Lazy Days

//Neidin asukokonaisuus ♥

Jälleen kerran oli koittanut aivan otollinen ilma Lucy Campbellille, joka oli onnistunut homehtumaan pari päivää kotonaan sävellystensä parissa, joten ehkä oli jo aikakin lähteä haukkaamaan raitista ilmaa. Ja miksi sitten ilma oli kerta niin otollinen Lucylle? Sen vuoksi, koska ei ollut liian kuuma, muttei liian kylmäkään, ja blondille tuo tarkoitti vilpoista shortsikeliä. Silloin hän jaksaisi lorvia ulkona vaikka koko päivän ja mikä olisikaan parempi paikka viettää sunnuntaita kuin lähellä sijaitseva ranta?

Tämän idean keksiessään neito oli tunkenut päiväkirjansa, penaalinsa, paperilehtiön, juomapullon, avaimet ja kännykän valkoiseen rantakassiinsa ja vielä ennen lähtöään jättänyt pienen paperilappusen keittiönpöydälle, johon oli kirjoittanut olevansa rannalla ja tulevansa viimeistään kahdeksalta kotiin.
Vanhemmille oli nimittäin jotenkin kerrottava, minne hän oli kadonnut sillä välin, kun nämä olivat rehkimässä töidensä parissa sairaalassa. Hän olisi voinut lähettää molemmille tekstiviestin, mutta suosi enemmän paperilappusia, sillä oli niin tottunut kirjoittamaan käsin, joten oikeastaan kännykkä oli hänelle aivan turha esine. Olihan sellainen hyvä omistaa ystävien takia. Mutta mielummin tyttö käytti messengeriä tai jotain muuta vastaavaa, jolla voisi jutella vaivattomasti ja nopeasti näiden kanssa.

Rannalle kävellen lähtenyt Lucy pääsi pian päämääräänsä ja joutui kuitenkin harmikseen todeta, että ihmismäärä oli yhtä hirmuinen kuin yleensäkin. Ihmiset makasivat aivan kiinni toisissaan, kuin sillit suolassa, ja lapset juoksivat edestakaisin veden ja kuivan maan välillä.
Onneksi hän ei kuitenkaan ollut suunnitellut menevänsä mukaan tuohon massaan vaan majoittautui istuskelemaan rannan viereisellä lenkkipolulla olevalle penkille. Sieltä näki aivan yhtä hyvin meren kuin itse rannaltakin, joten se kelpasi hyvin Lucylle. Rantakassi laskettiin viereen penkille ja sieltä kaivettiin esiin penaali ja päiväkirja, johon hän alkoi kirjoittaa aamustaan ja tästä hetkestä. Tosin lähinnä vain tuntemuksista ja ympärillä olevista asioista.
"... Meriveden maukas tuoksu ja nenän edestä lenkkeilevien miesten ällö Axen haju.." vaaleaverikkö kirjoitti lyijytäytekynällään päiväkirjansa puhtaalle sivulle nyrpistäen pienesti nenäänsä tuoksulle, joka onneksi haihtui nopeasti. Sillä jos se ei olisi haihtunut, olisi hän ehdottomasti vaihtanut paikkaa! Hän sai nimittäin hyvin helposti päänsärkyä kyseisestä tuoksahduksesta, varsinkin kun monet miehet käyttivät sitä aivan liikaa.
Neito nosti katseensa päiväkirjasta kauniin siniseen mereen ja hiplaili avonaisten hiustensa latvoja mietteliäänä. Mitäköhän vielä hän voisi kirjoittaa tästä vielä toistaiseksi keskeneräisestä päivästä?
Lucy oli niin keskittynyt mietteisiinsä, ettei tiedostanut häntä lähestyvää skeittilautajengiä, joka hänen kohdalle päästyään vain viuhahti ohitse, jota hän säikähti sitä niin paljon, että tiputti päiväkirjansa ja penaalin maahan, jonka sisältö levisi tielle. Tyttö katsoi murhaavasti poikien perään, jotka olivat huomanneet tilanteen ja naureskelivat keskenään tapahtuneelle.
Törkeää. Eikö tämän päivän lapsille ole opetettu minkäänlaisia tapoja? Mutta eihän se näiden vika ollut, että hän oli tiputtanut kirjoitusomaisuutensa maahan. Ehei, se oli hänen vikansa. Mitäs hän oli jäänyt haaveilemaan ja sulkenut kokonaan mielestään ympärillä hyörivän maailman. Aivan varmasti nuo pojat olivat hyvin ystävällisiä ja kivoja, mutta halusivat vain esittää kovaa ollessaan porukassa.
Blondi huokaisi ja nosti takapuolensa ylös penkistä siirtyen noukkimaan kyniä takaisin penaaliin.
"Vittusaatanaperkelehelvetti", tyttö kirosi taukoamatta mielessään ja kiitti onneaan, ettei kukaan pystynyt kuulemaan hänen rumaa kielenkäyttöään.

--aim hierr~ :>

Pogue Griffits ei herännyt tänään kotoaan. Sillä hänen omassa asunnossaan suoritettiin remonttia, kuten myös monessa muussakin huoneistossa, kyseisessä rakennuksessa. Syypäänä olivat vuotavat putket. Urheilija oli joutunut tekemään väliaikais muuton takaisin vanhempiensa järjettömän suureen taloon.
Hän oli asettanut kellon herättämään kahdeksalta aamulla, mutta Tyronilla oli muita suunnitelmia ja Pogue saikin tältä iloisen herätyksen kello 7.14
Tyron oli hakenut keittiöstä kaksi kattilan kantta ja hiippaillut hiljaa Poguen sängyn viereen. Kun Ty oli varma, ettei isoveikka ollut hereillä, hän kalisutti kansia tämän korvien vieressä, kunnes Pogue karjahti ja tippui sängyltä lattialle. Ajojahtihan siitä seurasi. Tyron pakeni räkäisesti nauraen Pogueta, joka tosin itsekin nauroi, samalla kun uhkaili vetävänsä toiselta nirrin pois.
Heidän kotiapulaisensa Millie melkein kaatui kumoon kun Ty juoksi suuna päänä, eikä edes katsonut eteenpäin. Po sen sijaan pysähtyi tämän kohdalle ja sai Millieltä merkitsevän katseen joka kieli, että heidän pitäisi olla hieman hiljempaa sillä Barbara nukkui vielä. Veljekset suuntasivat melkein peräkanaa keittiöön syömään aamiaista, nuorempi valitsi murot ja vanhempi paahtoleivän sekä omenan.

Klo 15.20

Peseytymisen ja sängen ajamisen jälkeen urheilija puki päälleen pelkät vihertävän ruskeat shortsit, hän ei tarvinnut muuta. Ilma oli sen verran sopiva ja koska hän oli menossa rääkki lenkille, niin siinä tulisi vielä lämpimämpi kuin tällä hetkellä oli. Hiukset sidottiin ponnarilla kiinni ja lenkkarien narujen sitomisen jälkeen Pogue poistui rakennuksesta, kohti pasific beachia.

Matka keskustasta rannalle sujui pienoisesta ruuhkasta huolimatta ilman ongelmia ja vei karkeasti arvioituna kaksikymmentä minuuttia. Tarkkaa aikaa ei oikein voinut sanoa, sillä urheilija ei ottanut mukaansa kelloa. Yleensä matkan varrella tuli vastaan jotain tuttuja ihmisiä, joiden kanssa pysähdyttiin juttelemaan hetkeksi, mutta tällä kertaa ei ollut ketään tuttua näköpiirissä, ainakaan siten, että hän olisi nähnyt.
Tuttuun tapaan ranta oli täpösen täynnä väkeä, koko hiekkaranta oli kuin muurahaiskeko. Pogue ei viihtynyt noin suuressa ruuhkassa, vaan tuli mielummin siihen aikaan kun oli rauhallisempaa. Mutta ei sillä ollut tällä hetkellä niin väliä, eihän hän ollut tullut rannalle uimista tai auringon palvontaa varten, vaan lenkkiä.

Hänen ohitseen suhahti pieni kauhua ja sekasortoa aiheuttava lauma skeittareita, jotka eivät väistäneet ketään vaikka onnistuivatkin säikyttämään penkillä istuneen tytön niin, että tämän kirjoitusvihko, sekä penaali putosivat hiekkaan. ''Katsokaa vähän minne suhahtelette nulikat!'' ärähdettiin katu apinoiden perään ja Pogue pelastavana ritarina asteli tämän tytön luokse.
Urheilija kyykistyi ottamaan pari kynää maasta ja hymyili vaaleaverikölle hurmaavaa hymyään, ojentaen ne tälle ''Kas tässä näin'' ja tarjoutui auttamaan tyttöä hiekalle levinneiden tavaroiden noukkimisessa. Käteen noukittiin kyniä, kumeja sun muuta mitä muuta mitä penaalista nyt olikaan tippunut.

Lucy noukki kyniään ja pari kumia maasta vilkuillen vähänväliä, että hänen muut tavaransa olivat vielä tallella penkillä, sillä se tästä vielä puuttuisi, että joku ottaisi ja varastaisi ne hänen huomaamattaan. Mutta tällä hetkellä se tuntui täysin todennäköiseltä, olihan hänelle jo ehtinyt sattua kaikenlaista. Ilmeisesti tänään hänen yllään paistoi epäonnen tähti, joka aiheutti kaiken tämän.
Kynät ja kumit sujautettiin takaisin penaaliin ja juuri kun hän luuli keränneensä kaikki, tuli joku vieras miehenalku hänen luokseen ja luovutti hänelle lisää kyniä.
Voi helvetin kuustoista! Ne olivat sitten päässeet karkaamaan odotettua pidemmälle!
Hajamielisen oloisesti neito otti vastaan loput penaalinsa sisällöstä ja suorastaan survoi ne takaisin sen sisään, jonka jälkeen huokaisi äänettömästi ja nosti harmaat silmänsä auttajaansa loihtien kasvoilleen mitä kauneimman hymynsä kiittääkseen tätä. Mutta jostain syystä se tuntui hyvin epätyydyttävältä tavalta kiittää. Normaalit ihmiset viskelisivät kiitos -sanaa toisensa jälkeen ja kiittäsivät ääneen onneaan siitä, että saivat jonkun auttamaan tällaisessa tilanteessa. Ja sitten toteaisivat, että eivät olisi varmastikaan selviytyneet ilman auttajaansa.
Mutta Lucylla ei ollut kyseistä mahdollisuutta. Hän ei osannut puhua. Hän halusi kyllä osata, enemmän kuin mitään muuta, mutta ei vain osannut.

Pienen, melkein huomaamattoman hetken aprikoituaan tyttö nosti etusormensa ylös pyytääkseen toista odottamaan pari sekuntia, jotta voisi kiittää tätä paremmin, selvemmin. Niinpä hän nousi ylös, käännähti laukkunsa puoleen jonka sisään laittoi päiväkirjansa ja penaalin (kunhan oli ensin ottanut penaalista yhden tussin, tällä kertaa punaisen käteensä) ja vaihtoi ne piirustuslehtiöön josta avasi tyhjän aukeaman ja alkoi kirjoittamaan siihen jotain.
Nopean kirjoittamistuokion jälkeen blondi käännähti auttajaansa päin ja näytti lehtiötä, jossa luki kauniilla käsialalla hänen repliikkinsä: "Kiitos avusta! Oli kovin ystävällistä auttaa neitoa hädässä ♥"
Hän oli aluksi meinannut kirjoittaa sitä typerää jaarittelua, voi kuinka hän olisikaan selvinnyt ilman tätä, mutta jätti sen suosiolla pois, eihän se pitänyt paikkansa. Olisi hän itsekin selvinnyt urakasta, mutta vain hukannut yhden neljäsosan penaalinsa sisällöstä.
Vasta nyt neito huomasi putsata polviaan, joihin oli tarttunut hiekanjyviä, mutta piti samalla näkyvillä lehtiönsä sivua auttajalleen, jos vaikka tämä ei olisikaan tajunnut tai ehkäpä ehtinyt lukea sitä.

Pogue katsoi sivusta kun vaaleahiuksinen neito sulloi kynänsä puolittain väkivaltaisesti takaisin sinne mistä ne olivat tippuneetkin, eli penaaliin ja hymyili hieman huvittuneesti, joskaan ei pilkkaavasti. Kiitokseksi pienestä avunannostaan tyttö hymyili hänelle hurmaavasti, hetken aikaa Pogue odotti ääntä, mutta kun sanoja ei kuulunut tytön suusta, hän oletti kiitoksen 'kuuluneen' siinä. Hän ihmetteli hieman, miksei tyttö puhunut mitään, ehkä toisella oli kurku kipeänä tai jotain. Poguelle ei tullut näet mieleen miettiä sitä vaihtoehtoa, että tämä olisi mykkä.

Urheilija oli jo nousemassa ylös, jatkaakseen matkaansa eteenpäin, kun tämä vaaleaverikkö nosti sormensa pystyyn ja hän kyllä älysi, että tämä pyysi odottamaan hetkisen, joten Pogue nousi ylös toisen perässä, muttei lähtenyt vielä minnekään.
Kun tyttö kirjoitti nopeaan tahtiin jotain vihkoonsa, Pogue katsoi tätä kiinnostuneena. Pian hän pääsikin näkemään mitä toinen oli raapustellut, "Kiitos avusta! Oli kovin ystävällistä auttaa neitoa hädässä ♥" Po hymyili tyttöselle ystävällisesti, ''Eipä tuo mitään'' koska hänessakin oli utelias puoli, ei urheilija voinut olla kysymättä tytön puhumattomuudesta, ''Saako kysyä mikset puhu ollenkaan?'' heti kysyttyään sen, mieleen nousi vaihtoehto, että toinen olisi mykkä, mutta nyt kun se oli jo sanottu ei voinut enää mitään.

Sitä paitsi.. olihan hyvä mahdollisuus, että hän oli myös väärässä.

Pogue mietti myös, että pitäisiköhän hänen esittäytyä. Kuuluihan se kuitenkin hyviin tapoihin, ''oon muuten Pogue Griffits'' urheilija paljasti ja hymyili jälleen. ''Hauska tavata'' lisättiin vielä loppuun. Hän rohkeni olettaa, että saisi kuulla tytön nimen ilman kysymättä, vai eihän sitä aina tiennyt mitä voisi olettaa.

''Saako kysyä mikset puhu ollenkaan?'' oli kysymys, joka sai Lucyn puhaltamaan ilmat keuhkoistaan liioitellun hitaasti ja suupielet yrittivät laskeutua murheellisemman ilmeen paikkeille, mutta tyttö pakotti ne pysymään paikoillaan ja yritti näyttää siltä, ettei kysymys ollut ollenkaan niin paha kuin luulisi.
Vaikka hän olikin hyväksynyt mykkyytensä ja tiesi täsmälleen, että ihmiset kysyisivät, miksei hän puhu, ei hän ollut kuitenkaan ollut näiden vuosien aikana vieläkään tottunut tähän kysymykseen. Se tuntui aina yhtä tuskalliselta, mutta miksi sitä ihmistä syyttämään kun tämä on kuitenkin utelias olento?
Blondi käänsi lehtiön itseään kohden ja veti yli edellisen sanomisensa ja kirjoitti sen alapuolelle uuden huultaan purren, joka oli hyvin yleistä hänelle. Mutta se ei merkinnyt sitä, että hän olisi stressaantunut tai mitään sellaista. Hän vain oli omaksunut tuon tavan itselleen ja teki sitä melkein tiedostamattaan.

Hetken raapusteltuaan käänsi hän jälleen lehtiön uutta tuttavuutta kohden.
"Olen mykkä." luki lehtiössä, johon ei ollut edes viitsitty viskaista hymiötä tai vastaavaa saadakseen asian kuulostamaan ei niin raskauttavalta. Mutta se oli hänelle hyvin raskas asia, joten mitä turhia yrittää saada siitä ei niin vakavan kuuloinen asia?
Sitten kaapin kokoinen herrasmies esitteli itensä, jolloin Lucy käänsi jälleen lehtiön puoleensa ja vaihtoi uuteen sivuun, johon raapusti vastauksensa: "Hauska tutustua. Olen Lucy Campbell."
Hetkinen... Toinen näytti etäisesti hyvin tutulta.. Ehkä hän oli tavannut tämän jossain? Tai ehkä he kävivät samaa koulua? No, aivan sama, mistä hän saattaisi tuntea toisen, sillä siitä olisi otettava nyt ja heti selvää!
"Käytkö sattumoisin Aston High -nimistä koulua? Nimesi kuulostaa tutulta ja olen saattanut nähdä sinut jossain." neito näytti kirjoitustaan, jonka oli kirjoittanut oman esittelynsä alapuolelle.

Tämähän oli mielenkiintoista. Ehkä tämä päivä oli kääntymässä sittenkin hyväksi pienten kompastuskivien kautta.

Kun suloinen hymy tytön kasvoilla laantui ja tämän henkäys oli silloin Pogue tiesi kysyneensä epämiellyttävän kysymyksen. Urheilija vei kätensä päänsä tasolle ja hieraisi niskaansa muutaman kerran, toinen käsi oli shortsien taskussa.
Pogue uskalsi kuitenkin uskoa kysymättä, ettei toinen ollut loukkaantunut hänen kysymyksestään, vaikka eihän sitä ikinä tiennyt. Hän oli törmännyt sellaiseenkin ihmiseen, nimittäin serkkuunsa, joka veti herneplantaasin sievään nenäänsä, pienimmästäkin negatiivisesta lauseesta. Eikä välttämättä tarvinnut edes olla muuta kuin yksi väärä sana ja johan oli Melanie kiukuttelemassa, mutta ei siitä sen enempää.
Kaappimainen köriläs katsoi kun itseään monta senttiä lyhyempi tyttönen kirjoitti jotain vihkoonsa ja odotti tämän näyttävän vihkoaan hänelle, laskien kätensä takaisin alas, housujen toisen puolen taskuun.

Eipä kulunut kuin pieni hetki ja blondi käänsi lehtiön taas Pota kohden, hän luki tekstin nopeasti ja nyökkäsi sitten vaitonaisesti, mutta hymyili kuitenkin rohkaisevasti. Griffits oli sitä mieltä, ettei ollut väliä oliko ihminen ylipainoinen, mykkä, kuuro, sokea, anorektinen, millainen vain. Olihan hänkin ollut ruipelo pätkä, vaikka siitä olikin jo vuosia aikaa.

Ai kävikö hän astonia? Tummatukkainen nyökkäsi vastaukseksi, ''Joo, käyn kolmatta luokkaa siellä. Voi hyvinkin olla, että olet nähnyt, olen jalkapallo joukkueen pelinrakentaja.'' siitä yleensä astonin ihmiset hänet tunnistivat, tai sitten Griffits-sukunimen perusteella. ''Oletan, että säkin käyt astonia? Millä luokalla olet?'' Pogue hymyili tuttavallisesti ja katsoi Lucy Campbellin sinisiä silmiä.
Urheilijan takaa hölkkäsi mustatukkainen mies, joka päästyään Poguen kohdalle lämäytti tätä takaraivoon ja jatkoi pysähtymättä matkaa. Kääntyen kuitenkin juoksemaan hetkeksin takaperin, niin, että näki Poguen reaktion. ''Rex pentele!'' huudahdettiin nauravaisella äänellä, hän kumartui nappaamaan hiekasta pienen kiven ja heitti sen Rexiä kohden, joka kääntyi taas oikein päin jatkaten matkaansa. ''Hemmetti soikoon..'' naureskeltiin, tummatukka oli hänen ystävänsä, entinen astonlainen joka oli vaihtanut koulua.

--joo, laatu +10 kellonaikaxD

Eli hän tosiaankin oli nähnyt tämän koulussa! Mutta Lucy ei tajunnut mitään jalkapallosta ja vielä vähemmän sen pelinrakentajista sun muista termeistä, joita siinä käytettiin, joten miehenalun pieni tarkennus oikeastaan johdatti häntä vain kauemmas siitä mielikuvasta, jonka oli juuri saamassa.
Ei, ei hän osannut yhdistää tuota nyt jostain syystä mihinkään. Ei nimeen, ei klikkiin, eikä mihinkään muuhunkaan. Tosin klikki nyt oli jo hyvin pääteltävissä. Ei tuollainen kaapin kokoinen komistus kuuluisi mihinkään muuhun kuin urheilijoihin. Rikkaat pennut saattoivat vielä olla yksi mahdollisuus, mutta tyttö oli 99.99999999...% varma, että tämä kuului siihen hieman korkeammalla olevaan, toiseksi vaikutusvaltaisimpaan klikkiin.

Jälleen kynä alkoi luistaa uudella paperinsivulla kun Lucy kirjoitti vastaustaan toisen kysymyksiin ja näytti sitten aikaansaannostaan. "Käyn. Olen toisella vuosiluokalla ja klikitety taviksiin."
Okei, ei hänen olisi tarvinnut kertoa klikkiään, mutta ei voi mitään. Tehty mikä tehty. Hänellä vain oli sellaisia kokemuksia, että jokainen urheilija, johon hän oli törmännyt niin oli kadonnut kuin tuhka tuuleen kun oli kuullut, että hän kuuluikin vain taviksiin, eikä ollut lähelläkään koulun kermaa. Mutta minkäs sille voi? Hän olisi voinut kuulua rikkaisiin vanhempiensa rahojen takia, mutta koska hän on outo (=eli ei osaa puhua) niin taviksista tuli hänen paikkansa.
Eihän se haitannut, ei sitten lainkaan! Tavikset olivat hänen tavoin tavallisia ihmisiä, joilla ei ollut yhtä päättömiä juttuja kuin kerman tytöillä ja harvat heistä käyttivät koko aamunsa siihen päättäen mitä laittoivat ylleen ja varmistellen että meikit ja hiukset olivat varmasti niin viimeisen päälle laitetut.

"Ja kun käännän selkäni niin voit lähteä karkuun. En pistä pahakseni." olisi Lucyn tehnyt mieli vielä kirjoittaa, mutta jätti sen kuitenkin kirjoittamatta, sillä koki sen melko epäystävälliseksi repliikiksi ja silloin toinen aivan varmasti lähtisi lipettiin.

Poguesta oli erikoista puhella mykän ihmisen kanssa, hän ei ollut ennen törmännyt kehenkään Lucyn kaltaiseen neitokaiseen ja pitikin tätä vaaleaverikköä mielenkiintoisena. Mahtoi kuitenki olla aika rankkaa, kun ei kyennyt kommunikoimaan samalla tavalla kuin monet muut 'tavalliset' nuoret.
Ruskeat silmät seurasivat tarkkaan siron käden liukumista paperilla ja kun kynästä kuului pieni raaputus taulua vasten, samalla kun siitä syntyi tekstiä hänen luettavakseen.

Lucy ojensi paperin jälleen häntä kohti ja siinä lukeva teksti oli pian käyty läpi. Että taviksissa? Pogue kieltämättä ihmetteli hieman, miksi tuo seikka oli mainittu, muttei välittänyt asiasta. ''ai kakkosella? Oonkin sua sitten vuoden vanhempi'' kaappimainen köriläs hymyili oikein leveästi ja ystävällisesti.
Mistäköhän hän voisi jutustella Lucylle? Ehkäpä small talkkia pitäisi jatkaa vielä hetken aikaa, jotta näkisi olisiko heillä jotain yhteisiä mielenkiinnon kohteita joista saisi juttua aikaiseksi. Pogue oli erittäin ihmisläheistä ja seurankipeää sorttia, että oli nyt jo jäämässä hölöttämään Lucyn kanssa pidemmäksikin aikaa.
Poguelle ei ollut mitään väliä oliko tyttö kermaa vai 'luusereita' ja meinasikin ensin jättää mainitsematta asiasta, mutta kun otti huomioon joidenkin astonilaisten naurettavan jyrkät mielipiteet klikkiasioista hän tuli toisiin aatoksiin ja päätti sittenkin tuoda mielipiteensä julki.

''Mua ei sitten noi klikki asiat kiinnosta pätkän vertaa..'' hän aloitti todella tahdikkaasti, mutta väläytti pienen virnistyksen perään. ''Mua kiinnostaa ihmisten luonne, eikä muut asiat.. esimerkkinä mun paras kaveri on rokkari.. Sellanen pahuksen rääväsuu törppö, että oksat pois, mutta mitä parhainta seuraa.'' lisättiin naurahtaen. Käsi vietiin niskan taakse ja takaraivoa rapsutettiin hetken aikaa.
''Että silleen.. Ajattelin vaan ilmottaa, kun jotkut tuolla astonissa on aika mustavalkosia mieleltään...'' Pogue iski vielä silmäänsä Lucylle.

''Kun sä joudut kirjoittamaan paljon muutenkin, niin jaksatko tehdä sitä vielä niinkuin vapaa-aikanasikin, runojen tain vastaavien muodossa?'' Toivon mukaan Lucya ei häirinnyt hänen tuttavallisuutensa.

Lucy katseli hämmentyneenä urheilijaa, joka ilmoitti hyvin suoraan, ettei välittänyt klikeistä tuon taivaallista.
Vau.. Hän ei ollut koskaan kuullut kenenkään kermalaisen sanovan tuollaista! Ehkäpä urheilijan komistuksilla oli sittenkin aivot, tai ainakin osalla, ja ehkäpä hänellä olisi mahdollisuuksia kermalaiseen komistukseen ja-
Hys! Mitä helvettiä Lucy? Et voi yleistää, että nyt yhtäkkiä kaikki olisivat yhtä suopeita alempiklikkisiä kohtaan kun kerta Pogue oli. Älä elättele turhia haaveita, neiti idiootti. Toivomustähteäkään ei enää ole, joten.. Turhien haaveiden elättely oli nyt kaikkea muuta kuin järkevää.
Mutta Pogue ei tiennytkään sitä, kuinka iloiseksi tämän sanat Lucyn tekivätkään. Häntä kohdeltiin aivan kuten tavallista ihmistä. Ihmistä, jolla myös oli tunteet ja tätä pidettiin tasa-arvoisena muiden kanssa. Mutta toistuisiko sama sitten koulussa? Niin.. Uskaltaisiko Pogue tulla puhumaan hänelle myös siellä?
Se olikin sitten aivan toinen juttu, jota mykkä tyttö uskalsi epäillä suuresti. Eihän kukaan halunnut tahrata mainettaan jonkun toisen takia.
.... Hän ainakin tahrisi jos olisi tarvetta.

Aluksi Lucy meinasi kirjoittaa vastauksen toiselle lehtiöönsä, mutta päätyi sitten lopulta nyökkäämään ymmärtäväisesti ja loihti pienen hymyn huulilleen.
Ehkä se tosiaankin oli sitten niin. Kun kerta Poguen ystävä oli rokkari ja tämän puheista päätellen tämä liikkui paljon ystävänsä kanssa, olivat nämä myös erottamattomia koulussa. Eli klikit eivät ainakaan hallinneet tuon nuorukaisen elämää täysvaltaisesti.
Kun urheilija sitten esitti kysymyksen, pudisteli neito päätään ja aloitti lehtiöönsä kirjoittamisen tussillaan, jonka hetken kuluttua käänsi komistuksen puoleen.
"En. Sävellän hyvin paljon pianon ja erityisesti huilun kanssa. Se on hyvin vapauttavaa ja musiikki auttaa pakenemaan arjen rasituksia :)" oli teksti, jonka tyttö oli kirjoittanut vastaukseksi toiselle.
Nopeasti, ennen kuin Pogue ehti edes kommentoida asiaan mitään, käänsi Lucy lehtiön itseään kohden ja veti tekstinsä yli, jonka alle kirjoitti vielä: "Sinä varmaankin urheilet enemmän kuin kirjoitat? En nimittäin usko, että sinun kaltaisellesi, urheilulliselle miehelle, runojen kirjoittelu olisi harrastus :D"

Lucy näytti varsin hämmästyneeltä, mutta kyllähän Pogue sen ymmärsi. Ei hän kovinkaan montaa kermalaista tiennyt, jotka eivät välittäneet paskaakaan klikki-systeemistä. Hänellä oli siihen hyvä syykin. Hän muisti vallan hyvin sen ajan kun oli vielä niin sanotusti nörtti, eli pikkuinen ruipelo joka ei uskaltanut laittaa vastaan muille.
Poguen tämän hetkinen mielipide Lucysta oli kiinnostava nuori neito.
Nyt kun hän oli tullut maininneeksi Percyn niin Poguelle tuli mieleen, että he voisivat vaikka mennä viikonloppuna jonnekin rantabileisiin ja vaihtaa taas viihteenpuolelle. Meno menisi luultavasti niin ranttaliksi, että jos hauskasti kävisi niin he päätyisivät taas putkaan. Tämä ajatus sai urheilijan naurahtamaan hiukan ja hymyilevän mietteilleen.

Tyttönen raapusti taas vastausta hänelle, kommunikoiminen tämän kanssa oli huomattavasti hitaampaa kuin muiden ja uskoi sen ärsyttävän vaaleaverikköä suunnattomasti. Kyllä häntä ainakin rasittaisi, joten ei voinut kuin ihailla toisen pirteyttä.
Tämä siis sävelsi ja soittikin vielä. ''Vai pienon ja huilun, ne ovat hienoja taitoja osata. Kuinka kauan olet sitten oikein soittanut?'' Po hymyili ja vastasi tälle sukkelaan. ''varmasti auttaakin.'' hänellä itsellään ei ollut sitten vähäistäkään taitoa musiikin saralla, ei sanoituksen, laulamisen tai soittamisen saralla. Pogue ei ollut koskaan oikein ymmärtänyt nuotteja niin, että olisi vaivautunut opettelemaan jonkin soittimen soittoa. Lucy oli jo kuitenkin tässä vaiheessa kirjoittanut uudelleen vihkoseensa jotain ja sanottuaan lauseensa loppuun urheilija lukaisi mitä siinä sanottiin.
''Joo, mulle taas urheilu on pako arjen rasituksista.'' paljon enemmänkin kuin pelkkä pakoväline arjesta tai keino ylläpitää kuntoa. Muutaman läheisen mielestä jääkiekko ja amerikkalainen jalkapallo olivat hanelle pakkomielle. ''Mitä? Enkö mä muka näytä herkältä runoilijapojalta?'' Kaappi naurahti vitsillä,''Noei sentään, mulla ei ole oikein mainittavia lahjoja kirjoittamisen saralla'' Pogue naurahti hiukan. ''Harrastan amerikkalaisen jalkapallon lisäksi jääkiekkoa.'' Jommankumman lajin pelaaminen ammatiksi olisi hänestä mahtavaa, mutta saisi nyt nähdä.

Pogue alkoi tunnustelemaan taskujaan ja oli tyytyväinen kun tunsi vasemmassa reisitaskussa pullotavan lompakon. Hän ajatteli, että voisi tarjota kuuman päivän viilennykseksi jäätelön heille molemmille.''Kelpaisiko neidille jutustelun lomassa vaikka jäätelö?'' Po hymyili ystävällisesti, ''voin tarjota.''

"Seitsemän vuotta tuli juuri vähän aikaa sitten täyteen :)" vastasi mykkä urheilijalle paperin välityksellä ja alkoi kuunnella tämän pientä kertomista itsestään.
Miten ei jotenkaan ollut yllätys, että tämä harrasti jääkiekkoa JA amerikkalaista jalkapalloa? Mitä hän nyt oli toista ehtinyt tarkastella niin eivätkös kaapin kokoiset miehet yleensä harrastaneet jompaa kumpaa lajia? Eihän kummassakaan lajissa vähänkin laihahkon puoleinen pärjää, muuthan suorastaan puhaltavat tämän kumoon.
Pogue kysyi leikkisästi, eikö tämä muka näytä herkältä runoilijapojalta, joka sai Lucyn tirskahtamaan. Hän vain sai niin naurettavan näyn mieleensä, että yritti epätoivoisesti pidätellä nauruaan, sillä ei halunnut alkaa nauraa uudelle tuttavuudelle heti ensikättelyssä. Olisihan se epäkohteliasta, mutta ennen kaikkea tuskin hänkään pitäisi siitä, että hänelle naurettiin ilman erityistä syytä.

Lucyn silmät laajenivat hitusen ja suu avautui pienestä hämmästyksestä. Mitä? Oliko hänelle juuri tarjottu jäätelöä? Hänelle, joka on niin outo, että vain harvat uskalsivat vaihtaa enemmän kuin vain pari sanaa hänen kanssaan.
Hänelle ei ollut koskaan, milloinkaan, ikinä, kukaan miespuolinen tarjonnut jäätelöä! Jos jätetään jälleen isä laskuista.
Hetken jumitettuaan neito nyökkäsi itsevarmasti ja nousikin seisomaan laittaen laukun olalleen, jonka jälkeen siirsi lehtiön toiseen kainaloonsa ja laittoi tupin tussin päähän. Sitten otettiin pari askelta lähemmäs komistusta (joka näytti vain entistä pidemmältä, mitä lähemmäs hän tätä pääsi) ja viitottiinkin suuntaamaan kohti jäätelökioskia, jota kohti Lucy lähtikin kävelemään.

"Käytkö useinkin jäähallilla treeneissä?" oli kirjoitus, jonka Lucy hetken kävelytään kirjoitti ja näytti vieressään kävelevälle Poguelle. Hän ei halunnut keskustelun kuolevan käsiin, joten yritti pitää sitä yllä mielummin kuin että pysytteli hiljaa, koska hiljaa oleminen oli ahdistavaa jonkun seurassa.

''Oikein seitsemän vuotta?'' toistettiin samalla kun katsottiin vaaleatukkaista tyttöä, ''Se on pitkä aika.'' Hän vastasi hymyilevin kasvoin. Siinä ajassa tytöstä on mahtanut kehkeytyä hyvä soittaja, ''Oot sitten varmasti taitava''
Pogue oletti Lucyn korjaavan, mikäli hän oli väärässä oletuksensa kanssa. Pogue selitti silmät kirkkaina harrastuksistaan ja siitä tarkkasilmäinen ihminen kykeni huomaamaan, miten paljon tämä nuori mies nautti urheilullisista harrastuksistaan. Hän oli täydellinen urheiluhullu ja vielä pahimmasta päästä. Fiksuna hän ymmärsi hillitä itsensä vieraan edessä, ettei vaikuttaisi liian innostuneelta, pari hänen tuttavistaan kun on pitänyt urheilijan innostusta vähän hassuna.
Kuullessaan neiti sieväsen eli Lucyn tirskahduksen, leikkisä virnistys kohosi ruskeasilmäisen huulille. ''Eikö siis? Oi voih.'' tämä vielä lisäsi loppuun ja mutristi teatraalisesti huuliaan, muttei kuitenkaan saanut pokerinaamaa pidettyä kauan vaan naurahti itsekin.

Kun Pogue oli ehdottanut voivansa tarjota vaaleaverikölle jäätelöt jutustelun lomassa, tuo näytti varsin hämmentyneeltä. Kaksikosta miespuolinen kohotti kulmaansa kysyvästi, reaktiosta päätellen tuota kysymystä ei oltu kysytty Lucyltä kovinkaan montaa kertaa. Saattoi hän tietenkin olla väärässä ja se johtui vain siitä, että he tapasivat vasta äskettäin, mutta eiköhän se sitten selviäisi jossain vaiheessa.
Lempeä hymynkare hillui huulilla kun tyttöä katseltiin odottavasti, se oli vain random ehdotus joten mikäli tytön ei tekisi mieli jäätelöä niin mikäs siinä, ei hän ainakaan siitä loukkaantuisi. Positiiviseksi yllätykseksi Lucy kuitenkin nyökkäsi päätään hyväksyvästi, ''Sepä mukavaa'' tämä tokaisi ja odotti kunnes toinen pääsi hänen vierelleen. Sitten Po alkoi kävellä kohti jäätelökioskia jonka hän oli lenkkeilymatkallaan ohittanut.

Lucyn kirjoittamalle kysymykselle nyökättiin, ''Kyllä mä siellä aika usein käyn. Oikeastaan aina kun on vain mahdollisuus, amerikkalaista jalkapalloa harrastan ainoastaan koulussa, mutta sitten jääkiekkoa vapaa-ajallani, kuten varmaan saattoi arvata'' hän naurahti kertomalleen itsestäänselvyydelle.
Hmm, mistäköhän he voisivat seuraavaksi sitten keskustella, tuskin Lucy jaksaisi koko ajan kuunnella hänestä. ''Osaatko sä luistella?'' Pogue kysäisi sitten ja käänsi kasvonsa alaspäin kohti blondia. He kävelivät rauhallisesti, sen suuremmin kiirehtimättä kohti jokaisella askeleella lähenevää jäätelökioskia.

Päästyään jonottamaan kojulle, hän kysäisi tältä pienen kysymyksen, ''Mitä makua otat?''

--shittiä ja kirjoitusvirheitä oletettavissa, kello huom *köh*

Pieni puna kapusi tytön kasvoille, mutta hän vain tyytyi pudistelemaan päätään toisen toteamukselle. Kyllä nyt edes pienet, epäsuorat kehut saivat hänet hämilleen. Harvoin kun ketkään normaalit, miespuoliset häntä kehuivat (hyvällä lykyllä edes vilkaisivat).
Ei hän nyt niin hyvä ollut. Parantamisen varaa oli ja paljon, ja sen hän jos kuka tiesi. Mutta kyllä, osasi hän aivan tyydyttävästi soittaa huilua ja piti siitä. Ja kun kerta jostain piti, niin siinä kehittymisen mahdollisuudet olivat paljon paremmat kuin muissa ei niin kiinnostavissa asioissa.
Neitoa pienesti harmitti, ettei hän koskaan ollut ymmärtänyt amerikkalaisen jalkapallon ja varsinkaan jääkiekon päälle. Hän ei vain nähnyt mitään logiikkaa siinä, miksi pallon tai kiekon perässä ryntäiltiin ja tönittiin toisia rutistuksiin. Siinähän sattui vaikka mitä. Ja vähänkään väkivaltaiset lajit eivät olleet hänen juttunsa.
Sitten brunette muistikin, että usein jääkiekkoilijoilla oli... Noh... Hieman kärsineemmät hampaat kuin muilla, vaikka niitä yritettiinkin suojata. Niinpä hän vilkuili hyvin huomaamattomasti toisen alati käyvää suuta ja tähyili, josko tältä puuttuisi hampaita. Mutta ilmeisesti Pogue teki poikkeuksen tähän asiaan, tällä kun näytti olevan niin upea, virheetön hammasrivistö, että oikein kateeksi kävi.

''Osaatko sä luistella?'' kysymys sai Lucyn nyrpistämään happamasti kasvojaan. Ei hän osannut luistella, ei sitten lainkaan. Aina, kun hän sai luistimet jalkaansa, oli hän jo nurin jossain männikössä, vaikka edes jäälle ei oltu päästy. Ja entäs sitten jäällä? Niin.. Se oli katastrofaalista. Hän ei vain pysynyt tasapainossa ja hänelle luistelu oli lähinnä sitä, että muut luistelivat kauniisti ja tekivät piruetteja ketterästi, kun neiti mykkä puolestaan roikkui jossakussa kiinni tai sitten istui jään reunalla tekemättä yhtään mitään.
Ja jäällä kaatuminen ei ollut mukavaa, se sattui ja paljon. Lisäksi kaatuminen oli noloa. Mielummin hän jätti luistelun kokonaan kuin että teki itsestään enemmän naurunalaisen ja oudon, mitä jo nyt oli.
"En.. Vihaan luistelua, kun en vain yksinkertaisesti pysy pystyssä. Makaan jo jossain männikössä, kun saan ne jalkaani lumisella maalla... D:<" oli neidin vastaus herran esittämään kysymykseen.
Hän ei enää ikinä luistelisi!

"Hmmm... Vaniljaa. Se on parasta :D" kirjoitettiin lehtiöön, jota näytettiin hetken päästä vieressä seisovalle kaapin kokoiselle komistukselle. Niin, yksinkertaista, mutta niin kertakaikkisen hyvää. Mansikka ja banaanikin olivat hyviä, mutta tällä hetkellä hänen teki eniten mieli syödä vaniljaa. Se oli valkoista, kuin lumi, ja sitä hän tällä hetkellä kaipasikin. Lumi oli ihana asia ja oli sääli, kun San Diegossa ei koskaan sellaista päästy näkemään. Onneksi hänellä oli serkkuja hieman pohjoisempana, joiden luona he kävivät usein ja siellä sitä lunta sitten pääsikin ihailemaan ja näkemään.

//I think I can handle that :-DDD

Tytön kasvoit vääntyivät pieneen, lähinnä herttaisen näköiseen iristykseen ja Pogue ymmärsi oitis, ettei Lucy osannut luistella. Se oli hänen mielestään sääli. Pogue itse kun nautti suuresti luistelemisesta ja kuten varmaankin arvata saattoi, oli myös kiitettävän hyvä siinä. Vaikka ei hän ollutkaan luonnonlahjakkuus luistelemisessa tai jääkiekon harrastamisessa. Ehei. Herra urheilija sai harjoitella kauan ja rankasti molempien kanssa ennen kuin pääsi tähän pisteeseen saakka.
Tosin mainittakoot vielä, ettei Pogue mitään takaperin piruetteja osannut. Sellaiset hän jätti ihan mielellään taitoluistelijoille. Hän tekemässä lutzeja jossain kimaltelevassa trikoo asussa? Huhhuh. Pogue oli satavarma, että hän näyttäisi sellaisessa ainoastaan typerältä ja naurettavalta.
Lucy kirjoitti lehtiöönsä vastauksen ja näytti sitä sitten Pota kohden joka luki oitis tekstin, eikä hän voinut itselleen mitään. Urheilija nimittäin kuvitteli tuon näyn sielunsa silmin.

Ja totta kai Poguelle tuli vastustamaton kiusaus pyytää Lucya luistelemaan kanssaan jäähallille, hän voisi mielellään opettaa toiselle luistelun salat. Pogue oli kuitenkin aikalailla varma, ettei tyttö siihen suostuisi, mutta pakkohan sitä oli kysyä. ''Minä voisin opettaa sinua.'' tummatukka ehdotti leveä, poikamainen virnistys huulillaan. Kysymystä olisi tietenkin voinut pohjustaa vihjailemalla hieman epäsuorasti, mutta hän piti enemmän suorasta toiminnasta.

''Vaniljaa siis.'' toistettiin ja hän kertoi asian eteenpäin, kioskin myyjälle. Miehen alku otti itse lakritsaa, hän oli niitä harvoja jotka pitivät siitä. Viiksivallun näköinen kiskanpitäjä sai pyöräytettyä molempien annokset nopeasti valmiiksi. Maksamisen jälkeen Pogue otti molemmat jäätelöt käsiinsä ja ojensi toisen sitten Lucylle. Koska Po ei viitsinyt, saatikka halunnut jäädä kojun eteen maleksimaan, hän lähti kävelemään rantahietikkoa pisin ja vilkaisi Lucyn suuntaan, josko tämä tulisi perässä.

Hietikolla oli pari astonin cheerleaderia harjoittamassa auringonpalvontaa ja Poguen nähtyään vilkuttivat hänelle, siihen poika vastasi tyypillisellä hymyllään ja käden heilautuksella. Kun nuo neitokaiset näkivät Lucyn Poguen seurassa, he alkoivat supista jotain keskenään, vilkuillen välillä paheksuvan oloisina näiden suuntaan. Siitä tummatukka kuitenkin vähät välitti.