Cocoa fits for kittens and unwashed boys

Paz istui ikkunanviereisessä pöydässä, ainoana seuranaan armas kitaransa, jonka hän oli asetellut viereensä. Hän katseli ikkunasta ulos ja hörppi samalla kaakaotaan – kahvista hän ei oikein koskaan ollut välittänyt. Kahvilan ohi käveli aina silloin tällöin joku ja Paz seurasi heitä jokaista katseellaan. Hänestä oli hauska kehitellä mielessään ihmisille hänen oma versionsa heidän elämänkerroistaan. Tuo vanha rouva tuolla asui varmaankin pienessä omakotitalossaan parinkymmenen kissansa kanssa, ja tuolle pariskunnalle oli varmasti vauva tulossa. Paz hymyili hiukan mietiskellessään ja hörppäsi taas juomaansa.

Oli mukavaa välillä irrottautua arjesta ja ajatella kaikkea turhanpäiväistä, varsinkin kun Paz ja hänen äitinsä olivat riidelleet tänä aamuna. Pazhan senkin riidan oli aloittanut, kun oli alkanut haukkumaan äitinsä uutta miesystävää, mutta mitäpä hän sille mahtoi, ettei pitänyt yhdestäkään äidin miesystävästä. Siinä istuskellessaan häntä kuitenkin alkoi jo kaduttaa koko riita: ei hän tahallaan halunnut, että hänen äidillään olisi paha mieli ja hän eroaisi siitäkin miehestä. Eikä hän muutenkaan yhtään halunnut olla äitinsä kanssa riidoissa. Paz kaivoi punaisten farkkujensa taskusta kännykkänsä ja näppäili äitinsä numeron.

"Haloo? Äiti? Äh... Anteeks siitä aamusesta. Kyllä sä tiiät, etten mä oikeesti tarkottanut mitään, mitä mä sanoin", hän sanoi äidilleen. "Okei, kiitti. Nähään illalla", hän jatkoi nyt hymyillen ja lopetti puhelun. Tuntui kuin kivi olisi vierähtänyt sydämeltä, niin helpottunut Paz oli. Hän joi kaakaonsa loppuun ja nousi mennäkseen tiskille tilaamaan toisen suklaajuoman.

// ja joku Paziin tutustumaan, jepujepu //

// Hihi, sun kanssa mä en oo vielä ropettanutkaan, joten tuon Henrietten tänne (: //

Henriette käveli yksin kadulla ja tarkkaili vastaan tulevia ihmisiä jäänsinisillä silmillään. Tyttö piti mustaa vihkoaan kiinni rintaansa vasten käsiensä suojassa ja ruskea laukku roikkui toisen olkapään varassa. Henriettellä oli päällään vihreä ohut takki valkoisen t-paidan päällä. Housuina hänellä oli mustat tiukat housut, jotka myötäilivät neitosen jalkoja. Kenkinä hänellä oli mustat ballerinat. Ja kaikki nämä tyttö oli löytänyt eilen kirpputorilta. Hieno löytö.

Vastaan käveleviä ihmisiä olin sen takia hauska tarkkailla, sillä ihmisten kävelytyyli paljasti jo hyvin paljon ihmisten mielialoista. Se, joka käveli kevyin askelin, oli varmasti iloinen. Se, joka laahusti jalkojaan, oli varmasti suruissaan. Se, joka käveli painavin askelin, oli varmasti vihoissaan.
Henrietten kasvot pysyivät tyynen rauhallisena, kun hän tarkkaili ihmisiä. Hän halusi saada jotain inspiraatiota kirjoittamista varten.

Tytön silmät jäivät sitten kiinni Dusty'sin ikkunaan. Kahvilassa oli melko tyhjää, mikä oli aika ihmeellistä, sillä monet nuoret suosivat tätä kahvilaa. Nyt ikkunasta katsoen siellä oli vain ehkä kymmenisen ihmistä.
Olisikohan kahvilassa mielenkiintoista väkeä?
Sen enempää miettimättä Henriette käveli sisälle kahvilaan.

Tytön nenään tuoksahti mukava kahvin ja kaakaon sekoitus. Voi että miten paljon Henrietten alkoikaan tehdä mieli kuumaa kaakaota. Siitä oli ikuisuus, kun tyttö oli viimeksi kaakaota juonut. Eihän köyhän opiskelijan lompakossa ollut juuri ylimääräistä ja kaakaon juomista oli pakko ollut rajoittaa.
Henriette käveli lähemmäs tiskiä ja silmäili juomien hintoja. Maksoiko yksi kuuma kaakao tosiaan noin paljon?
Tyttö kaivoi laukustaan lompakkonsa ja avasi kolikkopussin. Kuten tyttö arveli, siellä ei ollut tarpeeksi rahaa kaakaota varten. Hän oli jättänyt suurimman osan rahoistaan asuntoonsa, sillä niitä rahoja tyttö tarvitsisi ruokaan. Ja niitä rahoja ei saisi käyttää muuhun kuin ruokaan, sillä muuten tyttö joutuisi olemaan nälässä.
Henriette nosti pettyneen katseensa tiskille, vaikka pettymys ei paljoa näkynytkään hänen kasvoiltaan. Hänen olisi vain niin kovasti tehnyt mieli kaakaota, mutta täytyi varmaan tyytyä istumaan nurkassa ilman mitään juomista.
Mutta saikohan täällä olla ilman, että tilasi mitään?

Paz istui baarijakkaralla ja nojasi kyynärpäillään tiskiin. Hänen vasen jalkansa vispasi pienesti ylös ja alas – hänen yksi pahoista tavoistaan, josta hän oli saanut kuulla paljonkin. Hän ei ollut saanut vielä tilattuaan juomaansa, koska myyjänainen jutteli ystävättärelleen jostain upeasta kaulakorusta, jonka hänen miehensä oli hänelle ostanut. Ei Paz viitsinyt keskeyttää heidän juttutuokiotaan, ei hänellä edes ollut kiire minnekään.

Ovi kävi, ja pieni tuulahdus ulkoilmaa sai pojan ruskeat hiukset heilahtamaan. Hän käännähti katsomaan, kuka oli tullut kahvilaan, jossa oli normaalia vähemmän asiakkaita sillä hetkellä. Kahvilan uusi asiakas näytti Pazin mielestä hyvinkin tutulta ruskeine hiuksineen, ja vaikka hän kuinka yritti kaivella mieltään, ei hän saanut päähänsä, kuka tämä brunette tyttö oli. Joku Astonista tämän kuitenkin oli pakko olla, mutta koulukin oli sen verran iso, ettei kaikkia oppilaita voinut todellakaan muistaa nimeltä.

Tyttö näytti jostain syystä hieman pettyneeltä ja Pazia kiinnosti aivan liikaa tietää, kuka toinen oli, joten hän huikkasi tytölle: "Moi!" Hän nousi ylös jakkaralta ylös ja käveli tytön luokse. "Anteeks tällanen tunkeilu, mutta tota.. Oon Paz", hän sanoi ja hymyili paljastaen hammasrivistönsä.

Jos Henriette ei olisi ollut niin ajatuksissaan sillä hetkellä, hän ei luultavasti olisi säikähtänyt pojan tervehdystä niin kovasti. Henriette todellakin hätkähti ja hyvinkin näyttävästi, kun joku oli tervehtinyt häntä ja ponnahtanut tytön eteen kuin tyhjästä. Henrietten sydän takoi hetken aikaa villisti rinnassa, mutta kasvot pysyivät melko neutraaleina, lukuunottamatta suuriksi muuttuneita silmiä, jotka tuijottivat eteen tullutta poikaa.
"... Hei?" Henritte tervehti ranskalaisaksentillaan, hitusen kysyvällä äänensävyllä. Mitä ihmettä, oliko maailmassa vielä olemassa tällaisia ihmisiä, jotka tulivat tutustumaan tällä tavalla?
Se pitäisi pistää ylös vihkoon.

Toinen esittäytyi ja silloin Henriette koki oivalluksen. Aivan, tämä poika oli samasta koulusta kuin hän. Olisihan tyttö nyt toisen tunnistanut ilman esittelyitä. Poikahan oli niin sanotusti kaikkien kaveri ja äärettömän positiivinen, mitä Henriette oli nyt saanut selville tarkkaillessaan tätäkin henkilöä aina silloin tällöin. Ei siis enää ollutkaan suuri ihmetyksen aihe, kun tämä poika oli ilmestynyt Henrietten eteen hymyilemään suurin suin.
"Et sinä tunkeile", Henriette totesi tyynesti ja soi toiselle pienen lempeän hymyn.
"Olen Henriette Fournier, kanssasi samalla historian kurssilla. Minä istun takarivissä", tyttö esittäytyi ja oli päättänyt kertoa hieman enemmän olemassaolostaan koulussa. Eihän tyttö ollut varma, muistaisiko Paz häntä, mutta olihan se kokeiltava.

"Anteeks, ei ollut tarkotus säikäyttää", Paz naurahti tytölle, joka vähän hypähti, kun hän saapui tämän eteen. Hän katsoi tyttöä silmiin, jotka olivat jäänsiniset – eivät ainakaan heti unohtuisi Pazin mielestä, sen verran jäätävät silmät ne olivat.

Kun tyttö esittäytyi Henrietteksi, täytyi Pazin yhä liikutella aivosolujaan pikaisesti hieman päätään raapien, kunnes hän viimein muisti. "Aivan, Henriette! Kyllähän mä sut muistan!" hän huudahti. Henriette oli aina vaikuttanut melko etäiseltä hänestä ja aina, kun Paz oli nähnyt tytön, oli tämä kirjoittamassa jotain vihkoseensa, joka näköjään nytkin oli hänen mukanaan. Hän vilkaisi pikaisesti pöytänsä suuntaan, jossa hänen kitaransa lojui yhä ypöyksin, samassa kohdassa, mihin hän sen oli jättänytkin. "Hmm.. Saanko tarjota jotain?" Paz kysäisi vähän kuin ohimennen ja katsoi jälleen noita jäätäviä silmiä.

Henriette tyytyi jälleen hymyilemään tavallista pientä hymyään, kun poika mitä ilmeisemmin muisti hänet. Olisihan poika voinut sanoa tuntevansa tytön vain siksi, jotta ei pahoittaisi Henrietten mieltä, mutta tätä teoriaa tyttö ei uskonut. Paz vaikutti jotenkin rehelliseltä ja vilpittömältä henkilöltä, joten toinen varmasti muisti hänet.
"Hienoa, että minut muistetaan", tyttö totesi, hitusen iloa äänessään.

Paz kysyi sitten, saiko poika tarjota tytölle jotain. Henrietten suu loksahti pienesti auki, kun hänen katseensa eksyi hinnastosta takaisin pojan silmiin.
"Oikeasti?" Henriette kysyi ennen kuin oli ehtinyt ajatellakaan asiaa. Hän todellakin halusi kuuman kaakaon, ihan tosissaan halusi. Tuntuihan se vähän toisen hyväksikäytöltä pyytää toista ostamaan hänelle Henrietten himoama kuuma kaakao, mutta... No, toinenhan halusi tarjota.
"Kuuma kaakao houkuttelisi", Henriette sanoi hieman vihjailevasti ja hymyili Pazilla enemmän kuin äsken.

Henrietten katse alkoi harhailla kahvilaa pitkin ja tyttö huomasi yhdessä pöydässä tutun kitaran, jonka tyttö tiesi kuuluvan Pazille.
"Tuo on sinun pöytäsi?" Henriette kuitenkin kysyi, sillä olihan se huomaavaista kuin rynnätä suoraan pöytään istumaan.
"Menen sinne jo istumaan", tyttö lisäsi sitten, nyökkäsi hymyillen toiselle ja asteli pöydän luokse.
Tyttö laski olkalaukkunsa maahan istuutuessaan tuolille. Vihko laskettiin pöydälle ja tyttö avasi sen. Hän tarkkaili, että Paz oli edelleen tiskillä ottamassa tilauksia. Sitten kynä otettiin nopeasti käteen ja tyttö alkoi rustata tyhjälle sivulle tekstiä.
"Hän oli minulle kuin enkeli, sillä hänen ilmestymisensä jätti varjoon kaikki muut paikalla olijat. Hänen hymynsä oli niin lempeä, että sydämeni oli pakahtua katsellessani sitä. Hän puhui minulle niin ystävällisellä ja lempeällä äänensävyllä, että luulin hänen puhuvan minulle eri kielellä..." Tietenkin, suurin osa tekstistä oli nopeasti päästä vedettyä, mutta alkunsa teksti oli saanut Pazilta ja toisen ilmestymiseltä.

Paz ei kauheasti ihmetellyt, kun Henriette katsoi häntä ihmeissään hänen luvattuaan tälle tarjota jotain: kahvilan hinnat olivat nousseet muutaman viikon aikana paljon, ja hinnat kasvoivat yhä. "Totta kai voin tarjota", hän sanoi tytölle hymy huulillaan. Toisaalta, ei hänen lompakossaan setelit eivätkä kolikotkaan useasti vierailleet, nytkin rahat riittivät juuri ja juuri kahteen kaakaoon. Ei hän kuitenkaan välittänyt, hän asui yhä kotonaan ja sai äidiltään rahaa aina, kun hän vain viitsi pyytää.

Poika katsoi, kun Henriette meni istumaan pöytään, jossa hänen kitaransakin oli ja meni itse jälleen tiskin luokse. Tiskin takana myyjä edelleen jutteli ystävättärelleen, mutta tällä kertaa Paz keskeytti heidän tarinointinsa: "Anteeks, mutta saisko kaks kaakaota?" Juomien teossa kesti hetken aikaa ja odotellessaan Paz vilkaisi pöytään, jossa Henriette kirjoitti jotain vihkoonsa kynä sauhuten. Mitähän siellä lukee? Paz mietti, mutta antoi asian olla. Eihän toisten henkilökohtaiset asiat hänelle kuuluneet, vaikka hän paloi halusta lukea vihko läpi.

Vihdoin maksettuaan kaakaot Paz käveli Henrietten luo kantaen kahta kuumaa mukia, joista polttava neste melkein lainehti yli. Päästessään pöydän luo, juuri se pahin tapahtui, mitä tuollaisessa tilanteessa voisi tapahtua: hänen tennarinsa löysivät liukkaan kohdan lattiasta ja Paz horjahti hieman. Kaakaot läiskyivät suoraan Henrietten vihkon päälle. "Ei... voi olla totta! Oon tosi pahoillani, Henriette! Ei ollut tarkotus, mä vaan.. horjahdin", Paz sopersi kauhuissaan ja yritti löytää jostain serviettejä tai edes jotain paperia, jolla tytön vihkon voisi pelastaa. "Hei! Saisko tänne paperia tai jotain, ja äkkiä!" hän huudahti edelleen lörpöttelevälle rouvalle, joka katsoi poikaa kummissaan, ja hän kääntyi taas Henrietten puoleen. "Anteeks, anteeks, anteeks... En tajuu, miten mä voin olla näin kömpelö", Paz mutisi melkein itku kurkussa ja pyyhki jo t-paitansa helmalla epätoivoissaan vihkoa. Hän tiesi kyllä, kuinka tärkeitä jotkut tavarat osasivat olla ihmisille, olihan hänellekin hänen kitaransa kaikki kaikessa ja se, joka uskalsi vahingoittaa hänen kitaraansa, tunsi sen kyllä nahoissaan.

Henriette oli niin uppoutunut kirjoittamaan, eikä siis ehtinyt reagoimaan mitenkään pojan liukastumiseen. Se oli kuin suoraan kauhuelokuvasta, tai niin ainakin Henriette ajatteli. Kaakaot lensivät kuin hidastettuna hänen valkoiselle vihkolleen ja osa kaakosta jopa läikkyi tytönkin päälle. Mutta vihko oli tällä kertaa tärkeämpi kuin omat vaatteet. Paljon tärkeämpi.
Tyttö pomppasi nopeasti ylös tuoliltaan ja katsoi kostunutta vihkoaan silmät ja suu suurina. Ensimmäinen kysymys oli; oliko vihko mennyt pilalle? Toinen kysymys; voiko sen vielä pelastaa? Kolmas kysymys; menikö koko vihko pilalle? Ja vielä neljäs; menikö kaikki hänen tekstinsä pilalle?

Henritte nosti vihkonsa varovaisesti pöydältä, kun Paz oli alkanut jo kuivata sitä paidallaan. Nyt riitti.
Vihkon sivut olivat kosteat. Henriette oli tarttunut parista vihkon sivusta kiinni ja ne irtosivat irti sivuistaan. Jäänsiniset silmät katsoivat nyt entistä surumielisemmin hänen vihkoaan, kun tyttö selasi sitä läpi. Tekstiä oli hyvin vaikea lukea ja osa teksteistä oli mennytkin kokonaan pilalle.
Menisi kauan kopioida nämä samat tekstit toiseen vihkoon.

Sitä olisi voinut luulla, että Henriette olisi purskahtanut hillittömään itkuun. Sitä hän ei tehnyt, koska tyttöhän ei yleensä näyttänyt tunteitaan julkisesti. Tytön kasvoille oli kohonnut leppyneempi ilme, mutta sisältäpäin tyttö itki kovaan ääneen.
"... Ei se mitään", vastattiin pojan anteeksipyyntöihin vaisusti. Hymyä Henriette ei kuitenkaan saanut huulilleen aikaiseksi.
"Miten näin voi käydä...?" todettiin ranskaksi ja näistä sanoista pystyi ranskankieltä ymmärtämätön ymmärtämään tytön epäuskoisuuden tällaista asiaa kohtaa.

//pelaaja hahmoineen poistui listoilta, pelin voi siis katsoa päättyneeksi jollet halua lopetusvuoroa tms. heittää..//