Cruel world

//Nanan asu. Sekä jalassa korkokengät, joista en jaksanut hankkia kuvaa. xD KUKA VAAN VOI TULLA MUKAAN! :)//

Ekaluokkalainen brunette neitokainen kiiruhti käytävällä kengät kopisten eteenpäin. Kopinaa tosin ei kuulunut, sellainen häly ja tungos käytävällä oli. Japanilaisella tytöllä oli sylissään kasa kirjoja, jotka eivät mahtuneet laukkuun, jonka neiti oli todennut hetki sitten aivan liian pieneksi.
Pian alkaisi fysiikan & kemian tunti, eikä Nana Kawai pysynyt vielä oikein kartalla koulusta. Hän muisteli, että luokka olisi juuri tuon käytävän toisessa päässä, jota läpi hän koitti päästä.
Muut oppilaat tönivät ja mulkoilivat ilkeästi. Nana koitti väistää katseita.
"Anteeksi.. Oih, anteeksi, ei ollut tarkoitus töniä! Voisitko väistyä hieman? Kiitos. Anteeksi. Voi, anteeksi kamalasti!" Tuli tytön sanottua monesti käytävällä kulkiessaan. Tosin monikaan ei vastannut sanallakaan hänen anteeksipyyntöihinsä. Sanoilla ainakaan. Jotkut oppilaat viestittivät vastauksen katseellaan. Ja se katse ei ollut kovinkaan ystävällisen näköinen.
Joku tönäisi tyttöä jopa niin rajusti, että hän meinasi kaatua ja tiputtaa kirjapinonsa. Tyttö huokaisi helpotuksesta, kun sai pidettyä tasapainonsa. Hän jatkoi matkaa ja sitten se tapahtui: Joku ilkeä laittoi jalkansa eteen ja Nana-raukka ei huomannut sitä. Hän kompastui ja kaatui rähmällää keskelle käytävää. Kirjat lensivät minne mikäkin ja mikä pahinta; kaikki, jotka tapahtuman näkivät, nauroivat.
Nana nousi varovaisesti polvilleen istumaan. Hänen päänsä oli painuksissa. Kyynärpäähän sattui ja siihen tulisi varmasti mustelma.
Miksi ihmiset olivat täällä niin ilkeitä? Tönivät, kamppivat ja nauroivat, kun joku kaatui!
Nana nieleskeli ja taisteli kyyneleitä vastaan. Hän ei saisi itkeä tässä kaikkien edessä! Hän oli jo tehnyt itsensä naurunalaiseksi ja muut eivät saisi saada sitä iloa, että hän tekisi sen uudestaan.
Kuitenkin yksi. Yksi ainoa, yksinäinen kyynel pääsi karkuun ja valui hänen poskelleen. Nana nielaisi ja toivoi, että saisi pidettyä loput suolaiset pisarat kurissa.
Hitaasti tyttö otti muutaman lähellä olevan kirjan käsiinsä ja kasasi ne eteensä. Minnehän loput kirjoista mahtoivat lentää?

Roxie käveli tupaten täynnä olevilla käytävillä tyttöä tönittiin, mutta Rox ei välittänyt. Vastaan käveli paljon porukkaa, cheerleaderi joka melkein itki koska tämän korko oli katkennut, urheilijoita jotka suunnittelivat miten päihittäisivät seuraavan vastustajansa. Rox kuunteli salaa riitaantuneen parin puhetta.
-Mä näin sut sen kaa älä yritä valehdella! joku tyttö sanoi melkein itkien.
-Ei se ollu sitä mitä sä kuvittelet, poika sanoi. ''Niin vanha tekosyy, kuka tollasta enää käyttää?'' Rox ajatteli itsekseen ja jatkoi matkaa. Samassa joku rikas pentu tönäisi tyttöä lujaa vatsaan, mutta Rox piti tasapainonsa.
-Hei varoisit nyt vähä senki itserakas paska! Rox huusi tytölle joka soi hänelle halveksuvan katseen.
-Joo just noi kato vaa mua ku jotai koiraa! Sitähän täällä harrastetaanki niin paljo, Roxie kuiskasi hiljaa ja hänen äänensä hukkui meluun. Uudessa koulussa oli todella tylsää eikä hän ollut ehtinyt hankkia vielä ystäviä. Oikeastaan hänen ei edes tehnyt mieli hankkia ystäviä, porukka täällä oli niin pinnallista. Roxie istuutui käytävän reunalle ja tunsi useita potkuja nilkassaan, mutta pian porukka alkoi kiertämään hänet aivan kuin hänellä olisi joku tarttuva tauti. Samassa Roxie päätti lintsata seuraavan tunnin ja tämä alkoi miettimään miten viettäisi tunnin. Ehkä tässä käytävällä tai ulkona tutkimassa kaupunkia. Rox ei juuri ehtinyt miettiä asiaa kun yhtäkkiä hänen varpailleen putosi kirja.
-Kiitti vaa! Rox tuhahti mutta nosti kirjan kuitenkin ''1 luokka, matikka'' luki kirjan kannessa. Rox avasi kirjan ja lukaisi nimen äkkiä nostaen sitten katsettaan sievään ekaluokkalaiseen tyttöön pidättelemässä kyyneleitään ja yrittämässä nousta ylös. Kun tyttö sain noustua pystyyn nousi Roxiekin.
-Tää kirja on varmaa sun? Rox sanoi suoristaen hiukan maastokuviollista toppiaan. Tytön otettua kirjan Rox laskeutui taas maan tasolle kahmaisten kaikki käden ulottuvilla olevat kirjat syliinsä.
-Sä oot varmaa Nana Kawai? Tyttö kysyi napaten hiukan kauemmaksi liukuneen kirjan vielä syliinsä.
-Mä oon Roxie Duke mut sano vaa Rox, Rox sanoi ja nousi ylös suoden tytölle pikaisen hymyn. Roxie vilkaisi itseään pikaisesti havannoiden, että lattialla kontatessa toinen harmaa-valko raidallinen säärystin oli valunut alas. Tyttö veti säärystimen ylemmäs.
-Mihin sä oot menos? Rox kysyi kun ei parempaakaan keksinyt ja hymyili tekopirteästi.

//sori tökkivä väsyttää...

Nöyryyttävä, itkuinen, masentunut.. Niitä tunteita Nana kävi mielessään läpi yhä uudestaan ja uudestaan. Mitäpä hän oli odottanu Astonin tapaiselta koululta, jossa oli klikit ja kaikki? Isosisko ei voi olla joka paikassa pelastamassa, eikä Mikiä pikkusiskon holhoaminen pahemmin kiinnostanutkaan.
Nana veti syvään henkeä. Hänen oli ryhdistäydyttävä pian ja noustava ylös. Ei hän voisi tähän jäädä ja tuntikin alkaisi pian. Kirjat olisi kerättävä käytävän lattialta.
Tyttö nousi hitaasti seisomaan koroilleen kirjat kädessään. Hän pyyhkäisi varovasti silmiään ja nosti yhden kirjan lattialta.
Nana säpsähti, kun joku puhutteli häntä. Hän nosti katseensa hieman varuillaan ja näki edessään tummahiuksisen tytön, joka oli Nana koroista huolimatta, häntä pidempi.
Nana nyökkäsi ja otti kirjan hymyillen kiitollisena. Hän kumartui itsekkin nappaamaan lähellä olevia kirjoja syliinsä, kun hän nousi, hän todellakin yllättyi toisen avuliaisuudesta. Ja tyttö tiesi hänen nimensä. Miten ihmeessä? Hän vilkaisi kirjoja ja tajusi: Tyttö oli varmaan lukenut hänen nimensä kirjasta, sillä hän oli merkinnyt jokaiseen nimensä.
"Olen. Kiitos", Nana sanoi hieman epävarmasti. Hän ei ollut vielä oikein tutustunut keneenkään koulussa ja oli hieman.. varautunut. Hänellä ei ollut juurikaan tietoa millaisia oppilaita Astonissa oli ja vaikka tuon tuntemattoman tytön klikin tietäminen helpottaisi kuvaa tytöstä.
Kuin tilauksesta tyttö esitteli itsensä. Roxie. Sehän oli varsin kiva nimi.
"Mulla on Fysiikan ja kemian tunti", Nana kertoi, kun tyttö kysyi. "Koitan löytää luokkaa tässä väkijoukossa.."
Nana tarkasteli Roxieta varovaisesti. Tyttö vaikutti kiinnostavalta.

''Missä ihmeessä kiitos viipyy?'' Rox ajatteli hetken jo katuen avuliaisuuttaan, mutta ääni kellossa muuttui heti kun tytön suusta pulpahti kiitos.
-Joo oli ilo olla avuks, Rox sanoi hymyillen ja miettien samalla miksi oli niin avulias tuolle tuntemattomalle -ilmeisesti kermalaiselle- tytölle. ''Sen täytyy johtua tytön hennosta olomuodosta'', Roxie päätteli. Pian Nana olikin jo paljastanut minne oli matkalla ja mahdollisuus auttaa jatkui, vaikka Roxieta vieläkin ihmetytti mikä sai hänet toimimaan vastoin normaalia.
-Joo mä voin auttaa sut sinne, se on tuolla, Rox kertoi osoittaen luokkaa. Ennen kuin tyttö ehti sanomaan mitään alkoi Roxie huudella:
-Tietä tai mä toivotan teille hyvää sairaalamatkaa! Rox karjui kovalla äänellään ja omituisen moni väisti. No olihan tyttö hiukan pelottavan näköinen, mutta silti. Rox naurahti kevyesti ja loi halveksivan katseen erääseen urheilijapoikaan joka jäi tahallaan seisomaan Roxin eteen. Rox potkaisi poikaa korolla naamaan niin että kasvoissa oli punoittava koron jälki.
-Mä varotan, mun kanssa ei kannata hankkiutua hankaluuksiin! Rox sanoi pojalle joka piteli kasvojaan.

//Jooh töks töks tiiän ja lyhyt sori

Nana nyökkäsi, kun toinen sanoi olevansa iloinen saadessaan olla avuksi. Astonissa oli siis mukavia ihmisiä. Ja mikä parasti, Roxie aikoisi näyttää hänelle tien luokalle, vaikka se olikin ihan lähellä. Nana hymyili itsekseen iloisena.
Nana avasi suunsa sanoakseen jotain, muttei kerinnytkään. Roxie oli alkanut raivata tietä hyvin äänekkäällä tavalla. Nana seurasi tyttöä perästä tuntien olonsa jotenkin pieneksi. Siis tavallistakin pienemmäksi. Hän puristi kirjoja sylissään koittaen väistää muiden oppilaiden katseita.
Joku suurikokoinen urheilijajätkä ei ollut aikomassa väistää. Nana oli varma Roxin joutuvan vaikeuksiin niin ison tyypin kanssa. Roxie näyttikin niin pikkuiselta poikaan verrattuna!
Mutta ihme kyllä Roxie päihitti pojan yksinkeirtaisella potkaisulla suoraan kasvoihin. Nana tirskahti, eikä ollut ainoa. Moni muukin (pojat enimmäkseen) naurahtivat tai jopa ratkesivat kunnon räkätykseen.
Urheilijapoika ei olisi tästä iloinen. Senhän näki jo naamastakin. Mutta Roxie jatkoi uhoamistaan. Nana yllättyi huomatessaan kuinka rohkea joku voi olla. Hän ei olisi uskaltanut ryhtyä tuolla tavalla ärsyttämään jätkää. Ja kyllä kannatti uskominenkin; Roxien kanssa ei kannattanut hankkiutua hankaluuksiin. Siispä Nana oli todella tyytyväinen tavattuaan tytön näinkin ystävällisissä merkeissä.

// Sori, kesti kyllä hirvittävän kauan. O_O //

Roxieta huimasi hiukan. Tälläinen vahva sosiaalinen kanssakäynti ei voinut tehdä hänelle hyvää. Mutta huimauksen loputtua tyttö kuitenkin jatkoi matkaansa jatkaen huutelua:
-Tietä! Sairaalareissut on varmaan aika tylsiä joten älkää tulko turhaan niitä kerjää!
Pian he olivatkin jo luokan ovella ja Rox katsahti vielä Nanaan.
-No hyvää tuntia! Mä lähenkin tästä jonnekkin, Rox sanoo hiukan ujosti.
-Jos me vaik voitais tavata koulun jälkee tai tunnin? Ois kiva saada täältki kavereit ja sä oot aika kiva, hän jatkaa ja katsoo toiseen hiukan epäilevästi. Jos toinen nyt kieltäytyisi olisi Roxie aivan nolona.

//olen pahoillani lyhyydestä ... :0

Nana kipitti mahdollisimman pienenä tytön perässä luokan ovelle. Sepäs oli käynyt helposti nyt, kun apuakin oli Roxielta herunut!
"öö.. Kiitti", Nana sanoi.
"Ja samoin", hän lisäsi nopeasti. Hän tosin tuli hetken päästä siihen tulokseen, että sen olisi voinut jättää sanomattakin. Hän koitti antaa itsestään hyvää kuvaa, vaikka arvelikin, ettei onnistunut siinä kovinkaan hyvin. Toiseen ihmiseen luottaminen vei aikaa!
Se, mitä Roxie seuraavaksi ehdotti ja sanoi, sai Nanan yllättymään. Ystävien hankkiminen oli siis näinkin helppoa täällä!
"Kyllä se sopii! jos vaikka ruokatunnilla?", Nana vastasi oitis, "ömh.. tuota.. kiitos.."
Ehkä Roxiella ei itselläänkään ollut juurikaan ystäviä Astonissa, kuten ei Nanallakaan.

//Lyhyttä tulee täältäkin.. o_o//

Rox ohitti kiitoksen pienellä hymyllä ja pikaisella katseella varpaisiin. Roxien ylätykseksi Nana suostui pyyntöön ehdottaen ruokatuntia.
-Okei käy mulle! Nähään sitten tuun tähän kun sun tunti loppuu! Rox sanoo ja lähtee kävelemään omia teitään.

Pian hän olikin jo istumassa käytävällä tylsistyneenä. Rox piirteli lattiaan kuvioita lyijykynällä kun tunsi jonkun katseen itsessään. Hän kohotti katsettaan ja se törmäsi siihen samaan poikaan joka oli aikaisemmin saanut korosta naamaansa. Tällä kertaa pojalla oli taustatukea. Rox ei voinut olla tirskahtamatta nähdessään liilan jäljen pojan naamassa, mutta tajusi kuitenkin lähteä karkuun.

Nana nyökkäsi. Hän katsahti hetken Roxien jälkeen, kun tyttö lähti kulkemaan pois päin. Pian Nana kuitenkin kääntyi ja meni sisälle luokkaan. Hän valitsi itselleen paikan keskiosasta ja istui sinne odottamaan tunnin alkua. Hän mietti äsköistä välikohtausta sen urheilijapojan kanssa. Toivottavasti Rox ei aivan joutuisi sen takia vaikeuksiin!
Minuutit matelivat. Nana tuijotti kelloa kuuntelematta juurikaan opetusta. Vartin yli... 20 minuuttia yli... Puoli... 20 minuuttia vaille... Hän haukotteli ja piirteli vihkonsa reunoihin pieniä kuvia oikeastaan edes katsomatta mitä piirsi. Onneksi opettajakaan ei kysellyt häneltä mitään.

Lopulta kello soi. Nana oli vaipuneena ajatuksiinsa ja säpsähti äänen kuullessaan. Oppilaat ryntäsivät ulos luokasta. Nana otti yhä niin suuren kirjapinonsa syliinsä ja lähti itsekkin luokasta. Hän harmitteli mielessään yhä laukkunsa liiallista pienuutta, mutta ilmanhan sitä hän ei olisi tavanut Roxietakaan.. Olisihan se siltikin parasta käydä ostamassa uusi jo tänään.
Hän lähti luokasta ulos muiden oppilaiden jäljessä. Ja tähyili ympärilleen etsien Roxieta. Eihän tyttö ollut tehnyt ohareita?

//Ainiin tännekkin piti vastaa unohin...

Roxie tallusti käytävällä tutki paikkoja ja kurkki raolleen jääneistä ovista sisään luokkiin. Käytävällä oli hiljaista vaikka muutama oppilas olikin jättänyt menemättä tunnille ja jäänyt käytävälle norkoilemaan. Tytön ajatukset harhailivat milloin äidissä ja milloin koulussa. Rox ei keksinyt mitään tekemistä ja lopulta hän päätyi istumaan johonkin nurkkaan. Rox muisti elävästi päivän tapahtumat. Koko päivä oli mennyt päin mäntyä. Aamulla äiti oli herättänyt Roxin kuudelta, raivoten tälle, koska oli löytänyt lompakkonsa sisällön Roxien taskusta. Ensimmäisellä tunnilla opettaja oli valittanut, kun Rox oli jättänyt läksynsä tekemättä ja määrännyt siksi Roxin jäämään välitunniksi tekemään läksyjä. Toiselle tunnille hän ei ollut edes jaksanut mennä ja oli joutunut rehtorin puhutteluun kamalan biologian opettajan takia. Pian tämän mieleen muistui jotain hyvääkin. Olihan Rox törmännyt mahdolliseen ystävään. Samassa tyttö muistikin että tämän piti tavata toinen. Rox katsahti kelloon ja huomasi olevansa pian myöhässä.

Kun käytävälle alkoi virrata oppilaita Rox oli jo saapunut luokan ovelle. Pian hänen silmäänsä osuikin jo Nana seisomassa oven lähettyvillä. Rox käveli pikaisesti toisen tytön luo ja hymyili toiselle pikaisesti.
-Moi, minne mennään? hän sanoi ja katseli pikkaisen ympärilleen. Hälinä ei sitten millään ottanut laantuakseen ja Rox pelkäsi joutuvansa raivaamaan heille vähän tietä. Ei sillä että tytöllä olisi ollut jotain sitä vastaan, mutta hän ei halunnut joutua pahoihin ongelmiin.
-Onko sulla vielä tunteja? Rox kysäisi pikaisesti ja loi toiseen tutkivan katseen. Tyttö oli kaunis ja vaikutti todella mukavalta. Heistä saattaisi vaikka tulla ystäviä.

//pyhät anteeksipyyntöni!//

Nana tähyili ympärilleen ja tunsi itsensä hieman tyhmäksi. Rox oli varmasti tehnyt oharit! Miksi hän edes olisi halunnut tutustua Nanan kaltaiseen tyttöön?
Kuitenkin yhtäkkiä Roxie ilmestyi kuin tyhjästä.
"Hei", Nana hymyili pienesti. "Jos mennään vaikka ulos? Mulla ei oikeestaan ois nälkäkään.."
Nana vilkaisi myös ympärilleen. Paljon oppilaita.. Kiva ruuhka.. taas.. No jaa, ilman sitä hän ei olisi tavannut mahdollista-tulevaa-ystäväänsä Roxia.
"öö, tuota.." Nana kaivoi kiireesti lukujärjestyksensä kirjan välistä. Hän ei todellakaan muistanut ulkoa mitä hänellä kulloinkin oli.
"..matematiikkaa vielä tämän jälkeen", Nana totesi. Hän ei pitänyt matematiikasta. Ehkä juuri siksi, koska ei pärjännyt siinä ollenkaan..

Nanan ilme oli hiukan jännittynyt ja niin oli varmaan Roxienkin. Jos hän ei saisi ainuttakaan ystävää täältä tulisi seuraavista vuosista varmasti tylsiä. Rox mietti hetken Nanan sanoja ja kohautti olkiaan.
-Ihan miten vaan, ei mullakaan oikeestaan oo nälkä, hän vastasi ja hymyili kevyesti. Pian tyttö olikin jo ottanut askeleen ovea kohti odottaen toisen vastaavan kysymykseen ja seuraavan. Ei mennyt kuin hetki ja Rox olikin jo hieman harmistunut. Hän olisi halunnut olla tuon kanssa vähän pidempään, mutta ehkä toinen suostuisi tapaamaan vielä tunnin jälkeenkin.
-Okei. No mennäänkö sit vaan tohon koulun pihaan ku joudut kuitenkin viel palaamaan koululle? Roxie kysyi ja tarkkaili toisen ilmettä. Hän lähti kävelemään eteenpäin vilkaisten taakseen, että toinen seuraisi häntä.

Roxie näytti yhtäkkiä harmistuneelta. Miksi? Oliko Nana sanonut jotain väärin? Apua! Ei hän nyt voinut mokata, kun oli vihdoinkin tutustumassa johonkuhun! Sitten hän ymmärsi; ahaa, se johtui matikan tunnista. Itseasiassa hän oli itsekkin hieman harmistunut tunnista. Osittain siksi, että hän ei vieläkään osannut matematiikkaa ja opettaja ei ollut kaikista mukavin. Osittain taas siksi, että tosiaan hän ei saattanut nyt heti tutustua Roxiin paremmin. Niimpä niin, koulu tunki aina tielle, vaikka Nana koitti sen parhaansa mukaan suorittaakkin.
"Joo, mennään vaan", hän hymyili ja lähti seuraamaan Roxia.

Nana astui ulko-ovista pihalle. Oli kaunis, aurinkoinen sää ja ulkona oli yllättävän lämmin. Hän vilkaisi Roxieen ja sitten muita pihalla olevia.
"Mennäänkö vaikka nurmikolle? Kaikki pöydät näyttäisivät aika täysiltä.." Nana sanoi. Hänen katseensa kiersi pihamaalla etsien, jospa sittenkin siellä löytyisi yksi tyhjä pöytä penkkeineen heille. Ei. Kaikki näyttivät täysiltä. Ei sillä, että se Nanaa olisi haitannut. Ei häntä nurmikolla tai maassa istuminen huolettanut. Roxista taas hän ei tiennyt...

//Sry, pieni hittaus tossa, että päästään tätä hieman eteenpäin.. ^^//