Me against the world

// lya & Sophia, thanks ! taattua kello 0:09 laatua. :---)

Lucas Romero oli herännyt tänään aivan liian aikaisin, ja mennyt eilen illalla aivan liian myöhään nukkumaan, kiitos kaksosveljien, jotka olivat pitäneet sellaista metakkaa viereisessä huoneessa, että sama kuin olisi kuunnellut ydinpommien räjähtelyä. Sen myös näki nuorukaisen ulkomuodosta, sillä tuo espanjalainen näytti lähinnä zombilta laahustaessaan pitkin Aston High Schoolin jo aamusta hyvin vilkkaita käytäviä oppilaiden rynnätessä tunneilleen, kuka mihinkin. Tummanruskeat hiukset sojottivat jokaiseen ilman suuntaan – vieläpä kirjaimellisesti, ruskeiden silmien alla oli silmäpussit, päälle oli kaikessa kiireessä vetäisty mustat kuluneet farkut ja harmaa, eri väreillä kuvioitu t-paita. Jalassa olevat Niken kengät sentään olivat vielä ihmismäisen näköiset, uudet kun sattuivat olemaan, eivätkä olleet vielä ehtineet käydä läpi kaikkia säätiloja ja sen sellaisia.
Koko yön kestäneen veljiensä mauttomien vitsien kuuntelut jälkeen Lucas ei ollut maailman hilpeimmällä tuulella, eikä Gildan heti aamusta alkanut nalkutus parantunut tilannetta hiukkaakaan.

Nuorukainen hieraisi silmiään unisena, kävellessään vielä puolinukuksissa portaita ylös askel kerrallaan. Käytävät olivat jo hiljenneet sen verran, että Lucas tiesi myöhästyvänsä, ellei hän pistäisi vauhtia, mutta aivot ja jalat kävivät vielä niin hitaalla, ettei hän kyennyt sen suurempaan tuntivauhtiin.
Lopulta, kavuttuaan toiseen kerrokseen, laahustettuaan loputtomalta tuntuvat käytävän päähän terveystiedon luokan ovelle ja kohottaessaan juuri kätensä koputukseen suurella voiman ponnistuksella, tummat silmät paikansivat vihreän lapun oven laidalta. Lucas tuijotti lappua, lukien sen kertaalleen läpi, sulkien sitten silmänsä ja pudistellessaan epäuskoisena päätään. Jätkä hieraisi silmiään uudemman kerran, tämä oli pelkkää pahaa unta. Todella pahaa unta.


Hetken Lucas tuijotti vihreää lappusta, tullen lopulta siihen tulokseen, että tuo kirottu paperinpala oli juuri pilannut hänen aamunsa lopullisesti – aivan kuin se ei jo alun alkaenkin olisi alkanut surkeasti. Lopulta jätkä päätyi luettelemaan kaikki tietämänsä kirosanat ääneen ensin englanniksi, sitten espanjaksi, heittäen pari tietämäänsä vielä ranskaksi ja kerraten sitten koko litanian uudemman kerran. Nyrkki paukautettiin oveen, vaikka täysin viatonhan se oli, sattui vain nyt olemaan liian lähellä. Romero huokaisi syvään, painoi päänsä käsien varaan, haroi hiuksiaan ja yritti hillitä itsensä, vaikka rehellisesti sanottuna hän olisi halunnut hieman modernisoida ovea tekemällä siihen uusia, tyylikkäitä tuuletusaukkoja. Koko maailma oli tänä päivänä selvästi häntä vastaan, sen saattoi tuntea jo nyt, vaikkei kello ollut lyönyt edes kahdeksaa.

- heippppa. ajattelin tyylinä jotain tällästä ::) -

Tämä päivä oli ollut herätessään samanlainen kuin muutkin. Sophia oli tapansa mukaan herännyt kuuden maissa ja käynyt jo aamukasteen aikaan metsälenkillä. Se kummallisesti virkisti ja hän oli vahingossa jäänyt viettämään vähän enemmänkin aikaa metsään. Niin, että tuli kiire juosta takaisin asunnolle ja sieltä sitten kouluun. Tullessaan takaisin kotiin hän laittoi tavarat laukkuun, mukaan lukien lasipurkin jossa oli tulikärpäsiä sisällä. Koulun jälkeen Sophia päästäisi ne metsässä vapaaksi metsään ja hänet tuntien ne pysyisivät siellä, vaikka oikeastihan tulikärpäset lennähtäisivät heti pois. Päällään hänellä oli melko tavalliset vaatteet. Punertavat hiukset lainehtivat aukinaisina ja hiuksiin laitettiin hiuspanta, joka oli useille hipeille ominainen. Kenkien virkaa vetivät tänä päivänä valkoiset ballerinat.

Saapuessaan koululle, sen käytävät näyttivät melko tyhjiltä. No jaa, eipä se Sophiaa haitannut. Siis se rauhallisuus. Sophia hyppelehti niin käytävillä, kuin portaat ylös kakkoskerrokseen. Tytön askeleet saattoivat olla melko hennot ja hiljaiset, eipä ballerinoista lähtenyt mitenkään erityisen kova ääni. Totta puhuen Sophia hieman säikähti, jähmettyi paikoilleen kuullessaan nyrkin iskeytyvän seinään. Hän huomasi pojan erään luokan edessä, terveystiedon, tunti ei näemmä ollut vielä alkanut. Sophia kun oli siirretty toisesta terveystiedon ryhmästä tähän aamutuntien ryhmään, ryhmien kokoonpanon takia.
"Jos tuo vielä hakkaa sitä ovea, niin se menee rikki", Sophia sanoi hipi hiljaa itselleen ja kallisti päätään hieman. Oikein hieno johtopäätös, Sophia. Saattoi olla, että tyttö oli enemmän huolissaan oven rikkoutumisesta kuin mistään muusta.

Rohkeasti Sophia otti askeleen kerrallaan ja huomaamattaan askeleet muuttuivat kävelyksi. Lähemmäs tultuaan tuo huomasi lapun ovessa ja osasi jo arvioida siitä joitakin omia johtopäätöksiä. Näköjään tämä aamuinen tunti oli peruttu. Toinen näytti myös sen verran ärtyneeltä, että ei ollut vaikea arvata mitä oli tapahtunut. Sophia asteli hiljaa ovea vastapäätä olevan seinän eteen ja nojasi siihen. Kädet tuotiin eteen puuskaan ja laukku pysyi olalla.
"Annakun arvaan", Sophia aloitti, eikä hänellä ollut hajuakaan oliko toinen tajunnut hänen läsnäolonsa ennen. "Tunti on peruttu ja sä tulit aikaisin siinä toivossa, että olisit ajoissa. Kyllä muakin vituttais. Olipa kivasti tehty", Sophia sanoi ja hymyili ivallisesti. Itseasiassa häntä vitutti, olihan hänelle käynyt juuri noin, paitsi ettei hänen tarvinnut toivoa olevansa ajoissa, sillä hän oli aina ajoissa. Sanoissa saattoi piillä pientä sarkasmia, mutta sehän oli tapa peittää typerä ujous jolle ei voi muuten mitään. Mutta todella mukavaa, varsinkin kun hänellä olisi ollut nyt hyvin aikaa jäädä meditoimaan metsän helmaan.

Lucas oli niin keskittynyt rypemään itsesäälissä, ettei kuullut lähestyviä askelia ja henkilöä, ennen kuin hätkähti kuullessaan tytön äänen takanaan. Nuorukainen kääntyi hitaasti ympäri ruskeiden silmien paikantaessa äänen lähteen – punahiuksinen tyttö nojaili seinään hänen takanaan. Romeron aivojen saattoi kuulla raksuttavan, kuinka kauan tuokin oli tuossa jo seissyt, ilman, että hän oli tajunnut yhtään mitään? Ajatuksien jatkoksi jätkä haukotteli makeasti: pistettäänkö sekin, ettei hän ollut huomannut tytön läsnäoloa, sen piikkiin, että hän oli väsynyt ja ärtynyt, varsinkin se ensin mainittu. Vähemmästäkin meni asiat ohi.

Poika kohautti turhautuneena olkapäitään.
"Mä en ymmärrä mikä ongelma noilla opettajilla on perua aamutunteja", jätkä aloitti puhumaan jokseenkin ärtyneen kuuloisella äänellä, "helvetti ihmiset herää sen takia aikasin kukon laulun aikaan ja raahautuu kouluun hirveessä kiireessä ollakseen ajoissa ja koikkelehtii portaatki sadan kilometrin tuntivauhtia vain todetakseen, että kappas, se tunti onkin peruttu. Kyllä, vituttaa. Ja rankasti."
Saatuaan vuodatuksensa loppuun saakka jätkä veti syvään henkeä, päästäen hapen hitaasti virtaamaan keuhkoistaan. Ainakin tuo oli vähäksi aikaa helpottanut, vaikka Lucasta hieman sattui ärsyttämään myös se, että tuo hänelle tuntemattoman näköinen tyttö tuli siihen kertomaan hänelle itsestään selviä asioita. Tai kyllä hän tuon ulkonäöllisesti tunnisti, punapää taisi olla toisessa filosofian ryhmässä. Mutta nimeä ei tiedetty eikä hän liiemmin ollut ollut neidin kanssa tekemisissä, ennen kuin sitten nyt.

"Mitä sinä sitten teet, ettet vaan olis sattunu olemaan tulossa samalle tunnille?" Lucas kysyi kohottaen toista kulmaansa.
"Eikö sua sitten muka vituta? Tulit tunnin aikasemmin kouluun, ihan turhan takia. Sen ois voinu käyttää paljon paremminki, esim vaikka nukkumalla." Lucas ei voinut mitään sille, että sanat muuttuivat katkeriksi loppua kohti. Häntä ei olisi voinut enää yhtään enempää ärsyttää.

Sophia kuunteli nätisti toisen valitusta siitä, että tunnit oli peruttu. No ainakin tuli täysin selväksi, että toista saattoi vituttaa mokoma asia. Eipä tyttö oikein osannut mitään sanoa, niimpä tyttönen nyökytteli päätään sanojen säestykseksi.
"Kyllähän tuo on aikalailla totta. Ehkä ne tekee sen vain meidän kiusaksi", Sophia tuumi ihan vain näin ohimennen. Saattaahan olla, että opettaja on nytkin lipittämättä kahvia ja nauramassa oppilaiden kustannuksella, tyttö ajatteli vetäen johtopäätöksensä aivan hatusta ja huomaamattaan hymyili ulkoisesti pienen pienesti katse otsatukan alle hukuttautuneena. Toinen päätti sitten kysyä jotain tytöltä, mihin Sophia nyökkäsi pienesti. Hänellä ei ollut yhtään hajua kumpi ryhmä olisi parempi, mutta sen tyttö tiesi, että siinä edellisessä ryhmässä mentiin hurjan nopeaa vauhtia.
"Tavallaan joo, siirryin vähän niinkun oppilasmäärän takia tähän ryhmään", Sophia totesi sitten. Ei häneltä oltu kysytty mitään mielipidettä, halusiko Sophia olla juuri se kenet siirretään. Toisaalta tuskin tytöllä edes olisi ollut omaa mielipidettä asiasta, tai vaikka olisikin tuskin hän olisi sitä uskaltanut sanoa.

Että vituttiko Sophiaa tämä opettajan henkilökohtainen meno, minkä takia tunti oli peruttu ja hän olisi voinut jäädä viettämään enemmän aikaa luonnon helmaan? Kyllä vähän.
"Kyllä kai vähän", tyttö vastasi sitten toisen esittämään kysymykseen. "Tosin tuskin mä tämän ajan nukkumiseen olisin käyttänyt, kun heräsin muutenkin vasta kuudelta. Mutta kyllä mä mieluummin olisin jäänyt tuonne ulos leikkimään hippaa perhosten kanssa". Sophia jatkoi ja kasvoilla pysyi neutraali ilme. Toinen saisi itse päätellä oliko se hippa perhosten kanssa tarkoitettu vitsiksi vai ei.
"Siellä on niin mukava sääkin tänään", punatukka sanoi vielä ja siirsi katseensa käytävän päässä olevaan ikkunaan. Kyllä hän mieluusti viettäisi päivän ulkona kuin neljän seinän sisällä!

"Tiesitkö, että tutkimusten mukaan liian moni nuorista liikkuu liian vähän. Ja koska liikkuminen vaikuttaa aivotoimintaan niin sehän tarkoittaa, että jos ei liiku niin ei jaksa opiskella. Sehän on ihan fakta juttu." Sophia alkoi luennoimaan. Ei hän voinut sille mitään, hän oli vain hetkeksi katsonut ulos yhdestä käytävälle tehdystä ikkunasta ja hänen oli tehnyt mieli ulos raikkaaseen ilmaan. Kuitenkin pian tyttönen palasi todellisuuteen, pois sieltä leikkimästä perhosten kanssa.
"Teinkö mä sen taas? Anteeksi", Sophia pahoitteli sitten siirrettyään katseensa poikaan ja tajuttuaan, että oli alkanut taas puhua jostain päivänselvästä asiasta. Jotenkin hänellä vain oli tapana kertoa ne päivänselvyydet. Sehän oli täysin tahatonta.

Noh, ainakin Lucas sai selityksen sille, miksei hän ollut koskaan nähnyt punapäätä. Tyttö oli varmaan vastikään siirretty siitä toisesta ryhmästä…
"Ai jaa", oli nuorukaisen tylsä ja koomainen kommentti, sillä parempaan tuo ei tällä pirteystasolla yksinkertaisesti pystynyt.
Mutta kun neitokainen pääsi sanoissaan pidemmällä ja ilmoitti heränneensä jo kuudelta, oli Lucaksen leuka vaarassa loksahtaa sijoiltaan ja tipahtaa lattialle.
Kuka helvetti nousi kuudelta aamulla?

Ja ellei siinä ollut jo tarpeeksi ihmettelemisen aihetta, alkoi toinen selittää jotakin hippaleikeistä perhosten kanssa. Okei, taas yksi näitä mieleltään jollakin tasolla vajaita, joihin Lucas oli törmännyt yllättävän usein siitä asti, kun oli saapunut Aston High Schooliin.
Paisi että ne sanat saattoivat olla tarkoitettu vitsiksi, mistä sitä ikinä tiesi. Toinen kyllä näytti täydellisesti Lucaksen mielikuvien puunhalaajahipeiltä, ettei sen puoleen.
"No joo, onhan toi ihan… kiva", Lucas mutisi vilkaistuaan ensin pihalle, millainen sää siellä oli. Hän oli juossut sellaisella kiireellä kotoaan autolleen ja autoltaan sisälle, ettei ollut jaksanut ja kerinnyt edes kiinnittää huomiota siihen, millainen ilma ulkona oli.

Lucas havahtui tuijottelemasta ulkona vallitsevaa ihan kivaa ilmaa, kun seinään nojaileva punapää alkoi päteä jostakin tutkimuksista ja faktoista, jotka menivät ainakin osaltaan ohi pojan korvien.
"Siis… Teit mitä?" kysyttiin sitten toinen kulma aavistuksen koholla. Osittain hämmentynyt ilme vain korosti entisestään Lucaksen räjähtänyttä ja kujalla olevaa ulkomuotoa, ja nuorukainen joutui itsekin miettimään, oliko hän tullut sanoneeksi jotakin typerää, ja johtuiko se vain hänen väsymyksestään ja vitutuksestaan, että tytön sanat kuulostivat jokseenkin oudoilta?

// anteeksi ei nyt ajatus oikein kulje : (

Sophia katsoi toista tutkivalla katseella, kohottaen hieman kulmaa toisen sanoille sään suhteen. Kuuluiko nyt tämäkin poika niihin astonin kuuluisiin oppilaisiin joiden kalenteriin kuului juominen, bilettäminen, naisten pokaaminen, juominen ja ainiin sanoinko jo juominen? Rehellisesti Sophia hieman pettyi, kun uusi tuttavuus ei tainnut olla niin kiinnostunut luonnosta ja säästä. No tuskin monikaan oli. Ehkä todellakin piti olla mieleltään vajaa, tai oikeasti joku hippi, että osasi nähdä luonnon niin kuin Sophia. Mutta eipä hän ollut vajaa, tai ehkä joidenkin mielestä saattoi olla, mutta testattu älykkyyosamäärä kertoo muuta!

Sophian olisi tehnyt mieli huokaista helpotuksesta, kun toinen ei nähtävästi ollut tajunnut mistä Sophia oli äskettäin puhunut. Noniin, nyt vaihdetaan aihe ovelasti toisaalle.
"Mitä sä meinasit nyt tehdä, kun tunnit on peruttu ja tässähän on aikaa?" punapää kysyi hymyillen ujosti. Ei mennyt kauaakaan, kun Sophia haistoi koulun tunkkaisen hajun. Tai sitten hän vain kuvitteli sen hajun. Ehkä punapää oli pyörinyt niin paljon luonnon helmassa, että pienikin ilman muutos sai pään kipeäksi. Hmmm. "Mä olen muuten Sophia, kuka sä olet?" kysyttiin siirtäen käytävillä harhaileva katse varovaisesti tähän tuntemattomaan miespuoliseen olentoon.

// ei mitää :---)

Punahiuksinen tyttö ei käynyt selittämään äskeisiä sanojaan, eikä Lucaskaan käynyt penäämään vastauksia. Jos toinen ei halunnut kertoa, niin eihän se hänen asiansa ollut, minkä lisäksi nuorukaista ei tähän aikaan aamusta tämän mittaisilla yöunilla jaksanut kiinnostaa sen suuremmin mikään muu kuin ajatus siitä, että koska tunti olisi peruttu, hän ehtisi nukkumaan, jos löytäisi jonkun tarpeeksi syrjäisen paikan. Katto kuulosti tässä vaiheessa ihan hyvältä, siellä tuskin hengailisi kovinkaan paljoa porukkaa tähän aikaan aamusta, varsinkin kun suurin osa niistä, jotka olivat koulussa, istuivat kiltisti ummehtuneissa luokkahuoneissa. Siellä, missä Lucaksenkin olisi pitänyt istua, jos opettaja ei olisi tehnyt källejä ja perunut tuntia.

"Ajattelin nukkua", vastattiin automaattisesti toisen kysymykseen, käden käydessä haromaan jo ennestään jokaiseen ilman suuntaan sojottavaa tummaa hiuspehkoa, väsymyksestä kielivän haukotuksen karatessa espanjalaisen suusta.
"Niin ja pitäisi varmaan hankkia kuppi kahvia ja jotain aamupalan korviketta, jäi syöminen välistä tänä aamuna..." mutistiin edellisten sanojen jatkoksi, ruskeiden silmien harhaillessa koulun ällöttävän keltaisilla seinillä, katseen kohotessa sitten katsomaan tyttöä, joka juuri esitteli itsensä Sophiaksi.
"Lucas", tajuttiin hetken hiljaisuuden jälkeen esittäytyä, pojan huulille kohotessa hetken kuluttua väsynyt, mutta ystävällinen hymy.
"Sori, mä en oo välttämättä ihan parhaalla tuulella tällä hetkel- ", aloitettiin lauseen lopun hukkuessa uuteen haukotukseen, jätkän peittäessä suunsa kädellään.
"Sori", toistettiin uudemman kerran, Lucaksen tällä kertaa naurahtaessa sanojensa perään. Hän ei ollut tuntenut itseään yhtä väsyneeksi sitten.... no, vertauskuvaakaan ei tähän hätään keksitty. Romero muistutti itseään, että hänen pitäisi ojentaa veljiään - paitsi että nuo vain nauraisivat itsensä hajalle... no, ainakin hakkia korvatulpat ensi yöksi, jos meno jatkuisi samanlaisena kuin edellisenä.
"Kiva tutustua Sophia", sanottiin sitten pojan kohentaessa reppunsa asentoa olkapäällään, "sulla on nätti nimi. Mitä sä aattelit sitten tehä?"

Sophia hymyili hyvin pienesti ja varovaisesti, kun toinen vastasi punapään esittämään kysymykseen. Hän ei voisi edes ajatella nukkumista, siinähän menisi koko päivä hukkaan ja- no Sophia nyt ei ollut kovin hyvä ymmärtämään niin sanottujen normaalien ihmisten rutiineja.
Tyttö nyökkäsi pienesti, kun toinen puhui kupillisesta kahvia ja aamupalasta.
“Mikset sä syönyt aamupalaa?” Sophia kysyi, hieman päätään kallistaen. Tietenkään edes itse tajuamatta, miten tyhmältä se oli saattanut kuulostaa.

Pian sen jälkeen poika esitteli itsensä Lucasiksi. Minkä jälkeen siirtyi aiheesta toiseen. Ja Sophia vain hiljaa kuunteli toisen puhetta. Sanat kuitenkin keskeytti haukotus, mihin Sophia hymähti vastaukseksi. Häntä ei vaan väsyttänyt yhtään.
“Samoin”, Sophia sanoi toisen sanoihin. Olihan sitä aina kiva tutustua uusiin ihmisiin, vaikka mielellään Sophia jätti tutustumatta niihin sellaisiin, mitkä saattoivat luulla itsestään liikoja. Poika esitti Sophialla vastakysymyksen, kehui vielä, että tytöllä oli nätti nimi.
“E-ei sullakaan hullumpi nimi ole”, Sophia totesi samaan tyyliin, virnistäen pikkuruisesti. “Ja mä en oikein tiedä mitä tekisin tänään. Luultavasti nautin kauniista ilmasta ulkona, nimittäin sisäilma aiheuttaa helposti päänsäryn”, Sophia puhui ujosti sitten vain mitä suusta ulos tuli. Ja tottahan se oli. Hänellä oli aikomuksenakin viettää tämäkin päivä ulkona. Kokemuksia oli siitäkin, kuinka sisällä oli aiheuttaisi tytölle ihan oikeasti harmillisen päänsäryn.

Koitti hetken hiljaisuus, ennen kuin Sophiakaan sen kummemmin sanoi enää mitään.
“J-jos sä k-kahvia haluat niin m-m-mehän voidaan mennä s-samaa m-matkaa? A-ainakin aulaan s-s-aakka? M-minunkin tekisi mieli k-k-kahvia” tyttö pääsi ehdottamasta.

// hittailin että etenee.

Lucas kohotti kulmaansa epäilevään ja kysyvään sävyyn, eikö se nyt ollut jo aika itsestään selvää, miksi aamupala oli samaisena aamuna jäänyt väliin? Ei ilmeisesti punatukkaisen tytön mielestä.
"Nukuin vähän niinku pommiin", Lucas selvensi sitten kohauttaessaan olkapäitään, tukahduttaen samalla yhden taas uudista haukotuksista.
Espanjalaispoika nyökytteli hajamielisesti vastaukseksi Sophian sanoihin, hieraisten niskaansa.
"Niin no, raikas ilma vois vähän piristääkin", jätkä analysoi sitten. Ja uskoikin sanoihinsa, sisätilojen tunkkainen ja lämmin ilma ei ainakaan edesauttanut hänen hereillä pysymistään. Raikas ja ehkä hieman viileä ilma ainakin olisi parempi. Lucas olisi haukotellut jälleen, ellei olisi tuntenut sitä jotenkin epäkohteliaaksi Sophiaa kohtaan, joten nuorukainen nielaisi haukotuksensa, tyytyen hymyilemään tytölle.

Tytön ehdottaessa samaa matkaa kulkemista Lucas virnisti vinosti ja nyökäytti päätään.
"Mennään vaan", jätkä vielä sanoi lähtiessään kävelemään poispäin terveystiedonluokalta, kohti aulaa olettaen Sophian tulevan sitten samaa matkaa.
Kaksikko kulki alempaan kerrokseen johtavat portaat alas. Koulu oli tähän aikaan aamusta vielä hiljainen, sillä kellään ei ollut hyppytunteja jolloin tulla hengailemaan näin aikaisin vain huvin vuoksi koululle, eikä lintsareitakaan vielä tähän aikaan näkynyt. Kaikki, jotka oli vaivautuneet tulemaan kahdeksaksi kouluun, istuivat myös kuuliaisesti tunnilla – kaikki paitsi Lucas ja Sophia, jotka nyt kävelivät kohti aulaa peruuntuneen terveystiedontunnin takia.

Yleensä ihmisiä pursuava aulakin oli tyhjä, eikä ketään näkynyt missään. Lucas hieraisi mietteliäästi leukaansa, kävellen sitten lähimpänä olleen kahviautomaatin luo, tutkien tuota arvioivasti ruskeilla silmillään. Missään kulmassa ei ainakaan näkynyt rikki-lappua, joten tottapa tuo toimisi.
Jätkä kaivoi repustaan esiin lompakon, pudottaen muutaman kolikon automaattiin, kääntäen sitten katseen viereensä tulleeseen Sophiaan.
"Mitä sä otat?" Lucas kysyi tiputellessaan kolikoita sen verran, että sillä saisi kaksi kahvia. Eihän kahviautomaatissa kovinkaan paljoa vaihtoehtoja ollut, kaakao, kahvi ja maitokahvi, mutta poika päätti kuitenkin varmuuden vuoksi kysyä. Pieni hymy heitettiin Sophian suuntaan, samoin kun kysyvä katse, kun Lucas painoi nappia ja toivoi saavansa kupillisen mustaa kahvia. Mitä vahvempaa, sen parempi, mutta mikäli kahvi oli samanlaista kuin silloin kun espanjalaispoika oli viimeksi sitä käyttänyt, olisi kahvi kaikkea muuta kuin vahvaa – aikalailla laihaa ja niin päin pois, mutta kahvia se silti oli, ja yleensä kofeiini piristi ainakin hitusen unista Lucasta.