Päivä huvipuistossa

//Kuka vaan saa tulla Stefanin seuraksi//

Aurinko oli peittynyt pilvien taakse. Pilvet olivat onneksi vain pieniä ja liikkuivat hitaasti, joten kun aurinko kohta tulisi taas esiin, se paistaisi lämpimästi pitkään. Stefan ei oikein välittänyt auringon paahteesta. Hänen ihonsa paloi aina, eikä se tuntunut ollenkaan mukavalta. Siksi poika oli nytkin varustautunut nahkatakilla ja mustalla lierihatulla.
Stefan käveli huvipuistossa, tietämättä mitä tekisi. Hän oli pelkkää hyvää hyvyyttään lähtenyt siskonsa seuraksi huvipuistoon ja nyt tämä oli ties missä, eikä ollut lähdössä pois kuulemma vielä pitkään aikaan. Niin tämä ainakin oli sanonut pari minuuttia sitten, kun he olivat sattumalta törmänneet. Poika ei voinut edes käsittää, mitä tyttö teki täällä niin kauan. Eihän laitteitakaan ollut niin paljon.

Oikeaksi syyksi poika arveli vuoristorataa vahtivan komean nuorukaisen. Sisko oli selvästi hullaantunut tähän, kun oli jo käynyt monesti kyseisessä laitteessa. Stefaninkin oli pakko myöntää, että poika oli komea ilmestys, mutta ei kyllä ihan hänen makuunsa. Tai no, ei hän voinut ajatella mitään erikoisempaa sellaisesta tyypistä, josta hänen siskonsa piti. Se tuntui jotenkin vastenmieliseltä.
Poika huokaisi. Kai hän voisi huvikseen tehdä jotain muutakin kuin vain kävellä. Hän asteli kohti narunveto kojua. Siihen uhrautuisi ehkä yksi hassu kolikko, ei sen enempää, joten hän uskaltautui koettamaan onneaan. Ja tuloksena oli suloinen, ruskea pikkunalle.

- Päädyin Jupiteriin, joka on ehdottomasti helpoin sijoittaa ympäristöön : D Niin ja hieman venähti… Toivottavasti siihen ei kuole (; -

Tänään tuo tummakutrinen ja varsin siro friikkipoika oli päättänyt irtautua arjesta ja välttää tylsää ja yksitoikkoista päivää kotosalla. No, olisihan hänellä ollut eräs maalaus vaiheessa, muutama katsomaton kauhuleffa hyllyssä, jotka suorastaan kerjäsivät häntä luokseen, mutta eipä poika tahtonut niitä yksin katsoa. Ja usein se oli juuri kauhuleffojen suhteen niin, ettei poika voinut katsoa niitä seurassa. Hän tahtoi keskittyä näkemäänsä ja elää mukana. Se oli varsin hankalaa jos lähistöllä oli tyyppi, joka kommentoi jotain tai kyhnäsi itseään vasten huomionhakuisena.
Tänään oli kuitenkin sellainen päivä, jolloin Jupiter ei tahtonut olla yksin. Hänellä oli kriisi, jota ei tahdottu jäädä miettimään. Ja sillä kriisillä oli myös nimi, mutta sitä ei tosiaankaan tahdottu ajatella juuri nyt. Ter vain yritti toistella itselleen, ettei kermankundeihin saanut iskeä silmiään, eikä niihin sopinut ainakaan koskea. Ja mitä Jupiter oli tehnyt? Rikkonut molempia ja nyt se urheilija vainosi häntä. Sanomattakin selvää, ettei poikaa miellyttänyt toisen seura, se oli rasittava sekä takertuva poika, joka ei asemansa tähden kuitenkaan saattanut kaapistaan poistua. Kusipää, jonka kanssa Ter ei tahtonut olla minkään sortin tekemisissä.

No, kuten jo mainittu, tänään poika oli päättänyt keksiä itselleen jotain erilaista tekemistä, joten mikäs sen parempi paikka ajan viettoon kuin Belmont Park. Huvittavaahan se oli, mutta Ter oli käynyt täällä elämänsä aikana vain kolmesti aiemmin, vaikka San Diegossa olikin koko ikänsä asunut. No, eipä sen väliä, tuskin tulisi sentään eksyttyä tai mitään. Ja aikaa oli, eikä rahasta todellakaan puutetta ollut. Käteistä tuntui aina olevan liikaa ja vielä sen lisäksi pojalla oli isältä saatu luottokortti. Ihan kuin kirpputoreilta vaatteensa metsästävä Jupiter saamaansa määrää rahaa kykenisi edes tuhlaamaan. Paitsi että tulihan sitä isompia summia hyväntekeväisyyteen lahjoitettua.

Ihmismassan seassa pörräävällä pojalla oli yllään paitsi ainaiset kalttuneet teräskärkiset maihinnousukenkänsä, myös mustat ja varsin revityt farkut, normi tavoistaan huolimatta ilman mitään boksereita lukuun ottamatta niiden alla. Paljasta pintaa siis näkyi kaistaleittain normaalia enemmän. Paita oli suurehko ja harmahtavan valkoinen, jossa edessä koreili komea maalaus Bengalintiikeri uroksesta, mustat hiukset valuivat vapauttaan laineillen olkapäille, silmissä oli tapojen vastaisesti vain ohuet rajat mustaa kajalia. Kuten aina, tuo hieman 160 sentin paremmalle puolelle ulettuva poika näytti syötävän suloiselta, eikä edes nenässä roikkuva rengas tehnyt hänestä yhtään sen karskimpaa.
Yksi pahaa aavistamaton poika oli tullut juttelemaan, mutta vähin äänin karannut kuultuaan äänestä että oli vain erehtynyt luulemaan Jupiteria tytöksi. Raasu, hankkisi silmät, eihän mustatukkainen friikki edes kovin tytöltä näyttänyt… Hän olisi voinut loukkaantua sellaisesta väitteestä, mutta onni sinänsä että poika loukkaantui varsin harvoi ja useinmiten kuittasi kaiken vain naureskelemalla. kuten tälläkin kertaa.

Vielä pieni ja pippurinen hurjapää ei ollut laitteisiin eksynyt, sillä perinteisiin kuului testata ensin, oliko onni tänään lainkaan myötä poikaa. Luontaisesti keinuva askel kuljetti tuon siron olennon heittämään palloa. Syvä huokaus ja hivenen pettynyt ilme, ei voittoa. No, uskaltaisiko sitä sitten ilman onne vuoristoratoihin ja kaikenmaailman hulluihin vemputtimiin? Varsin typerä kysymys, Jupiter pystyi mihin vain, eikä sitä todellakaan sopinut kyseenalaistaa.
No, nyt sitä voisikin pistää tuumasta toimeen ja kokeilla vaikkapa vuoristorataa, tai vastaavasti ehkä eksyä kummitusjunaan.
Matkallaan poika tuli tönäistyksi ikävästi kylkeen, ei edes kovaa, mutta sillä elopainolla mitä Jupiter omasi, sai se pojan kaatumaan vasten kovaa maata kera monituisen liudan kirouksia.

Stefan virnisti. Nalle oli suloinen, mutta mitä ihmettä hän silläkin tekisi? Antaisi kai siskolleen, kun ei muutakaan keksisi. Paitsi jos hän sittenkin pitäisi sen itse? Nalle oli kyllä sen näköinen, kuin se olisi hänelle kuulunut. Se pieni ja näytti hyvin kiltiltä, ihan niin kuin Stefan.
Poika tuijotteli nallea ja käveli samalla eteenpäin. Kyllä, hän pitäisi nallen itsellään, oli se sen verran mukava otus. Mutta kuinka hän sitten selittäisi vanhemmilleen huoneeseen ilmestyneen nallen? Nämä kuitenkin kävivät aina hänen huoneessaan kun hän oli poissa. Tai niin hän ainakin epäili, olihan äiti joskus vahingossa paljastanut käyneensä hänen huoneessaan. Mutta se oli ollut silloin Ruotsissa, silloin kun hän oli äidin mielestä käynyt oudon hajamieliseksi. Tämä kai oli luullut hänen olleen jossain aineissa, mutta tosiasiassa hän oli vain ajatellut Andersia, joka taas ei tiennyt siitä mitään.

Yhä nalleaan tuijotellen ja eteenpäin kävellen Stefan lähestyi vuoristorataa, vaikka ei edes tajunnut silloin mihin oli menossa. Nallessa oli liikaa jotain Andersmaista. Ja sen nimen hän kyllä antaisi tuolle karvaiselle otukselle, joka oli kauniin tummanruskea. Niin! Sehän siinä Adersista muistuttikin! Andersillahan oli ollut silloin vielä sen väriset hiukset. Nyt poika oli värjännyt ne vaaleiksi, saman sävyisiksi kuin Stefanin hiukset. Ainakin tällä oli netissä sellaisia kuvia.
Yhtäkkiä Stefan hätkähti ajatuksistaan. Hän oli juuri tuntenut osuneensa johonkin ja korviin kantautui kirosanoja. Poika melkein hätkähti ja kääntyi heti katsomaan mitä oli saanut aikaiseksi. Maassa makasi jotenkin tutun näköinen henkilö. Jossain hän oli tämän nähnyt, koulussa varmaan. Hän kun ei tuntenut puoliakaan Astonin oppilaista, niin oli täysin mahdollista, että kyseessä oli joku koulun oppilaista.

"Anteeksi ihan mielettömästi!" Stefan henkäisi ruotsalaisella aksentillaan ja pysähtyi sitten tuijottamaan toista. "Se oli pelkkä vahinko, ei ollut tarkotus satuttaa."
Stefan katsoi toista aidosti pahoillaan. Miten hän nyt oli niin töpeksinyt? Ja vielä yhden vaivaisen nallen takia!
Poika tunsi nolostuksen punan kohoavan kasvoilleen. Sekin vielä. Kohta hän helottaisi kuin tomaatti ja saisi varmaan toisen naurut niskaansa. Ja sitä hän niin inhosi. Kaikista mieluiten hän olisi paennut paikalta, mutta pakotti itsensä auttamaan toista, jos tämä nyt edes apua tarvitsisi.
"Ei kai suhun vaan sattunut pahasti?" poika piipitti ja ojensi toiselle kätensä, että voisi auttaa tämän ylös maasta. Teko vaati Stefanilta ennätysmäisen määrän rohkeutta, mutta oli paljon helpompaa olla reipas, kun oli tällainen tilanne kyseessä.

Oli oikeastaan yllättävää, ettei Jupiterin kumoon saanut poika vain jatkanut matkaansa vaan pikemminkin vaikutti säikähtäneeltä ja pahoitteli todella paljon. Aksentista kuului, ettei poika suinkaan ollut syntyjään San Diegosta, se ei kuulostanut edes kovin amerikkalaiselta. No, eipä sen varmaan niinkään väliksi ollut?
Tuo vaalea poika uteli oliko Jupiteriin sattunut ja tarjosi sitten kättään auttaakseen mustatukkaisen ylös. Poika räpsäytti hämillään silmiään ja vain katsoi toista antaen sitten hymyn kohota huulilleen ja toisen nostaa itsensä jaloilleen.
“Ei haittaa, ei sattunut ja kiitos”, poika lateli kasvoillaan pirteä hymy. Olisi varmasti ollut vain hyvä haihtua paikalta, mutta eihän sellainen ollut mustatukkaiselle pojalle lainkaan luontaista.

“Ei tarvi huolia yhtään, mä olen kunnossa. katso ei naarmuakaan”, poika hymähti pyörähtäen ympäri ja nauraen sitten räkättävää, persoonallista nauruaan. Se oli hieman kuuliasta kiinni miltä sekin kuulosti, se saattoi olla hauska tapa nauraa, tai sitten erittäin raivostuttava.
Poika suki hiuksiaan edes jotenkuten siedettävästi ja hymyili sädehtivästi. “Sori, mä jäin jumittamaan”, poika hymyili. “Niin, mä olen Jupiter ja varmaan vähän outo, normaali olis kai jo kadonnut paikalta”, poika puheli. “Eipä kai se mitään, mäkin katoan kohta, jos et jostain omituisesta ja selittämättömästä syystä säkin ole menossa kummitusjunaan”, Ter virnisti. Hän ei uskonut sitä todennäköiseksi, mutta pitihän pieni syötti jättää johon toinen voisi tarttua tai olla tarttumatta. Olipa kai tämäkin epätoivoista seuranhakua, mutta ei mustatukkaa kovasti yksin oma seuransa juuri nyt jaksanut innostaa.

Posket yhä punoittaen Stefan auttoi toisen ylös maasta. Aluksi hän oli luullut kaataneensa tytön, mutta toisen äänestä kyllä kuuli, että tämä oli poika. Ja kun tarkemmin katsoi, niin kyllä kyseessä oli selvästi poika, hyvin kaunis sellainen.
Stefania nolotti taas. Tällä kertaa hänen omat ajatuksensa, joiden hän ei missään nimessä halunnut loistavan kasvoiltaan. Se olisi jo liikaa tälle päivälle ja ainakin tälle hetkelle. Sinisilmäisen pojan suureksi helpotukseksi toiseen ei ollut sattunut, tai sitten tämä ei vain halunnut sitä myöntää. Mutta olisi kai sen nähnytkin, jos toinen olisi tuskissaan? No, tuo poika ei ainakaan ollut, kun jaksoi olla noin hyvällä tuulella tuollaisen kaatumisenkin jälkeen. Nytkin tuo vain nauroi, sellaista naurua, joka kuulosti Stefanin korvissa oudolta ja ennen kuulemattomalta. Nauru ei ollut rumaa, se vain oli jotenkin erikoinen.

Stefan olisi voinut jo lähteä jatkamaan matkaa jonnekin, vaikka ei oikein tiennyt mihin oli menossa, mutta jokin esti häntä lähtemästä. Ehkä se oli toisen iloisuus?
"Mä olen Stefan," poika sanoi sitten automaattisesti, kun oli ensin kuullut toisen esittelevän itsensä Jupiteriksi. Jupiter kyllä kieltämättä vaikutti oudolta, kuten itse sanoi, mutta kukapa nyt ei joskus olisi vähän omituinen. Olihan hänessä itsessäänkin ties mitä outoa, mistä kukaan ei tiennyt mitään.
"Mä en edes tiedä mihin mä olin menossa. En kai oikein mihinkään," Stefan totesi yrittäen kuulostaa rennommalta ja rohkeammalta kuin miltä sisältä tuntui. Hän taas ujosteli, kuten yleensä uuden ihmisen läsnäollessa. Näin hänelle kävi aina.
"Eli mä voin ihan hyvin mennä vaikka kummitusjunaankin, kun en mä muutakaan täällä keksi," poika vielä lisäsi ja mietti sitten hetken laittaisiko nallen laukkuun kameran luo vai kantaisiko sitä sylissään koko päivän.

Jupiter piti tästä blondista pojasta, joka ei ulkomuotonsa perusteella vaikuttanut perusamerikkalaiselta. Ainakaan miltään kantripojalta tai juntilta. tuo oli luonnostaan vaalea, kyllä sen näki. Samalla tavalla kuin Jupiterista näki että hän omasi luonnostaan mustat hiukset, missä siinäkin oli huonot puolensa. Ties mistä geeneistä johtui ja eipä sillä suuremmin minkään kannalta merkitystäkään ollut.
Tuo vaalea poika oli kasvoiltaan punehtunut, pieni huvittunut ynähdys karkasi salaa terin raottuneiden huulten lomasta. Soma, oikein viaton ja soma.
Blondi esittäytyi Stefaniksi, Jupiter ei ollut oikeastaan lainkaan varma mistä päin maailmaa sellainen nimi oli. Sitä voisi toki udella myöhemmin, mutta ei todellakaan vielä nyt. Toinen kertoi ettei tiennyt mihin oli menossa ja lupautui sitten mukaan kummitusjunaan. Tai eihän tuo mitään oikeasti luvannut, mutta Jupiter otti omia vapauksia tulkita toisen sanoja mielensä mukaan.

“Jee, kivaa! Mennäänmennäänmennään!”,. Jupiter huudahti päästäen sitten pätkän kikatusta muistuttavaa naurua. Hän oli hyvinkin lapsekkaan innoissaan tästä uudesta, sattumalla tavatusta, tuttavuudestaan. Poika nappasi lupia kyselemättä toista kädestä ja nykäisi hentoisesti merkiksi siitä että nyt mentäisiin. “Anteeksi”, poika nauroi ylienergisyyttään toiselle sipaisten hiuksiaan. “Mä olen välillä aivan kauhea ja tiedostan sen itsekin. Älä kiltti ota sitä liian vakavasti. Niin ja sitten mä olen myös utelias, mistä päin maailmaa sä oikein olet? Ei tuollaisia enkelinkasvoisia vaaleita ja kauniita Amerikasta löydy. Ja aksenttikaan ei kuulosta tutulta mun jenkkiläisiin korviini.”

Stefan päätti laittaa nallen laukkuun. Siellä se pysyisi tallessa, eikä putoaisi maahan kenenkään tallattavaksi. Poika avasi laukkunsa ja pian nalle oli kameran seurana. Kameralle kyllä saattaisi tulla tänään käyttöä. Jupiter näytti varsin kuvaukselliselta, eikä tämä varmaankaan pahastuisi, jos Stefan napsaisisi kuvan. Ainakaan toinen ei pahastuisi, jos hän onnistuisi tekemään sen salaa ja huomaamattomasti. Niin sen täytyi tapahtua, koska muuten häntä nolottaisi kuitenkin liikaa. Ei hän kehtaisi ainakaan pyytää toista kuvaan, ties mitä ajatuksia toinen sitten saisi päähänsä. Pitäisi häntä vähintäänkin pervona ja omituisena.

Mustatukkainen poika oli ilmeisesti päättänyt, että Stefan lähtisi mukaan kummitusjunaan, kun oli vähän jotakin sen suuntaista suustaan päästänyt. Blondi katseli huvittuneena toisen innostusta, joka melkein tarttui häneenkin. Jännitys kuitenkin esti Stefania osoittamasta mitään erikoisempia innon tunteita.
Ruotsalaispoika hätkähti, kun toinen tuosta vain tarttui häntä kädestä kiinni. Stefanin mielestä se tuntui yllättävän mukavalta, eikä hän tiennyt ollenkaan päästäisikö irti, vai antaisiko toisen pidellä itseään kädestä.
Asiaa yhä miettien poika käveli eteenpäin kohti kummitusjunaa kuunnellen samalla mitä toinen puhui. Pojan sanat saivat hänet aivan häkeltymään. Ei häntä useinkaan sanottu kauniiksi ja enkelimäiseksi. Taisi olla melkeinpä ensimmäinen kerta, ellei sitten äidin lässytyksiä laskettu.
"Mä oon syntynyt Ruotsissa," Stefan kertoi sitten. "Amerikassa me ollaan asuttu kohta kolme vuotta."

Stefan hiljeni sitten. Häntä ujostutti vieläkin, vaikka toinen vaikutti niin mukavalta ja mielenkiintoiselta. Ja olihan Stefanin pakko myöntää, että toisen ulkonäkö viehätti kovastikin. Mutta sitä ei kyllä voinut paljastaa, ellei sitten halunnut nolata itseään tai paljastaa kaikkein syvimpiä salaisuuksiaan. Stefan ei edes uskaltanut ajatella sitä, mitä tapahtuisi jos joku saisi tietää, että hän piti pojista ihan niin kuin tytöistäkin.
"On täällä amerikoissakin ihan kaunista väkeä," Stefan pakottautui puhumaan. "Et sä ainakaan ole mitenkään ruma tai vastenmielinen. Etkä varmaan kyllä kauheakaan."
Poika ei kyennyt paljastamaan suoraan omaa mielipidettään toisesta. Nyt Jupiter ainakin tiesi, ettei Stefan pitänyt tätä inhottavana. Niin vaaleampi poika ainakin toivoi. Hän vain ei uskaltanut helposti lausua kohteliaita sanoja toiselle, varsinkaan tällaisessa tilanteessa.

Stefan kertoi olevansa Ruotsista, Jupiter mietti hetken sijaintia ja nyökkäsi sitten. Eurooppalainen poika, somaa. Ja kolme vuotta tuo kuulemma vasta oli asunut. Tai vasta ja vasta, olihan se suhteellisen pitkä aika, vaikka toisaalta niin lyhyt.
Toinen kertoi, että hänen mielestään myös Amerikassa oli kauniita ihmisiä, ja ettei Jupiter ollut lainkaan vastenmielinen. Poika nauroi hyväntuulisesti. Eikä hän ollut Stefanin mielestä ruma, eikä luultavasti kauheakaan. Ter hymyili oikein somasti tuolle suloiselle vaalealle pojalle.
”Aaw, sanoitko sä just erittäin monimutkaisesti, että mä olen sun mielestä kaunis?”, Jupiter ei voinut olla kiusaamatta. Niin hän oli sanat käsittänyt.

Ter kuljetti toista kädestä pitäen kummitusjunan jonoon ja pysähdyttyäänkään ei kättä omastaan päästänyt.
”Ompas paljon jonoa”, Jupiter nurisi huuliaan lapsekkaasti mutristaen. No, oikeastaan, ei sitä niin paljon ollut, kyse kun kuitenkin oli San Diegossa kovin suositustakin huvipuistosta, jokunen vaunullinen ennen heitä.
”Jutellaan jotain”, mustahiuksinen poika päätti ja kääntyi vihreät silmät innokkaina tuikkien ja hymy huulillaan vaaleaan ruotsalaispoikaan päin.
”Haluatko sä kertoa jotain itsestäsi? Mä tykkään kauhuleffoista. Ja kauhusta muutenkin. Ja musiikista ja piirtämisestä. Taiteesta ja… jutuista”, Jupiter selosti virnistäen.

Stefanin poskia kuumotti, muttei tällä kertaa niin paljon. Hän saattoi jopa toivoa, ettei ollut lainkaan punastunut toiset tajuttua hänen sanojensa merkityksen. Miksi toisen piti nyt vielä kiusata häntä, kun huomasi kuinka häntä ujostutti ja nolotti? Se ei ollut ollenkaan reilua!
Blondi poika vain nyökkäsi, eikä uskaltanut sillä hetkellä katsoa toista silmiin. Se olisi ollut jo liikaa, ihan varmasti. Joskus kyllä osasi olla ärsyttävää, kun aina ujostutti. Ja kaikista eniten vielä tilanteissa, joissa ei olisi halunnut niin käyvän. Jupiter onneksi oli puhelias tyyppi, joten se sai Stefanin edes hiukan rennommaksi. Jos hän olisi joutunut olemaan se, joka huolehti keskustelun etenemisestä, olisi ollut paljon hankalampaa.

Pojat olivat nyt kummitusjunan luona, eikä Stefan tehnyt elettäkään vetääkseen kättään pois toisen kädestä. Olo tuntui paljon turvallisemmalta niin, vaikka ei se jännitystä mihinkään saanut katoamaan.
"Okei," poika sanoi ruotsalaisaksentillaan, kun toinen ehdotti että he juttelisivat jotakin. Sitten poika kuunteli, mitä toinen kertoili itsestään. Kuulosti ihan normaalilta touhulta.
"Piirtämisestä mäkin tykkään," Stefan vastasi ja alkoi sitten miettiä harrastuksiaan. Niitä oli kyllä vain muutama, eivätkä ne olleet mitenkään erikoisia.
"Sit mä tykkään lukee, kuunnella musiikkia ja valokuvata. Viimenen on niistä mun suosikki, nytkin on kamera mukana," poika kertoi ja toivoi salaa, että toinen sanoisi että tahtoisi tulla kuvatuksi. Vaikka niin ei kävisi, kyllä Stefan varmasti jossain raossa saisi napattua pojasta kuvan seinälleen, ehkä jopa päiväkirjan väliin, joka oli jo ennestään täynnä kaikenlaisia kuvia.

Ruotsalaiseksi itsensä ilmiantanut poika oli kasvoiltaan punainen, mikä sai Jupiterin vain hymyilemään. Vaaleapoika oli niin kovin suloinen punastellessaan Jupiterin suorasukaisuudelle. Ei harvinaista, monikaan ei osannut odottaa sitä tekstiä, mitä Ter huuliltaan tiputteli. Hän oli yksi hirviö kielensä kanssa.
“Ei tarvitse nolostella yhtään, en mä pure. Ainakaan kovaa tai pahantahtoisesti”, Jupiter nauroi. Voisi hän hyvinkin tahtoa pureskella tuota poikaa. Ihmekös tuo Jupiterin ollessa kyseessä? Hampaat olivat oikein mieluinen väline, varsinkin jos merkitsemiseen ei ollut lupaa.

Toinen ei mustatukan onneksi irrottanut otettaan kädestä, säteilevä hymy valtasi alaa entisestään Terin huulilla. Stefan myöntyi juttelemiseen vastaväitteittä, mikä oli ollutkin ihan oletettavaa. Harvalla oli mitään juttelemista vastaan.
Toinen kertoi itsekin pitävänsä piirtämisestä, Jupiter painoi sen mieleensä. Tuo tykkäsi myös lukea, kuunnella musiikkia ja valokuvata. Valokuvaus oli kuulemma suosikki, eikä kameraa ollut jätetty kotiin. Jupiter naurahti heleästi.
“Mitä sä kuvaat?”, poika uteli aidosti kiinnostuneena. Jonottaminen ei haitannut yhtään, kun ajan sai kulumaan mieluisalla tapaa.

Stefan melkein säpsähti toisen pojan huomauttaessa hänen nolostuksestaan. Sanat eivät lainkaan lievittäneet poskien punoitusta, mutta eivät ne sitä enää pahentaneetkaan. Stefan ei edes ollut tajunnut olevansa niin helposti luettavissa, että heti näki kun häntä nolotti. Poskien punastumisen hän oli kyllä tuntenut, mutta ei ollut uskonut Jupiterin kiinnittävän asiaan sen kummempaa huomiota.
"No se on hyvä," Stefan sai sanottua toisen puremiskommenttiin, taikoen sitten jonkinlaisen virnistyksen kasvoilleen. Kai sitä nyt voisi taas edes yrittää olla rohkea, ettei kaikki ujous ja epävarmuus paistaisi läpi. Ei Stefan halunnut vaikuttaa miltään arkajalalta, tai toivottoman hiljaiselta hissukalta. Oli siis pakko yrittää taas kerran olla rohkea ja teeskennellä, että tilanteessa ei ollut mitään jännittävää tai erikoista.

Poika alkoi miettiä, sanoisiko Jupiterille suoraan mitä kuvasi. Sitä ei ainakaan voinut kertoa, mihin hänen kuvansa päätyivät, koska sitten toinen varmasti lähtisi tiehensä ja hän jäisi yksin harmittelemaan asiaa.
"Mä nyt kuvaan vähän kaikenlaista," poika aloitti ja käänsi katseensa hetkeksi Jupiteriin, joka vaikutti hyvin kiinnostuneelta hänen asioistaan. "Mut enimmäkseen ihmisiä."
Noin. Nyt hän oli onnistunut kertomaan sopivasti, paljastamatta kuitenkaan sitä, että suurin osa kuvista päätyi hyvinkin näkyvälle paikalle, nimittäin hänen seinälleen. Siellä oli kuvia jo ties kuinka monesta vastaantulleesta ihmisestä ja ehkäpä Jupiteristakin vielä saisi sinne jotakin napsaistua, jos vain Stefan nyt onnistuisi saamaan tästä kuvan.

- anteeksianteeksianteeksianteeksi tuhannesti kesto .__. -

Toinen oli niin kovin suloinen, tuntui niin aralle, mutta silti hymyili. Toinen oli niin kovin soma, että Jupiter vietti mielellään tuon kanssa aikaa. Jupiterin teki vain niin kovasti hihkua ‘aaw!’ ja hyökätä roikkumaan toisen kaulaan. Kaikkensa mustatukka yritti hillitäkseen itsensä. Yhteen liitettyjä käsiä kuitenkin heiluteltiin hymyssä suin.
Stefan kääntyi Terin suuntaan, kertoi kuvaavansa ihmisiä, mustatukka virnisti. Hän olisi voinut keskustella tästä aiheesta koko päivän!
“Millasia ihmisiä sa kuvaat? Ihan jotain tuntemattomia, vai tuttuja vai kaikenlaista? Kerrokerrokerro!”, Jupiter hyppi ja nauroi itselleen. “Mä menen niiiiiiiin ylikierroksilla!”, poika nauroi.
Ihmiset jonossa katsoivat friikkipojan päälle toiset kummeksuen, jotkut huvittuneina ja monet paheksuenkin. Ja mitäpä Ter olisi niistäkään välittänyt. Jono liikkui hiljalleen eteenpäin, kummitusjunasta kuului kiljuntaa ja muita ääniä, jotka suljettiin pois korvista.

“Mä tykkään kans piirrellä tai maalata ihmisiä mallista”, poika kertoi. “Välillä vaan tulee sellanen tarve, että on ihan pakko, kun joku on niin maalauksellinen tai… Niin”, Ter selitti huitoen kädellään. “Kyllä sä tiedät. Kai sullekin tulee joskus sellainen olo jostakin ihmisestä tietyssä asennossa, että siitä on ihan pakko saada kuva”, Ter sepitteli.

Stefan oli hyvillään siitä, että Jupiter osoitti niin suurta kiinnostusta hänen valokuvausharrastustaan kohtaan. No, kukapa nyt ei olisikaan ollut hyvillään siitä, että sai joskus tuntea olevansa kiinnostava? Vaikka Stefan viihtyikin paremmin omissa oloissaan ja oli ujo, niin ei hänkään voinut vastustaa sitä, että joku halusi tietää enemmän hänelle tärkeistä asioista.
"Mä kuvaan oikeastaan tosi monenlaisia ihmisiä," Stefan aloitti vastauksensa. "Sellaisia, jotka mä jostain syystä haluan muistaa tai jotka vaan on jotenkin tosi kuvauksellisia. Ja silläkään ei loppujen lopuksi ole väliä kuvaanko mä jotain hyvännäköistä ihmistä vai vähemmän hyvännäköistä, jos se ihminen vaan on jotenkin saanut mun olon hyväksi. Tai jos kuvan avulla voi säilyttää jonkun hyvän muiston."
Stefania hymyilytti poja iloisuus ja energisyys. Eivät kaikki olisi kehdanneet hypellä ja intoilla samalla tavalla. Ja Stefan ei olisi itsekään, vaikka ihan mielellään katseli kyllä toisen iloisuutta. Hän vain ei halunnut tuoda itseään liikaa esille. Olisi kamalaa, jos joutuisi liian monen ihmisen tuijottamaksi. Siksi hän vihasikin kaikkea julkista esiintymistä. Hänestä ei olisi kyllä ollut näyttelijäksi tai edes opettajaksi.

"Niinpä, joskus ei voi mitenkään olla ottamatta kuvaa, tai sitten tuntuu että on menettänyt jonkun tosi hienon asian. Ihan niin kuin vaikka jäisi ilman karkkia kun ei ota vaikka tekisi mieli." Stefan sanoi ja hämmästyi sitä, kuinka rennosti jo jutteli Jupiterin kanssa. "Ja noista asennoista, musta on muutenkin kiva kuvata ihmisiä eri asennoissa. Niin kuin samaa ihmistä. Saa yhdestä henkilöstä monta erilaista kuvaa jos vaihtelee välillä asentoa. Mut mä nyt en aina edes kerro ihmisille että kuvaan niitä. Koska sit mä en välttämättä edes saisi kuvia jos aina ensin kysyisin luvan. Eihän kaikki tykkää tulla kuvatuksi. En mä itestänikään mielellään ota kuvia."
Stefan käänsi katseensa pojasta kummitusjunaan. He pääsisivät laitteeseen ihan kohta, siltä ainakin nyt näytti.

Jupiter piti hetki hetkeltä aina vain enemmän tästä uudesta tuttavuudestaan. Stefan kertoili kuvaamisestaan ja mustatukkainen friikkipoika kuunteli keskittyneesti. Toinen oli kovin soma olento, Jupiterin oikeasti teki mieli kokeilla miten hämilleen tuo söpöys menisi, jos tuon huulille painaisi pienen kostean suudelman…
“Joo, mä tajuan ton! Se on ihan kamalaa… Taikunsiiskun! Apua, mä unohin mitä mun piti sanoo”, Jupiter alotti ja rupesi sitten kihertämään itsekseen hassua nauruaan. “Anteeks, mä oon ihan kamala! Sorisori. Jee, me päästään kohta kummitusjunaan!”
No, Jupiter oli todellakin aivan omaa luokkaansa. Ja tänään hän tuntui olevan puhtaasti ADHD tuulella.
“Musta on muuten tosi hassua, että ihmiset häpee kun niistä otetaan muka huonoja kuvia. Ei harrastajakaan kykene ottamaan kestään huonoa kuvaa. Se on vaan realistinen.”

Jupiter loi vihreät silmänsä toisen kasvoihin ja soi tuolle huulillaan yhden suloisimmista hymyistään. “Kai mä sit saan puskea kylkeen kiinni jos rupee pelottamaan?”, Jupiter kysyi katsellen yhtä toista. Että hän olikin ilkeä, hän tahtoi vain lypsää reaktion tuosta vaaleaveriköstä. Ja ihan kuin kauhuelokuvien ystävää olisi joku kämäinen kummitusjuna voinut pelottaa. Onni sinänsä, että Jupiterilla oli lahjoja näyttelijäksi. Mikään unelma-ammattihan se ei pojalle ollut, mutta kuitenkin.

Iloinen hymy kohosi Stefanin kasvoille karistaen viimeisetkin punastuksen rippeet. Jupiterin nauru vain oli niin erikoinen, että helposti unohti oman ujoutensa ja ehkä turhan noloilun. Toisen innokkuus oli jotenkin suloista ja tartutti Stefaniinkin ihmeellistä energiaa.
"No et sä kamala ole, mun mielestä on vaan hyvä että ihmiset osaa olla oma itsensä," ruotsalaispoika sanoi tietäen varsin hyvin, ettei itse juurikaan osannut aina olla se aito Stefan. Hän aina yritti olla puheliaampi ja rohkeampi kuin mitä oli, ei hän halunnut vaikuttaa ujolta hissukalta. Ja se jos mikä oli vaikeaa, kun ei koskaan meinannut keksiä mitä sanoisi, eikä koskaan oikein ollut varma siitä tekikö jotain järkevää vai ei.
"Se että ne häpee kertoo kai vaan huonosta itseluottamuksesta. Ja aika harva on täysin tyytyväinen itseensä, niin kuvat vaan ahdistaa niitä. Ja se on kyllä typerää, koska ei ne niissä kuvissa näytä sen erilaisemmilta kun muutenkaan, ellei niitä muokkaile. Ja se taas on ihan typerää, koska sitten ne ei näytä omalta itseltään."

Taas hento punastus kohosi Stefanin poskille. Pitikö toisen nyt vielä sanoa jotain tuollaista vielä tuollainen hymy kasvoillaan? Ei ollut reilua. Stefan ei oikein tiennyt mitä sanoa. Hän kyllä tiesi, ettei häntä haittaisi vaikka toinen rutistaisi häntä kauhuissaan kädestä liian kovaa. Poika vain ei ollut varma kehtasiko sanoa sitä ääneen. Jupiterkin kai huomasi hänen empimisensä yhtä selvästi kuin punastumisenkin. Ja se mitä toinen siitä päätteli, oli täysin Stefanin tajuamattomissa.
"No kunhan et litistä mua kuoliaaksi, niin enköhän selviä," Stefan sanoi lopulta ja yritti hymyillä rohkeasti. Jono liikkui taas eteenpäin, enää ei kyllä kestäisi pitkään ennen kuin he pääsisivät laitteeseen ja Stefan saisi selville pelkäsikö toinen muka oikeasti jotain kummitusjunaa.

Oli mukava saada Stefan hymyilemään, siitä tuli itsellekin niin hyvä olo. Toinen sanoi, ettei Ter ollut kamala ja puhuteltu loisti niin, että olisi hyvinkin voinut kilpailla tasaveroisesti auringon kanssa. Se, että toinen osasi arvostaa Jupiterin persoonaa oli mukavaa.. Jotkut kun eivät todellakaan moiseen kyenneet.
Se, kuinka toinen selitti Jupiterin sanoman oli saada pojan kapsahtaman toisen kaulaan. Hän kuitenkin hillitsi itsensä… melkein.
“Sä oot ihana. Arvaa mitä? Mun tekee kamalasti mieli halata sua”, Jupiter ilmoitti ja hymyili jälleen. “Ja kuvien muokkaaminen on väärin. Se on sama kuin yrittäisi piirtää lihavasta ihmisestä kutistetun kuvan vain mielistelläkseen sitä. Se.. se antaa mun mielestä sellasen kuvan, ettei arvosta sitä henkilöä sellasena kun se on. Ja ei se ole ollenkaan väärin olla sellanen, kun on.”
Jupiterhan vain selitti saman, jonka toinen oli selittänyt. Omilla sanoillaan ja kaiketi vain merkiksi siitä, että oli ymmärtänyt mitä toinen ajoi takaa.

“En mä sua litistä”, poika nauroi. Eipä kai hän moiseen olisi edes pystynyt. Joskin, olihan Stefankin kovin pieni. Saisikohan hän kiivetä toisen syliinkin? Ja mihinkäs nämä ajatukset jäälleen karkailivat…

Stefan häkeltyi täysin toisen sanoessa häntä ihanaksi. Mutta vielä häkellyttävämpää oli se, että toinen sanoi tahtovansa halata. Ei Stefanilla olisi ollut mitään halailua vastaan jos he olisivat olleet jossain muualla, jossain, missä kukaan ei olisi nähnyt mitään. Ruotsalaispoju ei todellakaan olisi voinut siinä, keskellä kirkasta päivää halata ketään poikaa, vaikka kuinka olisi mieli tehnyt. Ja vaikka hän yhä piti Jupiteria kädestä ja se tuntui luonnolliselta, halaaminen olisi varmasti ollut jotain ihan muuta. Se olisi ollut liian häkellyttävää, varsinkin kun hän ei ollut koskaan sellaista harrastanut. Jupiterin halaaminen olisi onnistunut vain, jos se olisi tapahtunut hyvin huomaamattomasti ja nopeasti. Ja Stefan olisi mieluummin halannut toista pitkään, jotta olisi ehtinyt painaa hetken kunnolla mieleensä.
"Niin. Se on kyllä väärin, paitsi jos kuvan on tarkoitus hämätä. En tykkää siitäkään kun mainoksissakin olevia ihmisiä muokkailaan ihan ylitäydellisiksi. Koska ei kukaan voi oikeasti olla täydellinen, ainakaan koko ajan."

Stefan astui taas eteenpäin jonossa, jonka kärjessä he yhtäkkiä jo olivatkin. Viimein vaikutti siltä, että he jopa oikeasti pääsisivät ihan juuri kummitusjunaan. Vaunu tupsahti esiin seinämän raosta ja siitä astui ulos kaksi hysteerisesti hihittävää pikkutyttöä. Ehkä paikka oli ollut heille vähän liian pelottava?
"Vihdoin," sanoi Stefan, vaikka olisikin voinut vielä seisoa Jupiterin kanssa jonossa. Hän asteli kohti vaunua, joka oli mukavasti sellainen, ettei liian suurta porukkaa mahtunut kyytiin. Niihin mahtuikin oikeastaan vain kaksi henkilöä. Stefan astui vaunuun ensin ja odotti sitten että toinen tulisi perässä.
Poika istuutui paikalleen ja odotti sitten, että vaunu lähtisi liikkeelle ja hän pääsisi säpsähtelemään, jos nyt kummitusjunassa olisi mitään tarpeeksi pelottavaa. Hän oli kyllä säikky poika ja nyt se ehkä pääsisi vielä helpommin esille, olihan hän jo valmiiksi jännittynyt.

Ter tarkasteli toisen kasvoja katseellaan, tuo oli hämillinen ja siten myös tavattoman suloinen. Pojan olisi todellakin tehnyt mieli halata toista… Mutta ei nyt, ehkä hän voisi muka säikähtää jotain ja hypätä toisen kaulaan vaunussa? Haha, tuskinpa. Oliko mitään kliseenpää ja läpinäkyvämpää? Sitä paitsi Jupiter teki miltei kaiken rehellisesti ja suoraan. Mitäpä sitä peittelemään totuutta, hän oli ihan mieluusti se kuka oli, tykättiin tai ei.
“Mm.. Mutta on se toimivuuden kannalta välttämätöntä. Ei raskaustesti pakettiin voida iskeä kuvaa itkevästä teinitytöstä positiivisen tuloksen kanssa, vaikka se onkin todellisempaa kuin pariskunta iloisesti virnuillen”, poika huomautti. “Kaikessa on kyse mediaseksikkyydestä ja rumat ihmiset ei myy. Raakaa. Mutta silti liika fotoshoppaaminen on rasittavaa.”

He siirtyivät jonossa edemmäs ja pääsivät lopulta vaunuun asti. Stefan meni edeltä, eikä Ter viivytellyt hypätessään kyytiin toisen vierelle. Vaunu lähti eteenpäin ja mustatukka naurahti.
“Täytyy toivoa, ettei tää ole kamala pettymys.” Niin, silloin kun hän oli viimeksi täällä käynyt hän oli ollut vielä ihan pieni poika ja pelännytkin tätä kummitusjunaa. No, nyt monta kauhuleffaa ja -tarinaa myöhemmin saattaisikin olla toisin.

"Niin," Stefan totesi, eikä osannut mitään sen kummempaa sanoa, tai no, hän ei uskaltanut, sillä ujouspuuska teki taas tuloaan, heti kun se oli jo lieventymään päin. Se oli juuri hänen tuuriaan. Aina häntä alkoi ujostuttaa, vaikka olikin jo vaikuttanut siltä, että hän onnistuisi kerrankin olemaan oma itsensä. No, se täytyi vain kestää ja piti yrittää esittää taas rohkeaa poikaa, mikä oli vuosien aikana alkanut sujua aina vain helpommin. Ja kun Stefan taas taikoi esiin rohkeutensa, hän osasi jo jatkaa puhumista.
"Mua ei varmaan haittaisi vaikka jossain mainoksessa olisikin joku ruma ihminen, mutta totta se on, kauneuttahan ne kaikki ihannoi ja sitä rataa."
Stefan vilkaisi Jupiteria. Toinen oli kieltämättä mielenkiintoinen tapaus, mikä oli kai syynä siihen, että vaaleampi pojista tunsi olonsa koko ajan tavallistakin hermostuneemmaksi ja hämmentyneemmäksi.

Kun molemmat pojat olivat päässeet kummitusjunaan istumaan, ei tarvinnut odottaa kauaa ennen kuin se lähti liikkeelle. Stefania jännitti nyt ehkä vielä äskeistäkin enemmän ja tunne voimistui koko ajan, vaikka kummtusjuna ei ollutkaan oikeasti mikään pelottava paikka.
"Niin, toivottavasti, säikähdän siellä kuitenkin jotain ihan olemattoman pientä ja huvittavaa," Stefan kertoi ja pelkäsi ihan tosissaan säikkyvänsä jokaista ääntä ja oliota, jonka matkalla kohtaisi. Toivottavasti Jupiter ei nauraisi hänen hölmöydelleen, koska se nyt saisi hänet taas nolostelemaan ja punastelemaan. Nyt hän ei onnekseen ollut lainkaan punastunut, vaan näytti jopa aivan normaalilta itseltään.
Viimein vaunu pääsi jo ensimmäisen kamaluuden kohdalle. Joku lepakkoa esittävä esine lepatteli heidän vierellään ja Stefan säikähti jo sitä, hätkähtäen rajusti. Kiljumaan hän ei sentään sortunut, vaikka se olisi ihan mahdollista ollutkin.

- sowwy kesto~ -

Toinen vaikutti kovin harvasanaiselta, minkä Jupiter ei antanut haitata. Hän kyllä osasi puhua monen ihmisen edestä, eikä se tuottanut mitään ongelmaa. Vaikka sitten kukkaruukuista tai kivistä, jos parempaa aihetta ei mistään sattunut löytymään.
Ter sipaisi hiuksiaan ja vilkaisi toiseen suoden tuolle säteilevän hymyn. Pian he todellakin olisivat kummitusjunassa! Ja hän oli täynnä lapsenomaista intoa, vaikka sitten tuhlatakseen siitä ison osan Stefanin kiusoitteluun.

Juna lähti liikkeelle ja mustatukkainen katseli ympärilleen, hän osasi juuri ja juuri pysyä paikoillaan. Ja sekin oli totaalinen ihme.
”Ei se ketään haittaa, vaikka säikähtäisitkin”, poika totesi toiselle hymyillen. ”Mä voin kyllä pitää sua kädestä…” Sanat päätettiin siihen, kun käsi ujutettiin salakavalasti toisen reidelle. Että oli mukavaa olla pieni ja pirullinen adhd…
Toinen oli hermoraunion partaalla jo kumilepakosta, joka sai Terin vain virnuilemaan. Typerä kumikaveri, ei hätkäyttänyt yhtään… mutta toista kävi tavallaan jopa sääli… Taisi olla herkempi kuin mitä Ter oli uskaltanut arvellakaan.

//Eipä haittaa//

Stefan nielaisi. Nyt oli tapahtunut jotain odottamatonta ja entistäkin häkellyttävämpää. Jupiter oli juuri laittanut kätensä hänen reidelleen. Se varmasti oli syynä siihen, miksi vaalea poika säikähti niin rajusti lepakkoa, ei kai moista otusta olisi mitenkään voinut muuten säikähtää? Stefan ei tiennyt mitä olisi sanonut, joten pysyi hiljaa paikoillaan. Hän ei edes työntänyt toisen kättä pois ja ihmetteli itsekin miksi yhä antoi sen olla siinä. Oikeastaan, tuntui melkeinpä mukavalta, että käsi oli siinä missä oli. Kaikki olisi siis aivan hyvin, kunhan mitään sen hurjempaa ei tapahtuisi.
"Mä taidan olla vähän yliherkällä tuulella," Stefan kuiskasi. Hän ei halunnut vaikuttaa kovin säikyltä, vaikka sitä ehkä olikin. "En mä aina näin pienestä hätkähdä."
Noin. Heti kun hän puhui jotain, eikä keskittynyt miettimään vieressään istuvaa poikaa, jännitys ja hermostuneisuus hiukan hellittivät otettaan.

Vaunu eteni tasaista vauhtia. Lepakon jälkeen Stefan ei enää säpsähdellyt niin rajusti. Paitsi säikähti hän kyllä outoa henkäystä, joka tuli jostakin viereisestä seinänraosta. Henkäys tuntui todella ikävän viileältä ja sai ruotsalaispojan nojautumaan toiseen suuntaan, kohti Jupiteria. Tajutessaan siirtyneensä vahingossa lähemmäs toista, Stefan punastui. Hän oli todella iloinen siitä, että paikka oli pimeä, eikä Jupiter voinut mitenkään nähdä hänen helottavia poskiaan.
"Sori..." Stefan sopersi. "Toi puhallus oli aika inhottava."
Että pitikin hätkähtää ihan pienistä asioista! Se oli niin noloa, varmasti Jupiterkin piti häntä ihan outona ja typeränä.

Vai yliherkkänä? Jupiter virnuili itsekseen, sormet piirtelivät kuvioita toisen reidelle kumoten mahdolliset ajatukset luisevien sormien sijainnin vahingollisuudesta. Se ei ollut vahinko, eiköhän toinen sen jo tajuaisi… Terryllä vain sattui olemaan tarve päästä koskettelemaan ja fyysiseen kontaktiin. Tässä tapauksessa tarkoittaen vain pieniä kosketuksia ja eleitä. Vaikkei hän tuntenutkaan toista… No, toivottavasti se ei säikäyttäisi tosta ihan hirvittävästi.
Toinen oli siirtynyt lähemmäs häntä, pahoitteli sitä. Jupiterin huulilta karkasi pieni tirskahdus. Tummakutrinen poika käänsi päätään toisen suuntaan, nenä kosketti toisen poskea ilmat että hänen täytyi kurottautua lähemmäs.
“Ei haittaa”, hän sanoi rauhallisella käheällä äänellä aivan toisen korvanjuuressa. Tässähän menisi koko kummitusjuna Jupiterilta ohi… Mutta sekös muka olisi ketään haitannut. Hänellä oli oikein mukavaa!

“Mä olin ajattelematon, sori. Mä vien sut hyvitykseksi jätskille tai jotain, jos sä haluat.”

//Voi pikku Stefania kun sitä noin kiusataan :--D//

Mikäli kummitusjunassa olisi ollut valoisampaa, Stefanin punastuneet posket eivät olisi voineet jäädä keneltäkään huomaamatta. Poika tunsi lihastensa kiristyvän, kun Jupiterin sormet liikkuivat hänen reidellään. Se oli pelottavaa, mutta kuitenkaan hän ei voinut olla pitämättä siitä.
Jos Stefan oli säikähtänyt tajutessaan, ettei Jupiterilla ollut mitään aikomusta vetää kättään pois hänen reideltään, niin vielä enemmän hän säikähti sitä, mitä tapahtui hänen liukuessaan lähemmäs toista. Miksi niinkin piti tapahtua? Olisi pitänyt vain tarrautua vaunun laitaan ja roikkua vaikka väkisin omalla puolella istuinta, ettei vain olisi päässyt liian lähelle toista.
Stefan tiesi punastuvansa entistä enemmän, kun toisen nenä kosketti hänen poskeaan ja kun toisen ääni kuului aivan hänen korvansa vierestä. Se oli jo ihan liikaa hänen sietokyvylleen.

Niinpä poika vetäytyi nopeasti kauemmas, turvallisen matkan päähän Jupiterista. Hän ei uskaltanut jäädä toisen lähelle, kun tiesi mitä olisi voinut tapahtua. Jupiter olisi pian voinut vaikka suudella tai jotain. Tai sitten ei. Stefanin ajatukset olivat sekaisin, mutta sen verran hän tajusi, että Jupiter pahoitteli tekoaan ja tarjoutui viemään hänet jätskille.
"Ei se mitään..." Stefan sai soperrettua värisevällä äänellä. "En mä tarvi jätskiä enkä mitään."
Ruotsalaispoika sulki silmänsä ja yritti rauhoittua. Se oli vaikeaa, eikä siinä edes onnistuttu. Stefan alkoikin olla varma siitä, ettei pystyisi rauhoittumaan koko loppupäivänä. Ei hän yleensä joutunut sellaiseen tilanteeseen, joten tottakai siinä menisi oma aikansa, ennen kuin hän saisi karistettua mielestään ajatuksen Jupiterin kosketuksista.

- Kjähähähä♥!~ >: 3 -

Jupiter oli oikein itsetyytyväinen pieni pirulainen ja sikäli harmi hänen kannaltaan ettei Stefanin punottava naama hohkannut pimeässä hänen silmilleen asti. Tummakutrinen taiteilijasielu nautti jokaisesta pienestä kosketuksesta, hän nautti toisen tuoksusta ja hiuksista, jotka kutittivat hänen kasvojaan. Toki kaikki se oli hyvin nopeasti katoavaa, Stefan kuin syöksähti karkuun vaunun vastakkaiseen nurkkaukseen. Vai niin… Vihreät silmät loivat katseen toiseen, kaikki mitä ympärillä tapahtui jätettiin omaan arvoonsa. Tämä oli paska laite…
“Varma kans?”, Jupiter uteli sipaisten tummia hiuksiaan korvan taa. “No hei, lähe vaan. Ei mitään taka-ajatuksia, promise”, poika puheli. “Sä oot kiva, musta on kiva kiu- viettää aikaa sun kanssas.” Niinpä niin. Ei kaikkea silti pitäisi onnistua lipsauttamaan suustaan aivan vahingossa.

Toinen oli oikeasti aivan ylisöpö joutuessaan paniikkiin. Pelkäsikö se pientä ja täysin vaaratonta Jupiteria noin paljon? Oliko se muka aivan oikeasti oikeasti hetero? Ei varmasti ollut! Se oli ihan liian söpö… Mutta no, olihan Ter erehtynyt ennenkin.
Kummitusjuna oli pian kierroksensa tehnyt, eikä Terry muistanut siitä juuri minkään vertaa. Noustessaan vaunusta hänellä oli jotenkin typerä olo. Poika ojensi kätensä auttaakseen toisenkin pois.
“Tule nyt, mä tarjoon. Ihan mitä vaan…”

Stefan nyökkäsi. Hän oli varma, ainakin halusi uskotella niin. Ei hän tietenkään halunnut lähteä mihinkään pojan kanssa, joka oli sillä tavalla koskettanut hänen jalkaansa ja puhellut ihan korvan juuressa. Eihän sellaista voinut kukaan järkevä poika haluta?
Ehkä hän siis ei ollutkaan kovin järkevä, sillä hän oikeasti halusi vielä olla Jupiterin seurassa. Ja kun tuo vielä sanoi, ettei ollut mitään taka-ajatuksia. Se kuulosti jo ihan hyvältä tarjoukselta. Hän ei kuitenkaan uskaltanut kuin katsoa toista ujosti. Juurihan hän oli kieltäytynyt lähtemästä, joten olisi vain typerän kuuloista, jos hän nyt sanoisikin lähtevänsä.
Näin Stefan järkeili mielessään, vaikka samalla hän pitikin itseään typeränä, kun kielsi itseltään kaiken hauskan. Jupiterin seurassa olisi varmasti hauskempaa, kuin yksin ollessa. Pikkusiskokin varmasti jatkoi vielä vuoristoradan luona olevan nuoren miehen ihailua, eikä tosiaankaan kaivannut mitään keskeytyksiä.

Kummitusjuna pysähtyi. Stefan epäröi hetken ajan, ennen kuin tarttui Jupiterin ojennettuun käteen. Olisi kai ollut liian törkeää kieltäytyä avusta, kun toinen kuitenkin oli niin kiltti hänelle.
"Ehkä mä sittenkin voisin tulla," hän sanoi ja hymyili toiselle. "Mihin me mennään? Sä saat päättää."
Stefanille kelpasi ihan mikä paikka vain. Nyt vain piti lähteä äkkiä, ennen kuin hän vahingossa jänistäisi ja pilaisi oman päivänsä. Jupiterin päivä tuskin siitä menisi pilalle, tuo vaikutti niin iloiselta ja pirteältä koko ajan.