Fuck you and shut up!

// mielikuvituksellinen otsikko yms. hapro kera jätkänsä.

Ruskeat silmät haravoivat kirjahyllyä läpi, miten helvetissä ihmiset saattoivat onnistua piilottamaan yhden ainoan kirjan? Juuri sen ainoan kirjan, jota hän olisi kerran elämässään tarvinnut? Ei helvetin helvetti.
Kelsey Moore oli sillä hetkellä varmaan verrattavissa kiukkuiseen ampiaiseen, joka pistäisi jokaista, joka lähelle uskalsi tulla. Neitokaisella ei ollut järin hyvä päivä, johtuen erinäisistä seikoista, joihin saattoi muun muassa lukea hänen ihanat veljensä sekä iki-ihanan Aston High Schoolin sekä sen ihmiset, jotka saivat jo pelkällä olemuksellaankin Kelseyn kiehumaan vihasta. Kuinka ihmiset osaavat olla niin itsekeskeisiä paskoja, etteivät näe omaa nenäänsä pidemmälle?

Brunette puri hammasta yhteen ja yritti olla karjumatta ääneen. Kädet oli ristitty rinnalle, välillä mustan tennarin kärki naputti lattiaa. Jalassa oli tummat farkut ja yläosana toimi valkea t-paita sekä kevyt musta neule. Vihainen katse oli naulittu kirjahyllyyn ja kuin ajatuksen voimalla Kelsey yritti pakottaa etsimänsä kirjan ulos hyllystä. Kaiken lisäksi hän tunsi selässään tiskinsä takaa mulkoilevan vanhan, kärttyisen kirjastotädin, joka oli yhtä hapan – tai vielä mieluumminkin happamampi – kuin sitruuna.

Tytön nyrkki pamautettiin kirjahyllyn sivuun, ei voinut olla oikeasti näin hankalaa! Miksi sen äidinkielen opettajan oli pitänyt antaa hänelle ylimääräiseksi tehtäväksi joku äidinkielen essee sen sijaan, että hän olisi vain voinut istua tunnin nuokkuen puoliunessa jälki-istunnossa ja sillä siisti? Ei, ei voinut tehdä niin, vaan piti antaa hänelle tehtäväksi essee. Jostakin aivan urbaanista aiheesta vieläpä. Eikä Kelsey ollut paikantanut vielä yhtäkään nörttiä, jota voisi käskyttää tekemään sen, kun ei tällä hetkellä juuri jaksanut hirveästi vaivata päätään tällaisilla asioilla. Kaikki ihmiset olivat tuntuneet kuin taikaiskusta katoavan, kun hän oli ehtinyt astua kirjaston kynnyksen yli. Ainut henkilö hänen ja kirjastonhoitajan (jonka katse oli muuttunut, jos mahdollista, vieläkin kärttyisämmäksi sen jälkeen, kun Kelsey oli moksauttanut kirjahyllyä) lisäksi siellä oli joku hämäräperäinen tyyppi nurkassa, joka ei näyttänyt olevan ihan täysin järjissään.

Kirjastot olivat mukavia, hiljaisia paikkoja. Vaikka niissäkin klikit loistivat, niin eivät aivan yhtä paljoa kuin muuten kun eivät ylempiklikkiset tummatukkaisen nuorukaisen mielestä kovin usein kirjaston syövereissä pyörineet. Hän itse pyöri kyllä, tälläkin hetkellä sillä hän tarvitsi kipeästi yhtä opusta selvittääkseen miten eräs tietty lasku saatiin laskettua toisella tavalla. Itse asiassa hän kyllä muisti miten se onnistui, mutta hän tahtoi varmistaa asian.
Llewellyn Shark haroi hieman pidempiä otsahiuksiaan liu’uttaessaan vasemman kätensä sormia pitkin kirjojen selkämyksiä. Hän oli pukeutunut taas kerran kauluspaitaan, tällä kertaa kokonaan mustaan ja housut olivat jälleen kerran tummahtavat farkut. Muita koristuksia ei ollut laisinkaan ellei laskettu keskisormien sormuksia ja suussa olevaa kielikorua, jonka olemassaolon nuorukainen piti aika tiiviisti salassa.
Lew liukui hitaamman puoleisesti pitkin hyllyä ja lopulta pysähtyi. Hän napautti sormellaan hyllyä ja nappasi oikean kirjan. Tummatukka selasi opuksen nopeasti läpi. Ainakin se vaikutti oikealta.

Löydöstään tyytyväisenä Llewellyn päätyi siihen että olisi parasta vain häippäistä kirjastosta. Kirjastomuori oli varsin rasittava, kärttyisä ja hapan, eikä nörtillä ollut aikomustakaan päätyä tämän kanssa keskustelemaan. Siitä keskutelusta tuskin tulisi yhtään mitään vaikka hän kuinka yrittäisi olla kohtelias.
Niinpä tummatukka tyytyi hiihtelemään nopeamman puoleisesti eteenpäin. Hän etsi samalla kirjasta sitä oikeaa kohtaa nopeasti selaillen. Kirjasto oli tuntunut yhdessä vaiheessa tyhjenevän niin nopeasti, että siellä tuskin olisi ketään muuta, joten ei ollut väliksi katsoiko Lew tarkasti eteenpäin vai ei.
Kirjasta löytyi oikea kohta ja nuorukainen oli juuri lukemassa tarkkaa kuvausta yhdestä laskutavasta, kun hän yhtäkkiä tunsi töytäisyn olkapäässään. Itse asiassa töytäisijä oli kyllä ollut hän, kuten tummatukka huomasi peruuttaessaan pikavauhtia monta askelta taaksepäin katse nyt kohotettuna kirjasta edessään olevaan tyttöön. Tällä oli punertavat hiukset ja valkea t-paita sekä neule sen päällä, eikä hän näyttänyt kovinkaan iloiselta.
”Umm, anteeksi. En oikein katsonut eteeni”, Llewellyn sanoi hiljaisella äänellä ja puraisi huultaan. Puhuminen oli kyllä kivaa, mutta ei tällaisessa tilanteessa.

#Pahoittelut autohittauksesta D:#

// ei mittään, hitata saa ja pitää kohtuullisissa määrissä :----))

Helvetin kirja, miksei se vain voinut suosiolla löytyä?
Kelseyn ärsytystaso nousi entisestään, aivan kuin ei olisi jo vituttanut ennestäänkin tarpeeksi. Ja sitten vielä ihmiset yrittivät kävellä päältä, aivan kuin ei muka voisi väistää puolta metriä johonkin suuntaan, ei hän nyt helvetti sentään niin leveä ollut!

Tuntiessaan töytäisyn olkapäässään Kelseyn kipunoivat silmät lennähtivät tönäisyn aiheuttajaan, rintamasuunta kääntyi siinä samalla niin, että neitokainen seisoi hyvin lähellä tuota jätkää, joka puhua piipitti niin hiljaa, että hyvä kun selvää sai.
"Vittu kattosit eteesi!" kivahdettiin kovaäänisesti tytön huulten kääntyessä ilkeän sävyiseen hymyyn, tai ehkä se oli joku mutristus ja virnistys ja hymy yhtä aikaa. Silmät tuijottivat ilkeästi toista, kuten jo aiemmin mainittu, kun nyt joku tonttu tuli lähelle, niin eihän hän halunnut jättää tilaisuutta purkaa aggressioitaan väliin.

"Hanki rillit vitun sopuli", ärähdettiin vielä Kelseyn tuijottaessa edessä seisovaa nuorukaista päästä varpaisiin, ennen kuin tuijotti taas toisen silmiä.

#Anteeksi kun tuli tämmöinen ylipitkä jumitus :-------------c Yritän petrata kovin.#

Tämmöinen läheisyys nyt ei ehkä ollut se läheisyys mitä Llewellyn kaipasi. Törmäyksen jälkeen tuntematon saletisti ylempiklikkinen tyttö oli kääntynyt tietenkin tummatukkaisen puoleen ja seisoi nyt suorastaan ahdistavan lähellä. Huomatuksi tuleminen oli kivaa, tällä lailla se ei ollut. Miksei Llewellyn vain ollut voinut katsoa edes hieman eteensä? Tietysti saattoi olla mahdollisuus että hänen anteeksipyyntönsä hyväksyttäisiin samantien.
Tai sitten ei. Punertavat hiukset omaava tyttö kivahti melkein samantien että hänen pitäisi katsoa eteensä ja tahtomattaankin Llewellyn hieman hätkähti. Toinen tuijotti Lewiä varsin ahdistavasti, eikä hänen huulillaan roikkuva hymy oikein tukenut nörtin ajatuksia anteeksipyydön hyväksymisestä. Myöskään epämääräinen haukkuminen sen jälkeen ei rohkaissut, kuten ei myöskään toisen arvioiva katse.

Llewellyn peruutti puoli askelta taakse päin ja puraisi huultaan. Hän osasi kyllä toimia puhetilanteissa omasta mielestään, mutta tällaiset tappelut eivät silti olleet hänen alaansa. Muutenkin haukkumasanat ylempiklikkisiltä ja muutenkin epäonnistuminen heidän edessään ei ollut mieltä ylentäviä juttuja.
”Anteeksi”, Llewellyn sanoi uudestaan yhä hieman normaalia hiljaisemmalla äänellä, ”keskityin liikaa katsomaan kirjaan ja luulin, ettei täällä kirjastossa pahemmin ketään muuta ole.” Tummatukkainen yritti parhaansa mukaan katsoa toisen vihaisiin silmiin kuin se saattaisi auttaa jotain. Hän siirtyi myös hieman sivulle aikomuksenaan livahtaa nopeasti toisen ohitse heti kun tilanne muuttuisi siihen sopivaksi, jotta hänen ei tarvitsisi jäädä kuuntelemaan toisen raivoamista.

// eiipä mittään :-----D ei revitä ressiä.

Kelsey kohotti kulmaansa toiselle, näytti ihan säikyltä jänikseltä. Ei kun sopulihan se oli... No, jyrsijä kuin jyrsijä, eihän sillä nyt niin suurta merkitystä ollut.
Toisen peruuttaessa brunette vain yksinkertaisesti astui eteenpäin, katsellen yhä pistävästi toista. Käsi kohosi tarraamaan kiinni pojan mustan kauluspaidan kauluksesta, Kelseyn siristäessä silmiään toisen taas pyydellessä anteeksi.

"Osaatko sä sanoa muuta kun anteeksi?" ärähdettiin pahantuulisesti tytön tökätessä jätkää rintaan vapaalla kädellään.
"Vittu sä oot säälittävä", jatkettiin yhä normaalia kovemmalla äänensävyllä kipunoivien silmien tuijottaessa murhaavasti toista. Kulma kohosi taas, Kelseyn hymyillessä tällä kertaa ivalliseen sävyyn.
"Ai luulit vai? Ei pidä luulla vaan tietää!" jatkettiin halveksivalla äänensävyllä tytön tökätessä pojan kauemmas itsestään.
"Vittu sä oot niin säälittävä", toistettiin Kelseyn ylenkatsoessa toista.

Neitokainen kääntyi lähteäkseen, mutta oli törmätä vihaisen näköiseen harmaaseen kirjastotanttaan.
"Mikäs meteli se täällä on?" mummeli kysyi happamalla äänensävyllä mulkoillen pahantuulisesti nuoria.
"No voi helvetti", huoahdettiin vain Kelseyn toimesta kirjastonhoitajan kääntäessä pienet myyränsilmänsä brunetteen.
"Mikä pääsi suusta neitiseni?!" Kiivastunut äänensävy sai neitokaisen vain ärsyyntymään ja huvittumaan yhä entisestään, eikä Kelsey oikein itsekään osannut päättää, pitäisikö hänen nyt nauraa vai itkeä.
"Että voi helvetti", toistettiin bruneten pyöritellessä silmiään. Kaikkea sitä...

// molemmat voinevat pelata tuota kirjastonhoitajaa. :----))

#Kiitän ymmärryksestä c-------------: Oh puhekielisempään puheeseen voisin koittaa vaihtaa.#

Llewellyn hienot pakoyritykset eivät ottaneet onnistuakseen, sillä tyttö oli astunut lähemmäs ja tarrannut hänen kauluksestaan kiinni. Tilanne ei ollut mikään miellyttävin, näin kivasti sanottuna. Kyllähän Llewellyn osasi tapella nyrkein, mutta ei hän tahtonut tapella tyttöä vastaan eikä varsinkaan ylempiklikkistä vastaan. Mieluummin hän vaikka ottaisi turpiinsa mikäli toinen osoittautuisi väkivaltaiseksi, vaikka sekin vaihtoehto olisi harvinaisen nolo.
Onneksi toinen tyytyi vain tökkimään häntä rintaan kiroillessaan ja huutaessaan. Llewellyn puri huultaan, eikä tiennyt mitä olisi sanonut väleihin. Olihan hän säälittävä ja kaikkea.
”No osaan, mut anteekspyytäminen tuntu sopivammalta”, tummatukka yritti säälittävästi puolustella itseään. Jopa hänen omaan korvaansa hänen sanomisensa kuulostivat typeriltä.

Tyttö tönäisi Llewellynin poispäin itsestään ja nuorukainen kompuroi pari askelta taakse päin onnistuen sentään olemaan kaatumatta. Seuraava säälittäväksi sanominen tuntui aivan yhtä pahalta kuin edellinenkin ja koko tummahiuksisen olemus olikin hieman lysähtänyt toisen sanojen ja murhaavan katseen alla.
”Sori, ens kerralla tiedän”, Lew sanoi peruuttaessaan vielä toisesta ettei joutuisi uudestaan kaulusotteeseen. Yrittäessään luoda jotain anteeksipyytäviä katseita toiseen Llewellyn ei voinut olla huomaamatta epämiellyttävää näkyä tämän takana. Vanha kunnon kirjastotantta asteli heitä kohti kasvoillaan sen näköinen ilme, että kohta kävisi huonosti. Tässä vaiheessa olisi kuulunut livahtaa pois ja jättää ylempiklikkinen tantan armoille, mutta Llewellyn ajatteli typerästi että saattaisi tällä lailla jotenkin osoittaa olevansa ei-niin-säälittävä.

Brunette tyttö oli tekemässä lähtöä, mutta kiepsahtaessaan ympäri hän oli törmätä kirjastotätiin. Mummeli kyseli mikä meteli siellä oli, eikä ylempiklikkisen vastaus ollut ihan se mitä hän oli tainnut toivoa sillä tantaa pyysi vielä kiivastuneena tyttöä toistamaan lausumansa kirosanan.
”Nuori neiti, tuollaista kieltä ei täällä suvaita”, tantta sanoi yhä kiivastuneena ja oikoi silmälasejaan. ”Ja epäilemättä te kaksi olitte ne jotka melusivat? Sitäkään ei täällä suvaita.” Tässä vaiheessa Llewellyn päätti olla se joku auttava enkeli, joka pelastaisi koko maailman. Hän livahti bruneten vierelle ja yritti levittää kasvoilleen mahdollisimman syyllisen ilmeen.
”Se olin mä joka melusi, kun en löytäny sitä kirjaa jota etin”, hän yritti selostaa jotain epämääräistä, mutta kirjastotantta ei vaikuttanut vakuuttuneelta.
”Sinulla tuskin on tytön ääntä nuori herra”, mummeli totesi jäätävällä äänensävyllä. Llewellyn avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta ei vain keksinyt osuvaa vastalausetta. Tottahan se helvetti soikoon oli, vaikka mitä olisi yrittänyt selostaa.

Vittu mitä sakkia, oli ensimmäinen ajatus neitokaisen mulkoillessa vuoroin kirjastotätiä, jonka rinnalla sitruunankin happamuus olisi jäänyt kakkoseksi, ja vuoroin sitä sopulijätkää, joka saisi hommata rillit kun ei eteensä edes osannut katsoa.

Kelsey huokaisi turhautuneena, kun mummo jatkoi jankkaamista jotakin hänen kielenkäytöstään ja siitä, että täällä ei suvaita melua.
"Kuule harppu, ala vetää", ärähdettiin sitten kiivastuneella äänensävyllä mummelille.
"Vittuako siinä edessä seisot kun ihmiset yrittää päästä ulos tästä homeluolasta", jatkettiin turhautuneena bruneten pyöritellessä edelleen silmiään, katseen kääntyessä salamana törmäämäänsä jätkään kun tuo aukaisi suunsa ja alkoi puhua.

Toinen kulma kohosi ylemmäs, mitä vittua tuo jätkä oikein selitti? Tässä vaiheessa sen olisi kuulunut ottaa jalat alleen ja kipittää häntä koipien välissä karkuun niin kovaa kuin vain kerkesi, mutta siinä se vain lasketteli kerrassaan epäuskottavia valheita päin kirjastotädin naamaa. Noilla näyttelijälahjoilla ei kyllä vakuutettaisi edes kuuroa, sokeaa ja dementikkoa satavuotiasta mummoa.
"Mitä sä hiirijätkä siinä vielä piipität, ota jalat alles ja kipitä karkuun ennen kuin toi läpimätä paska tulee, aukaisee ylisuuren suunsa ja syö sut", pilkattiin ivalliseen sävyyn tytön nyökätessä "läpimädän paskan" kohdalla kirjastonhoitajan suuntaan. Brunette oli kertakaikkisesti saanut tarpeekseen tästä kaksikosta, joista molemmat taisivat olla vähintäänkin vajaita. Kutsukaa valkotakkiset paikalle, täällä olisi pari tyyppiä, jotka voisi hakea pyöreään, pehmustettuun huoneeseen.

Kirjastotantta ei näyttänyt kovinkaan iloiselta koko tilanteesta – itse asiassa hän näytti raivostuvan hetki hetkeltä mitä enemmän kirosanoja Lewin ’seuralainen’ suolsi suustaan –, mutta iloinen ei ollut Llewellynkään. Hänen epätoivoinen asioiden kunnolla hoitamis –yrityksensä oli osoittautunut niin surkeaksi että olisi ollut melkein parempi jos hän olisi vain ottanut ja hipsinyt pois kuten brunette niin ystävällisesti ehdotti.
Llewellyn meinasi huokaista raskaasti, mutta onnistui pysäyttämään itsensä. Itseinho kasvoi taas hänen sisällään; mikään ei mennyt oikein, edes valehtelemaan hän ei ollut kyennyt ainakaan uskottavasti. Ihan kuin ikäloppu korppu ja brunette hirviö olisivat yhteisvoimin yrittäneet lytätä nuorukaisen maanrakoon. Tiedä sitten yrittivätkö, hyvin ainakin onnistuivat.
Tummahiuksinen näpräsi toisella kädellään toisen hihaa keksimättä mitään osuvaa vastaukseksi bruneten haukkuihin tai tantan kommentteihin. Hän tunsi itsensä juuri siksi vitun säälittäväksi miksi häntä oli taidettu aiemmin haukkua tuon ylempiklikkisen toimesta, eikä siksi onnistunut puristamaan itsestään edes inahdusta - mikä kyllä olisikin ollut säälittävin juttu tässä tilanteessa.

Juuri kun hän päätyi siihen että se pakomatka olisi parasta tässä tilanteessa ja oli jo kääntymässä poispäin, kirjastomuori tuntui viimein rekisteröivän bruneten sanat. Muori näytti olevan räjähtämispisteessä, vaikka selvästikin yritti hillitä itseään.
”Neiti, minähän sanoin että tuollaista kieltä ei suvaita täällä! Meluaminen on jo tarpeeksi paha. Jälki-istuntoa!” tantta sihahti huuliensa välistä, eikä loihtinut edes kasvoilleen sitä ilkeää hymyä mitä useimmat vanhat ja kärttyisät henkilöt tuppasivat tekemään. Kirjastonaisen kasvoilta paistoi pelkkää sulaa ärtymystä ja vihaa, mutta sitä ylivaltaakin jonka avulla hän saattoi jälki-istuntoa määrätä. Ilmeisesti hän ei tykännyt tulla kutsutuksi läpimädäksi paskaksi, niin kuvaava ilmaus kuin olikin.
Llewellyn oli jo puoliksi kääntymässä poispäin, kun tantta tökkäisi häntä kylkeen.
”Sinulle myös! Valehteleminen – niin epätodellista kuin se onkin – ei ole sallittua sekään”, kirjastotäti totesi nuttura heilahdellen. Alistuneesti Llewellyn kääntyi hänen puoleensa; ei hän enää pääsisi mihinkään livahtamaan. Jälki-istuntoa kera tuon bruneten… Mikä olisikaan ihanampaa? Viimein se tukahdutettu huokauskin karkasi vahingossa tummatukan suusta.

// miks musta tuntuu että tässä oli hitosti virheitä.... o:

Kelsey seurasi inhon vallassa, kun kirjastonhoitaja muuttui hetki hetkeltä punaisemmaksi ja näytti siltä, että räjähtäisi millä hetkellä hyvänsä. Kaikesta olisi selvitty hyvinkin helpolla, jos tuo häntäheikki olisi ottanut ja kipittänyt tiehensä ja tuo muori olisi pitänyt suuren leipäläpensä kiinni ja istunut vain pöytänsä takana lukien jotakin näistä typeristä opuksista.
Ruskeita silmiä pyöräytettiin paljon puhuvasti, kun muori määräsi vielä jälki-istuntoa: helvetin loistavaa. Ja vielä paremmaksi muuttui, kun madame sitruuna määräsi myös tuolle sopulille jälki-istuntoa, Kelsey ei voinut muuta kuin miettiä, pitäisikö hänen oikeasti itkeä vai nauraa. Tällä hetkellä hänen tosin teki mieli hakata päätään seinään, tai ehkei omaansa, vaan tuon mummelin tai pojan. Jälki-istunto vielä oli jotenkuten sulateltavissa, eihän hän istunutkaan siellä kuin joka toinen päivä – mutta että tuon hiirulaisen seurassa, voi helvetin helvetti.

Toisen huokaus rekisteröitiin kyllä ja tummaverikkö käännähtikin pojan suuntaan silmät salamoiden.
"Vittuako huokailet siinä, jos sinä saatana olisit voinut katsoa eteesi niin olisit päässy vähemmällä", sihahdettiin happamasti huulien välistä. Kelseystä tuntui hetki hetkeltä enemmän siltä, että jos hän joutuisi istumaan tuon seurassa kokonaisen tunnin, hän voisi helposti hieman leipoa tuon naamavärkkiä parempaan kuntoon…
"No ala vittu sitten pistää se saatanan jälki-istunto toimeen, niin pääsee täältäkin joskus pois", ärähdettiin sitten kirjastonhoitajalle, joka ei näyttänyt yhtään piristyvän, vaikka Kelsey niin mukavana yrittikin tämän oloa parantaa.

"Neiti, pidä sievä suusi supussa ja sammakot sen sisällä, tai annan toisenkin tunnin!" mummo kivahti silmäillen sitten nuoria happamasti kakkuloidensa takaa.
"Istutte täällä niin kauan, kunnes minä käyn vapauttamassa teidät", kuului komenteleva määräys naikkosen suusta.
"Eikä yhtään melua! Tai kirosanoja, eikä lähdetä minnekään muualle, tai saatte kaksi tuntia lisää!"

#Väärin tuntui u___u#

Huokaus oli selvästikin ollut virhe, sillä Llewellyn löysi itsensä taas hieman hätkähtämästä, kun brunette käännähti hänen puoleensa sihahtaen taas totuuksia. Tummahiuksista todellakin kadutti hänen typerä hortoilunsa, mutta turha asiaa enää olisi vatvoa. Nyt olisi vain kestettävä tämä varmasti hyvin sietämätön tunti, joka tuskin olisi mikään erityisen hyvä itsetunnon kohottaja.
Llewellyn ei ollut edes ihan varma mitä tekisi kirjalle jonka oli ottanut mukaansa lainatakseen. Tunkeako hyllyyn vain randomisti vai kantaa mukana? Hän päätyi mukana raahamiseen, kun ei vanha eukko ollut siitä vielä mitään sanonut.

Sen sijaan vanha eukko ei ilahtunut bruneten hoputtelusta, kuten ei myöskään kiroilusta. Hän komensi kaksikon istumaan siellä niin kauan kunnes hän tulisi vapauttamaan. Ei melua, ei kirosanoja, ei häipymistä tai tulisi kaksi tuntia lisää. Helvetin kiva juttu.
Llewellyn ei usein ollut jälki-istunnossa, kun hän kerran oli niin hiljainen hissukka eikä siten ikinä oikein tehnyt mitään. Oli hän tainnut joskus olla, silloinkin varmaan samantapaisesta tilanteesta. Miksi ne aina osuivat juuri hänen kohdalleen, vaikkei hän mitään yrittänyt tehdä?
Mutta nyt ei mitään voinut tehdä tilanteelle, joten hänen olisi vain saatava itsensä sopivalle kestävälle olotilalle, jossa bruneten kommentit menisivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ei tulisi kyllä onnistumaan.

Silti Llewellyn aikoi yrittää. Ensi töikseen hän kuitenkin päätti vaeltaa lähellä olevan pöydän ääreen ja lysähtää tuolille. Tummatukka laski kädessään yhä olevan kirjan pöydälle viereensä ja kääntyi sitten brunetteen päin. Nyt jos koskaan olisi paras avata suunsa ja sanoa jotain, tai hän tulisi olemaan koko tunnin ajan pelkkä heittopussi.
”Mitäs suutuit niin pienestä”, Llewellyn siis yritti sihahtaa vastaan, onnistumatta saamaan äänestään kovinkaan pistävää. Hän myös katui lauseen sanomista heti sen sanottuaan. Toisella oli hänestä jo tyhmä kuva ja nyt lisäksi tulisi ärsyttävä kuva, eikä itsetunto ollut kasvanut lainkaan. Huultaan puraisten tummahiuksinen kääntyi katsomaan toiseen suuntaan.

#Oh outo.#

// sry ma hittasin ja sry kun on kestänyt ):

Tummaverikkö oli asettanut kätensä lanteilleen silmien salamoidessa vaarallisesti. Oli niin lähellä, ettei hän hypännyt tuon ikivanhan sammakon kurkkuun kiinni ja kuristanut tuota kuoliaaksi. Miten ihminen saattoikaan olla noin rasittava?
Ja tämä sopulipoju sitten tässä, huokailee tauotta ja näyttää… Kelsey ei keksinyt sopivaa adjektiivia kuvaamaan tuota hiirulaista. Hän oli turhautunut, ärtynyt, väsynyt ja kyllästynyt, ja nyt hän joutui istumaan tunnin tässä homeisessa huoneessa tuon kanssa!

Ruskeat silmät seurasivat mummelin lyllertämistä aina näkökentän ulottumattomiin, ja juuri samaan saumaan sopivasti istumaan käynyt poika aukaisi suunsa.
Kelsey kääntyi vaarallisen hitaasti tuon suuntaan, asteli hitaasti katse naulittuna pöydän luo, jonka ääressä toinen istui, laskien kätensä sille, nojautuen lähemmäs pojan kasvoja.
Hetken ruskeat silmät vain tuijottivat toista, ja jos katse voisi tappaa, olisi vastakkaisella puolella istuva poika jo heittänyt henkensä.

"Pidä vittu jo se turpas kiinni", murahdettiin kirkkaalla äänellä, neitokaisen ojentaessa kätensä, tarttuen voimakkaasti toisen leuasta kiinni.
"Äläkä auo sitä suutas, jos et etes uskalla sanoa sanomistas ja kahtoa samalla silmiin", puhuttiin ivalliseen sävyyn Kelseyn kääntäessä toisen päätä sen verran, että tuo joutui katsomaan brunettea silmiin.

Ei kumpikaan haittaa yhtään c:

Ei ehkä olisi kannattanut kääntääkään sitä katsetta toisen suuntaan ettei Llewellyn olisi joutunut näkemään, kuinka toinen kääntyi vaarallisen hitaasti hänen puoleensa. Nuorukaisen teki mieli ottaa jalat alleen, mutta hän päätti kestää tilanteen kuin mies. Jos sellainen yritys nyt edes ottaisi onnistuakseen.
Tyttö asteli hänen luokseen hitaasti, tuijottaen koko ajan tiiviisti häneen päin. Llewellyn päästi huulensa puristuksista, jotta ei vaikuttaisi ihan niin jännittyneeltä kuin oli. Yhä vain se olisi hyvin noloa saada tytöltä turpiin.

Ruskeahiuksinen laski kätensä pöydälle ja kumartui pöydän yli tuijottaen samalla Llewellyniä harvinaisen ahdistavasti. Katse oli niin karmea, että Llewellyn harkitsi uudemman kerran pakenemista – tällä kertaa huomattavasti vakavammin kuin äsken. Helpottaakseen tilannetta edes hiukan, hän ei katsonut toiseen päin, vaan silmäili seinää.
Tyttö käski hänen pitää turpansa kiinni. Okei, homma hoidossa, joko hän saisi lähteä? Toinen kuitenkin tarrasi hänen leukaansa ja pakotti hänet katsomaan suoraan tyttöön. Se oli melkein yhtä noloa kuin hakatuksi tuleminen tytön toimesta. Toisen ivallinen äänensävy hakkasi suoraan Llewellynin alhaalla pyörivää itsetuntoa.

”Okei”, Llewellyn vastasi. Jos hän olisi hiljaa, eikä sanoisi mitään niin tilanne menisi ehkä helpommin ohitse. Tummahiuksinen yritti kuitenkin vetäytyä irti toisen otteesta, se kun ei ollut hirveän miellyttävä, eikä hän mieluusti olisi tuijottanut toisen ahdistavia silmiä.

// lyhykänen. :---D sori kun on vähän kestänyt

Pilkallinen hymy kohosi tytön huulille ja tuo laski otteensa pojan leuasta, hypähtäen istumaan pöydälle. Jalat ristittiin ruskeiden silmien ollessa edelleen nauliintuneina tuohon edelleen tuntemattomaan poikaan, mutta Kelsey oli jo päätellyt, että tuo oli ehkä säälittävin ihminen jonka hän oli koskaan tavannut, niin luuserimaisesti tuo käyttäytyi.
"Sä oot oikeesti tosi säälittävä", tokaistiin sitten huomattavasti kevyempään sävyyn, vaikka uhkaavuus säilyikin jossakin taka-alalla.

"Eikö sua nolota ottaa henkisesti turpaan?" kysyttiin tytön kallistaessa päätään odottavasti.
"Tai fyysisestikin?" jatkettiin sitten kehräävämpään sävyyn, tämä saattaisi tulla olemaan päivän pelastus – hän pääsi kiusaamaan jotakin orpoa raukkaparkaa, joka tuskin uskalsi vastaan mitään sanoa. Kelsey käänsi silmänsä hetkeksi muualle, tutkaili kynsiään ja sen jälkeen kirjaston kattoa, ennen kuin kääntyi takaisin tuolilla istuvan pojan puoleen.
"No?" sanottiin sitten kulman kohotessa kysyvästi, eihän siitä ollut tuskin minuuttiakaan ehtinyt vielä kulua, kun hän oli kysynyt, muttei Kelsey silti malttanut olla kiusaamatta.

Kestoa ja lyhykäisyyttä täälläkin : <

Vaikka tyttö päästikin otteensa irti Llewellynin leuasta, ei toisen hymy hirveästi fiilistä kohottanut. Huultaan pureskellen tummahiuksinen seurasi katseellaan, kuinka tyttö hypähti istumaan pöydälle. Llewellyn vetäisi pöydällä olleet kätensä syliinsä ja leikitteli sormuksillaan saadakseen ajatukset jonnekin muualle.
Tyttö ei kuitenkaan aikonut jättää häntä rauhaan, vaan totesi tyynesti hänen olevan säälittävä. Llewellynin pää painui hieman alaspäin. Aika lailla tottahan se oli, vaikka miltä kantilta katsoi. Koulussa hän ainakin oli säälittävä, se nyt oli selvä. Nytkin hänen olisi pitänyt väittää vastaan, mutta hän vain kuunteli.

Seuraava kysymys ei myöskään ollut mikään päivän piristäjä. Tietysti häntä nolotti, varsinkin jos tyttö oikeasti hyökkäisi fyysisin voimin. Tappeleminen oli ihan menevää, mutta ei Llewellyn uskonut kehtaavansa hyökätä tytön kimppuun. Varsinkin kun tämä olisi ylempiklikkinen ja kaikkea. Tyttökin tosiaan vielä.
Llewellyn suunnilleen kiemurteli tuolillaan, eikä ollut keksinyt vastausta, kun tiukka ’no’ kuului toisen suunnalta. Tummatukan onnistui kohottaa katseensa toiseen.
”No en mä nyt varsinaisesti ajatellu ottaa turpiin”, hän vastasi hitaasti. Vastaus ei kyllä ihan kysymykseen vastannut. Häntä nolotti tietenkin, mutta ei hän sitä voisi sanoa.
”Et silleen”, Lew lisäsi, vaikkei ollutkaan varma miten hänen oli ollut tarkoitus lausetta jatkaa. ”Mut sä tuskin olit aikeissa ihan fyysisesti kimppuun käydä?” tummatukka jatkoi hieman epävarmana. Jos hän sanoisi asiasta, niin hyökkäisikö toinen varmemmin kimppuun? Llewellynin oli vaikea nähdä tyttö nyrkit pystyssä kimpussaan, mutta ei sitä koskaan tiennyt.

// minä olen hidaaaas, pahoittelen. :----D

Silmät tutkailivat tuolilla istuvaa jätkää, jonka koko olemus näytti lysähtävän. Tytön kulma kohosi ylöspäin, oliko jätkällä tosiaan noin surkea itsetunto, että yksi sana, "säälittävä", saattoi saada tuon näyttämään koiralta, jota oli läksytetty pahemman kerran, sanan todellisessa merkityksessä.
Ajatus sai neitokaisen huvittumaan suunnattomasti ja toisessa suupielessä keikkui koko ajan ilkeä virne, joka kertoi, ettei tuo poika pääsisi hänestä eroon ennen jälki-istunnon loppua. Aika kulkisi muutenkin paljon rattoisammin näin, kuin istumalla hiljaa paikallaan tai lukemalla jotakin ikäloppuja aikakausilehtiä, puhumattakaan jostakin puuduttavista tietokirjoista… Ajatuskin tuhat sivuisista raamatuista, joissa jokainen sivu oli ahdettu täyteen pelkkää tietoa, faktoja faktojen perään, sai Kelseyn haukottelemaan.

Katse pysyi tiiviisti tuolilla istuvassa pojassa, silmien siristyessä kun tuo sai puheenvuoronsa loppuun.
"Hei kulta, sä et vastannu mun kysymykseen", heitettiin aluksi tummaverikön hivuttautuessa pöydän päällä lähemmäs toista, kallistaen päätään.
"Ja toisekseen -" sanottiin neitokaisen huulilla riippuneen hymyn muuttuessa maireaksi, "- mä en menis laskemaan sen varaan, etten mä käy kimppuun. Eihän sitä koskaan tiedä...."
Hienovaraiset uhkaukset ladeltiin huolettomalla äänensävyllä, Kelseyn vetäessä valkeaa t-paitaansa parempaan asentoon.

Neitokaisen ajatukset palasivat alkuperäiseen asiaan, minkä takia hän ylipäätään oli kirjastoon tullut. Silmät siirtyivät kirjaston hyllyistä tuntemattomaan poikaan, tuossahan olisi yksi sellainen, joka voisi rustata tehtävän valmiiksi.
"No poju, ootko sä viisas?"

Eipä mitään huolta :-----------D

Aijai, Llewellyn jäi kiinni siitä ettei ollut vastannut kysymykseen. Ehkä siihen vastaamiselta pystyisi välttymään jotenkin – hyvällä tuurilla sitten jos ei muuten. Nörtti onnistui jopa unohtamaan sen seikan, että häntä oltiin juuri kutsuttu nimikkeellä kulta. Aika inhottava yksityiskohta sekin, kun mietti.
Tyttö myös liikkui lähemmäs, eikä Llewellyn ollut varma pitäisikö hänen peruuttaa vai olla vain paikoillaan. Lopulta hän päätyi jälkimmäiseen, jotta edes jotkin ylpeyden rippeet säästyisivät. Jos niitä alunperinkään oli ollut.
Llewellynin mielenrauhaa ei myöskään tukenut toisen ahdistavat sanat nyrkit pystyssä kimppuun käymisestä. Sielunsa silmin tummatukka näki itsensä juoksemassa koko tunnin ajan pakoon tyttöä, joka tahtoi lyödä häntä. Herran jumala kiitos ei. Toisaalta tuskinpa tyttö nyt ihan niin innokkaasti tahtoi hakata, vaikka hieman nyrkkejään heiluttaisikin. Ehkä sen kestäisi.. ehkä. Tai sitten Lew vain juoksisi, mikä sekin kyllä olisi noloa.

Llewellyn ei vastannut vieläkään kysymykseen, vaikka nyt katselikin toisen suuntaan. Jos olisi pakko vastata, niin sitten tytön pitäisi asettaa kysymyksensä niin että olisi pakko vastata. Nyt toinen vain ilmoitti ettei vastausta tullut ja huolettomalla sävyllä lausuttuun hakkausilmoitukseenkaan ei mitään ollut periaatteessa pakko vastata.
Seuraavaan kysymykseen taas oli pakko vastata, sillä se oli ihan suora kysymys ja suoraan hänelle osoitettu.
”Viisampi kuin –”, Llewellyn aloitti ja muutti jatkoa lennossa, ”- jotkut. Ainakin matemaattisissa aineissa.” Tässä tilanteessa ei ehkä olisi fiksua todeta, että ’viisaampi kuin sinä.’ Onneksi viive oli niin pieni, että sitä ei toivottavasti huomattaisi.
”Miten niin?” hän jatkoi aavistuksen uteliaana. Ehkä tyttö unohtaisi nyrkit ja muut, jos hänen pitäisi tehdä jokin tehtävä tälle. Se olisi ihan mukavaa se.

Kelsey tuijotti odottelevaan sävyyn toista, mutta eipä tuo suutaan näyttänyt olevan avaamassa. Brunette tuhahti, iskien nyrkkinsä pöydän pintaan, iskusta johtuvan kolahduksen kajahtaessa kirjastossa.
"Tehdäänpä pari asiaa selväksi", sanottiin jo vihaiseksi käyvällä äänensävyllä, "jos mä kysyn sulta jotain, sä vastaat. Et kymmenen minuutin päästä, et edes viiden", ärähdettiin sitten Kelseyn siristäessä silmiään varoittavasti. Hänen pinnansa ei tunnetusti ollut pitkää nähnytkään, ja tänään se oli jo ennestään kireällä, joten jos tämä siiseli ei alkaisi pikkuhiljaa käyttäytyä hänen mielikseen, hän tosiaan saattaisi näyttää toiselle oikeaa koukkuaan.

Brunette paransi asentoaan pöydällä, hänen jalassaan ei enää kohta kiertäisi veri, mikäli hän istuisi paikallaan vielä parikin hetkeä. Jalat heitettiin pöydän laidan yli, tuon istuessa aivan muuten tyhjässä kirjastossa istuvan pojan viereen, silmäillen tuota nenän varttaan pitkin. Mitään muuta Kelsey ei varmaan inhonnut yhtä paljon, kuin tuollaista maahan tuijottelua ja kiertelyä ja kaartelua, kun ei ihmisellä ollut pokkaa edes katsoa silmiin. Naurettavaa, naurettavaa, säälittävää, ai niin, ehtikö hän jo mainita, että naurettavaa? Mikäli ei, niin naurettavaa se oli, ehdottomasti.

"Ilmastonmuutoksesta viis sivuinen essee, pari eri lähdettä, aikaa tän loppuun", lueteltiin tehtävä Kelseyn viitatessa kirjahyllyjen suuntaan.
"Ala tehdä." Äänensävy ei antanut sijaa vastaväitteille, tuskinpa niitä tulisi, toinen oli sen verta hissukka-tapaus, että Kelsey ei uskonut tuon sanovan mitään. Ja mikäli erehtyisi vähän niin kuin puolivahingossa sanomaan jotakin vastaan, niin eiköhän tuo kohta tulisi toisiin aatoksiin...

Llewellynin yritys luistaa kysytystä kysymyksestä ei oikein ottanut onnistuakseen vieläkään. Hän oli ajatellut, että luistaminen onnistuisi, kun puheet siirtyisivät muualle. Mutta sen sijaan pöydällä istuja tuhahti ja löi nyrkkinsä pöytään. Ääni kajahti selvästi tyhjässä kirjastossa ja tyttö ilmoitti että hänen esittämäänsä kysymykseen olisi vastattava heti. Tytön äänensävy oli vihainen – sen nyt huomasi tyhmempikin – mutta Llewellyn ei tiennyt kuinka vihainen toinen mahtoi olla. Ja miksi ihmeessä? Hänellekö? Vittu eihän hän mitään ollut edes tehnyt! Jättänyt yhteen kysymykseen vastaamatta ja törmännyt epähuomiossa toiseen. Pikkuseikkoja, mutta ilmeisesti joitakuita häiritseviä.
”Okei”, Llewellyn vastasi, kun ei muutakaan keksinyt. ”Sitten joo.” Hän ei ollut varma ymmärtäisikö toinen jälkimmäisen lauseen olevan kysymykseen vastaus. Mutta mikäli ei ymmärtäisi, niin se ei enää olisi hänen ongelmansa. Tai no olisi, kun toinen vihastuisi vielä lisää, mutta minkäs teet. Asian myöntäminenkään ei ollut erityisen hauskaa, joten miksi sitä nyt olisi pitänyt toistellakaan useampaan kertaan.

Tyttö vaihtoi paikkaa, mikä oli ihan sama Llewellynille. Istukoot vaikka kirjaston nurkassa koko ajan loppuun asti. Se olisi mukavinta, eipähän tarvitsisi sietää mulkoilua tai mitään muutakaan. Mutta tyttö istui aivan Llewellynin viereen ja tummatukkainen jopa kokosi itsensä ja katsoi toiseen päin. Hän odotti sitä juttua, mihin hänen älyään tarvittiin. Itse asiassa hän rukoili, että ne olisivat jotain tehtäviä. Matematiikkaa mieluiten, mutta joku muukin kelpaisi. Kun sitten tyttö avasi suunsa ja luetteli tehtävän – sekä komensi että pitäisi alkaa tekemään – Llewellynin suusta pääsi tukahtunut huokaus.
”Ilmastonmuutos? Vitun tylsä aihe”, hän puuskahti. Toiveet laskuista ja muusta kiinnostavat katosivat samantien. Toki ilmastonmuutokseenkin liittyi kasoittain numeroita, mutta ei se ollut läheskään sama. Llewellyn kuitenkin nousi ylös, jotta toinen ei luulisi että hän jättäisi homman tekemättä vain sellaisen syyn takia. Hän ei edelleenkään tahtonut saada turpiinsa.

Llewellyn lähti kipittämään hyllyille metsästääkseen pari turhaa opusta, joissa mainittaisiin jossain sivulauseessa ilmastonmuutos. Lähteitä nekin olivat. Pitäisi vain omasta päästä sepitellä kaikkea. Onneksi Llewellyn oli yhdessä vaiheessa asiasta kiinnostuneena lukenut useampiakin kirjoja ja juttuja siihen liittyen. Tällä hetkellä ei semmoinen paska olisi jaksanut kiinnostaa, eikä varsinkaan viiden sivun esseen muodossa ja jollekin muulle tehtynä.
Hyllyjen luona hiippaillessaan Llewellyn harkitsi piiloutuvansa jonnekin nurkkaan tytön katseen alta pois, mutta ei kirjasto nyt niin iso ollut, että siellä pystyisi oikeasti piilottelemaan. Ärsyttävää, mutta totta.
”Mä voin matkia sun käsialaas, jos näytät jonku tekstin”, Llewellyn sanoi tyttöön päin vilkaisematta. Hän silmäili juuri yhtä hyllystä ottamaansa kirjaa, joka vaikutti varsin lupaavalta. Llewellynillä oli tullut harjoitusta käsialan matkimisesta, mutta lähinnä hän onnistui laittamaan sellaista mikä oli vain vähän sinne päin. Ihan riittävästi onneksi.

Kelsey kohautti olkapäitään hymähtäen pehmeästi ohimennen toisen sanoille, tulihan se sieltä. Ja kauan sitä oli saanutkin odotella… Tummaverikkö ei jaksanut vaivata päätään tuollaisilla asioilla, oikeastaan hän ei ollut kiinnostunut tuollaisista hiirulaisista, mutta tuo nyt vain oli sopivasti ilmaantunut paikalle nyrkkeilysäkiksi, oli se sitten fyysisessä tai henkisessä mielessä. Jonnekinhan ne vihat oli joka tapauksessa purettava, mieluummin tuollaiseen tyyppiin kuin johonkin opettajaan, mikä tietäisi vain entistä enemmän jälki-istuntoa, eikä Kelsey näissä viihtynyt, hänellä olisi paljon parempaakin tekemistä kuin istua jossakin homeisessa kirjastossa tunti ja odottaa, että se läski jaksaisi lyllertää takaisin paikalle ja päästää hänet pois viiden minuutin saarnan jälkeen. Onneksi niitäkään ei ollut pakko varsinaisesti kuunnella, antoi sanojen vain soljua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos kiinnittämättä niihin sen suurempaa huomiota.

Kun poika nosti vaaleat silmänsä katsomaan Kelseytä, tyttö jopa hymyili. Hymyili, ei vihaisesti, ei ivallisesti, eikä halveksuvasti, hymyili vain. Ei voinut varsinaisesti sanoa, että se mitenkään ystävällinen hymy olisi ollut, lähinnä sellainen neutraali, mitään sanomaton, mutta hymy joka tapauksessa. Olihan se jo pieni plussa, että toinen uskalsi katsoa häntä.

Ja seuraavaksi brunette naurahtikin huvittuneesti, kun toinen puuskahti ja totesi aiheen olevan "vitun tylsä", mikä huvitti Kelseytä suuresti.
"Jos mä voisin asialle jotain, aiheet ois jotain paljon mielenkiintosempaa", sanottiin sitten vastaukseksi katseen seuratessa toisen matkaa kirjahyllyille. Hän hymyili itsekseen tyytyväisenä, hän säästyi paljolta, kun tuo molopää oli sattunut sopivasti törmäämään häneen – kaikkein vähiten häntä nyt kiinnosti raapustaa mitään turhanpäiväistä viiden sivun esseetä aiheesta nimeltä ilmastonmuutos, ei kiitos.

Toisen ilmoittaessa hyllyn luota voivansa matkia hänen käsialaansa, oli Kelsey jo purskahtaa nauruun. Aina vain parempaa, nyt hänen ei tarvitsisi kirjoittaa koko paskaa uusiksi, tai nakutella sitä koneella… Tuota voisi vaivata useamminkin, jos olisi pikainen tarve johonkin koulutehtävään, jota hän ei itse jaksanut tehdä, ja jonka piti olla valmis parin päivän (tai tunnin) päästä.
Musta laukku ongittiin lattialta ja hetken sitä kaiveltuaan Kelsey veti esiin vanhan historian kirjoitelmansa – ei hänen kirjoittamansa sekään, oli tullut pienoinen kiire sen tekemisessä, joten hän oli käyttänyt hätäapunaan jotakin onnetonta porkkanapäätä.
"Täällä ois", sanottiin sitten bruneten laskiessa tekstin pöydälle.

// loppu