Aina kaikki ei vain ole täydellistä vaikka siltä saattaa näyttää

//Taas kerran ihan pöllö otsikko. Ja mukaan saa taas tulla kuka tahansa.//

Päivä oli kummallinen. Se oli ollut sitä jo melkein heti alettuaan, eihän Stefan suinkaan joka aamu nukkunut pommiin niin kuin oli tällä kertaa päässyt käymään. Koulusta myöhästyminen ei todellakaan ollut ainoa asia, joka oli saanut päivän tuntumaan niin epätavalliselta. Stefanilla oli ollut kiire, siitä kaikki kummallisuus johtui. Hänellä oli niin orpo olo kuin vain saattoi olla sellaisella, jolta on unohtunut kotiin jotain maailman tärkeintä.
Sitä ei tapahtunut koskaan, hän ei ikinä lähtenyt kotoaan ilman kameraa, joka oli nyt jäänyt nököttämään pöydälle. Hän oli jättänyt sen siihen illalla oltuaan liian väsynyt laittaakseen sen valmiiksi laukkuunsa. Nyt asian aamuun jättäminen tietenkin oli kostautunut ja pilannut pojan päivän.
Koko juuri loppunut koulupäivä oli ollut pelkkää kidutusta, kun hän oli vain miettinyt mitä kaikkea kuvattavaa voisi nyt tulla vastaan kun ei niistä mitään sitten itselleen saisi muistoksi. Se oli niin väärin ja niin typerää kuin olla saattoi.

Stefan oli iloinen kun koulu oli siltä päivältä ohi. Nyt hän pääsisi kotiin kameransa luokse ja voisi sitten lähteä ulos kuvaamaan ja korvaamaan menetyksensä. Poika ei edes muistanut, koska oli viimeksi ollut ilman kameraa koulussa tai yhtään missään. Nyt hän kuitenkin oli ja se tuntui kauhealta. Toista kertaa hän ei kyllä kameraansa unohtaisi, se oli varmaa.
Poika asteli nyt koulun pihalla. Äidin olisi pitänyt jo tulla hakemaan, mutta tämän autoa ei näkynyt missään. Stefan alkoi tuntea olonsa turhautuneeksi siinä odotellessaan ja viimein hänen oli pakko soittaa ja kysyä missä äiti oikein viipyi.
Kohta poika oli saanut puhuttua ruotsinkielisen puhelunsa. Muutama ohi kulkenut oppilas oli katsonut kummissaan, kun hän puhui kieltä jota nämä eivät ymmärtäneet.
Stefan huokaisi lopetettuaan puhelun. Äiti oli ilmoittanut viipyvänsä vielä ainakin puoli tuntia, joten hänen täytyisi nyt vain odottaa. Poika potkaisi ensimmäistä eteen sattunutta kiveä ja marssi sitten istumaan lähimmän pöydän ääreen.

marssitan Juneni mukaan c:


Junella oli massiivinen päänsärky ja vitutus. Koulussa oli ollut kaksoistunti pakollista liikuntaa, jota kohtaan tytön kiinnostus oli täysi pyöreä nolla. Lentopallo oli päivän kidutuskeino, ja June oli - totta kai - venäyttänyt kylkensä yrittäessään kerrankin oikeasti pelata, ja syöksyttyään pelastamaan palloa hihalyönnillä. Kun hän oli välitunnilla saanut itsensä ontumaan kirjastoon asti, ja todettuaan, ettei löytäisi kemian esitelmäänsä tarvittavaa kirjaa, tyttö tajusi jättäneensä kännykkänsä pukuhuoneeseen. Kaiken kukkuraksi June ei ollut ehtinyt koko päivänä tupakalle kuin vaivaisen yhden kerran, mikä oli lähes alituiseen polttavalle henkilölle tavattoman kauheaa. Enää ei puuttunut, kuin että prätkä hajoaisi ja alkaisi sataa. Kävele siinä sitten märkänä pysäkiltä kotiin.
Jo käytävässä June alkoi penkoa laukkuaan, ja etsi jostain pohjalta käsiinsä askin venäläistä suosikkitupakkaansa. Ulos päästyään tytön krominen sytytin napsahti, ja tupakka sauhusi suupielessä. Ah sitä helpotusta.

June veti keuhkoihinsa parit syvät sauhut, ja siirtyi sitten ulko-ovelta poispäin. Tyttö lähti harppomaan pihanurmen poikki, kun huomasi maassa jotain kiiltävää. Hän kyykistyi poimimaan viidenkymmenen sentin kolikon, pyöräytti rahan kerran ympäri käsissään ja tunki sen housuntaskuun. June puhalsi suustaan kolme savukiehkuraa ja heilautti pitkät rastansa selkäpuolelle, veti vielä sormensa otsahiusten lomasta. Hän oli jo miltei autotien laidassa, enää vain pari metriä ja hirveä koulupäivä olisi ohi. Prätkä odottaisi tien vastapuolella, toisen rakennuksen pihassa.

"Hoi! Sinä muija siellä! Sinä, joka kannat prätkäkypärää!"
June kääntyi katsomaan. Pääovilla urheilujoukkueen typerännäköinen lihaksikas adonis huitoi kädellään Junea lähemmäksi. Tyypin kaverit virnuilivat idioottimaisesti ja tönivät toisiaan päästäkseen lähemmäs jotakin, mitä lihaskimppu piti kädessään.
"No mitä? Joko te löysitte mun kuvat Penthousesta, sopis loistavasti tähän päivään," June huusi takaisin sarkasmi äänessään. Monet katseet lensivät eri puolilta pihaa. Kundit hekottivat entistä lujempaa.
"No melkein," yksi lippalakkipäinen sanoi, kun June oli heidän luonaan. Tyttö käänsi katseensa papereihin, joita muskelimies piteli hyppysissään. Ahaa. Junen eroottiset novellit, joita hän oli eräskin yö raapustellut rahakasta kilpailua varten. Tyttö tuhahti.
"Noniin, gorilla, kiva et teillä oli hauskaa. Kiitti paljon." June keräsi paperinsa jätkän käsistä, ja kääntyi takaisin.

Kun June vihdoin oli pääsemässä piha-alueelta pois, hän onnistui laukkuaan penkoessaan kompastumaan, ja kaatui pitkin pituuttaan pöytien viereen, suoraan jonkun kundin jalkoihin. Laukun sisältö levisi, ja muun muassa novellit ja filmikamera lensivät nurmelle.
"Perkele"


// toivottavasti Stefan innostuu vaikka Junen kamerasta.. : D

Stefan kaivoi kännykkänsä uudelleen esiin. Kun mitään järkevää tekemistä ei ilmaantunut, hän voisi kai ihan hyvin pelata puhelimellaan. Se oli temppu, johon hän sortui äärimmäisen harvoin, yleensä juuri tällaisissa hätätilanteissa, jolloin oli pakko saada jotain tekemistä ettei pääsisi turhautumaan liian pahasti.
Poika kyllästyi pelaamiseen heti sen aloitettuaan. Hän kuitenkin jatkoi peliä, huokaisten samalla tylsistyneenä ja ärtyneenä. Häntä toden teolla ärsytti, eikä se kai ihme ollutkaan. Olo oli ollut niin kummallinen ilman rakasta kameraa. Kotiin päästyään poika jättäisi suosiolla läksyjen teon myöhemmäksi ja lähtisi heti ulos kameroineen. Pakko hänen oli päästä kuvaamaan. Päivän aikana oli sattunut yhtä ja toista kuvaamisen arvoista, joten niin varmasti kävisi illallakin.
Poika huokaisi taas. Hän ei mahtanut sille mitään, niin vain oli pakko tehdä siinä mielentilassa. Ja nyt hänen huokauksensa oli entistäkin surkeamman kuuloinen. Stefan luovutti pelaamisen suhteen. Ei se ollut ollenkaan sen mukavampaa kuin istuminen ilman mitään tekemistä.

Kännykkä sullottiin farkkujen taskuun ja samalla hetkellä poika tajusi, kuinka joku kaatui ja kirosi hänen edessään. Se sai pojan hätkähtämään ja ainakin pariksi sekunniksi unohtamaan kameran ja oman surkeutensa. Poika nousi varovasti ylös tuolilta. Tyttö vaikutti pelottavalta, ei ollenkaan sellaiselta jonka kanssa hän olisi tekemisissä. Silti Stefanin oli pakko tehdä jotain, ei hän todellakaan voinut paikalleen jäädä tai lähteä karkuun. Se olisi epäkohteliasta, törkeää ja noloa. Ja siten hän varmasti saisi toisen haukkumaan itseään, eikä hän sellaista halunnut.
Ystävällisenä poikana Stefan ryhtyi sitten keräämään tytön papereita. Hänen mielenkiintonsa kohdistui kuitenkin kameraan, joka myös oli päätynyt laukun ulkopuolelle. Tyttö taisi siis pitää kuvaamisesta? Ehkä tämä ei sitten olisikaan niin pelottava tapaus? Tai no, eihän sitä voinut tietää mitä toinen kuvasi. Mutta toinen oli kyllä sen oloinen, että varmasti suunnilleen söisi Stefanin, jos hän tekisi jotain kamalaa. Siksi poika päätti olla ennätyksellisen ystävällinen ja avulias.
"Sinulla on kiva kamera," Stefan sanoi esittäen taas rohkeampaa kuin mitä oli.

June punnersi pystyyn niin nopeasti kuin suinkin kykeni, ja yritti putsata farkunpolviaan nurmesta. Tyyppi, jonka eteen tyttö oli varsin tyylikkäästi heittäytynyt, ryhtyi noukkimaan levälleen lentänyttä laukun sisältöä maasta. June katsoi tätä kulmat koholla.
"Hei, tosi kilttiä, mut ei sun oikeesti tarvitse," June huokaisi ja nappasi paperinsa toisen käsistä, ja kumartui tunkemaan ne maassa lojuvaan laukkuunsa. Poika äkkäsikin juuri silloin Junen kameran, vanhan Nikonin, joka oli palvellut uskollisesti jo kymmenisen vuotta. Tuolla kojeella oli otettu jos jonkinmoisia otoksia, maisema- ja eläinkuvista keikka- ja alastonotoksiin. Oli järkyttävää ja amatöörimaista, ja sitten niitä, joilla oli voitettu kilpailuja ja jotka olivat päätyneet gallerioihin. Poika kehui kameraa.

June kumartui poimimaan kameran. Rastat valahtivat selkäpuolelta peittämään rinnuksia, ja tytön kädet kävivät automaattisesti sipaisemaan tielle tulleet otsahiukset silmiltään. Hän pyöritteli kameraansa kädessään ja tunki toisen kätensä farkkujen takataskuun.
"Jep, onhan se ihan kelvollinen," tyttö totesi ja katsahti ensi kertaa tätä tavaroiden kimppuun hyökännyttä herrasmiestä. Kundi vaikutti jollain tavalla vähän säikyltä. Kasvot olivat etäisesti tutut, tyyppi siis luultavasti oli samalla vuosiluokalla Junen kanssa.
Vain parinkymmenen metrin päässä olisi odottanut vapaus ja pakokeino tästä kamalasta päivästa. June vaihtoi katseita kameransa ja pojan välillä, ja antoi lopuksi periksi sille pienenpienelle omatunto-kääpiölleen. Tyyppi oli syöksynyt apuun, joten tyttö tunsi olevansa kiitollisuuden velassa, ja päätti antaa tälle hetkeksi aikaansa. Olipahan sekin Junen mielestä tapa osoittaa kiitollisuutta.

"Mä en koskaan vois hankkii digikameraa. Kauheita pikselihirviöitä," June jatkoi rennosti rupatellen ja poimi loput tavaransa ja laukkunsa maasta. Hän mittaili poikaa katseellaan ja hymyili vinosti. "Filmikameral tulee aidompii kuvii."
"Tiedätsä jotain kameroista? Meinaan, jos sua ei kiinnostais niin et varmaan ois huomioinut koko roskaa." Tyttö nyppäsi kameransa hihnasta ruohonkorren ja käänteli tätä kädesään etsien mahdollisia vaurioita.

Stefan oli täysin valmis lähtemään tiehensä niin nopeasti kuin kykeni, mikäli tyttö alkaisi vaikuttaa liian pelottavalta ja vihaiselta. Ihmiset kun yleensä ärsyyntyivät kompastuessaan, eivätkä aina osanneet olla kiitollisia avusta jos sitä satuttiin tarjoamaan.
Blondin pojan onneksi tyttö ei kuitenkaan vaikuttanut niin vihaiselta, että olisi tarvinnut juosta karkuun. Vaikka Stefania melkein pelotti, hän rohkaisi taas itsensä, niin kuin aina. Rohkea hän ei kuitenkaan koskaan onnistunut olemaan, mutta ainakin hän osasi esittää sellaista. Ujous ja arkuus olivat kuitenkin melkein aina hänen seurassaan, paitsi jos tilanne sattui olemaan niin mukava ja vastustamattoman ihana, että hän uskalsi oikeasti olla ihan oma itsensä.
Pojan kehuttua toisen kameraa, tyttö tuntui jotenkin muuttuvan ainakin vähän ystävällisemmäksi, tai sitten Stefan vain kuvitteli asian. No, joka tapauksessa tyttö tuntui arvostavan sitä, että kamera oli huomattu ja todettu näppäräksi kapineeksi.

"Kyllä mä nyt jotakin kameroista tiedä, kun kuvaan itsekin," Stefan sanoi tyytyväisenä. Nyt puhuminen kävi paljon luontevammaksi, kun päästiin aiheeseen josta hän piti paljon. "Mut mä kuvaan mieluummin digikameralla. Kyllä mä ihan onnistuneita kuvia oon saanut, mut oikeessa olet, filmikameralla saa aidompia kuvia."
Stefan katseli nyt uteliaana tyttöä. Tämähän saattoi tietää kameroista paljon enemmän kuin hän, poika kun kuvaili vain huvikseen mitä sattui. Tai no, ei nyt ihan mitä sattui, vaan niitä kauneimpia asioita jotka tahtoi ikuistaa muistoksi itselleen.
"Toivottavasti se sun kamera ei mennyt rikki." Stefan sanoi sitten huomatessaan toisen tutkivan kameraansa.

Kamerastaan June ei löytänyt ainakaan mitään näkyviä vaurioita, ja kun hän painoi silmänsä kameran aukkoa vasten, myös tarkennus ja sulkija toimivat. Onneksi.

Juuri tapaamansa jätkä kuulosti saaneensa suunsa auki. June hymyili vinosti, käännellen yhä kameraa käsissään. Hän nosti katseensa poikaan, kun tämä myötäili tytön mielipidettä filmi- ja digikameroista. Tyyppi itse tosin kuvasi digillä, miksi ihmeessä?
"Vaihtaisit ihmees filmiin," June sanoi ja tunki kameran laukkuunsa. "Vaikka ei kuvaisikaan paljoo, niin luottaa sit mielummin laatuun kun määrään." Tyttö tutkaili kundia arvioiden, ja ensimmäisenä mieleen tuli, että tyyppi näytti siltä että jäisi helposti äskeisten gorilloiden jalkoihin, niiden jotka olivat löytäneet Junen novellit. Poikaparka kaipaisi karaistusta.
"Mitä sä kuvaat? Elämää, vai maisemia ja kukkasia?" Jokin tytön äänessä vivahti ivan puolelle, kun päästiin kukkasiin asti. Toki jokainen sai kuvata mitä halusi (ja tunkea rahansa mihin halusi), mutta ai että hän inhosi niitä porvaripenskoja, jotka ostattivat ökyrikkailla mammoillaan ja papoillaan kalliit huippukalustot ja sitten kuvasivat kukkia ja vesihanoja. Ja se salamoiden ja vastavalon käyttö, automaatilla kuvailu. Yh.

"Emmä usko, ihan ehjält vaikuttaa," June vastasi pojan uteluun kameran kunnosta. Tytön onneksi hän itsekkin oli ehjä - vaikka hän reikäisiä ja revittyjä farkkuja omistikin, nämä kyseiset jalassa olevat olisivat olleet pilalla rikkoutuessaan.

Kello pirahti soimaan jossain koulun oviaukon tietämillä, ja June muisti kiireensä kotiin. Tai no, ei hän kauaa kotona viihtyisi, lähtisi kaupungille luuhaamaan tai parille rentouttavalle lähipubiin. Koulun piiristä hän kuitenkin halusi paeta mahdollisimman äkkiä, mahdollisimman kauas. Pojaltakin oli ilmiselvästi loppunut koulu, tällä laidalla kun tuskin kukaan hengaili koulupäivän aikana. June kurtisti kulmiaan, ja kaiveli laukkuaan uuden savukkeen toivossa, kun edellinen oli lentänyt jonnekkin nurmikon sekaan tytön kaatuessa.

"Ootsä menos jonnekkin? Venaamas kyytii?" June löysi askinsa ja erotti yhden röökin joukosta. Kromisytytin kävi, ja pian tytön huulessa paloi taas. Hän silmäili poikaa ja vaihtoi asentoaan.

"Mä kuvaan niin paljon, että filmi tulisi kyllä aika nopeesti täyteen," Stefan kertoi. Ja niin asia kyllä oli, ainahan hän oli jossakin napsimassa kuvia viattomista San Diegolaisista. Digikameraan, varsinkin kunnon järjestelmäsellaiseen, mahtui paljon kuvia. Ei tarvinnut vekslailla filmien kanssa, eikä ainakaan pelätä että filmi loppuisi kesken kaiken.
"Enimmäkseen mä kuvaan ihan elämää," Stefan sanoi yllättyneenä toisen ivallisesta äänestä kukkien kohdalla. Oliko siinä nyt sitten muka jotain vikaa, jos halusi kuvailla kauniita kasveja? Stefan nimittäin kuvasi nimenomaan kaikkea kaunista, sellaista joka oli ikuistamisen arvoista. Tosin, olihan se nyt niin, että kukkien kuvaaminen oli tylsää, eikä siitä saanut irti puoliksikaan niin paljon kuin ihmisten kuvaamisesta.

"Ihmisiä on mun mielestä paljon mielenkiintoisempaa kuvata kuin jotain kasveja tai eläimiä. Ne on jotenkin niin tylsiä ja tavallisia," poika kertoili ja nousi takaisin penkille, olihan kaikki tytön tavarat jo saatu kerättyä, eikä hänen ollut siis mitään järkeä enää jäädä maahan istumaan.
"Mitä sä sitten kuvailet? Et varmaan ainakaan niitä kukkia?" Stefan kysyi. Onneksi tytölle uskalsi puhua kuvaamisesta! Muuten poika kai olisikin ollut ihan tuppisuuna ja joutunut kuluttamaan koko pitkän ajan yksinään.
"Kotiin mä olen menossa ja kyytiä oottelen," poika vastasi kysymykseen. Häntä häiritsi, kun tyttö sytytti tupakan. Itse hän ei polttanut, eikä pitänyt tupakan savun hajusta. Stefan ei kuitenkaan sanonut, mitään, koska ei uskaltanut. Hän oli taas hetken oma arkaileva itsensä ja yritti kovasti miettiä mitä sanoisi.

June antoi katseensa kartoittaa pojan päästä varpaisiin, siinä määrin, että se oli jo kiusallista. Tuo oli vain yksi Junen muita häiritsevistä tavoista, yhdessä suorien totuuksien laukomisen ja muiden arvostelun joukossa. Mutta ihmiset oli aina pakko tutkia tarkoin, sillä jos ja kun ulkonäöstä sai vain kapea-alaisen profiilin ihmisestä, piti kuvaa tutkia tarkoin ja yhtään yksityiskohtaa unohtamatta. June poltteli tyynesti tupakkaansa ja odotti, kun poika oli sanonut kaiken sanottavansa.

"No, ainahan filmii voi ostaa lisää," June tokaisi mielestään aivan päivänselvän asian ja siirsi katseensa vihdoin pojan ohitse tuijottamaan olematonta kiintopistettä. "Et näytä miltään resupekalt. Luultavasti oot - tai vanhempas on - enemmän rahoissaan kuin mä." Tyttö lausui sanansa ilman pientäkään vinoilua, sillä toki hänkin olisi elänyt vanhempiensa rahoilla, jos olisi saanut mahdollisuuden. Äiti vain sattui asumaan hevonkuusessa, ja isäpappa makasi kosteassa haudassaan. Eivätkä Junen vanhemmat olisi muutenkaan olleet kovin varakkaita, aina oli totuttu elämään melko kädestä-suuhun-systeemillä. Jokatapauksessa, tyttö ei nähnyt mitään vikaa äidin ja isän siivellä elämisessä.
"Ja mitä kuviin tulee, ollaan sit samoil linjoil. Normaali jengi ja normaali arki erilaisine mausteinee kiinnostaa-" June piti tauon imaistessaan tupakastaan "-ja sit kun saa sen kaiken normaalin näyttämään ihmeelliselt niin voi onnitella itseensä."
June hymyili vinosti ja loi pitkän silmäyksen keskustelukumppaniinsa.
"Ei luonto kyl tylsä missään nimes ole," June kiisti ja yskäisi kurkkuaan selvemmäksi. "Kukist ja elukoisthan saa iha loistavaa matskuu, jos osuu oikeesee paikkaa ja osaa kuvata. Mun mielest vaativampaa ku normielämän tallentaminen."

June karisti tuhkia tupakastaan ja huokaisi syvään. Hän ei oikein jaksanut enää keskittyä small-talkiin tuntemattoman tyypin kanssa, joka vaikutti pelokkaalta kuin porkkana raastimen kohdatessaan. Ajatukset alkoivat karkailla omille reiteilleen, ja silmät eivät enää hakeutuneet tutkiskelemaan keskustelukumppania. Röökikin oli jo palanut filtteriin, ja June heitti sen maahan tallatakseen jämän ruohoa vasten.
Kämpillä koira odotti varmaan kintut ristissä, että pääsisi pihalle.
Sähkölasku erääntyisi tänään, pitäisi varmaan maksaa.
Laukku painoi ikävästi olkapäällä.
Aurinko paistoi ihan nätisti, voisi jopa heittää parin tunnin lenkin lammen ympäri ja keskuspuistoon.
Äiti soitti eilen ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen ja uteli, oliko June milloin viimeksi syönyt yhtä hyvää lasagnea kuin äidin.
....

June havahtui äkisti ajatuksistaan, ja väänsi katseensa poikaan. Hän tuijotti taas häiritsevällä tavallaan suoraan silmiin, niin, että katse porautui kalloon ja tien toisella puolella seisovan talon tiiliseinän läpi.
"No joo.. Mä taidan täst lähtee. Oli mukava tavata, kuka lienetkin." June hymyili laiskasti, ja tyhmempikin tajusi, että mielenkiinto uutta tyyppiä kohtaan oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Hän nyökkäsi lähes huomaamattomasti, ja talsi pojan ohi odottamatta vastausta.
Kun June käveli nurmen poikki ja näki tien vastapuolella seisovan tiilitalon nurkan ohi, hän havaitsi pyörän seisovan turvallisesti parkissa, siinä mihin tyttö sen aamulla oli jättänytkin. Helpottuneena raastavan koulupäivän päättymisestä, hän huokaisi ja laittoi kainalossaan roikkuneen kypärän päähänsä, kun oli saapunut pyörän vierelle. Avain kävi virtalukossa, ja tuttu harrikan pauke ja potku kajahti ilmoille.
Vihdoin

/jessh, pelaanpa itseni ulos, kun ei noiden kahden välille oikein saa mitään jännää kehiteltyy.. Kiitän peliseurasta : )
-RH

Stefan vaivaantui toisen tuijotuksesta. Hän ei pitänyt lainkaan siitä, että häntä katseltiin ja nyt häntä kaiken kukkuraksi katsottiin hyvinkin tarkkaan. Vähemmästäkin olisi jo voinut hermostua! Viimein tyttö käänsi katseensa muualle.
"No, ei mulla nyt rahaa tuhlattavaksi ole," Stefan tokaisi. Ei hän todellakaan ollut mistään rikkaimmasta päästä, eikä häntä loppujen lopuksi paljoa kiinnostanut oliko rahaa paljon vai ei, kunhan sitä olisi tarpeeksi elämiseen.
"Mutta mulla kuluisi kyllä niin paljon noita filmejä, että mun kannattaa käyttää digiä," poika totesi. Jostain syystä hänen ei ollut niin kovin helppo puhua tytön kanssa. Ja syykin oli helppo keksiä, he olivat täysin eri maata ja kaiken lisäksi Stefan melkein pelkäsi toista. Ja se oli typerää, sen hän tiesi itsekin. Poika vain ei mahtanut mitään omalle arkuudelleen. Sen takia hän joutui usein erään pojan kiusaamaksi, eikä uskaltanut juuri sanoa vastaan kenellekään vaikka olisi halunnutkin.

"Joo, onhan se kyllä niin, mutta kun luontokuvia otetaan niin paljon ja ihmiskuvat taas on aina jotenkin niin erilaisia keskenään, en mä osaa selittää."
Stefan ei tiennyt olisiko pitänyt häipyä paikalta vai vain seisoa siinä, kun tytön puhelin soi ja tämä alkoi puhua. Poika ei osannut päättää kumpi olisi järkevämpää, joten tyytyi sitten istuutumaan takaisin penkille ja kaivamaan oman puhelimensa. Äitiä joutuisi kyllä vielä odottelemaan, mutta ainahan hän voisi soittaa Andersille, vaikka puhelut Ruotsiin olisivatkin turhan kalliita. Mutta Anders oli soittamisen arvoinen, enemmänkin.

Stefan jäi tuijottamaan hetkeksi tytön perään, kun tämä lähti. Nyt hän oli sitten taas yksin, istumassa ja odottamassa äidin saapumista. Ehkä hän tosissaan soittaisi Andersille. Hänhän voisi vaikka yrittää houkutella pojan San Diegoon vierailulle! Heillä olisi taatusti hauskaa, paitsi jos toinen puhuisi alinomaa tyttöystävästään. Sitä Stefan ei jaksaisi kuunnella, se oli varmaa. Mutta Andersille hän soittaisi heti. Olisi mukavaa kuulla toisen ääntä pitkästä aikaa, yleensä kun he vain keskustelivat tietokoneiden välityksellä, ilman mitään ääniä ja muita sellaisia hienouksia.

//Kiitos itsellesi!//