10 days today

// rikee ja akemi ! hittasin, hittasin ja hittasin, niin saat valittaa.

Siitä eräästä keskiviikosta oli kulunut jo muutama viikko, kun Lucas ja Akemi istuivat jälleen Lucaksen huoneessa – tosin, tällä kertaa hieman erilaisissa tunnelmissa, kuin silloin.

Tummatukkainen poika istui pöytänsä äärellä ja pyöri 180 astetta tuolillaan vähän väliä naputellessaan samalla tietokonettaan, jonka hiljainen hurina oli sillä hetkellä näppäimien nakutuksen lisäksi ainut ääni koko huoneessa. Pian pöydällä lepäävistä kaiuttimista alkoi kuulua musiikkia: Lucaksen laajan musiikkimaun mukaan se myös heittelehti genreissä laidasta toiseen.
Muutama yksinäinen auringonsäde tunkeutui sälekaihtimien läpi ja valaisi huonetta. Alkoi olla iltapäivä, ja muutenkin pilvinen taivas ei tänään antanut auringolle oikeutta paistaa.

Ilma ei siltikään ollut mitenkään viileä, pikemminkin päinvastoin, jopa epämiellyttävän painostavan tuntuinen. Lucaksen valkea t-paita tuntui liimautuvan kiinni selkään, vaikka toinen ikkuna olikin avattu niin auki, kuin vain oli mahdollista - ilma oli kuitenkin raskas, eikä pienikään tuulenvire tuonut helpotusta kuumuuteen.

"Millasta musiikkia sä edes kuuntelet?" Lucas kysyi rikkoen hetkellisen hiljaisuuden, pyörähtäen penkillään niin, että pystyi katsomaan sängyllä makaavaa Akemia.
"Lady GaGan lisäksi", skeittari jatkoi ja virnisti haroessaan tummia hiuksiaan. Toisinaan iltaisin yksin ollessaan, Lucas mietti vieläkin sitä keskiviikkoa, jolloin Akemi oli ensimmäistä kertaa tullut heille, ensimmäistä kertaa nähnyt hänen sisaruksensa – ja millaisen vaikutelman kaikki olivat toisilleen luoneet. Tomas ja Emilio suhtautuivat jota kuinkin normaalisti tyttöön, mutta silloin, kun Akemi ei katsonut, näki Lucas pienen epäilyksen veljiensä silmissä. Gilda sen sijaan heitteli Akemille peittämättömän myrkyllisiä katseita, muttei koskaan vaivautunut sanomaan mitään. Se oli Lucaksesta epämukavaa ja vaivaannuttavaa, mutta hän uskoi, että ajan kanssa se lievenisi. Ainakin toivottavasti.

Poika pyörähti takaisin tietokoneensa puoleen ja hetken ruutua tuijotettuaan alakerrasta kantautuva huuto pysäytti hänen ajatuksensa.
"Ai, äiti huutaa", Lucas mutisi naurahtaen hetkeksi, kun naisen ääni huusi jotain alakerrasta espanjaksi.
"Käyn kattomassa mitä sillä on asiaa", jätkä totesi ja hypähti sitten penkiltään, vilkaisten nopeasti vielä Akemiin, ennen kuin katosi huoneensa ovesta.

Ainakin heidän – Lucaksen ja Akemin – välinsä olivat selvinneet, edes jotenkuten.

Akemi Rayworth oli löytänyt hyvän asennon Lucaksen sängyllä - hän makasi poikittain Lucaksen sängyssä ja jalat olivat suorina vasten seinää. Hänellä oli yllään tummansiniset henkselishortsit ja valkoinen, kirjailtu paita, jonka alta taas pystyi erottamaan mustan topin. Asu oli kevyt, mikä olikin loistava valinta ilmaan nähden. Silti hänellä oli hivenen kuuma. Ehkä se johtui vain Lucaksen huoneesta... Tosin ikkuna oli auki, joten se ei voinut johtua vain Lucaksen huoneesta.
Akemin mustanruskeat silmät katselivat kattoa ja hän pyörittele pienesti päätään sivulta sivulle kuin yrittäen keksiä itselleen jotain fiksua tekemistä. Lucaksen sängyllä makaamisen lisäksi.
"Hmm", tummatukka totesi ja kallisti päätään sen verran, että pystyi vastaamaan Lucaksen katseeseen. Tyttökin virnisti. "Tanssittavaa. Öö. Mitäs näitä nyt on olemassa... Pittbull, Daft Punk- Daft Punk oli tehnyt nii upeet musat siihen uuteen Troniin", Akemi puheli hyväntuulisesti ja heilutteli nyt jalkojaan. "En mä muista nimiä", hän sanoi lopulta ja kohautti kevyesti olkiaan.

Aasialaistyttö kuuli myös vaimeaa huutoa ja pian Lucas jo totesi äitinsä huutavan. Nopeasti nuorukainen oli kadonnut huoneesta ja Aki jäi hetkeksi aikaa paikoilleen.
Akio oli kotiutettu viime viikolla, tosin... Kotiutettu ei tainnut olla oikea sana, sillä sillähän tarkoitettiin 'päästämistä pois sairaalasta'. Sairaalan lääkärit olivat nimettäin päättäneet, ettei Akio ollut voimissaan päättämään omista asioistaan, joten vanhempien käskettiin päättämään jatkosuunnitelmasta. No... Ayuki, perheen äitinä, päätti pistättää poikansa hoitoon. Nyt Akio oli ollut seinien sisällä ja pysyisi siellä hullujen huoneella, kuten Akemi, Arata ja Asao sitä kutsuivat, vielä kolme viikkoa. Akemi ei uskonut, että sellainen hoitomenetelmä olisi toimiva ja olikin ollut ideaa vastaan. Jälleen huutoa Rayworthien talossa, mutta yleensä Akemi pakeni silloin Lucaksen luokse. Eipä tarvinnut ainakaan kuunnella oman äidin huutoa...

Sitten tyttö kuuli äänen, joka kuului aina silloin, kun uusi meseikkuna aukesi. Akemi ei kuitenkaan liikahtanut, sillä hän ajatteli kyseessä olevan joku Lucaksen kavereista. Kun meseikkuna kuitenkin alkoi pitää ääniä kuin jatkuaakseen vielä pitkäänkin, käännähti tyttö kyljelleen ja nousi pois sängyltä. Hän pistäisi Lucaksen 'Poissa' -tilaan, niin tytön ei tarvitsisi kuunnella meseikkunoiden piipittämistä enää.
Akemi istuutui Lucaksen tuolille ja oli hakemassa oikeaa sovellusta esille, mutta hän ei malttanut olla katsomatta, kuka Lucakselle oli oikein alkanut kirjoitella.

Mesen keskusteluikkuna avautui ja ikkunan vasemmassa yläkulmassa luki 'Paloma'.

//Lolol, sä saat kyllä ropettaa Palomalla mesessä XDDD

Samaan aikaan Madridissa..

Paloma heilutteli paljaita jalkojaan ja nosti ne sitten pöydän päälle ristiin pyöritellen paria tummanruskeaa, miltei mustaa hiussuortuvaa sormensa ympärillä. Ruskeat silmät tutkailivat tietokoneen näyttöä ja harhailivat siellä täällä. Musiikkia säädettiin kovemmalle ja pää alkoi hitaasti nyökkäillä biisin tahdissa ja huulet tapailivat sanoja.

Tytön tylsistyneeksi muuttunut ilme kirkastui, kun mesen online-listalla näkyi Lucaksen nimi. Hän ei ollut hetkeen puhunut pojan kanssa – eivät vain olleet sattuneet koskaan samaan aikaan paikalle. Muuten he vaihtoivatkin melko tiiviistikin kuulumisia, jos eivät mesessä, niin skypessä sitten. Sitä paitsi viimeksi Lucas oli kysellyt parin kuvan perään, joten hän voisi vallan hyvin lähettää ne nyt tuolle.

Ikkuna klikkailtiin auki ja sormet naputtelivat nopeasti tervehdyksen.

Paloma sanoo:
Moi !
Mites sulla menee siellä rapakon takana? ;D
Nii ja viimeks sä kyselit niitä kuvia, niin tässä olis

Viimeisten kirjoitettujen sanojen jälkeen Paloma jakoi muutaman valokuvan Lucakselle: pari otosta heidän suuresta kaveriporukastaan eräällä hiekkarannalla, kuva Lucaksesta ja tummasta espanjalaispojasta, Theosta, sekä viimeisenä kolme kuvaa, joissa Lucas virnuili hyväntuulisesti kameralle Paloma kainalossaan.

// no tulipa tästä täyttä sontaa!

//.. No entäs tää mun vastaus sitte :--DDDD

Akemin sisälmyksissä muljahti pahasti, kun tytön mieli oivalsi tilanteen. Paloma, eikös se ollut Lucaksen exän nimi? Silloin mustanruskeat silmät alkoivat lukea tekstiä keskusteluruudussa. Tämän täytyisi olla se Paloma, siitä tyttö oli liiankin varma. Ainakin mesekuvan perusteella kyseessä oli espanjalainen tyttö ja toinen kyseli Lucaksen kuulumisia. Skeittarityttö istui aivan liikkumatta paikoillaan ja tuijotti keskusteluikkunaa ilmeettömästi silmiään räpäyttämättä.
Miksi Akemi tunsi tällaista? Hänen mielensä tuntui olevan tulessa ja huono adrenaliini alkoi virrata tytön suonissa. Eikä hänen oloaan helpottanut lainkaan se, kun Paloma alkoi lähetellä Lucakselle kuvia. Tyttö siristeli silmiään ja toi päätään lähemmäs näyttöä nähdäkseen pienikokoiset kuvat tarkemmin, mutta hän ei nähnyt kuin hahmoja. Ei kasvoja. Jokin alkoi kaivaa Akemin sisuksia vain entisestään, eikä hänen sormensa malttanut olla painamasta hiirellä 'hyväksy' kohtaa. Pian kuvat alkoivat lataantua ja tyttö odotti pahinta.

Pian hän jo tajusi katsovansa valokuvaa Lucaksesta ja Palomasta, jotka suorastaan säteilivät onnea. Molemmilla oli leveät virneet kuvassa, ja Paloma näytti kuvissa epäreilun kauniilta ja haluttavalta. Akemi sen sijaan näytti jokaisessa hänestä otetusta valokuvassa vain vihaiselta ja vastenmieliseltä, eikä lainkaan tyttöystäväehdokkaalta.
Aasialaispiirteinen tyttö kurtisti lopulta kasvojaan ja yritti tukahduttaa sisällä vellovat tunteensa. Se tuntui kuitenkin mahdottomalta ja nyt hänestä tuntui, että hän tarvitsisi happea. Raitista ilmaa. Se oli huoneesta loppunut jo aikoja sitten. Aki nousi tuolilta ja suuntasi ikkunalle avaten sen kokonaan auki. Sitten hän jo sujahti ikkunasta ulos, Romeroiden katolle. Aurinko tuntui paahtavan täysillä taivaalta ja hetkessä tyttö tunsi vartalonsa nihkeäksi.

Akemi ei ymmärtänyt itseään, varsinkaan reaktiotaan äskeiseen tilanteeseen. Lucashan oli nyt Akemin kanssa, ja Paloma oli kaukana Espanjassa. Mutta... Jos Lucaksen ja Paloman välillä ei olisi pitkää välimatkaa, niin yrittäisiköhän Lucas uudemman kerran Paloman kanssa?
Skeittari oli kompastua jalkoihinsa, mutta onnistui pitämään tasapainonsa. Akemi oli tekemässä tietään kohti tikkaita, joiden avulla hän pääsisi katolta alas ja juoksemaan pakoon tänä epämukavaa ja ahdistavaa tilannetta.

// eheheh

Lucas oli auttanut äitiään saamaan tietokoneensa taas kuntoon: vaikka Celia Romero oli käytännönläheinen nainen ja hallitsi myös kaikenlaisten koneiden käytön, ei hän ollut jostain syystä saanut nettiä toimimaan. Ja tunnetusti myös helposti hermonsa menettäneenä Celia oli ehtinyt repiä jo puolet hiuksistaan pois päästään, ennen kuin alentunut huutamaan nuorimman poikansa apuun.

Tummatukkainen poika haroi hiuksiaan ja nauroi äitinsä ilmeelle.
"Se johtu vaan tosta päivityksestä", Lucas selitti espanjaksi äidilleen, "kunhan se on viiden minuutin päästä päivittäny sen, niin painat ok ja se toimii."
Celia mutisikin jotain, mistä Lucas ei saanut selvää ja hätyytteli sitten poikansa takaisin vieraansa luokse miettien samalla, pitäisikö hänen kutsua Akemikin syömään. Akemi oli kuitenkin Lucaksen tyttöystävä, ja vietti paljon aikaa heidän luonaan – mutta siltikään Celia ei tiennyt tytöstä käytännöllisesti katsoen yhtään mitään. Vain sen, mitä Lucas oli suostunut sanomaan, ja se oli hyvin vähän. Totta kai hän äitinä halusi tutustua poikansa tyttöystävään!

Jos Lucas olisi tiennyt äitinsä ajatuksista, hän olisi käskenyt tuota unohtamaan koko jutun – viime kerta oli vieläkin liian hyvin muistissa, vaikka siitä olikin jo aikaa. Skeittari oli päättänyt, että suorittaisi uusinta esittelyn jonkun ajan päästä, kun kaikki olisivat jo miltein unohtaneet sen viime kertaisen, sillä Lucas ei halunnut mitään uusintaa siitä. Gilda näytti vieläkin niin hapanta naamaa nähdessään vilauksenkin Akemista, että poika toisinaan mietti, milloin sisko kävisi Akemiin käsiksi – ja tunne tuntui olevan molemmin puolinen.

Portaat päästivät tömähdyksiä nuorukaisen jalkojen alla, kun tuo loikki yläkertaan hymyillen huvittuneesti äitinsä hölmöydelle. Oven kahva painettiin alas ja Lucas astui sisään avaten juuri suunsa pahoitellakseen häiriötä, mutta kun silmät eivät tavanneet Akemia missään, skeittarin otsa kurtistui ja tuo vilkaisi vielä varmuuden kerraksi ympärilleen.
"Akemi...?" Lucas kysyi hienoista epäröintiä äänessään. Minne tyttö oikein oli mennyt?

Lucas palasi takaisin käytävään ja vilkaisi vessan ovea: se ei ollut lukossa, joten tuskin Akemi sielläkään oli. Hän käveli uudestaan huoneeseensa, katseli ympärilleen ja huomasi ikkunan olevan työnnetty kokonaan auki sen sijaan, että se olisi ollut vain puoliksi raollaan, kuten se oli aiemmin ollut.
Jätkä hypähti ja kulmat painuivat syvempään kurttuun, kun tuo paikansi Akemin huojumassa heidän katollaan.
"Öö, Akemi? Mitä sä oikein teet?"

Varmasti Lucas hylkäisi Akemin siltä samalta istumalta, jos jätkällä olisi mahdollisuus saada Paloma takaisin. Aki ei pitänyt itseään ollenkaan haluttavana tai kauniina, eikä varsinkaan tyttöystäväehdokkaana. Tummatukka ei osannut arvostaa itseään, ja sen pystyisi todellakin huomaamaan tytön tämän hetkisistä ajatuksista. Hän häviäisi melkeinpä kenelle tahansa tytölle kaikissa mahdollisissa kilpailuissa; kuka olisi kaunein, kuka olisi ystävällisin, kuka olisi tyttömäisin... Akemista noita piirteitä ei tuntunut saavan esille juuri mitenkään. Tai no, kyllä Akemi osasi ystävällinen olla, tarpeen tullen, mutta hänestä kuka tahansa ihminen ei ansaitsisi sitä. Akemille pitäisi ensiksi todistaa olevansa tytön ystävällisyyden arvoinen.

Aasialaistytön ajatukset törmäsivät sitten seinään, kun hän kuuli tutun äänen kutsuvan häntä. Mustanruskeat silmät kääntyivät katsomaan taakseen ja ne tavoittivat pian Lucaksen kasvot. Akemi nyrpisti hivenen nenäänsä ja käänsi kulmat kurtussa päänsä takaisin eteen.
"Pakenen, miltäs näyttää", Akemi totesi kiukuspäissään Lucakselle ja onnistui pian pääsemään tikkaiden luo. Tummatukka tunsi, kuinka hänen mielensä tahtoi alkaa huutaa kaikkea vastenmielistä suusta, mutta ensiksi tyttö onnistui pidättelemään itseään. Kunnes ei enää mahtanutkaan itselleen mitään. "Et sä kuitenkaan tahdo olla mun kanssa, mut sä et vaa kehtaa myöntää sitä. Mut onneks mä voin sanoo tän ääneen, niin sun ei tarvi. Ei sun tarvi teeskennellä, että pitäisit musta sillä tavalla, koska se on mahdotonta. Mä teen meille molemmilla palveluksen ja lähen."
Akemi tunsi kurkussaan epämiellyttävän tunteen ja pian vatsanpohjassa alkoi velloa ikävästi. Äsköinen kiukku ja turhautuneisuus alkoi muuttaa muotoaan surullisuudeksi ja alakuloisuudeksi. Tyttö kuitenkin puri sitkeästi huultansa ja ryhtyi laskeutumaan tikkaita pitkin alas.

Suojamuuri. Se oli noussut tytön ympärille. Sisimmissään hän nimittäin oli pelännyt, että jos hän jatkaisi Lucaksen kanssa yhdessäoloa, 'välirikko' tuntuisi vielä entistä pahemmalta. Akemin mielestä oli ollut fiksua pistää tälle heidän jutulleen nyt jo piste, niin häneen ei sattuisi. Tyttö oli kuitenkin ollut tässä jälkimmäisessä asiassa väärässä - häneen nimittäin sattui. Sattui niin paljon, että tyttö tahtoi vain kadota pimeyteen ja olla siellä niin kauan, kunnes hän ei enää muistaisi Lucaksen olemassaoloa.
Tämä oli niin kauhea tunnetila, ja juuri tämän takia tyttö oli yrittänyt vältellä tällaisia suhteita niin pitkään kuin mahdollista. Ei hänestä olisi seurustelusuhteeseen, vaan tyttö jäisi vanhaksipiiaksi sydäntään suojelemaan.

Lucaksen kulmat kurtistuivat, poika haroi ymmärtämättömänä tummanruskeita hiuksiaan ja tuijotti Akemin perään, joka yksinkertaisesti kertoi pakenevansa. Ja sen jälkeen selitti jotakin aivan käsittämätöntä, mitä jätkä ei saanut lyhyessä hetkessä sisäistettyä.
Akemi sanoi, ettei hän halunnut olla tytön kanssa? Ettei hän välittänyt tuosta? Että hän teeskenteli? Kun sanat ajatuksien myötä upposivat hitaasti Lucaksen tajuntaan, espanjalainen tunsi kiukun kuohahtavan suonissaan – miten Akemi kehtasi väittää, että hän teeskenteli tunteensa tyttöä kohtaan? Jos hän teeskentelisi, hän olisi voinut aloittaa sen aivan yhtä hyvin jo silloin, kun he ensimmäisen kerran tapasivat. Miksi hän muka haluaisi tehdä tytölle mitään sellaista? Millaisena ihmisenä Akemi häntä oikein piti?

Mutta ennen kaikkea, mikä helvetti Akemiin oli yhtäkkiä iskenyt? Ennen kuin Lucas oli lähtenyt käymään alakerrassa äitinsä luona, kaikki oli ollut hyvin. Normaalisti. He olivat vain olleet, Akemi oli maannut sängyllä ja skeittari itse oli istunut koneella. He olivat jutelleet, ja saaneet juuri aiemmin välinsä takaisin kuntoon kaiken sen epämääräisen säätämisen jälkeen. Ja nyt Akemi oli pimahtanut, ja ajatteli, ettei Lucasta kiinnostunut paskan vertaakaan. Tarkoittivatko nuo sanat nyt muka sitä, että juuri kun kaikki oli alkanut olla selkeämpää ja paremmin, Akemi jätti hänet?

"Wou wou", Lucas huusi voimistuneella äänellä, kun Akemi oli jo ehtinyt tikkaille.
"Mitä sä oikein selvität?" Hienoinen ärtymys kuulsi äänestä, jos oikein tarkkaan kuunteli ja ajatteli.
"Miten sä voit edes puhua tuollasta? Väittää, että mä teeskentelen?" Lucas jatkoi levittäen kätensä ymmärtämättömänä. Ärtymyksen tilalle oli noussut epäusko: kuvitteliko Akemi todella sitä, mitä oli sanonut? Tarkoittiko tyttö sanojaan?
"Epäiletkö sä mua?" Lucas jatkoi tuijottaen kiinteästi Akemia, "epäiletkö sä mua ja mun tunteita?" Epäusko jatkui ja nyt pitkänhuiskea nuorukainen tyytyi vain pudistelemaan aavistuksen omaisesti päätään.
"Voitko sä selittää mulle. Mä en ymmärrä, miks sä käyttäydyt noin. Miks sä puhut tollasta?"

Ennen kuin Akemi ehti laskeutua tikkailta alas Lucaksen näkymättömiin, hän ehti sanoa nuorukaiselle vielä yhden lauseen. "Painu sä vaan koneelles muistelee vanhoja Paloman kanssa." Näiden sanojensa jälkeen, mitkä hän oli sylkenut suustaan raivoisaan sävyyn, tyttö laskeutui nopeaan tahtiin tikkaita alas. Hänen silmänsä olivat vesittyneet epämiellyttävällä tavalla ja sydän hakkasi kiivaasti rinnassa. Skeittarin teki mieli hakata päätään edessä olevaan seinään, ja oikeastaan hän löikin päätään, muttei seinään, vaan tikkaiden metallirunkoon. Tällä hetkellä hän halusi tuntea kipua kuin potea särkyneen sydämen aiheuttamia tuntemuksia.

Onni ei kuitenkaan ollut matkassa. Alas oli matkaa enää vain pari vaivaista senttiä, kun jokin Akemin laskeutumisessa meni pieleen. Akemin henkselit jäivät jotenkin ihmeellisesti kiinni tikkaisiin, ja se oli tummatukalle aivan liikaa. Tyttö jäi paikoilleen tikapuille ja puristi tikkaiden metallitankoa tiukasti. Hän painoi otsansa viileää metallitankoa vasten ja odotti kuin kuolemaantuomittu tuomionsa täyttymistä.
Kohtalonivaa. Elämän ironiaa. Maailman vittuilua. Tästä tilanteesta keksisi vaikka minkälaisia lauseenparseja. Akemista tuntui, että tämä oli hänelle langetettu tuomio - kärsiä ne kaikki itse aiheutetut ongelmatilanteet, eli kohdata ne silmästä silmään. Hän oli halunnut paeta epämiellyttävästä tilanteesta, mutta selvästi jollain korkeammalla taholla oli ollut jotain sitä vastaan. Aasialaistyttö oli sanonut pahasti Lucakselle, ja hän olisi mielellään halunnut kadota paikalta mahdollisimman pian, mutta se ei ollutkaan niin helppoa kuin tyttö oli olettanut sen olevan.
Siinä tyttö nyt roikkui, kiinni tikapuissa, eikä tyttö halunnut irrottautua tikkaista irti sitten millään. Hänen rystysensä olivat valkoiset kaikesta siitä puristusvoimasta, jota tyttö sillä hetkellä käytti. Maahan oli tosiaan enää vain pari hassua senttiä, mutta silti hän ei voinut yrittää irrottaa itseään irti tikkaista.

Ehkä... Ehkä olisi ollut kaikista fiksuinta vain pysytellä Lucaksen huoneessa ja kysyä Lucakselta tilanteesta. Niin, hyvä se nyt tässä vaiheessa oli miettiä sitä toista vaihtoehtoa. Oikeastaan oli harvinaista, että tyttö edes mietti toista vaihtoehtoa. Yleensä hän vain pidättäytyi siinä ensimmäisessä, eikä halunnut uskoa, että tilanteen selvittämiseksi olisi olemassa toinenkin vaihtoehto. Akemi oli aina tähän asti luullut, että hänen ensimmäiseksi mieleen tullut olettamus piti paikkansa, mutta nyt tyttö epäili ajatusmaailmaansa. Mitä jos kaikki ei ollutkaan niin kuin tyttö luuli? No hyvä on, hyvä on, Akemi valehteli hieman itselleen. Kyllä hän aivan hyvin tiesi, että joskus hänen vetämänsä olettamukset saattoivat olla turhankin yliliioiteltuja. Aki ei vain tahtonut uskoa olleensa väärässä.
Nyt hän kuitenkin toivoi olevansa väärässä olettamuksiensa kanssa. Ja hän halusi päästä vapaaksi näistä tikkaista...

//... Voi luoja. Toivottavasti saat edes jotenkin selvää mun ajatusmaailmasta :--DDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDD

// joo oo hiljaa ja kato tätä :---D

Lucaksen naama näyttäisi aivan samalta, jos häntä lyötäisiin puupalikalla päähän, kuin miltä hän näytti nyt. Akemin sanoista selvästi erottuva raivo sai nuorukaisen kavahtamaan ja maininta Palomasta sai skeittarin entistäkin enemmän hämilleen. Mistä Akemi nyt oli Paloman tähän mukaan vetänyt?

Askeleet pysähtyivät katolla ja Lucas jäätyi niille sijoilleen tuijottamaan katon reunan taakse kadonnutta Akemia. Poika yritti parhaansa mukaan käsittää, mitä oli juuri tapahtunut, mutta hän ei vain saanut ajatuksiaan joko selkeään järjestykseen, tai sitten Akemi oli pimahtanut. Lucas, mies kun oli, omisti kai sellaiset putkiaivot, ettei virittäytyminen japanilaistytön alati vaihteleville mielialoille yksinkertaisesti ollut mahdollista. Mitähän hän oli oikein tehnyt tai sanonut väärin? Lucas yritti muutaman hetken miettiä, mutta ei yksinkertaisesti keksinyt yhtään mitään (eikä hänelle liiemmin tullut mieleenkään käydä sillä kuuluisalla tietokoneella, josta Akemi oli puhunut).

Kun Lucas oli aikansa saanut mietittyä tyhjänpäiväisyyksiä, poika otti muutaman askeleen kohti katon laitaa ja kurkkasi alas, yllättyen näkemästään siinä määrin, että ruskeat silmät laajenivat ja suu loksahti auki. Miksi helvetissä Akemi roikkui heidän tikapuissaan vielä? Eikö kaiken järjen mukaan tytön olisi pitänyt juosta jo jossakin kaukana, eikä edelleen riippua heidän takapihallaan?
"Akemi, mitä helvettiä sä oikein touhuat?" Lucas kysyi kohottaen toista kulmaansa yhtä aikaa sekä epäilevänä että hämmästyneenä. No, mitä hän oli olettanut? Että Akemi oli lähtenyt lätkimään. Se ei olisi ollut sinällään mitään uutta, että tyttö olisi vain kadonnut selvittämättä edes sen kummemmin, miksi oli lähtenyt.

Lucaksen äänen kantautuessa skeittaritytön korviin Akemin teki mieli tukehduttaa itsensä siltä samalta istumalta. Hän pidättikin hengitystään, tosin vain parin vaivaisen sekunnin ajan, kunnes hän jo henkäisi keuhkonsa tyhjiksi. Lopulta, useiden hetkien jälkeen, tummatukka kallisti päätään taaksepäin niin paljon, että hänen katseensa kohtasi Lucaksen silmät talon katon laidalla.
"Miks sä oot pyytänyt Palomalta kuvii siitä ja susta?" aasialaistyttö kysyi sitten tarpeeksi kovalla äänellä, jotta Lucas varmasti kuuli myös sen äänensävyn, jota Akemi oli käyttänyt. Ja se äänensävy oli kaikkea muuta kuin hyväntahtoinen tai viaton; se nimittäin oli täynnä katkeruutta ja mustasukkaisuutta. "Siellä se nyt on niitä lähetelly sulle, aika söpöö.." Viimeisimmän lauseen tyttö nurisi hiljaa itsekseen ja laski viimein katseensa tikkaiden kohtaan, johon hänen toinen henkselinsä oli jäänyt kiinni. Aki ryhtyi kiskomaan sitä vihastuneena irti, sillä nyt tilanne oli mennyt liian ahdistuneeksi.

Sitten vapaus koitti - henkseli irtosi! Akemi ehti juuri henkäistä helpottuneena, kunnes tajusi, ettei ollut varautunut lainkaan laskeutumiseen. Liian nopeasti maa tuli vastaan, mihin tyttö oli tömähtänyt takapuoli edellä. Nyt Aki ulisi kipeää takapuoltaan samalla, kun iloitsi siitä, ettei pudotus ollut ollut liian korkea. Tosin tämäkin pudotus oli sattunut melkosesti. Mustelmalla tästä kyllä varmaankin selvittäisiin.

//Lalalalallaaa

Lucas tuijotti alaspäin kallistaen päätään odottavasti – ensiksi tuntui, ettei Akemilla ollut pienintäkään aikomusta vastata hänelle, mutta lopulta tyttö puhui. Ja kieltämättä jätkä yllättyi toisen sanoista melkoisesti, kulmakarvat kohosivat ja suu raottui.
"Häh?" oli ainoa asia, jonka espanjalaispoika sai suustaan irti: mistä helvetistä Akemi oikein horisi? Palomasta ja jostain kuvista... Täytyi myöntää, etteivät Lucaksen aivot sillä hetkellä juurikaan käyneet kaikkein kovimmilla kierroksilla, ja kesti tovi jos toinenkin, ennen kuin skeittari tajusi, mistä hänen tyttöystävänsä oikein puhui. Huvittunut naurahdus karkasi pojan suusta ja tuo tukahdutti sen samoin tein parhaansa mukaan käteensä – Akemin mustasukkainen äänensävy oli jotenkin kovin... suloinen. Tai jotain.

"Kiva että sä tykkäät musta niin paljon, että oot mustis", Lucas huikkasi tytölle, mutta käänsi sitten kasvonsa vakavaan perusilmeeseen – Akemista ei koskaan tiennyt, tyttö saattoi vaikka vetää herneet nenään siitä, että Lucas pilaili tuon kustannuksella. Eipä se toisaalta ensimmäinen kerta olisi, eikä sen puoleen varmasti myöskään viimeinen.
"Me ollaan kavereita", Lucas selitti hetken kestäneen hiljaisuuden jälkeen, "se, että ne kuvat on siltä ajalta, kun oltiin vielä yhdessä, ei merkkaa mitään."
Sanat olivat harvinaisen totta: Lucaksella ei enää ollut muita tunteita kuin kaveruutta Palomaa kohtaan, eikä varmasti ollut tytölläkään. He olivat siirtyneet jo elämässään eteenpäin ja unohtaneet menneisyyden – ei Lucas voinut varmaksi sanoa, miten asiat olisivat, jos hän asuisi vielä San Diegon sijaan Madridissa. Mutta hän asui San Diegossa, ja Paloma asui Madridissa, ja Lucas seurusteli Akemin kanssa ja Paloma Theon kanssa ja tässä kuviossa ei ollut kerrassaan mitään epäselvää, ei ainakaan Lucaksen pään sisällä.
"Me ollaan jo siirrytty eteenpäin", Lucas tokaisi vielä katsellen reunan yli, sulkien suunsa juuri kiinni, kun Akemi väkivalloin repi itsensä irti tikkaista ja tipahti maahan.

Tömähdys ja sitä seuraava korvia raastava parkuminen sai Lucaksen irvistämään, kun jätkä hyppäsi katon laidan yli ja liukui varsin tyylikkäästi tikkaat alas (monen vuoden harjoittelun tulos, samanlaiset tikapuut oli ollut Madridin talossakin), kumartuen Akemin puoleen.
"Sä se et osaa olla satuttamatta itseäs", Lucas motkotti otsa kurtussa tytölle, "sattuiko suhun pahastikin?"

"--ei merkkaa mitään." "Me ollaan jo siirrytty eteenpäin."
Juuri nuo Lucaksen sanat soivat replaylla aasialaistytön mielessä, kun hän voivotteli kipeää takapuoltaan. Tietenkin tyttö tiesi nuo sanat todeksi, ei hän ruvennut lainkaan epäilemään Lucaksen sanomisia. Mutta silti, se oli tuntunut pahalta, kun Akemi oli saanut nähdä niitä kuvia ajalta, jolloin Lucas oli ollut yhdessä Paloman kanssa ja kuvien perusteella heillä oli ollut oikein mukavaa toistensa seurassa...
Akemin teki mieli taas läimäyttää itseään, mutta ennen kuin hän ehti sen tehdä, hän huomasi Lucaksen tulleen alas tytön vierelle. Tummatukka punastui helakasti ja puristi huulensa tiukasti kiinni toisiinsa. Mitä, häpesikö tyttö tosiaan käytöstään? Kerta se on ensimmäinenkin.

"..." Aki ei pystynytkään sanonut mitään ja hän vältteli kaikin keinoin Lucaksen katsetta. Hän toivoi voivansa muuttua näkymättömäksi, paeta tästä tilanteesta, mutta se ei ollut enää mahdollista - tytön pakoyrityshän oli epäonnistunut ja nyt Lucas seisoi hänen vieressään.
Mitä tyttö aikoisi nyt tehdä? Hänen olisi pakko vielä joku päivä avata suunsa ja... Ja sanoa ääneen eräs asia, jota tyttö ei miellään sanonut. Sen sanan sanominen ääneen... Ei ollut yhtään tytön tapaista. Mutta tämä tilanne tosin hieman edellytti sitä, jos tyttö tahtoi saada välinsä taas kuntoon Lucaksen kanssa.
Kuinka itsepäinen Akemi osasikin olla! Jos hän olisi edes hieman avannut silmiään silloin, kun hän näki ne kuvat Palomasta ja Lucaksesta, tyttö ei olisi heti ensimmäisenä ryhtynyt pakenemaan, vaan hän olisi kenties yrittänyt selittää tilannetta itselleen ja kysyä asiaa suoraan Lucakselta. Mutta ei, Akemi oli vain halunnut paeta paikalta ja kadota jäljettömiin rypemään huonossa olossa yksinään.
Tyttö ei tosiaankaan osannut olla 'suhteessa'. Hän tarvitsisi tähän vielä monen kuukauden koulutuksen, ennen kuin tyttö edes osaisi ajatella asiaa myös Lucaksen näkökulmasta.

"... Sori..." skeittarityttö mutisi aivan hiiren hiljaa ja toivoi jossakin määrin, ettei Lucas olisi kuullut hänen anteeksipyyntöään. Akemi ryhtyi hiljakseen nousemaan maasta ja pudisteli käsillään takapuolestaan pois kaikenmaaiman ruohonkorret ja lehdet. Edelleenkään tyttö ei kyennyt katsomaan Lucasta silmiin, koska se olisi liian noloa ja nöyryyttävää kaiken tämän jälkeen.

// no johan on laatutekstiä minulta....lolol.

Lucas oli erottavinaan pienen punan kohoamisen Akemin poskille – espanjalaispoika ei voinut uskoa silmiään, todellako Akemi Rayworth punastui? Se ei ollut järin ominaista tytölle, mutta toisaalta, toinen oli varsinainen tuuliviiri (sen Lucas oli päässyt jo useampaan otteeseen todistamaan), joten ei se sinänsä välttämättä ollutkaan niin suuri ihme. Mitä paremmin ihmisiin tutustui, sitä enemmän heistä paljastui uusia ja erilaisia puolia, eikä Akemi ollut mikään poikkeus tämän kohdalla.
Nuorukainen omalla tavallaan ymmärsi tytön mustasukkaisuuden, mutta se, ettei toinen luottanut häneen tuon enempää, kirpaisi kyllä mieltä hieman, vaikkei sitä ääneen sanottukaan. Lucas oli kuvitellut mielessään, että he olivat päässeet jo yli näistä vaiheista, mutta näemmä hän oli väärässä. Jätkä yritti muistutella itselleen, että tämä oli harvinaisen uutta Akemille, tämä oli myös omalla tavallaan uutta hänelle, ja kyllä ajan kanssa kaikki selkiytyisi. Siihen Lucas ainakin halusi uskoa.

Skeittari oli ehtinyt juuri kumartua paremmin tytön puoleen toistaakseen kysymyksensä, kun yhtäkkiä hän saikin anteeksipyynnön. Se oli niin yllättävää, ettei ollut kovinkaan kaukana, ettei Lucaksen leuka tipahtanut jonnekin ruohonjuuritasolle, mutta hyvin pian ilme oli sulanut hymyyn. Kyllä tämä tästä selkiytyisi, aivan varmasti.
"Hei", Lucas sanoi kallistaen päätään ruskeiden silmien pysyessä Akemissa, "ens kerralla sä voit kysyä multa ilman, että tarttee juosta katolle ja tipahtaa sieltä perse eellä maahan."

Poika veti tytön käden omaansa puristaen sitä nopeasti, samalla kun huulet painautuivat ohikiitäväksi hetkeksi toisen suupieleen. Se ei ollut mikään pitkä suudelma, pelkkä hipaisu ennemminkin, mutta Lucas toivoi sanoilla ja pienillä teoilla rakentavansa suurempaa luottamusta heidän välilleen – niin, että Akemikin avautuisi, koska toisinaan tuntui, ettei aasialaistyttö voinut kertoa hänelle kaikkea, ei voinut tai ei halunnut ja se häiritsi Lucasta. Tai se, että toinen vältteli häntä (kuten nyt), oli äärimmäisen ärsyttävää ja sen lisäksi myös turhauttavaa.

Akemin sydän pauhasi yhä kovaäänisesti rinnassa ja kasvot pysyivät punaisina. Lucas sanat jäivät taas ikävästi tytön mieleen, koska juurihan Aki oli itsekin kyseisen asian mielessään tajunnut; ei hän voisi aina jatkuvasti yrittää paeta tilanteista, jotka eivät menneet niin kuin hän olisi halunnut. Se oli lapsellista, vastuutonta ja saattoi loukata toista osapuolta. Kyllä, Akemi kyllä hahmotti tekojensa seurakset vallan hyvin, mutta piilotti tunteensa visusti muilta. Hän saattoi sitten illan pimeimpänä hetkenä päästää ne yhtenä tunteenpurkauksena ulos.
Pitäisikö tytön muka oikeasti, ihan aikuisten oikeasti, kertoa tunteistaan ääneen Lucakselle? Jotta Lucas saisi tietää, miltä Akista tuntui ja milloin? Tuo ajatus kuulosti hirveältä, yksityisyyden rikkoamiselta! Mutta... Se taisi kuulua tähän, mitä Lucaksen ja Akemin välillä nyt oli.
Voihan helvetin kuuskymmentä...

"En mä.. En mä osaa", Akemi puuskahti sitten hämmentyneenä ääneen ja alkoi haroa hiuksiaan, kun Lucas oli tarttunut häntä kädestä ja suukottanut suupielelle. Se oli saanut Akemin viimeinkin havahtumaan. "Mä en oo helppo ihminen, m-mä tiedän sen. Mutta mä.. Mua.. Mua ei saa painostaa", tyttö päätyi sitten ähkäisemään epämääräisesti ja kurtisteli kulmiaan kuin yrittäen puristaa viimeisimmätkin ajatukset ulos.
Katse hakeutui sitten eksyneesti Lucakseen, mutta melko nopeasti Akemi kokosi itsensä ja pian katse oli jo vahvempi ja pienellä tavalla jääräpäinen.
"... Miks sä olit pyytänyt Palomalta niitä kuvia?"
Noniin, nyt sitä sitten puhuttiin ääneen, kun Lucas oli kerta niin pyytänyt.

Lucas oli tottunut siihen, että hänelle avauduttiin – hän oli tottunut Paloman kanssa siihen, että he puhuivat toisilleen kaikista asioista maan ja taivaan välillä. Heidän välillään ei ollut mitään salaisuuksia. Sen takia Lucakselle oli uutta, että hän ei ymmärtänyt Akemin käytöstä, ettei hän ymmärtänyt toisen sanoja tai tekoja (ainakaan niiden tarkoitusperiä). Paloman mielialat ja tunteet hän oli tunnistanut yhdellä vilkaisulla, yhdestä ainoasta eleestä hän osasi sanoa, millä mielellä tyttö oli ollut – iloinen, surullinen, väsynyt, turhautunut, ja sama päti myös toisinpäin.
Se oli syy, jonka takia Lucas oli tässä tilanteessa hieman ja hieman enemmänkin hukassa. Mutta nuorukainenkin kyllä oletti, että hän oppisi ymmärtämään – että jonakin päivänä hän osaisi lukea Akemin kasvoilta tuon tunteet.

Ehkä se olikin skeittarin ongelma. Se, että hän oletti kaikkien tyttöjen olevan samanlaisia kuin Paloma, ainakin jollakin tasolla – sillä tasolla, että yhteiselo menisi yhtä jouhevasti. He eivät olleet Paloman kanssa koskaan riidelleet, jos olivat, se oli ollut pientä sanasotaa, joka oli päättynyt yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. He olivat olleet toistensa parhaat kaverit. Siihen Lucas oli tottunut, ja siitä syystä hän ei pärjännyt hänen ja Akemin suhteessa niin hyvin, kuin olisi voinut pärjätä.

"Ei se mitään", Lucas sanoi hymähtäen kevyesti, ei pettyneesti eikä turhautuneesti, se oli vain hymähdys, "kyllä mä ymmärrän", vaikkei todellakaan ymmärtänyt. Poika yritti parhaansa, hän yritti ymmärtää, ettei Akemi osannut avautua ehdoitta ja kertoa omista tunteistaan selkeästi puhumalla, mutta toisinaan se oli aivan järkyttävän hankalaa.

Pojan katse oli hetken kysyvä, kun Akemin katse muuttui jotenkin erilaiseksi. Äsken se vain harhaili, oli epäröivä ja kuin eksynyt, mutta nyt se näytti jollain tapaa jääräpäiseltä. Kun japanilaistyttö esitti kysymyksensä, Lucas kohautti olkapäitään.
"Koska me ollaan edelleen kavereita", jätkä totesi hitaasti kohauttaen harteitaan uudestaan, "kyllä kai sullakin on kuvia sun kavereista?"
Oikeastaan äskeiset sanat skeittari kiskaisi hatustaan – hän ei todellakaan tiennyt, miksi hän oli pyytänyt Palomalta niitä kuvia, nyt kun tarkemmin mietti. Sen takia, että heillä oli ollut silloin hauskaa, ja vaikka he eivät enää seurustelleetkaan, he olivat silti kavereita, ja kyllähän kavereista sai olla valokuvia kertomassa muistoja, eikä saanutkin?

Akemi tarkasteli Lucaksen kasvoja oikein pitään ja analysoi tarkasti mielessään kaiken, mitä Lucas hänelle vastasi niistä kyseisistä valokuvista. Lucaksen sanoissa tuntui olevan jotain keksityn oloista, mutta Akemi ei jostain syystä jäänyt siihen kiinni. Oikeastaan... Ei tyttö jaksanut enää edes miettiä koko asiaa, koska se asia oli aivan turhanpäiväinen. Kyse oli vain valokuvista, ei mistään muusta vakavammasta. Akemi oli kilahtanut pelkkien valokuvien takia, koska valokuvissa Lucaksella ja Palomalla oli ollut varmasti ratkiriemukasta keskenään. Mitä sitten? Oli Akemilla ja Lucaksellakin ne omat hetkensä, jolloin he nauroivat mahat kippurassa toisilleen. No big deal, Akemi oli vain tällainen äkkipikainen luonteeltaan, ja Lucaksen olisi parasta tottua siihen. Ainakin toivottavasti Lucas tottuisi tai muuten heidän suhteensa tulisi jatkossakin olemaan... Eh, tällainen epämääräinen?
Anti olla...

"Ihan sama", Aki totesi silmiään pyöräytellen kuin yrittäen samalla unohtaa äskeisen. "Mulla on nälkä. Lähetää mäkkii", skeittarityttö ehdotti - tai oikeastaan päätti ja tarttui päättäväisesti Lucaksen ranteesta kiinni lähtien kiskomaan toista mukaansa. "Sulla on kai rahaa?"
Sen todettuaan tyttö kääntyi katsomaan skeittarinuorukaista ja virnisti tällä leveästi, tyypilliseen tapaansa.

Ja kaikki oli jälleen hyvin, ainakin hetken aikaa. Siihen saakka, kunnes aasialaistyttö keksisi uuden asian, jonka takia hän voisi vetää herneet nenäänsä. Tyttö kun ei ollut mistään helpommaista päästä, ja Lucas tiesi sen varmasti liiankin hyvin.

//lalalala happy ending~