Please, bring some joy in my mind!

//Eka peli Leelalla, kuka vaan saa tehdä neidille seuraa. Tytön ulkonäkö onpi tässä.//

Oli ruoka-aika. Sen kyllä huomasi siitä, että ruokalan pöydät olivat taas täynnä metelöiviä, omia eväitään tai koulun ruokaa syöviä oppilaita. Kaikki näytti olevan kuten normaalisti, myös Leelamayee onnistui näyttämään varsin normaalilta, tavalliselta Leelalta, vaikka hänen sisällään kiehui ja pahasti. Äskeinen tunti oli mennyt niin huonosti kuin vain saattoi mennä. Ei siinä vielä kaikki, että hän ei ollut tajunnut aiheesta mitään, mutta että piti saada jälki-istuntoa! Vaikka hän ei ollut tehnyt muuta kuin unohtanut taas kerran läksyt. Ei hän ollut kyllä alkanut siellä päätään aukomaan opettajalle, eläköön siinä uskossa, että hän kyllä parantaisi tapansa.
Leela asteli kohti samaa pöytää, jossa söi melkein aina. Siellä hän saisi taas kerran olla rauhassa puimassa ajatuksiaan, joita todellakin nyt oli. Mitä vanhemmatkin taas ajattelisivat kun hän ilmoittaisi näille asiasta? Hänen olisi aivan turha yrittää pyytää näiltä rahaa mihinkään, vaikka tuntuikin siltä että hän sitä kipeästi taas tarvitsi. Pitikö hänen taas käydä luvatta isän lompakolla?

Intialaissyntyinen tyttö oli ottanut omat eväänsä mukaan. Hän ei pitänyt koulun ruuasta, eikä suostunut sitä syömään. Tyttö istuutui pöytään, paikalle josta näki hyvin ovelle ja oikeastaan koko ruokasaliin. Hän kaivoi eväsrasian, jossa oli kylmää riisiä ja kanaa, sekä fetasalaattia. Hän ei mitään lämmintä nyt kaivannutkaan, ihan tarpeeksi lämmintähän nyt oli muutenkin.
Leela huokaisi ja yritti koota ajatuksiaan. Hän ei nyt jaksanut edes välittää siitä, että joku cheerleader, arvatenkin Nailah Winston, mulkaisi häntä kulkiessaan ohi. Yleensä kermalaisten mulkoilut saivat hänet pahalle tuulelle, mutta ei tällä kertaa, koska olihan hän jo valmiiksi ihan tarpeeksi ärtynyt.
Tyttö laittoi ensimmäisen haarukallisen ruokaa suuhunsa ja jatkoi syömistä, yrittäen väkisin kääntää ajatuksiaan iloisimmiksi. Se oli turha yritys. Nyt vain puuttuisi, että joku idiootti tulisi häntä ärsyttämään entisestään. Se menisi jo yli hänen sietokykynsä. Mutta toisaalta, seura saattaisi saada hänet paremmalle tuulelle, ainakin jos sattui olemaan mukavaa sellaista.

> Trallalaaa! <

Taas oli uusi koulupäivä, joka onneksi oli jo puolessa välissä. Kamalimmat oppitunnit olivat vielä edessä. Mikä piinaus olikaan, että ne asetettiin aina päivän loppuun, kun päivä odotti kirkkaana kulkijoita ja suorastaan paahtavasti paistoi ikkunan lävitse. Onneksi pitkä välitunti antoi hieman lohdutusta, kun saattoi köllähtää pihan nurmikolle nauttimaan päivästä heti ruokailun päätteeksi, ennenkuin ahdistava luokkahuone kutsuisi uudestaan luokkahuoneen uumeniin.
Kalypso asteli ruokalassa, tarjotin käsissään, johon hän oli latonut päivän aterian. Hän oli tullut tyhmästi syömään pahimpaan ruuhka-aikaan. Kaikki pöydät tuntuivat olevan täysiä metelöivistä huligaaneista, kimittävistä kermalaisista ja lihaksiaan pullistelevista urheilujoista. Siro aasialaistyttö kurtisti kulmiaan ja yritti katseellaan tavoittaa istumapaikkaa, jota koristaisi hieman normaalimman oloiset henkilöt. Tehtävä oli kuitenkin haastava, sillä ruokala ei ollut mikään pienin mahdollinen.

Kalypso tunsi olonsa hieman epämukavaksi suuren väkijoukon keskellä. Tuon tuostakin nuoren naisen katse harhaili hänen vaatetukseensa ja olemukseensa, kuin varmistaen, että kaikki olisi kunnossa. Mutta ei, yhdenkään askeleen jälkeen hänen tyylinsä ei rapissut, eikä hänen meikattu, suloinen tyttömäisyytensä kaikonnut kasvoista, vartalosta puhumattakaan. Hänen yllään oli soma, polviin asti yltävä mekko, joka oli väriltään musta ja tyyliltään hyvin yksinkertainen. Vaikka henkarissa vaate olisikin voinut saada haukottelemaan, Kalypson päällä se sai uuden ulottuvuuden ja sopi aasialaiselle mukavasti. Hän oli pukenut jalkaansa simppelit, mustat korkokengät, ja kasvonsa hän oli meikannut hieman värikkäämmin. Sinertävänharmaa luomiväri sädehti kapeasti mustalla rajattuja silmiä, joita kehysti puhtaat, silkkiset, pitkät ruskeat hiukset. Ne saivat olla leikkisästi valtoimenaan.

Kalypso tepsutti eteenpäin ateriansa kera, kunnes vihdoin huomasi vapaan paikan, joka suorastaan huusi istumaan aloilleen. Tyytyväisenä löydästään kulki korealainen paikalle, huomaten, että vastapäätä istui varsin kiukustuneen oloinen, intialaisen näköinen nuori tyttö.
"Voinko mä istua tähän?" Kalypso kysyikin kohteliaasti. Hänen äänensä ei ollutkaan niin kevyt ja tyttömäinen, kuin tuon somasta, viattomasta olemuksesta saattoi päätellä. Hän tuijotti herkeämättä vastapäätä istuvaan, odottaen lupaa, että voisi asettua aloilleen. Ruokahan tässä jäähtyisi.

Enhän unohtanut mainita, että tämä soma tyttö on oikeasti nuorukainen?

Leela laittoi taas uuden haarukallisen kylmää ruokaa suuhun. Oli päivässä sentään sen verran hyvää, että ruoka maistui syötävälle. Koulun ruuasta tuskin olisi sellaista uskaltanut uneksiakaan. Ei niissä koskaan ollut tarpeeksi makua hänelle. Hän piti mausteisesta ruuasta, jonka tekemistä ruokalan tädit eivät kyllä usein harrastaneet. Nämä eivät tainneet tuntea kuin suolan ja joukon erilaisia pippureita. Mutta missä oli curry ja chili? Niitä ei koskaan ollut tarpeeksi.
Tyttö hörppäsi vettä pullostaan. Sitten taas uusi haarukallinen. Hän yritti keskittyä ajattelemaan jotain muuta kuin jälki-istuntoa. Ja hän joutui istumaan sen vielä perjantaina, vieläpä siihen aikaan, kun hän oli jo ehtinyt olla tunnin vapaalla. Se jos mikä oli koko jutun ärsyttävin puoli. Eikä opettaja voinut joustaa edes tunnilla, kun kaikissa luokissa muka oli jotain juuri silloin ja jälki-istunto kuulemma oli aina juuri siihen aikaan. Se oli niin väärin! Ja pelkästään unohdusten takia tuollainen kärsimys.

Leelamayee huokaisi kuullessaan, kuinka joku kysyi saisiko istua hänen kanssaan samaan pöytään. Kysyjä oli tyttö, joka kaiketi oli myös toista vuottaan Astonissa, ihan kuten hänkin. Tytön nimeä Leela ei muistanut, mutta ei hän kyllä muistanut kovin monen muunkaan nimiä. Oman luokkansa oppilaat hän kyllä muisti, samoin joitakin kermalaisia. Ja tietenkin pari muutakin tyyppiä, joista koko koulu oli kai selvillä.
"Istu toki," Leela sanoi ja taikoi jostakin jonkun hymyn tapaisen kasvoilleen. Kai hän nyt voisi edes antaa toisen istua, vaikka olikin kiehumispisteessä, ainakin melkein. Eikä tulija näyttänyt miltään rähinöitsijältä tai siltä, että olisi jotenkin häirinnyt hänen syömistään. Tyttö näytti oikeastaan ihan mukavalta, joten ehkä oli vain hyvä antaa tämän istua. Jos juttu alkaisi luistaa, niin ehkä perjantain kidutustunti unohtuisi ainakin hetkeksi.