I have lost my edge

16 olutta, pullo vodkaa, ruohoa, nappeja… Eihän se riittänyt vielä mihinkään. Ei, jos erehdyttiin kysymään sankarilta itseltään. Ihan kuin Felicjan Chaletin pää ei olisi ollut tarpeeksi sekaisin ilman, että tuo typerä poika meni vielä rikkomaan ennen niin tiukan 'ei'n. Ilmeisesti ei.
Joku tyhmä oli aikanaan sanonut, että rajat oli tehty rikottaviksi. Ja Felicjan rikkoikin, oikein kunnolla. Niin paljon, että oli antautunut täysin vietäväksi.
Ei siihen oltu tarvittu kuin hieman yllyttävä tyyppi, joku huumekuriiri kai, joka oli tehnyt kaiken helpoksi. Ei ollut tarvinnut kuin ojentaa käsi ja kaikki oli tehty puolesta. Määrä oli lähes mitätön, mutta aivan riittävä saadakseen ekakertalaisen tumma harsoiseen, synkkään yöhön. Kyse oli huonosta tripistä, mutta moista ei tajuttu vielä. Felicjan tajusi vain sen, kuinka kaikki tuntui ärsyttävältä. Olo oli ahdas, kaikin puolin ärsyttävä.

Hän ei tiennyt missä meni, jotenkuten tiedosti, ettei ollut yksin. Pää pyöri. Yksi, kaksi, kolme. Tuttuja, mutta silti tuntuivat ärsyttäviltä. Tuijottivat kukin vuorollaan, muka varkain. Felicjan ei tiedostanut muuta kuin sen, mitä luuli tapahtuvan. Hän kuuli olemattomia ääniä uskoen ne täysin todellisiksi. Hän kuuli kaikenlaista, osa irrotti pojasta kolkkoa naurua. Osa sai hänet varautuneeksi.

”Sä et ole mitään. Susta ei ikinä ole miksikään. Sä kuolet, ennen kuin saavutat yhtään mitään.”

Kulmat kurtistuivat, askeleet pysähtyivät, pää pyöri.

”Sä olet säälittävä, et edes näe mitään. Sokea. Kaikki normaalit näkee värejä.”

Suu puristui tiukaksi viivaksi, silmissä paloivat raivon liekit.

“Mä näen”, poika sihahti julmistuneesti. Kaverit vilkuilivat toisiaan ja minkä kerkisivät, myös Felicjania.
“Näet mitä?”, kysyi heistä eräs.
“Turpa kiinni.” Ja siihen ei kukaan sanonut enää mitään.

”Et sä nää, puolisokea paska. Oliko mitään järkeä jättää kaikki, kun oli vielä mahdollisuuksia? Siinä missä sä olet hyödytön, sä olet vielä tyhmäkin. Antaisit armoa ja tappasit itses. Kaikilla ois parempi olla.”

Nyt harmaisiin silmiin tarttui henkilö. Sillä oli kokoa ja se näytti julmalta. ja keesipää oli aivan varma, että juuri tupo paska kehtasi halventaa häntä. Askeleet tihenivät, tahti nopeutui. Ei vienyt kauaa, kun poika oli toisen edessä, vaikka itse Felicjanin olikin hankala hahmottaa aikaa.
Huulille oli majoitettu tyly hymy. Se oli Felicjan, joka löi ensin, vaikkei se olisikaan ollut kannattavaa. Kukapa olisikaan voinut kertoa sen pojalle, ei tuo kuitenkaan olisi kuunnellut. Hän tiedosti vain sen, mitä tahtoi tiedostaa ja muu oli sumennettu pois kuvasta.
Felicjan oli kokonsa ja tilansa puolesta heikommassa asemassa ja alakynteen hän jäikin, armoa ei annettu. Iskuja sateli ja poika ei voinut kuin purra omaa kieltään. Veri virtasi sotkien jok’ikisen vaatekappaleen punaisella värillään.
Kavereista ei ollut tekemään mitään, kaksi heistä vain tuijotti, kolmas näytti seipään nielleeltä. Yhdestäkään heiveröisestä narkomaanista ei olisi tekemään mitään. Eikä kukaan heistä oikeastaan Felicjania edes tuntenut.

Mihin he muka olivat velvollisia? Vain auttamaan itseään, jonka käsitettyään ensimmäinen poistuikin paikalta. Seuraaminen ei ollut vaikeaa, vain yksi jäi tuijottamaan tilannetta täysin kuutamolla. Hän tiedosti vain sen, että alakynteen jääneen rokkikukon nahkatakki oli hänen kädessään. Aiemmasta illasta oli vain hämäriä muistikuvia, joten syy ei ollut niinkään selkeä.

Taskussa oli kuitenkin puhelin ja pikavalinnan painaminen ei ollut oikeastaan edes kovin haastavaa. Hän voisi yrittää selittää tilanteen, vaikka ei edes tiennyt kenelle soitti.

Fabian sulki ulko-oven hiljaa perässään, potki kengät jalastaan ja pujahti eteisestä sisään pimeään asuntoon suunnaten saman tien portaikkoon ja omaan huoneeseensa.
Kello oli jo ohittanut keskiyön, yö pimennyt usea tovi sitten. Vanhemmat olivat selvästi jo vetäytyneet nukkumaan jäämättä turhaan odottamaan kumpaakaan pojistaan kotiin, eteisen sammumaisillaan välkkyvä lamppu oli jätetty päälle, muuten asuntokin oli jo laitettu yöpuulle. Eivät vanhemmat pitkiin aikoihin olleet valvoneet aamun pikkutunneille odottamassa huolissaan molempia kotiin, ne olivat jo oppineet siihen, että aamulla kumpikin olisi omassa sängyssään suurin piirtein yhtenä kappaleena. Kotiintuloaika oli joskus ollut keskiyö, kumpikaan ei vain ollut kunnioittanut rajaa edes ensialkuun jolloin se oli nopeasti unohtunut osoittautuessaan täysin turhaksi. Nyt nyrkkisääntönä saattoi pitää sitä, että kotona kannatti olla ennen kun vanhemmat nousivat aamulla ylös jos ei halunnut kuunnella pitkää saarnaa ja huutoa.

Urheilijanalku oli viettänyt varsin tavanomaisen illan. Hän oli käynyt aikaisemmin salilla ja pian sen jälkeen vetäytynyt lähibaarin muutaman ystävän kanssa, jostain syystä joutunut kuskiksi minkä vuoksi oli pysytellyt vesilinjalla ja tyytynyt vain yhteen pieneen olueen, muut olivat juoneet hänenkin puolestaan. Ilta oli päättynyt lyhyeen muiden väsyessä yksi toisensa jälkeen liiasta juomamäärästä, jatkoille lähtemistä oltiin harkittu mutta loppujen lopuksi kukaan ei ollut lähtenyt, muutama sen sijaan oli jäänyt jatkamaan baarin puolelle vielä hetkeksi.

Poika avasi huoneensa valot ja heitti salin jäljiltä mukana olevan treenikassin vaatekaapin eteen tekemättä elettäkään purkaakseen sitä, kännykän hän sen sijaan otti kassin sivutaskusta ja pujotti vaaleiden farkkujen taskuun.
Fabian ei oikeastaan ollut vielä kovinkaan väsynyt, hän harkitsi hetken keskittyvänsä vaikka kokeisiinlukuun mutta hyläsi idean pian turhana. Blondi vilkaisi sängyn vieressä olevalla pöydällä seisovaa herätyskelloa. Vanhemmat heräisivät ehkä seitsemän tunnin päästä, ja seitsemässä tunnissa ehtisi tehdä jotain paljon parempaakin kuin keskittyä opiskeluun. Fabian ei harkinnut kahdesti vaan veti päälleen tuolinkarmilla olevan valkoisen paksun hupparin nykyisen pitkähihaisen tilalle ja suunnisti takaisin alas, nappasi naulasta mukaansa autonavaimet ja katosi yöhön.

Fabian ei tiennyt mihin oli menossa, hän ei ollut ottanut selvää mahdollisista bileistä eikä sen puoleen kuunnellut tarkasti kun ihmiset olivat niistä puhuneet. Suuri osa kavereista olisi tässä vaiheessa todennäköisesti joko nukkumassa tai kaatokännissä jossain, hyvän seuran löytäminen saattaisi osoittautua vaikeaksi. Felicjanista poika ei osannut edes olla huolissaan, hän oli vanhempiensa tapaan hyväksynyt aikoja sitten sen, että toinen ilmestyisi kotiin sitten kun ilmestyisi ja osaisi pitää itsestään huolta, tai ainakin ympärillä olisi ihmisiä jotka osaisivat. Ei urheilijanalku tiennyt nuorempansa menemisistä ja tekemisistä mitään, tuo ei jakanut ajatuksiaan kovinkaan paljon, kuten ei Fabian itsekkään. Ei hänelle tullut mieleenkään puida illanviettosuunnitelmiaan läpi yhdessä pikkuveljen kanssa.

Fabian ehti ajaa hädintuskin naapuritalon ohi kun kännykkä muistutti olemassaolostaan soittamalla tuttua valmissoittoääntä, tämä vastasi keploteltuaan tovin puhelinta ulos farkkujen taskusta katsomatta kuka soitti.
"Jeesh", poika nosti luurin vasemmalle korvalleen vaivautumatta sulkemaan tai edes hiljentämään radiota.

Reilusti alakynteen jäänyttä Felicjania poljettiin vasten asvalttia. Jälki olisi varmasti rumaa, mutta vastarinta oli heikkoa. Yritystä oli, mutta tulosta ei pahemmin. Poika kuuli korvissaan yhä solvauksia, joita kukaan ei lausunut ääneen, vaikka hän kuinka muuta luuli.
Poika, jonka kimppuun hän typeränä oli käynyt, oli tuokin jo sievoisissa maisteissa ja piti Felicjania uhkana. Kuka muka ei olisi pitänyt, keesipäähän oli ilmaantunut tuon eteen sanattomana hakkaamaan kuin tyhjästä.

Sivustakatsojan silmät olivat naulittuna asvalttiin poljettavassa pojassa. Pupillit laajat laittomista aineista. Pojalla kesti hetki ennen kuin tuo käsitti, että puhelimen toisesta päästä ei enää kuulunut tuuttausta. Joku oli vastannut. Mitä hänen taas pitikään sanoa?
“Ne… Se… Se tappaa sen”, sammaltava ääni örisi luuriin, vaikka puhuja ei edes tiennyt kuka kuunteli, vai kuunteliko kukaan. “Se… veti jotain… heppaa kai… ja se on ihan sekasin ja nyt… se tappaa sen.”
Poika sulki suunsa ja jäi tuijottamaan, hän oli pihalla. Maailma oli hänen silmissään kovin erikoinen paikka.
“Haloo? Kuka siellä on?” Jep, aivan pihalla. “Me ollaan jossain… En mä tiedä, tossa on joku bordelli.. Eiku ei se mikään bordelli ole, vaan strippibaari. Mut Felicjan kävi jonkun kimppuun, se on ihan sekasin. Ja nyt se tappaa sen…”

Felicjan ei tiedostanut enää mitään, tajuissaan hän juuri ja juuri pysyi. Hän tiesi vain, että sattui saatanasti ja että hän ei pitänyt tilanteesta. Hän yritti jaloilleen tullan vain syöksetyksi uudelleen vasten kylmää ja kovaa asvaltin pintaa. Ja se ei saanut häntä lopettamaan yrittämistä. Lopulta verissäpäin oleva poika tarttui suutuksissaan hakkaajaansa jalastya vetäen tuonkin maahan.
Tarkoitus ei ollut kaataa toista ihmistä hänen itsensä päälle, mutta niin siinä vain sattui käymään.

Se oli ehkä oudoin puhelu jonka Fabian oli koskaan saanut. Puhuja sammalsi vahvasti ja nekin sanat jotka olisi muuten erottanut hukkuivat taustameluun, osan puheista poika saattoi jotenkin ymmärtää, muttei osannut yhdistää niitä mihinkään. Ne tuntuivat kaikki yhtä lailla perättömiltä ja järjettömiltä. Miksi se olisi hänen asiansa jos jotakuta oltiin tappamassa, milloin Fabianista oli muka tullut yleinen hyväntekijä jonka saattaisi kutsua paikalle aina kun joku joutui ongelmiin? Se, että hän auttoi pari känniläistä ystäväänsä baarista kotiin, ei tarkoittanut, että hän aikoisi tehdä sitä koko loppuyön. Tietysti blondi yhdisti soittajan mielessään johonkuhun joka oli ollut aikaisemmin samassa baarissa ja nyt kuvitteli tekevänsä palveluksen soittaessaan jostakusta, jonka kanssa hän oli aiemmin paikalla ollut.

Poika ei edes viitsinyt esittää tarkentavia kysymyksiä tai ajautua panikoimaan vaan hymähteli vain myöntävään sävyyn odottaen, että puhujan sanoihin tulisi jotain järkeä. Kesti hetki, ennen kun tuli. Ensin tuo nollasi tilanteen kyselemällä kuka luurin päässä oli, aivan kun olisi juuri vastannut. Urheilijanalulle ei ollut lainkaan kyseenalaista se, etteikö soittaja olisi hyvin synkässä yössä, kuten todennäköisesti myös kaikki ne, jotka aiheuttivat epäselvän taustemelun. Fabian ei tiennyt oliko puhuja juuri vaihtunut, ääntä oli vaikea erottaa kunnolla - hän toivoi, että olisi. Vaikkei hän leikkisikää enää hyväntekijää ei se tarkoitttanut, etteikö hän olisi halunnut tietää mitä oli meneillään.
Felicjanin nimen Fabian erotti puheesta selvästi. Liian selvästi, kuten myös sen missä yhteydessä se mainittiin. Poika otti puhelun tosissaan vasta siinä vaiheessa. Hitto - joku saattoi ihan oikeasti olla tappamassa hänen pikkuveljeään juuri nyt.

"Missä te ootte?", poika kysyi töykeään sävyyn toisen keskeyttäen vaikka tiesikin, että puhuja oli juuri kertonut paikasta niin hyvin kun osasi. Strippiklubi. Se ei itsessään sanonut kovinkaan paljon, keskustassa oli varmasti monta strippiklubia, ja vielä useampi paikka jota joku narkkari saattoi pitää strippiklubina. Mitä todennäköisemmin baari olisi kuitenkin keskustassa. Fabian jätti sen varaan, että ajaisi paikan ohi vaikka vahingossa ja antoi suunnan kääntyä kohti keskustaa niille kujille, joilla oli kaikkein pahmmat räkälät odottamatta tarkentavaa vastausta, sitä tuskin tulisi. Auton nopeus oli enemmän kun nopeusrajoitukset sallivat, poika ei kuitenkaan juuri nyt jaksanut miettiä saisiko sakot vai ei.

Fabian ei joutunut ajamaan kauaa, ensimmäinen hämäräbaari tuli näkyviin hyvin pian ja juuri sen pihalle oli kerääntynyt kasa ihmisiä. Tappelun ympärille syntynyt rinki oli äärettömän helppo tunnistaa, ja kuinka todennäköistä olisi, että kahden strippibaarin pihalla olisi tappelu juuri samaan aikaan?

Poika pysäytti auton tienreunaan, nousi ylös ja kiersi baarin eteen. Hän ei voinut olla tunnistamatta maantasolla jonkun rotevan miehen alta pilkottavaa hiuspehkoa - Felicjan oli varmasti ainut urheilijanalun tuntema ihminen jolla sellainen lähitienoilla oli.
Jos Fabian olisi miettinyt tarkemmin hän ei ehkä olisi suin päin lähtenyt repimään miestä irti, hän ei kuitenkaan miettinyt kertaakaan.

Felicjan oli enää juuri ja juuri tajuissaan. Verta oli vuotanut tajuttomasti ja siinä jäljellä olevassakin oli ties mitä myrkkyä. Koska Felicjan oppisikaan ajattelemaan? Siinä oli hyvä kysymys, poika kun osasi olla oikea ongelmamagneetti. Tilanne keskeytyi pojan päässä jotenkin siihen, kun paino yllättäen katosikin hänen päältään. Pakotettuna silmäluometkin aukenivat, vaikka katsetta saikin hetken yrittää keskittää ennen kuin mitään järkevää verkkokalvolle muodostui. Asvaltilla makaava poika näki isoveljensä ja sen pojan, jonka kimppuun hän oli aiemmin käynyt. Tuntematon pisti Fabianille vastaan, mistä Felicjan ei pitänyt.
Fabianille soittanut poika oli puhelun katketessa onnistunut tiputtamaan Felicjanin kännykän, joka tällä hetkellä oli pienissä osissa maassa. Siitä ei jaksettu välittää, kun poika keskittyi kampeamaan itseään istuvilleen. Päässä heitti ja olo oli hirveä. Kauaa ei mnnyt, kun pojan oli pakko kääntää päänsä jonnekin muualle kuin omaan syliinsä. Käsillä tuettiin itseä, kun kaikki kiinteä, eli lähinnä vain sappineste, pyrki yläkautta ulos. Siitä ei olo parantunut, vaikka makua tai hajua ei pahemmin edes käsitetty.

Ei ikinä enää oli kovin yleinen ajatus, vaikkakin kaikin puolin turha. Ihan kuin se mitään mihinkään vaikuttaisi. Ei ikinä enää oli ajatus myös Felicjanin päässä juuri nyt. Poika hädintuskin tärinältään ja kamalalta ololtaan käsitti edes sitä, että tämä oli vasta alkua. Hän oli sulkenut jo koko muun maailman ympäriltään ja istui yksin mustassa taustassa. Tyhjyydessä.

Häntä paleli, sisälmykset tuntuivat viihtyvän vuoristoradassa ja silmät pyörivät vauhkoina. Pian hän oksentaisi taas, se oli täysin väistämätöntä.
Loppujen lopuksi ruhjeita ei ollut paljoakaan ja verenhukkakin oli suhteellisen vähäinen. Huonovointisuus johtui lähinnä siitä, että Felicjanin kroppa hylki sitä, mitä hän ikinä oli vetänytkään. Hän oli ottanut sen, mitä oli ilmaiseksi annettu. Kai heroiiniä, mitä väliä?
Ääniä ei enää ollut, tai ainakin ne olivat hetkellisesti vaienneet. Felicjan ei tiennyt nukkuiko vai oliko valveillä. Elossa vaiko kuollut.
Hän oli hyvin synkässä yössä tiedostamatta siitäkään mitään.

Hän oksensi jälleen. Verta ja sappinestettä.

Fabian kirjaimellisesti repi miehen pois nuorempansa päältä liiemmin välittämättä siitä mihin lyönnit osuivat, pääasia oli, että ne osuivat johonkin. Rystysissä tuntuva kihelmöinti varmisti niiden osuvan. Toinen oli humalassa mikä helpotti urheilijanalun osaa huomattavasti. Fabian oli pienikokoisempi ja toisen vierellä lähes heiveröinen mutta onnistui silti tönäisemään tuota sen verran rajusti, että viinan vuoksi jo ennestään hoipertelevat jalat pettivät lopullisesti alta ja tuo kaatui ympärille kasaantuneen ringin läpi saaden matkanevääksi vielä ilkeän osuman keskelle kasvojaan. Poika ei jäänyt katsomaan mitä tapahtui, sähähti vain hiljaa jotain "se on vittu vasta pentu" tyylistä ennen kun kääntyi Felicjanin puoleen ja kyykistyi tuon tasolle osaamatta päättää oliko huolestunut vai vihainen.

Fabianin silmissä Felicjan oli vasta lapsi, huolimatta siitä, ettei ikäeroa ollut kun vuosi, tuo oli silti hänen pikkuveljensä, pikkuveli joka maassa kakoessaan näytti hyvin nuorelta, lähes viattomalta rikoksen uhrilta. Poika kuitenkin tiesi, ettei nuorempi ollut viaton. Idioottikin olisi tajunnut tuota katsoessaan, että illan mittaan oltiin tultu imuroitua paljon sellaista, minkä ei kuulunut päätyä elimistöön laisinkaan, ja kaikki oli huuhdottu alas kirkkaalla ja oluella jos vanhan merkit pitivät paikkansa. Se oli fakta jota ei voinut karistaa vain näyttämällä säälittävältä ja avuttomalta. Felicjan oli vähintäänkin osasyyllinen omaan tilaansa, täysin syyllinen jos soittajan puheisiin oli ollut uskomista ja tuo oli itse lähtenyt haastamaan riitaa.
Fabianin olisi toisaalta tehnyt mieli vain jättää Felicjan selvittämään päänsä kadulle yöksi ja selviämään tilanteesta itse, ehkä tuo oppisi jotain eikä toista kertaa ajaisi itseään vastaavaan tilanteeseen. Hän ei kuitenkaan voinut vain jättää toista nyt, ei nyt kun tuo selvästi oli tavallista huonommassa kunnossa. Blondi myös tiesi, ettei kerta jäisi viimeiseksi vaikka hän dumppaisin Felicjanin matkalla katuojaan nukkumaan päänsä selväksi kaikkien raiskareiden ja murhaajien keskelle.

"Nouse ylös niin viedään sut himaan", poika puhui hiljaisella äänellä enemmänkin itselleen kun nuoremmalleen joka ei tuntunut tiedostavan juuri nyt oikeastaan mitään. Fabian periaatteessa nosti Felicjanin pystyyn ja siirsi tuon käden oman olkansa yli pitäen näin molemmat pystyssä. Oksennuksen, veren ja alkoholinsekainen vahva haju leijui Felicjanin ympärillä kuvottavan vahvana, se sai oksennuksen nousemaan pojan omaankin kurkkuun. Hän tulisi varmasti humalaan vain siitä kaikesta alkoholinlemusta.
Fabian varoi katsomasta taakseen sysätessään Felicjanin makaamaan auton takapenkille. Hän ei halunnut tietää jos paikalla olisi yksikään tuttu, jos olisi, hän todennäköisesti kyllä kuulisi siitä koulussa monen muun tapaan. Poika ei ymmärtänyt mikä hinku ihmisillä oli suurennella ja juoruta kaikesta mitä ei tapahtunut ihan joka päivä, nostaa pystyyn mieletön haloo pienistäkin mokista.

Fabian tiesi nuoremman olevan tekemisissä huumeiden kanssa, nyt vain tuntui siltä, ettei tuo ollut pidättynyt vain marissa tai essoissa. Eikö soittaja ollutkin sanonut jotain heposta? Se oli yksi iso askel pahempaan suuntaan. Poika oli vähän huolissaan, hän ei voinut sille mitään.
Blondi harkitsi hetken Felicjanin köyttämistä paikallaan turvavyöllä, hän kuitenkin totesi sen turhaksi koska nuorempi näytti hyvin elottomalta, sulki takaoven ja palasi itse ajajan paikalle.

Felicjan ei edes tajunnut, kuinka onnekas oikeastaan oli omistaessaan sellaisen veljen kuin Fabian oli. Vaikkei mitään ääneen sanottukaan, tuo välitti paljon. Kuka tahansa tuskin olisi uhrannut aikaansa ja ajatuksiaan hoitaakseen Felicjanin pois ongelmistaan, joihin tuo magneetin tavoin osasi joutua. Ei, Felicjan ei tiedostanut sitä kuinka isoveli pelasti hänet tyypiltä, jonka nuorempi oli kimppuunsa usuttanut. Hän ei tiedostanut sanoja, joita toinen suustaan päästi. Hän tuskin tiedosti sitäkään, kuinka Fabian auttoi hänet jaloilleen, joihin ei saattanut luottaa. Hän nojasi veljeensä, vaikka sekään ei kulkeutunut tiedostukseen asti.
Jokin sai pojan kuitenkin luottamaan siihen, ettei enää ollut mitään hätää. Hänellä oli kaikessa kamaluudessaankin turvallinen olo. Inhottava ja heikko, mutta hän käsitti, ettei sillä oikeasti ollut väliä.
Se tiedostus ei kuitenkaan poistanut sitä pahoinvointia mihinkään.

Fabian ohjasi velton pikkuveljen autoon, jonne tuo retkahtikin hyvin apaattisena. Ei sulkenut silmiään, muttei liioin räpytellytkään. Kuivumista ei edes tajuttu ajatella. Päässä pyöri paljon muuta.
Oven kiinni lyöminen toistui päässä useita kertoja, kuin tila olisi ollut ontto ja ääni kaikunut. Ääni kaikkoontui, mutta rupesi kuiskimaan kaikkea alentavaa. Kaikkea, joka ääneen lausuttuna ei olisi ollut edes järkevää. Kun oli tarpeeksi kännissä niin ymmärsi taitavasti jopa hepreaa, vaikkei sitä sanaakaan osaisi. Tapa jolla sen ymmärsi oli silti useimmiten aivan toinen kuin millä se olisi ollut tarkoitus ymmärtää.

Felicjan olisi tahtonut pois, mutta eihän se mahdollista ollut. Ajatuksiaan ei päässyt karkuun, vaikka kaiken konkreettisen saattoikin välttää. Tai ainakin melkein kaiken. Mieli oli vankila, josta ei ollut lupaa saati mahdollisuutta poistua.

Fabian olisi voinut juuri nyt istua paikallisbaarin nurkkapöydässä ystäviensä seurassa bisse edessään noiden humalaisille puheille nauraen, hän olisi voinut olla kotona nukkumassa tai tekemässä puuduttavia koulutehtäviä, seisomassa pitkässä lämpimässä suihkussa tai juomassa kahvia ja katsomassa hyvää elokuvaa. Mikä tahansa näistä vaihtoehdoista olisi ollut parempi kun se, että hän ajoi kotiin pikkuveljeään joka värjötteli jossain tietoisuuden ja epätietoisuuden rajamailla tajuamatta edes räpäyttää silmiään.

Ei poikaa varsinaisesti kaduttanut se, että hän oli korjannut toisen mukaansa, ei vaikka hän olisikin saattanut kulutta loppuyön huomattavasti mukavammissa merkeissä, enemmän häntä harmitti se, että sille oli ollut tarvetta. Felicjan oli selvästi viitannut kintaalla niille kirjoittamattomille säännöille joita edes tuo ei ollut aiemmin ylittänyt. Essot olivat ok, mari oli ok, tupakka ja viina olivat ok, kovemmat aineet ehdottomasti eivät. Jos niihin erehtyi koskemaan oli omalla vastuullaan, nuorempi ei vain selvästikkään ollut enää millään muotoa kykenevä kantamaan vastuuta itsestään tai tekemisistään, saati ulkopuolisista jotka siinä ohessa saattoivat loukkaantua, ja silloin tuntui olevan Fabianin velvollisuus astua näyttämölle pelastamaan tilanne.
Ei urheilijanalku olisi voinut vain jättää veljeään sinne ottamaan turpiinsa ja kuolemaan, ei vaikka hän kuinka leikki ajatuksella.

Fabian käänsi etupeiliä niin, että saattoi nähdä siitä takapenkillä makaavan Felicjanin kasvot.
"Koita olla oksentamatta autoon, sä joudut muuten siivoomaan huomenna", blondi huomautti veljen peilikuvalle.Sanoilla ei oikeastaan ollut mitään merkitystä, jos Felicjan oksentaisi autoon niin sitten oksentaisi. Poika vain yritti pitää toisen hereillä ja antaa tuolle jotain mihin keskittyä. Terveystiedontunnilla oli varmasti joskus sanottu, ettei yliannostuksen vetänyt saanut nukahtaa, tai sairaskohtauksen saanut. Melkein sama asia. Fabian ei taatusti antaisi nuoremman nukahtaa ennen kun olisi tietoinen siitä mitä tuo oli vetänyt ja kuinka paljon.

Poika oli sammuttanut radion ja piti tällä kertaa auton vauhdin kohtuullisena. Hänellä ei ollut kiirettä kotiin, edessä olisi joka tapauksessa pitkä yö, mitä väliä missä sen vietti kun seura olisi kuitenkin sama?

Felicjanin tietoisuus oli hyvin utuinen. Jotenkuten sitä käsitti, että liikkui, mutta muuta siinä ei oikein tiedostanutkaan. Paitsi sen, että ääni haukkui häntä yhä. Silmiä puristettiin tiukasti kiinni. “Haista nyt vittu”, poika sammalsi hyvin epäselvällä äänellä. Päässä jyskytti, kroppa tuntui olevan kaikkea muuta kuin oma, olo oli hatara. Ja tuntui helvetin pahalle. Kroppa varmasti hyljeksi Felicjania, joka siihen oli tunkeutunut. Sille nyt ei vain voinut mitään, vaikka mielellään toki olisi muutettu jotain, jos olo olisi siitä jollain tasolla helpottanut.
Poika kuuli tutun äänen puhuvan, eikä se haukkunut häntä. Hän vain kuuli, tarkoituksen tiedostaminen veikin sitten enemmän aikaa. Merkitys oli kieltävä ja äänensävy… No, mitä väliä millään muka oli? Hän kuitenkin näki vain unta, pitäisi vain sulkea silmät ja nukkua. Väsytti saatanasti ja uni oli typerän psykeedilstä. Eihän näin nyt oikeasti saattanut tapahtua. Unta vain. Vaan eipä ollut.
Pojan verkkokalvo loi outoja kuvia, psykedelia tuntui konkreettiselta. Sitä saattoi miltei koskettaa, mutta ramaisi liian paljon, jotta olisi jaksanut ojentaa kättä.
Oliko Fabian sanonut, ettei saanut oksentaa? Niin se taisi sanoa. Felicjania harmi vain sattui oksettamaan ja oksentaminen helpotti pahaa oloa edes hitusen. Loppukin iskostui tajuntaan, ei saisi tai joutuisi siivoamaan.
“Mä en tykkää siivoo”, poika sopersi säälittävästi ja yritti korjata asentoaan, jotta kehon alle jäänyt käsi ei pistelisi enää. Olo oli sellaiseen kuitenkin liian voimaton.

“Mä voin nukkuu, ni sä siivoot”, poika jatkoi samaa käsittämätöntä humalaisen soperrusta. Joskin aineet olivat olleet vahvempiakin. Hyvä pohja oli alkuillasta kuitenkin ryypätty, laskuhumala oli iskenyt pahaksi ja kaiken lisäksi se heroiini… Voi vittu. Ei ikinä enää.

Fabian tiesi, ettei Felicjanille kannattaisi huutaa tuon ollessa näin heikossa hapessa, hän oli huolehtinut kotiin tarpeeksi monta humalaista ystäväänsä tietääkseen sen täysin turhaksi. Rähjätä ehtisi aamulla jos se edelleen siinä vaiheessa tuntuisi tarpeelliselta, ehkä olisi parempikin ensin selvitellä omiakin ajatuksiaan. Poika tuskin muistaisi tästä illasta mitään huomenna, ja jos muistaisikin ei ainakaan uskoisi sitä täysin todeksi vaan kuvittelisi korkeintaan nähneensä levotonta unta, eikä urheilijanalku ehdoin tahdoin tahtonut tehdä nuorempansa oloa vielä entistäkin huonommaksi. Hän ei oikeastaan ollut niin kovin innokas kostamaan pilalle mennyttä loppuiltaansa kun oli ensin kuvitellut. Ehkä se oli vain sääliä tai isoveljen vaisto joka nosti päätään toisen sammaltaessa takapenkillä jotain, mistä oli vaikea saada mitään selkoa, mutta mikä kuulosti loputtoman epätoivoiselta.

Fabian koitti olla vain vihainen, vain huolestunut tai tuntea vain myötähäpeää, hän ei kuitenkaan osannut keskittyä vaan yhteen tunteeseen eikä näin ollen edelleenkään päättää miten reagoisi tilanteeseen. Vaikka oli kaikista helpointa vain myötäillä ja suhtautua tilanteeseen tyynen välinpitämättömästi ihan kun oltaisiin tekemisissä kaikista arkipäiväisimmän asian kanssa se ei ehkä ollut kaikista parhas ratkaisu.
Kurinpito tai vanhempien asettamien sääntöjen noudattamisen valvominen ei tuntunut kovinkaan tärkeältä, blondi oli vakuuttunut siitä, että olisi paljon tärkeämpää saada Felicjan kotiin yhtenä palasena selviämään kun katumaan tekojaan heti siltä istumalta. Fabianin puolesta näennäiseksi rangaistukseksi kelpaisi vallan mainiosti aamulla odottava krapula, tilanteen voisi jättää siihen. Toisaalta tuntui kuitenkin myös typerältä, ettei hän tehnyt mitään, käyttäytyi enemmänkin siten, kun olisi viemässä kotiin pikkuveljeään jonka joku oli täysin syyttä hakannut eikä pikkuveljeä, joka oli ensin vetänyt räkäkännit, heittänyt naamaansa ensimmäisiä aineita joita sai käsiinsä ja sen jälkeen lähtenyt itse uhittelemaan jollekulle.

"Niin sä luulet", Fabian katsahti Felicjania nyt pienesti olkansa yli tietämättä oliko huvittunut vai vihainen. Pikkuveli oli tosissaan päästänyt vatsansa sisällön jälleen karkaamaan ylös, vain tovin kiellon jälkeen. Ehkä oli kuitenkin onni, ettei tuolla ollut antaa ylen enää mitään muuta kun sappinesteitä. Kaikesta huolimatta Fabian avasi auton etuikkunat kiitollisena siitä, ettei kotiin ollut enää pitkä matka.
"Me ollaan ihan just kotona, koita pysyy hereillä siihen asti", urheilijanalku puhui edelleen enemmänkin itselleen, hän ei odottanutkaan saavansa minkäänlaista järkevää vastausta.

Isoveli ei ollut samaa mieltä asiasta, mikä oli kovin harmillista, vaikkakin täysin arvattavissa. Sanojen sisäistäminen vei aikansa, mutta helpottui pidemmän päälle. Felicjan vain ärähti mitään suurempaa virkkomatta, ei häneltä löytynyt sanoja. Olo oli liian huono, jotta ajattelu olisi voinut toimia mitenkään.
Hiljalleen keesipää rupesi käsittämään, että tosiaan oli autossa. Fabian ilmoititkin heidän olevan pian kotona. Felicjan ei sanonut mitään, sanat olivat hänelle niin kovin tyhjiä. Vain sanoja, joilla ei suuremmin ollut merkitystä. Tai kai niillä olikin, mutta basistista ei ollut sitä ymmärtämään.
Pitäisi pysyä hereillä… Hereillä? Mutta hän olisi niin kovin mielellään sulkenut avatut silmäluomensa uudelleen ja vajonnut uniin. Jos ne unet olisivat olleet todellisuutta siedettävämpiä. Siihen ei olisi palja vaadittu, mutta tilanteen huomioon ottaen, ne unet saattaisivat olla huomattavasti karumpiakin kuin todellisuus.
“Mullon väsy”, poika huokaisi raskaasti. “Ja paha olo.”

Itsehän hän itselleen tilanteen oli aiheuttanut, eikä ketään oikeastaan voinut syyttää. Felicjan oli ollut typerä ja tiesi sen kyllä. Hän oli vain ehkä hivenen liian ylpeä myöntääkseen mitään. Typerä kakara, vaikka seitsemäntoista olikin.
“Joko me ollaan perillä?”, väsynyt ääni uteli, vaikka juurihan veli oli sanonut, että kohta.

Lähes huomaamattaan Fabian antoi auton vauhdin kertyä. Ehkä olisi kuitenkin parempi saattaa Felicjan kotiin toipumaan turvallisesti sängyn pohjalle kun jättää kärsimään auton takapenkille. Ei sillä, että hän voisi tehdä kotona mitään kummempaa toisen olon parantamiseksi kun autossakaan. Tarjota ehkä särkylääkkeen ja vettä, ei kovinkaan paljon muuta. Pöyhiä ehkä tyynyä ja tuoda ämpärin sängyn viereen. Ainakin he säästyisivät molemmat suuremmilta siivoamisilta jos nuorempi oksentaisi jatkossa vain ämpäriin. Todennäköisesti vanhemmat olisivat kuitenkin huomenna ne jotka siivoaisivat auton kaikessa hiljaisuudessä, kysyisivät ehkä johdattelevia kysymyksiä aamulla koittaen selvittää illan tapahtumia ja lopulta tajutessaan etteivät saaneet kummastakaan mitään irti tyytyisivät leikkimään ettei mitään ollut tapahtunut. Ei niiden tarvinnut tietää. Blondi ei jakanut omia asioitaan vanhemmilleen, eikä hän ymmärtänyt miksi jakaisin Felicjaninkaan asioita (vaikka välillä se tuntuikin houkuttelevalta ajatukselta, kuten nyt kun veli ei vieläkään osoittanut edes harkitsevansa sekoilemisen lopettamista ja aikuistuvansa. Ehkä vanhemmat saisivat tuolle vielä joskus taottua järkeä päähän). Jos nuorempi haluaisi kertoa ja purkaa sydäntään niin siitä menisi itse puhumaan, mitä todennäköisemmin niin ei koskaan tapahtuisi.

"Mä tiedän, että sulla on, mut sun pitää silti pysyä hereillä. Okei?"
Urheilijanalku katui ehkä ensimmäisen kerran sitä ettei ollut kuunnellut terveystiedon tunneilla oikeastaan koskaan vaan oli pitänyt asioita itsestäänselvyytenä ja kuvitellut osaavansa ne läpikotaisin unissaankin. Nyt kun hänen käsissään oli mitä todennäköisimmin yliannostuksen vetänyt huonossa kunnossa oleva pikkuveli hän joutui myöntämään ettei ollut laisinkaan perillä siitä miten tilanne pitäisi hoitaa, todennäköisesti yhtä ruosteessa (jos taitoja oli koskaan ollutkaan) oli myös ensiapu ja haavojen sitomisen kaltainen toiminta.

"Vajaa kortteli", Fabian tarkensi aiempaa toteamustaan ja muutamaa minuuttia myöhemmin pysäytti auton tutun talon eteen, nousi ulos ja kiersi auttamaan Felicjaninkin ulos valmistautuen henkisesti kantamaan tuon sisään asti tarpeen tullessa.

- pikkasen joo mulla kestäny tänkin kanssa... ja lyhytkin. D:: sowwy~-

Fabian tuntui todella julmalta, jopa sadistiselta felicjania kohtaan. Siltä se tuntui, kun kiellettiin nukkumasta, vaikka Felicjan olisi harkitsematta sekuntiakaan myynyt sielunsa paholaiselle, jos saisi nukkua tämän tajuttoman väsymyksen pois.
Jotenkin poika vain ei kiukutellut veljelleen. Ei saisi nukkua… Ja mikäs järki siinä muka oli? Matka tuntui käsittämättömän pitkältä ja jollain ilveellä poika sai kuitenkin itsensä pysymään hereillä. Väsymyksen tunnetta vahvisti elintoimintojen hidastuminen yliannostuksen tähden. Felicjan oli kuitenkin aivan liian pihalla tajutakseen juoda paljon kahvia ja aivan liian väsynyt, jotta suostuisi liikkumaan yhtään.

Ikuisuuden jälkeen auto viimein pysähtyi, mikä sai Felicjanin hätkähtämään. “Saanko mä nyt nukkua?”, poika mutisi hiljaa hukuttaen loputkin sanojen selvyydestä haukotukseensa. Veli avasi oven ja Felicjanista se tuntui siltä, ettei vieläkään saisi nukkua. Keesipää murahti ja katsoi veljeään värittömillä silmillään. Kai sitä sitten oli noustava, pakon edessä. Helpommin sanottu kuin toteutettu…

/ anteeks kesto ;'33/

Totta puhuttuna homma eteni paremmin kun Fabian oli uskaltanut toivoakaan. Felicjan oli tunnetusti hiukan tavallista hankalampi ihminen, teräväkielinen ja riidanhaluinen selväpäisenäkin, tuskin oli vaikea arvata kuinka rasittava tuo osasi olla parin lasillisen (tahi pullollisen) ja pillerin jälkeen. Nyt poika oli kuitenkin vain maannut paikallaan ja valittanut, ei tietoakaan uhittelusta tai loukkauslitanioista. Parempi näin, ainakin vanhemman itsensä puolesta. Felicjanin osalta koomaa muistuttava tila kertoi varmasti ennemminkin uhkaavasti lähestyvästä järkyttävästi aamusta ja yöstä kun tavallista paremmasta tilasta. Aamulla pikkuveli ei kuitenkaan olisi enää Fabianin ongelma, silloin tuo olisi mitä todennäköisemmin aivan liian selvä kehdatakseen myöntää tarvitsevansa apua.

Hetken blondi seisoi avonaisen oven vieressä sanomatta mitään, aivan kun odottaen, että nuorempi saisi jostain yllättävän energiapiikin, pomppaisi pystyyn ja kiiruhtaisi itsenään sisälle nukkumaan. Näin ei käynyt. Arvatenkaan.
"Mitä sanot jos me vietäis sut sänkyyn ensin?", Fabian ehdotti selvitettyään Felicjanin lauseen sisällön yhden ainoan selvän sanan perusteella. Keesipää näytti hetken siltä kun voisi oikeasti noustakin ylös, selvästi energia kuitenkin lopahti kesken eikä tuo loppujen lopuksi päässyt edes istumaan. Urheilijanalku nieli vastalauseet, kumartui sisälle autoon ja kirjaimellisesti nosti veljensä ulos. Luojan kiitos tuo oli pelkkää luuta ja nahkaa, Fabian ei tiennyt miten olisi selviytynyt jos olisi joutunut raahaamaan sisälle satakiloisen piripään.

Blondi ei uskaltanut irrottaa otettaan edes siinä vaiheessa kun nuoremman molemmat jalat olivat lähes tukevasti maanpinnalla. Todennäköisesti tuo olisi kupsahtanut maahan saman tien. Hitaasti ja hiljaisuuden vallitessa Fabian lähti taluttamaan Felicjania kohti kotiovea, lopulta sisälle taloon ja portaikkoonkin. Vanhempien olisi tosiaankin pitänyt rakentaa asuntoon hissi, tai vähintäänkin rullaportaat.

Felicjan ei millään saanut itseään ylös, vaikka kuinka yritti. Milloin kaikesta oli tullut niin vaikeaa ja hänestä tyystin avuton? Olo oli hirvittävä, oli todellakin pojan onni, että Fabian sattui olemaan juuri hänen veljensä. Muussa tapauksessa hän oletettavasti olisi veristä sohjoa vasten kylmää asvalttia.
Toinen ehdotti vievänsä Felicjanin sänkyyn. Kuulosti pehmeältä ja lämpimältä, Felicjan inahti. Kaiketi yrittäen sanoa jotakin myöntävää.
Fabian tarttui kiinni Felicjaniin ja auttoi tämän ulos autosta, mihin poika omin avuin ei olisi millään kyennyt. Ja oli silkkaa vääryyttä, että tuo tuskin saisi tästä kaikesta minkäänlaista kiitosta. Felicjan kuin oli kaikkea muuta kuin kiva ja mukava ihminen.

Hetken kuluttua nuorempi Chalet huomasi seisovansa omin jaloin, joskin tuettuna toiseen. Samana hetkenä hän huomasi myös hirvittävän pahanolon, sen että päässä heitti ja että hän tosiaan tarvitsi unta. Albiino yritti parhaansa mukaan kävellä, joskin oli seota askelissaan kokoajan, kompuroida omiin jalkoihinsa.
“Mun on pahaolo”, poika inisi ties kuinka monetta kertaa tämän illan aikana.

Jollain tasolla Felicjan tiedosti myös edessä olevat portaat ja voihkaisi. Hän tuskin pääsisi edes konttaamalla niitä ylös. Sohva olisi muuten maittava vaihtoehto, mutta vanhemmat…
Helvetti, jos sitä olisi kyennyt lentämään.

Fabian seisoi pitkän tovin hiljaa portaiden alapäässä veljeään pystyssä pitäen. Poika ei osannut päättää jättäisikö toisen nukkumaan sohvalle vanhemmista huolimatta vai lähtisikö roudaamaan tuota ylös senkin uhalla, että he molemmat putoaisivat ja taittaisivat niskansa. Felicjania tuskin nykyisessä mielentilassa haittaisi laisinkaan kumpikaan vaihtoehto, urheilijanalku itse ei ollut niin kovin innoissaan kummastakaan. Hän ei halunnut selitellä vanhemmilleen aamulla illan tapahtumia saati kuunnella noiden moraalisaarnoja, toisaalta myöskään kiduttavan pitkiltä näyttävien portaiden kiipeäminen ei tuntunut hyvältä idealta sekään.
Miksei hän ollut voinut saadaa pikkuveljekseen jotain nörttiä, joka tulisi joka päivä suoraan koulusta kotiin, tekisi läksyt ja menisi nukkumaan turvallisesti neljän seinän sisällä? Sen sijaan hän oli saanut itsetuhoisen, itsekkään ja useimmiten inhottavan keesipään, jonka perään piti aina murehtia. Ei Fabian tiennyt miksi välitti tai jaksoi toisen temppuilua, niin vain oli eikä asialle voinut mitään. Perhettään ei voinut valita.

"Mä tiedän", poika myötäili hiljaa jo aavistuksen ärtyneellä äänellä, "pääset nukkumaan pään selväks ihan just"
Urheilijanalku korjasi otettaan nuoremmasta ja lähti sitten hiljaa, askelma kerrallaan kapuamaan ylöspäin. Toisella kädellä otettiin tukea porraskaiteesta ja toisella pideltiin Felicjania pystyssä, vanhemmat olisivat tajunneet mitä oli meneillään heti jos olisivat sattuneet vilkaisemaan ulos huoneestaan. Kai ne molemmat kuitenkin olivat nukkumassa, ainakin kaikki valot oli sammutettu ja huoneen ovi jätetty raolleen, kuten aina öisin. Varmasti ne edelleen kuvittelivat, että veljeksistä jompi kumpi tulisi ja kömpisi pahan unen jälkeen viereen hakemaan lohdutusta.

Portaikon kipuamiseen tuntui kuluvan tuntikausia, vaikka oikeasti oli kyse vain minuuteista, lopulta molemmat kuitenkin selvisivät aina ylätasanteelle asti. Fabian ajatteli ivallisesti mielessään, että voisi jättää salilla käymisen kokonaan ja keskittyä jatkossa vain pelastamaan känniläisiä turpasaunoilta. Työt tuskin loppuisivat koskaan kokonaan.
Poika jatkoi matkaa lähes yhtä hitaasti kun aiemmin johdattaen Felicjanin nyt tuon huoneeseen. Pikkuveli laskettiin helpottuneena sängylle istumaan.

Fabian lupasi Felicjanin pääsevän nukkumaan. Nuorempi hymyili ja oli retkahtaa lattialle.
“Voi vittuuu”, hän ulahti ja yritti kovaa pysyä pystyssä, vaikka nyt hän jo nauroikin. Kylmänhiki valui pitkin otsaa. Felicjan yritti pysyä mukana siinä, kun veli auttoi häntä ylös portaita, mutta se oli vaikeammin tehty kuin ajateltu. Ihmeen kaupalla he pääsivät ylös asti. Matka oli ollut rasitus, vienyt viimeisenkin jaksamuksen nuoremmasta. Felicjan oli aivan raato ja vaipua lattialle nukkumaan. Siinä oli kuitenkin se onni, että Fabian oli olemassa. Vaivalloista oli yrittää pysyä askeleissa toisen johdattaessa poikaa hänen huoneeseensa. Valhetta olisi, jos väittäisi sen sujuneen ongelmitta. Hyvä kun Felicjan oli enää edes tajuissaan.
Poika istutettiin sängylle ja Felicjanin harmaat silmät yrittivät hakea Fabiania. Oli vaikea tähdätä.

Kauaa nuorempi ei istuvallaan pysynyt, vaan lysähti vaatteineen päivineen sängynpäälle. Samapa tuo kai oli? Kunhan saisi nyt vain nukkua ihan rauhassa… Felicjan ei edes tajunnut tilanteen ennustavan kaikkein pahinta aamua koskaan…

Siinä vaiheessa kun Felicjan lysähti sängylle Fabian tajusi, ettei hän voisi jättää pikkuveljeä edes nukkumaan yksin. Vaikka poika olikin ärtynyt, vihainen ja vittuuntunut, se ei tarkoittanut, että hän halusi toisen tukehtuvan omaan oksennukseensa tai saavan sydänkohtauksen yön aikana - Felicjan oli epäilyksettä niin pihalla, ettei osaisi huutaa apua, vaikka tekisi kuolemaa. Kuinka iloisia vanhemmat olisivatkaan, jos aamulla löytäisivät nuorimman lapsensa sängystään kuolleena yliannostukseen. Urheilijanalku ei tosiaankaan ollut kadehdittavassa asemassa. Olisi ollut vanhempien velvollisuus hakea nuorempaa kaupungilta, peitellä sänkyyn ja valvoa huolissaan vieressä, ei Fabianin. Blondi oli melkein valmis herättämään vanhemmat lapsenvahdiksi, jotta pääsisi itse nukkumaan, mutta luopui ajatuksesta, koska se tietäisi huutoja hänellekin. Mielummin yksi huonosti nukuttu yö kun riitelyä seuraavan parin viikon ajan.

"Pysyt siinä, pysythän?", poika varmisteli puhuen enemmän itsekseen kun veljelleen. Tokihan Felicjan siinä pysyisi, eihän tuo jaksanut kättäänkään liikauttaa. Fabian koitti vakuutella itselleen, ettei nuorempi ollut tehnyt mitään muuta kun juonut vähän liikaa ja ottaa vähän liikaa pillereitä, ei mitään kummempaa. Tuo oli vain täysin turvallisesti sammumassa sänkyyn ja heräisi krapulassa aamulla, ei mitään muuta. Toisaalta poika myös tiesi, ettei se ollut ihan totta.
Revittyään turhautuneena kengät toisen jalasta ja pitkähihaisen päältä, urheilijanalku haki roskiksen sängyn viereen, lasillisen vettä ja särkylääkeliuskan yöpöydälle. Niille tulisi käyttöä aamulla. Hyvällä tuurilla Felicjan sattuisi oikeasti oksentamaan roskikseen lattian sijaan, tai jos oksentaisikin lattialle, saisi ainakin itse siivota.

Felicjanin jättäminen kärsimään yksinään houkutti entistä enemmän, kun Fabian muisti terraariossa olevan käärmeen. Hän inhosi käärmeitä, eikä tosiaankaan halunnut nukkua niiden lähellä, ei asua edes samassa talossa. Jos poika saisi päättää, käärme ei olisi koskaan taloon tullutkaan. Sietäisi palata afrikkaan, tai mistä sitten olikaan kotoisin.
"Sä olet nii velkaa mulle..", blondi mutisi itsekseen ja lähti raskaasti huokaisten hakemaan itselleen tyynyä ja peittoa. Ehkä hän linnoittautuisi oven ulkopuolelle?

Pihallahan poika tosiaan oli, ei tajunnut juuri mitään tästä maailmasta ja sekös olikin vallan mukavaa. Tai olisi ollut, jos ulottuvuus hänen päänsä sisällä ei olisi ollut ainakin kolminkertaisesti todellisuutta pahempi. Väsytti, mutta kun silmät painettiin kiinni, ei se tuntunut helpottavan. Ne pyörivät kuopissaan ja elivät omaa elämäänsä, pää oli täynnä kaikenlaisia ajatuksia. Keho oli niin totaalisen väsynyt, että suorastaan vaati mieltäkin painumaan uneen, vaan sekava pää ei siihen suostunut. Valveilla tuo vaalea poika makasi yhä, kun isoveli repi häneltä kengät jalasta. Tuskin sitä edes tajuttiin, hän oli lian väsynyt tajuamaan. Paitakin lähti, Felicjan koetti taas painaa silmiään umpeen nukahtaakseen, tuloksetta. Hän olisi jälleen kerran huomenna henkiinjäämisestään veljelleen velkaa, kuten niin monet kerrat aiemminkin. Miten hän sitten kiitollisuuttaan osoitti, oli tavanomainen vittumaisuus. Oli hän silti jollaintasolla salaa itsekseen kiitollinen, mutta hän nyt ei sellaista osannut ääneen sanoa. Kai sitä pitäisi joskus ehkä yrittää. Sitä velikin jupisi, Felicjan jopa kuuli sen, muttei reagoinut. Hän tiesi, tiesi ihan hiton hyvin.

Fabian katosi huoneesta ja albiino teki kaikkensa nukkuakseen. Olo oli sietämätön, kun ei oikein tiennyt nukkuako vai ei. Valveilla makaaminen ehkä vähiten houkutti.