We are different fucking kids with the same heartbeat

Lena haukotteli leveästi ja nojasi kyynerpäillä pöytäänsä ja käsillä kasvoihinsa. Hän katsoi isäänsä, joka popsi tyytyväisenä kanapitsaansa. Miten tuolle maistui ruoka eilisen kittaamisen jälkeen? No, ehkä alkoholi oli vuosien varrella syövyttänyt jo isän maksan ja kaikki muutkin sisäelimet, niin tuo ei enää saanut edes krapulaa. Lenan olo kun ei nimittäin ollut mikään mahtava ja hän ei ollut juonut edes puolia isänsä määrästä.
"Syöt nyt pitsas kun maksoin sen." Isä huomautti sitten katsoen tyttäreensä toinen tumma kulma koholla. vastaukseksi punkkari keesipystyssä vain tuhahti ja otti palan kasvispitsaa käteensä. Siitä haukattiin hieman.
"Säkin voisit kokonaan lopettaa ton lihan syönnin. Ei henkes haisis niin murhaajalle joka kerta." Keesipää totesi ja virnisti isälleen, joka kohautti harteitaan.
"Sä voisit lopettaa ton salaatin puputtamisen, niin ehkä joskus näkisin edessäni tyttären enkä jäniksen." Tuo heitti hymyillen takaisin ja molemmat nauroivat hieman. Ehkä he olivat todella omituinen perhe, mutta tällaisia he juuri olivat.

Hitaasti Lena sai mutustettua hieman pitsapalaa alas. Tosin enemmän oli vettä lasista kulunut. Jens isä oli kuitenkin syönyt jo omansa ja pyyhki nyt suuta hihaansa.
"Mun pitäs viel käydä levykaupas ennen iltaa, ku tyypit tulee. Ahmi sä pitsas ihan rauhas, nii nähään sit kotona." Isä ilmoitti ja asetteli hieman hiuksiaan pystynpään ja nousi pöydästä. Lena heilautti vain hieman kättään, mutta pureksi suunsa kiireesti tyhjäksi, kun mies lähti kävelemään kohti ulko-ovea.
"Vieks auton?" Tyttö kysyi sitten hieman ääntään korottaen ja isä katsoi tyttöönsä ja iski vain silmää poistuen paikalta.
"No perkele..." Lena tuhahti itsekseen ja sai syötyä palasensa loppuun. Kyllä hän tunsi, että muutamat lähipöytien ihmiset tuijottivat häntä ja varsinkin hänen isäänsä, joka nousi juuri mustan amerikanrautansa kyytiin. Olivathan he erikoisennäköisiä. Punkkarityttö ja Psycobillymies, mutta ihmetystä lisäsi se, että kaksikko oli puhunut pelkästään tanskaa.

//Lenan vaatteet ja hiukset ja kuva isästähän löytyy lenan esittelyst ^^ //

Joycen vatsassa kurni. Tyttö ei ollut saanut pitkän päivän aikana juuri mitään suuhunpantavaa, ja olivathan bänditreenitkin juuri vaatineet veronsa. Viimeksi pörröpää oli saanut syödä koulussa, toki, mutta siitäkin oli jo aikaa, sitä paitsi sielläkään hän ei ollut saanut syödä ateriaa loppuun - mikä tosin ei haitannut sillä hetkellä, ruoka oli pahaa.
Joyce oli lähtenyt keskustaan pyörimään, ja mietti ruokailuvaihtoehtoja. Tyttö pysähtyi ja kaivoi lompakon takataskustaan - siellä ei nyt ihan liikaa rahaa ollut. Mikään hieno ja kallis ravintola ei tulisi nyt kuuloonkaan, ja tuskinpa häntä sisäänkään päästettäisi. Hampurilaisia oli tullut mätettyä lähiaikoina liikaa, eikä lähettyvillä ollut mikroakaan, jossa jonkun valmisruoan olisi voinut lämmittää.

Joyce huokaisi - mistä nyt ruokaa saisi? Rahaa nyt oli sen verran, että kyllä joku paikka löytyisi.
Joyce jatkoi hetken kävelyään, ja hän hätkähti kun jostakin ovesta tuli ulos erikoisen näköinen mies, joka astui Joycen silmiin tyylikkään auton kyytiin. Hetkessä tytön nenään leijaili ihana tuoksu - pizzaa!
"Aaahhh", tyttö naukaisi ääneen. Vihdoinkin.
Rumpali avasi pizzerian oven ja astui sisään. Mutta voi, paikka vaikutti olevan aivan täynnä! Hetken Joyce katseli ympäri pizzeriaa ja oli jo menettämässä toivonsa. Hänellä oli nälkä eikä jaksanut enää odottaa, mutta tilaakaan ei vaikuttanut olevan. Mikäs nyt avuksi?

Hetken vielä katseltuaan Joyce huomasi punkkaritytön istumassa yksin - hänen pöydässään oli kyllä tilaa. Mutta kehtaisiko sitä nyt noin vain mennä tuntemattoman pöytään istumaan?
Kyllä kehtaisi, kun on nälkä. Tyttö lähti astelemaan tuota punkkaria kohti ja haisteli samalla pizzerian ihania tuoksuja - nyt oli kyllä pakko saada ruokaa.
"Hei anteeks", hän sanoi sitten tuolle tytölle kun ehti hänen pöytänsä viereen. "Mulla on ihan helvetin nälkä, mutta täällä ei oikein näytä olevan tilaa... Voisinko mä istua tässä?"

Lena kohotti katsettaan, kun joku pyysi päästä istumaan hänen pöytäänsä. Nopealla katsastuksella äänen omistaja osottautui tytöksi. Ehkä hieman poikamaiseksi sellaiseksi tosin.
"Jep. Mun seura lähtiki just vieden auton mennessään." Lena totesi tuhahtaen. Hän olisi tahtonut auton tänään! Ja isä kyllä oli tiennyt sen ihan tarpeeksi hyvin. Olihan hän koko eilisen asiasta humalassa jankuttanut. Ehkäpä juuri siksi hän pystyi nyt näkemään ikkunasta heidän auton takavalojen pilkkeen...
"Saattaa kyllä mennä aikaa ennen ku ruokaa saat. Mun pitsan tulemiseen meni 20-minsaa." Punkkari päätti reiluna hieman infota uutta tulokasta. Ilmeisesti pitserian omistaja oli sairastunut ja paikkaa pyöritti tällä hetkellä pari harjoittelijaa.

Tyttö joi jälleen hieman vettään ja irroitti uuden palasen pitsasta. Hän ei olisi tahtonut juustoa siihen päälle, mutta ihan uhallaan isä oli sitäkin tilannut siihen. Muka näytti pitsa ihan laimealta ilman sitä. Mikäs vitun väli sillä oli miltä pitsa näytti? Maku kai se tärkein asia oli?

Joyce oli tyytyväinen kun sai luvan istuutua. Ehkä syy oli osittain hänen ulkonäkönsä, tuskin kaikki punkkarit päästäisivät esimerkiksi jotakin kermalaisia hienohelmoja siihen eteen hienostelemaan ja kehuskelemaan? Kyllä Joyce itse olisi myös antanut tuntemattomalle luvan istua, mutta olihan se nyt arvattavissa että kaikki eivät niin tee. Tyttö ei nyt kuitenkaan halunnut pistää niin paljon merkille toisen erikoisempaa ulkonäköä, joten ei lähtenyt ajattelemaan asiaa pitemmälle.

"20 minuuttia?" Joyce kysyi ihmeissään. Eihän täällä yleensä nyt niin pitkään kestänyt, useimmiten pitsa oli hetkessä valmis.
Joyce huokaisi jälleen. "No, sille en nyt voi mitään. Ehkä pärjään sen ajan silmänruualla..." hän sanoi ajattelemattomasti, mutta lisäsi heti perään: "Siis kun sulla on tossa toi pitsa. Se näyttäis olevan kasvista, vai kuinka? Onko se hyvää?" tyttö kysyi ja hymyili hieman nolosti. "Oon yrittänyt vähentää lihansyöntiä."
Joyce toivoi ettei toinen nyt heti heittäisi häntä pois pöydästään, ihmiset olivat arvaamattomia, eikä Joycekaan nyt yleensä päästänyt sammakoita suustaan.
Tyttö viittoi tarjoilijaa tulemaan ottamaan tilauksen, mutta siinä kestäisi ilmeisesti vielä hetki. Hän tyytyikin siis katsomaan himoiten punkkarin pitsaa - voi kun se näytti hyvältä. Nälkähän tässä kasvoi kaiken aikaa.

Lena kohautti vastaukseksi ensin harteitaan, kun toinen toisti tilauksen ajan, mutta kohotti sitten kulmaansa nostaen katseensa tyttöön, kun tuo puhui silmän ruuasta. Toinen kuitenkin tarkensi puhuvansa pitsasta. Lena hymähti. Hän oli ajatellut jo toisen istuneen pöytään aikeenaan iskeä hänet. Se olisi ollut aika hassua. vaikka eihän toinen pahannäköinen ollut. päin vastoin.
"Kasvista on joo." Toiselle vastattiin sitten ja vettä juotiin lisää. Onneksi isä oli sen verran vähän juonut, että vesikannu oli vielä puolillaan. Punkkarin oma keho kun huusi nestettä. Hän jatkoi pitsansa nakertelua tarkkailen samalla uutta pöytäseuraansa.
"Mä nyt en oo oikein koskaan natsannu ton lihan kanssa. Kyl mä joskus kalaa syön, mut en kyl muuten." Punkkari päätti kertoa ja sai päässään diagnosin tehtyä. Toinen taisi olla ok.

Lenakin vilkaisi hieman tarkoilijaan päin. Tekemistä näytti riittävän samanverran mitä hänenkin tullessaan pitsalle. Miksi ihmeessä kaikki kokoontuivat tänne? Kai kaupungista muitakin hyviä paikkoja löytyi.
"Ota vaan vettä tost jos tahot." Hän totesi sitten tytölle ja käänsi taas katseensa tuohon. Rehellisesti sanottuna toinen näytti umpilesbolta.
"Ja mun nimi on Lena Svendsen." Punkkari lisäsi ja ojensi kättään pöydän yli toiselle.

// En näköjään muistanut laittaa tähän mitään sen vaatteista, mutta joo, se perus joissa se näyttää tosiaan umpilesbolta, eli se valkonen kauluspaita ja perus mustat farkut x)

Joyce kuunteli nyökkäillen toisen kertomusta syömisistään. "Joo, no mulla nyt on vähän vaikea välttää kotona lihaa, on monta sisarusta ja varsinkin isä on niin lihansyöjä kuin voi olla", tyttö huokaisi. Kyllä hän itsekin joskus pääsi tekemään ruuan kotona, mutta silloin se jäi usein syömättä isältä ja parilta sisarukselta. Niissä ruuissa kun oli yleensä liian vähän lihaa ja liikaa kasviksia, ja ne olivat liian terveellisiä ruokia. Ei sillä, jäipähän rumpalille itselleen enemmän syötävää - jos nyt jääkaappiin mahtui mitään säilömään.

Toinen kehotti Joycea ottamaan vettä, ja tuo nappasikin heti pöydältä puhtaan lasin, johon sitten kaatoi hieman vettä. Vesikin kelpasi nyt tällä kertaa, ehkä se täyttäisi vatsaa edes sen verran ettei tytön tarvitsisi alkaa kiemurrella nälissään lattialla.
Punkkari esittäytyi Lenaksi ja Joyce hörppäsi vettä.
"Mä olen Joyce Shannon", tuo heitti takaisin. "Svendsen? En ole kuullutkaan, mikäs sukunimi se on?" hän kysyi vielä uteliaana. Ehkä se oli ulkomaalainen nimi? Joycen mielestä Lena ei vaikuttanut niin ulkomaalaiselta mitä sukunimi oli. Eihän silläkään nyt mitään väliä ollut, mutta olisihan se mielenkiintoista tietää, mistä tuollainen nimi tulee, ja olisiko punkkarilla hienompiakin kertomuksia ulkomailta.

Hetken päästä tarjoilija ehti tyttöjen luo ja Joyce sai viimein tilattua, kasvispitsaa hänen nyt teki erityisesti mieli. Ja nythän alkoi se piinaava odotus, Joyce tulisi todennäköisesti katsomaan jokaista pöytiin tarjottavaa pitsaa kuin se olisi hänen omansa, toivossa oli hyvä elää.

Lena naurahti pienesti.
"Tanskalainen sukunimi." Hän kertoi, muttei alkanut varttavasten tarkentamaan vastaustaan. Jos toista kiinnostaisi, puhuisi tyttö kyllä mielellään menneisyydestään. Hän oli kuitenkin viihtynyt kotimaassaan. Toisen tytön nimi oli siis Joyce. Se olikin hyvä tietää. Saipa tuo jopa pitsankin tilattua. Lenalla alkoi oman syöminen tökkiä jo. Krapulassa ei koskaan tehnyt mieli syödä suuria annoksia. Se oli todettu jo useasti aiemmin. Niinpä tyttö tyytyi jälleen juomaan hieman vettä.

Muutama hiussuortuva siirrettiin korvan edestä sen taakse ja pitsaa katsottiin.
"Vittu tämä ei mene kyllä alas millään." Hän toteisikin sitten ääneen ja vilkaisi tarjoilijaa. Tuolta olisi kyllä ihan turha pyytää laatikkoa tai foliota pitsoille. Kauankohan sellaisten saamiseen menisi? Luoja tiesi sen.
"Jos on järkyttävä nälkä, niin popsi vaan tästä mun pitsaa. Olin eilen vähemmän selvissä merkeissä ja ei nyt oikein ruoka maita." Lena totesi rehelliseen sävyyn ja virnisti hieman. Olipas hän nyt anteliaalla tuulella. Se oli miltei harvinaista hänelle. Mutta jos toinen vaikutti sutkotmukavalta ja oli hyvännäköinenkin, niin kai sitä vähän pystyi lepsumaan periaatteistaan.

Vai että tanskalainen. Joyce oli yllättynyt, harvoin täällä päin tanskalaisia näkyi. Jos Lena nyt itse tanskalainen oli? Saattoihan sukunimi olla vanhempien periä. Tästähän voisi saada jotain lisääkin irti, mutta nyt rumpali tyytyi vain nyökkäilemään.
Joyce naurahti, kun Lena kertoi eilisistä puuhistaan.
"Joo, ymmärrän. Vaikka eikö sitä nyt yleensä tee mieli roskaruokaa sen jälkeen? Mutta ehkä vähän vähemmän", Joyce mietiskeli. Ei hän itse ollut koskaan niin paljon ryypiskellyt ettei seuraavana päivään ruoka maittaisi, joten hän ei voinut olla varma, miten muilla ihmisillä juttu toimi.

Joyce pohti hetken, kehtaisiko sitä nyt toisen pitsaa syödä. Mutta tietenkin hänellä oli nälkä, ja säälihän se olisi jos toisen pitsa jäisi syömättä. Siispä tyttö ottikin toisen lautaselta varovasti palan ja kiittikin vielä siitä. Ensimmäinen suupala oli nautinnollinen - aah, miten nälkä hänellä oli ollutkaan! Joycen makuaisti heräsi ja tuntui, kuin suussa olisi räjähtänyt. Pizza ei ollut enää tuoreimmillaan, mutta kyllä se vielä lämmintä oli. Nam.
"En taida hirveästi tästä ottaa, niin jaksan syödä oman pitsan", Joyce sanoi saatuaan viipaleen syötyä. Ainakin tulisi yksi pitsa syötyä kokonaan, kyllä rumpali nyt oman pitsansa kokonaan jaksaisi.

Joyce otti taas hörpyn vesilasistaan ja tutkaili sitten Lenaa.
"Millä sä laitat hiukset pystyyn?" Joyce uteli. "Mun hiukset ei meinaa pysyä edes vähän pörrössä sitten millään."

Lena vain nyökkäili, kun toinen otti hänen pitsaansa. Ei hän sitä kuitenkaan mukaansa kehtaisi raahata ja koska isä ei ollut nyt huomauttamassa ruuan tuhlaamisesta, hän voisi ihan hyvin jättää pitsan pöytään. Saisipa joku pummi hyvät sapuskat. Lena ei oikein keksinyt mitään sanottavaa, mutta onneksi Joyce tuntui hoitavan sen puolen.
"Pääosin sokerivedellä. Se ei haise niin vahvasti mitä jotkut hiuslakat." Punkkari selitti ja koski hieman keesiään. Komeasti se pystyssä pysyi.
"Joskus kyl käytän isän möhnää, millä se laittaa omansa pystyyn, mut se tahmaa viel pahemmin ku sokeri." Hän jatkoi hius tarinointiaan. Oli aika hassua, että he aloittivat isänsä kanssa aamut aina pelin edessä. Toinen auttoi laittamaan toisen hiukset ja toinen toisen.

Tyttö venytteli hieman sormiaan ja vilkaisi ikkunasta ulos. Millään ei jaksaisi kävellä. Eikä isä ollut edes sanonut mihin levykauppaan lähtisi. Aika tylsää. Krapulassa kävely olisi muutenkin niin tuskaisen hidasta. Ei naurattaisi.
"Et sattunu autolla tulemaan?" Lena päättikin kysyä sitten Joyceltä ja katsoi tyttöä kysyvänä. Jos toisella olisi menopeli, kysyisi hän seuraavana kyytiä kotiin.

Sokerivettä? Aika erikoista. Mutta hyvinhän toisen keesi näytti pysyvän aisoissa.
"Aika jännä, enpä olekaan sitä kokeillut", tyttö totesi vielä ääneen. Seuraavaksi hän naurahti, kun toinen kertoi myös isänsä laittavan tukkaansa.
"Hah, aika hauskaa. Mun isä ei ole ikinä edes koskenut mihinkään mönjä- tai lakkapurkkiin - mut ei sillä, se onkin ollut melko kalju jo jonkun aikaa." Joycea alkoikin naurattaa ajatus isästään laittamassa hiuksiaan, tai edes norkoilemassa peilin edessä.

"Noup, en juuri autoile. Tänne pääsee niin hyvin bussilla tai kävellenkin meiltä, ei ole pitkä matka. Pyörää mulla tosin ei enää ole, kun se pöllittiin", Joyce selitti toiselle, kun Lena oli kysynyt autosta. Mielelläänhän Joyce olisi tuota kuskannut, melko mukavaltahan punkkari vaikutti. Vanhemmat vaan eivät kovin usein lainanneet autojaan - edes toisilleen.

Joyce tunsi mahansa kurnivan, jolloin hän vilkaisi keittiön suuntaan. Eipä näkynyt minkäänlaista liikettä salin suuntaan, joten hän päätti ottaa vielä pienen palan Lenan pitsasta. Onneksi hän oli istunut tähän, ties mihin nälkäkuolemaan hän olisi tälläkin hetkellä ajautumassa, jos ei olisi saanut yhtään mitään vatsaansa.
"Onko sulla kiirekin tästä johonkin vai?" Joyce sitten kysyi. "Tässä on kuitenkin aika jees rupatella ja näin", hän vielä jatkoi olkiaan kohauttaen.

Lena kohautti hieman harteitaan.
"Kantsii kokeilla. Sit ku iskee sokerin puutos, nii voi imeskellä hiuksiaan hyväl omatunnolla." Tyttö naurahti ja kohotti kulmaansa, kun Joyce kertoi, ettei tuon isä pahemmin laittanut hiuksiaan. Se oli hassu ajatus. Oma isä kun oli ollut hiuksia laittamassa peilin edessä koko Lenan iän. Valitettavasti toisella tytöllä ei ollut myöskään autoa. Eikä kuulemma edes pyörää. Ei sillä että mihinkään tarakkakyytiin punkkari olisi edes suostunut. Ei todellakaan. Jokin taso piti säilyttää.

Vettä juotiin hieman lisää ja jälleen kulma sai kohota kysyvänä, kun Joyce käytännössä pyysi häntä jäämään seuraksi.
"Eipä mulla ole. Isä lähti levykauppaan ja illalla tulee kaverit kylään, mutta ei mulla nyt ole mitään tähän hätään."Lena totesi ja virnisti hieman. Toisen pitsa ei ollut vieläkään tullut. Olikojan tarjoilija kerennyt viedä edes tilausta kokille asti? Tai pitsanpaistajalle. Tuskin tällaisen paikan keittiössä häärääjää pystyi sanomaan kokiksi. Lena naputteli sormillaan pöydän pintaa. Harmi kun sisällä ei saanut tupakoida. Olisi sen paheen voinut tässä hoitaa samalla.
"Käytsä koulua?" Tyttö päätti sitten kysyä ja antoi katseensa jälleen siirtyä toiseen tyttöön.

Joyce naurahti, kun toinen puhui hiusten imeskelemisestä. Mikäs siinä, jos on puutetta sokerista, omat hiuksethan ne vaan oli. Tytön omat hiukset tosin eivät olleet ihan niin pitkät, että niitä voisi kunnolla imeskellä.
"Siis joo, mä olen tuolla Aston high'ssa, kolmannella... Mites sä?" Joyce mietti, oliko nähnyt Lenaa aiemmin. Se oli tietenkin täysin mahdollista, mutta kaikki naamat eivät noin vain jää muistiin - varsinkin kun koulussakin on kaikenlaista porukkaa, laidasta laitaan. Kermaperseitä harvemmin tunnisti toisistaan, mutta muut kyllä jotenkin, varsinkin jos oli tekemisissä edes vähän.

Joyce sai huokaista helpotuksesta, kun pitsa tuli - vihdoinkin. Olihan tässä jo jonkun aikaa kulunut, mutta ei sentään ihan 20 minuuttia, mahtavaa. Joyce kiitti ja kävi heti aterimiin kiinni, viipaloi itselleen pari palaa valmiiksi ja haukkasi ensimmäisestä. Kokonaista pitsaa oli hankala haarukalla ja veitsellä syödä, Joycen oli paljon helpompi ottaa viipaleita ja syödä käsin. Niin tyttö saisi pitsansa syötyä paljon nopeamminkin.

Lena nyökkäsi hieman.
"Mä oon nyt jotain kuukauden ollu siellä kanssa. Ykkösellä tosin." Hän kertoi ja katseli tarkkaavaisena toista. Jotenkin tämä Joyce ei tuntunut samanlaiselta kuin muut. Vaikutti aikuisemmalta, vaikka olikin lukiolainen. Sellaisia ihmisiä tapasi harvoin. Nykyajan nuoret olivat niin... No, nuoria. Pian toisen pitsa kuitenkin tuli pöytään ja tuo alkoi syömään sitä, joten katse laskettiin lautaseen. Hänellä ei itsellään enää ollut nälkä. Ja omituista oli, ettei hän tahtonut edes lähteä vielä. Joyce oli saanut Lenan mielenkiinnon heräämään.
"Oon kuitenkin 18. Etten ole ihan pentu vaikka ekaa vuotta käynkin." Tyttö päätti vielä lisätä, ettei minkäänlaista väärinkäsitystä sattuisi. Hän ei pitänyt siitä, kun häntä sanottiin liian nuoreksi tai lapseksi.

Sormilla naputeltiin pöydän pintaa ja pitseriaa katseltiin ympärillä. Oli vieläkin hieman outoa olla Amerikassa. Hän oli pitänyt Tanskasta. Maa oli hänelle edelleen paikka jossa osa hänen sydämmestään oli. Sinne se varmasti jäisikin, vaikkakaan he tuskin koskaan enää palaisivat sinne. KAtse siirtyi taas Joyceen ja vino hymy nousi tytön kasvoille.
"Mitäs meinasit tänään tehä?"

Joycen silmät pyöristyivät kun toinen sanoi käyvänsä nyt ykkösluokkaa - oliko tuo sittenkin niin nuori? Kauaa rokkari ei ehtinyt ihmetellä, kun hetken päästä toinen jo selitti olevansa 18-vuotias. No niin, se jo selvensi paljon. Toinen ei näyttänyt saati vaikuttanut kyllä yhtään nuoremmalta.
"Ai, miksi sä sitten ekaa luokkaa käyt?" Joyce tahtoi tietää. Kyllähän koulussa oli luokalleen jääneitä ja muita, mutta saattoihan Lenalla olla erilainenkin selitys. Tietenkin Joycea kiinnosti kuulla punkkarin taustoista hieman lisääkin.

Joyce haukkasi taas pitsastaan. Aahh, nälkä lipui pikku hiljaa tiehensä, ja keskittymiskyky parani hetki hetkeltä selvästi.
Lena kyseli sitten Joycen päivän tekemisistä. Tyttö kohautti olkiaan.
"Jaa, eipä mulla kai ole mitään suunnitelmia ollut. Ihan jees se olisi tehdä jotain niin ei tarviis toimeettomana olla. Mutta ei ole mitään mielessä", Joyce selitti ja otti taas viipaleen pitsaa.
"Oliko sulla sitten suunnitelmia myöhemmin, jos ei kerran nyt mitään?" hän vielä kysyi uteliaana.

"Nooh, siinä oli vähän häslinkiä kun muutettiin Tanskasta tänne." Lena selitti tarkoituksella hämärästi syytä myöhäiseen lukion aloitukseensa. Jos hän olisi saanut itse päättää, ei hän kävisi vieläkään koulua. Isä kuitenkin määräsi enemmän heidän taloudessaan edelleen. Joyce kertoi, ettei tuolla ollut mitään suunnitelmia ja heti perään mitä hänellä oli mielessä. Vino hymy kohosi punkkaritytön huulille. Hän joi vesilasinsa tyhjäksi ja täytti sen uudelleen kannulla.
"Jos tahdot, voit tulla tänään hengailee meidän kanssa. Ollaan menossa yhen Tinon kämpille." Tyttö selitti ja vilkaisi seinällä olevaa kelloa. Iltaan olisi kyllä vielä hetki aikaa.

Lena katseli jälleen silmillään tyttöä edessään. Mitäköhän isä sanoisi jos hän raahaisi Joycen mukanaan? Todennäköisesti innostuisi parittamaan heitä. Se ei olisi ihmekään. Tuolla oli pakkomielle etsiä tyttärelleen kumppani. Ihan kuin sillä olisi kiire. Eihän hän ollut vasta kuin 18. No, olihan hänen viimeisimmästä (ja ainoasta) seurustelusta jo aikaa. Mutta ei Lena yrittänytkään etsiä itse ketään. Se oli isän tehtävä.

Vasta he olivat tavanneet, ja jo nyt Lena yritti saada Joycea matkaansa jonkun Tinon kämpille. Ei siinä Joycen mielestä mitään pahaa ollut, tuskin toinen olisi pysynyt Joycen seurassa, jos tuntisi syvää vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Vaikka kaikenlaisia hullujahan tästä maailmasta löytyi, mutta Lena ei vaikuttanut sellaiselta. Lähinnä normaalilta - no, ei nyt normaalilta, mutta sopivalta Joycen seuraan.
"Joo, no se olis kiva", Joyce sanoi luottavaisesti hymyillen. "Mitäs siellä sitten?"
Joyce nappasi taas palan pitsaa suuhunsa ja mutustellessaan katseli Lenaa. Toinen oli aika kivannäköinen tyttö.
"Koska mennään?"

"Ootko sä perinyt enemmän isäs vai äitis piirteitä?" Joyce keksi kysyä. "Luonne, ulkonäkö, jne..." Toki Joycesta oli kiinnostavaa tietää, mistä Lena on kaiken perinyt - häntä itseäänkin kiinnosti tietää, keneltä oli esimerkiksi silmänsä perinyt... Ne kun olivat täysin erilaiset kuin kummallakaan vanhemmallaan. Myöskään hänen luonteensa ei vaikuttanut olevan peritty keltään - isä talloi äidin päälle, Joyce taas ei tallonut ketään eikä antanut kenenkään talloa hänen päälleen.

Keesipää kohautti hieman harteitaan, kun Joyce kysyi mitä he siellä tekisivät.
"Yleensä me vaan hengaillaan, soitellaan musiikkia ja joskus juodaan. Tänään taitaa tosin olla juuri niitä päiviä." Tyttö selitti ja nauroi hieman, kun toinen kysyi millon he menisivät.
"Oletpas sinä innokas. Pitää odottaa varmaan että isä tulee hakemaan. En millään jaksa kävellä." Lena huomautti ja nappasi yhden jäähtyneistä pitsapaloista käteensä ja haukkasi siitä pienen palan. Ei hänellä oikeastaan erityisen nälkä enää ollut, mutta napostellahan aina sai hieman.

Kulmaa kuitenkin kohotettiin hieman ja katse nostettiin takaisin vastapäätä istuvaan tyttöön, kun tuo kysyi piirteistä joita hän oli perinyt. Pitsapala nielaistiin ja taas olkia kohautettiin.
"Äitini kuoli silloin kun minulle elämää antoi, mutta olen kuvia hänestä kyllä pari nähnyt.Näytän ihan häneltä. Vaaleaaihoa myöten. Ja isäkin usein hokee sitä, miten samalta näytän." Pahis selitti ja haukkasi uuden palan pitsaansa ja pureskeli sen voittaakseen miettimis aikaa. Ei hän itse ollut koskaan miettinyt tuollaista.
"Ja luonne...No, olen isinpikkutyttö henkeen ja vereen. Ollaan tosi samanlaisia, mutta kuulemma olen myös luonteeltani kopio äidistäni. Entäs sinä?" Lena heitti kysymyksen takaisin Joyceelle ja virnisti hieman päälle.

Lena ei oikeastaan koskaan ollut edes kaivannut äitiä tai edes naista hoivaamaan itseään. Isä oli senverran hyvin asiat hoitanut. Tietenkin täysin eritavalla kuin normaaleissa perheissä, mutta ei se tyttöä ollut haitannut. Isä oli hänelle molemmat vanhemmat ja se asia ei muuttuisi. Isä oli usein sanonutkin, että vaikka tuon elämään astuisikin nainen, ei kukaan voittaisi Lenan äitiä. Eikä kukaan olisi kyllin hyvä äidiksi tyttärelle.

Joyce naurahti, kun Lena kommentoi rokkarin olevan innokas.
"Hah, ehkä mä vähän joskus olenkin", tuo virnisti. Uusiin paikkoihin oli aina mukava mennä, aivan niin kuin uusiin ihmisiin tutustuakin. Joskus se oli ihmeellisen helppoa, aivan kuten nämä hetket tässä pöydässä Lenan kanssa olivat osoittaneet.
Joycekin nappasi palan pitsaa ja natusti sitä rauhallisesti. Vatsa alkoi täyttyä, vaikka pitsaa olikin vielä runsaasti jäljellä - minkäs sille mahtoi, että sattui omistamaan pienen mahalaukun.

Joyce kuunteli hiljaa, kun Lena kertoi äidistään. Tyttö nielaisi ja sanoi: "Ai. Sori", kun ei ollut varma, oliko udellut jo liikaa. Tyttöä kuitenkin hymyilytti, kun hän kuvitteli Lenan hieman erityylisenä - piirteet pysyivät samoina, mutta vaatetus ja kampaus muuttuivat rockabillyksi - ei Joyce asiasta varma ollut, mutta muistikuva Lenan isästä toivat nuo piirteet mieleen.

"Mä olen aika erilainen kuin kukaan meidän perheestä. Äiti on melkein kuin nyrkin ja hellan välissä - ei nyt kirjaimellisesti, mutta ei sillä ole paljon sananvaltaa isän edessä. Ehkä olen perinyt isältä sinnikkyyteni ja itsepäisyyteni, mutta en halua myöntää sitä", Joyce selitti. He olivat todellakin hyvin erilaiset, mutta joku satunnainen sukulainen oli väittänyt Joycen muistuttavan isäänsä. Joycea lähinnä värisytti tuo ajatus, ei hän halunnut olla sellainen.

"Niin, mihkäs se sun faijas lähti?" Joycelle tuli mieleen kysyä. "Alan olla jo täysi, että mun puolesta voidaan lähteä milloin tahansa."

Lena kohautti harteitaan.
"Ei se mitään. En mä äitiä koskaan tuntenu." Hän muistutti ja kuunteli sitten aidosti kiinnostuneena toisen kertomusta perimästään. Jotenkin punkkaritytöstä tuntui inhalta ajatus siitä että toisen äiti oli nyrkin ja hellan välissä, vaikka asiat eivät kirjaimellisesti niin olisikaan. Lena kun oli kasvatettu sillä periaatteella, että jokaisen kuului saada olla sellainen mitä oli. Kukaan ei saanut määrätä tekemisiä. Varsinkaan aviomies vaimoaan...Saati sitten toisinpäin. Aihe vaihtui kuitenkin pian hänen isäänsä ja vaistomaisesti ikkunasta katsottiin ulos. No, auto ei ainakaan vielä siinä ollut.
"Se meni levykauppaan, mut tulee varmaan hakemaan mut kohta. Ja jos ei tule, niin kuulee kunniansa." Lena virnisti ja nousi sitten seisomaan venytellen hieman käsiään.

"Voidaan mennä kyllä tohon pihalle jo norkoilemaan." Hän huomautti sitten, jotta toinen tajuaisi hänen suunnitelmat. Meinasikohan isä tenuttaa tänäänkin? Eilen oli ollut jo aikamoiset kemut. Ei Lena itse ainakaan jaksaisi... Tai no, ehkä jos saisi tasoittavia. Toivottavasti isä tajuaisi ostaa hänellekin. Eihän hän itse tässä maassa saanut mitään ostettua kun ikärajat roikkuivat 21...Typerä Amerikka rajoineen. Mikäs vitun idea siinä oli, että autoa sai ajaa 16 vuotiaana, mutta alkoholia et saanut juoda kuin yli kaksikymppisenä? Punkkaritytön askeleet veivät ulko-ovelle ja siitä ulos. Tupakkiaski kaivettiin taskusta ja rööki laitettiin tulille. Marinaahan siitä tulisi, mutta kukapa hänelle olisi mikään sanomaan.

"Hah, se olisikin hauska näky jos mun vanhemmat löytäisivät tiensä levykauppaan..." Joyce naurahti. "Tiedä varmaan edes, että mitä sieltä saakaan."
Joyce nyökkäsi Lenan ehdotukselle mennä ulos. "Joo, vähän raitista ilmaa", hän sanoi ja vinkkasi silmäänsä.
Rokkari seurasi punkkaria pihalle, ja pian Joyce seurasi toisen esimerkkiä: tupakat kaivettiin taskusta ja yksi sytytettiin mustalla sytkärillä huulien välissä.

Joyce veti parit henkoset hiljakseen ja käänsi sitten katseensa taas Lenaan. Mitään hän ei sanonut, katseli vaan ajatellen itsekseen. Joyce kääntyi puhaltamaan savut ulos pois päin Lenasta, ja katsahti tähän uudelleen.
"Tulipahan taas mieleen koulutehtävät..." hän murahti. "Pitäisi jotain tehtäviä saada valmiiksi, mutta ei millään jaksaisi. Voi katos olla parempaakin tekemistä", tyttö valitti. Kyllä hän joidenkin aineiden tehtävät teki lähes mielellään, mutta mikäs koulu se oli, jossa sai kaiken haluamansa eikä mitään ikävää?

Lena naurahti pienesti kun toinen mainitsi jotain koulutehtävistä.
"Mä en viitti ees ajatella viikonloppusin mitään koulujuttuja. Ei sil et ne mua muutenkaan kiinnosta, ku isä mut lukioon pakotti mut-Tuolt se tuleeki." Tytön lause keskeytyi, kun heidän autonsa ilmestyi kulman takaa. Katto oli auki ja musiikista päätellen isä oli löytänyt uusia levyjä. Tai ainakin kasetteja. Eihän heidän impalassaan ollut cdsoitinta. Tuo ajoikin heidän eteensä ja otti kyttälasit silmiltään ja katsoi uteliaana tytärtään j Joycea.
"Kukas tää neiti o?" Tuo kysyi, kunnes tajusi Lenan tupakan huulessa.
"Perkele tyttö! Se tupakka pois. Et polta lähelläkään mun autoo."Mies älähti ja tympääntyneenä tyttö heitti tupakan maahan.

"Tää on Joyce. Se lähtee messiin. Eiks nii?" Keesipää totesi ja katsoi sitten kysyvänä tyttöä vierellään.
"Me meinataan tänään juhlia."
"Täh? ai tänäänkin? Mä aattelin et me hengataan tänää"
"Me hengataan alkoholin kanssa. Ostin itseasiassa sulle Tequilapullon jo." Isä ilmoitti lopulta ja tyrkkäsi sitten vänkärin oven auki.
"Kyytiin sit vaan. Ei täs kokopäivää oo aika istua."

//Lenan isän kuvahan löytyy sit tuolta tyttösen esittelystä ^^ //

Joyce katsoi, kun hyvinkin cool auto ajeli heidän kohdalleen. Rokkari pystyi helpostikin kuvittelemaan autossa istuvan miehen Lenan isäksi.
Joyce tipautti tupakkansa nopeasti maahan ja talloi sitä, Lenan isä vaikutti hyvinkin suojelevalta autoaan kohtaan.
"Moikka", Joyce nyökkäsi tuolle tervehdykseksi, ja sitten hän käänsi katseensa takaisin Lenaan. "Jep", hän sanoi lyhyesti.

Joyce naurahti Lenan isälle. Eipä hän ikinä voisi kuvitella, että hänen isänsä ostaisi vapaaehtoisesti tyttärelleen pullollisen tequilaa!
Rokkari kiipesi Lenan perässä autoon. "Sulla on jännä faija", hän tokaisi punkkarille. "Olispa mullakin tollainen", hän sanoi ja hymyili itsekseen. Hänen isänsä oli aivan toista maata, kuin Lenan isä.

// Ei oikeen inspaa, kun meinaan heivata Joycen. Oliko meillä näille joku suunnitelma, vai jätetäänkö tähän? : D