Mysterious girl

// Chao & Levi ;---)

Metsä. Voi, mikä olisikaan ihanampi paikka rentoutua ja päästää ajatukset lentelemään pois päästä? Punaiset hiukset tanssivat kilpaa tuulen kanssa samalla, kun Sophia käveli ilman kenkiä metsän polkuja pitkin sinne tänne. Päämääränä oli tietenkin tytölle jo tuttu paikka, missä hän kävi useinkin pohtimassa asioita ja maailmassa tapahtuvia juttuja. Sanottaisiinko, että jos joku näkisi punatukan hyppimässä ilman kenkiä metsässä juuri nyt, voisi luulla tytön olevan päästään vialla tai jotain. Ei nyt ihan kuka tahansa järkevä ihminen metsässä paljain jaloin kävelisi, vai kuinka?

Tänään hän oli pukenut ylleen viininpunaisen mekon, joka oli tytön mielestä aivan riittävä tähän ilmaan. No kyllähän aurinko paistoi ja niin edelleen, mutta metsään ne auringon säteet eivät ihan yltäneet. Lämmin tuuli kylläkin tuntui iholla ja nytkin Sophia hymyili edes tietämättä miksi. No sai kai sitä ihminen nyt hymyillä ilman syytä? Tytön punaiset hiukset olivat vapaina kuten aina ennenkin ehkä hiukan enemmän kiharassa. Rehellisesti sanoen ei Sophia edes pidä hiuksistaan, kun ne ovat kiinni. Jotenkin aukinaisten hiusten alle on helpompi piiloutua tai niin, jos tajusitte.

Yleensä Sophialla oli tapana mennä metsään pakoilemaan arkipäivän ongelmia ja sen sellaista, mutta tänään hän oli sattunut sinne vain huvin vuoksi. Olihan metsässä jotenkin vapaampi ja rennompi olla, varsinkin, jos oli samanlainen luonnonläheinen tyttö kuin Sophia. Pian Sophia saapuikin jo tutulle paikalle, se oli kuin aukio. Ihan kuin puut olisivat tahalleet kasvanut niin, että jättivät keskelle sellaisen kohdan, missä voi oleskella. Tyttönen käänsi katseensa vasemmalle, minkä jälkeen oikealla. Kai se oli yksi tapa katsoa, ettei siellä tai täällä varmasti ollut ketään häiriöntekijöitä. Sophia nojasi puunrunkoon ja istahti maahan, irrottaen loppujen lopuksi selkänsä hieman rungosta, että istui mahdollisimman suorassa. Risti-istunsa, suora selkä = hyvä ryhti, rauhallinen hengitys ja lopuksi vielä silmät kiinni. Sophia tyhjensi ajatuksensa täysin muusta maailmasta ja hänen hengityksensä oli rauhallisen hidasta. Tänne oli todellakin hyvä tulla meditoimaan.

// Joo tsori laatu 10+++ ;3

Leviathan oli tahtonut pois, kauas siitä melusta ja rasitteesta. Painavasta ilmasta ja ihmisistä. Häntä oli ahdistanut, hengittäminen tuntunut tuskaisalta. Ja kaikenlisäksi vanhemmat olivat olleet kotona kännissä ja tapelleet, Nate taas tavattoman huonolla tuulella.
Levi oli napannut viulukotelonsa, pakannut rinkkaan tavaransa ja lähtenyt. Tänä viikonloppuna hän asuisi teltassa tarpeeksi kaukana asutuksesta ja sillä selvä. Ja vain hetki taaksepäin oli bussi jättänyt hänet erään kylän reunamille, joten metsään ei ollut matka eikä mikään kävellä.
Puvustus ei aivan vastannut mitään patikoijan varustusta. Pojalla oli yllään mustat, ei liian tiukat farkut, Arch Enemyn bändipaita, jonka päällä nahkatakki, sekä jaloissa maiharit. Mustat hiukset roikkuivat auki, kuten tapana. Silmissä rajausta oli tällä kertaa vain nimeksi. Mitä sitä turhaan sotkemaan sen enempää. Harkittu oli, että meikki olisi kokonaan jätetty, mutta ei Leviathan ollut kuitenkaan ajatukseen sopeutunut.

Poika seikkaili metsässä nappikuulokkeet korvissaan soittaen Morbid Angelia. Sinisilmät vilkuilivat harvakseltaan ympärille etsien sopivaa telttapaikkaa.
Seikkailu päättyi aukiolle, rinkka jäi puun juurelle ja napit otettiin pois korvista, musiikki sammutettiin. Leviä puuhun seurasi mukana vain se mitä päällä oli, sekä viulukotelo. Mieleiselleen oksalle päästyään alkoi poika asentaa itseään sopivampaan asentoon.
Mutta ennen kuin poika sai soitetuksi säveltäkään, keskeytti tuon aikeet yllättäen näkökenttään eksynyt keijukainen. Alkusäikähdyksen jälkeisen tutkiskelun tuloksena poika kuitenkin tunsi tuon ihmisolennoksi. Tuo istui, poika tuijotti. Mitä teki tyttö? Istui silmät suljettuina häiriten pojan aikeita soittaa. Ei, hän ei voisi soittaa mitään toisen kuullen.
Hän ei ollut korkealla, vaikka oletettavasti oksisto kuitenkin onnistui peittämään hänet toisen näkyviltä suhteellisen hyvin.
Viulu asetettiin takaisin koteloonsa, sillä soittamisesta ei tulisi mitään.

Ei vaadittu, kuin pieni virhearvio ja Leviathanin sydän sai hypätä kurkkuun. Hän oli tyhjänpäällä matkalla kovaa vauhtia alas, vaikkakin kotelo viuluineen jäi ylös. Ennen, kuin hän kerkisi ajatella mitään, mätkähti hän sammalikkoon tiedostamaan polttavaa kipua kyljäessään. Hän ei onnekseen ollut kerinnyt ottaa vastaan käsillään, mikä olisi oletettavasti aiheuttanut keholle huomattavasti suuremmin vahinkoa.

Nyt poika sai vaikertaa vain kipua kyljessään kiemurrellessaan maassa.

- buahaha -

Punapää oli kerennyt hetkeksi rentoutua ja lähes kokonaan tyhjentää mielensä, kunnes silmät hätkähtivätkin salamana auki. Joku tai jokin tippui oikein ryminällä puusta alas, iso lintuko vai avaruusolio? Ensinnäkin, linnut kyllä osasivat lentää täälläpäin ja toiseksi avaruusolioita ei ollut olemassa. Tai sitten hän saisi olla todistamassa ensimmäisen sellaisen löytymistä! Sophia ei kerennyt ajattelemaan mikä tai kuka se oli vaan nousi salamana ylös ja livahti puun taakse, lähes yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Selkä painettiin puunrunkoon kiinni käsiä myöten ja katse pidettiin ylhäällä, silmät kiinni rukoillen ettei se tekisi mitään pahaa pikku punapäälle.

Hengitys ei ottanut rauhoittuakseen vaan Sophian rintakehä kohoili tiuhaan tahtiin. Kun sitten viimein punapää uskalsi kurkata puun takaa, huomasi tuo pojan maakavan maassa. Se oli kai se, joka tippui muusta ja säikäytti tytön? Julmaa. Sophia alkoi hengittää rauhallisemmin huomattuaan ettei vaaraa ollutkaan ja kääntyi edelleen puun lähellä katsomaan tuntematonta oliota. Kämmenet olivat yhä kiinni puussa suurinpiirtein kasvojen korkeudella ja katse oli käännetty poikaan kohden. Hetken tarkkailtuaan tuon tekemisiä, ajatteli Sophia toiseen sattuneen varmaan aika paljon. Sen verran kauan toinen siinä maassa oli maannut.

Pian Sophia otti muutaman rohkean askeleen lähemmäs ja hetken päästä vain toinen käsi jäi koskettamaan puuta, kun toinen vietiin näpräämään mekon kangasta.
”O-oletko sä k-kunnossa?” punapää avasi sitten suunsa ja kysyi ujosti. Hän kallisti pienesti päätään ja siirsi painoa toiselle jalalle samalla, kun sen toisen jalan (mille ei siirretty painoa) kantapää nostettiin ilmaan. Jokseen varuillaan, mutta uteliaasti silmät tarkkailivat tätä nuorta herraa.

Kaiken sen järkyttävän kivun kyljessä, sekä lyödyssä päässä olisi luullut riittävän tälle päivää. Ei, ei se mennyt niin. Tietenkin kaiken tämän lisäksi oli tunnettava suunnatonta häpeää, joka iskotui mieleen ajatuksina ja kasvoille vahvana punana. Se keijukainen oli rynnännyt metsään karkuun. Tietenkin säikähtänyt ihmistä tällaisessa paikassa, joka kuului ehdottomasti vain metsän väelle.
Oliko se tyttö tosiaan keiju? vai kenties haltia? Tai ehkä se sulokkuus puhui sittenkin sen puolesta, että kyseessä oli aito nymfi? Siksikö hän ajatteli tyttöä kovin viehättävänä? Hän oli varmasti sen nymfineidon pauloissa… Kenties se oli juuri hänen puunsa jumalolento? Ei, ei se voinut olla! Tyttö ei ollut se puu tai osa sitä…
Leviathan oli todellakin tainnut lyödä päänsä kovaa.

Ei, keiju/haltia/nymfi ei ollut karannut, se palasi. taisi tosiaan olla sen puun hamadryadi, johon Leviathan oli kehdannut kiivetä. Että hävettikin häiritä kauniiden metsänneitojen rauhaa…
Leviathan karkasi istumaan tytön puhuessa, päässä heitti, siniset silmät tuijottivat säikkyinä neitoa. Tuo tosiaan oli aivan tarpeeksi kaunis nymfiksi… Mihin tämäkin vielä johtaisi?
Poika sipaisi hiuksiaan ja räpäytti silmiään. Voi helvetinvaltias… Miksi pitikään olla näin kovin kömpelö ja typerä ihmisen poika?
“O -olen”, poika änkytti. Kieli taisi mennä solmuun, katse käännettiin kainona pois. “A -anteeksi…”
Levi oli hyvin hämillään ja koetti nyt vältell toisen katsomista. Hän ei millään saisi sortua nymfeihin… Olivat ne kuinka silmää miellyttäviä tahansa…

Sophia ei ollut oikein vielä tajunnut, mitä tässä oli tapahtunut. Jokin hassun näköinen hyypiö oli tullut hänen alueelleen, ja nyt kuulostaa siltä kuin ei oltaisi ihmisiä ollenkaan, ja se poika oli säikäyttänyt Sophian. Joko tahallaan tai vahingossa, Sophia oli kyllä sillä kannalla, että tahallaan. Saattoihan toisella olla jotain pahoja suunnitelmia tytön varalla, ties vaikka toinen oli salaisesta järjestöstä ja hän tahtoi kloonata punapään. Nyt se sitten esitti niin viatonta tuossa noin, että tyttö menisi lankaan ja nappaaminen olisi helpompaa. Haa! Nyt tuon pojan suunnitelmat oli paljastettu ja Sophia osasi olla varuillaan, toisaalta hän oli aina varuillaan. Hmm, ehkä tytön ajatukset saattoivat välillä juosta teille tietämättömille, mutta oli silti hyvä olla varovainen tuntemattomien seurassa. Kyllä Sophia oli muutama vuosi takaperin nähnyt leffan, missä tyypit kidnappasivat pikku tyttöjä, tai missä liftarit otettaisiin kyytiin eikä päästettäisi pois. Mutta herätys Sophia, ne ovat vain elokuvia, fiktiota eivät totta.

Onnekseen Sophia tunsi metsän paremmin kuin hyvin, olihan se kuin tytön toinen koti. Kun toinen oli kohetanut asentoaan nousemaan istualteen tytön eteen, säpsähti punapää pieniliikkeisesti. Täytyi olla varovainen. Varovainen, niimpä. Ei sitä koskaan tiennyt, mitä niillä mahtoi olla mielessä. Miksi punapää sitten seisoi vielä tässä? Hetken aikaa Sophialla meni tajuta, ennen kuin hän täysin sisäisti päässään sen sanan, minkä poika päästi suustaan. Anteeksi. Miksi toinen pyysi anteeksi?
Sophia peruutti hieman, otti hitaan askeleen taaksepäin kuin hidastetuissa pätkässä. Katse pysyi tarkkaavaisena pojassa ja toisen liikkeissä, ainakin sen hetken.
"M-Miksi sä pyydät anteeksi?" Sophia kysyi tärisevällä äänellä. E-ehkä se oli hämäys. Hän käänsi päätään vähän oikealle ja sitten vasemmalle, täytyihän hänen kaiken varalta varmistaa mahdollinen pakosuunta. Jos toinen vaikka tekisin jotain äkillistä, kuten hyökkäisi tytön kimppuun, niin ainakin Sophialla oli pakoreitti. Ehkä hän oli joidenkin mielestä hieman, hullu, sekaisin, mutta oikeasti hän vain oli varuillaan ja hiukan epäröiväkin. Jälleen otettiin yksi, jos toinenkin askel hitaasti taaksepäin.

Tyttö taisi todellakin olla yhtä pihalla kuin poikakin. Levi katseli ympärilleen, välillä vilkaisi varkain tyttöä, kunnes taas katseli muualle. Mitä hänen nyt kuuluisi tehdä? Tilanne oli hyvin outo hänelle. Toinen kysyi, miksi Leviathan pahoitteli, sinisilmä katsahti säikähtäen neitiä.
“M -minä…” mitä tuohon nyt olisi kuulunut sanoa? “Minun ei ollut tarkoitus säikyttää tai mitään…”, Levi sopersi haroen hiuksiaan. Samainen ympärilleen katseleminen sai mustatukkaisen pojan vilkaisemaan puuhun, muistamaan viulunsa olevan siellä.
“M- minun viulu on puussa”, hän totesi ajatuksensa ääneen, pudisti hieman päätään. “Ja taivas näyttää siltä, ettei kestä kauaa, kun alkaa sataa.”
Paniikki taisi sittenkin tehdä hänestä puheliaan. Ja niissäkään puheissa ei järkeä ollut kuin ehkä juuri ja juuri nimeksi asti.

No, arvaus ei ollut väärä, sillä pian jo jyrähti. Se oli reilun matkan päässä, mikä oli vain hyvä. Ukkonen ei ollut järin kiva. Ainakaan jos sattui olemaan metsässä… Hänen pitäisi hakea se viulu, ettei menisi piloille. Ja ehkä jo ennen sitä pistää teltta pystyyn…
Poika nousi hivenen hoiperrellen pystyyn, vilkaisi häpeissään tyttöön ja askelsi sinne, minne oli rinkkansa jättänyt pian se matkassaan palaten.
“Tota… Mä laitan tän nyt pystyyn ja silleen… Ja sit mun pitää noutaa toi viulu…”
Poika raapi taas päätään, kunnes rupesi tuumasta toimeen kaivaen telttakamat ulos ruveten sukkelaan kasaamaan kangasta sateensuojaksi. Ei siinä mennyt kuin hetki, mutta taivas oli jo ruvennut itkeä, vaikkakin pienin pisaroin.

“Tota… Sä voit tulla kyllä mun telttaan sateensuojaan, ettet kastu ja sitten vilustu… Me ollaan kuitenkin aikalailla keskellä tätä metsää…”

Sophia kallisti hieman päätään, kun toinen kertoi syynsä anteeksipyynnölle. Säikyttää? Ei Sophia ollut säikähtänyt, pikemminkin hämmästynyt toisen olemassa olosta täällä. Jopas kuulosti ilkeältä. Toinenkin näytti hitusen säikähtäneeltä Sophian mielestä, olikohan se normaalia pojalle?
Sitten tuo kertoi viulunsa olevan puussa, ja että sade voisi yllättää koska vain. Ensitöikseen Sophia vilkaisi ylös puuhun: jep siellä oli viulu. Eikä toisen ennustus sateestakaan ollut kovinkaan kaukana totuudesta.

Katse oli pysyi vieläkin puussa, mutta varovaisena se siirtyi nopeasti poikaan, joka nousi ylös. Hoiperrellen. Sophia tarkasteli sivusta toisen aikeita. Nyt se alkoi kasata... telttaa? Sophia ei ollut ikinä ollut teltassa, hän oli kyllä kuullut sen ja tiesi suunnilleen sen tarkoituksen, mutta ei silti ollut ikinä ollut sellaisen sisällä. Mikä ei varmaan ole ihmekään, kun tuntee Sophian luonnonläheisyyden.
Toinen sai teltan nopeasti pystyyn, ja sadekin oli alkanut jo.
Sitten se poika sanoi, että Sophia voisi tulla toisen telttaan ettei vilustuisi. Ikävä myöntää se tosiasia, että vahvan immuniteettinsä ansiosta Sophia oli ollut kipeä viimeeksi pari vuotta sitten? Siitäkin kiitos kuuluu sille, että tyttö oli ollut paljon yksikseen luonnon armoilla.
"Telttaan? E-en mä vilustu, k-kiitos silti t-tarjouksesta", Sophia sanoi hissukseen ja katse siirtyi jälleen puuhun. Siellä oli yhä se viulu. Ja se häiritsi häntä.

Sophia kiipesi ketterästi puun oksalle, tarkoituksenaan hakea viulu pojalle. Ja no, olihan tämä puihin kiipeilykin tullut tutuksi osaksi tyttösen elämää. Kun viulusta saatiin ote, hypättiin oksalta suoraan alas. Pienoinen tömähdys tuntui jalkapohjissa.
Sophia ojensi viulun pojalle. "Oletko sä hyvä?" punapää sanoi tarkoittaen viulun soittamista. Sadepisarat tippuivat vuoron perään tytön punaisiin hiuksiin, ja pikku hiljaa taivaalta tipahti enemmän ja enemmän pisaroita. Sophian iho oli pienesti mennyt kananlihalle. Hän nojasi puuta vasten, mikä ei ollut paras mahdollinen paikka jos alkaisi ukkostaa ja salamoida.

Tyttö oli hiljainen, ei virkkonut oikeastaan mitään mihinkään. Samapa kai tuo, eiväthän nymfit puhuneet turhaan… Kai? Toinen kieltäytyi teltasta, kieltäytyi vilustumasta. Leviathan kääntyi toiseen päin epäuskoisena kohottaen kulmiaan.
“S -sinä et millään k -kerkiä pois sateen alta. Ja eihän se ole mukavaa, j -jos kylmettyy tuulessa märkänä”, poika analysoi. Pian poika kuitenkin punastui kasvoiltaan. Pelkäsikö se häntä ja sen tähden ei suostunut telttaan suojaan sateelta? Häpeällistä, jos niin oli… Ei hän mitään toiselle tekisi. Ei hän tohtisi, pojalla oli kuitenkin sydän paikallaan ja järki päässään.
Sade ropsi laiskasti jo, mutta ei sitä vielä kehdannut edes sateeksi kutsua, sen verran suojaa oli kuitenkin puistakin…

Levin oli jäänyt mietiskelemään ja tuijottamaan sammalia, mutta pian sai vilkuilla ympärilleen. Punatukkainen nymfineito oli kadonnut, kuten vähän aikaa sittenkin… Kai se tosiaan asui metsässä jonkin puun jumalattarena, eikä siksi sairastuisi rankkasateestakaan…
Kestäisiköhän Levin teltta sellaista? Ja entä jos salama iskisi läheiseen puuhun ja aiheuttaisi metsäpalon ja hän kärventyisi tänne? Voi vittu, kun ei ollut taas aiemmin päivällä tullut ajatelleeksi kaikkea loppuun saakka…
Pian se tyttö näkyi taas, se oli puussa. Siinä samassa puussa, jossa metallistipoika hetki sitten. Toinen hyppäsi, pojan silmät laajenivat säikähdyksestä. Tyttöhän satuttaisi itsensä!

Ei, ei se satuttanut, ojensi vain viulua kysyen oliko poika hyvä. Epäröiden poika tarttui soittimeensa ja kiitti kainosti.
“E -en mä mikään mestari ole”, poika vastasi kysymykseen kainostellen yhä. Hän oli kasvoiltaan hivenen punainen… Toivottavasti tyttö ei pyytäisi häntä soittamaan… Hän tuskin osaisi kieltäytyä, mutta ei hän silti mielellään taitojaan esitellyt…

Toinen virkkoi ihan järkeviä asioita. Eihän Sophia kerkeisikään pois sateen alta, mutta kuka oli sanonut, että hän olisi edes lähtemässä jonnekin? Muutama sadepisarakin saavutti jo tytön punaisen sävyiset hiukset.
“K-kyllä mä p-pärjään”, niin olihan hänelle tullut nyt aika hyvä vastustuskyky, mutta ei tämäkään hippityttö kestä niskaan satavaa rankkasadetta, mikä ilmeisemmin uhkaisi tulla yön mittaa. Kai tyttöä myös vähän hermostutti se, että poika oli täysin tuntematon ja saattaisi ajan mittaan esiintyä miksi kamalimmaksi pedofiiliksi tai jotain muuta. Tai sitten yksinkertaisesti Sophian mielikuvitus laukkasi jälleen kerran liian kovaa. Mutta koskaan ei voinut olla liian varovainen. Ei koskaan.

Heidän molempien onneksi vielä näin alkuillasta metsän puut suojasivat pahimmalta sateen ropinalta. Sitten toinen otti sen viulun, minkä Sophia oli pojalle ojentanut. Sanonut, ettei mikään mestari ole. Hetken aikaa Sophia oli jo pyytämässä toista soittamaan, muttei saanut sanoja ulos suustaan. Tyytyi tyttö vain kallistamaan suloisesti päätään, tarkkailevan katseen kera.
Melko pian punapää käveli lähemmäs puunrunkoa ja istahti sen äärelle, paljaalle maalle, eikä tytöllä ollut kuin mekko päällään - ei edes kenkiä. Sophia leikitteli maahan pudonneilla lehdillä. Hiuksetkin tuntuivat jo hieman kosteammilta. Yksi lehti irrotettiin otteesta ja katsottiin kuin se putosi maahan, sen jälkeen pää edelleen hieman kallistettuna katse siirrettiin poikaan.
“V-voitko s-sä soittaa jotain?” punapää pääsi kysymästä viimein ja tapitti silmillään pojan kasvoja, istuen edelleen maassa polviensa päällä ja kädet rapistelivat maassa lepääviä lehtiä. Hänhän ei sitten yhtään tajunnut, että luultavasti myrsky yltyisi pian ja tässä hän vain pyysi tuntematonta poikaa - joka voisi hetkenä minä hyvänsä tehdä jotain tytölle - soittamaan viulua.

Toinen väitti kovasti pärjäävänsä. Leviathan ei tietenkään kyennyt uskomaan moista. Taivas kun näytti lupailevan muutakin kuin vain pienimuotoista sateen ropinaa. Mustatukkainen ei osannut oikein käsitellä päässään sitä, että toinen tosiaan saattoi arastella tuntematonta poikaa. tai tokihan se metallististakin oli täysin luonnollista, mutta että toinen kieltäytyisi teltasta ja olisi mieluummin ulkosalla… Ei hän voisi altistaa tuntematontakaan tyttöä sellaiselle… Ihan hyvää hyvyyttäänhän hän teltan suojaa toiselle tarjosi, mutta millä ilveellä poika sen toiselle todistaisi.

Kuten poika oli jo pelännytkin, ei mennyt kuin hetki ja tyttö pyysi häntä soittamaan. Oi voi… Mitä hän soittaisi? Hän osasi kyllä muutamia biisejä, useita oikeastaan, mutta eriasia riittäisikö hänen itsevarmuutensa soittaa yhtäkään niistä toisen edessä.
“Minä… tuota… kaiketi…”, niin, eihän poika tietenkään osannut sanoa ei, vaikka vatsaan tuntuikin kertyvän huomattava määrä poukkoilevia perhosia. Poika otti viulun kotelostaan, asetti sen paikoilleen ja sulki silmänsä. Hän yritti unohtaa tytön paikalla olon.
Viimein jokin sai hänen kätensä liikkumaan, pää ei tuntunut ajattelevan mitään, hän alkoi soittaa sen enempiä miettimättä March of Foolsia viulullaan. Hän soitti, sanat hyppivät hänen päähänsä paikoillaan, mutta ei toivoakaan että hän olisi ruvennut laulamaan.

Leviathan unohti hetkellisesti kokonaan sen uhkaavan myrskyn. Hän vain soitti. Kappale pääsi tuskin puoleen väliin, kun kauempana välähti. Iso, sininen salama. Pojan silmät rävähtivät auki, viulu käsi laskeutui, samoin jousikäsi. Voi ei… Hän oli metsässä ukkosen aikaan… Se oli aivan helvetin vaarallista… He kuolisivat molemmat, jos nuo salamat iskisivät johonkin läheiseen puuhun… Myrsky oli tosin vielä kaukana, mutta suurta välähdystä seurannut jyrinä oli kammottava. Toivottavaa, että noin isoin salamoin sähkövaraus olisi nopeasti purettu…
Leviathan sai viulunsa koteloonsa takaisin samalla hetkellä, kun taivas repesi ja vesi rupesi ryöppyämään niskaan oikein kunnolla.
“Tule nyt herranjumala sisälle”, poika ulahti syöksyen itse reppuineen teltan tavaransäilytystilan katokseen ja availlen itse nukkumatilan suojusta ja hyttysverkkoa.

Poika mongersi jotain ja hetken aikaa Sophia oli ajatellut, että toinen kieltäytyisi soittamisesta. No eihän hän periaatteessa ollut toista pakottanutkaan, vaan kysynyt voisiko toinen soittaa, joten kai tuntemattomalla pojalla oli oikeus kieltäytyä. Kuitenkin Sophia sai yllättyä, kun hänen takaansa - tai no hieman taaempana sivuviistosta alkoi kuulua musiikkia. Toinen soitti hyvin, Sophian mielestä, vaikka ei tyttö sitä ääneen sanonut. Hän ei kerennyt sillä poika lopetti lyhyeen, kun salama ilmoitti taas olemassa olostaan. Sophian hiukset olivat kerenneet kastua jo sen verran, että ne alkoivat mennä vielä enemmän kiharampaan. Sophia nosti katseensa taivaalle ja kiitokseksi sai märkiä pisaroita kasvoilleen.

Vasta, kun poika sanoi - Sophian mielestä enemmänkin käski - että tytön kannattaisi tulla telttaan, laski Sophia katseensa ja nousi varovasti ylös. Jotenkin tytön alitajunta määräsi, että punapään oli toteltava.
“Ei taka-ajatuksia...?” Sophia kysäisi ja lähti kävelemään kohti telttaa hitaasti. Kaipa hänen sitten oli vain yksinkertaisesti yritettävä luottaa siihen, että mitään pahaa ei tapahtuisi jos hän telttaan tuntemattoman pojan kanssa astuisi. Ja heti kun yritti olla avoimin mielin, niin olihan jotain pakko tapahtua. Sophia nimittäin oli katsomatta mihin astui kävellessään teltalle päin, ja tietenkin se kävi kohtalokkaaksi, matka teltalle siis. Sophia nimittäin vahingossa astui johonkin terävään ja olihan hän paljain jaloin, niin se tuntui. Tyttö ulahti hiljaisesti silkasta tuskasta, mutta yritti sitten olla kovin paljoa välittämättä siitä kivusta, mikä jalkapohjassa tuntui.

Sophia käveli teltalle, tosin kävely tuntui ja varmasti näytti omalla tavallaan hankalalta ja kömpelöltä, yrittihän Sophia olla pistämättä liikaa painoa toiselle jalalleen, missä vihloi edelleen mukava kipu.

Tyttö uteli taka-ajatuksista ja Leviathan pudisti päätään säikähtäneen näköisenä. Eihän nyt sentään! Hän oli lähestulkoon poika vielä! …ainakin melkein… vaikka no, eihän sitä poikuutta katumalla takaisin saatu. Se oli ollut aika… omituinen kokemus. Kummallakin kerralla. Ja hän voisi hyvillä mielin unohtaa ne molemmat.
Tyttö näytti haavoittavan itsensä, ainakin kävelyn vaikeudesta päätellen. Levi hylkäsi tavaransa ja oli syöksyä taas teltasta ulos. Tyttö kuitenkin kerkisi teltalle ennen kuin poika siitä ulos.
“Oletko sä kunnossa?”, mustatukka hössötti sulkien teltan vetoketjun toisen perästä. Sade ryöppyi vasten teltan kangasta, joka toivon mukaan tulisi kestämään sen rasitteen.

“Mulla pitäis olla ensiapukamat mukana. Ootas”, Leviathan sähelsi alkaen kaivaa reppunsa sisältöä pitkin telttaa. Kuivia vaatteita ainakin onneksi oli. Viimein löytyi se pieni ensiapupakkauskin, joka oli järkevästi laitettu repun sivutaskuun, mutta vähemmän järkevästi Levi ei ollut tullut ajatelleeksi moista.
“Annas mä katson…”, poika höpötteli pienellä, matalalla äänellä koskettaen karhein sormin tytön jalkaa, painaen vertavuotavan haavan vierestä. “Millälailla sua sattuu, voisko se olla lasinpala tai jotain?”

Punapää kurtisti hieman kulmiaan, kun toinen hössötti tuolla tavalla. Jollain tavalla se oli ihan mukavaa, mutta toisaalta taas ehkä vähän pelottavaakin. Eihän kysymys nyt suinkaan ollut mistään hengenhädästä, vielä…
“…” Sophia ei kerennyt sanoa sanaakaan toisen kysymykselle siitä oliko hän kunnossa, kun poika näytti jo kaivavan laukustaan jotakin.

“I-ihan tosi… ei tarvit--” ei tyttörukka kerennyt lausettaan loppuun sanoa, kun toinen näyttikin jo löytävän ensiapupakkauksen.
Ei kai Sophia vastaankaan voinut sanoa, kun tuo tuntematon poika katsoi paremmin haavaa tytön jalassa. Eihän siihen nyt mitenkään erityisen pahasti sattunut…
“… Varmaan vain j-joku pullon osa, m-minkä jotkut h-h-huligaanit ovat heittäneet maahan…” Sophia sanoi veikkauksensa hiljaa. Istualleen oleva tyttö liikutti jalkaa maassa hieman lähemmäs itseään. “O-oikeasti mä olen ihan kunnossa… Ei sun tarvitse” punapää sanoi toistamistaan ja katsoi poikaa viattomasti hymyillen. Kerkesi olla hetken hiljaista ennen kuin tuo uskalta tehdä tai sanoa mitään.

Punapää peruutti teltan reunaan, jotta ei veisi niin paljon tilaa. Eihän teltta ollut hänen eikä hän halunnut olla vaivaksi.
“Onko sulla usein tapana… tulla… tänne?” Sophia kysyi jo hetken hiljaisuuden jälkeen reippaammin. Sateen ropina kuului hennosti, kun pisarat iskeytyivät teltan kattoon.

Tyttö oli kovasti sitä mieltä, että Leviathanin huoli oli tyystin turhaa. Poika taas vain puisti päätään ja katseli toisen jalkaan tullutta haavaa. Se vuoti kyllä verta, mutta oli tuskin syvä. Ainakin poika tahtoi luottaa sen olevan suhteellisen harmiton. Sophia veikkasi jotakin terävää lasipullonpalaa ja Levi nyökäytti. Mahdollista, oikeastaan ihan todennäköistä.
“Mun mielestä se kannattaa desinfioida ja sitoa. Ainakin se tyrehdyttää verenvuodon nopeasti ja ei siitä ole haittakaan”, poika ilmoitti ja sähläsi jo desinfiointiaineen ja vanulapun kanssa toisen jalan kimpussa. Pian siihen oli jo sidottu pala harsoa. Sinisilmät suotiin katsomaan toisen silmiin ja Levi tarkasteli tuon ilmettä, poika koetti hymyillä rohkaisevasti, mutta näytti lähinnä vain pelokkaalta elukalta.

Tyttö peruutti ihan nurkkaan asti, mikä ei ollut hirveän kauas, kun kyseessä oli pieni kahdenhengen teltta. Se oli ehkä hivenen ahdas ja hiostava, mutta ainapahan suojasi kaksikon sateelta.
“E- ei nyt ihan hirveän usein”, Levi mutisi vastaukseksi yllättävään kysymykseen. Säpsähtäen poika oli kääntänyt katseensa pois ja näpersi vain hiuksiaan. “..Silloin, kun musta tuntuu, että on pakko päästä pois…”
Levi istui lootusasennossa ja lopetti teltan vihreän seinän, tai katon, tuijottamisen ja rupesi lappamaan ensiaputarvikkeita takaisin laukkuun vieläkään punapäiseen nympheen vilkaisematta.

Lopulta katse kohosi tyttöön ja metallistin teki mieli sanoa jotain, mutta avattuaan suunsa hän sulki sen keksimättä mitään fiksua. Tai edes melkein fiksua. Poika mietti miksei ollut ajatellut sateenmahdollisuutta lähtiessään ja sitä, miksi tuo tyttö oli metsässä yksin…
Pikkuhiljaa pojalle alkoi myös valjeta, että jos sade jatkuisi koko yön he olisivat täällä loukussa. Ja yöllä tulisi olemaan hyvin kylmä.

Ja kaiken tämän lisäksi pojalla oli vain yksi makuupussi. Levin kasvot muuttuivat punaisiksi pelkistä sopimattomista ajatuksista.