Long way to go

//Joku ehkä saapuu pelastamaan Destineen jalkaparat :--D//

Oli ilta. Kellon ajasta ei ollut mitään tietoa ainakaan nuorella tummaihoisella naisella, joka käveli tietä pitkin kohti San Diegoa. Tytöllä ei ollut tietoa mistään muusta kuin siitä, että hän oli kävellyt jo liian kauan korkokengillä ja nyt alkoi vihdoin näyttää siltä, että hän olisi pian taas kotikaupungissaan.
Taas kerran oli Destinee lähtenyt illanviettoon erään puolitutun luokse San Diegon ulkopuolelle. Hän ei ollut saanut kyytiä ja oli lähtenyt kävelemään. Kymmenen sentin koroissa se ei ollut mikään maailman mukavin matkustustapa, mutta kun ohi ei ajanut ketään sellaista, joka olisi hänet kyytiin ottanut. Autoja kyllä oli liikkeellä, mutta ilmeisesti kukaan ei halunnut ottaa liftaria kyytiin viikonloppuna. Ihan kuin Destinee olisi oksennellut tai sammunut jonkun autoon! Hän oli kyllä vielä ihan selvänä, ainakin melkein. Oli hän nyt juonut jotain tarjolla ollutta juomaa, josta ei ollut ihan varma mitä se oli ollut. Hyvän makuista ainakin, joten sitä oli sitten juotu mukillinen jos toinenkin.

Destineellä oli yllään vain sininen lyhyt mekko, sekä valkoinen huppari. Jaloissa oli korkokengät ja olalla keikkui laukku, joka ei ollut mitään merkkitavaraa. Hänellä olisi kyllä ollut rahaa kalliisiinkin vaatteisiin, mutta hän ei niin välittänyt siitä mistä vaatteensa osti ja paljon ne maksoivat. Hänelle kelpasivat hyvin halpahallienkin vaatteet, kunhan ne vain näyttivät siedettäviltä hänen yllään.
Tien reunalla kävellessään Nee oli ehtinyt miettiä asioita. Tai no, hän oli miettinyt lähinnä miehiä, jotka oli illan aikana nähnyt. Näiden joukossa ei ollut ketään sellaista, joka olisi jotenkin hetkauttanut hänen mieltään. Kaikki olivat olleet liian tavallisen oloisia. Hän halusi sinä iltana elämäänsä jotain vaihtelua ja oli jo lähes valmis soittamaan eräälle paksummanpuoleiselle nörttimiehelle, jos vaikka saisi tästä seuraa. Häntä ei huvittanut ollenkaan olla yksin, mutta niin nyt vain oli käynyt.

//mä ja cole voidaan tulla pelastamaan tilanne :--)

Auton ajovalot valaisivat asfalttista tietä, jota Cole parhaillaan tuijotti väsynein silmin. Hän oli ajellut San Diegon ulkopuolella jo parin tunnin ajan, eikä hänellä ollut aikomustakaan palata kotiin, vaikka olikin väsynyt ja ilta oli jo pitkälle. Takaisin kaupunkiin hän oli matkalla vain päästäkseen syömään jotain, eikä kuppi kahviakaan tekisi pahaa. Yönsä hän voisi nukkua autossaan, tai sitten lähteä kuokkimaan jonkun ystävänsä luokse. Tuskinpa he kääntäisivät häntä pois.

Yllättävää kyllä, hän oli riidellyt vanhempiensa kanssa vastoin kaikkia tapojaan, ja sen takia oli nyt tien päällä. Riita oli syntynyt vanhempien saadessa tietoonsa hänen saaneen hieman huonomman numeron kokeesta kuin yleensä. Totta kai hän oli saanut kauheat valitukset siitä, vaikka kyseessä olikin ollut vain pieni asia. Kuunneltuaan sitä nalkutusta yli 10 minuutin ajan poika oli hermostunut oikein kunnolla, vaikka yleensä saikin pidettyä itsensä rauhallisena vanhempiensa seurassa. Hän oli huutanut ja paiskannut äitinsä kalliin vaasin lattialle, joka luonnollisesti oli hajonnut tuhansiin pieniin palasiin. Vitut äidistä ja isästä, vitut kaikesta, oli ainoa ajatus mitä hän oli pystynyt siinä tilanteessa ajattelemaan. Äidin ja isän katsoessa häntä tyrmistyneinä, poika oli katsonut parhaaksi lähteä talosta ovet paukkuen. Ajeltuaan tarpeeksi kauan hän oli saanut itsensä rauhalliseksi ja aikoa sellaisena pysyäkin, kunhan vain ei joutuisi näkemään vanhempiaan. Ainoa mahdollisuus oli siis pysyä yö poissa kotoa ja varmuuden vuoksi vielä seuraava aamukin. Kotiin palattuaan hän saisi kuulla kunniansa, mutta olihan hän sen ennenkin kestänyt.

Kauempana tiellä Cole huomasi koroilla kävelevän tytön, mikä herätti hänessä kiinnostusta. Miksi ihmeessä joku olisi vielä tähän aikaan kävelemässä valtatiellä, varsinkin kun kaupunkiin oli vielä matkaa jonkin verran? Ajaessaan lähemmäs hän erotti tytön tarkemmin, tosin näki tämän vain takaapäin, vaikka eihän siinäkään puolessa mitään valittamista ollut. Hetken mielijohteesta Cole hidasti vauhtiaan päästäkseen tytön rinnalle. Tullessaan tämän kohdalle hän avasi ikkunansa ja työnsi päänsä ulos. Nyt hän näki tytön kasvot kunnolla. Tämä näytti hänen ikäiseltään ja jotenkin myös tutulta. Olikohan tyttö Astonista?
”Eikö tähän aikaan oo vähän vaarallista liikkua yksin?” Cole kysyi virnistäen, hänen iltansa oli yhtäkkiä parantunut kertaheitolla.
”Tai siis kaikki miehet ei välttämättä oo niin mukavia kuin mä”, hän jatkoi yhä virne huulillaan.

//Tervetuloa vaan!//

Destinee oli jo luopunut toivosta, että joku ystävällinen autokuski pysähtyisi hänen kohdalleen ja suostuisi viemään kaupunkiin asti, tai edes lähemmäs. Alkoi tuntua tuskalliselta kävellä korkojen kanssa, kun mitään helpotusta ei hänelle suotu. Nuoren naisen mielessä ei ollut edes käynyt, että hän voisi ottaa kengät pois ja kävellä paljain jaloin. Sehän nyt olisi ollut paljon hölmömpää! Kuka muka kävelisi tiellä ilman kenkiä, siellä kun saattoi olla ties mitä lasinsiruja ja muuta roskaa. Sellaisiin Nee ei halunnut vahingossakaan törmätä, joten oli siis hyvin paljon turvallisemman oloista korkkareiden kanssa.
Kuullessaan taas kerran auton ääntä, Destinee ei viitsinyt suotta pysähtyä ja liftata. Ei auto kuitenkaan pysähtyisi, vaan huristelisi ohi vauhtia hidastamatta. Sellaisia autoja oli mennyt taas muutama ohi, joten miksi seuraava poikkeaisi mitenkään tästä joukosta? Kaikki ystävälliset ihmiset olivat ilmeisesti jossain aivan muualla.

Tyttö oli jo hetken pohtinut vakavissaan nörttimiehelle soittamista. Hän oli onnistunut jo kaivamaan puhelimensa esiin soittaakseen tälle, mutta sitten tapahtuikin jotain yllättävää, mutta erittäin odotettua. Destinee huokaisi tyytyväisenä ja tunsi olonsa hyvin paljon paremmaksi tajutessaan, ettei auto ollutkaan vielä mennyt ohi, vaan se tuntui hidastaneen vauhtia.
Tyttö uskalsi nyt viimein toiveikkaana kääntyä katsomaan mitä autoilija meinasi. Ehkä tämä olikin vain joku äkäinen täti, joka valittaisi siitä, kuinka nuoriso liikkui missä sattui. Auto oli jo päässyt hänen kohdalleen ja nyt ikkunasta työntyi ylös tutun näköinen pää. Poika oli tuttu, tosin vain ulkonäöltä. Destinee oli melko hyvin perillä Astonin oppilaista, varsinkin niistä jotka kuuluivat kermaan. Tuokin nuori mies kuului tähän arvostettuun porukkaan, sen tyttö tiesi varmasti. Hänellä oli myös jonkinlainen muistikuva siitä, että pojan nimi oli Cole. Olivathan he nyt tyttöjen kanssa katselleet jokaista kermalaista, kapinallista ja luuseria, ihan vain huvin vuoksi. Destineellä ei kyllä ollut mitään muistikuvaa siitä, kuinka korkeat pisteet Cole oli heiltä saanut.
Niin. Se oli hyvin hupaisa harrastus, antaa pojille pisteitä näiden ulkonäön ja käytöksen perusteella. Destinee lähestulkoon rakasti kyseistä puuhaa ja hän automaattisesti arvosteli toisen heti mielessään. Cole oli kyllä komea ilmestys, mutta mikäli tämä nyt käyttäytyisi jotenkin törkeästi, niin pisteet laskisivat huimasti.

Destinee pysähtyi ja taikoi kasvoilleen hurmaavimman hymynsä ja kohdisti katseensa pojan kasvoihin.
"Ehkä on, mutta ei mulle tässä nyt ole mitään päässyt vielä sattumaan," Destinee vastasi toiselle ja virnisti perään. "Sehän kuulostaa lupaavalta. Siis että olet mukava. Mutta mä en nyt ole ihan varma oonko samaa mieltä. Voithan säkin pian olla ties kuinka vaarallinen. Sieppaat mut pian kyytiin ja viet ties mihin, johonkin autiolle talolle kauas kaikesta sivistyksestä."
Tyttö piti katseensa koko ajan Colessa. Hän oli aivan varma, että toinen tarjoutuisi kuskaamaan hänet mihin vain hän olikin matkalla, mikä oli erittäin suotavaa. Häntä ei enää huvittanut jatkaa kävelyä, kun kerran oli tullut näin hyvä mahdollisuus saada kyyti.

”Paino sanalla vielä”, Cole mutisi tytölle luoden merkitsevän katseen tämän vaatteisiin, jotka eivät välttämättä olleet niitä peittävimpiä.
Lyhyt mekko ei ollut parhain vaihtoehto kävellessä valtatiellä pimeän aikaan. Tuskinpa kukaan pahoittaisi mieltään pienestä silmänruoasta, mutta kaikilla se ei välttämättä jäisi pelkäksi katseluksi. Oli tytöllä sentään huppari päällä, mutta siitä ei juuri ollut apua, olihan tämä kiinnittänyt hänenkin huomionsa. Mistähän tyttö oli tulossa ja kuka oli lähettänyt hänet kävelemään San Diegoon? Vaatteidensa perusteella tyttö voisi olla paluumatkalla juhlista, vaikka ei vaikuttanutkaan kovin humalaiselta. Joka tapauksessa tuntui oudolta, että tämä ei ollut saanut kyytiä kun selvästi oli tulossa kaukaa.

”Ja säkö et pitäisi siitä?” Cole kysyi kohottaen kulmiaan toiselle tämän puhuessa kidnappauksesta.
Samalla hän mietti kuumeisesti mistä tunsi tytön. Pojan mieleen nousi vuotta vanhempi Nailah, joka näytti samalta kuin tietä pitkin kävelevä tyttö. Voisiko tyttö siis olla Nailahin sisko? Jos hän oikein muisti Nailahilla oli sisko nimeltään Destinee, joka kävi myös Astonia ja kuului koulun kermaan. Se selittäisi ainakin sen, miksi tyttö vaikutti tuntevan hänet, eikä säikähtänyt hänen sekaantumisestaan tämän asioihin.

”Sulla taitaa olla vielä matkaa, jos oot menossa San Diegoon”, Cole totesi ja vilkaisi tietä kohden, kääntäen katseensa kumminkin pian takaisin tyttöön.
Destinee oli pysähtynyt ja katsoi nyt häntä, ilmeisesti odottaen hänen tarjoavan kyytiä kotiin. Cole oli täysin selvillä tytön odotuksista ja luultavasti päätyisi täyttämään ne, mutta oli päättänyt antaa tämän kärsiä vielä hetken siinä ajatuksessa, että joutuisikin jatkamaan kävelyä.
”Kannattaisi varmaan ottaa noi korkkarit pois, niillä taitaa olla vaikea kävellä”, poika ehdotti avuliaana, peitellen hymyään.
”Onneks mulla on tää auto, mä en kyllä jaksais kävellä”, Cole härnäsi haroen vapaalla kädellään jo valmiiksi sekaisin olevia vaaleita hiuksiaan.

//nyt tuli kyllä vähän kökköä

"No, eikä varmaan tapahdu jatkossakaan. Tai no, niin ainakin uskon koska ihan rauhassa olen tässä saanut kävellä jo ties kuinka kauan," tyttö sanoi sitten silmäillen toisen autoa. Se näytti varsin mukavalta ja houkuttelevalta. Oikeastaan Destinee oli valmis tekemään melkein mitä tahansa, että nyt vain pääsisi eroon kävelyurakastaan. Häntä ei huvittanut ottaa enää askeltakaan, joten Colen olisi parasta tarjota kyytiä ennen kuin hän alkaisi sitä itse anella.
Destinee oli varsin tyytyväinen huomatessaan, kuinka Cole silmäili hänen vaatteitaan ja samalla kai muutenkin hänen vartaloaan. Nee taikoi kasvoilleen hymyn ja suuntasi katseensa taas poikaan.
"En tietenkään," Destinee vastasi kasvoillaan pieni flirttaileva ilme. "Eihän kukaan voi haluta joutua siepatuksi. Saisin varmaan kamalat traumat jos nyt nappaisit mut sinne autoosi."

Destinee vilkaisi tietä. Se näytti tosiaan jatkuvan vielä pitkään ennen kuin päätyisi kaupunkiin asti. Hän ei ehkä jaksaisi kuitenkaan kävellä koko matkaa. Nytkin tuntui jo siltä, että hän oli kävellyt enemmän kuin tarpeeksi. Eikä se nyt varmasti ollut kovin tervettä kävellä jos jalat ja koko vartalo vastustivat ajatusta.
"No, sinnehän mä olen kyllä menossa," tyttö tokaisi ja oli jo varma siitä, että nyt kyytiä tarjottaisiin. "Mutta kai tässä nyt vielä voi kävellä, johan mä olen yli puolessa välissä matkaa."
Vai että sellaista peliä! Härnäsikö poika häntä nyt tahallaan? Koska ei toinen nyt niin typerä voinut olla, ettei tajunnut selvää vihjailua kyytiin pääsystä hänen katseessaan, joka taas viipyili pojan autossa.
"Kiitos vinkistä, mutta täällä varmaan on kaikkea kamalaa jonka päälle en halua vahingossa astua," tyttö sanoi ja piti kenkänsä turvallisesti jalassa. "No, mä tästä taidan sitten jatkaa matkaa, niin pääset jatkamaan säkin omaasi. Oli kiva jutella."
Destinee arveli pojan kuitenkin ottavan hänet kyytiin, mutta lähti silti kävelemään eteenpäin, vilkaisemattakaan taakseen. Nyt vain piti toivoa, ettei Cole osoittautuisi mitä kurjimmaksi nilkiksi ja idiootiksi.

Destinee vastasi olevansa tosiaan matkalla kaupunkiin, mikä oli kylläkin ollut Colelle itsestään selvää. Tältä tieltä ei oikein muuallekaan päässyt ja tyttö taisi muutenkin olla matkalla kotiinsa.
”Ole hyvä, mä neuvon sua mielelläni muissakin asioissa”, Cole lupasi ja loihti kasvoilleen kohteliaan hymyn.

Destineen lähtiessä kävelemään pois, Cole katsoi hänen peräänsä hivenen hämmentyneenä. Oliko hänen härnäämisensä mennyt todesta, vai pistikö Destinee kenties takaisin samalla mitalla? Hänellä ei ollut kuitenkaan aikaa tai kärsivällisyyttä jäädä arvuuttelemaan, joten Cole painoi kaasua ottaakseen tytön kiinni.
”Hyppää kyytiin”, poika kehotti päästyään taas tytön rinnalle ja pysäytti autonsa.
Tuntui ärsyttävältä luovuttaa näin helposti, mutta hän ei halunnut ottaa sitä riskiä, että Destinee todellakin pitäisi häntä välinpitämättömänä paskiaisena (mitä hän ei kumminkaan täysin ollut) ja jatkaisi matkaa yksinään. Hän ei halunnut olla vastuussa siitä, että tytölle kävisi jotain ja totta puhuen ei toisen seurakaan olisi pahitteeksi.
Varmistaakseen sanansa tytön kyyditsemisestä hän kurottautui vieressä olevansa penkin yli kohti ovea ja avasi sen valmiiksi Destineelle.

”Mun kyllä pitäisi olla varuillaan susta”, Cole ilmoitti viitaten tytön aikaisempaan kommenttiin kidnappauksesta, ”enhän mä tiedä, vaikka sä olisit houkutellut muitakin miehiä ottamaan sut kyytiinsä”
Hän ei tietenkään ollut tosissaan, kunhan pelleili. Ja vaikka olisikin ollut, ihan niin kuin joku tyttö voisi päihittää hänet, koko ajatuskin tuntui naurettavalta. Hän ei tosiaankaan ollut mikään lihakseton nörtti, joka kaatui pienen tuulenpuuskan päästessä yllättämään.

Destinee tuhahti. Ja missähän asioissa poika häntä muka neuvoisi? Sitä ehkä kannattaisi tiedustella sitten kun hän pääsisi toisen kyytiin. Jos hän nyt edes pääsisi. Vaikuttihan se nyt selvältä, että hän vielä päätyisi pojan autoon tavalla tai toisella. Hän vaikka sortuisi pyytämään kyytiä, mikäli sitä ei poispäin kävelemisen avulla onnistuisi saamaan.
Tummaihoinen tyttö ei kerinnyt ottaa kovinkaan montaa askelta, ennen kuin kuuli auton taas lähtevän liikkeelle. Nee ehti jo pelästyä, että poika vain ajaisi ohi, mutta kaikeksi onneksi pelko osoittautui hyvin lyhytkestoiseksi ja turhaksi. Tytön kasvoille ilmaantui taas hymy, tällä kertaa se paljasti selvästi kuinka tyytyväinen hän pojan ratkaisuun oli. Nyt hän pääsisi viimein eroon kamalasta kävelymatkasta. Eikä matkaseurassakaan kyllä mitään vikaa vaikuttanut olevan.

Reippaasti Destinee kipitti auton etukautta sen toiselle puolelle ja sai huomata, että Colesta löytyi oikea herrasmies. Tuohan avasi ovenkin valmiiksi ja Destineen ei tarvinnut kuin istuutua heti aloilleen ja vetäistä ovi kiinni.
"Mä jo ehdin pelästyä että olisin sittenkin joutunut kävelemään," tyttö sanoi ja väläytti taas hymyn pojalle, joka varmasti veisi hänet vaikka kotiovelle asti jos hän oikein nätisti pyytäisi. Tai jos hän saisi tämän muuten vain suostumaan moiseen. Sen näkisi sitten lähempänä, vasta kaupungissa, jossa Destinee kyllä uskoi selviävänsä kotiin vaikka joutuisikin jostain kävelemään. Tunsihan hän monta keskustassa asuvaa tyyppiä, joiden luo voisi mennä yöksi jos ei kotiin asti viitsisi raahautua. Vaikkapa se nörttipoju. Mutta ehkä oli nyt parempi nauttia Colen seurasta, kun se vielä onnistui.

Tyttö naurahti kuullessaan Colen sanat. Eipä hänestä kyllä olisi mitään vastusta Colen kaltaiselle miehelle, mitä ihmettä tuo siis höpisi? Pelleili tietysti, mikä sopi Destineen mielentilaan varsin hyvin. Hän oli itsekin pelleilytuulella, ainakin nyt kun ei tarvinnut murehtia matkan etenemisestä.
"Niin. Miten sä edes uskalsit ottaa mut kyytiin?" Nee tokaisi ja vilkaisi poikaa virnistäen. "Mähän voinkin tehdä sulle ties mitä. Mulla on piilolihaksia, niin ei susta taida olla vastusta vaikka mitä yrittäisit."
Destineen äänestä ja ilmeestä kyllä olisi hölmöinkin tajunnut, että hän vitsaili. No, Cole oli selvästi itsekin sellaisella tuulella, että sieti pelleilyä, mikä oikeastaan oli vain hyvä juttu.
"Oon muuten Destinee," tyttö sanoi, vaikka arvelikin että toinen saattoi sen jo tietää. Olihan hänellä kuitenkin cheerleader-sisko, joka kyllä herätti huomiota pinkillä olemuksellaan.

Tyytyväisenä Cole seurasi tytön matkaa autoon, kunnes tämä istui hänen vieressään. Silloin hän käynnisti auton uudelleen ja ohjasi sen taas kaupunkiin johtavalle tielle.
”Pitäisikö mun olla loukkaantunut, että sä ajattelet musta tollaista?” Cole kysyi murheellisella äänensävyllä ja vilkaisi tyttöä kasvoillaan loukkaantuneen koiranpennun ilme ennen kuin käänsi katseensa taas tiehen.
Eihän poika tietenkään ollut loukkaantunut, vaikka hän ei voinutkaan ajatella sellaista nilkkiä, joka oikeasti jättäisi toisen kävelemään yksinään kotiin, varsinkin jos pystyi auttamaan. Valitettavasti sellaisiakin ihmisiä löytyi tästä maailmasta.
”Niitähän mä pelkäsinkin, sun piilolihaksia. Täytyy vain toivoa, että sä et päätä hyökätä mun kimppuun”, poika sanoi ja virnisti toiselle.
Destinee oli oikeastaan aika hauskaa seuraa, ainakaan tämä ei ottanut kaikkea turhan vakavasti, toisin kuin hänen rakas perheensä.

Tytön kertoessa nimensä olevan Destinee, Cole nyökkäsi tälle hymyillen. Hän oli kuin olikin muistanut oikein! Kiitos siitä taisi kumminkin kuulua Destineen siskolle, mutta sitä ei kannattaisi paljastaa.
”Mä olen Cole, mutta sen sä varmaan jo tiedätkin”, poika sanoi yrittäen olla kuulostamatta itserakkaalta.

Yrittäessään keskittyä välillä ajamiseenkin Cole mietti kuinkakohan paljon Destineellä ja hänen siskollaan oli yhteistä ulkonäön lisäksi. Hän ei tuntenut Destineen siskoa juuri paremmin kuin itse Destineetäkään, mutta oli saanut tämän siskosta hieman hemmotellun kuvan. Destinee ei ainakaan vielä vaikuttanut samanlaiselta, mutta eihän hän ollut ehtinyt jutella tytön kanssa paria minuuttia kauempaa. Pojan olisi tehnyt mieli kysyä olivatko sisarukset läheisiä, mutta ei halunnut lähteä niin henkilökohtaiselle alueelle.
”Mistä sä olet tulossa?” Cole kysyi sen sijaan.

"Ei sun pitäisi," Destinee sanoi hymyssä suin, vilkaisten sitten Colea. Sen jälkeen hän vilkaisi itseään peilistä, vaikka se olikin huonon valaistuksen takia turhaa.
"Koska en mä ollut tosissani. Jotenkin arvasin että näin tässä vielä käy," tyttö sanoi ja käänsi katseensa takaisin nuoreen mieheen, jonka koiranpentu katse oli saanut tytön melkein katumaan sanojaan. Poika tuskin oli tosissaan nytkään, kyllä tuo varmasti tajusi, että Nee oli lähtenyt innolla mukaan tämän pelleilyyn.
Destinee tuijotti hetken eteenpäin, vaikka siellä ei kyllä ollut mitään nähtävää. Nyt hän tuns olonsa paljon mukavammaksi kuin vielä hetki sitten. Hän sai istua mukavalla autonpenkillä, mukavalta vaikuttavassa seurassa. Mikä muka olisi voinut mennä enää pieleen sinä iltana? Johan hän oli kärsinyt tarpeeksi, eli tuskin mikään. Kävelyssä, ilkeissä ohi ajavissa ihmisissä ja illan viileydessä oli tarpeeksi sietämistä. Oikeastaan Destinee ei ollut edes tajunnut miten viileää ulkona oli, ennen kuin oli päässyt autoon.
"Ehkä mä en tällä kertaa hyökkää," Destinee virnisti ja käänsi katseensa jälleen kerran Coleen. "Paitsi jos alat käydä liian pelottavaksi, mutta en usko että mun tarvitsee sellaista tehdä."

"Joo, tiedän sen," tyttö vastasi. Kaikki hänen kavereistaan olisivat tunnistaneet Colen, he olisivat tunnistaneet nimeltä jokaisen kermaan kuuluvan kaksilahkeisen, olivathan he nyt näistä puhelleet ja antaneet näille pisteitä. Colen pisteet ainakin olivat nyt Destineen mielessä täysin huipussaan, sen oli varmistanut se, että hän oli päässyt tämän kyytiin.
"Varmaan osaat jo yhdistää mun nimen ja Nalan. Voisin ainakin kuvitella niin," tyttö tokaisi. Olisi outoa, jos poika ei tietäisi kuka Nala oli. Ja mikäli joku tiesi Nalan, niin oli tämä varmasti kuullut jotain tämän siskostakin, siitä pitivät koulun juorukellot huolen. Nämä kun puhuivat hänestä yleisesti vain Nalan pikkusiskona. Destineestähän puhuttiin, vaikka hänellä siitä ei ollut kuin aavistus. Ei kukaan hänelle kertonut, mitä hänestä oltiin sanottu, eikä se häntä edes kiinnostanut.
"Olin tuolla muutaman kilometrin päässä viettämässä iltaa. Oli oikeastaan aika tylsää, enkä edes saanut kyytiä takasin kaupunkiin. Paitsi nyt sulta," tyttö selitti, vaikka tuskin poikaa niin pitkä tarinointi edes kiinnosti. "Pakkohan mun nyt oli johonkin sieltä päästä, enkä mä nyt taksiakaan viitsinyt soittaa. Liftaus on ihan kivaa, varsinkin jos pääsee jonkun mukavan tyypin kyytiin. Mutta mites sä täällä ajelet näin kaukana kaupungista?"
Destineen uteliaisuus alkoi heräillä. Olihan se oikeastaan aika kummallista, että joku Colen kaltainen nuori mies ajeli sillä seudulla, vieläpä ilman mekkaloivaa kaveriporukkaa.

”Arvasit vai? Ehkä mun olisi pitänyt kiusata sua pidempään”, Cole tuumi saadessaan varmistuksen siihen, että tyttö oli tosiaan nähnyt hänen härnäämisensä läpi.
Oli yllättävää kuinka hyvin hän tuli toimeen tien poskelta kyytiin ottamansa tytön kanssa. Hän ei ollut koskaan aiemmin jutellut Destineen kanssa, vaikka tilaisuuksia oli varmasti ollut, mutta silti hän pystyi vitsailemaan toisen kanssa ilman suurempia esteitä. Ei hänellä tosin koskaan ollut kovin suuria vaikeuksia puhua tuntemattomille tytöille, mutta silti hän oli yllättynyt, johtuen tilanteesta jossa hän sillä hetkellä oli. Hetki sitten hän oli vielä ollut raivoissaan vanhemmilleen.
”Ehkä mä silti pidän varani”, poika ilmoitti virnistäen toisen kertoessa jättävänsä hyökkäämättä, jos hän ei rupeaisi pelottavaksi.

Cole nyökkäsi toiselle tämän puhuessa siskostaan. Hän oli yhdistänyt heidät jo aiemmin, eihän hän muuten olisi edes tunnistanut Destineetä. Vaikka hän ei ollut tunnistanut tyttöä ulkonäöltä, nyt hän muisti kuitenkin kuulleensa tytön nimen parissa ikävässä juorussa, mutta hänellä ei ollut tapana uskoa sellaisia. Hän oli usein huomannut niiden osoittautuvan vääriksi, vaikka eihän sitä koskaan tiennyt vaikka jokin asia olisikin totta. Hän yritti kuitenkin parhaansa mukaan sulkea itsensä sellaisilta asioilta.
”Mukavia ystäviä, kun laittavat sut kävelemään”, Cole mutisi tytön sanojen väliin tämän kertoessa missä oli ollut aiemmin.
Kuullessaan Destineen kysymyksen pojan kasvojen ilme venähti. Illan tapahtumat syöksyivät taas hänen mieleensä, juuri kun hän oli saanut muuta ajateltavaa. Hetken aikaa hän tunsi suuttumusta jopa tyttöä kohtaan, mutta muistutti sitten itselleen, ettei tämä tiennyt mitä aiemmin oli tapahtunut. Puristaessaan rattia tavallista kovemmin poika käänsi katseensa Destineehen ja pakotti itsensä virnistämään tälle.
”Pitkä juttu, joka sisältää paljon huutamista ja rikkoutuneen vaasin, sä et halua tietää enempää”, Cole sanoi yrittäen tavoitella kepeää äänensävyä, joka oli vain hetki sitten tullut itsestään.
Hiljaisena poika antoi katseensa taas lipua tiehen. Cole toivoi, ettei tyttö ollut saanut sellaista kuvaa, että hän olisi jollakin tapaa suuttunut tälle. Kysymys oli vain tullut niin yllättäen, että hän oli ehtinyt kiihtyä uudestaan vanhemmillensa.
”Onko sulla nälkä?” Poika päätti kysyi ja sai samalla vaihdettua aihetta.
Jos hän muisti oikein, vähän matkan päässä oli pieni huoltoasema, josta sai hyviä ranskalaisia ja muuta roskaruokaa 24/7. Hänellä itsellään oli jo kova nälkä ja olisi tytön seurassa mielellään kauemminkin, varsinkin jos he jättäisivät äskeisen aiheen.

"No, hyvä vaan ettet kiusannut, olisin pian suuttunut sulle," Destinee virnisti ja vilkaisi Colea. Hän olisi oikeastikin suuttunut, mikäli toinen olisi ollut niin ilkeä, että olisi vain jatkanut matkaansa ja jättänyt hänet kävelemään korkokengissään. Sellaisesta tempusta pojan pisteet olisivat laskeneet nollaan saakka silmänräpäyksessä, eikä siitä enää olisi ollut paluuta täyteen kymmeneen. Sellaista asteikkoa Destinee ystävineen käytti. Siinä oli tarpeeksi vaihtelua ja vaihtoehtoja. Tällä hetkellä Cole keikkui mukavuutensa ja ulkonäkönsä perusteella melkein kymmenessä pisteessä, mutta vain aika saattoi paljastaa miten tälle vielä kävisi. Saisiko tämä peräti täyden kympin, vai putoaisivatko pisteet jonnekin viiden alapuolelle.
Destinee naurahti pojan sanoessa pitävänsä edelleen varansa hänen suhteensa. Ihan kuin Destineestä olisi oikeasti pojalle mitään vastusta. Oikeastaan olisi kai pitänyt olla niin päin, että hän olisi varuillaan. Colehan saattoi osoittautua ties millaiseksi ihmiseksi. Jostain syystä Nee ei kuitenkaan uskonut, että mitään kamalaa voisi tapahtua ja siksi hän olikin unohtanut kaiken varovaisuuden.

"No, mun on kai sit parasta tunnustaa, ettei ne tyypit ollut kun jotain kaverinkavereita," Destinee virnisti. "Mutta aika ikävä temppu. Ja sekin oli aika ikävää, että siellä oli paljon laimeempi meno kun mitä odotin. Ne ihmiset ei oikein taida osata bilettää niin kuin Astonilaiset. Nuo nimittäin oli toisesta koulusta. Mutta no, nythän mulla on kyyti niin kaikki on hyvin."
Destinee soi jälleen Colelle suloisen hymyn. Olihan hänellä hyvä syykin hymyillä. Autossa oli mukavaa, seura oli mukavaa ja ajomatkasta oli varmasti myöskin tulossa mukava. Ainakin se oli alkanut lupaavasti.
Destinee hämmentyi pojan vastauksesta. Tämän yksinäiseen ajeluun siis oli jokin syy, josta tämä ei selvästi halunnut puhua enempää. Destineen uteliaisuus oli herännyt, mutta hänen oli nyt pakko hillitä itsensä kysymästä enempää. Sillä jos hän niin tekisi, siinä menisi kyyti, ihan varmasti. Hän ei halunnut enää jatkaa kävelyä, kun oli siitä eroon päässyt.

Tumma tyttö päätteli, että syynä oli mitä todennäköisimmin riita tyttöystävän kanssa. Mutta ei Colella kai ollut tyttöystävää. Ainakaan Destineen korviin ei ollut kantautunut sen suuntaisia huhuja. No, oli miten oli, asia ei selvästi kuulunut hänelle, sillä poika kiirehti jo vaihtamaan puheenaihetta.
"Itseasiassa nyt kun tuli puheeksi, niin kyllä mulla taitaa olla vähän nälkä," tyttö totesi. Hän ei ollut syönyt mitään bileissä, juonut vain vähän. Sitä ennen hän oli syönyt vain hyvin vähän jotain pientä suolaista, ei muuta. Ehkä siis olisi ihan hyvä syödä jotain.
"Sullakin kaiketi on nälkä?" Destinee kysyi, jatkaakseen puhumista jostain muusta kuin riidasta, joka selvästi vaivasi poikaa. "Jotain pientä voisi kyllä syödä. Tossa kävellessä kyllä alkoi aika kummasti tulla nälkä. Ja jano nyt ainakin."

”Ja mähän en halua suututtaa sua, en varsinkaan kun mä mietin niitä sun piilolihaksia”, poika kiusoitteli leveä virne kasvoillaan.
Onneksi Destinee ei vaikuttanut helposti ärsyyntyvältä tytöltä, muuten tämä olisi jo saattanut raivostua hänen kommenteilleen. Silloin matka ei olisi ollut yhtään niin mukava kuin se oli nyt.
”Ei kai pitäisi koskaan aliarvioida Astonilaisten bileitä”, Cole totesi virnistäen.
Hänen mieleensä nousivat monet bileet, joissa hän oli ehtinyt käydä opiskellessaan Astonissa. Bileissä riitti juomista, kauniita tyttöjä ja useimmiten myös paljon draamaa, josta hän ei olisi niinkään välittänyt. Kun Astonin kermaan kuuluvat tytöt joutuivat samaan tilaan, joka kerta joku sai kehiteltyä jos jonkinmoista draamaa, sen Cole oli huomannut. Hän ei jaksanut elämässään ylimääräistä kohua, joten ehkäpä siksi hän ei ollut löytänyt vielä kermalaisten joukosta tyttöä, josta hän pitäisi.

Colen onneksi Destinee jätti hänen syynsä ajella kaupungin ulkopuolella näin myöhään omaan arvoonsa. Hän ei olisi jaksanut uteliaita kysymyksiä, nyt hän sentään voisi taas yrittää unohtaa koko asian.
”Mulla on ihan kauhea nälkä”, Cole vastasi toiselle ja kuin taikaiskusta hänen mahansa murisi tuomaan lisää painoa hänen sanoilleen. Hän oli paljon nälkäisempi mitä oli tajunnutkaan.
Cole oli tyytyväinen siihen, että tyttö oli suostunut tarjoukseen lähteä syömään. Ensinnäkin hän oli syönyt viimeksi monta tuntia sitten, ja toiseksi hampurilaisaterian äärellä hän pääsisi tutustumaan vieressä istuvaan tyttöön paremmin.
”Tonne me ollaan menossa”, Cole ilmoitti ja osoitti sormellaan edessä näkyvää huoltoasemaa, jonka pihalle oltiin pysäköity pari autoa, mutta muuten paikka vaikutti autiolta.
Poika ohjasi auton pois tieltä huoltoaseman parkkipaikalle. Hän sammutti moottorin ja kääntyi Destineen puoleen.
”Mä toivon ettet sä oo liian tarkka linjoistasi, täältä nimittäin saa parhaimmat ranskalaiset mitä mä oon ikinä maistanut”, poika lupasi ja vilkaisi nopeasti Destineen vartaloa.
Tyttö oli selvästi hyvässä kunnossa ja usein koulun kerman tytöt olivat todella tarkkoja siitä mitä laittoivat suuhunsa ja miltä he näyttivät. Cole ei tietenkään voinut ymmärtää moisen päälle, olihan hän vastakkaista sukupuolta, eikä itse kiinnittänyt ulkonäköönsä huomiota kovin paljoa.
”Mennäänkö sitten?” Poika kysyi hymyillen toiselta ja avasi oven astuakseen ulos.

Destinee naurahti, taas. Hänellä tuntui olevan todella hauskaa Colen seurassa, mutta ei kai se mikään ihme ollut kun toiselta löytyi huumorintajua ja mukavia juttuja. Cole ei vaikuttanut yhtä törpöltä ja omahyväiseltä kuin jotkut muut kerman miehet, mistä Pikku-Nala oli enemmän kuin hyvillään. Hänellä oli kerrankin tuuria seuransa kanssa ja jopa Nala saattaisi olla mielissään mikäli näkisi hänen liikkuvan Colen kanssa. Jos hän olisikin ollut autossa jonkun nörtin tai muun luuserin kanssa, Nala olisi saanut sätkyn ja vaatinut jotain järkevää selitystä moiselle.
Nalalla tuntui onneksi olevan liikaa tekemistä, eikä tämä ehtinyt seurata Destineen touhuja. Isosisko olisi järkyttynyt, jos olisi saanut tietää mitä kaikkea hän touhusi tämän tietämättä. Se vasta jotain olisi, jos Nala saisi joskus tietää että hän oli ollut kihloissa. Ei hän kyllä enää ollut, mutta sitäkään nyt ei voinut tietää vaikka viikon päästä olisi, vaikka jonkun vasta tapaamansa ihmisen kanssa.
"Ei todellakaan. Astonilaisten bileet on kyllä melkein aina ihan omaa luokkaansa. Mutta onhan niitä ollut laimeampiakin tapauksia, mutta ne missä olin, oli jotain vielä pahempaa. Ne osoittautui joksikin avaruusbileiksi. Musiikkikin oli ihan sitä luokkaa. Ja mieluummin mä kävelin kun jäin sinne kiusaamaan itseäni," Destinee selitti.

Destinee hymyili. Kuulosti todella hyvältä idealta mennä Colen kanssa syömään jotakin. Hänellä oli oikeasti nälkä, kävelymatka oli pitänyt siitä huolen, että ruokaa oli saatava. Huoltoasemalta varmasti löytyisi jotain, vaikka moni kerman tytöistä olisi sellaista ruokailupaikkaa karttanut kuin ruttoa. Destinee ei ollut niin orjallinen ruokavalionsa suhteen kuin vaikkapa Nala, joka ei syönyt mielellään mitään rasvaista. Destineen mielestä taas rasvaiset ruuat olivat paremman makuisia ja siksi myös paljon syömäkelpoisempia kuin jotkut terveyspöperöt.
"Sellaista ei tarvitse pelätä. Eikö se ole vaan parempi jos on vähän jotain lihaa luiden päällä?" Destinee sanoi virnistäen. "Ranskalaiset kyllä maistuu, joten niitä taidan syödä. En mä ainakaan millään pelkällä salaatilla elä ton kävelemisen jälkeen."
Destinee puhui Colelle ihan muina miehinä, tai naisina. Toisen kanssa oli yllättävän helppo tulla juttuun. Miksihän ihmeessä hän ei ollut aikaisemmin viettänyt aikaa Colen seurassa? Kyllä he kai olivat ainakin syöneet saman pöydän ääressä ja nähneet koulussa, mutta ei hän ollut päässyt juttelemaan pojalle juuri mitään. Mutta nytpä sekin tilanne korjaantuisi.
"Jep. Mennään," Destinee sanoi ja avasi oven. Hänestä ei ollut siihen, että hän olisi odottanut pojan juoksevan avaamaan hänenkin ovensa. Se oli diivojen touhua, eikä Nee ollut sellainen.
Tyttö otti laukkunsa ja nousi sitten ulos autosta, heilautti oven kiinni ja lähti astelemaan kohti huoltoaseman ovea.

Destineen varmistaessa, että Colen ei tarvinnut pelätä tytön kiinnittävän liikaa huomiota syömisiinsä, poika kohotti kulmiaan kysyvästi.
”Vau, mä en uskonut koskaan kuulevani tuollaista Astonia käyvän tytön huulilta”, poika sanoi totuudenmukaisesti.
Mitä hänen omiin mieltymyksiinsä tuli, ja varmasti monen muunkin pojan, hän ei pitänyt liian laihoista tytöistä. Kuten Destinee oli sanonutkin, parempi jos oli lihaa luiden päällä. Eri asia oli tietenkin elää terveellisesti, mutta itsensä näännyttäminen oli pojasta tyhmintä mitä hän oli koskaan kuullutkaan.
”Kukaan ei elä salaatilla”, poika nyökytteli ja seurasi sitten tyttöä huoltoaseman ovelle.

Hyviin tapoihin kuuluen hän avasi huoltoaseman oven Destineelle ja meni itse vasta perässä. Sisältäpäin huoltoasema ei juuri eronnut muista samaa tarkoitusta ajavista paikoista. Vastapäätä ovea oli myyntitiski ja muutamia hyllyköitä, joissa myytiin sekalaista tavaraa. Sivummalla oli pari pöytää ja tuolia, jotka kaikki olivat vapaita. Taustalla kuului vaimeaa musiikkia ja ilmassa oli roskaruoan hajua, mikä sai hänet entistä nälkäisemmäksi. Vastapäisellä seinällä hän äkkäsi kellon ja hämmästyi huomatessaan sen näyttävän yli puoltayötä.. Hän ei ollut tajunnut kuinka nopeasti aika oli kulunut. Mihinkähän aikaan hän oli noukkinut Destineen mukaansa? Mihin aikaan hän oli ylipäätään lähtenyt kotoa?
”Toivottavasti sulla ei ole kovin tiukkoja kotiintuloaikoja”, Cole mutisi tytölle ja osoitti seinällä roikkuvaa kelloa.
Hänellä itsellään olisi vaikka koko yö aikaa, mutta Destineellä saattaisi olla toinen tilanne. Luultavasti tytön vanhemmat eivät katsoisi hyvällä jos hän heittäisi tämän kotiin viideltä aamuyöllä, ja viimeiseksi hän nyt halusi antaa huonon vaikutelman itsestään. Tietohan voisi kantautua hänen rakkaiden vanhempiensa korviin ja silloin olisi piru irti.
”Mitä sun tekee mieli? Mä voin käydä tilaamassa, jos sä valitset meille hyvän pöydän”, poika ehdotti hymyillen.
Valinnanvaraa Destineellä tulisi riittämään, ilmeisesti kovin moni ei ollut liikkeellä tähän aikaan, mikä ei ollut ihme, ihmisillä oli varmasti muutakin tekemistä.

"Kyllä mä luulen että moni muukin tyttö meidän koulusta ajattelee noin. Ei ehkä kermalaiset, mutta muut," Destinee totesi. Hän itse ei tosiaankaan jaksanut välittää siitä mitä söi ja kuinka paljon. Hän liikkui kuitenkin niin paljon, että kulutti kaiken. Ja hän ei ollut koskaan ollut lihava, vaikka olikin pitänyt hirveitä herkuttelujaksoja, joita äiti ja Nala olivat kauhistelleet. Denzel taas oli vain ollut huolissaan hänen ajatuksistaan. Veli osasi ajatella muutakin kuin ulkonäköä ja tätä Destinee saikin kiittää monesta asiasta. Ainakin siitä, että hän oli lopettanut suruunsa syömisen. Ja tuokin suru oli tullut niin typerästä jutusta, kuin siitä, että hän ei ollut päässyt viettämään viikonloppua erään itseään kymmenen vuotta vanhemman, varatun miehen mökille. Nyt kun Destinee mietti asiaa, hän oli ihan tyytyväinen siihen, että oli joutunut olemaan kotona. Hän oli tavannut erään nörtin, eikä ollut rikkonut kenenkään romanssia.
"No ei todellakaan. Mä kyllä ymmärrän Nalaa ja muitakin kerman tyttöjä jotka syö melkein pelkkää salaattia, mutta minkä sille mahtaa jos toiset välittää liikaa siitä miltä näyttää."

Destinee astui sisään ovesta, jonka Cole oli herrasmiesmäisesti avannut hänelle. Huoltoasemalla ei siihen aikaan viikonloppuna ollut juuri ketään, mutta ei se tyttöä haitannut. Hänellä oli jo seuraa, kaikenlisäksi varsin mukavaa sellaista, joten ei hän kaivannut nyt mitään isoa väkijoukkoa ympärilleen.
Tyttö vilkaisi kelloa, jota poika osoitti. Oliko se todella jo niin paljon? Hän oli menettänyt ajantajunsa kävelyn aikana, oikeastaan jo ennen sitä. Ei hänellä ollut muistikuvaa siitä monelta hän oli lähtenyt avaruusbileistä, ei hän edes ollut varma oliko katsonut silloinkaan kelloa. No, nyt se oli jo paljon, mutta ei se haitannut.
"Ei mulla ole kotiintuloaikoja, voin olla täällä vaikka koko yön," Destinee sanoi ja alkoi sitten Colen sanojen ansiosta miettiä mitä ottaisi. Se ei ollut kovin vaikeaa, olihan hänelle jo kehuttu paikan ranskalaisia. Niitä ainakin mutta ottaisiko hän jotain muuta?
"Selvä. Mä taidan tällä kertaa ottaa pelkät ranskikset ja kokiksen," tyttö sanoi pienen mietintätuokion jälkeen. "Voisin vaikka ottaa isot ranskalaiset, koska on mulla kuitenkin niin kova nälkä jo."
Kerrottuaan mitä halusi, Destinee lähti astelemaan kohti pöytiä, joita kyllä oli vapaana kiitettävä määrä. Hän päätti valita jonkun, jossa voisi olla Colen kanssa rauhassa, mutta samalla myös näkisi jos jotain mielenkiintoista tapahtuisi. Ihan kuin lähestulkoon tyhjässä paikassa mitään olisi voinut tapahtua...

”No sitten mä en vaan ole törmännyt sellaisiin tyttöihin, siis en ennen sua”, Cole tuumi ja soi pienen hymyn toiselle.
Poika itse sai päivittäin kuulla ties mistä näin-laihdut-10-päivässä-dieeteistä siskoltaan, joka otti asemansa cheerleaderina erittäin vakavasti. Sisko oli aina laihduttamassa ja nyrpisti nenäänsä jo sille kun näki Colen syömässä epäterveellisiä ruokia. Ei siis mikään ihme, että he eivät käyneet yhdessä syömässä, vaikka poika viettäisi mielellään enemmän aikaa siskonsa kanssa.

”Ai sulla on suunnitelmissa viettää mun kanssa kokonainen yö?” Cole kysyi kohottaen kulmiaan.
”Sä oot sellainen tyttö, vai?” Poika pilaili, toivoen samalla, ettei ollut mennyt liian pitkälle.
Tytöistä ei koskaan tiennyt mistä he suuttuisivat ja kuinka herkästi, mutta jostain syystä hänen täytyi aina mennä kokeilemaan kepillä jäätä. Destineellä ei kylläkään tainnut oikein olla varaa suuttua hänelle, tai muuten tyttö saattaisi menettää kyytinsä. Cole kyllä kyyditsisi tytön, vaikka tämä suuttuisikin hänelle, mutta eri asia olisi, suostuisiko tyttö enää astumaan hänen autoonsa.
”Isot ranskikset ja kokis, hyvin valittu”, Cole nyökkäsi ja lähti sitten tiskille tilaamaan heidän ruokiaan.

Tilattuaan (ja maksettuaan) itselleen omaksi suosikikseen muodostuneen hampurilaisaterian ja Destineelle isot ranskalaiset ja kokiksen, hän hakeutui tytön valitsemaan pöytään kahtien ranskalaisten ja kokisten kanssa.
”Ole hyvä, toiset on sulle ja toiset mulle”, poika ilmoitti laskien tytön eteen tämän ruoat.
Hän joutuisi vielä odottamaan hampurilaistaan, mutta ainakin oli saanut ranskalaisensa jo nyt, niitä voisi syödä suurempaan nälkään.
”Mulle tuli tuolla kassalla mieleen, että et kai sä enää ole hyökkäysvalmiudessa siltä varalta, että mä alan pelottavaksi?” Poika tiedusteli samalla kun istuutui tuolille vastapäätä Destineetä.
”Mähän oon ollut tosi mukava, enkä yhtään pelottava”, Cole sanoi samalla kun tunki pari ranskalaista suuhunsa vähemmän sivistyneellä tavalla.
Ranskalaiset olivat tosiaan niin hyviä kuin hän oli muistanut.

Destinee vastasi hymyyn hymyllä. Ilmeisesti oli kuitenkin ihan hyvä asia, ettei hän kuulunut siihen porukkaan joka yritti elää pelkällä salaatilla tai jollain proteiinipatukoilla. Ainakaan Cole ei vaikuttanut pitävän häntä mitenkään kummallisena ilmestyksenä, mutta ei hän kyllä ollutkaan. Destineen mielestä oli paljon oudompaa olla syömättä hyvää ruokaa jos sitä oli saatavilla. Nälkää oli maailmassa ihan tarpeeksi, joten oli ihan fiksua nauttia ruuasta kun sitä oli saatavilla.
Tyttö naurahti. Vai koko yö Colen seurassa? Miksipä ei? Toisen kanssa oli ihan hauskaa, eikä hänellä tosiaan ollut kiire kotiin kuuntelemaan Denzelin uteluita. Veli haluaisi tietenkin tietää kaiken mitä hän oli tehnyt, missä oli ollut ja kenen kanssa. Eikä hän osannut olla edes kertomatta asioita Denzelille, ellei joku sitten ehdottomasti kieltänyt häntä kertomasta jollekin.
Destinee ei suuttunut pojan sanoista. Sellainenhan hän oli. Aina menossa ja tekemässä mitä sattui, milloin kenenkin kanssa. Se ei todellakaan ollut kaikkien mielestä mikään hyvä asia, mutta Neen mielestä sellainen elämä oli parasta. Yllätyksellistä ja vaihtelevaa.
"Joo joo, tottakai mä sellaista suunnittelen," Destinee vitsaili itsekin, vaikka osa hänestä olikin melkein tosissaan. Hän oli kyllä valmis viettämään yönsä Colen seurassa, vaikka vain tämän autossa istuen. Kotiin hänellä ei ollut ollenkaan kiire. Paljon mukavampaa oli viettää iltaa ja yötä uudessa seurassa.

Destinee valitsi heille mukavimman mahdollisen pöydän, salin takanurkasta. Hän viihtyi aina parhaiten nurkkapaikoilla, siellä oli enemmän omaa rauhaa, vaikka sitä ei aina kaivattukaan. Sieltä näki parhaiten mitä ympärillä tapahtui ja ketä paikalla oli. Hän oli kiinnostunut muiden elämistä, joten oli varsin luonnollista hänelle pyrkiä paikalle, jossa näkisi paljon. Tyttö istuutui alas, selkä kohti takaseinää ja jäi siihen odottamaan Colea.
Hänen ei onneksi tarvinnut odottaa kauaa, pian poika asteli paikalle mukanaan heidän molempien ateriat.
"En mä ole, oot osoittautunut kyllä ihan mukavaksi. Mutta älä sitten yritä nytkään pelotella tai lähden karkuun," Destinee sanoi leikkisästi ja alkoi hänkin syödä omia ranskalaisiaan. Ne kyllä olivatkin herkullisia, oli kannattanut tulla.
"Nää on kyllä tosi hyviä," Destinee sanoi ja kohotti katseensa Coleen. "Taidan tulla tänne joskus toistekin ihan vaan näiden takia."

Cole nyökkäsi tytön sanoille tyytyväisenä.
”Enhän mä ole yrittänyt tähänkään asti tehdä mitään sellaista”, poika puolusti itseään, unohtaen ruokatavat hetkeksi puhuessaan suu täynnä ruokaa.
”Niinhän mä lupasinkin”, Cole muistutti Destineen kehuessa ranskalaisia.
Pojan huomio keskittyi pian kassalla tilauksen vastaanottaneeseen naiseen, joka nyt oli tulossa heidän pöytäänsä kädessään hänen hampurilaisensa. Cole nyökkäsi hymyillen tarjoilijalle kiitokseksi ja tämän kaikotessa takaisin tiskin taakse, poika käänsi katseensa taas pöytäseuraansa.
”Tämä on jotain vielä parempaa kuin ranskalaiset”, poika ilmoitti luoden nälkäisen katseen hampurilaiseensa.
Jos hänen olisi pitänyt valita niiden hienostoruokien, joita joutui joskus syömään ravintoloissa, ja roskaruoan väliltä, jälkimmäinen veisi ehdottomasti voiton. Miten joku voisi edes kuvitella täyttyvänsä siitä sonnasta mitä hienoimmissa ravintoloissa tarjottiin? Ruoka maksoi maltaita ja vastineeksi sai pari hernettä hienossa järjestyksessä, ja siitä pitäisi vielä nauttia? Turha luulo, hän sai halvemmalla paljon parempaakin ruokaa.

Pojan ajatukset keskeytti taskussa soimaan pirahtanut kännykkä. Tuskallisesti hän sulki silmänsä, ennen kuin kaivoi kännykkänsä taskustaan. Hän melkein jo arvasi kenen nimen saisi nähdä ruudussa.
”Voi helvetin kuusitoista”, poika murahti samalla kun painoi punaista luuria.
Hän oli ajatellut isän olevan liian vihainen ja pettynyt soittaakseen hänelle, mutta selvästi oli ollut väärässä. Hän ei todellakaan jaksanut kuunnella huutoa, vaikka tiesi pahentavansa tilannetta entistä enemmän lyödessään luurin isänsä korvaan. Cole oli kuitenkin saanut tarpeekseen kiltin pojan roolista, häntä ei huvittanut mielistellä ja pyytää anteeksi vanhemmiltaan.
”Ja nyt multa meni ruokahalu”, Cole ärähti lätkäisten kädessään aiemmin pitelemänsä hampurilaisen lautaselleen, unohtaen melkein vastapäätä istuvan Destineen.
”Sori”, poika pyysi anteeksi irvistäen pienesti.
”Mä en vaan kestä mun vanhempia”, Cole selitti äänen muuttuessa ivalliseksi viimeisen sanan kohdalla.
Hän ei omistanut maailman parhaimpia vanhempia tai perhettä, jokainen heidän suvussaan oli toinen toistaan ärsyttävämpi ja ainoa kenen kanssa Cole tuli toimeen oli hänen oma siskonsa, jonka edessä hänen ei tarvinnut esittää vaan pystyi olemaan oma itsensä. Destineellä taisi olla toisin, tuskin hänen vanhempansa pakottivat häntä pukeutumaan tiukkaan pukuun, jossa tuskin pystyi hengittämään ja sitten vielä puhumaan kaikenlaista turhaa paskaa hienostorouville.

"Niin, ethän sä ole," Destinee totesi ja nappasi sitten taas pari ranskalaista suuhunsa, sormin. Nalan seurassa ei sellaista olisi voinut harrastaa, paitsi ihan toisen kiusaksi. Denzelin kanssa taas hän söi aina roskaruokaa. Nala oli ihan eri maata kuin kaksoset ja joskus Nee mietti, oliko heillä sittenkin eri isä.
"En mä kyllä usko että pelottelisit. Taidat olla liian mukava sellaiseen ja se on hyvä. Mutta eiköhän unohdeta jo tuollaiset höpinät. Puhutaan mieluummin vaikka näistä ranskalaisista. Mitä ne oikein näille tekee, että ne saa näistä näin taivaallisen makuisia?"
Destinee jäi hetkeksi miettimään, miten jonkin niinkin yksinkertaisen ruuan, kuin ranskalaisten välillä oli niin suuria eroja. Toiset olivat jauhoisia ja mauttomia, toiset taas rapeita ja herkullisia kuten ne joita hän nyt söi. Johtuiko kaikki vain mausteista ja valmistustavasta, vai oliko perunoissa sitten niin paljon eroja? Ehkä jotkut tekivät ranskalaiset hiukan huonnommista ja halvemmista perunoista? Mistä sitä tavallinen kansalainen saattoi tietää?
"Se kyllä näyttää tosi hyvältä," Destinee sanoi, kun poika kehui hampurilaistaan. Ehkä hänenkin olisi pitänyt ottaa sellainen? Jos hän jaksaisi vielä ranskisten jälkeen, niin voisi hän kai tilata. Mutta tuskin häneen nyt niin paljon ruokaa uppoaisi, ranskalaisia kun oli vielä vaikka kuinka paljon jäljellä.

Destinee katsoi uteliaana Colea. Puhelu, jota tämä selvästi ei halunnut puhua, oli kai joltain ikävältä ihmiseltä. Tai sitten joltain hyvin tärkeältä, jonka kanssa ei voitu sillä hetkellä puhua. Viimein syy selvisi, ilman, että tyttö joutui kyselemään tai kestämään sietämätöntä, synkkää hiljaisuutta.
"Vanhemmat osaa kyllä olla rasittavia. Mun äiti ainakin. Se ei aina tunnu välittävän musta tipan tippaa. Tai ei ainakaan niin paljon kuin Nalasta," Destineen ääni kuulosti ehkä hivenen katkeralta. Hän kyllä piti siitä, että sai tulla ja mennä miten lystäsi, mutta se ei aina ollut mukavaa. Hän olisi joskus, edes kerran, halunnut kuulla äitinsä utelevan ja suorastaan vaativan saada kuulla hänen asiostaan. Mutta ei! Äitiä kiinnosti vain oma ulkonäkönsä, maineensa ja perheen maine. Ei se mitä Destinee teki.
"Mutta ei puhuta nyt ikävistä asioista," Destinee yritti saada pojan taas ajattelemaan jotain muuta. "Mun muuten tekis mieli maistaa tota sun hampurilaista. Ihan pieni pala vaan jos sopii?"
Tytöllä oli suunnitelma, joka varmasti saisi pojan ajattelemaan muuta kuin vanhempiaan, joita tämä selvästi ei sillä hetkellä kaivannut. Ja tytön suunnitelmaan liittyi hampurilainen, joten pojan oli parasta antaa hänen maistaa sitä, mikäli halusi piristyä ja olla taas yhtä rento kuin hetki sitten.

Destinee halusi siis unohtaa puheet siitä, hyökkäisikö hän tytön kimppuun vai ei. Se kävi hänelle paremmin kuin hyvin ja poika soikin tytölle leveän hymyn.
”Haluatko, että mä kipaisen hakemaan sulle ohjeen?” Cole kysyi leikillään samalla kun tunki taas uuden annoksen ranskalaisia suuhunsa.

”Sun vanhemmat ei ole mitään verrattuina niihin kahteen joihin mä oon jumittunut ilmeisesti loppuiäkseni”, poika ilmoitti naurahtaen, vaikka äänestä kuulsikin sama katkera sävy kuin keskustelukumppanillakin.
Surullista kyllä, hän tiesi sanojensa olevan totta. Hänen vanhempansa eivät olleet nistejä, eivätkä he käyttäneet hyväksi kaksosia, mutta muita huonoja ominaisuuksia löytyi rutosti. Hän ei muistanut yhtäkään koulun kevätjuhlaa, jossa hänen vanhempansa olisivat olleet. Ei se häntä enää haitannut, mutta toisin oli ollut pojan käydessä ensimmäistä luokkaa. Kaikkien muiden lasten vanhemmat olivat olleet paikalla, mutta hänen perheestään vain pojan kaksoissisko oli ollut läsnä.
”Säkin olet siis paremman sisaren varjossa?” Cole kysyi huvittuneena, mutta vakavoitui sitten. ”Kyllä mustakin välillä tuntuu siltä, että huomaisiko mun vanhemmat edes, jos mä en palaisikaan kotiin”, poika totesi ja yritti sitten kohauttaa harteitaan välinpitämättömästi tajuttuaan kuinka vakavalta edellinen lause oli kuulostanut.
Joskus hän mietti, miksi hänen vanhempansa edes ylipäätään päättivät hankkia lapsia, sillä ilmeisesti Colesta ja pojan siskosta oli ollut vain harmia. Tai ainakin hänestä oli ollut.

Poika vilkaisi alas hampurilaiseensa Destineen pyytäessä siitä palasta. Hampurilainen oli tosiaan niin hyvää, että hänen ei olisi tehnyt mieli jakaa sitä, mutta kieltäytyminen tuskin kuuluisi hyviin tapoihin.
”Joo, totta kai”, Cole vastasi hymyillen ja pienen miettimisen jälkeen koki yksinkertaisimmaksi vain ojentaa ja kääntää hampurilaista niin, että Destinee pystyisi puraisemaan siitä palasen.
Sen enempää häntä ei huvittanut jakaa hampurilaisestaan, joten toivoi tytön tyytyvän palaseensa. Hän voisi tilata Destineelle oman hampurilaisen, kunhan vain saisi pitää omansa. Joo, ehkä hän oli hieman ahne, mutta niin olisi kuka tahansa muukin saatuaan syötäväkseen samanlaisen hampurilaisen kuin pojan käsissä oli. Lisäksi hänen nälkänsä ei ollut vielä täysin kadonnut. Ei ihme, että hänen vanhempansa vihasivat häntä, poika mietti huvittuneena.

"No, ehkä mä pärjään ilmankin," Destinee tokaisi toisen tarjoutuessa leikillään hakemaan hänelle ohjetta. Kieltämättä olisi varsin mukavaa saada ohje ja antaa se sitten jollekin ruuanlaittotaitoiselle. Nee omasi kyllä jonkin verran keittotaitoja, mutta ei hän ruuanlaitosta juuri välittänyt. Hänen ei edes tarvinnut itse tehdä ruokaa, joten miksi hän olisi vaivautunut moisia taitoja opettelemaan? Ehkä tulevaisuuden varalle, jos hän nyt joskus joutuisi pärjäämään täysin omillaan.
"Jep. Tai ehkä voisi sanoa parempien sisarusten," Destinee sanoi. Häntä toden teolla ärsytti puhua äidistä ja siskoista, vaikka he tulivatkin hyvin toimeen keskenään. Hänen puolestaan he olisivat kyllä saaneet olla rutkasti läheisempiä, varsinkin äidin ja Nalan kanssa. Denzelin kanssa taas hän ei olisi juuri paremmin voinut edes juttuun tulla. He olivat aina olleet toistensa parhaimmat kaverit ja osasivat aina auttaa toisiaan. Joskus tuntui, että heillä olisi ollut paljon hauskempi elämä ilman muita perheenjäseniä.
"Mun äiti on just sellanen. Ei se huomaa vaikka oon viikon jossain muualla, kokeiltu nimittäin on," Destinee tuhahti. "Kysyi vaan oliko mulla hauskaa siellä missä ikinä olin."

Destineen hampurilaissuunnitelma onnistui. Poika teki tismalleen niin kuin hän oli toivonut, ojensi siis hampurilaistaan häntä kohti niin, että hän saisi itse haukata siitä palan. Ihan pieni pala todellakin riittäisi hänen hölmön ideansa toteuttamiseen.
Tyttö haukkasi palan, sopivan kastikkeisesta kohdasta. Hän jätti tarkoituksella lipaisematta kastikepisaran pois suupielestään. Nyt hän ehkä näyttäisi tarpeeksi hölmöltä, jotta poika unohtaisi vanhempansa hetkeksi. Hänkin halusi olla ajattelematta kotiväkeä sillä hetkellä ja saikin nämä pois mielestään kun keskittyi tarkkailemaan miten toinen reagoisi, jos nyt edes huomasi mitään.
"Totta. Tuo on kyllä parempaa. Mutta älä hätäile, en vie sitä sulta. Mulla on näissä ranskiksissa ihan tarpeeksi syömistä," tyttö sanoi.