Diva-alert

[ ja Chaos seuraksi ]

Mustien, pitkävartisten saappaiden kannat kopisivat kovaäänisesti lattiaan. Lähes polvenkorkuisista kengistä (viiden sentin koroilla) olisi voinut luulla tulijan olevan nainen, mutta ei - vain hieman naisellisempi mies. Niillä koroilla käveleminen ei ollut sille miehelle mikään ongelma. T-paidan tummanpunaista printtiä lukuunottamatta koko asustus oli musta. Samaten silmämeikki, kuten aina tummat silmät oli rajattu vahvasti mustalla. Mustien nahkasaappaiden korot saivat hänet vaikuttamaan lähes kaksimetriseltä. Molemmista ranteista löytyi eripaksuisia mustia ja hopeisia renkaita. Nahkatakin vetoketju oli jätetty auki ja tiukoista merkkifarkuista huomasi heti ettei tällä tapauksella ollut yhtään mitään ylimääräistä vartalossaan.

Declan puhui erittäin nopeaa ranskaa puhelimeensa ja huitoi villisti vapaalla kädellään suunnatessaan käytäviä pitkin ulos rakennuksesta. Puhe kuulosti täydelliseltä sekasotkulta ihmisestä, joka ei ranskaa ymmärtänyt. Ja eipä henkilö puhelimen toisessa päässä tietenkään hänen elehdintäänsä nähnyt, mutta minkä hän olisi tavoillen voinut. Hän ei vaikuttanut edes osaavan selittää ilman lähes sekopäistä huitomista.
"Vous arrivez jusqu'à l'après-midi. Parce que je n'est pas se lever tôt pour venir vous chercher." Mustatukan ranska kuulosti lähes täydelliseltä, mutta natiiviranskalainen huomaisi aksentin heti. Declanin aksentti kun oli muutenkin erittäin mielenkiintoista kuunneltavaa - sen siitä sai kun puhui virheettömästi kuutta eri kieltä. Amerikkalaiselta mustatukka ei ainakaan kuulostanut. Hänen nyt ei tarvinnut kuin avata suunsa ja kaikki huomasivat että hän oli eurooppalainen. Se, mitä hän San Diegossa teki taas ei kuulunut niille millään tavalla. Ei niiden edes tarvinnut tietää, miksi hän nykyään kammosi rekkoja ja vihasi sairaaloita.

Declan ei selvästi saanut puhelimesta sitä vastausta, jonka olisi halunnut. Mutta koko asia unohtui mustatukan törmätessä eteen ilmestyneeseen tyyppiin. Puhelin lipasi käsistä lattialle, mutta Declan pysyi itse pystyssä tärähdyksestä (ja koroista) huolimatta.
Mustatukka kirosi (yhä ranskaksi) puhelun katkettua. Kunnes tajusi miksi oli ylipäänsä pudottanut puhelimensa. Hänen piti saada tietää kuka helvetti ei viitsinyt katsoa eteensä. Tosin ei hänkään niin tehnyt, mutta ihan niin kuin hän sen myöntäisi. Eikä sitä häneltä voinut olettaaikaan - hänen tarkkaavaisuutensa oli rajallista etenkin kun hän puhui puhelimessa.
Nyt hänen pitäisi soittaa takaisin. Ranskaan. Hänen laskuunsa.

Phinx Kovac, toista luokkaa Astonissa opiskeleva pahis. Tunnettu räjähtävästä temperamentistaan, takkupehkostaan ja terävästä kielestään. Ja etenkin siitä, että oli juorujen mukaan ollut osana koulun pahimman idiootin, Mary-Ann McAllisterin, pahoinpitelyä. Eikä se ollut edes vain juoru.
Tänään tuo tyttö näytti erityisen pahaa naamaa, syystä jota eivät useat tietäneetkään. Ja jos tytöltä olisi udeltu, olisi tuo kaiketi vetänyt vain oikean koukun kysyneen leukaan. Ja se sattui, sillä vaikka yli 180 senttinen neito näyttikin heiveröiseltä, ei tuo sitä ollut. Lihasta löytyi ja sitä osattiin myös käyttää.
Pukeutuminen oli tänään sitä tavanomaista, tennarit, mustat pillihtävät farkut jotka olivat polvista auki, sekä Harmaanruskeanvihreä paita, jossa luki yksinkertaisesti “Fuck you.”
Hiukset olivat sekaisin ja takkuiset, etuhiuksien toisesta suikaleesta roikkui metallinen rengas, vinossa olevia cyber gogglesseja unohtamatta.
Meikkiä oli tavanomaisesti paljon, mustat rajat vahvat, ripsaria jonkin verran. Luomivärien kanssa ei oltu ruvettu sotkemaan.

Hän oli tänään reputtanut matematiikan uusinnan, oikeastaan lähinnä siksi, koska oli tullut kokeeseen vasta puolessa välissä, eikä ollut kerennyt tehdä siitä paljoa mitään. Muutenkaan elämä ei näyttänyt neitiä juuri nyt kiinnostavan vittujakaan.
Ripeät askelet veivät neitiä käytävällä kohti ulko-ovia, laukku heilui sivulla kuin sillä olisi ollut oma matka ja oma määränpää.
Kummankin matka kuitenkin päättyi tömähdykseen, jota seurasi loputon liuta kovaaänistä kiroamista Phinxin huulilta. Hän oli törmännyt johonkuhun tai joku häneen, vitun smaa kumminpäin ei Phinx sitä kuitenkaan omana vikanaan pitänyt. Mitä nyt oli katsellut enempi lattiaan kuin eteensä. Olihan se neidille oikeastaan itsestään selvää, että se oli hän jota väistettiin, eikä hän väistänyt oikeastaan ketään.. Ilman erittäin loistavaa syytä moiseen.

“Kattosit etees saatanan runkkari”, ärähti tyttö tuijottaen vihreillä silmillään poikaa, joka oli saanut hänet horjahtamaan miltei kumoon. Vai oliko tuo sittenkin tyttö..? Ei, poika se oli. Ilmiselvästi vain luokiteltavussa stereotyyppiseksi homoksi. Voi kun ihanaa.
Tosin, olisi hänen kaiketi pitänyt toinen kuulla, häiritsevä ranskansolkotus taustamelusta nimittäin oli nyt hiljentynyt.
Tytön mulkoilu ei ollut todellakaan vielä lakannut. Mekaanikon teki todellakin mieli vetää toista kunnolla pataan, sylkeä päälle ja pahoinpidellä kunnolla. Kaiketi vielä sen päälle valella bensalla ja polttaa roviolla…

[ joo, meikä hävitti sen edellisen, mutta ei siitä sen enempää. sori mun moka~ ]

Ilman korkoja Declan ei varmaan olisi edes ollut paljoa tyttöä pidempi, mutta rokkaria ei varsinaisesti haitannut että hän joutui katsomaan sitä alaspäin. Vaikka tytön mulkoilu olikin erittäin ahdistavaa. Se oli ylipäänsä perhanan pelottava tyyppi. Declan oli häiritsevän tietoinen siitä että se olisi (jälleen) hän joka saisi tässä tilanteessa pahemmin turpaansa, jos tyttö hiiltyisi. Ainahan se oli hän. Sen siitä sai kun ei osannut tapella. Ei sillä ruumiinrakenteella. Karkuunjuokseminen olisi älyttömän säälittävää, mutta muita vaihtoehtoja ei varsinaisesti ollut. Sitä kun oli tullut harrastettua vähän liikaakin - nopeuden suhteen rokkari alkoi olla huippu-urheilijan luokkaa. Kengistä riippumatta. Tosin se ei kyllä auttaisi kun kunto ei kestänyt. Mikä oli erittäin todennäköistä - edes sïtä makuuhuoneen puolella tapahtuvaa liikuntaa ei laskettu, kun mustatukan ei tarvinnut edes tehdä silloin mitään. Eikä hengenvaarallisiin määriin ylttänyt tupakointi auttanut asiaan yhtään. Joten Declanin kunto oli suoraan sanottuna syvältä.
Mutta minkäs teet kun olet käsittämättömän jääräpäinen ja suorasanainen ihminen. Tytölle vittuileminen saattoi olla erittäin huono idea, seurauksista puhumattakaan, mutta eihän Declan koskaan osannut pitää päätään kiinni. Varsinkaan silloin kuin olisi pitänyt. Etenkään kuin tyttöön törmääminen ei ollut mitenkään hänen vikansa.

Puhelin päätyi farkkujen taskuun, katse pysyi tytössä. Vaikka tytön mulkoilu saikin rokkarin panikoimaan, mutta ihan kuin hän myöntäisi sen tytölle. Siksi katse pysyikin ilmeettömänä. Hänen oli pakko myöntää että tytössä oli asennetta. Ja jostain syystä hänen oli pakko arvostaa sitä sen takia. Tässä tytössä oli todellakin särmää. Mutta eipä hän sitäkään sille myöntäisi. Ja juuri tuon asenteen takia tyttö otti päähän ja raskaasti. Declanin mielestä vahvat naiset olivat pirun pelottavia. Tietämättä itsekään kyllä miksi. Todennäköisesti sillä oli jotain tekemistä hänen äitinsä kanssa, joka oli erittäin vahva nainen ja jonka kanssa oli tultu otettua yhteen useammankin kerran. Mutta se että hän vertaisi tuota tyttöä omaan äitiinsä olisi vain vielä karmivampaa.

Declan naurahti tytön sanavalinnoille. Erittäin omaperäistä. Sentään se ei ollut haukkunut häntä homoksi. Se olisi mielikuvituksetonta, kulutettua ja niin totta. Oli häiritsevää miten usein ihmiset jaksoivat huomautella asiasta. Hänen seksuaalisuutensa taisi kiinnostaa niitä ihan liikaa. Se oli häiritsevää. Ehkä se oli hieman liian ilmiselvää, mutta itsepähän ne antoivat sen häiritä. Hän oli kyllä täysin kartalla asiasta - kiitti vaan, ei siitä tarvinnut huomautella koko ajan. Eikä hän kyllä edes halunnut tietää miksi se kiinnosti niin paljon. Ei se hänen syytään ollut että naiset olivat ihan mahdottomia otuksia.
"Mä olen aivan törkeän pahoillani, teidän korkeutenne." Kumartaminen meni jo puhtaasti vittuiluksi. Declan ei selvästikään opiskellut ilmaistaitoa turhaan - rokkari itseasiassa näytti oikeasti järkyttyneeltä ja anteeksipyytävältä, vaikka oli ilmiselvää että hän vain vittuili tytölle.
Rokkarin mielestä tyttö ei ollut lähelläkään sitä mitä kuvitteli olevansa. Mutta jos se kerran kuvitteli olevansa kuin mikäkin kuninkaallinen, niin kohdeltiin sitä sitten niin.
Declan astui askeleen taaksepäin ohittaakseen tytön siististi. Häntä ei huvittanut törmätä siihen enää uudestaan.