yhdet isot pojat ja satutin itteni aika pahasti, nii siitä jäi hetkeks aikaa kauhee kammo”, Wyz sepusti juttua elämästään naurahtaen ja pörrötti sitten hieman hiuksiaan. Voi, voi niitä aikoja..
”Mut kunnol mä alotin varmaan siinä 11 wee ikäsenä. Entäs ite?”, Tyttö kertoi ja kysäisi sitten pojalta saman asian, istahtaessaan hetkeksi maahan lautansa päälle.

"Ahaa, okei," Bradley sanoi, kun tyttö kertoi, ettei osannut temppua. Tämä siis oli kuitenkin saanut sen tehtyä ja siihen hän ei ollut pystynyt. Tyttö taisi sittenkin olla taitavampi kuin hän. Silti Bradley piti itseään ihan hyvänä skeittaajana, ei häntä haitannut jos joku tyttö oli häntä parempi. Se oli oikeastaan vain mielenkiintoista. Hän halusi nyt nähdä mihin tyttö pystyi. Ja kun tämä kerran oli tulossa samaan kouluun, se todennäköisesti ajan kanssa tapahtuisikin.

"Mä aloitin kun olin 12," Bradley vastasi tytön esittämään kysymykseen ja teki sitten yhden ollien. "Mut sä taidat olla aika hyvä tässä? Ainakin siltä vaikuttaa."
Bradley hymyili ystävällisesti. Tytöstä kyllä huomasi, että tämä hallitsi lautansa. Monta kertaa Bradley oli törmännyt sellaisiinkin tapauksiin, jotka vain esittivät osaavansa skeitata, vaikka eivät edes tienneet mikä oli ollie. Ja niillä tytöillä oli yleensä ollut tarkoituksena iskeä joku skeittipoika. Bradleytä ja tämän kavereita moiset vain naurattivat. Vaikka olihan se nyt ihan kiva, että joku heidän takiaan vaivautui sellaiseen näytelmään. Mutta typerää se oli! Ja noloa.
Bradley päätti hänkin lopettaa hetkeksi ja istuutui sitten tytön lähettyville.

Kyllä wyz tempun vielä joskus oppisi täydellisesti. Niin hän oli päättänyt. Treenausta ja treenausta sitten vain. Eipä siihen muu oikein auttanut. Bradleykin oppisi sen varmasti vielä jossain vaiheessa. Kuten tyttö oli jo ehtinyt nähdäkin, ei tuo poika mikään onneton näky lautansa kanssa ollut. Ja pääasia tietenkin oli se, että nautti siitä hommasta mitä teki. Wysteria pystyi hyvin kuvitella itsensä joskus toistekin kuluttamassa aikaansa rampeilla tuon pojan seurassa. Rento ja mukava poju. Me olivat ne wyzin ajatukset Bradleystä juuri sillä hetkellä.

Poika kertoi aloittaneensa skeittauksen ollessaan 12, eli suunnilleen yhtä paljon kokemusta takanaan kuin tytöllä itsellään. Ei heillä nyt montaa vuotta ikäeroakaan voinut olla, kun kerta samassa koulussakin oltiin. Ellei toinen sitten ollut jäänyt useampaankin otteeseen luokalleen tai jotain. Ja tuskin nyt kuitenkaan.
Bradley tiedusteli jotain siitä, että Wysteria taisi olla hyväkin tässä hommassa, että siltä kuulemma ainakin vaikutti. Tämä sai tytön naurahtamaan ilahtuneena.
”Niinkö? No jaa, kai sitä nyt jotain on ehtinyt oppia näiden vuosien aikana”, tyttö puheli hymyillen ja pyöritti ajatuksissaan pitkiä hiussuortuviaan kahden sormensa ympärillä. Kiva että hän oli tehnyt näköjään edes jonkinlaisen vaikutuksen tuohon blondi poikaan. Tuskin kukaan edes vähän kokeneempi skeittari tahtoisi toisten luulevan, että olisi vain joku ns. keltanokka.

Tyttö katsahti taivaalle ja sitten poikaan, joka nyt istahti hänen lähettyvilleen maahan.
”Mutta tiedätkös, oot säkin aika hyvä”, tuo hymähti ystävällisesti, mutta oikeasti myös tarkoitti sitä. Ei hänestä olisi ollut valehtelemaan tällaisia asioita ja miksi edes olisi pitänyt.

Bradley virnisti itsekseen, katsoessaan samalla pois päin Wysistä. Tyttö oli siis ilahtunut hänen kehuistaan, sen kuuli tämän naurahduksesta. Sitten poika käänsi taas katseensa kohti tyttöä, joka nyt puolestaan kehaisi häntä.
"No, onhan sitä tullut tässä harjoiteltua," Braley sanoi, eikä virnistys ollut vieläkään hälvennyt tämän kasvoilta.
Poika tuijotteli hetken varpaitaan. Hän niin inhosi tälläisia tilanteita. Hän ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt jatkaa tytön kehumista, tai kiittää tätä jotenkin mukavista sanoista. Vai olisiko pitänyt jo vaihtaa puheenaihetta? Mutta ei kai sillä loppujen lopuksi ollut mitään väliä, joskushan oli parempi olla hiljaa. Mutta ei nyt. Bradley oli juttelutuulella, eikä häntä huvittanut tippaakaan istua vaiti.

"Monelta sulla alkaa huomenna koulu?" Bradley kysyi sitten, kun ei keksinyt mitään muutakaan sanomista. "Ite menen vasta kymmeneen, eli jos menet sitä ennemmin, niin en ole sitten heti opastamassa."
Bradleyn ilmeessä oli edelleenkin häivähdys virnistyksestä, joka oli jo hiipumassa pois huulilta, muttei silmistä.
"Mutta onhan siellä paljonkin porukkaa, selviät siis ilman mua."
Bradley yllättyi tajutessaan, että toivoi koulupäivänsä alkavan samaan aikaan kuin Wysterialla. Olisi mukavaa saada tyttö porukkaan heti aamusta. Tai no, ehkä hän vain halusi jutella lisää tämän kanssa.

Bradley kertoi, että onhan sitää tullut harjoiteltua, kun Wyz oli kehunut tätä. Tyttö nyökytteli päätään. Niin, sen kyllä näki tuon pojun taidoistakin. Niin kuin se jo moneen otteeseen oli tässä jo esille tullutkin, harjoittelemallahan sitähän vain oppi ja tuli taitavammaksi.

Poika kysäisi, monelta Wyzillä alkoi huomenna koulu ja kertoi sitten itsellään alkavan vasta kymmeneltä. Tyttö mutristi suutaan hivenen pettyneenä. Niin, nyt hän ei saisikaan opastusta heti aamun ensimmäisistä minuuteista asti.
”Mun pitää jo kahdeksaks..”, Wyz totesi ja huokaili liioittelevan syvään. Tyttö roikutti päätään sivulle. Bradley totesi, että olihan koululla toki paljon muitakin henkilöitä, että Wyz selviäisi kyllä ilman häntä.
”Niin”, Wyz virnisti, kääntäen sitten katseensa taas tuon blondin suuntaan. ”Mutta ei se oo sama asia. Mä olisin tahtonut sut mun oppaaksi”, tyttö puheli alahuuli pitkällä, mutta naurahti sitten heleästi.
”Mutta jos sä antasit vaikka numeros? Ja ilmottelisit sit koska oot paikal ja missä. Okei?”, Tyttö ehdotteli hilpeänä, nousten saman tien ylös lautansa päältä ja kipittäen sitten reppunsa luo kaivamaan kännykkäänsä. Pian hän jo sipsuttelikin takaisin mukanaan pieni puhelin, joka oli saanut näyttävän ulkomuodon muutamien kännykkäkorujen ansiosta. Kännykkä ojennettiin Bradleyn naaman eteen.
"Kirjota", tyttö komensi leveästi hymyillen.

Bradley pettyi hieman. Tai no, oikeastaan hän pettyi aika paljonkin. Hän olisi halunnut olla juuri se, joka ensimmäisenä esittelisi paikat Wysterialle. Hänhän oli ehkä ensimmäinen skeittari, jonka tyttö koko Astonista oli tavannut.
Pojan oli hiukan toruttava itseään, ettei nyt sanoisi tai tekisi mitään typerää. Niin hänelle tuntui turhan usein käyvän tyttöjen seurassa. Ja niin hän koko ajan pelkäsi käyvän nytkin. Piti vain yrittää muistella, mitä Belle oli hänelle joskus sanonut naisten kohtelemisesta. Nyt siskon sanat vain eivät tulleet mieleen, vaikka kuinka yritti.
"No, sitten me nähdään kymmenen maissa," Bradley totesi. "Ja siitä asti mä oon sun opas. Paitsi jos joku muu ehtii napata sut seuraansa ennen kun tulen. Niin voi nimittäin käydä."

"Sopii," Bradley sanoi ja sitten tyttö jo ojensi hänelle erittäin erikoisen ulkonäön saaneen puhelimen ja käski hänen kirjoittaa numeronsa. Poika näpytteli numeron ja kirjoitti nimensä sitten puhelimeen. Noin helposti hän oli antanut numeronsa tytölle, jonka oli vasta vähän aikaa sitten tavannut. Hänhän saattoi melkein onnitella itseään.
"Tossa, ole hyvä." Bradley sanoi ja ojensi sitten puhelimen takaisin tytölle iloisen virnistyksen kera. "Älä sit soittele keskellä yötä. Mä haluan nukkua silloin."

Bradley totesi päättäväisenä, että sitten he näkisivät siinä kymmenen maissa. Niin. Eipä siinä nyt sitten muu auttanut. Piti pärjätä aamu ilman tuota mukavaa opasta. Tai oli etsittävä käsiin joku muu oppaaksi. Bradley lisäsikin pian perään, että joku muu saattaisi ehtiä nappaamaan Wyzin matkaansa ennen häntä, että niin kuulemma saattaisi käydä. Tämä sai tytön hymähtämään hyväntuulisena. Tuo blondi se sitten osasi puhella mukavia. Naisista siis tuskin tuolla pojalla oli pulaa. Olihan Bradleylla treenattu kroppa ja siihen yhdistettynä vielä tuollainen luonne! Sehän oli yhtä kuin selvä hurmuri.

Poika otti kännykän vastaan ja näpytteli numeronsa ja lisäsi vielä nimensä perään. Wyz otti pirteästi hymyillen kännykkänsä vastaan, virnistäen sitten Bradleyn kieltäessä soittelemasta öisin. ”Hö. Eikö edes silloin, jos iskeeki yhtäkkii yöllä hirvee hinku lähtee skeittaan? Tiäkkö, yöisnpis niinku”, Wyz virnisti ja painoi sitten vihreää luurin kuvaa ja soitti hälyn Bradleylle. ”Noin. Nyt sä sait mun oman”, Wyz ilmoitti ja tunki tällä kertaa kännykän taskuunsa, kun ei jaksanut lähteä kiikuttamaan sitä repulle asti. Wysteria tuijotteli hetken taivasti ja vaipui pariksi sekunniksi ajatuksiinsa.
”Miks mulla on sellanen epäilys huomisesta, et mä seison ihan hukassa keskellä aulaa enkä tiedä mihin mennä. Ja sitten myöhästyn heti ekalta tunnilta. Ja ainiin, varmaan ihan väärään luokkaankin päädyn. Ja tajuan sen siinä vaihees kun opettaja alkaa puhua jostain Freundin teoriasta ja sit alan kelaa et hei, eikö mul pitänyt olla äikkää eikä psykaa ja sit—”, Wysteria pälätti lähes yhteen pötköön ja tajusi lopulta lopettaa. Toista ei ehkä niin hirveästi kiinnosta kuulla ihan kaikkea mitä hänen päänsä sisällä liikkuu.

Bradley naurahti toisen puhellessa yöllä skeittaamisesta. Kuka hullu nyt niin tekisi? Yöt olivat nukkumista varten, päivät skeittaamista, ainakin pojan elämässä. Hän ei voinut kuvitellakaan, että heräisi joskus kesken uniensa ja lähtisi ulos skeittaamaan puolinukuksissa. Siinä kyllä kävisi huonosti. Nukahtaisi pian tänne skeittipaikalle ja poliisit luulisivat ties miksi pultsariksi.
"No, mulle ei kyllä yöinspiksiä tuu, mä nukun mieluummin," poika tokaisi ja kaivoi sitten puhelimensa esiin. Wysteria oli soittanut hänelle hälyn ja nyt hän sai tämän numeron. Näinkö helppoa oli saada jonkun tytön numero? Bradley kyllä antoi ymmärtää, että oli kovastikin jutellut ja hurmannut naisia. Niin ei kuitenkaan ollut. Tai no, oli hän naisia ja tyttöjä hurmannut, mutta siihen se olikin jäänyt. Ei muuta, kuin vain pelkkää hurmaavaa puhetta. Ei ikinä tekoja. Hän ei vain osannut muuta, eikä tainnut edes muuta uskaltaa, kun ei mistään mitään tiennyt. Vain sen, minkä Belleltä uskalsi kysyä.

Poika näpytteli tytön nimen puhelimeensa ja pian oli tämän numero tallennettuna.
"No, jos sulle oikeesti käy noin, niin kyllä mä luulen että sä uskallat kysyä neuvoo vaikka keneltä," Bradley tokaisi ja laittoi puhelimen takaisin taskuun. Siellä se olisi hyvässä tallessa, ellei sitten sattuisi putoamaan temppuja tehdessä.
"Mut voithan sä soittaa mulle vaikka jos tulee hätä," Bradley sanoi. Hän kuitenkin oli varma, että saisi nukkua rauhassa ainakin yhdeksään. Kyllä tyttö nyt selviäisi, helpostikin. Tämä kuitenkin vaikutti reippaalta ja rohkealta, eikä varmasti jäisi vain seisoskelemaan ja toivomaan, että joku tulisi pelastamaan.
"Mut hei, millä luokalla sä muuten olet? Jos vaikka olis joskus samoja kursseja?" Bradley kysyi, eikä ollut varma oliko tyttö jo kertonut oman luokkansa. Tämä saattoi kyllä olla nuorempi, ainakin siltä vaikutti.

Wysteria hymähti Bradleyn kerotoessa, ettei hänelle moisia yöinspiksiä tullut. Tuo kuulemma mielummin nukkui yöllä, kun lähtisi skeittaamaan.
”Voi hitsiiiii. Mulle niitä nimittäin tulee aina joskus. Mutta okei mä lupaan. Annan sun nukkua öisin”, tyttö sepusti hymyillen, piti pienen tauon ja jatkoi. ”..Tai ainakin yritän muistaa olla soittamatta”, tuo naurahti. Hänellä ei tosiaan ollut mikään kovin kehuttava muisti. Hetken kaikki pysyi jotenkuten muistissa, mutta niin ne tapasivat myös hiipua pois sieltä. Ei se hänen vikansa ollut. Muisti nyt sattui vain olemaan hiukan valikoivan puoleinen.
Poika kaivoi kännynsä esiin Wyzin soittaessa tuolle hälyn. Tyttö virnisti toisen näpytellessä hänen nimensä puhelimen muistiin. ”Tallenna ihan vaa nimellä wyz tai jotai. Mun oikee nimi on nii pitkä”, aasialaistypy ohjeisti ja kiuputti taas ajatuksissaan hiussuortuvia sormiensa ympärillä.

Tyttö oli puhellut ääneen siitä, mitä veikkasi tapahtuvan huomenna. Bradley totesikin veikaavansa tytön kyllä uskaltavan kysyä neuvoa vaikka keneltä, jos oli tarve. Niin, totta. Ei hän ollut mikään ujo tyttö. Kyllä hän sai suunsa auki aina kun oli tarve ja vähä muulloinkin. Oikeastaan hänhän pälätti aina. Seurasta riippumatta. Se oli osa hänen luonnettaan, puheliaisuus. Joten mitä hän oikein murehti tässä?
Bradley kertoi vielä, että Wysteria sai kyllä soittaa myös hänelle, jos tuli hätä. Moinen jalomielisyys sai tytön katsahtamaan blondin puoleen iloisesti.
”Voiku kiva. Mutta älä huoli, kyllä sä saat nukkua ihan niin myöhään kun haluat. Kyllä mä selviän”, tyttö totesi päättäväisenä ja itsevarmana. Siitä pian hän pongahtikin taas pystyyn istumasta ja nousi lautansa päälle. Tyttö meinasi lähteä siitä saman tien rullaamaan, mutta pojan kysymys piti hänet vielä hetken aloillaan.
”Ekalla vasta. Entä sä? Ja mitä kurssei sul sit on täs jaksos?”, tyttö kertoi ja esitti saman kysymyksen Bradleylle. Paikalla hän ei kumminkaan enää jaksanut pysyä. Nyt häntä huvitti vain tehdä jotain siistejä temppuja. Hän oli täynnä energiaa, kuten lähes aina.
”Mut hei, nyt skeitataan! Sitähän me tultiin tänne tekemään”, tyttö ilmoitti ja iski toiselle leikkisästi silmää, ennen kuin suuntasi kohti lähintä ramppia.

Toisaalta ajatus öisestä skeittaushetkestä Wyzin kanssa vaikutti hyvin houkuttelevalta, mutta poika kyllä tunsi itsensä sen verran hyvin, että tuskin edes treffit jonkun tytön kanssa saisivat häntä heräämään keskellä yötä. No, ainakaan tyttöä ei tuntunut harmittavan hänen nukkumishimonsa, toinen ilmeisesti vain lörpötteli huvikseen. Se taas ei haitannut ollenkaan, koska oli paljon helpompaa olla sellaisten henkilöiden seurassa, jotka saivat jotain sanottua ilman, että täytyi väkisin yrittää saada näitä puhumaan.
"Okei," Bradley tokaisi, mutta tallensi siitä huolimatta tytön numeron puhelimeensa tämän koko etunimellä. Nimi oli kaunis, joten miksei hän antaisi sen sitten koristaa puhelimensa muistia?

"No hyvä," Bradley sanoi virnistäen. Jos Wyz olisikin sattunut kaipaamaan apua aamusta, hän olisi ehkä kuitenkin ollut ärtyisä, vaikka uskottelikin toisin. Sitten poika kysyi toisen luokkaa ja tämä kertoi olevansa vasta ensimmäisellä.
"Mä olen kolmannella," Bradley sanoi sitten. "Mulla on nyt vaan kaikkea tylsää. Pelkkiä lukuaineita. Ja on mulla kyllä liikuntaakin, että on sentään jotain mukavaa."
Bradley seurasi sitten toisen esimerkkiä ja nousi hänkin takaisin laudan päälle. Oli mukavaa, että oli tullut tavattua tyttö, joka ei pitänyt hänen harrastustaan minään hölmönä lajina, vaan jopa harrasti sitä itsekin.

//Voi kökköö... En keksiny yhtään mitään järkevää. Mun aivot liitelee jossain kirjamaailmassa XD//

// : D Haha, ei hätää. Tää munki vuoro on tälläne vähä kiirees väsätty. //


Tuskin Bradleykaan olisi kovin innostunut aamuisesta soitosta, jossa Wyz olisi hädissään kysellyt luokista ja kerroksista ja ties mistä muusta. Ei tyttö itsekkään noussut kouluaamuina sängystä ylös minuuttiakaan tarvittavaa aikaisemmin. Toinen olisi siis luultavasti ärtynyt ainakin jonkin verran soitosta, vaikka sanoikin toisin. Ja eipä tyttö tietenkään toista turhan takia tahtonut ärsyttää. Varsinkaan näin alkuvaiheessa, kun oli vasta tutustunut tuohon.

Poika kertoi olevan itse kolmannella luokalla. Wysteria olikin osannut jotenkin arvata, että blondi oli häntä ainakin vähän vanhempi. Olihan se sen näköinenkin. Seuraavaksi tuo luetteli mitä kursseja hänellä oli tässä jaksossa ja tytön iloksi heillä oli ainakin yksi sama kurssi. Liikunta.
”Ai liikka valinnaisena? Jee kiva! Tai siis kun mullakin on”, tyttö hymyili pirteänä ja kallisti päätään mietteliäänä. ”Paitsi et ei me varmaan siltikään olla samassa. Sä oot kolmannella ja mä ekalla. Ja sä oot poika ja mä en. Vai miten täs koulus menee nää liikkajaot?”. Niin, eihän Wysteria tiennyt uuden koulunsa järjestelyistä yhtään mitään. Oliko tytöillä ja pojilla yhteisiä liikuntatunteja vai ei. Ja oliko oman ikäiset keskenään vai oliko monen ikäisiä sekaisin samassa ryhmässä. No jaa. Viimeistäänhän se sitten tunnilla selviäisi jos ei muuten.

Bradley seurasi perässä ja nousi myöskin lautansa päällä. Tyttö oli siihen mennessä jo ehtinyt ampaista rampille. Tuo kuitenkin liukui siitä pian takaisin ja otti nyt kovemmat vauhdit. Tuo vilkaisi viekas ilme kasvoillaan Bradleyta ja virnisti kepeästi.
”NYT mä aion onnistua ja tehdä varial heelflipin!”, tuo ilmoitti ja potki lautaansa nyt kunnolla vauhtia. Nyt se onnistuisi. Pakko oli onnistua, koska niin hän oli nyt päättänyt.