Tämä päivä oli huono päivä mutta huominen on parempi

(( Terris & Rory! :> ))

Olisivatkohan ne olleet päivän viimeisimpiä tunteja, sillä olihan kello jo jotain kolme iltapäivällä. Tai ainakin se päivän viimeinen tunti alkaisi ihan juuri, jonka jälkeen pääsisi lusmuamaan kotiin. Jotkut tietenkin aloittivat opiskelun heti siltä seisomalta ja jatkaisivat myöhään yöhön, jotta nyt varmasti saisivat siitä tietystä kurssista kiitettävän. Niin, vähän se oli toista niillä tunnollisilla oppilailla kuin niillä vähän ei-niin-tunnollisilla. Moni Astonissakin oleva oppilas haistatti koululle pitkät ja kävivät siellä ainoastaan pakosta. Koska vanhemmat tai jonkinmoiset huoltajat pakottivat. Yritäppä sitten siinä opiskella kun opettajat ja huoltajat hengittivät yhtäaikaa niskaan ja patistivat tekemään jotain järkevää, jotta takaisi itselleen jonkinmoisen tulevaisuuden. Noh, onhan sossupummikin tulevaisuutta.

Johnny haukotteli ja venytteli erittäin kankeasti, kun käveli käytävää pitkin kohti maantiedon luokkaa. Hän oli jaksanut vaivautua tulemaan kouluun vasta tunti sitten, sillä edellinen ilta kaupungilla nyt oli muutenkin venynyt hivenen pidempään ja krapula aamulla oli ollut sitäkin mukavampi. Ei nyt sillä, että se olisi täysin ohitse, mutta parempaan suuntaan kuitenkin mentiin. Ehkä pitäisi rajoittaa sitä keskellä viikkoa dokaamista, mutta minkäs teet. Oltiin täällä koulussa ennenkin oltu jumalattomassa kanuunassa. Onneksi hänellä oli aina tapanaan pitää mukana edes jotain tasottavaa, jotta tunneilla jaksoi olla. Ettei nyt niitä poissaoloja kertynyt ihan jumalattomasti, oli Johnnyn pakko käydä päivässä nyt ainakin yhdellä tunnilla, melkoinen saavutus olisi kaksi.

Maantiedon luokan edessä vetelehti jo suhteellisen paljon oppilaita, jotka odottivat opettajaa saapuvaksi. Ja sieltähän se opettaja saapuikin mustan salkun kanssa, kaivaen luokan avaimia taskustaan ja höpöttäen jotain oppilaille. Johnny pyöräytti silmiään ja valui luokkaan viimeisimpien joukossa. Ihme kyllä, hän pääsi takariviin istumaan. Ihan reunaan ikkunan viereen, joten pojalla oli mahdollisuus vain vaipua horrokseen.

"Tänään", opettaja aloitti kun oli ottanut poissaolijat ylös. "aloitamme paritytöt, joiden aiheina on perehtyä jonkun tietyn maan historiaan, maantieteeseen, kulttuuriin, väestöön ja niin edelleen." Pulinaa, mölinää, kikatuksia ja Atkins joutui rykäisemään kuuluvasti, että sai vielä edes jonkinmoisen rauhan aikaiseksi.
"Vastoin aiempia menetelmiäni, minä jaan parit itse." Ja sekös aiheutti protestoivia huudahduksia ja muutenkin melua, mutta opettaja pysyi päätöksessään. Johnny ei kuitenkaan edes kuunnellut. Kyllä hän kuuli, että joku parityö ja opettaja jakaisi parit itse, mutta noh... Ihan sama. Hän ei muutenkaan aikonut tehdä sen työn eteen yhtään mitään, joten ihan sama kuka siinä vieressä istuisi.

"John Lowell ja.... Eric Axelzbeth." Ja siinä se nimi oli sitten tullut. Johnny nosti päänsä ja katsoi ympärilleen.
"Niin kuka?" Johnny kysyi ja kurtisti kulmiaan. Hän ei nyt todellakaan tiennyt kurssikavereidensa nimiä.
"Eric Axelzbeth. Menemmä kuule Lowellin viereen, jotta herra saataisiin kiskottua pois sieltä pilvilinnoistaan." Opettaja käskytti ja Johnny tuhahti. No, kunhan ei kukaan dorka. Tai yhtä saamaton kuin Johnny oli. Työstä ei nimittäin sitten tulisi yhtään mitään.

Vaikka toisin olisi voinut olettaa, luokkaan ahtautuneiden oppilaiden kasvot eivät olleet Rorylle järin tuttuja. Omaan rauhaansa – eli toisinsanoen takapenkkiin – vetäytynyt poika ei ollut juuri viitsinyt tulonsa jälkeen muita ihmisiä tarkastella. Ei edes sen verran, että olisi opetellut näiden nimet mikä toisaalta olisi luonnistunut hyvämuistiselta nuorukaiselta hienosti. Muut tuntuivat joka tapauksessa ymmärtävän sen yhtenä inhimillisistä oikuista, eihän Rory ollut kauaa San Diegon maaperällä tallannut. Ja vaikkei hän varsinaisesti mitään koti-ikävää potenut, olisi paluu Saksaan ollut enemmän kuin tervetullut. Sinne oli jäänyt suurinpiirtein jokainen hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan aina jalkapalloilijauran alkua myöten. Ja vaikka valemntaja oli luvannut pitää Roryn varapelaajan pelkkänä varapelaajana, häntä epäilytti silti. Koulusta oli siis selvittävä kunnialla, jotta poika voisi palata ja aloittaa pelaamsiensa aktiivisemmin. Toki hän täälläkin harjoitteli ja pelasikin satunnaisesti, mutta mikään ei ollut samanlaista - sanottakoon vaikka, että joukkueetkin olivat aivan eri tasoa.

Rorya ei oltu selvästikään luotu istumaan luokassa, kun paljon tärkeämpääkin tekemistä olisi ollut. Hän kiinnitti opettajan puheeseen huomiota vain puolittain, näyttäen juuri niin kiinnostuneelta, ettei saanut huomautusta. Tuon kyseenomaisen opettajan mainitessa jotakin paritöistä Roryn katse terävöityi – paritöistä tuli hyvin harvoin mitään ja hyvin harvat sietivät Rorya niinkin pitkän ajan, että työ oltaisiin saatu kunnialla loppuun. Ja useimmiten paritöiden aiheet olivat juuri niin ärsyttäviä kuin miltä kuulostivatkin. Aikaisemmassa koulussaan pojalla oli ollut tuttuja joiden kanssa moiset tehdä ja joiden harteille sysätä suurimman vastuun – totuus kun oli, että huolimatta älykkyydestään Rory ei vaivautunut tekemään juuri mitään koulutyönsä eteen. Hän pääsi läpi hyvin arvosanoin, vaikka käyttäytymisessä olisi ollut parantamisen varaa. Kenties se oli Rorylle jonkinlainen tapa sopeutua ympäristöönsä ja niihinkin ihmisiin jotka ärsyttivät tai joita hän itse ärsytti. Tappeluita tuli vähintäänkin kerran päivässä, osa vakavampia ja osa vain pieniä kärhämöitä, joista selvittiin vähällä. Rory oli joka tapauksessa ollut aina varsin fyysinen ihminen, joka ei jurui puhumista kannattanut. Ei ellei siitä ollut jotakin erityistä hyötyä. Nyt opettaja jakoi jo pareja ja sai hädin tuskin pojan kiinnostuksen sanoihinsa. Tuli kuka tuli, Rory ei kuitenkaan tulisi tyypin kanssa toimeen yhtään sen ihmeellisemmin. Kunhan ei olisi mikään ylitsepääsemättömän typerä tyyppi.

"John Lowell ja.... Eric Axelzbeth."

Opettajan sanat nostattivat pojan niskavillat pystyyn ja saivat tämän sihahtamaan ärsyyntyneenä. Rory ei kuitenkaan liikahtanut paikaltaan, vaan opettaja joutui kutsumaan vielä uudelleen. Ilmeisesti myös parilta oli mennyt hänen nimensä ohitse. Lopulta, kun se oli saanut kutsua häntä kolmannen kerran, Rory nousi ja heilautti vähäeleisesti kättään.
"Se on Rory Axelzbeth. Rory", hän totesi ja kohautti olkiaan, ennen kuin etsi katseellaan parinsa. Täysin outo tyyppi mikä ei sinänsä yllättänyt - kuten aikaisemminkin jo todettiin, hän ei ollut nähnyt vaivaa opetellakseen uuden koulunsa oppilaita. Poika hilasi viereisestä tyhjästä pulpetista itselleen tuolin ja istui, opettajan jatkaessa parinjakoa. Jos edes opettajat eivät vaivautuneet opettelemaan oikeita nimiä, miksi hänen pitäisi? Turhaa se kumminkin olisi, eihän Rory tänne jäisi.
"Minkä maan sä haluat ottaa?"
Eihän hän tiennyt paristaan yhtään mitään, ties vaikka tuo sattui olemaan intoilijaopiskelija. Eikä hyväksyisi odottamista tai jotakin. Ikinä ei voinut tietää tarkalleen.

(( Uhh... On ollut inspiraatiokatkos, mutta nyt jatkuu taas! :> ))

Se nyt ei ollut kauhean epätavallista, että Johnny ei ollut kuunnellut - taaskaan. Eihän poika koskaan kuunnellut ja oli saanut kuulla siitä palautetta varsin monelta opettajalta. Huomautuksia, uhkailuja antaa hylätty kurssista ja kaikkea muuta mukavaa. Jotkut tosin olivat päättäneet lopettaa sellaiset, sillä sehän oli vain yksin Johnnyn syy, jos hän ei kuunnellut. Siitä sitten seurasi, että hän ei osannut kokeessa ja tuli reput. Montahan kertaa niin oli käynyt? Onneksi lähiaikoina oli kuitenkin käynyt niin, että rokkari oli päässyt kursseista läpi nipin napin. Ihan hyvä vain, sillä ei 2. luokan uusiminen kuulostanut kauhean jännältä.

Vaikutti kuitenkin tämä maantiedon opettaja olevan varsin kyllästynyt siihen, ettei Johnny kuunnellut ja höpötti sitten jotain kurssin hylkäämisestä sekä pojan tulevaisuudesta. Tämäkin meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hänen teki mieli tupakkaa, sillä nikotiininpuutos alkoi vaivata pahemman kerran. Poika oli ihan onneton senkin suhteen, sillä vastahan 20 minuuttia sitten hän oli käynyt tupakalla. Varmaan pitäisi alkaa polttaa ainakin kaksi tupakkaa peräkkäin, että Johnny pärjäisi yhden oppitunnin yli. Se vain, että moinen oli kallista lystiä. Muutenkin tupakkaa kului mahdottomasti ja suuri osa pojan käteisistä meni siihen. Pitäisi kaiketi alkaa porukoilta kinua lisää kuukausirahaa tai jotain. Äh. Vitut.

Äkkiä Johnny kuitenkin havahtui siihen, että joku siirsi tuolin hänen viereensä ja istui siihen. Laiskasti ruskeilla silmillä vilaistiin tuota tulijaa, joka ilmeisesti oli se Eric Axelzbeth. Vai mikälie Rory olikaan - oli Johnny sivukorvalla kuunnellut tuon toisen ja opettajan sananvaihtoa. Vitun pälli. Eivät ne opettajan melkein koskaan käyttäneet niitä nimiä, joita oppilaat olisivat halunneet käytettävän. Hänkin oli aina kaikille John, vaikka tietenkin se Johnny olisi ollut paljon mieluisampi. Jonkin aikaa hän oli yrittänyt jankuttaa sitä samaa opettajille, mutta kun ei niin ei. Olisi jopa tehnyt mieli huomauttaa tälle Rorylle asiasta, sillä Johnnyhan oli muutenkin tajuttoman ystävällinen ihminen, mutta… Ehkä hän pitäisi suunsa toistaiseksi kiinni.

Seuraava kysymys oli kuitenkin, että minkä maan he ottaisivat. Jaah, hyvä kysymys. Johnny vilkaisi vieressään istuvaa poikaa, kunnes kohotti katseensa valkokankaalle, jonne oli ilmestynyt heijastuksena mitä maita oli tarjolla. Puheensorina alkoi ja Johnny katsoi taas Rorya. Siellä oli Etelä-Amerikkaa, Isoa-Britanniaa, Saksaa, Ranskaa, Australiaa, Uutta-Seelantia, Japania, Kiinaa, Etelä- ja Pohjois-Koreaa ja niin edespäin. Mutta minkä maan he ottaisivat? Periaatteessa se olisi Johnnylle ihan sama, mutta toisaalta taas… Maan pitäisi olla sinänsä helppo.

”Minä tiedättekö pallottelen kahden vaiheilla, että pitäisikö minun jakaa teille sattumanvaraisesti nämä maatkin, sillä huutokilpailu on aina huutokilpailu”, opettaja ilmoitti ja sai oppilaat höpöttämään vielä vähän kovempaan ääneen. Voi hitto. Tämä se tästä vielä puuttuikin.
”Mutta tehdäänpä niin, että sanon summassa parin ja nämä saavat päättää. Kyllä se on epäreilua, mutta parhain vaihtoehto.”

Johnny katsoi Rorya jälleen ja kohautti olkiaan.
”Sinänsä ihan sama. En mä kuitenkaan sen työn eteen ole oikein mitään tekemässä.” Niin. Johnny sanoi päin naamaa totuuden omasta työskentelymoraalistaan. ”Mutta ei ainakaan mitään Kiinaa tai Japania. Niiden kieletkin aiheuttaa mulle päänsäryn.”

Rory kohotti merkitsevästi kulmiaan ja tuhahti niin, että toinenkin varmasti kuuli. Tietystihän juuri hänen parikseen oli joutunut se ärsyttävä ihminen, joka tuntui omistaneen elämänsä mulkoilulle ja turvansoitolle. No, oikeastaan tuo aikaisempi kuvaus olisi varmaan sopinut Roryynkin, mutta siitä hän ei jaksanut juuri välittää. Niinhän se yleensäkin meni, että ne asiat, joista Rory ei muissa pitänyt, hän löysi itsestään. Ehkä siinä sitten oli hänen ihmishylkimisensä salaisuus. Vaikkei sillä oikeastaan mitään väliä ollut, eihän asian tiedostaminen häntä mihinkään suuntaan muuttanut. Ellei sitten pahempaan.

Opettajan puheet olivat mennä täysin ohi Roryn korvien, mutta maiden jakaminen järjestelmällinen kuulosti jo pahalta. Valitsemisenmahdollisuus olisi helpottanut tehtävänantoa huomattavasti. Ja ilmeisesti opettaja tuntui olevan jollain tapaa samoilla aalloilla (alitajuisesti tietenkin) ja luovuttikin valitsemisen oppilaiden haltuun. Nyt pitäisi sitten vain toivoa, ettei joku valopää ottaisi sitä maata, jonka Rory halusi.
”Me otetaan Saksa.”
Olihan se sieltä tullut lopulta ja Rory sai haluamansa. Saksanesitelmän hän voisi hoitaa ihan itsekseenkin, eikä tarvitsisi tuhlata aikaa pohtimiselle. Silti John onnistui ärsyttämään poikaa sanoillaan. Vai ei se aikonut tehdä mitään. Tyypillistä. Eihän Rorykaan mikään paritehtävien arvostaja ollut, mutta nyt sellainen oli pakko tehdä. Nuorikon katse terävöityi ja tuo hymähti hiljaa. Vaikka olihan se selvää, että juuri se yksi idiootti oli pistetty hänen parikseen. Niinhän siinä useimmiten kävi. Vaikka tällä kertaa Roryn kieltämättä teki mielensä tehdä esitelmä aivan yksikseen ja tehdäkin se helvetin hyvin, jokin muu houkutti vielä enemmän. Kait se oli aivan sallittua vähän ärsyttää? Olihan? Toivottavasti oli, sillä siitä hän piti. Ja tällä kertaa tuo John sen tuntui ihan ansaitsevankin. Roryn teki vain niin kovasti mielensä ilmoittaa tekevänsä esitelmän yksin, vaikka silloin toinen pääsisi asiasta helpolla. Eikä se vain kuulostanut hyvältä.

Rory kurkotti ottamaan sivupöydältä jonkinlaisen eri maita käsittelevän kirjan ja selasi sitä hetken aikaa kiinnostuneen näköisenä. Hän olisi voinut kirjoittaa sen pirun esitelmän saksaksi ja olisi muistanut maan tärkeimmät yksityiskohdat vaikka ulkoa - ja silti kiusanteko luonnistui paremmin. Nuorukainen seurasi sormellaan sitä kohtaa sivusta, jolle oli listattu muutamia yksinkertaisia sanoja. Tervehdyksiä ja esittelyjä. Naurettavan yksinkertaisia - varmasti kuka tahansa, joka oli viettänyt maassa vähänkin kauemmin aikaa, osasi ne.

”No, John. Ethän sä tästä päänsärkyä saa, vaikka jos saatkin, multa löytyy kyllä särkylääkkeitä. Joten, mitä sä tiedät Saksasta? Mä olen kuullut, että se on hieno maa.”
Okei, olihan Rorylla korostus ja kaikkea, eikä hän oikeasti uskonut valheen menevän läpi. Kunhan oli vain ärsyttävä oma itsensä. Vielä parempaa tietysti jos se uppoaisi. Tummatukkaisen huulilla oli hymy, joka saattoi muiden mielestä tarkoittaa kahtakin asiaa – joko hän vain hymyili tai vittuili täydestä sydämestään. Tässä tapauksessa kyse jälkimmäisestä, mutta eihän sitä ikinä tiennyt mitä ihmiset luulivat ja ajattelivat.

Johnny tuhahti äänekkäästi - paljon kovemmin mitä hän oli aluksi edes ajatellut. Parityöt olivat vain perseestä, joten turhaan sitä edes mennä esittämään, että häntä muka kiinnosti. Rokkari ei nimittäin ollut oikein koskaan kauhean sosiaalisella päällä (ainakaan koulussa) ja parityönhän tarkoitti kahden ihmisen yhteistyötä, jossa olisi pakko olla edes vähän sosiaalinen, että työ etenisi yhtään. Harvoin työ tulisi valmiiksi, jos osapuolet eivät osaisi neuvotella toistensa kanssa yhtään mistään tai tulleet toimeen toistensa kanssa. Harmi vain, että se oli juuri näin aika usein Johnnyn kanssa. Hän ei osannut tulla ihmisten kanssa toimeen, vaikka kyseessä olisikin joku hiljainen hiirulainen, joka hädin tuskin uskalsi tervehtiä häntä. Niin, siinä vaiheessa rokkaria alkoi vituttaa juuri se hiirimäisyys ja vittuuntui. Josta johtuen hän aukoi päätään ja hakkasi toista yhä enemmän maanrakoseen, joka ei kaiketi ollut kauhean hyvä homma. Yleensä hän muutenkin laittoi sen toisen tekemään koko työn melkeinpä yksinään, keikkuen itse vieressä tuolilla ja jakaen "ohjeita".

Mutta mitenhän tapahtuisi tässä tilanteessa? Toinen ei nyt kauheasti vaikuttanut sellaiselta hiirulaiselta, jonka kanssa Johnny oli tottunut tekemään paritöitä. Hmm... Toinen vaikutti juurikin yhtä ärsyttävältä ja ylimieliseltä kuin Johnny oli - mikä tietenkin saattoi olla virhearviokin. Ruskeatukkainen mutristi huuliaan ja laski käsivartensa pöydälle, painaen pään hetkeksi niiden väliin. Ei helvetti hän ei nyt jaksanut yhtään mitään. Nukutti, nälätti, teki mieli tupakkaa ja ahdisti olla. Luokassakin oli huono ilma, joka teki tästä hommasta kaksin verroin hauskempaa.

Äkkiä tämä Rory kuitenkin ilmoitti, että he ottaisivat Saksan esitelmänsä kohteeksi. Johnny nosti päänsä käsivarsiensa välistä ja katsoi vieressään istuvaa poikaa hetken aikaa kummissaan. Siis... Mistä hitosta tuo sen Saksan repäisi? Miksi ei jokin... Iso-Britannia. Tai Australia. Tai joku maa, jossa puhuttiin englantia. Eikä todellakaan sössötetty mitään saksaa... Johnny tuhaht uudestaan, mutta päätti pitää vielä tässä vaiheessa mölyt mahassaan vielä hetken aikaa.
Puheensorina alkoi taas hiljalleen kohota kun parit saivat kukin vuorollaan valita maan, mistä he tekisivät sen esitelmän ja Rory kääntyi hänen puoleensa. Tuo kyseli, että mitä hän tiesi Saksasta. Johnny kyllä havaitsi toisen lievän korostuksen, mutta ei osannut yhdistää sitä jonkin tietyn maan kieleen. Vittuili tuo vielä siitä päänsäryn saamisesta ja poika kohotti pienesti kulmiaan.

"Jaa-a. Sanompa nyt ensin, että ihan vain sun mielenterveytesi kannalta olisi parempi puhutella mua nimellä Johnny", poika aloitti jähmeästi ja vilkuili sitten hetken aikaa opettajaa, kunnes käänsi katseensa takaisin Roryyn.
"Ja mitäkö tiedän Saksasta? Sieg Heil. Siinä sulle jotain Saksasta...." Johnny sanoi hivenen sarkastisesti, pieni pilke silmäkulmassa ja nauroi aavistuksen päälle. Kyllä hän oli jotain historian tunnilla kuullut ja varmaan opettaja oli maininnut senkin, että tuo kyseinen tervehdys oli laitettu siellä Saksassa pannaan vaikka kuinka kauan sitten. Sitä tuskin olisi edes hyvä siihen esitelmään laittaa, mutta ihan sama. Se oli tosiaankin ainoa asia, minkä Johnny Saksasta tiesi. Lisänä kaikki Hitlerit ja natsit.
"Mutta oletan, että sä tiedät paljonkin, koska sen maan ihan noin vain valitsit?"

Rory pyöräytti silmiään merkitsevän hymähdyksen kera, mutta kääntyi kirjansa puoleen. Koulutyöt olivat aina olleet hänelle poikkeuksellinen asia – opettajat eivät ehkä pitäneet Roryn asenteesta eivätkä aina arvostaneet hänen käytöstään, mutta töiden kautta oli helppoa ilmaista osaamista. Sitä nimittäin löytyi, ihan oikeastikin, vaikka luonne ei se ihanteellisin olekaan. Yleensä tämä sujui kuitenkin paljon helpommin. Sopivan yksilön sattuessa pariksi Rory poistui luokasta, hukkasi tämän parinsa jollakin vähemmän ystävällisellä tavalla ja etsi itselleen tilan missä tehdä työnsä rauhassa. Tämähän vain siksi, ettei nuorikko yleensäkään luottanut arvosanojaan muiden käsiin.
Tässä tapauksessa tilanne oli kuitenkin kääntynyt päälaelleen, sillä Rorylla ei ollut aikomustakaan päästää Johnnya niin vähällä. Ei. Tätä työtä hän ei todellakaan tekisi yksikseen.

Toisen miltei uhkausta muistuttava lausahdus kirvoitti Roryn huulilta vahingoniloisen naurahduksen ja sai tämän katseen palaamaan pariinsa.
”Mutta John on niin paljon miellyttävämpi.” Huulille sanojen aikana hiipinyt hymyn ja virneen risteys ei kadonnut jälkikäteenkään. He olivat ihmisten täyttämässä luokkahuoneessa – mitä Johnny voisi Roryn mielenterveydelle tehdä? Itse asiassa nuorukaisella ei ollut aavistustakaan helpottaa koko asiaa. Hermojen mahdollinen raastaminen oli huomattavasti hauskempaa. Sen hän osasi, se oli todistettu. Vaikka eihän Rorylla ollut aavistustakaan siitä millainen yksilö hänellä oli vastassaan – sehän tästä niin mielenkiintoista tekikin. Normaalisti Roryn ikävämmästä puolesta saivat osakseen vain kiinnostavammat yksilöt tai ne, joita hän jostakin erityisestä syystä halusi vaivata. Tässä vaiheessa nuorukainen ei vielä tiennyt kumpaa Johnny oli. Luultavasti viimeisempää.
Jos esitelmän tekeminen olisi ollut yksintehtävä, olisi kaikki sujunut huomattavasti helpommin. Nyt vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, eikä Rory aikonut päästää pariaan helpolla. Ei tällä kertaa. Ehkäpä juuri siksi, että Johnny oli onnistunut ärsyttämään häntä - ja näin Rory yleensä reagoi ärsyyntyessään.

Johnnyn seuraavat sanat saivat Roryn kohottamaan kulmiaan ja kallistamaan päänsä aavistuksen verran sivulle. Ilmeisesti toiselta löytyi kuin löytyikin jotakin tietoa Saksasta, vaikka tiedon laadusta saattoi hyvinkin olla montaa mieltä.
”Ja sä tietenkin tiedät mitä se tarkoittaa”, Rory totesi hymyillen, vaivautumatta katsomaan toista. Kirjasta ei juuri historiaa enempää hyödyllistä tietoa löytynyt, lukuun ottamatta tunnettuja paikkoja ja merkittäviä henkilöitä. Opettaja oli toki raapustanut taululle jonkinlaiset ohjeistukset siitä mitä esitelmän tulisi sisältää, mutta vaikeasta käsialasta ja pienoisesta kielimuurista johtuen tieto jäi vajaaksi. Englantia Rorylle oli opetettu miltei lapsesta pitäen, mutta hän ei ollut aikaisemmin käyttänyt sitä aktiivisesti. Yleensä kyse oli kuitenkin siitä, ettei Rory yksinkertaisesti muistanut jotakin tai tiennyt miten jokin tietty asia ilmaistiin. Kysyminen olisi tietysti ollut ihmettelemistä helpompaa, mutta siihenhän tämä ei taipunut.
”Älä masennu, John – et sä varmastikaan aivan toivoton tapaus voi olla.”
Rory ojensi kirjaansa toiselle puolelle pulpettia, melkein kehottavasti, eikä viitsinyt peitellä eleen ärsytyksenhakuista sävyä. Puhumattakaan siitä, että hän olisi kysynyt mitä taululla tarkkaan ottaen luki – asian perusta oli hyvin selvillä, mutta muutamat asiat jäivät epäselviksi. Tavallisessa tilanteessa Rory olisi luultavasti jo puolivälissä esitelmää, mutta mitä ilmeisemmin päivä ei ollut ollenkaan tavallinen. Ja lopettaminen ei tullut mieleenkään nyt kun hauska kerran oli alkanut. Tietenkin sekin mahdollisuus oli, ettei Roryn ärsyttäminen toiseen purisi ja leikki loppuisi lyhyeen. Missä tapauksessa hän joutuisi keskittymään siihen, että saisi toisen osallistumaan. Mutta tähän asti oli sujunut harvinaisen hyvin. Rory huokaisi autuaasti, otti kynänsä ja ryhtyi luonnostelemaan paperilleen jonkinlaista ajatuskarttaa.

(( Huhhu. Melkoinen tauko mulla ollut tässä välissä. Ei ole innostanut Aston sitten yhtään, mutta nyt alkaa taas nostella päätään tämä monta kuukautta piilossa ollut inspiraatio :3 Kivaa, että et ole Rorya pois pelistä vetänyt! ))

Johnnyn olisi tehnyt mieli murista ja heitellä kamoja ympäri seiniä. Ei kun nimenomaan juuri tämän toisen ruskeatukkaisen pojan päälle. Kyllä, se olisi ollut varsin mukavaa, vaikka siitä nyt olisi seurannut mahdollinen tappelu ja varma jälki-istunto. Vaikka ei Atkins ollut se vastenmielisin opettaja Astonissa, mutta ei tuo nyt mitään rettelöintiä luokassaan suvainnut – varsinkaan tavaroiden viskelyä jotakuta toista oppilasta päin. Ja Johnnyn tuurilla siellä jälki-istunnossa olisi valvomassa joku vittumainen ihminen, jonka silmän alla ei saanut edes hengittää ilman lupaa. Siispä oli parempi yrittää hillitä itsensä jotenkin ja tyytyä niihin tavallisiin sanallisiin tikareihin, joita tökkiä huomaamattomasti Roryn selkään. Tässä tapauksessa oli vain huono homma se, että toinen ei näyttänyt olevan sellaista tyyppiä, joka nieli vittuilun ihan tuosta vaan. Ehei. Tämä pisti samalla mitalla takaisin, joten Johnnyn oli vain yritettävä olla parempi tässä suhteessa.

Se, että toinen ilmoitti Johnin olevan paljon miellyttävämpi, kirvoitti hyvin ruman irvistyksen ja halu repiä Roryn pää irti, yltyi entisestään. Hän jopa kaavaili mielessään, että miten se mahdollisesti tulisi tapahtumaan, mutta opettajan äkäinen ärähdys katkaisi Johnnyn ajatukset. Hetki meni tajuta, että opettaja ei rähjännyt heille vaan muutamalle typerälle blondille, jotka keskittyivät koulutyön sijasta juoruamaan jotain samantekevää juttua jostakin bileistä. Johnny tuhahti ja käänsi katseensa vieressään istuvaan tyyppiin, luoden kasvoilleen jälleen sen rennon ivallisen hymyn.
”Niinkö meinaat, Eric?” rokkari kysyi, painottaen hyvin paljon lausumaansa nimeä. Olettaen, että se edes oli tuon oikea nimi eikä Johnny ollut tunnin alussa kuullut harhoja kun pareja jaettiin. Se ei tosin olisi yllätys, että poika harhoja kuuli.
”Ja itse asiassa kyllä mä tiedän. Hitlerin natsi-Saksa. Sanooko herra Kaikkitietävälle päivänsäteelle mitään?” Johnny tuhahti ja kohotti nopeasti kulmiaan. Luultavasti kaikki, jotka olivat käyneet koulua sen yksitoista vuotta, tiesivät kyseisestä asiasta ainakin ne pääpiirteet. Ei niiltä ole voinut välttyä.

Jep. Siinä se oli taas tullut. Siis… Roryn ääni oli jopa niin ärsyttävä, että se vei Johnnylta melkeinpä hengen. Poika heitti murhaavan mulkaisun toista kohden ja puri huultaan, että ei olisi räjähtänyt. Kaiketi sillä nikotiininpuutteella oli osaa asiaan, koska siitä kärsiessään, Johnnysta tuli paljon räjähdysalttiimpi kuin normaalisti oli.
”Nyt katkeaa hermot…” Johnny mutisi hiljaa itselleen ja laski mielessään hitaasti kymmeneen.
”Kivaa, että edes sä olet sitä mieltä, mutta ei nyt mennä siihen”, Johnny totesi yksinkertaisesti, koska häntä ärsytti. ”Mitä sä tiedät Saksasta? Vai vetäsitkö sen jostakin hatusta, koska haluat tutustua sen kulttuuriin ja punnita, oisko se mukava lomakohde?”

(( Vähän on tökkii tämä teksti kun on taidot ruosteessa niin pitkän tauon jälkeen x3 ))

Jos toinen vain olisi ymmärtänyt sen, että saatu reaktio oli Rorylle juuri se mitä hän tavoitteli. Jos Johnny olisi vain jättänyt nuorikon huomiotta, kenties osoittanut hänelle kaapin paikan keskittymällä työhön... No, ehkä se olisi auttanut Rorya sulkemaan suunsa ja tekemään samoin. Nyt tilanne paheni entistään, sillä Rory sai mitä halusi. Myönnettäköön, ettei hän itsekään olisi Johnnyn paikalla kyennyt pysyttelemään hiljaa - Rory ärsyyntyi toisinaan niin helposti, ettei se vaatinut muilta juuri vaivaa. Tietysti hänen omat keinonsa muiden hermojen katkomisiksi olivat lapsellisia, jos eivät jopa typeriä, mutta pääasia oli siinä että ne myös toimivat. Ainakin useimmissa tapauksissa.

Eric oli nimi, jota ainoastaan äiti ja isäpuoli Dedrick käyttivät, jälkimmäinen useimmiten pojan huomion saadakseen. Kyse oli asiasta johon Rory ei tehnyt poikkeuksia - hän ei pitänyt nimestään, ei varsinkaan muiden lausumana. Ei sillä että nimi olisi pitänyt lausua jotenkin tietyllä tavalla (vaikka saksalaisittain sekin sujui hiukan eri tavalla), kyse oli ainoastaan periaatteesta. Rory ei käyttänyt etunimeään, eikä halunnut muidenkaan käyttävän sitä.
"En sulle, vaan Rory. Eric on varattu erityishenkilöille, etkä sä tietääkseni kuulu niihin", Rory totesi välinpitämättömällä äänellä, peitellen mahdollisimman hyvin nousevaa ärsyyntymistään. Itsehän hän tämän oli aloittanut ärsyttämällä Johnnya tämän oikealla nimellä, mutta Rory ei ollut edes tiennyt tämän kuulleen opettajan möläytystä. Se nyt vielä oli aivan ymmärrettävää - olihan hänen sijaisperheensä kirjoittanut äidin ohjeen mukaan papereihin Eric. Siksi, että se oli hänen oikea etunimensä. Vanhassa koulussaan nuorukainen tunnettiin kuitenkin Roryna, samoin ystävien ja joukkueen kesken.
"Vai kaikkitietävä päivänsäde, huh. No, okei, ehkä vähän sitäkin", nuorukainen hymähti kulmiaan kohauttaen. Koska oikeasti, kaikkitietävä päivänsäde ei ollut kovin imarteleva lempinimi. Vaikka kenties se Johnnyn mielestä kuvasi häntä hyvinkin - Rory ei kuitenkaan nähnyt itseään erityisen kaikkitietävänä tai päivänsädemäisenä. Sen roolin hän varaisi jollekin muulle. "Mutta kun kerran noin kauniisti kysyit niin kyllä, se sanoo mulle jotain. Musta on vaan paljon hauskempaa katsoa, kun sä ratkot siinä hermojasi."
Ja niinhän se olikin. Rory olisi voinut etsiä helpompaakin hauskaa, mutta tähän hän silti jäi. Eikä edes omasta tahdostaan, vaan opettajan epäonnisen valinnan tuotoksena.

Rory ei yleensä tehnyt töitään muiden kanssa, kuten aikaisemminkin todettu, mutta hivutti nyt kokoamansa muistiinpanot toista kohti. Hän oli listannut muutamia nähtävyyksiä, maan historiaa, sekä jaaritellut jotakin sen nykyisestä taloustilanteesta.
"Saksassa koko ikäni asuneena voisi sanoa, että mä tiedän siitä jotakin, mutta hei - pitäähän sunkin saada tehdä jotain", Rory sanoi ja kohautti olkiaan. Hänen hymynsä oli ennemminkin virne ja hymy vain hädin tuskin. Tuohan oli ihan totta, nuorukainen oli tosiaan asunut saksassa koko ikänsä - aina syntymästä siihen saakka, kun isäpuoli oli ystävällisesti päättänyt, että nyt riitti. "Ei sillä, on se varmasti hyvin viihdyttävä lomakohteenakin."