One day at a time

// tässä nyt ois tällainen aloitus, et kuka vaan seuraksi (:
RV:n vaatteet

Rocco oli yleensä ensimmäisenä ulkona poikien pukuhuoneesta niin kuin tänäänkin. Kun muut olivat vielä suihkussa lässyttämässä turhuuksia tavis lähti vähin äänin. Ehkä tapa oli jäänyt niiltä ajoilta kun hänet oli työnnetty pukuhuoneen lokeroon vahvempien toimesta ja vasta seuraavan tunnin opettaja oli hänet sieltä löytänyt. Oli ollut parempi lähteä heti. Tämä pelko mielessään ei Rocky kuitenkaan nyt poistunut, kuten ei muutamaan vuoteen. Kädessään hänellä oli paita, jonka oli napannut luokkatovereiltaan. Poika ei pitänyt nuhjuisesta vaaleanpunaisesta paidastaan vaan halusi vaihtaa sen toiseen. Helpoin tapa oli lainata jonkun toisen. Ei kukaan sitä kuitenkaan kaipaisi.

Tavis laittoi pukuhuoneen oven kiinni. Tyttöjoukko, joka oli tullut varmaankin toisesta pukuhuoneesta meni ohi. Heille hän hymyili kohteliaasti. Ennen tyttöjen perään ja ulos alakerrasta lähtemistä "lainattu" paita pistettiin päälle. Sen oikea omistaja oli hieman harteikaampi kuin hän, mutta muuten keltaharmaaruutuinen kauluspaita oli sopiva. Hän huomasi paidan hihassa kirjailun, joka kertoi paidan olevan lahja joltain tytöltä, varmaankin tyttöystävältä. Paita oli varmasti ollut vihjaus huonosta tyylitajusta, naurahdettiin mielessä. Harmi, tätä varmasti kaivattaisiin, mietittiin säälivästi puseroa kiinninapittaessa. Uutena omistajana siitä luvattiin pitää yhtä hyvää huolta, parempaakin. Laittaessaan pipon vielä päähänsä Rocco mietti voisikohan joku luulla häntä edelliseksi omistajaksi? Ehkä pimeässä? Takaapäin? Ainakin jos häntä haistaisi. Toisin kun hän, paidan vanha omistaja näytti pitävän vahvasta partavedestä.

Fiinin näköisenä tavis kiipesi portaat ensimmäiseen kerrokseen, kääri hieman paidan hihoja ylöspäin ja suuntasi kaapilleen avaimet valmiina kädessä. Saattoi hän matkallaan myös vihellellä.

# Tungenpas Tiffyn tänne seuraksi. ^^ #

Tiffanylla ei ollut varsinaisesti mikään kiire. Hän oli luullut myöhästyneensä, sillä oli jostain kumman syystä nukkunut pommiin. Yleensä tyttö kyllä heräsi vähintään ennen seitsemää, mutta nyt hän oli herännyt aivan liian myöhään, ainakin omasta mielestään. Neitokainen ei ollut ehtinyt omasta mielestään kunnolla miettiä asukokonaisuuttaan, ja kengätkin oli valittu varsin nopeasti. Suihkussakaan tuo ei ollut malttanut käydä, vaan oli vain hieman pistänyt deodoranttia ja se siitä. Toisaalta, ei siihen hirveästi tarvettakaan ollut, kun Tiffany oli sentään illalla käynyt kunnon kylvyssä. Suihku vain yleensä piristi tyttöä, mutta nyt tämä oli ihan tarpeeksi pirteä muutenkin kiiruhtaessaan nopeasti talonsa poikki omenaa pureksien.
Koululle tyttö oli päässyt vaaleanpunaisella polkupyörällään sotkien, mikä ei ollut kovin hauskaa lyhyen mekon kanssa. Kuitenkin hän pääsi koululle sen verran ajoissa, että huomasi vasta siellä tuntinsa alkavan reilun tunnin päästä. Voi kyllä, Tiffany oli katsonut lukujärjestystään väärin ja katsonut väärän päivän, jolloin hänellä alkoi aiemmin kuin normaalisti. Hienoa! Tyttö ei kuitenkaan lannistunut, ainakin hänellä olisi nyt aikaa tehdä, mitä haluaisi, eikä hänen tarvitsisi panikoida. Ainakaan kovin paljoa. Ajankulusta ehkä.

Niinpä neitokainen hidasti tahtia. Hän jätti pyöränsä muiden samanlaisten joukkoon ja suuntasi koulurakennusta kohti. Ruskeatukka sormeili hiuksiaan hiljaa kuunnellessaan musiikkisoittimensa kuulokkeista ryöppyävää jotain listahittiä, jota kaikki kuuntelivat. Ja miksi Tiffany olisi sitten ollut erilainen? Ei hän siitä sen enempää perustanut, mutta kuitenkin.
Koulun ovi sulkeutui hiljaa kiinni tytön perässä. Hän toivoi löytävänsä vapaan sohvan, jolla voisi viettää aikaansa ennen ensimmäistä tuntia tai jotain. Käytävän penkit eivät liiemmin houkutelleet. Missä tytön ystävät sitä paitsi olivat? Tiffany ei nähnyt yhtäkään, mikä oli valtava ihme. Toisaalta, suurimmalla osalla olisi seuraavaksi liikuntaa, joten ehkä se oli osa syy siihen. Luultavasti.
Ajatuksiinsa vaipuneena hän ei huomannut ollenkaan tummatukkaista poikaa, jota kohti oli kävelemässä, ennen kuin tunsi törmäävänsä johonkuhun. Tiffany horjahti hieman koroillaan, mutta ei kuitenkaan menettänyt tasapainoaan, vaan pysyi pystyssä. Laukku oli valahtanut ranteeseen kyynärvarrelta, mutta muuten tuo oli kunnossa.
”Anteeksi!” tyttö huudahti oitis nolostuen hieman.
”Anteeksi tosi kamalasti, en yhtään katsonut eteeni, vaikka pitäisi.” hän selitteli, kunnes tajusi, että voisi kysyä toisen laitaa.
”Ei kai suhun sattunut tai mitään?” Tiffany kysyi huuliaan hieman mutristaen, sillä ei tunnistanut toista entuudestaan. Kavereiden kesken sille voisi vain nauraa, mutta…

// tervetuloa vaan :---)

Kun tuntematon tyttö törmäsi häneen avaimet putosivat lattialle. Tyttö oli alkanut pyytää kovasti anteeksi kun Rocco oli saanut ne takaisin käteen. ”Ootas, tulikohan mulle mustelma tuohon”, sanottiin ja tunnusteltiin käsivartta hetken. Eihän siinä todellisuudessa mitään näkynyt, eikä varmaankaan tulisi näkymään huomenna tai ylihuomenna. ”Saat anteeksi, et satuttanut mua yhtään. Eikä nääkään menny rikki”, Rocco vastasi toisen kyselyihin ystävällisesti ja heilautti avaimia ilmassa.. ”Noilla oisit voinut tehdä aika ilkeää jälkeä”, todettiin ja katseltiin toisen korkokenkiä. Se tunne kun korkokengällä astutaan jalkapöydälle... Sitä ei kannattanut ajatella. Rocco vilkaisi käytävällä eteenpäin, johon hän oli matkalla. ”No, mä tästä varmaan meen”, poika sanoi sitten ja hymyili toiselle hyvästiksi, ”yritä olla jatkossa varovaisempi.”

Tavis vilkaisi korkokenkätytön perään tullessaan lähellä olevalle kaapilleen. Äskeinen ruskeahiuksinen oli tainnut olla kermalainen. Joten miksi häntä ei ollut syytetty törmäilystä? Ainahan ne vieritti syyn toisille. Tavis vilkaisi kelloa, joka ei ollut tuntunut liikkuvan suuntaan tai toiseen. Ainakin hänellä oli aikaa tapella ensin rikki olevan kaapin lukon kanssa. Sen jälkeen Roccolla kesti jonkin aikaa ottaa tarvittavat kamat ulos. Olihan se ahdettu aivan täyteen ja oli hyvä ettei kaikki tavarat hyökänneet päälle ovea avatessa. Olikohan hän näyttänyt lainapaidassaan rikkaalta, ei köyhältä poikarukalta, mietittiin samalla. Pipopää virnisti ja sai kaapin kiinni. Olihan siinä voinut olla perää, koska tyttö oli ollut niin ystävällinen. Ajatus jäi hänen mieleensä, ja koska aikaa kuitenkin oli, kiitos nopean tunnilta lähtemisen takia, Rocco päätti mennä tytön luo uudestaan.

"Moi, minä tässä taas”, kättä heilautettiin tytölle tervehdykseksi kun tämä oli uudestaan tavoitettu. ”Saanko kysyä sulta yhtä asiaa? Mielipidettä? Kun sä oot noin tyylikäs niin osaisit varmaankin vastata”, poika hymyili selittäessään. Tietysti toisella saattoi olla kiire tai jotain muuta. Mutta ihmiset sanoivat aika nopeasti, jos hänen seuransa ei kiinnostanut. Tähän hän luotti nytkin. ”Mitä sä tykkäät mun paidasta?” kysyttiin ja naurahdettiin. Pystyikö tyhmempää kysyä tuntemattomalta.

Hän hymyili helpottuneena, kun ei ollut satuttanut kumminkaan toista eivätkä tuon avaimetkaan olleet tosiaan menneet rikki. Vaikka eipä sillä, avaimet eivät kovin helposti menneet rikki neitokaisen kokemuksen mukaan. Mutta mistäs sitä tiesi? Vähän nyökäten Tiffany vilkaisi vielä kenkiään, joihin poika viittasi sanoillaan. Niin, niillä olisi varmaan tosiaan voinut tehdä aika pahaa jälkeä, eikä ruskeatukkainen ollut sitä tietenkään halunnut. Onneksi korot eivät kuitenkaan olleet onnistuneet pahoinpitelemään tuota poikaa, joten suurempaa vahinkoa ei ollut sattunut. Ainakin tyttö voisi lohduttautua sillä ajatuksella.
Ennen kuin tämä kuitenkaan ehti sanoa mitään sen enempää, mietti oikeastaan voisiko kysyä jotenkin, että voisiko korvata toilailunsa ja niin edelleen, poika kuitenkin puhui todeten, että menisi. Tiffany nyökkäsi oitis hymy huulillaan, sillä eihän hän voinut toista liikaa pidätellä, ja oli jo tehnyt sitä ihan tarpeeksi.
”Joo, mä yritän.” neitokainen lupasi pyhästi ja väläytti vielä suloisen aurinkoisen hymynsä, joka sai yleensä kenet tahansa unohtamaan mielipahansa häntä kohtaan.

Niinpä ruskeaverikkö lähti sitten astelemaan eteenpäin käytävällä. Koska kaappi löytyisi matkan varrelta, hän päätti käydä vilkaisemassa, mikäli löytäisi vielä biologian kirjansa sieltä jonkin ihmeen kautta, vaikka se aika epätodennäköistä olikin. Luullessaan heränneensä aivan toiseen päivään kuin mitä todellisuudessa oli herännyt, oli tietenkin biologiankirja jäänyt kotiin. Tai sitten kaapinperälle, mutta harvemmin tyttö niitä sinne jätteli, joten aika epäilevin aivoituksin tuo sille kaapilleen käveli. Tuo ryhtyi räpläämään lukon kanssa hetken ajaksi, kunnes sai oven auki juuri silloin, kun kuuli itselleen osoitetut sanat. Hetkeen Tiffany tosin ei ymmärtänyt, että hänelle ne tosiaan oli tarkoitettu, mutta ymmärtäessään pojan olevan vieressään, niin ei siinä kai muuta mahdollisuutta voinut olla.
”Olenko mä sun mielestä tyylikäs?” tyttö naurahti empivästi kuullessaan toisen sanat eikä voinut olla tuntematta vähän mielihyvää niistä sanoista. Etenkin, kun asu oli sillä tavalla nopeasti kyhätty, mutta sitähän pojan ei tarvitsisi tietää, niin kuin ei varmaan kenenkään muunkaan.
Sitten tuo tajusi toisen kysymyksen ja loi katseensa paitaan hieman mietteliäänä. Hetken katsottuaan neiti pudisti vähän päätään.
”Rehellisesti ottaen, en pidä väristä. Tuo keltainen on jotenkin… ällöttävä? En vain pidä siitä, mutta muuten tuo on ihan kiva.” Tiffany sanoi rehellisesti, kuinkas muutenkaan.

Vilkaistuaan kaappiin hän päästi pettyneen huokauksen. Vaikka sisältö ei ammottanut tyhjyyttään (sieltä löytyi hätätapausten varalle vaihtovaatteita ja meikkejä, harja sun muuta), ei biologiankirjasta näkynyt pienintäkään häivähdystä. Harmillista. Hieman alakuloisesti hymyillen tuo painoi kaappinsa takaisin kiinni ja käänsi sitten katseensa takaisin poikaan.
”Sori vielä kerran, kun törmäilin sillä tavalla. Sano vain, jos voin jotenkin korvata sen tai jotain.” tyttö sanoi.
Ehkä hänen omatuntoaan helpottaisi hieman, jos pääsisi tosiaan korvaamaan toilailunsa jollain tavalla...

// nöyrimmät pahoittelut kestosta ja laadusta .____.

Rocco odotti että tyttö kääntyisi kaapiltaan. Tyylikkääksi sanominen näytti hämmästyttävän tyttöä. ”Olethan sä”, Rocco toisti ja katsoi hyvällä tavalla toista päästä varpaisiin. Tosiasiassa pojalla ei ollut tyylikkyydestä paljoakaan tietoa, mutta ajatteli sen tarkoittavan samaa kuin hyvännäköinen. Tytön vaatteet näyttivät hyvältä hänen päällä, joten miksei tämä ollut tyylikäskin?

Tummahiuksinen naurahti kuullessaan toisen vastauksen. ”Ai ällöttävä? Niin kuin oksennus?” kysyttiin. Keltaisesta sai hyvinkin mieleensä oksennuksen, nyt kun asiaa ajatteli tarkemmin. ”Mä taisin yliarvioida sen tyypin vaatemaun”, mutistiin ja nostettiin katse pois paidasta tyttöä kohti. Hetken aikaa poika katseli tyttöä ja mietti vittuiliko toinen hänelle antaumuksella. Sitä nimittäin sattui kun Rocco yritti tehdä ystävyyttä jonkun kermalaisen kanssa. Mieleen tuli myös, sanoisiko tyttö samat kommentit jos näkisi paidan sen oikean omistajan päällä. Ah, jonkun niin ihanan urheilijan! Tuskin tyttö kuitenkaan häntä luuli miksikään urheilijaksi... Rocco päätti jatkaa jutustelua, koska ei saanut signaaleja torjumisesta. ”Miten te naiset teette tuon?" Rocco kysyi.

Tyttö näytti muistavan vieläkin törmäilyn, jonka poika oli ainakin jo unohtanut. ”Muhun on törmäilty pahemminkin näillä käytävillä. Ja paljon suurikokoisemmatkin kuin sinä”, tokaistiin. Toisen puhuessa korvaamisesta, poika pyöritti päätään. ”Sitä paitsi sä vähän niinku autoit mua jo. Kerroit et näytä ihan idiootilta tässä paidassa”, sanottiin naurahtaen. Eihän siinä oikeasti mitään uutta informaatiota ollut tullut, mutta vahvistusta ainakin. Rocco silmäili käytävää edes takaisin. "Mä olen muuten Rocco, kolmannelta. Et varmaan tiedä tai tunne mua", poika mainitsi ja laittoi pipoaan paremmin.