It's time to say goodbye

”Trinity, tulisitko keittiöön?”

Pikkuneiti, joka sillä hetkellä loikoili sängyssään lukiessaan Jane Austenin Ylpeys ja Ennakkoluulo –kirjaa, kurtisti hieman kulmiaan. Äidin ääni oli kuulostanut hyvin ohuelta ja tunkkaiselta, eikä se ollut lainkaan hyvä merkki. Brunette nousi siis nopeasti ylös sängyltään ja jätti kirjan lojumaan orpona sängylleen avonaisena.

Trinity Hudson käveli arasti keittiöön. Rin tunsi olonsa ahdistuneeksi ja epämukavaksi, eikä hän tiennyt miksi. Häntä ei ollut kutsuttu tuolla äänensävyllä keittiöön ikinä. Ei koskaan. Jotain oli tekeillä, jotain sellaista, mikä ei voinut tuoda hyvää.
Tyttö astui keittiöön ja näki pöydän ääressä istuvan isänsä. Isä oli painanut kasvonsa käsiinsä, eikä nostanut päätään Rinin tullessa keittiöön. Äiti taas seisoi ikkunan äärellä selkä tyttäreensä päin, joten Rin ei nähnyt äitinsä kasvoja. Kuin olisi astunut säiliöön, jossa ei ollut ilmaa. Tai oli ilmaa, mutta vain vähän, että hengittäminen oli vaikeaa ja raskasta. Siltä Rinistä tuntui, kun hän istuutui yhdelle keittiön tuolille ja katsoi suklaanruskeilla silmillään vuorotellen äitiä ja isää.

”N-niin?” tyttö kysyi hiirenhiljaa, kuin peläten huutavansa vanhempansa rikkinäisiksi. Äiti huokaisi väristen, mutta isä ei sanonut mitään. Rin ei osannut muuta tehdä kuin tuijottaa vanhempiaan kalpeana. Kalpeaksi tyttö olikin muuttunut, eikä kalpeaksi muuttuminen koskaan ennustanut mitään hyvää.
”Marie, se oli sinun syysi, että hän muutti pois…” puhui isä viimein, mutta ei tyttärelleen. Äiti hymähti vaitonaisesti, mutta ei edelleenkään kääntynyt kasvotusten Riniä päin.
”Jos sinä olisit vain… Vain yrittänyt sopeutua hänen valintaansa, niin hän olisi yhä täällä, luonam-”
”Älä syyllistä minua, Ben. Sinä olet saman verran syyllinen kuin minä”, puhui äiti vuorostaan, mutta ääni ei ollut lainkaan sellainen, millainen Rin oli tottunut äitinsä äänen kuulemaan. Yleensä äidin ääni oli pingottunut, vihainen tai välinpitämätön. Mutta nyt äidin ääni oli ollut pelkkä kuiskaus, jonka tuuli voisi helposti viedä mukanaan.
”Mutta sinä häädit hänet pois kodistaan!” isä huudahti tuskastuneena ja nosti hitusen kasvojaan. Silloin Rin näki epätoivon ja murheen isänsä kasvoilla, mikä sai Rinin tuntemaan olonsa hyvin eksyneeksi ja tuntemattomaksi. Hän ei tuntunut kuuluvansa enää tähän perheeseen, jota ei enää tuntenut.
”Minä olin… Olin vain tunnemyrskyssä!” huudahti äiti vastaan ja kääntyi ympäri. Rin tunsi sydämensä lyöntien hidastuvan sekunti sekunnilta. Äidin poskilla noruivat kyyneleet ja silmät olivat täynnä suurta tuskaa. Menetyksen tuskaa.
”Minä pyysin anteeksi!” äiti huusi vielä särkyneesti ja istuutui myös pöydän ääreen haudaten omat kasvonsa saman tien käsiensä taakse. Isä taas nosti kasvonsa jälleen esille ja katsoi pöydän toiselle puolelle istuneeseen äitiin kasvot tuskan irvistyksessä.
”Sinä tiesit, että hän on jääräpäinen, Marie. Sinä tiesit, joten sinun olisi pitänyt yrittää uudemman kerran!” isä ulvahti epätoivoisena ja löi kämmenensä lujaa pöytään. Rin hätkähti siitä, mutta ei päästänyt minkäänlaista ääntä suustansa. Kuin hänet olisi hiljennetty, kuin Rin olisi tullut mykäksi. Äiti alkoi itkeä kovaan ääneen ja pyyhki poskiaan vimmatusti paitansa hihaan. Isä henkäisi murtuneena ja painoi omat kasvonsa käsiinsä. Ilmapiiri oli niin outo ja ahdistava, että pikkuneidin, joka oli katsonut vanhempiensa huutamista toisilleen aivan hiljaa paikoillaan, poskille alkoi valua kyyneleitä. Eikä hän edes tiennyt, miksi hän itki. Oliko tässä itkemisen aihetta, oliko jotain vakavaa sattunut? Mitä oli tapahtunut, miksi kumpikaan vanhemmista ei sanonut yhtään mitään tyttärelleen, joka oli vain katsonut tilannetta vierestä kuin mikäkin ohikulkija.
”Ei tämä voi olla syytäni..!” äiti itki lohduttomana ja kyyneleet putoilivat ruskealle pöydälle luoden pienen lammikon. Sitten äiti laski kätensä pöydälle ja katsoi isää vihan ja surun sekaisella ilmeellä.
”Me päätimme siitä yhdestä! Et voi syyttää tästä minua, älä yritäkään! Hän teki väärin erotessaan kirkosta ja uhmatessaan meitä..! Hän tiesi sen, että jos hän tekee niin, niin hän pettää meidän luottamuksemme ja-”

”MITÄ ON TAPAHTUNUT?!”

Molemmat vanhemmat, äiti ja isä, käänsivät nopeasti päänsä suuntaan, josta kiljaisu oli kuulunut. Rin, joka hengitti nyt raskaasti ja kyynelehti suuresti. Pikkuneiti ei enää kestänyt olla siinä epätietoisuudessa ja olla sellainen henkilö, joka kuulee kaiken vasta myöhemmin. Hän tahtoi kuulla, mitä oli tapahtunut, nyt eikä tunnin päästä. Nyt, hän tahtoi tietää kaiken nyt, vaikka se ei ehkä ollut järkevin ajatus.
Äiti purskahti jälleen hillittömään itkuun, mutta isä katsoi pöydässä istuvaa tytärtään murheellisesti. Isän silmäkulmasta valahti kyynel poskelle, kun isä oli avannut suutaan.
”Trinity..” isä aloitti varovaisesti, arasti. Rin pidätteli hengitystään ja pyrki olemaan räpäyttämättä silmiään. Hän ei tulisi pitämään kuulemastaan, se tulisi olemaan jotain hirveää ja niin epäreilua. Se tulisi olemaan jotain sellaista, mikä ei voinut olla totta.
”Julia on kuollut.”

Every memory of looking out the back door
I had the photo album spread out on my bedroom floor
It's hard to say it, time to say it
Goodbye, goodbye.

Miten sitä voisi kuvailla sanoin. Läheisen kuolemaa. Miten sitä voisi kuvailla niin, että jokainen ymmärtäisi sen ja tajuaisi, millaisia tunteita se tuo mukanaan. Kyse ei todellakaan ole helpoista tunteista, vaan hyvin vaikeista tunteista. Sellaisista tunteista, joista kuvittelee, ettei pääse niistä koskaan eroon. Sitä pelkää, että ne tunteet seuraavat sinua lopun ikääsi. Ne tuntuvat suorastaan vainoavan sinua, jopa unissasi. Niitä ei pääse pakoon, ne on kohdattava ennemmin tai myöhemmin. Mitä pikemmin sen parempi, niin on tapana sanoa. Jokainen ihminen reagoi näihin tunteisiin erilailla, jotkut osaavat käsitellä tunteet hyvin nopeasti ja helposti, kun taas jotkut tarvitsevat jonkun toisen ihmisen apua selvitäkseen. Ei ole olemassa keinoa, jolla pystyisi kontrolloimaan tunteitaan ja käsittelemään ne järkevästi.

Miten siitä selviytyy. Läheisen kuolemasta. Onko olemassa jotain tapaa, miten tällaisesta tilanteesta selviäisi parhaiten. Sitä me kysymme, mutta emme saa koskaan vastausta. Meille vain sanotaan, että aika parantaa haavat. Mutta kuinka kauan se veisi, että tällaisesta selviäisi. Sitä ei kukaan osaa tarkalleen sanoa. Ehkä pari kuukautta, puoli vuotta, pari vuotta, se vaihtelee.

Kaikki tuntuu aluksi epätodelliselta, kuin olisi unessa. Sitä toivoo heräävänsä ja tajuavansa kaiken olevan vain unta. Eihän tällaista voi oikeasti tapahtua, kaikki on vain pahaa unta. Vedät pari kertaa syvään henkeä ja toivot herääväsi. Sekunnit kuluvat, etkä ole vieläkään herännyt. Alat katsomaan ympärillesi ahdistuneena ja saatat nipistää itseäsi. Miksi en herää, miksi tämä tuntuu niin todelliselta.

Mutta sitten sen vain tajuaa. Se tulee kuin puun takaa, täysin yllätyksenä, eikä siihen ehdi varautua mitenkään. Se kaikki tapahtuu nyt eikä myöhemmin. Tämä on totuus, tämä on totta. Tätä ei voi muuttaa, se tulee muuttamaan elämämme ehkä lopullisesti.
Totuutta ei voi karata tai kiertää. Ja maailma tuntuu pahalta paikalta elää.

Every memory of looking out the back door
I had the photo album spread out on my bedroom floor
It's hard to say it, time to say it
Goodbye, goodbye.

”Hän… Häntä ammuttiin… Julia joutui keskelle jotain, jotain välikohtausta ja…” isä selitti hiljaa, epävarmasti ja haluttomasti.
”Hän menehtyi heti saamiinsa vammoihinsa, hän ei joutunut kärsimään…” isä lisäsi vielä nopeasti, vaikka isän sanat kuulostivat hidastetuilta ja väsyneiltä. Äiti itki edelleen kovaäänisesti ja niisti nenäänsä paperiin, jonka oli kaivanut esille taskustaan.
”Lähdemme heti perjantaina Walesiin… Hautajaiset pidetään sunnuntaina..” isä selitti edelleen ja hieraisi silmiään sormillaan.

”Trinity..?”

”Trinity, kulta..”

”Trinity.”

Suklaasilmät, jotka olivat nauliintuneet ruskeaan pöytään, nostettiin hitaasti katsomaan isäänsä. Isän kasvot vääntyivät jälleen tuskastuneeseen irveeseen ja isä käänsi katseensa pois tyttärestään. Perhe hiljentyi, siltä osin, ettei kukaan uskaltanut enää puhua mitään. Äidin itku peitti alleen kaikki muut äänet, joita talosta ja ulkoa kuuli. Isä peitti kasvonsa jälleen käsiinsä käyden läpi mielessään sitä päivää, kun hän ja Marie olivat häätäneet oman tyttärensä pois kodistaan.
Rin oli laskenut katseensa takaisin pöytään ja katsoi vain ja ainoastaan sitä. Oikeastaan Rin ei edes katsonut pöytää, hän ei nähnyt kyyneleidensä alta yhtään mitään. Kaikki oli sumeaa ja epäselkeää.

Julia oli kuollut. Hänen rakas isosiskonsa oli kuollut. Joku oli ampunut hänelle tärkeimmän ihmisen koko maailmassa.
Julia oli kuollut. Hänen rakas isosiskonsa oli kuollut. Joku oli riistänyt tytöltä hänelle tärkeimmän ihmisen koko maailmassa.
Julia oli kuollut. Hänen rakas isosiskonsa oli kuollut. Julia oli kuollut.

Rin ei enää saisi puheluita Englannista. Rin ei enää koskaan kuulisi hänen isosiskonsa ääntä niin, että Julia olisi läsnä tilanteessa. Hän ei enää koskaan näkisi Juliaa silmiensä edessä. Rin ei enää näkisi rakasta Juliaa, joka oli auttanut Riniä selviämään yli monista vastoinkäymisistä ja auttanut tyttöä ongelmissaan.
Rinin tukipilari oli kaatunut. Kenelle hän voisi nyt puhua omista typeristä ihastuksistaan tai kenelle hän voisi puhua omista murheistaan, jos ei Julialle.
Miksi häneltä oltiin riistetty juuri se henkilö, joka merkitsi hänelle niin sanattoman paljon?

Rin nousi ylös tuolilta, eikä kumpikaan vanhemmista siirtänyt katsettaan nousseeseen tyttäreensä. Nörttityttö käänsi selkänsä vanhemmilleen ja suuntasi kohti ulko-ovea.
Hän tarvitsi happea, jota tässä talossa ei enää ollut.

//... Lallalaaa...