Today isn't my day

Tämä ei ollut hyvä päivä. Ei, tämä oli ollut yksi sellaisista päivistä, jotka tämä neitokainen tahtoi unohtaa mahdollisimman nopeasti. Hän ei kestänyt sitä, kun häntä aliarvostettiin ja kun häntä kohdeltiin samoin kuin koulun luuserioppilaita. Ei, tämä cheerleader oli parempi kuin se roskasakki, eikä hän todellakaan ollut ansainnut rehtorin torumista. Vaaleaverikkö ei ollut tehnyt mitään väärää, paitsi tarrannut kiinni erään nörttitytön paidasta ja näyttänyt siltä kuin olisi aikeissa käydä toisen kimppuun. Mutta hän ei ollut käynyt sen nörtin kimppuun, koska opettaja oli pyyhältänyt paikalle.
Hemmetti. Tyttö ei edes saanut purkaa ärtymystään siihen nörttiin, joka oli hänelle tällaiset ongelmat aiheuttanut!

Mary-Ann McAllister käveli hurmaavasti korot kopisten autiota koulun käytävää pitkin kohti aulaa. Hänen sen hetkinen ulkonäkönsä ei tosin ollut kovin hurmaava; valkoisessa laskostetussa minihameessa oli kahvinläikkiä, kuten myös raidallisessa vaaleanpunaisessa topissa. Sen nörtin olisi pitänyt se puhuttelu saada, kun oli turmellut cheerleaderin asun! Oli epäoikeudenmukaista, että Mary-Ann sai kaikki torut, vaikka Pearl Lloyd oli aiheuttanut hänelle henkisesti tuskaa. Hiusten latvat haisivat myös hienoisesti kahville, ja se sai blondin vain entistä enemmän happamaksi. Rehtori oli pistänyt viestiä Mary-Annen vanhemmille tytön ’huonosta käyttäytymisestä ja uhkailusta’. Onneksi isi oli helposti puhuttavissa ympäri, joten isistä ei olisi vaivaa. Äiti sen sijaan olisi hieman vaikeampi pala. Nykyään Mary-Annesta tuntui siltä kuin äiti oikein etsimällä etsi aiheita valittaa tyttärelleen tämän käyttäytymisestä sun muista asioista. Ei se Mary-Annen vika ollut, että muut tekivät hänestä valituksia. M.A oli mielestään käyttäytynyt aina hienosti ja virheettömästi, vika oli muissa.

Ulkona oli alkanut sataa vettä, kun tyttö oli istunut rehtorin puhuttelussa. Hienoa, sade se tästä vasta puuttuikin. Ei M.A:lla ollut edes sateenvarjoa mukana, sillä ei hän nyt sellaisia mukanaan kantanut. Yleensä hän passitti jonkun nörtin tai muun alemman klikkiläisen pitelemään sateenvarjoaan hänelle. Mutta nyt, kun M.A käveli käytävällä, ketään ei näkynyt lähimaillakaan. Olihan kellokin jo sen verran, että oppilaat olivat joko tunneilla tai lähtenyt jo kotiin.
Kuka nyt Mary-Annea suojaisi sateelta, kun hän kävelisi autonsa luokse?

Cheerleader oli sitten kaatua turvalleen maahan, kun askel tuntui pettäneen alta. Onneksi tyttö sai pidettyä tasapainonsa, sillä kaatuminen se vasta päivän olisi kruunannut. Nyt M.A vilkaisi kenkiään ja parkaisi lohduttoman kuuloisena. Hän otti vasemman kengän käsiinsä vain todetakseen, että korko oli katkennut. Millä hän muka nyt kävelisi, ei hän voinut paljain jaloin kävellä senttiäkään tällä likaisella käytävällä, jossa oli ties mitä likaa! Tämä ei todellakaan ollut hänen päivänsä. Neidin päivät olivat aina olleen täydellisiä, eikä valittaa tarvinnut juuri mistään. Mutta tämä päivä oli kerta kaikkiaan ollut katastrofi. Ensiksi joku penteleen nörtti oli onnistunut tekemään hänestä pilkkaa oppilaiden edessä, rehtorin puhuttelu ja viestin pistäminen tytön vanhemmille, sade ja nyt koron katkeaminen. Camoon! Mitä vielä! Mikä voisi tehdä päivästä vielä tätä huonomman!

M.A päätti kuitenkin päästä lähimmäiselle penkille istumaan. Hän kinkkasi sillä jalalla, jossa oli yhä korko paikoillaan, lähimmäisen penkin luo ja istuutui alas. Kinkkaaminen korkokengällä oli harvinaista, mutta sitäkin oli joskus tultu tehtyä. Tyttö kaivoi esille kännykkänsä ja oli aikeissa soittaa autonkuljettajalleen, jotta tämä osaisi tulla hakemaan, mutta... Niin, päivä ei tosiaankaan ollut hänen päivänsä.
Puhelin sammui yhtäkkiä, eikä Mary-Ann ymmärtänyt syytä. Hän yritti aukaista sen uudestaan, mutta mitään ei tapahtunut. Akkua oli ollut vielä jäljellä, joten sammuminen ei voinut johtua siitä.
Oliko hänen rakas kännykkänsäkin nyt kääntynyt häntä vastaan? Voi ei, älä viitsi! Mitä M.A oli muka tehnyt ansaitakseen tämän kaiken kuran, jota tänä päivänä oli satanut niskaan ehkä jo hieman liikaakin!
Cheerleader parkaisi lohduttomasti ja viskasi kännykän penkin toiseen laitaan. Hän alkoi potkia jaloillaan maata, sillä häntä kiukutti. Kiukutti liian paljon.
Miten hän muka nyt soittaisi autonkuljettajalle, että tämä tulisi hakemaan? Miten hän pääsisi kotiin? Pitäisikö hänen pyytää ensimmäiseltä ohikulkijalta lainaksi puhelinta? Olo tuntui avuttomalta, eikä M.A pitänyt siitä tunteesta alkuunkaan. Hän oli yleensä aina varautunut kaikkeen, mutta nyt... Hän ei ollut varautunut mihinkään.

//Tää on niinko jatkoa tästä pelistä :--)
Mary-Annella on tosiaan HIEMAN huono-onninen päivä XD Ehkä meni vähän liioitteluksi, mutta... :,DDD Mä tykkään kiusata M.A:ta XDD
Joo, ja anteeksi tekstin laadusta. En jaksanut enää oikolukea sitä XD Toivottavasti saat selvää :,D

((Kuule oli loisto Omasta tekstistä varmaan löytyy miljoona typoa, koska oon maailman huonoin lukeen läpi ja laatuun kun mennään niin vetoon kellonaikaan Tää on harvinaisen myöhään mulle. Mä en tie pitäiskö mun käydä Thane-reppanaa sääliks jo nytten vai vasta myöhemmin :D))


Thane Hart

Tämä päivä oli ollut kutakuinkin kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvin tavallinen. Tavallinen tarkoitti Thanen maailmassa melko tylsää. Päivä ei ollut poikennut missään kohtaa tylsästä kaavastaan vaan rullannut tasaisen paksuna eteenpäin. Ok, ehkä päivästä teki tylsän, tavallisen ja ehkä astetta parin vaikeamman se seikka, että edellinen yö oli kulunut valvoen. Eikä suinkaan mitään koulujuttuja. Jestas, jos Thane olisikin käyttänyt ne kaikki valvotut tunnit opiskellen, hänhän olisi valmistunut lukiosta jo aikoja sitten.
Poika oli käyttänyt yönsä tavalliseen tapaan koneella istuen, hakkeroimassa jotain turhaa. Toiset varmaan olisivat kutsuneet Thanen ajanviettoa nörtteilyksi, miksi sen kovin moni tuntui luokittelevan. Poika oli kuitenkin varma, että hän tulisi tekemään vielä jotain suurta, mitä aiheeseen tuli, hän ei vielä vain ollut keksinyt mikä olisi tarpeeksi kunnianhimoinen yritys. Ei ehkä mikään perushelppo tietomurto.
Mutta siis, päivä tosiaan oli rullannut hyvin tylsänä eteenpäin. Tunnit oli vedetty läpi nuokkuen, välitunneilla poika oli jutellut kavereidensa kanssa.
Perus kamaa.
Ei kai Thane voinut muuten olettaakkaan päivänsä kuluvan.

Poika oli ollut jo lähdössä koulusta, kun oli äkännyt jotain puuttuvan. Laukku. Hän oli unohtanut laukkunsa. Kuka ylipäätään unohti niin oleellista asiaa yhtään mihinkään. Thane oli ollut puolessa välissä parkkipaikkaa, kun oli tajunnut asian, kun hän oli ollut kaivamassa vespan avaimia sen yhdestä sivutaskusta. Tosin poika oli saanut tekstiviestin aivan viimeisen tunnin päätyttyä, joten oli kai ollut ihan ymmärrettävää, että ajatukset olivat olleet jossain ihan muualla. Viesti oli koskenut sitä ainokaista kermaan kuuluvaa henkilöä, jonka tekemisistä poika jaksoi kiinnostua.
Viesti oli tullut pojan kaverilta, joka oli sattunut näkemään miten opettaja oli raahannut M.A:n rehtorin kansliaan. Viestissä oli vahingoniloinen sävähdys, sellainen että sai hyvin selville sen lähettäjän olleen mielissään tapahtuneesta. Thane oli saanut kuulla ihan tarpeeksi muutamalta parhaalta ystävältään siitä, että hänen ihastuksensa jääkuningattareen oli naurettavaa, typerää ja silkkaa ajanhukkaa. Thane oli kuitenkin sitä mieltä, että vaikka muutamalla hänen kavereistaan olikin tavallista suuremi älykkyysosamäärä, ei nuo silti tienneet mitään mitä tuli hänen tunteisiinsa Mary-Ann'ia kohtaan. Eikä varsinkaan siitä, mitä Mary-Ann tuntisi Thanea kohtaan jos pysähtyisi hetkeksi ja huomaisi kuinka huomaavainen ja kiltti Thane oli.
Poika huomasi jääneensä paikalleen seisomaan ja unohtuneensa haaveksimaan siitä hetkestä, kun tytön tummansiniset silmät aukeaisivat ja tyttö tajusi Thanen olevan.. No jotain muuta kuin typerä nörtti.

Tähän joku fiksumpi olisi voinut sanoa, ettei sitä päivää tulisi koskaan olemaan. Ja tässä kohtaa Thane ei itse ollut lainkaan fiksu.
Eikä tosiaan suostunut kuuntelemaan muiden mielipiteitä.
Loppujen lopuksi Thane jätti vastaamatta koko viestiin, joka luultavammin oli tarkoitettu vitsiksi. Thane ei äkkiseltään keksinyt, minkä takia M.A olisi raahattu miltein väkipakolla puhuteltavaksi, tyttöhän oli enkeli. Niinpä poika kääntyi kannoillaan ja marssi ripeästi takaisin luokkaan josta ajatuksissaan oli lähtenyt, näki tavaransa levällään pulpetilla ja siivoi ne nopeasti mustaan laukkuun, jonka olkahihnan heitti sitten päänsä yli. Näin laukku lepäsi pojan selkäpuolella.
Ja tämän jälkeen uusi yritys.
Kännykkä ilmoitti kuitenkin olemassaolostaan pirisemällä farkkujen taskussa. Poika nappasi puhelimen käteensä, vilkaisi näytöllä vilkkuvaa nimeä, painoi sitten luurinäppäintä ja tervehti soittajaa iloisella äänensävyllä.
"Moorjens. Joo mä oon ihan just tulossa..", poika sanoi ja hiljeni sitten kun luurin toisessa päässä oleva henkilö keskeytti ja selitti jotain muuta. Thane kuunteli hiljaa ja käveli käytävää eteenpäin, kohti aulaa. Ketään ei näkynyt missään. Kaikki kiireissään olivat jo rynnineet ulos koulun ovista, niin kuin Thanekin olisi tehnyt ellei olisi unohtanut sitä laukkuaan.
"Joo-o, ihan kohta, kun mä unohdin.. No ei mene ku viis minuuttia", poika rauhoitteli ja katsoi sitten ikkunasta ulos, kun soittaja mainitsi hetki sitten alkaneen vesisateen. Hemmetti. Hänellä oli kyllä varjo, sellainen minimalli mikä mahtui mukavasti laukkuun kaiken muun roinan sekaan, niin että oppikirjojen reunat kärsivät, mutta sen kanssa oli silti inhottava yrittää ajaa vespaa. Kypärä nyt suojaisi päätä, mutta pojalla ei ollut takkia mukanaan, yllä oli pelkästään puman t-paita, puhdas kirpparilöytö.

Thane avasi juuri suunsa ja oli sanomassa jotain, kun tämän katse kiinnittyi aulan penkillä istuvaan ilmestykseen. Tuon jalat ikäänkuin lakkasivat toimimasta, pysähtyivät paikoilleen. Ja hetken aikaa Thane vain tuijotti penkillä istuvaa tyttöä, joka sitten parkaisi ja heitti kädessään pitämän esineen penkin toiseen laitaan ja alkoi sitten tamppaamaan jaloillaan maata.
Thane vain katsoi haltijoissaan.
Luurin toisessa päässä oleva henkilö huusi haloota niin kovaa, että se veti pojan takaisin maan pinnalle.
"Pitää lopettaa. Nyt on mun hetki loistaa", Thane kuiskasi hiljaa, vaikka se varmaan oli tarpeetonta. M.A luultavammin oli niin keskittynyt siihen mitä ikinä oli tekemässäkään, että tuskin oli edes tajunnut vielä saaneensa seuraa aulaan. Thanen hetki. Niin tehdä mitä? Mitä ilmeisemmin kaikki ei näyttänyt nyt olevan kohdallaan. Nopealla vilkaisulla poika oli huomannut, että normaalisti niin huoliteltu tyttö oli saanut jotain päällensä, sillä läikät valkoisessa mekossa loisti kiitettävän hyvin ainakin siihen asti missä poika seisoi.
Ja kai siihen oli joku syy, miksi kännykkä oli lentänyt tytön kädestä? Niin, lentävä esine oli tunnistettu luuriksi.
Loppujen lopuksi Thane otti itseään niskasta kiinni. Ennen kuin hänen tilaisuutensa olisi mennyt. Hetkenä minä hyvänsä paikalle saattaisi rynnätä joku paljon atleettisempi ja sopivampi henkilö, jonka syliin pulassa oleva prinsessa mieluummin lankeaisi, joten Thanella ei tosiaankaan ollut aikaa hukattavana. Hän nielaisi, rohkaisi sitten mielensä ja suuntasi aulan halki. Matka penkeille ei ollut koskaan tuntunut niin pitkältä ja samaan aikaan niin lyhyeltä. Hermostuneena poika puristi toisen kätensä nyrkkiin.

"Öööonkskaikkiokei?", poika kysyi nopeasti. Ihan liian nopeasti.
Ja eihän hän näin ollut peilin edessä harjoitellut sanovansa tytölle tälläisessä tilanteessa? Oli kuitenkin ihan sama, kuinka paljon tahansa poika olisi harjoitellutkin, sillä hänen päänsä oli ihan tyhjä.
Voi luoja miten nätti tyttö oli.
Thane tunsi olonsa idiootiksi.

//Aaaaw :,DDD
... Voi Thane parkaa.. XD

Mary-Ann ei ehtinyt juuri ympärilleen katsoa, sillä juuri tällä hetkellä tärkeämpää oli lattian potkiminen ja äänetön kiroaminen. Suu kävi kyllä tiuhaan vauhtia, mutta sieltä tuli vain vaimeaa sihinää. Hän kirosi helvettiin Pearl Lloydin, rehtorin, kännykkänsä, sateen, korkokenkänsä, kaiken mahdollisen, mikä sillä hetkellä aiheutti hänelle ylimääräistä päänvaivaa. Kun hän tästä päivästä selviäisi, hän olisi vahvempi kuin koskaan ennen. Tämän päivän jälkeen hän osaisi takuulla varautua vaikka minkälaisiin koetuksiin. M.A ei todellakaan aikonut hankkiutua tällaiseen tilanteeseen enää toistamiseen.

M.A ei siis huomannut häntä lähestyvää miehenalkua, eikä ollut kuullut kyseisen nuorukaisen puhumista puhelimeen. Cheerleader oli sillä hetkellä jossain aivan muualla kuin todellisuudessa.
Vasta, kun hän kuuli puhetta lähempää, hän havahtui ajatuksistaan. Kiroaminen lakkasi kuin seinään ja tummansiniset silmät, jotka olivat muuttuneet ihmeellisen kirkkaiksi, kääntyivät katsomaan ilmeisesti blondia puhutellutta nuorukaista kohti. Toinen oli ainakin äänensä perusteella vastakkainen sukupuoli ollut, mutta mihin klikkiin toinen kuului, ei tyttö osannut pelkän äänen tai kysymyksen perusteella sanoa.

Kunpa hän ei olisi katsonut lähelle tullutta miehenalkua niin murheellisesti ja kirkkaasti kuin prinsessa apua vailla.
Cheerleaderin kasvoilla ollut ilahtunut ilme katosi sen sileän tien kasvoilta, kun tyttö oli saanut puhujan kasvot näköpiirinsä. Noniin, päivästä tulisi siis entistä huonompi. Eikö Mary-Annen kiusaaminen muka jo riittänyt!
Voi kyllä, M.A tiesi vallan mainiosti, kuka tämä lähelle tullut miehenalku oli. Thane Hart. Toisen ulkonäkö oli petollinen, sillä miehenalku olisi voinut ulkonäkönsä puolesta kuulua ihan hyvin kermaan. Niin Mary-Ann olikin ensimmäisellä kerralla luullut. Mutta totuus olikin aivan toista; Thane kuului pohjasakkaan. Thane kuului kaikista klikeistä surkeimpaan. Thane kuului nörtteihin.
Blondi oli jo heti ensimmäisenä kouluvuotenaan vannonut, ettei olisi nörttien kanssa tekemisissä muuta kuin pakottamassa nämä tekemään kouluhommansa. Muuten hän vain katsoisi nörttejä nenänvarttaan pitkin ja välttelisi näitä mahdollisimman paljon. Viime aikoina tosin eräs nörttityttö oli alkanut kapinoida häntä vastaan, joten käsitys nörteistä alkoi muuttua entistä enemmän negatiivisemmaksi. Tosin, kuinka negatiiviseksi käsitys nörteistä voisi muka enää muuttua.

Niin, mitäs toinen olikaan sanonut?
"Anteeks mitä?" Mary-Ann kysyi tasapaksulla, turhautuneella äänensävyllä. Hän ei ollut saanut selvää miehenalun sanoista, ei sitten yhtään. Mutta tuskin se oli nyt kovin tärkeää, tärkeintä oli nyt vain päästä toisesta eroon. Ei M.A tahtonut näyttäytyä tämän päivän aikana enää nörttien seurassa! "Heitäpä tää roskiin, niin voit mennä", M.A puhui toiselle kuin palvelijalle ja ojensi toiselle paperinpalan, jonka oli hetki sitten kaivanut taskustaan. Mary-Ann oli pyyhkinyt paperiin kahvia hiuksistaan, eikä ollut ehtinyt sitä pois missään välissä heittää. Thane siis voisi tehdä ja sen ja kadota. Tadaa. Ja sen jälkeen cheerleader voisi palata kiroamisen maailmaansa.

((Thane on vähän outo. Sinisilmäinen ja näkee M.A:n joidenkin vaaleanpunaisten lasien läpi, joten koitetaan ymmärtää sitä. :)) Ja M.A on kokonaisuudessaan aivan loisto. ))

Thane Hart

Thane olisi voinut syödä päänsä. Ihan vain siitä syystä, että alku ei ollut sujunut lainkaan niin mahtavasti mitä olisi pitänyt. Tosin eihän hän ollut koskaan kuvitelmissaan kohdannut M.A:ta koulun aulassa. Kuvitelmissa tilanne yleensä oli ollut aivan erilainen. Kaunis aurinkoinen päivä rannalla. Hän olisi itse mannut pyyhkeellä kavereidensa kanssa, kertonut jonkun todella hyvän vitsin jolle kaikki olisivat nauraneet ja sitten kehuskelleet kuinka nokkela mies Thane oikein oli. Sitten seuraavassa kohtauksessa huomio olisi kiinnittynyt bikineissä ohi juoksevaan M.A:han (okei, vaikutuksia ehkä Baywatchista, mutta silti) joka sulahti mereen. Sitten seuraavaksi olisi tullut sellainen aalto ja tyttö olisi joutunut merihätään ja sankarina Thane olisi pelastanut M.A:n joka silmät suurina olisi levännyt pojan vahvoilla käsivarsilla ja nähnyt Thanen aivan uutena ihmisenä.
Tästä nyt oli kuitenkin rannat, aallot ja käsivarret aika kaukana.
Luojan kiitos, ettei Thane osannut punastua, muuten hänen naamansa olisi varmasti helottanut paloautonpunaisena ja tehnyt koko tilanteesta vieläkin nolomman mitä se oli. Kaikenlisäksi tyttö ei ollut tainnut edes ymmärtää, mitä Thane oli kysynyt. Tyhmä poika, ei tietenkään ollut!

Kun Mary-Ann nosti katseensa ja näytti niin reppanalta kuin ikinä osasi, liikahti joku pojan rintalastan alla. Miten tuo voikin näyttää niin surulliselta. Tosiasiassa Thane oli niin lumoutunut siitä anovasta katseesta jota hetkeksi sai osakseen, että häneltä jäi kokonaan tajuamatta tytön lopullinen reaktio, nimittäin pettymys. Thane ei nähnyt itse tilannetta niin, kuin varmasti joku ulkopuolinen sen näki, hän ei kuullut sitä tasapaksua sävyä tytön äänessä lainkaan tai jos kuulikin hän vain ajatteli sen johtuvan siitä, ettei toinen ollut saanut selvää hänen lauseestaa, joka ei varsinaisesti ollut ihme.
Poika veti henkeä ja avasi nyrkkiin puristetun käden, sen joka ei pitänyt laukun olkahihnasta kiinni, mutta kun ei tiennyt mitä sillä olisi tehnyt puristui sormet taas kämmentä vasten. Helkkari hikoiliko hänen kätensä? Ei nyt ollut sopiva hetki hermostua. Thane veti jälleen henkeä ja yritti hymyillä Mary-Annelle. Ja saihan hän aikaan jonkinlaisen hymyn tapaisen, vaikkei se ihan saavuttanutkaan sellaisen pepsodenthymyn-mittoja, joita tässä nyt oli haviteltu.
Sitten Mary-Ann puhui taas, ennen kuin Thane oli ehtinty vastaamaan tuon kysymykseen ja toistamaan mitä oli itse aikaisemmin sanonut. Mitä hän edes oli sanonut? Ei poika edes muistanut. Nyt hän katsoi itseään kohti ojennettua kättä. Olipa se siro. Thane olisi kevyesti sulkenut sen oman kämmenensä sisälle. Ja taas poika unohtui ajattelemaan jotain aivan muuta, kuin tätä hetkeä, niin että hän päätään ravistamalla ja pienoisesti kulmiaan kurtistamalla joutui miettimään, mitä enkeli oli hänelle oikein sanonut. Pitikö hänen ottaa paperilappu? Varovaisesti Thane ojensi kättään kohti tytön ojennettua kättä ja otti sitten paperinpalasen sormiensa väliin.
"Roskiin", Thane toisti, hymyili sitten Mary-Annelle ja kääntyi ympäri lähteäkseen lähimmän roskakorin luokse, joka oli aulan toisessa päässä.

Herranjumala. Herranjumala! HERRANJUMALA!
Mary-Ann oli antanut hänelle paperin. PAPERIN! Aivan uskomatonta!
Thane katsoi kädessään olevaa paperia, jossa oli väristä päätellen ilmeisesti kahvitahroja, samalla kun käveli aulan poikki roskikselle. Hän pysähtyi korin kohdalle, katsoi lappua hetken ja vain näennäisesti ojensi käetnsä korin ylle. Sen sijasta että hän olisi tiputtanut sen koriin, hän työnsi paperin taskuunsa. Varovaisesti, ettei se rypistyisi liikaa tai kärsisi muuten. Hän aivan varmasti säästäisi lapun. Laittaisi tyynynsä alle. Katselisi sitä illalla ennen nukkumaan menemistä. Eikä taatusti kertoisi Belmiralle tai Adalle asiasta, sillä nuo vain nauraisivat ja kertoisivat oman mielipiteensä siitä, kuinka tyhmä Thane osasi olla.
Poika kääntyi kannoillaan taas ja katsoi siellä penkillä istuvaan M.A:han. Todellisuudessa tytön viimeisin ääneen sanoma asia, oli mennyt Thanelta ihan ohi korvien. Tai sitten hänen mielensä oli tahallaan jättänyt rekisteröimättä käskyn poistumiselle. Niinpä Thane veti jälleen syvään henkeä ja päätti toimia nyt vähän hurmaavammin, mitä hetki sitten. Hän yritti tavoitella kävelyynsä sitä tietynlaista itsevarmuutta jota näki muunmuassa urheilijoiden kävelytyylissä. Tosin Thane tunsi itsensä vain typeräksi ja päätti vain mennä eteenpäin.
Sen hän kuitenki päätti, että istahtaisi alas. Sillä tavalla rennosti ja letkeästi. Nojaisi toisella kyynerpäällään selkänojaan ja väläyttäisi nyt hurmaavan hymyn. Heittäisi jonkun hyvän lausahduksen.

Ikäväkyllä aika ei ollut niin pitkä, että Thane olisi keksinyt mitään hyvää lausetta, jonka olisi voinut letkauttaa. Hän kuitenkin päätti toteuttaa sen istumis-ajatuksensa, käännähti (tai yritti käännähtää) sulavasti kannoillaan ja istahti alas. Melko lähelle tyttöä. Olikohan hän liian lähälle? M.A:sta siirryttiin viitisentoista senttiä kauemmaksi. Sitten Thane nosti kätensä ja yritti asettaa sen kyynerpäästä nojaamaan siihen penkin selkänojaan, mutta hän tyttöä katsoen oli arvioinut välimatkan väärin ja hänen kyynerpäänsä tavoitti pelkästään ilmaa. Niinpä Thane horjahti eteenpäin.
Hän yritti korjata tilanteen väläyttämällä hymyn ja asettumalla sitten loppujen lopuksi istumaan ihan normaalisti, selkä nojaa vasten.
No ei mennyt nyt yhtään putkeen.
Se ei jaksanut kuitenkaan kiinnostaa Thanea alkuunkaan, koska tosiasiassa hän ei ollut näin iloinen, innostuntu ja onnellinen ollut moneen aikaan. Herranjumala, hän istui samalla penkillä Mary-Annin kanssa ja heidän välissään oli tyhjää tilaa vain puoli metriä. Tämä päivähän oli kääntynyt aivan loistavaksi. Mahtavaksi suorastaan. Sen verran Thane sai katseensa irti tytöstä, että katsoi häntä lähinnä olevaa päätä penkistä. Ja näki siinä tytön puhelimen. Varovasti poika poimi kännykän käteensä ja ojensi sitten kättään tyttöä kohti.
Hän toki olisi voinut sanoa jotakin, mutta koska poika pelkäsi äänensä pettävän kriittisellä hetkellä, hän tyytyi vain hymyilemään tytölle.
Kyllä, tuo oli aivan uskomattoman kaunis. Thane oli onnenpekka, kun sai istua näin lähellä tuota jumalaista olentoa. Enkeli.

Mary-Ann katsoi Thanea jo hieman odottavampaan sävyyn, kun toinen ei näyttänyt muuta tekevän kuin tuijottavan häntä. Cheerleader oli sanomassa jo jotain ei niin kivaa, mutta sitten nörtti heräsi oudosta koomastaan ja otti paperin tytön käsistä. M.A varoi koskemasta toisen käteen, sillä pelkäsi saavan jotain nörttipöpöjä. Jep, tämä vaaleaverikkö tosiaan teki kaikkensa vältelläkseen minkäänlaista kontaktia nörttien kanssa. Hän pelkäsi varsinkin finninaamaisia nörttejä. Nörttien kasvot olivat yleensä huonosti hoidettu, samoin kuin heidän hiuksensa, jotka olivat yleensä rasvaiset. Iyyyyyy! Mary-Ann ei todellakaan näyttäisi kasvojaan koululla, jos hänellä olisi yksikin finni kasvoillaan tai jos hänen hiuksensa olisivat rasvaiset.
Onneksi Thanen kasvoilla ei finnejä näkynyt eikä toisen hiuksetkaan rasvaiset ollut. Mutta silti, toinen oli nörtti.

Cheerleader huokaisi raskaasti, kun Thane oli lähtenyt roskikselle päin. Nyt päästiin siitäkin eroon. Ehkä Mary-Annen pitäisi mennä etsimään käsiinsä joku toinen oppilas, mielummin joku kermalainen. Hän voisi kysyä lainaksi tämän puhelinta, jolla voisi sitten soittaa autonkuljettajalleen. Hemmetti, kun Nathan oli päässyt jo koulusta. Nyt veljestä olisi ollut apua. Jälleen M.A vajosi kiroamisen maailmaansa, eikä huomannut Thanea enää ollenkaan. Onneksi ei huomannut, sillä jos tyttö olisi nähnyt toisen sujauttaan kahvista pilalle menneen paperin taskuunsa, olisi Mary-Ann alkanut luultavasti kiljua järkytyksestä. Thanen onneksi blondi ei myöskään ollut tietoinen toisen ihastumisesta. Jos se tiedettäisiin, M.A pitäisi toiselle luultavasti jonkinlaisen saarnan, jossa hän kehottaisi Thanea pysymään erossa hänestä. Hän selittäisi toiselle varmasti juurta jaksaen klikkijärjestelmästä ja siitä, ketkä saivat seurustella kenenkin kanssa.
Mutta niin, M.A huomannut toisen sujauttavan paperia taskuunsa, eikä hän ollut tajunnut toisen ihastumista. Ainakaan vielä.

M.A tosiaan siinä istuessaan ajatteli, että nyt hän saisi olla jälleen yksin. Hän ei huomannut Thanen ottavan jälleen askeleita hänen suuntaansa. Mary-Ann tiedosti toisen olemassaolon vasta sitten, kun nörtti istuutui kuin mikäkin ystävä tytön vierelle. Tummansiniset silmät kääntyivät liioitellut hitaasti viereen istuneeseen miehenalkuun, eivätkä silmät olleet uskoa näkemäänsä. Miten toinen kehtasi! Oliko tuolla nörtillä lainkaan aivoja tuossa pääkopassaan? Ja mitä hemmetti toinen oikein yritti tehdä, kun tuolla lailla horjahteli? Apua, toinen istui samalla penkillä. Cheerleader ja nörtti. Wouwouh, ei tule onnistumaan!
Cheerleader ehti vain nostaa kätensä inhotuksen merkiksi hieman pystyyn ja oli saanut suunsakin auki sanoakseen pari valittua sanaa, mutta sitte Thane jo ojensikin Mary-Annen puhelinta tytölle. Katse laskeutui puhelimeen, jota NÖRTTI piti käsissään. Iy, iy, iy. Yhyy, ei siihen voisi enää koskea. Ei Thanen käsi kyllä likaiselta näyttänyt, eikä M.A tahtonut antaa puhelimensa enää kauempaa kärsiä toisen käsissä.
Mary-Ann nappasi puhelimensa nopeasti Thanen käsistä. Miksi hitossa toinen vain hymyili tuolla lailla? Eikö toinen ollut ymmärtänyt aikaisemman lauseen vihjettä, 'heitäpä tää roskiin, niin voi mennä'? M.A oli omasta mielestään varsin selvästi vihjannut Thanelle, ettei tahtonut olla tämän kanssa enää minkäänlaisissa tekemisissä. Se vihjailu ei ollut tainnut mennä tuon nörtin aivoihin asti, äh. Miksi M.A joutui aina kohtaamaan näitä vaikeampia nörttitapauksia?

"Mitä sä siinä vaa hymyilet", M.A tiukkasi sitten kärsimättömästi, kun tummansiniset silmät oltiin jälleen nostettu vastahakoisesti nörtin kasvoille. Hän teki kädellään pienen eleen, joka vihjasi, että toisen olisi lähdettävä hyvän sään aikana. "Hemmetti, miks mulle käy näin", tyttö mutisi happamasti itsekseen ja asetti kätensä puuskaan. Suu vääntyi mutrulle ja silmiin syttyi 'jos katse voisi tappaa' -katse. "Vitun kännykkä, millä mä muka nyt soitan kavereille... Hemmetin sade... Miten mä muka pääsen kotiin... Saatana, kun korkokin katkes..." Mary-Ann kirosi hiljaisesti itsekseen. Oikeastihan nuo ajatukset oli tarkoitettu ajatella mielessä, mutta tyttö oli sen verran kiukkuinen ja turhautunut, että ajatukset oltiin sanottu ääneen.

Thane Hart

Horjahdus eteenpäin ei tosiaan ollut Thanen tarkoitus, tosin se ettei asiat nyt menneet ihan kuten hän oli kuvitellut niiden menevän ei ollut niin tärkeää. Tai no oli. Tärkeää olisi ollut tehdä hyvä vaikutus, eikä antaa täysin kömpelöä kuvaa, kuten tässä nyt pahasti näytti tapahtuvan. Poika korjasi vähän asentoaan ja painoi selkänsä selkänojaa vasten ja hymyili tytölle. Jos hän ei olisi ollut niin tavattoman haltioissaan koko tilanteesta ja siitä seikasta, että hän jumankekka istui näin lähellä tyttöä jonka alta palvoi suorastaan maata, hän ehkä olisi käskenyt itsensä ryhdistäytyä ja sanoa oikeasti jotain järkevää. Hän kun taisi näyttää melko hupsutla vain tuijottaessaan tyttä hymy huulillaan.
Thane ei kuitenkaan nyt osannut ajatella mitenkään järkevästi.
Puhelinta ojennettiin tytön suuntaan, edelleen hymyillen. M.A laski katseensa alas, niin että näki mitä poika hänen suuntaan tarjosi ja ojensi sitten sievän kätensä ottaakseen puhelimen itselleen.

'Mitä sä siinä vaa hymyilet', tyttö kysyi.
Kysymys kuitenkin aikaansai sen, että Thane tajusi varmasti näyttävänsä hölmöltä. Hän selvitti vähän kurkkuaan ja otti kasvoilleen sitten sellaisen perusvakavan ilmeen, yritti näyttää normaalilta eikä lainkaan niin haltioituneelta, mitä hän tunsi. Se osottautui itseasiassa aika vaikeaksi. Tyttö heilautti kättään. Sievästi heilauttikin. Eikä kai ollut yllättävää, ettei eleen tarkoitus aivan tavoittanut pojan mieltä. Hän kun vain kiinnitti huomiota kaikkeen muuhuin kuin siihen olennaiseen, siihen että miten sievästi joku kykenikin heilauttamaan kättään. Elegantisti suorastaan.
Seuraavaksi Mary-Ann puhui taas. Thane ei tarkalleen tiennyt oliko sanat osoitettu hänelle. Toisaaltaan eipä tässä lähistöllä ollut muitakaan, joten kai M.A puhui hänelle. Päivä muuttui koko ajan vain paremmaksi. Yhtäkkiä oli siirrytty pelkästään salaa ihailusta jo keskustelemaan. Thane tunsi itsensä erittäin onnekkaaksi.

Sitten M.A ryhtyi manaamaan asioita, jotka ilmeisesti olivat menneet mönkään. Puhelin, se ei ilmeisesti toiminut. Näin Thane käsitti tytön sanoista. Sitten oli sade. Totta, sade oli aika inhottava jos ei sattunut omistamaan sateenvarjoa, mikä luultavammin ei kuulunut Mary-Annin perusvarustuksiin. Kotiinpääsykin tuntui olevan ongelma. Ja sitten katkennut korko. Tässä kohtaa Thanen katse hakeutui alaspäin, ja näki että tosiaan toinen koroista oli mennyt ja katkennut. Tuli siinä sivussa myös huomioitua toisen sangen kivanmuotoiset sääret, lyhyt, kahviläikkäinen mekko kun ei jättänyt paljon arvailun varaan. Tosin olihan Thane tehnyt tämän toteamuksen aikoja sitten. M.A kun ei turhaan peitellyt kaunista vartaloaan ja miksi olisi pitänytkään? Tämä taisi kuitenkin olla ensimmäisiä kertoja, kun poika pääsi näinkin lähelle tyttöä. Ilman mitään muita häiriötekijöitä.

Yllättäen pojan mieli alkoi raksuttamaan.
M.A:lla oli siis puhelin irtisanonut sopimuksen eikä suostunut toimimaan. Ulkona satoi vettä ja tytöllä oli ongelma päästä kotiin. Ja toiselta oli myös korko katkennut, joka varmasti hankaloitti kävelemistä. Koroilla käveliminen ylipäätään oli varmasti hankalaa (Thane nyt ei tiennyt, sillä hän ei ollut ikinä leikillään edes kokeillut moisia tappovälineitä), saati sitten jos niitä oli vain yksi.
"Tota..", Thane avasi suunsa. Yhtäkkiä häntä alkoi hirvittävästi jännittämään. Tosin, hän joutui muistuttamaan itseään, ettei tämänkaltaisia tilaisuuksia sadellut jatkuvasti. Silloin piti ottaa kun annettiin ja silloin piti takoa kun rauta oli kuuma. Eikö se niin mennyt? Niinpä poika selvitti jälleen kurkkuaan, veti syvään henkeä ja yritti esittää asiansa rauhallisemmin, mitä edellisellä kerralla.

"Mulla on puhelin, jos sä tahdot soittaa jollekkin? Ja mulla on myös varjo, sä voit lainata sitä jos tahdot. Ja..", poika empi hetken. Toinen käsi eksyytyi omalle takaraivolle, pörröttämään ruskeita hiuksia; "-mulla on kanssa vespa tuolla, jos sä tahdot kyydin johonkin?"
Viimeinen ehdotettiin tosi varovaisella äänensävyllä. Ei lainkaan niin kuin Thane oli ajatellut. Hän oli aikonut tavoitella sitä kuuluisaa itsevarmaa sävyä ääneensä, niinkuin olisi ollut ihan pikkujuttu tarjota apua toiselle. Sitten Thane kirosi mielessään. Miksi helvetissä hän oli ensinnäkin kertonut, että hän voisi lainata luuria, että toinen voisi soittaa itselleen vaikka kyydin? Eikö olisi pitänyt jättää se vaihtoehto kokonaan pois, niin, että ainoaksi vaihtoehdoksi olisi jäänyt tytön kyyditseminen sinne minne tuo ikinä olikaan menossa.
Tyhmä poika. Tyhmä tosiaan.

Sentään se pelottava hymy katosi tuon nörtin huulilta. M.A jo pelkäsi saaneensa seuraksi aivottoman tapauksen, joka ei ymmärtänyt puhetta. Ehkä toinen nyt tajuaisi jopa lähteä, kun kerran hymykin oli toisen huulilta lähtenyt. Mary-Annen katse oli nauliintuneena edessä olevaan vastakkaiseen seinään, mutta oikeasti hän ei tuijottanut mitään. Hän oli niin ajatuksissaan, että jos joku kävelisi hänen ohi, ei tyttö sitä luultavasti huomaisi. Tai huomaisi, mutta myöhään. Cheerleader yritti vain keksiä suunnitelmaa, jolla selviäisi kotiin asti mahdollisimman kuivana ja vähin rasituksin. Hän ei jaksaisi kävellä, eikä hän takuulla kävelisikään, kun kerta toisesta kengästä oli korko katkennut. Hän tarvitsisi siis autokyydin, mutta kenestä hän tähän hätään löytäisi seuraa. Lizbeth oli vielä kaiketi tunnilla, joten tämän kanssa samalla kyydillä meneminen ei onnistuisi, sillä M.A tahtoi kotiin mahdollisimman pian. Ei hän tahtoisi tuntia odottaa, jotta saisi pummittua itselleen kyydin. Ärh, olipa vaikeaa! Miksi vain sormia napsauttamalla ei saisi toiveitaan toteutetuksi.

Tyttö tosiaan oli ehtinyt jälleen unohtaa Thanen olemassaolon, vaikka toinen istuikin hänen kanssaan samalla penkillä. Mary-Ann oli melko taitava eristämään epämiellyttävät ihmiset näkökentästään. Hän oikeastaan oli kuvitellut Thanen jo poistuneen M.A:n vihjailevan kädenheilautuksen myötä.
Kuullessaan sitten ääntä viereltään tajusi Mary-Ann, että jokin ei ollut kohdallaan. Katse siirrettiin sivulle vain huomaamaan Thanen vielä istuvan penkillä. M.A tuijotti toista epäuskoisena. Vaikka cheerleader oli toiselle selvästi vihjannut, että toisen seuraa ei kaivattu, siinä Thane kuitenkin vielä istua tapitti kuin sieni konsanaan. Ärh, Thane näköjään oli näitä tällaisiä tapauksia, joiden oli tarkoitus tuoda enemmän ärsytystä elämään.

Mary-Ann oli juuri sanomaisillaan, että pojan ei edes kannattaisi vaivautua yrittämään jutella tytön kanssa, mutta sittenkös Thane jo sanoi omistavansa kännykän, jolla tyttö voisi soittaa. Lisäksi toinen sanoi omistavansa sateenvarjon. Toivoa oli siis olemassa, tyttö voisi päästä kuivana kotiin asti! Voi kiitos, kiitos että päivä alkoi selvästi näyttää kirkkaammalta! Mary-Ann oli unohtanut pojan 'ja' -sanan, joka siis yleensä sanottiin silloin, kun asiaa jatkettiin. M.A vain oli nyt vain niin huojentunut, ettei hän edes jaksanut miettiä muita asioita kuin soittamista autonkuljettajalleen.
Blondin korviin kuului mitä ihmeellisin ja typerin ehdotus ikinä. "Mulla on kanssa vespa tuolla, jos sä tahdot kyydin johonkin?". Vespa? "Vespa?" pääsi tytön suusta mitä äimistynein ja järkyttynein äänin. Mary-Annen huulille kohosi hetkeksi aikaa epäuskoinen virne, ei toinen voinut olla tosissaan. Siis vespa. Mary-Anneko käyttäisi vespaa kulkuvälineenä? Hah, mikä vitsi! Thane se vasta hauska veikko oli. "Et oo tosissas", Mary-Ann naurahti ivallisesti ja heilautti vaaleat hiuksensa selälleen. "Ihan kiva joo, mut... Anna nyt vaan se puhelin", M.A sanoi astetta vakavammalla ja määräävällä äänellä, jonka jälkeen hän ojensi kättään laiskasti Thanen suuntaan. Hän tahtoi nyt vain soittaa autonkuljettajalleen, jotta tämä tulisi hakemaan häntä koululta mahdollisimman pian. Ei tyttö tahtonut jakaa seuraansa tämän Thane Hartin kanssa tämän pidempää.

Miksiköhän Thane vaivautui auttamaan Mary-Annea? Tai siis, tietenkin toinen nyt auttoi tällaistä kaunista ja hädässä olevaa cheerleaderia, totta kai! Thane tahtoi varmasti vain korottaa pisteitään Mary-Annen silmissä, jottei toisen tarvitsisi jatkossa työskennellä Mary-Annen esseiden sun muiden koulujuttujen parissa. Niinhän se aina meni, nörtit yrittävät aina korottaa pisteitään kerman joukossa välttääkseen esseiden tekoja. Ja hyvinhän heidän suunnitelmansa onnistui, esseet teetätettiin aina niillä nörteillä, jotka eivät muuten tarjoutuneet auttamaan.
M.A:lla ei siis todellakaan käynyt mielessä se, että miehenalku olisi häneen ollut ihastunut. Sen kun hän joskus tajuaisi, saisi Thane tosiaan aivan erilaisen kohtelun tältä vaaleaveriköltä kuin oli nyt tähän hetkeen asti saanut.
Kohta joku alkaisi epäillä Mary-Annen kiintyneen nörttien seuraan, kun hän vietti jo toisen nörtin kanssa aikaansa saman päivän aikana. Yh, tämä ei tosiaankaan ollut kiva päivä. M.A tahtoi nyt vain päästä kuumaan kylpyyn rentoutumaan. Nörteistä oltiin saatu jo tarpeeksi pariksikin viikoksi. Nörtit vain pilaisivat hänen päivänsä, nyt sekin oltiin nähty ja koettu.

Thane Hart

Poika tarjosi M.A:lle puhelinta, sateenvarjoa ja kyytiä. Viimeisen kohdalla Mary-Ann näytti jotenkin epäuskoiselta, mutta syytä siihen Thane ei osannut tahi tahtonut miettiä. Tyttö toisti hämmentyneenä sanan vespa. Niin, mahtoikohan tyttö tietää mikä se oli? Tuo kun taisi liikkua limusiinilla aina kouluun ja takaisin. Tai ainakin poika oli nähnyt tuon sellaiseen nousevan muutamaan otteeseen. Ei siis ollut oikeastaan lainkaan ihmeellistä, ettei Mary-Ann ehkä tiennyt mikä oli vespa. Tuskinpa tuo oli sellaista ajanut koskaan tai ollut sen kyydissäkään.
"Se on siis sellainen italialainen skootteri", Thane sanoi ja kohotti hieman kulmiaan.
"Sellainen missä on kaksi pyörää ja millä pääsee eteenpäin", hän kertoi ja selvensi tytölle, että millaisesta kulkupelistä oli kyse. Thane ei kiinnittänyt mitään huomitoa siihen, että kysymys siitä oliko mänä tosissaan oli esitetty hieman ivallisella äänensävyllä. Eihän Thane sellaiseen kiinnittänyt huomiota. Hyvä kun hän kykeni hengittämään kutakuinkin normaalisti vaaleahiuksisen seurassa. Ja sen lisäksi vielä, että hänen piti yrittää käyttäytyä normaalisti, eikä nolata itseään koko ajan. Vaikka liika yrittäminenkin oli pahasta.
Mary-Ann heilautti hiuksiaan ja Thane olisi voinut vaikka vannoa, että kykeni haistamaan tuon käyttämän shamppoon tuoksun. Ja jos joku olisi kysynyt häneltä, että no, miltäs M.A:n shamppoo tuoksui olisi Thane vastannut että ihanalta. Joku olisi voinut todeta, että Thane oli ihan tyhmä. Mutta ei, hän oli vian ihastunut. Mary-Ann oli ihaninta mitä maa päällään kantoi, siitä poika oli ehdottoman varma.

Ja tosiaan, oli kai ihan pojan omaksi parhaaksi, ettei M.A ollut sitä itse hoksannut. Vaikka se olikin ehkä ilmiselvää, ainakin muiden mielestä. Thane kun tuntui muuttuvan kokonaan kykenemättömäksi mihinkään järkevään aivotoimintaan, jos M.A oli samassa huoneessa. Sama kuin, että Thanesta tuntui tulevan tavattoman kömpelö. Ei ehkä ollut kaikken paras tapa tehdä vaikutusta johonkin muuhun, jos käveli itse päin seinää. Luojalle kiitos M.A tuskin koskaan oli kiinnittänyt Thaneen huomiota sen vertaa, että olisi nähnyt kyseisiä kömpelyyskohtauksia.
Takaisin kuitenkin hetkeen.
'Anna nyt vaan se puhelin', tyttö pyysi ja ojensi kättään Thanen suuntaan.
Tosi siro käsi. Thane katsoi kättä hetken aikaa unohtaen täysin, että mitä hänen piti tehdä. Ai niin, se puhelin!

Poika nosti etusormensa pystyyn sen merkiksi, että tässä menisi hetkinen ja kaivoi sitten kännykkänsä farkkujen etutaskusta. No ei se mikään kummallinen ollut, ei sellainen uusin, hienoin ja kallein malli mitä rikkailla pennuilla oli. Mustaa kännykkää ojennettiin M.A:ta kohti.
Thane harmitteli itsekseen. Edelleen sitä, että oli tullut maininneeksi tuon voivan soittaa. Miksi hän ei ollut tajunnut, että totta kai tyttö soittaisi jonkun hakemaan häntä jolloin hän pääsisi kotiinsa mukavasti ilman, että kastuisi. Vespassa kun tosiaan ei ollut kattoa. Toki Thanella oli sateenvarjo laukussaan, mutta eihän se silti ollut sama. Kun tyttö otti puhelimen Thanelta, tuo laski kädet syliinsä ja jäi hetkeksi vain tuijottamaan tuota. Edelleenkään uskomatta tätä todeksi. Hän oli istunut Mary-Annen kanssa samalla penkillä jo ainakin viisi minuuttia! Tämä oli uskomattoman hienoa. Ja vaikka hän nyt ei pääsisikään viemään tyttöä ritarillisesti kotiin, niin ainakin hän oli viettänyt aikaansa tytön kanssa.
Olkootkin, ettei ehkä viittä minuuttia olisi oikeasti voinut sanoa ajan vietoksi jonkun kanssa, mutta Thane joka tapauksessa oli iloinen. Suorastaan onnensa kukkuloilla.

Ja niin. Hänhän oli joka tapauksessa saanut tytöltä sen paperinpalan (olkootkin, että se oli tosiaan tarkoitettu roskiin, eikä lahjaksi pojalle jona hän sitä nyt näytti pitävän). Sen lisäksi tyttö käytti hänen puhelintaan. Soittaakseen hänen puhelimellaan. Se oli myös hienoa. Katse harhautui tytön tahriintuneille vaatteilla ja nyt Thane ensimmäisen kerran tuli ajatelleeksi sitä, mitä tuolle oli sattunut.
"Ei oo ollu ihan paras päivä vai?", Thane sanoi ääneen. Oikeastaan ihan vahingossa, sillä hänen oli pitänyt sitä vain ajatella itsekseen. Joka tapauksessa lause oli nyt sanottu ääneen.
Poika nojasi taas selkänojaan, kun oli siitä puhelinta kaivaessaan selkänsä irroittanut.

Kun Thane alkoi selittää Mary-Annelle mikä vespa oikein oli, ei tyttö voinut olla murahtamasta pöyristyneesti. "Kyllä mä tiedän, mikä se vespa on. Typeräksikö sä mua luulet?" cheerleader tuhahti ja katsoi vieressä olevaa nörttiä nenänvarttaan pitkin. "Sellasen kyytii mua ei sais ikinä. Ei ikinä", blondi painotti viimeisintä lausettaan ja pudisti päätään silkasta inhosta. Mary-Ann McAllister, koulun yksi rikkaimmista ja halutuimmista tytöistäkö muka skootterin kyytiin, no way in hell! Haha, se olisi kyllä maailman kahdeksas ihme. Sekä samalla yksi noloimmista asioista ikinä. Hyrr, kylmät väreet kulkivat pitkin selkärankaa.

Vihdoin ja viimein tuo nörtti suostui kaivamaan kännykkänsä esille! Mary-Annesta toinen oli kuin etana, hidas ja vähä-älyinen. Tosin ei M.A tiennyt, olivatko etanat vähä-älyisiä. Ainakin rumia ja niljakkaita ne olivat. Iy, pelkkä etanan ajatteleminenkin oli aivan liian inhottavaa. Ötökät myös, ne olivat aivan inhottavia ja hirveitä. Mary-Ann pelkäsi ötökäitä kertakaikkisesti, hän ei pystynyt sietämään niitä mitenkään. Aina, jos hän näki edes pienenkin leppäkertun, oli tyttö kiljumassa täyttä kurkkua ja anomassa apua korkeammalta taholta. Ötökät eivät todellakaan olleet hänen juttunsa.
... Miksi Mary-Ann oli alkanut ajatella ötökäitä? Yh, ällöttävää.

Musta puhelin napattiin käsiin ja tyttö näpytteli siihen ulkomuistista kuljettajansa numeron. Kun hän soittaisi kuljettajalleen tulemaan välittömästi hakemaan hänet, pääsisi M.A viimeinkin eroon tuosta nörtistä. Jonka seurassa tyttö oli jo liian kauan viettänyt aikaansa! Toivottavasti kukaan ei näkisi häntä yhdessä tuon nörtin kanssa, päivä oli jo muutenkin aivan pilalla. Cheerleader lukittautuisi loppupäiväksi oman huoneensa rauhaan, eikä näyttäisi kasvojaansa kuin vasta seuraavana päivänä.
Mary-Ann oli jo ehtinyt huokaissut helpotuksesta, että vieressä oleva nörtti oli tajunnut hiljentyä. Niin ei kuitenkaan ollut valitettavasti käynyt, sillä nyt toinen taas puhui. Nörtti puhui cheerleaderille. Tämä alkoi olla jo aivan vastenmielistä ja silkkaa kidutusta! "Ai, sitäkö sä luulet", tiukkaistiin kimeällä ja loukkaantuneella äänellä, kun puhelin nostettiin korvan lähelle. Ei M.A uskaltanut painaa kännykkää korvaansa vasten, sillä hänellä oli yhä pelko siitä, että nörteistä tarttui jotain ei niin mukavaa.

"James, luojan kiitos!" M.A parkaisi huojentuneena puhelimeen, kun hänen ja hänen veljensä autonkuljettaja oli vastannut puhelimeensa. "Tuu hakee mut koululta, välittömästi. Mä en kestä enää", cheerleader anoi ja alkoi puraisi kynttäänsä huomaamattomasti. Mutta M.A oli laittanut kynsiinsä sellaista ainetta, mikä yrittäisi ehkäistä kynsien pureskelua. Joten kauaa kynttä ei suun lähellä pidetty, sillä epämiellyttävä maku oli täyttänyt suun. Nyt Mary-Ann irvisti inhotuksesta, mutta pian kasvot taas muuttuivat peruslukemille.
"... Siis mitä", tyttö mutisi puhelimeen. James oli hetki sitten nimittäin sanonut, että hän on nyt huoltamassa autoa. Ja että siinä menisi vielä ainakin puolitoista tuntia. Ja että oli mukamas muistuttanut siitä aamulla. "En mä mitään tollasta muista. Kuka mut nyt muka tulee hakee?" cheerleader puhui jo astetta verran kovemmalla äänellä, lisäksi hänen äänensä oli täyttynyt ärtymyksestä. Sitten tyttö vain ärähti puhelimeen ja sulki sen ehkä liian rajusti.

Mary-Ann hengitteli hetken aikaa raskaasti ja kovaäänisesti. Hän puristi käsiään nyrkkiin (jep, toisessa kädessä oli yhä nörtin puhelin) ja yritti rauhoitella itseään.
Hän ei pääsisi kotiin ainakaan vielä puoleentoista tuntiin. Hienoa, mikäs tässä nörtin vieressä istuskellessa niin!

Thane Hart

Poika tunsi olonsa tosi typeräksi. Miksi hän oli kuvitellut, ettei Mary-Ann tiennyt mikä vespa oli? Tosiaan, eihän tyttö ollut tyhmä. Jos Thane olisi osannut punastumisen jalon taidon, hän olisi nyt varmaan häpeissään vetänyt kirkuvan punaiseksi. Olipa noloa. Kun M.A sanoi tietävänsä mikä vespa oli, nyökkäsi vain Thane.
"Joo, totta kai tiedät. Sori mun moka", poika sanoi hiljaa. Oma lause hukkui ehkä Mary-Annen seuraavan alle, sitäpaitsi pojan oma äänenvoimakkuus oli niin hiljaisella, että sitä saattoi puhumisen sijasta ehkä kutsua muminaksi.
'Sellasen kyytiin mua ei sais ikinä. Ei ikinä', Mary-Ann sanoi. Yllättävää, että Thanelta meni kokonaan taas ohi tytön painotukset ja äänensävyt. Thane ajatteli, että tottakai M.A ei tahtoisi kulkea vespalla tai siis jos vaihtoehtona oli oma limusiinikyyti tai katoton vespa-ajelu vesisateella, niin kumman siitä suurin osa mahtaisi valita? Ei kai tarvinnut edes kysyä kahta kertaa. Katse oli tytössä, vaikka hetki sitten se oli painettukkin pienesti häpeissään alas, tuijottamaan omia käsiä jotka olivat kaivaneet sen kännykän taskusta. Nyt kun tyttö istui pienen tovin hiljaa (ja samoin istui Thane, joka ei oikeastaan edes tiennyt mitä olisi sanonut, vaikka olisikin tahtonut ehkä ääneen jotain puhella). Ilmeet tytön kasvoilla vaihtelivat melko tiuhaan. Thane ei osannut edes arvata mitä tyttö ajatteli. Ja jos hän olisi yrittänyt, ei hän olisi ensimmäiseän veikannut, että Mary-Ann vertasi mielessään häntä itseään etanaksi.
Ja ehkä parempi niin.
Thane kun varmaan olisi osannut ottaa senkin kohteliaisuutena.

M.A nappasi tarjotun puhelimen käteensä ja näppäili numeron näytölle. Thane seurasi sivusta ja avasi sitten suunsa ennen kuin ehti ajatella hiljaa olemista vaihtoehtona. Hän tokaisi, että ilmeisesti päivä ei ollut ollut paras mahdollinen, mitä nyt pystyi päättelemään tähän mennessä ilmi tulleista asioista.
'Ai sitäkö sä luulet', tyttö kysäisi. Thane ei kuitenkaan ehtinyt kertomaan mitä hän luuli, sillä M.A oli nostanut puhelimen korvalleen ja kohtapian tuo puhui. Toisaaltaan kai Thanen kannalta parempi, ettei hän ehtinyt vastaamaan mitään. Poika parka kun ei tuntunut tajuavan itse lainkaan, ettei ollut M.A:n silmissä yhtään tervetullut, edes siihen penkille istumaan saati sitten puhumaan toiselle. Thane tosiaan oli jossain toisessa ulottuvuudessa, jossain missä tytön puhe suodattui lintujen laulua muistuttavalla sävelellä tämän korvaan ja mahdolliset inhon väristykset tulkittiin myöskin joksikin aivan päinvastaiseksi.
Thane tosiaan näki Mary-Annen jonkinlaisten vaaleanpunaisten lasien läpi.
Ja toisaaltaan vaikka Thane olisi tiedostanutkin tytön käyttäytymisen ja pistänyt paremmin merkille sen millä äänensävyllä hänelle oikein puhuttiin, olisi hän varmasti vain vedonnut klikittäytymiseen. Tottakai hän ymmärsi sen, että jos tahtoi pitää omasta asemastaan kiinni niin piti käyttäytyä siten kuin odotettiin. Tässä kohtaa varmasti joku olisi voinut huomauttaa pojalle, ettei aulassa sillä hetkellä ollut heidän lisäkseen muita.

Henkilö, kenelle M.A soitti, vastasi. Thane tunsi oudon pistoksen rinnassaan, kun tyttö kiitti luojaa siitä, että James-niminen henkilö oli puhelimeen vastannut. Niin, Thane ei tiennyt että kyseessä oli tosiaan M.A:n autonkuljettaja. Tyttö pyysi Jamesia hakemaan tuon koululta ja mieluummin heti.
Poika käänsi päänsä pois ja Mary-Annen tuijottamisen sijaan hän tuijotti vastapäistä seinää. Hän nyt yritti nähdä hyvät asiat tässä päivässä. No totta, olihan hän istunut tytön kanssa, keskustellutkin jopa. Mitä sitetn vaikka tyttö pyysikin kyytiä mieluummin Jamesilta, kuin tulisi hänen vespansa kyytiin? Thanen oli pakko muistuttaa itseään, että ulkona satoi tosiaan vettä. Ehkä Jamesin auto oli siinä mielessä parempi, että siinä oli katto. Oletettaen, että Jamesilla nyt ylipäätään oli autoa.
Kun M.A:n äänensävy muuttui, käänsi Thane taas kasvonsa tyttöä kohti. Pieni hymy nousi pojan huulille, kun hän kuuli Mary-Annen seuraavan lauseen. Hahaa! Ilmeisesti James oli estynyt. Thanella oli siis vielä mahdollisuus. Tyttö sulki puhelimen ja jäi hengittämään. Se seikka, että tuo puristi nyrkkiinsä Thanen puhelinta, oli pojalle ihan yksi ja se sama, sillä hän oli jälleen alkanut tekemään jonkinlaista toimintasuunnitelmaa. Hän venytteli hieman jalkojaan, suoristi niitä eteenpäin.

"Tarviitko sä sateenvarjoa?", poika kysyi sitten, ihan kuin ohimennen. Hän nimittäin arveli ettei Mary-Ann varmasti ollut kävelemässä sateenvarjon kanssa yhtään mihinkään. Jäljelle jäi toki kyyditseminen, mutta sitä poika ei nyt maininnut. Hän kuitenkin oli vaihtoehtoa tarjonnut tytölle ja oletti ehdottomasti tuon sen muistavan. Thanelle ei käynyt mielessäkään sellaista, ettäkö hänen lauseensa olisivat menneet Mary-Annen toisesta korvasta sisälle ja samaa vauhtia toisesta ulos. Ehei.
Poika kuitenkin kaivoi laukustaan esille pienen varjon, ennen kuin tyttö ehti vastata yhtään mitään. Sitä ojennettiin toisen suuntaan.
"Mulla on niin lyhyt matka, etten tarvii välttämättä sitä ite", poika lisäsi ja kohotti sitten kulmiaan.
Thanen oli vaikea olla hymyilemättä. Vaikka häntä itseään harmitti tytön puolesta se, ettei tuon päivä ollut mennyt täysin putkeen niin hän oli silti iloinen. Ikäväkyllä, ainakin tänään, Mary-Annen epäonni, oli ollut Thanen onni.

//En tiedä susta, mutta mä repeilen aina tälle pelille, kun on mun vastausvuoro XDD

Mary-Ann sulki silmänsä ja veti syvään henkeä. Okei, vaikka James ei nyt pääsisikään häntä hakemaan aivan heti, voisi tyttö kuluttaa aikaansa koululla. Ei se puolitoista tuntia nyt niin pitkä aika ollut. Tyttö voisi vaikka istua tietokoneen äärellä ja jotain sellaista.
Mutta sitten M.A taas muisti vaatteidensa kunnon. Silmät avattiin kiukkuisina ja tyttö vilkaisi vielä aamulla ollut vitivalkoista hametta, joka ei nyt tosiaankaan ollut enää valkoinen. Ei, Mary-Ann ei jäisi koululle tämän pidemmäksi aikaa. Hän lähtisi kotiin, vaikka paljain jaloin kävellen!
Thanen olemassaolo taas muistettiin, kun toinen alkoi puhua. Nörtti tarjosi hänelle sateenvarjoaan. No, sepäs oli sitten todella hienoa tosiaan. Eli pitäisikö Mary-Annen nyt sitten lähteä kävelemään tuonne sateeseen paljain jaloin ja sateenvarjon kanssa? Ajatus ei todellakaan houkutellut tätä vaaleaverikköä, mutta hän ei enää keksinyt mitään muuta vaihtoehtoja. Vaihtoehdot kun taisivat olla istuminen koululla likaisilla vaatteilla tuon nörtin vieressä tai käveleminen sateessa noin viisi kilometriä.

Cheerleader tunsi kämmenessään kovan möykyn ja muisti sen nörtin puhelimeksi. Hyi, Mary-Ann oli puristanut sitä käsissään. Nyt hänen kätensä vaatisivat välittömästi puhdistusta.
M.A suorastaan viskasi puhelimen takaisin vieressä istuvalle nörtille ja nyt katse kohdistui toisen tarjoamaan sateenvarjoon. Tämä siis oli totta, Mary-Ann joutuisi kävelemään sateessa sateenvarjon kanssa paljain varpain. Kuin Thane oikein haluaisi lisätä Mary-Annen kärsimystä itsestään.
"Ai kun kiva", blondi totesi kuivasti ja tunteettomasti, kun nörtti oli sanonut, että hänellä oli vain lyhyt matka. Nyt Mary-Annekin toivoi sitä, että asuisi aivan koulunsa vieressä, niin tällaistä ongelmaa ei olisi edes syntynyt. Hän otti Thanen tarjoaman sateenvarjon epäröivästi käsiinsä ja katseli sitä hetken aikaa varuillaan. Siitä oli pitkä aika, kun tyttö oli joutunut itse pitelemään sateenvarjoa. Tyttö kun ei yleensä liikkunut sateen aikana ulkona, ja jos kouluaamuna sattui satamaan, James kantoi sateenvarjoa Mary-Annen yllä niin kauan, kunnes tyttö pääsi koulun suojaan.

Mary-Ann vilkaisi jälleen kenkiään ja voihkaisi lohduttomana. Ehkä hän kykenisi kävelemään kengillä kotiin, jos toisestakin kengästä rikottaisiin korko. Käveleminen tosin olisi senkin jälkeen yhä vaikeaa, mutta voittaisi se nyt kuitenkin paljain jaloin kävelemisen.
Cheerleader otti ehjän kenkänsä käsiinsä ja katsoi sitä pahoittelevasti. Sitten hän tarttui kädellään kengän korkoon ja yritti vääntää sen irti. M.A ei kuitenkaan onnistunut siinä, vaan pian kenkää roikotettiin laiskasti kädessä. Vähän ajan kuluttua tyttö ojensi kenkäänsä nörtin suuntaan, kuitenkaan katsomatta tätä. "... Riko tosta korko", M.A sanoi käskevästi ja huokaisi. Oli pelkkää kidutusta katsoa, kun kalliit kengät menisivät aivan pilalle.

((Mulle tulee sellasia erilaisia tunnetiloja vaikka huvittuneisuus onki varmaan se päällimäisin Thanen takia mä koen vähän myötähäpeää, kun se on niin.. no tommonen :DD))

Thane Hart
Poika otti vastaan puhelimen, jonka tyttö ojensi hänelle takaisin (kyllä, Thane näki sen ojentamisena, sillä hän ehti napata puhelimesta kiinni ennen kuin se olisi lentänyt penkille, lattialle tai seinää päin jolloin hän vasta olisi nimittänyt tapahtumaa esineen viskaamiseksi). Thane varmisti, että siinä oli näpääimet lukossa ja kun ei ollut, toiminta suoritettiin nopeasti parilla peukalonpainalluksella. Tämän jälkeen puhelin löysi tiensä takaisin farkkujen taskuun. Pientä sateenvarjoa tarjottiin tosiaan Mary-Annea kohti ja katse pidettiin tytössä, ja ystävällinen hymy huulilla.
Oikeastaan Thanen matka ei ollut kovin lyhyt. Vespalla kesti ajaa noin vartin, jos muu liikenne meni nappiin. Tosin eipähän poika itse voinut varjoa ajaessaan edes käyttää, eli se oli hänelle nyt turha. Thanella oli lyhyt matka kuitenkin sinne, minne hänen piti mennä, hän ei ollut menossa kotiin vaan suunnitelmissa oli luistelemista kaverin kanssa. Kaverin jonka Thane oli nyt kokonaan unohtanut ja joka luultavasti odotti häntä paikalle jo.
Pojalla oli nyt tärkeämpää tekemistä, kuin muistaa sen henkilön olemassaolo. Jumankekka, hän istui koulun aulassa M.A:n kanssa!

Tyttö ojensi sitten taas kätensä ja otti vastaan Thanen ojentaman sateenvarjon.
Pojalle ei ollut tullut mieleenkään, että mikä sen kohtalo voisi olla myöhemmin. Vaikka ei sillä tosiaankaan ollut mitään väliä. Hän mieluusti lahjoittaisi M.A:lle ihan mitä tyttö sattui tarvitsemaan. Jos se nyt tässä kohtaa oli sateenvarjo, sen Thane antoi. Mitä vain mikä tekisi hänet tytön silmissä paremmaksi ja jos hän vain voisi auttaa toista. Thane parka, tuskin sateenvarjon lainaaminen häntä kuitenkaan nostaisi mihinkään valkean ritarin asemaan tytön silmissä. Niin hän kuitenkin itse nyt tuntui ajattelevan.
Thane antoi katseensa myöskin laskeutua alas, tytön kenkiin. Tuo voihkaisi, ja otti sen ehjän käteensä. Hetken aikaa tuo yritti vääntää kengästä korkoa irti, mutta ei siitä tullut mitään. Ja sitten sitä ojennettiin Thanea kohti.
'Riko tosta korko', tyttö pyysi.
Poika otti kengän käteensä, katsoi sitä hetken ja nappasi sitten oikealla kiinni korosta. Jotain hyötyä hänenkin punttisalikäynneistään, luultaavsti hän saisi koron napsahtamaan helpommin poikki mitä tyttö itse. Thane kuitenkin epäröi ja istui hetken vain paikoillaan, kädet sellaisessa asennossa, että koron murtaminen kävisi hyvin. Katse käännettiin kuitenkin vielä ehjästä kengästä takaisin Mary-Anneen. Toki, jos tuo halusi niin Thane sen kyllä rikkoisi, edelleenkin mitä tahansa enkelin eteen, mutta hänellä tosiaan oli kulkupeli. Vespa jolla pääsi kätevästi paikasta A paikkaan B.
Ehkä hän vielä ennen varmuuden vuoksi kysyisi Mary-Annelta.
"Ootko sä ihan varma, ettet tahdo kyytiä?", hän kysyi ja kohotti kulmiaan. Toinen käsi irroitettiin kengästä ja sitä näytettiin tytön suuntaan.
"Sillon tätä ei tarttis rikkoa", hän totesi.

Vaikka Thanea itseään harmitti Mary-Annen onneton tilanne eihän silti voinut olla tuntematta pientä riemua sisällään. Yhtäkkiä hän tunsi olevansa tilanteen herrana, hänellä oli mahdollisuus jota voida tarjota tytölle. Vaikka Thane pelkästä ystävällisyydestä (ja järjettömästä ihastumisesta) johtuen tarjosi tytölle kyytiä, toisi se mukanaan muutaman pienen, mukavan lisän. Sellaisia joista poika oli itse pelkästään tyytynyt unelmoimaan ja haaveilemaan.
Nimittäin JOS Mary-Ann tahtoisikin kävelemisen sijasta kyydin, tarkoittaisi se sitä, että tuo istuisi vespan penkillä Thanen takana. Ja kyllä, melko lähellä. Ja ehkä jopa joutuisi pitämään kiinni. Thanesta. Vaikka pojan päivä olikin kääntynyt mitä parhaimmaksi, oli vielä olemassa se pieni mahdollisuus, että se muuttuisi vieläkin paremmaksi.
Ja siitä syystä Thanen kasvoille varmaan jämähtäisi jonkinlainen onnellinen kestohymy pitkäksi aikaa.
Nyt kyseinen hymy kuitenkin yritettiin pitää pois, kasvoilla oli siis se hieman kysyvänlainen katse.
Jessus miten nätti Mary-Ann oli. Neito pulassa.

Kamalaa. Aivan hirvittävää. Ei sitä tunnetilaa osannut sillä hetkellä sen paremmin kuvailla. Tyttö oli juuri antanut ehjän korkokenkänsä vieressä istuvalle nörtille istuttavaksi. Mary-Ann oli maksanut noista kengistä 300 dollaria (tai siis isin rahojahan ne olivat, mutta tytön kortilla). Kengät eivät siis kovin halvat olleet. M.A oli pitänyt kengistään, siihen asti, ennen kuin toisesta katkesi korko. Ei ehjällä kengällä tekisi enää mitään, vaan se päätyisi roskikseen toisen kengän kanssa. Julmaa, julma kohtalo kauniille ja kalliille kengille. Eikä M.A sitä paitsi pistäisi jalkoihinsa paikattuja kenkiä, ehei. Hänen kenkänsä täytyivät aina olla uusia, hohdokkaita ja ehjiä. Ei tyttö sentään niin kenkiään rakastanut, että voisi pistää korjatut kengät jalkoihinsa.
Ei tässä auttaisi muu kuin mennä kaupungille ostamaan uudet kengät. Mary-Ann tahtoi uudet kengät, sillä ilman näitä kenkiä hänen kenkäkaapissaan olisi yksi tyhjä paikka. Se paikka olisi täytettävä ja mahdollisimman nopeasti, jotta tämä vaaleaverikkö olisi tyytyväinen.

Thanen kyytikysymys olisi vielä hetki sitten tullut täysin puun takaa, mutta nyt M.A oli jotenkin kummallisesti osannut varautua siihen. Olihan toinen maininnut kulkupelinsä hetki sitten. Mutta silti M.A:n reaktio ei ollut kovin... Eh, lempeä?
Tummansiniset silmät siirtyivät hitaasti nörtin kasvoille. Silmistä hehkui suunnaton inho, eikä katseestä pitänyt jäädä epäselväksi se, että Thane oli mennyt loukkaamaan Mary-Annen ylpeyttä pahemman kerran. "Ootko sä ihan typerä? Mä, Mary-Ann McAllisterkö, muka menisin jonkun... Halvan ja sivistymättömän skootterin kyytiin sun kaltaisen luuserin kanssa? Jo on herralla aikamoiset luulot!" M.A tiuskasi ja näytti erittäin pöyristyneeltä kääntäessään katseensa edessä olevaan seinään. Hän ei voinut käsittää sitä, miten muka Thane ei voinut tajuta, mitä oli juuri mennyt ehdottamaan cheerleaderille. Mary-Ann ei edes osaisi kuvitella itseään skootterin kyytiin saatika nörtin kyytiin! Pelkkä ajatuskin vain sai Mary-Annen melkein kiljumaan inhosta. Ja sitä paitsi ulkona satoi. Mary-Ann ei pääsisi edes kuivana kotiin. "Ehdotuksesi oli typerä, ajattelematon ja täysin absurdi. Ja eikös nörttien pitänyt olla fiksuja..," cheerleader mutisi viimeisen lauseensa ja näytti jälleen siltä kuin olisi syönyt sitruunan. Kyynärpää asetettiin nojaamaan polvea vasten ja tytön leuka laskeutui nojaamaan käteen. Hän ei tulisi pääsemään koululta pois ikuisuuteen!

Toinen piteli yhä Mary-Annen kenkää käsissään. "Riko nyt se korko tai mä survasen sen kengän läpi sun päästäs", M.A tiukkasi ilkeästi ja huulia väännettiin mutrulle. Hän ei voinut olla ajattelematta nörtin äskeistä kyytitarjousta. Siis miten toinen edes kehtasi kysyä moista! Cheerleaderilta, jolla oli enemmän valtaa koulussa kuin muilla cheerleadereilla Catherinen jälkeen. Pöyristyttävää, ennenkuulumatonta! Thane ei tainnut olla selvillä asemastaan. Mary-Annen pitäisi luultavasti muistuttaa toista siitä, että kenelle Thane saisi vapaasti puhua ja kenen seurassa toinen pysyisi tuppisuuna niin kauan, kun toiselle annettaisiin lupa puhua.

M.A kiinnitti sitten huomionsa kopiseviin korkoihin, jotka lähestyivät Mary-Annea sekä Thanea. Pian kulman takaa tuli esille kaksi rikasta pentua, jotka hihittelivät keskenään. He vaikenivat nähdessään Mary-Annen tuiman ilmeen, mutta sitten tytöt katsahtivat cheerleaderin ulkoasut, jolloin tytöt eivät voineet olla tirskumatta. Mutta luoja varjele miten tyttöjen ilme muuttui, kun ne näkivät kenen kanssa Mary-Ann istui. Sitten tytöt vain purskahtivat kovaääniseen nauruun ja peittelivät kasvojaan vihkosilla, joita he pitivät käsissään.
Jos katse voisi tappaa, olisivat nuo kaksi tyttöä jo kuolleet.
"Mä haluan kotiin. Heti", Mary-Ann painotti viimeisintä sanaansa ja nousi tikkuna ylös sohvalta. Hänen paljaat varpaansa eivät pitäneet kaakelilattian kylmyydestä, mutta sitä tyttö ei pahemmin huomannut vihaisuutensa lomasta. "Sä viet mut kotiin nyt heti." Se ei ollut pyyntö, se oli käsky, jota Thanen pitäisi totella.