She's out of control

// Rige & Angel

Lauantai alkoi jo kääntyä illaksi, kellon ollessa jotakin puoli yhdeksän paikkeilla. Vastoin kaikkia maailmankirjojen sääntöjä Brandon Moore istui kotonaan Balboa Parkin läheisyydessä sijaitsevassa rivitalossa. Nuorukaisella oli yllään vaaleat farkut, jotka olivat valuneet sen verran alas, että paljastivat myös boksereiden reunaa, eikä tuo ollut vaivautunut vetämään edes paitaa päälleen. Miksi sitä suotta, kun kotona ei edes ollut ketään muuta kuin hän?
Jätkä rönötti pehmeällä mustalla sohvalla, jalat nostettuina edessä olevan pöydän pinnalle. Toinen käsi otti vähän väliä hörppyä coca colaa täynnä olevasta lasista, toinen mätti suuhun popcornia. Siniharmaat silmät seurasivat välinpitämättöminä telkkariruudussa näkyviä tapahtumia: oli se nyt tämäkin, viettää nyt lauantai-ilta kotona katsellen jotakin luokattoman huonoa toimintaleffaa.

Ongelma oli se, että kaikki hänen kaverinsa olivat baarissa. Ja Brandon oli todennut, että hänelle olisi vain hyväksi olla edes yksi ainut viikonloppu selvin päin – minkä lisäksi tätä ajatusta vain vahvisti se, ettei jätkällä todellakaan ollut liian täysi rahapussi. Totta puhuen viimeksi hänen lompakossaan oli ollut jotain sisältöä silloin, kun hänellä viimeksi oli ollut kirjastokortti… Ennen kuin hän oli hukannut senkin.
Haukotellen Brandon tunki lisää popcornia avonaiseen suuhunsa. Kelsey oli tiellä tietämättömillä, arvatenkin taas jossakin tanssiklubilla tai ehkä kavereidensa kanssa, mistä sitä koskaan tiesi. Pikkusisko ei ollut enää hetkeen jaksanut kertoa menemisistään ja tulemisistaan. Kevinin Brandon oli päätellyt lähteneen tuon nykyisen tyttöystävän luokse – jep, isoveljeltä löytyi sellainenkin.
Keskimmäinen Mooren sisaruksista odotti jo innolla, kuinka kauan tämä suhde kestäisi. Päivän vai kenties kaksi? He olivat jo ehtineet lyödä vetoa asiasta Kelseyn kanssa: Brandon oli aivan varma, että Kevin kyllästyisi viikossa kun taas Kelsey oli ollut sitä mieltä, että tällä kertaa Kevin jaksaisi ehkä katsella punatukkaista tyttöään pidempäänkin, olihan tuo jo käynyt heilläkin ja Kevin oli esitellyt tytön Brandonille ja Kelseylle. Kelsey oli veikannut kolmea viikkoa.

Brandon todella toivoi, että Kevin lemppaisi tytön ja mahdollisimman äkkiä, sillä ensinnäkään hänen lompakkonsa ei kestäisi häviämistä ja toisekseen hän saisi kuulla pikkusiskoltaan nälvimistä siitä, kuinka tuo oli ollut taas oikeassa. Ja jätkä tiesi, että Kelsey jaksaisi kailottaa asiaa ainakin seuraavan kuukauden.
Tärkein pointti koko vedossa oli kuitenkin ollut kuukauden tiskivuoro ja sitä Brandon ei todellakaan itselleen tahtonut. Hän inhosi kaikkia kotitöitä, pyykkien pesua, imurointia, luutuamista ja roskien viemistä ja kaikkea siltä väliltä, mutta tiskaus oli silti yli kaiken. He eivät vieläkään olleet saaneet hommattua putkimiestä käymään, joten astianpesukone oli edelleen käyttökelvoton. Niinpä tiskit jouduttiin pesemään perinteisesti käsin, mikä oli suorastaan helvetillistä Brandonin mielestä. Ja vielä kuukauden tiskivuoro… Hän varmaan kuolisi, ennen kuin kuukausi ehtisi tulla täyteen.

Laiskasti se käsi, joka oli vielä hetki sitten tunkenut popcornia suuhun, tarttui nyt kaukosäätimeen ja Brandon aloitti kanavasurffauksen, pysähtyen hetkeksi tuijottelemaan musiikkitelevisiolla näkyvää hyvännäköistä naista, kääntäen kuitenkin kanavan toisaalle, kun televisio alkoi huudattaa jotakin ärsyttävän pirteää poppia. Lopulta nuori mies palasi kanavissa takaisin sille ennalta-arvattavalle ja tylsälle leffalle, jota ei toimintapätkäksi voinut sanoa edes vitsillä. Erikoistehosteetkin olivat kerrassaan surkeita.

Siitä oli kulunut jo aika pirun monta päivää, kun vaaleaverikkö oli Kelsey Moorea nähnyt. Hetkinen, siitä taisi olla jopa lähemmäs kuukausi, kun pahis oli viimeksi toisen kanssa kuulumisia vaihdellut. Neito ei kuulunut sellaisiin ihmisiin, jotka soittelivat ja kyselivät kuulumisia harva se viikko, hän oli pikemminkin niitä yksinäisiä ihmisiä, jotka vain saattoivat toivoa jonkun tulevan luokseen ja viettämään aikaa.
Mutta niin ei tulisi käymään, jos vaaleaverikkö ei osoittaisi sellaista kiinnostusta muihin ihmisiin.

Evangelina Dolly oli siis päättänyt ottaa itseän niskasta kiinni ja lähteä käymään Kelseyn luona. Kelsey lukeutui niihinn ihmisiin, jotka Angel oli päästänyt kovan ulkokuorensa sisäpuolella ja täytyi myöntää, että pahis kaipasi toisen seuraa. Eihän hänellä ollut ketään muuta, kenelle hän pystyisi puhumaan tiuskimatta jatkuvasti. Hänestä tuntui, että Kelsey oikeasti ymmärsi häntä, eikä pitänyt häntä jotenkin vähempi arvoisena. Angel oli viimeisten viikkojen aikana vain ollut helvetin eristäytynyt muista ihmisistä, hän oli lintsannut koulusta ja muutenkin pysytellyt kaukana ihmisistä.
Nyt se oli saanut riittää. Hän halusi sosiaalista kanssakäymistä toisten ihmisten kanssa. Ja ensimmäisenä Kelsey oli ponnahtanut hänen mieleensä. Enempiä miettimättä neito oli jo käyttänyt vähäiset rahansa taksiin, joka vei häntä parhaillaan Moorejen luokse.

Kirkkaansiniset silmät näkivät edessä sitten tutun asuinalueen ja pian taksi pysähtyikin tutun asunnon luokse. Angel maksoi taksikuskille nyrpein ilmein, koska hänestä taksien hinnat olivat aivan liian korkeat hänen kaltaisille opiskelijaihmisille. Hänellä ei tainnut olla edes rahaa paluumatkaa varten, mutta sitä ei nyt ehditty ajattelemaan. Pääasia oli, että hän nyt vain näkisi Kelseyn ja saisi toisesta seuraa ainakin parin tunnin ajaksi. Sen jälkeen Angel voisi tuntea olonsa taas ihmiseksi, jolla oikeasti oli sosiaalisia kontakteja.

Minifarkkushortseihin, valkoiseen tuubitoppiin ja mustaan nahkatakkiin pukeutuneena (kuva) Angel astui ulos taksista ja silmäili hetken aikaa tuttua asuntoa paikoillaan. Hän tajusi, ettei ollut edes soittanut Kelseylle ja kysynyt, oliko tämä edes kotona. Brandonin Angel ajatteli automaattisesti olevan ryypiskelemassa jossain, olihan nyt sentäänä lauantai-ilta ja meno keskustassa alkoi olla taas hurjimmillaan. Ainakin tunnin päästä, kun baarit sun muut yökerhot aukeaisivat.
Kun nuori nainen oli tarpeeksi kauan seisonut paikoillaan, hänen jalkansa lähtivät viimein johdattamaan häntä etuovelle. Sinne päästyään Angel vilkaisi nopeasti ympärilleen kuin varmistaen, ettei kukaan nähnyt häntä ja painoi sen jälkeen ovikelloa. Kelsey, ole kotona..

Ovikello soi ja keskeytti varsin mielenkiintoisen kohtauksen elokuvassa (totta puhuen Brandon oli seurannut ruudun tapahtumia puolella silmällä, keskittyen lähinnä tyhjentämään vieressään olevaa popcorniastiaa, jonka pinta oli ehtinyt varsin lyhyessä hetkessä jo valahtaa melkein puoliväliin. Cokistakin taisi olla jo menossa toinen pullo…. Sen siitä sai, kun ei ollut alkoholia eikä tupakkaa, niin piti kuluttaa sitten jotain muuta mitä talosta löytyi. Tosin tupakkaa Brandonilta kyllä löytyi, hän oli ainakin oman muistikuvansa mukaan käynyt kähveltämässä Kelseyn laukusta melkein täyden askin, siskon edes tajuamatta mitään. Ilkeä virnistys kävi jätkän kasvoilla tuon könytessä sohvan syövereistä pystyyn, vaikkakin ilme muuttui nopeasti ihmetteleväksi. Kuka nyt oli tulossa heille melkein yhdeksältä illalla? Ei kenelläkään pitäisi olla asiaa tänne, eivätkä hänen kaverinsa harrastaneet yllätysvierailuja. Lopulta Brandon teki nopeasti johtopäätöksiä ja tuli siihen tulokseen, että oven takana oli Kelsey, joka piruuttaan pimpotteli ovikelloa ihan vain ärsyttääkseen veljeään: siinä ei olisi ollut yhtään mitään uutta.

Brandon laahusti sukkajalassa olohuoneen poikki ja eteisen halki, melkein kompastuen eteisessä odottavaan kenkäpaljouteen ja osa naulassa olleista takeista olivat tipahdelleet lattialle. Kelsey se ei sitten osannut pitää yhtään huolta tavaroistaan.
... Tosin takit taisivat kaikki olla Brandonin, eivätkä Kelseyn... eh.
Tie raivattiin eteisen halki, nuorukaisen laskiessa kätensä oven kahvalle, painaen sen alas valmiina alkamaan raivota pikkusiskolleen.

Kun ulko-ovi avattiin, pukattiin auki ja sisältä paistava valo valaisi ulkona olijan kasvot, oli vähällä, ettei Brandonin leuka loksahtanut sijoiltaan, niin alas hänen suunsa vajosi.
Mitä helvettiä Evangelina Dolly teki Moorejen oven takana lauantai-iltana yhdeksältä?
Käsi kävi haromassa pystyssä olevia keskiruskeita hiuksia jätkän hymähtäessä yllättyneenä.
”Ai, moro”, nuorukainen lopulta tervehti, siniset silmät edelleen iskostettuina jokseenkin hämmästyneinä Evangelinaan, Brandonin yrittäessä kiivaasti miettiä tuo mitä tuo teki heidän ovensa takana. Kai se oli tullut Kelseyn luo (ellei hänen charminsa sitten ollut vetänyt blondia puoleensa... houkutteleva ajatus toki, mutta aika epätodennäköinen), mutta eihän sisko edes ollut kotona.

Angel naputti reiteensä odotellessaan, että joku tulisi avaamaan. Kunpa se olisi Kelsey, eikä kukaan muu. Angel ei vain yksinkertaisesti jaksaisi sillä hetkellä katsella kenenkään muun naamaa. Ei varsinkaan Brandonin naamaa, koska heidän viimeisin kohtaamisinsa oli ollut... Hmm... Hieman erikoinen. Erikoinen siinä suhteessa, että Angel oli herännyt alasti Brandonin sängystä (tämäkin alasti) ja he olivat nähtävästi viettäneet hyvinkin kiihkeän yön toistensa kanssa. Ei tämä vielä mitään, mutta se hetki, kun Brandon oli pysähtynyt kerrostalon, jossa Angel asui, parkkipaikalle ja Angel oli suikauttanut toisen poskelle suukon. Siis Angel oli suukottanut Brandonia poskelle. Angel, joka inhosi miehiä ja vältti mahdollisia kosketuskontakteja selvinpäin ollessaan. Maailmankirjat olivat menneet totaalisesti silloin sekasin ja Angel vannoi itselleen, ettei enää koskaan olisi kaksin Brandonin kanssa.

Mutta Jumalilla oli selvästi jotain Angelia vastaan.
Oven avasi kukapa muukaan kuin itse Brandon Moore, joka ei selvästi ilmeensä perusteella odottanut Angeliä näkevän oven takana. Pahis puraisi huultaan ja tunki kätensä shortsiensa taskuihin. Ei tässä mitään, Angelin piti vain yrittää rauhoittaa kiivastunutta mieltään. Brandon oli yhä se sama kusipää Brandon, jota Angel vihasi. Niin, hän vihasi Brandonia! Se nuoren naisen täytyisi muistaa.

"Kelsey?" vaaleaverikkö kysyi kylmällä äänensävyllä ja vilkuili Brandonin taakse vihjatessaan näin, että hän etsi Brandonin siskoa. Angel sipaisi hiuksiaan korvansa taakse ja silmäili Brandonia nyt ilmeettömästi.

Oli kyllä lievästi kummallista nähdä Evangelina pitkästä aikaa. Viimeksi kun hän oli nimittäin tuon nähnyt, oli jätkä herännyt vaaleaverikön kanssa samasta sängystä. Alasti. Eikä se vielä ollut mitenkään erityisen outoa, luultavasti liikaa viinaa ja sen jälkeen he vain olivat päätyneet saman katon ja… hmh, saman peiton alle. Outoa oli ollut se, että kun hän oli heittänyt Evangelinan kotiinsa – ettei Kelsey vain koskaan saisi tietää veljensä maanneen tuon kaverin kanssa – oli tyttö suudellut häntä poskelle. Siis Evangelina Dolly oli suudellut häntä, Brandon Moorea, poskelle. Se oli ollut varmaan jätkän siihen astisen elämän pahin järkytys. Niin ei vain tapahtunut, kun kohtauksessa oli mukana Evangelina, ja silti se oli tapahtunut. Ihmeellinen nainen.

Nuorukainen nojasi yläkroppansa oven pieleen, antaen katseensa harhautua pihamaalle Angelin selän taakse. Blondi ei ollut näyttänyt kovinkaan hilpeältä hänet nähdessään – no, mitäpä muuta saattoikaan olettaa. Mutta Brandonin oli vähän vaikea suhtautua tyttöön enää samalla lailla kuin ennen, kun tuo oli päätynyt valottamaan hieman menneisyyttään, arpiensa taustaa ja paljastanut nuorelle miehelle itsestään luultavasti enemmän kuin kenellekään muulle jätkälle ikinä. Se oli jotenkin pelottavaa, eikä Brandon oikeastaan tiennyt, mitä hän oli tehnyt, että tyttö oli möläyttänyt asiansa hänelle, mutta pojastakin alkoi löytyä se kypsempi puoli. Tosin se vain oli hyvin syvällä sen vittuilevan ja ärsyttävän ulkokuoren alla.

No, kyllä jätkä oli silti olettanut toisen edes tervehtivän. Moore oli aivan varma, että Evangelinan äänensävy oli reilusti pakkasen puolella tuon lausuessa yhden ainoan sanan, joka tosin kyllä kertoi kaiken, mitä blondi ajoi takaa.
Katse palautettiin edessä olevaan neitokaiseen Brandonin hymähtäessä tytön ilmeelle. Siis ilmeelle, jota ei ollut. Evangelina näytti jopa pelottavan ilmeettömältä.
"Sori, ei oo kotona", Brandon vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen, vilkaistessaan jälleen tytön selän taakse. Pihatiellä ei näkynyt autoa, joten blondi joko kävellyt heille, mikä oli epätodennäköistä, tai tullut taksilla, bussilla tai jollakin muulla yleisellä kulkuvälineellä. Pahis ei kyllä edes tiennyt, oliko tytöllä omaa autoa, hän ei ainakaan ollut koskaan nähnyt tuon ajavan sillä – mutta eipä hän ollutkaan nähnyt Evangelinaa usein muuten kuin joko kännissä tai krapulassa.

Angelia inhotti, kun toinen katsoi häntä sillä tavalla tutkivasti. Aivan kuin Brandon ei olisi tarpeeksi Angeliä nähnyt, alastikin oli jopa nähnyt. Mitä kiinnostavaa siis hänen ulkonäössään oli?
Brandon avasi sitten suunsa ja sanoi, ettei Kelsey ollut kotona. Nyt tyttö ärähti kiukkuisesti ja manasi mielessään sitä, miksei ollut tajunnut soittaa Kelseylle aikaisemmin ja kysyä, oliko tämä kotona. Tässä se sitten nähtiin. Hienoa, turha reissu!
Tai sitten Angel jäisi vain yksinkertaisesti odottamaan. Niin, mikäs tässä ollessa. Hän voisi polttaa kokonaisen askin tyhjäksi ja miettiä surkeaa elämäänsä... Kuulosti oikein riemukkaalta ajantuhlaukselta.

"No... Mä jään odottamaan", pahis totesi tasapaksulla äänellä ja käänsi Brandonille selkänsä. Hän istuutui porrakselle ja alkoi kaivaa takkinsa taskusta tupakka-askiaan. Kuitenkin tässä tulisi tapahtumaan niin, että Kelsey olisi koko illan poissa. Ja Angel istuisi tässä Moorejen oven edessä koko helvetin illan. Toivottavasti toinen kuitenkin ilmestyisi vielä tämän päivän aikana kotiin, koska Angel kaipasi seuraa. Ajatella, Evangelina Dolly kaipasi seuraa!
Eikä hän edes ajatellut, että Brandon voisi pitää hänelle seuraa. Ehei, sellaiseen vaihtoehtoon edes Angelin ajatukset eivät eksyneet.

Nuoren naisen viikko oli ollut taas aivan samanlainen kuin muutkin viikot; hän oli vittuillut koulussa opettajille, istunut jälki-istuntoja, saanut lisätehtäviä lintsaamisesta, joutunut elämään pelkällä makaroonilla, koska rahaa ei yksinkertaisesti ollut. Eikä isältä kehdannut pyytää ylimääräistä. Angelin täytyisi sinnitellä vielä viikko vähäisillä rahoillaan, ennen kuin isän tavallisesti maksama summa tipahtaisi taas tilille. Silloin rahaa voisi taas käyttää juomiseen. Nyt kun rahaa ei ollut juomiseen, niin Angel yleensä mätäni kotona voivotellessaan surkeaa elämäänsä. Tänään, kun hän oli päättänyt tehdä muutoksen, niin tietenkään Kelsey ei ollut kotona. Yläkerran herralla oli jotain tätä pahista vastaan..

Ovella seisova nuorukainen kohotti kulmaansa epäuskoisena blondin ilmoittaessa jäävänsä odottamaan. Evangelina varmaan piti häntä pilkkanaan, ei kai tuo tosissaan aikonut jäädä Moorejen rivitaloasunnon etuoven taakse istumaan ja odottamaan, että hänen pikkusiskonsa palaisi tavanomaiselta klubikierrokseltaan joskus pikkutuntien aikaan?
Harvinaisen vakavalta ja tosissaan tyttö näytti kuitenkin olevan kääntäessään selkänsä ja istuutuessaan portaille. Brandon ei voinut muuta kuin huokaista matalasti – tällaista ei saattanut odottaa keneltäkään muulta kuin Evangelina Dollylta. Jokainen täysijärkinen olisi kysynyt, voisiko hän tulla sisälle odottamaan tai olisi yksinkertaisesti läksinyt tiehensä, mutta ei neiti Dolly, joka oli mitä ilmeisimmin päättänyt jäädä istumaan hänen etuovensa taakse.

Brandon nojaili edelleen oven pieleen kulma koholla, kunnes rentoutti rinnalle ristityt kätensä tuhahtaen samalla.
"Tuu nyt edes sisälle oottamaan", jätkä tokaisi vaaleaverikön selälle, kääntyen sitten kannoillaan ja lampsien takaisin talon sisälle. Brandonin puolesta Evangelina voisi tulla istumaan sisällekin, tokkopa tytöstä mitään haittaa olisi – ei tuo ainakaan varmaan turhia hänelle puhuisi. Brandon ei kyllä aikonut anella toista tulemaan peremmälle eikä sen puoleen pakottaakaan, vaan oli vain tarjonnut ehkä miellyttävämpää odottamismuotoa: se, tulisiko nuori nainen sitten sisälle, oli aivan tuon omissa käsissä. Ulko-ovi oli auki ja tyttö tervetullut, mutta eipä se haitannut vaikka ovi jäisikin auki ja Evangelina istumaan portaille, olisipahan ainakin hyvä portsari siihen saakka, kunnes tuo kyllästyisi odottamaan kaveriaan ja lähtisi menemään. Tosin Brandon ihmetteli, miten Kelsey ja Angel edes olivat kavereita, nuorukaisen muistikuvien mukaan hänen pikkusiskonsa ei lähiaikoina ollut liiemmin viettänyt aikaa ulko-ovella päivystävän neiti Dollyn kanssa. Mikä siis oli yhtäkkiä ajanut tuon naisen heidän ovensa taakse, ilman, että tuo olisi edes soittanut Kelseylle?

Kysymys ei kuitenkaan jaksanut kauaa Brandonin päätä pakottaa jätkän rojahtaessa takaisin sohvalle. Päälle jääneen television ruudussa näkyi juuri sen äskeisen toimintaelokuvan niin sanottu loppuhuipennus – kaksi autoa räjähti. Huimaa. Ja helvetillisen tylsää.
Jätkä tarttui uudemman kerran kaukosäätimeen aloittaen levottoman kanavasurffailun, löytämättä mitään sen kummempaa katselemisen arvoista, tyytyen katsomaan hetken yhtä kanavaa ja kääntäen seuraavassa hetkessä toiselle. Oli se kumma, kun lauantai-iltana ei tähän aikaan edes tullut mitään katselemisen arvoista telkkarista.

Angel oli ehtinyt sytyttää tupakan, kun kuuli Brandonin kutsuvan hänet sisään. Pahis kurtisti kulmiaan ja käänsi päätään nuorukaisen suuntaan, mutta toinen oli kadonnut jo takaisin sisälle. Tupakka sauhusi Angelin laihoissa sormissa, kun vaaleaverikkö tuijottti epäuskoisesti sisälle taloon.
Oliko Brandon Moore kutsunut Angelin juuri äsken sisälle odottamaan?

Kun pahis oli saanut poltettua tupakkansa loppuun, hän tuuppasi sen kengällään maahan ja nousi hitaasti ylös. Hän epäröi hetken ajan, ennen kuin astui sisälle Moorejen taloon. Talossa ei luultavasti ollut ketään muita kuin vain Brandon sillä hetkellä. Joku muu olisi ehkä epäröinyt astua sisälle ollenkaan, mutta Angeliä ei sisänsä ajatus Brandonista haitannut. Tytöllä kun ei ollut mitään tunteita miehenalkua kohtaan, ei pelon tunteita tai edes niitä ihastumisen tunteita. Eikä Brandon voisi Angelille mitään tehdä, koska Angel jos kuka osasi pitää hyvin pintansa ja päänsä kylmänä.

Kirkkaansiniset silmät katsoivat ensiksi Brandonia, joka makasi sohvalla ja seuraavaksi televisiota, jonka kanava vaihtui tiuhaan tahtiin. Angel oli sulkenut etuoven perässään ja nojasi nyt yhteen olohuoneen seinään.
Mitä hän täällä edes teki? Kelsey ei ehkä tulisi tämän illan aikana kotiin ja Angel joutuisi olemaan kahdestaan Brandonin kanssa? Yh, ei hän sellaista halunnut.
Mutta miksi hän kuitenkin jäi nojailemaan seinään kuin patsas?

"Sulje samantien se televisio, ei sieltä kumminkaan mitään tuu", vaaleaverikkö tiukkasi sitten ärtyneeseen sävyyn, kun ei enää jaksanut katsoa Brandonin kanavasurffaamista. Angelilla kun oli tapana harrastaa sitä itsekin oman televisionsa kanssa.

Brandon kuuli kyllä, kun etuovi sulkeutui vaaleaverikön perässä, askeleiden tullessa lähemmäs, mutta ei pahis jaksanut sen vertaa päätään kääntää, se oli kuitenkin vain Evangelina.
Vasta kun nuori nainen aukaisi suunsa, jätkä kohottautui mustalta sohvalta hieman istuvampaan asentoon, kääntyen sen verran Angelin suuntaan, että näki tytön nojailevan yhteen olohuoneen seinistä. Brandon kohotti kulmaansa toisen sanoille, mutta napsautti kuitenkin television kiinni joutuen toteamaan, että blondi oli oikeassa. Katse pysyi kuitenkin tytössä, ennen kuin nuorukainen naurahti matalast.
"Voit sä istumaankin tulla, en mä aatellu sua syödä", Brandon hymähti vajotessaan takaisin sohvalle makaamaan. Nyt kun televisiokaan ei pitänyt ääntä olohuoneessa, oli hiljaista, eikä sananvaihto siellä olevan kaksikon välillä ollut kovinkaan kiivasta.

"Mitä sulle kuuluu?" Brandon kysyi kääntäen päätään jälleen Angelin suuntaa, pystyen jälleen ottamaan jonkinlaisen katsekontaktin. Moore ei oikein tiennyt, mitä varten hän edes yritti puhua tytön kanssa, kun tuo kuitenkin vain tiuskisi vastaukseksi – tai oikeastaan, ei voinut enää sanoa noin, kun oli sattunut näkemään täysin eri planeetalta olevan puolen nuoresta naisesta. Kun oli saanut nähdä vilauksen neiti Dollyn sisimmästä, eikä pelkkää kovaa ja kylmää ulkokuorta, ei enää voinut yksinkertaisesti suhtautua täysin samanlaiseen tapaan kuin ennen.

Hän koki silti olevansa onneton mies viettäessään lauantai-iltaa ilman tupakkaa, ilman alkoholia ja vieläpä naisen kanssa, joka ei pitänyt hänestä tipan tippaa – tai oikeammin, ei ainakaan näyttänyt sitä. Evangelinan teatterista kun oli hieman vaikea tulkita, mitä tuo todella ajatteli ja mitä tuo oikeasti tunsi. Ainakin tässä saattaisi olla useampikin tunti houkutella sitä erilaista puolta tytöstä esiin, riippuen toki siitä, miten kauan Dolly jaksaisi häntä läsnäolollaan viihdyttää, varsinkaan sitten, kun kuulisi, että Kelsey mitä suurimalla todennäköisyydellä tosiaan palaisi joskus pikkuyön tunneilla, jos ei ollut sattunut päätymään jonkun vähä-älyisen idiootin sängynlämmittimeksi. Brandon halveksi tässä suhteessa pikkusiskoaan, aina pyörittämässä miehiä – nokkelana tyttönä tuo oli kyllä iskenyt takaisin sanoen, että hänhän oli vain tullut armaisiin isoveljiinsä.
Kevin kyllä pyöritteli naisia minkä kerkesi, mutta kyllä Brandon sentään oli kunnon kansalainen.

Brandon sulki television kuin käskystä ja silloin olohuoneeseen laskeutui hiljaisuus. Ainakin hetkeksi aikaa, kunnes Brandon sitten pyysi nuorta naista istumaan. Angel vain hymähti ja jäi niille aloilleen. Mikäs tässä seistessä. Mielummin hän nyt seisoi hieman kauempana toisesta kuin istuisi toisen lähellä.
"En mä sitä pelkääkään", pahis tokaisi tasapaksulla äänellä siihen, ettei Brandon ajatellut häntä syödä. "Tässä on ihan hyvä.." kuului hiljaisempi mutina neidon huulilta, kun hän antoi samalla katseensa harhailla pitkin olohuonetta.

Hiljaisuutta ei ehtinyt kestää taaskaan kovinkaan kauaa, sillä seuraavaksi Brandon kysyi Angelin kuulumisia. Kirkkaansiniset silmät siirtyivät miehenalkuun hitusen hämmentyneinä, mutta nopeasti katse siitä kuitenkin kylmettyi tavalliseen tapaan. Ai mitäkö hänelle kuului? Halusiko Brandon tosiaan tietää, miten Angelin viikot olivat kuluneet? Yksinäisyyttä, ahdistusta, pelkoa, juomista, tupakkaa, riehumista... Angel ei uskonut, että Brandon kuitenkaan tahtoi kuulla noita asioita. Joten neito paransi hieman asentoaan seinää vasten nojatessaan ja kohautti olkiaan vähättelevään sävyyn.
"Ei mitään erikoista", Angel vastasi hetken kuluttua ja vilkaisi Brandonia vaihteeksi silmiin, kun toinen häntä näytti yhä katsovan. Ah, kuinkas ollakaan, pahiksen mieleen muistui heidän viimeinen kohtaaminen. Ei siinä sinänsä mitään hävettävää tai nolottavaa ollut, koska Angel heräsi juopuneena ties kenen sängystä. Ainoa asia, mitä hän katui siitä päivästä, oli se suukko jonka hän oli suikannut toisen poskelle.
"Eikä sua kuitenkaan kiinnosta, joten.." tyttö mumisi sitten ja siirsi katseensa pois Brandonista. Hehän eivät alkaisi puhua hänestä mitään, jos se olisi Angelista kiinni. Angelkö muka puhuisi Brandonin kanssa syntyjä syviä? Hah, silloin olisi vasta aikoja eletty.

"Noh, mitäs sulle kuuluu?" Angel esitti kysymyksen näytellyn pirteästi ja pakotti huulilleen teennäisen hymyn. Brandonille tuli varmasti selväksi se, että Angel halveksi tämän kaltaisia keskusteluja.

Brandon kohotti vain puolihuolimattomasti olkapäitään tytön sanoihin, jos tuo välttämättä halusi seistä pimeässä nurkassa, niin siinäpähän seisköön. Ei ollut Brandonin asia, ja olisihan siitä nojatuolia mistä valita, jos jalkoja alkaisi yhtäkkiä pakottaakin ja pitäisi päästä istumaan.
"Miten vaan", jätkä sanoi hörpätesään cokista lasistaan. Tytölle hän ei edes tarjonnut, koska ei liiemmin ollut mitään isäntä-ainesta: Moorejen talossa vallitsi ikuinen itsepalvelu. Jos halusi jotain, pyytämällä sai – siis pääsi itse hakemaan. Sohvalla makaavalla nuorukaisella kun ei ollut aikomustakaan liikuttaa itseään mihinkään suuntaan, jos ei tapahtuisi jotain aivan maata mullistavaa. Oli jo tarpeeksi rasittavaa viettää lauantai yksin kotona (neiti Dollyn seura ei paljoa auttanut, se vastasi melkein samaa asiaa kuin olisi ollut yksin), ilman, että hän joutuisi juoksemaan ympäri taloa tuota blondia passaamassa.

Ei nuorukainen ollut ajatellutkaan saavansa kovin lämmintä vastaanottoa kysymykselleen, eikä saavansa oikein minkään tasoista vastausta.
Siniharmaat silmät vilkaisivat Angelia pistävästi tuon seuraavien sanojen jälkeen. Tuo oli jo loppuun kulutettu fraasi, nainen saisi keksiä jotakin uutta ja ihmeellistä tuon ei-se-sua-kuitenkaan-kiinnosta-jankutuksensa tilanne.
"Mä luulin, että me päästiin jo tän vaiheen yli", Brandon sanoi huokaisten, hymähtäen sitten tympääntyneenä. Turha kai oli moista olettaa, mutta siltä hän oli tehnyt niin. No jaa, Brandon ei usein tehnyt samaa erehdystä useampaan otteeseen.

Iva ja halveksunta paistoivat selvästi Evangelinan sanoista, Brandonin kääntäessä päänsä takaisin seinän vierellä seisovan neitokaisen suuntaan, kohottaen tuolle kulmiin, lähinnä huvittuneena.
"No mä tiedän, ettei sua mun kuulumiset kiinnosti, vaikka mua saattais sun kiinnostaakin, joten en jaksa vaivautua kertomaan kuukauden aikaisia päivittäisiä tekemisiäni, niin mielenkiintoisia kuin ne ovatkin", Brandon sanoi naurahtaen sanojensa perään sävyttömästi.
"Hyvää mulle sen lisäksi, että oon rahaton ja työtön laitapuolenkulkija ja kärsin nikotiinin aiheuttamista vieroitusoireista, unohtamatta tietenkään sitä, että oon jäämässä luokalleni", Brandon luetteli purevaan sävyyn, kulauttaen cokislasinsa tyhjäksi. Totta puhuen hänellä ei juurikaan niitä vieroitusoireita ollut - paremminkin häntä ärsytti, kun hän ei saanut polttaa silloin, kun mieli olisi tehnyt.

Angel puraisi huultansa, kun Brandon totesi vain tytön sanoihin, että luuli heidän jo päässeen tämän 'ei se sua kuitenkaan kiinnosta' -jutun yli. Niin he kai olivat päässeet, mutta... Mutta kyllä Brandon Angelin tiesi. Eihän juuri kukaan saanut tästä tytöstä mitään irti, oli jo ihmeiden aika, jos Angel edes jotain sanoi.
"Mitäs menit moista olettaa", oli vain pahiksen kylmä toteamus Brandonin sanoihin ja tyttö katsahti läheiseen seinään turhautuneena. Nyt Angel oli kyllä turhautunut itseensä, koska käyttäytyi yhä tällä tavalla Brandonin seurassa, jonka seura oli valitettavasti aikojen saatossa tullut hyvinkin tutuksi, ehkä jopa liiankin tutuksi. Ei vaaleaverikkö kuitenkaan mitään itselleen voinut, hän tunsi yhä pientä vastenmielisyyttä miespuolisia kohtaan ja Brandon nyt sattui olemaan miespuolinen. No can do.

Kun neito ehti jo olettaa toisen sanoista, että he olisivat loppuillan hiljaa toisilleen murjottamassa, niin Brandon avasikin sitten suunsa ja alkoi selittää sen hetkistä elämäntilannettaan. Vai oli Brandonilla noin huonosti asiat?
"No mikset sitte helvetti hae töitä", nuori nainen tokaisi ymmärtämättömänä. Jos hän olisi samanlaisessa tilanteessa kuin Brandon (vaikka heidän elämäntilanteet olivatkin jonkin verran samanlaisia...), niin hän olisi jo hakenut töitä. "Nytki esimerkiks nää hakee siivoojaa yhtee keskustan baarii.." Angel kertoi ja irrottautui seinästä takanaan. Hän siirtyi istumaan sohvalle Brandonin viereen (woot). Tosin katsettaan hän ei Brandoniin kääntänyt.

Ja sitten mitään sanomatta tyttö kaivoi taskustaan tupakka-askin ojentaen sen Brandonin suuntaan. Kyllä tytöltä yksi tupakka tuolle säälittävälle tapaukselle liikeni.

"Mitäs menit moista olettaa."
Kerrankin Angel osui naulan kantaan. Tuon naisen kanssa ei pitäisi odottaa ikinä mitään, kun blondi saattoi käyttäytyä niin erilailla – eikä tuo kylmän kalsea jääkuningatar –rooli mennyt enää läpi Brandonille yhtä hyvin kuin aiemmin. Silloin hän sentään oli tosiaan luullut, että tyttö oli vain kasa jäätä, mutta hän oli nähnyt jotakin syvempääkin sen jään alla, joten entiseen oli turha enää yrittää palata, vaikka vaaleaverikkö sitä ilmeisesti kovasti yrittikin.

Seuraavat neitokaisen sanat saivat Brandonin tuhahtamaan tympääntyneenä, jätkän nojatessa päänsä sohva käsinojalla lepäävää kättä vasten.
"Kuka on sanonu, että mä en oo yrittäny hakee töitä?" nuorukainen murahti happamana. Ei se siitä ollut kiinni, etteikö hän olisi yrittänyt etsiä töitä, mutta edellisestä työpaikastaan hän oli saanut potkut, koska oli ollut jatkuvasti jälki-istuntojen takia myöhässä. Ja sen jälkeen hän ei ollut löytänyt mitään, mihin tuollainen 18-vuotias pojanretale olisi kelvannut töitä tekemään.
Vaikkei sitä ääneen sanottukaan, Brandon kyllä laittoi Angelin sanat korvansa taakse. Keskustan baarin siivous ei välttämättä olisi niin paha... Okei, se olisi ihan helvetin paha. Siivota joidenkin juoppojen (aivan kuin hän ei itse olisi ollut, huoh…) oksennuksia ja kaljoja lattioilta. Varmaan joo.
Mutta tulisihan siitä rahaa, joten ei varmaan auttanut valittaa. Ja siivous oli sentään laji, jonka osasi kuka tahansa, ilman koulutustakin.

Brandon vilkaisi syrjäkarein Angelia, joka oli loppujen lopuksi tullut istumaan, ei vain nojatuoliin, vaan peräti sohvalle. Hänen viereensä. Tätä jätkä ei välttämättä ollut osannut odottaa, ja silmissä häivähtikin hetkellisesti hämmennys, mutta se katosi kyllä yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, katseen lukittautuessa hetkeksi television pimeään ruutuun.
Liike nuorukaisen vieressä sai tuon kohottamaan päätään ja kääntämään katseensa vieressä istuvan nuoren naisen suuntaan ja tuon tarjoamaan tupakka-askiin. Nainenhan oli oikea enkeli. Hah.
"Kiitti säälistä", Brandon sanoi napatessaan tytön tarjoamasta askista savukkeen itselleen. Hän ei kyllä sääliä ollut kaivannut, mutta ei hän nyt sanonut tupakallekaan ei.
Nuorukainen nousi hitaasti sohvalta, istuen hetken sen laidalla pyöritellen savuketta sormissaan, ennen kuin käveli takaovelle, kääntyen katsomaan vaaleaverikön suuntaan.
"Tuutko kans?"
Kysymys, pyyntö, kutsu, miten vain sen halusi tulkita, jätettiin ilmaan leijumaan Brandonin astuessa ovenkynnyksen yli takapihalle. Jätkä rojahti lähimpänä olleeseen tuoliin, sytyttäen tupakan palamaan takaoven vieressä olleelta pöydältä nappaamallaan sytkärillä. Ensimmäiset henkoset tuottivat suunnattoman tyydytyksen tunteen, pojan puhaltaessa savut ulos keuhkoistaan. Tällä hetkellä hän kyllä arvosti Evangelinan olemassa oloa.

Angel kohautti välinpitämättömästi kulmiaan Brandon murahdukselle töiden hakemisesta. "No mitä sä sitten siitä lorvit, voisit olla nytkin kyselemässä töitä", pahis tiuskaisi kiukkuisesti takaisin. Hänellehän ei puhuttu tuollaiseen väsyyn ilman, että Angel ei vastaisi takaisin samalla mitalla. "Ei ne työt sua täältä löydä."
Angel jakamassa neuvoja Brandonille? Mielenkiintoista, hyvin mielenkiintoista. Aivan kuin Angelkaan koko aikaa oli töitä etsimässä. Oikeastaan hän ei edes etsinyt töitä, vaikka rahalle olisikin käyttöä.

Brandon otti vastaan säälitupakan ja kiitti siitä. Vaaleaverikkö kohautti tällä kertaa olkiaan ja näpräsi askinsa sisällä olevia tupakoita sormenpäällään. Miehenalku nousi ylös sohvalta ja Angel kuvitteli toisen menevän tupakalle. Niin Brandon olikin menossa, mutta oli kysynyt Angelilta, tulisiko tämä myös. Pahis huokaisi luovuttaneena ja nousi äreän oloisena ylös sohvalta. Mitä muutakaan tekemistä tässä sitten oli.

Jälleen vaaleaverikkö pääsi ulkoilmaan ja oli ottanut jo valmiiksi huuliensa väliin tupakan. Hän sytytti sen omalla sytkärillään ja hakeutui istumaan tuolille. Hän vältti katsomasta Brandoniin päin, tavalliseen tapaansa ja keskittyi polttamaan tupakkaansa kaikessa rauhassa. Ainakin hetken aikaa.
"Mitä Kelseylle kuuluu?" esitettiin hiljainen kysymys ja Angel toivoi jonkin verra, ettei Brandon olisi kuullut sitä. Eihän hän tahtonut vaikuttaa mitenkään sellaiselta, että tyttö muka välitti. Tosin Brandon oli kyllä varmasti huomannut tämän 'välittävän' puolen Angelissa jo aikaisemmin, joten... Niin.

Siniharmaat silmät oli kiinnitetty katselemaan jonnekin taivaan suuntaan, Brandonin antaessa vain savun täyttää keuhkonsa, tuntien samalla pakottavan tarpeen saada tupakkaa pikkuhiljaa katoavan ylös kohoavan savun mukana, olon samalla rentoutuessa huomattavasti. Katsetta ei käännetty silloinkaan, kun korvat nappasivat askeleet, jotka lähestyivät ja kuuluivat, kun vaaleaverikkö asteli hetki jätkän jälkeen terassille, ottaen penkin itselleen ja alkaen myös polttaa.
Vasta kun toinen esitti hiljaisen kysymyksen, Brandon räpäytti silmiään ja käänsi päänsä Angelin suuntaan, vilkaisten tuota ohimennen, kunnes kääntyi tuijottelemaan vastakkaiseen suuntaan, jonnekin kauas ei-mihinkään.

Nuorukainen imaisi sormiensa välissä olevaa tupakkaa, puhaltaen savut hitaasti ulos ennen kuin kohautti olkapäitään.
"Hyvää kai sille", Brandon sanoi toisen käden kohottautuessa hieraisemaan niskaa. Kai se nyt oli hieman vaivaannuttavaa, kun ei oikein edes tiennyt, mitä pikkusiskolle kuului. Kelsey vietti nykyään paljon aikaansa ties missä, koulussa ja töissä, mutta sen lisäksi myös jossakin muualla, mutta siitä Brandonilla ei ollut hajuakaan. Ehkä hänen pikkusiskollaan oli poikaystävä?
Jätkä hymähti omille ajatuksilleen, tuskinpa vain. Kelsey ei ollut kovinkaan vakiintuvaa tyyppiä, ainakaan viimeisimpien tietojen mukaan.
"Se sai töitä Dusty'sista", nuorukainen jatkoi sitten ääneen Kelseyn kuulumiset –aihetta.
"Ainakin se on aikaan saavempi kuin mä", Brandon huoahti huvittuneisuutta äänessään, sillä vaikka Kelseystä oli kuoriintunut melkoinen bilehile, tytöllä oli silti sen verran vastuuntuntoa, että tuo ainakin yritti kantaa oman kortensa kekoon talon ylläpidossa ja laskujen maksamisessa.

"Mikset sä oo kysyny siltä itseltään?" Brandon kysyi sitten katsoen syrjäkarein Evangelinaa, kääntämättä kuitenkaan päätään toisen suuntaan. Ei hän kuitenkaan saisi minkäänlaista katsekontaktia toiseen, toinen näytti tuijottelevan sen verran intensiivisen näköisenä terassian lattiaa, ilmeisesti siinä oli jotain kovinkin kiinnostavaa.

Angel kuunteli vaitonaisena, kun Brandon kertoi Kelseyn kuulumisista. Eipä kerrottavaa kovin paljoakaan ollut tai sitten Brandon ei vain kertonut hänelle kaikkea. Tai sitten toinen ei tiennyt, mitä Kelseylle kuului. Se voisi olla myös yksi varteenotettava vaihtoehto.
Vaaleaverikkö poltti tupakkansa nopeasti loppuun ja pian sen lopuksi koitui tuhkakuppi. Angel kohensi hieman asentoaan tuolissa ja näytti mietteliäältä. Niin, miksi hän ei ollut kysynyt sitä Kelseyltä itseltään. Asiahan oli niin, ettei tämä tyttö ollut kovin puheliasta sorttia, eikä hän... No, miten sen nyt pystyi sanomaan. Hän ei osannut ottaa sillä tavalla kontaktia toisiin ihmisiin. Niin, niin se valitettavasti oli. Eikä Angel tietenkään aikonut ongelmaansa Brandonille myöntää, ehei.
"On ollut vähän kaikenlaista", pahis vastasi sitten viimein Brandonin kysymykseen ja siirsi katseensa vaihteeksi jonnekin muualle kuin terassin lattiaan. "En oo ehtinyt."

Neito kohensi nahkattia yllään ja antoi hennon tuulenviren osua kasvoilleen. Tämä oli jälleen niitä tilanteita, mistä Angel ei kovinkaan paljoa nauttinut. Asiahan oli niin, että Brandon oli yhä miespuolinen henkilö ja Angel vihasi miehiä. Mutta Brandonille hän oli kuitenkin vahingossa antanut jonkinlaisen etuoikeuden olla kanssaan ja se oikeasti hämmensi pahista itseään. Koska nyt periaatteessa Brandonin kanssa olisi pitänyt pystyä olemaan huoletta, mutta se ei vain tuntunut onnistuvan. Kuin heidän välillään olisi vahva sähköinen jännite, mikä sai Angelin koko ajan pysymään varuillaan.

".. Ethän oo kertonu Kelseylle mitään siitä yhdestä.. Jutusta.." Angel mumisi sitten ja vilkaisi nopeasti Brandonia. Tällä yhdellä jutulla neito tietenkin tarkoitti heidän päätymistä sänkyyn ja sitä, mitä sängyssä tapahtui.

Brandon tyytyi kohottamaan kulmaansa vaaleaverikön vastaukselle siitä, miksei tuo ollut kysynyt Kelseyltä itseltään. Eipä kovin uskottavalta ainakaan Brandonin korviin kuulostanut, mutta jätkä ei jaksanut huomauttaa asiasta – eihän se hänen asiansa ollut, jos Angel ei pitänyt yhteyttä Kelseyhyn, vaikkakin häntä harmitti molempien puolesta. Evangelina tarvitsi toden totta kaverin, samoin Kelsey, vaikka brunette olisi hirttänyt hänet jos olisi tiennyt nuorukaisen ajattelevan noin. Mutta Brandonin mielestä Kelsey tarvitsi jonkun toisenlaisenkin kaverin, eikä aina niitä tyttöjä, joiden kanssa tuo kävi vain perinteiset klubikierrokset ja muuten tuskin moikkasi edes jos sattui kadulla näkemään.
"Ai jaa", oli pahis jätkän ainoa kommentti tuohon asiaan, joka tiedotettiin ääneen. Tupakka oli huvennut olemattomiin ja siitä otettiin viimeiset savut, ennen kuin tumppi tiputettiin tuhkakupin pohjalle Angelin äsken polttaman savukkeen seuraksi. Ainakin olo oli helpottunut tuosta asiasta, ainut asia mikä enää vaivasi oli niiden edellä lueteltujen lisäksi se, että hän tosiaan istui lauantai-iltaa kotona Evangelina Dollyn seurassa. Ei kovinkaan tavanomaista.

Vieressä istuvan vaalean nuoren naisen seuraavat sanat saivat Brandonin puuskahtamaan epäuskoisesti, siniharmaiden silmien kääntyessä epäilevinä toisen suuntaan, kulman ollessa koholla.
"Sä et voi edes kysyä tota tosissas", Brandon totesi sitten naurahtaen matalasti, värähtäessään samalla hienoisesti iltatuulen puhaltaessa paljaalle ylävartalolle.
"Mulla ei kyllä oo mitään mielenkiintoa siitä jutusta sanaakaan Kelseylle", Brandon tiedotti ihmeellisen vakavalla äänellä ja oli sataprosenttisen vakava myös sanoissaan. Kelsey varmaan sen edellä mainitun hirttämisen lisäksi ampuisi ja teurastaisi hänet muuten vain, sillä asia, mikä brunettea otti eniten maailmassa päähän, oli se, että hänen veljensä vikittelivät tytön kavereita sänkyyn. Mutta tämä ei kyllä ollut Brandonin vika – ei kyllä useimmat muutkaan olleet - Angel oli ollut ihan yhtälailla jutussa mukana. Ainakin mitä jätkä nyt sattui muistamaan kyseisestä kohtauksesta. Silti Kelsey oli aina kurkussa kiinni, jos sai tietää jotain sellaista, ja Kevin ja Brandon olivatkin lopettaneet sen homman ja pidättäytyneet hyvin kaukana pikkusiskonsa kavereista, sillä seuraukset tiedettiin.
Jostakin kumman syystä Brandonista tuntui siltä, että jos Kelsey tietäisi, että hän oli maannut Evangelinan kanssa, tuo vetäisi vielä pahemmat kilarit kuin kertaakaan aiemmin.

"Eli en ole eikä ole aikomustakaan, toivottavasti ei myöskään sulla", nuorukainen sanoi sitten kääntäessään muualle karanneen katseensa takaisin Angeliin.
Brandon istui terassilla olevassa tuolissa ihmeen ryhdikkäästi, toisen käden nojatessa käsinojaan, toisen ollessa niskan takana, jätkän haukotellessa tympääntyneesti. Viilenevä ilta aiheutti väreitä jätkän iholla, mutta tuo ei jaksanut vielä ehdottaa sisälle menemistä – raikas ilma oli vain ihan hyvä, sai ainakin vähän tuulettaa ajatuksiaan.
"Mikä sut sitten yhtäkkiä tänne ajoi?" Brandon kysyi äkkiarvaamatta, tuijotellen takapihalla avautuvaan pimeyteen. Kysymys, joka oli pyörinyt pojan mielessä jo siitä hetkestä lähtien, kun hän oli avannut etuoven ja huomannut Angelin seisovan sen takana.

Brandon nauroi Angelin kysymykselle ja sai vaaleaverikön mulkaisemaan tätä jäätävästi. No eihän sitä koskaan tiennyt, milloin sisarukset jakoivat kaiken ja milloin nämä salailivat asioita toisiltaan. Angelilla kun ei ollut sisaruksia, niin hän ei tiennyt mitään sisarusrakkaudesta. Tosin Brandonin ja Kelseyn välit olivat vähän niin ja näin, mutta kyllä he toisistaan välittivät? Kyllä neito oli uskonut, ettei Brandon ollut kertonut heidän kahden 'vahinkoa' Kelseylle, mutta enemmän Angel pelkäsi sitä, että Brandon kännissä vahingossa lipsauttaisi Kelseylle olleen Angelin kanssa sängyssä. Tosin eihän sekään ollut edes varmaa, viettivätkö Brandon ja Kelsey aikaa juodessa samoissa bileissä...
Mitä sinä Angel yrität nyt oikein ajaa takaa? Se punainen lanka kun tuntui kadonneen jo jonkin aikaa sitten.

"Eiku joo, tännehän mä tulin just sitä varten, että voisin kertoo Kelseylle paneskelleeni sua", pahis tokaisi Brandonin kysymykseen ja katsoi tätä nyt tyrmistyneesti. Eikö se ollut jo varsinaisen selvää, ettei Angel tahtonut Kelseyn saava tietää heistä kahdesta. Eikä hän oikeastaan tahtonut kenenkään saavan tietää heistä, joten.. Niin, hyss vain. Angel nimittäin pelkäsi, että Kelsey alkaisi halveksia häntä sen takia. Hän pelkäsi myös, että Kelsey luulisi Angelin alkaneen kaveerata tämän kanssa vain sen takia, että Angel pääsisi lähemmäs Brandonia. Se jos mikä ei pitänyt paikkansa, mutta ihmismieli oli suuri ja helposti pettävä. "Haista jo paska", Angel lopetti ns. puheenvuoronsa ja antoi ryhtinsä valahtaa tuolilla istuessaan huonoksi. Kelsey ei saisi tietää heistä, piste. Asia käsitelty.

Jätkä esitti sitten uuden kysymyksen, johon Angel ei ensiksi reagoinut mitenkään. Hänen aivonsa kyllä käsittelivät tuota kysymystä hyvinkin toimeliaasti. Mikä oli Angelin tänne ajanut? Eikö tyttö ollut jo kertonut sen syytä.
"Mulla oli tylsää", vaaleaverikkö vastasi kirkkaasti ja nopeasti puraisten sanojensa jälkeen alahuultaan. Hänen olisi tehnyt mieli kertoa Brandonille totuus, eli se, että Angel oli ikävöinyt seuraa. Mutta sitä hän ei kuitenkaan ollut saanut huuliensa välistä kakistettua, sillä hänen aivonsa olivat huutaneet hälytystä. Brandonhan kuvittelisi Angelin olevan kauhea pehmo, kun hän puhuisi omista tuntemuksistaan... "Ajattelin, että Kelseyn seura vois piristää.. Mut sitten mä päädynki viettämään toiminnallista iltaa sun kanssas", Angel tuhahti päätään pudistellessaan.

Brandon vilkaisi vieressään istuvaa vaaleaverikkö, pyöritellen silmiään tuon sanoille. Neiti näsäviisas ja sarkasmin kuningatar ilmiselvästi jälleen vauhdissa.
No, eihän Brandon voinut tietää miten läheisiä ystäviä Evangelina ja Kelsey olivat. Jos noista olikin kehkeytynyt varsinaiset best friends forever jätkän selän takana, ja he jakoivat synkimmätkin salaisuutensa toistensa kanssa, niin Angelhan olisi aivan hyvin voinut kertoa pikkusiskolle. Mutta kaikesta päätellen blondi ei ollut yhtään sen innokkaampi saattamaan sitä tietoa Kelseyn korviin kuin Brandonkaan, joten ainakin yhdessä asiassa he olivat samaa mieltä – siinä, että heidän molempien olisi parasta pitää turvat kiinni, tai vastapuoli ei varmasti enää käyttäytyisi kovinkaan suopeasti. Pahis saattoi vain kuvitella, millaisen mellakan Angel järjestäisi, jos hän vahingossa joskus sattuisi lipsauttamaan Kelseylle ollessaan tytön kanssa sängyssä. Varmaan tulisi rynnäkkökiväärin kanssa sisälle ja telottaisi hänet siihen paikkaan… Tai ainakin nakkaisi kengällä päähän ja iskisi ranskan kirjalla tajun kankaalle.
Voi kyllä, hän muisti paremmin kuin hyvin heidän ensikohtaamisensa. Hän oli viattomat mielessään (krhm, köh) mennyt tutustumaan tyttöön ja saanut kiitokseksi kovan läimäyksen ranskankirjasta, iskuyrityksen sukukalleuksilleen, laukusta päähänsä ja mitähän muuta vielä... Hurmaava tyttö, oli heti ollut iskemässä häntä. Ei valitettavasti siinä mielessä, mitä Brandon olisi toivonut.

Lyhyt, huvittunut hymähdys karkasi pojan huulien välistä Evangelinan käskiessä hänen haistaa paskan. Ei kai se tiikerikään minnekään raidoistaan pääse.
"Kiitti, samaa vain sinulle."
Nuorukainen antoi raskaan hiljaisuuden leijua heidän välilleen, odottaen Angelin rikkovan sen vastaamalla hänen kysymykseensä. Siniharmaat silmät tuijottelivat tiiviisti eteenpäin, pojan maatessa sohvalla jokseenkin huonossa asennossa, puoliksi istuen ja puoliksi maaten, jaksamatta kuitenkaan korjata kroppaansa paremminkaan.
Brandon siristi itsekseen silmiään kuullessaan neitokaisen vastauksen. Tylsää? Silloinko ihmiset hakeutuivat kavereidensa luokse noin kuukauden tauon jälkeen, kun heillä oli tylsää? Noh, kukin soutaa tavallaan ja sitä rataa.
"Hmh", jätkä vastasi toisen sanoihin, kääntäen vartalonsa kulmaa sen verran, että kykeni päätään kääntämättä katsomaan Angelia.
"No totta puhuen en mäkään vielä eilen aatellu istuvani lauantai-iltana sun kanssas meillä." Ja jokainen sana oli niin totta kuin vain olla ja voi – jos Moorelle olisi eilen tiedotettu, että huomisen illan hän viettäisi Evangelina Dollyn seurassa Moorejen rivitaloasunnossa, hän olisi mitä luultavimmin nauranut itsensä halki.
"Pahoittelut", Brandon totesi, "suosittelen ens kerralla soittamaan sille. Kelseyllä on kiireinen elämä." Ja se oli totta, pikkusisko oli aina menossa, vain Luoja tietää missä.
"Enkö mä muka sitten ole piristävää seuraa?" Brandon kysyi virnistäen vinosti, silmien kuitenkin ollessa teeskennellyn hämmentyneen näköiset. Poika kysyi huvikseen, kyllähän se nyt oli sanomattakin selvää, että Angel piti hänestä yhtä paljon kuin pussillisesta haisevia, vanhentuneita kaloja.

Angel hieraisi silmiään sormillaan. Hän ei voinut vieläkään uskoa sitä, että istui parhaillaan Brandon Mooren kanssa Moorejen takapihalla. Kahdestaan. Juttelemassa. Tai no, juttelemassa ja juttelemassa, kukin saisi itse päättää, mitä tämä sananvaihto heidän välillään oli.
Mitä jutteleminen edes tarkoitti? Tarkoittiko se vain sananvaihtoa vai... Vai ihan syvällisempää kertomusta esimerkiksi menneistä päivistä ja lähipäivien tulevista tapahtumista? Oliko jutteleminen sellaista, minkä aikana toisesta sai tietää enemmän? Angel rukka. Hän ei tosiaankaan ollut muun kuin Kelseyn kanssa sitten oikeasti 'jutellut'. Muut saivat yleensä tältä taholta vain paskaa niskaansa. Kukaan ei tiennyt Angelista mitään, eikä Angel tahtonut tietää muista mitään. Vai tahtoiko? Tahtoiko Angel esimerkiksi saada tietää Brandonista enemmän? Tähän ajatukseen Angel saattoi ensimmäiseksi suhtautua hyvin vastahakoisesti, mutta asian ollessa pitkään mielessä neito saattoi ehkä muuttaa mieltänsä. Huomaa EHKÄ. Pahiksella kun ei ollut niin sanotusti ystäviä tukemassa häntä. Tahtoikohan hän kuitenkin alitajuntaisesti saada ystäviä? Ehkä juuri se alitajunta oli syynä siihen, miksi Angel välillä paljasti itsestään jotain henkilökohtaisempaa. Esimerkiksi olihan Angel paljastanut Brandonillekin arpiensa alkuperän, joten...
Ajatus Brandonista kaverina sai Angelin hieman värähtämään. Nyt hän tietenkin uskoi, ettei se tulisi koskaan toteutumaan, mutta... Koskaan ei voinut olla mistään varma. Asiat muuttuivat. Muuttuisikohan Angelkin vielä jonain päivänä?

"Siitä piristävästä voidaan olla eri mieltä", vaaleaverikkö tokaisi kalseasti, mutta pieni virne kohosi toiselle huulenpielelle. Näinkö oltiin kaverin kanssa? Saada toinen virnuilemaan ja tuntemaan olonsa... Hyväksi? "Ehkä sä kuitenkin kelpaat... Siis seuraks. Vaikka sun seuras ei kovinkaan hehkeää ole."
Angel tuhahti omille sanoilleen ja pudisteli päätään epäuskoisesti. Okei, hän oli menettämässä oman kontrollinsa. Hienoa, todella hienoa tosiaan.

"Vittu", Angel totesi sitten aivan yllättäen ja sipaisi hiuksiaan korvansa taakse. "Onpa taas mielenkiintosta tekemistä", neito puuskahti tympeästi. Aivan kuin hän ei olisi saanut loputtomasta istumisesta jo tarpeekseen. Tätähän hän harrasti jo kotonaan! Eikö tässä helvetti tosiaankaan olisi mitään muuta tekemistä kuin istua paikoillaan ja... Vaihtaa välillä pari sanaa Brandonin kanssa? Hienoa tämä elämä.

"Niin mä vähän arvelinkin", Brandon kommentoi huolimattomasti, vilkaisten vieressään istuvaan tyttöön, kokien pienen elämänsä toisiksi suurimman järkytyksen (suurin oli se poskisuudelma, mutta tämä tuli ehdottomasti hyvänä kakkosena!)
Jätkä joutui suorastaan kurtistamaan kulmiaan, sillä hän ei voinut uskoa silmiään. Eikä korviaan. Evangelina Dolly oli tainnut juuri virnistää. Niin, virnistää. Hänen seurassaan. Uskomatonta, mutta totta. Ja sanonut, että ehkä hän kelpaisi seuraksi. Oli toki huomattava tuo ehkä, mutta tämä oli melkein sama, kuin blondi olisi tunnustanut syvän rakkautensa jätkää kohtaan.
Noh, sitä päivää tuskin sentään nähtäisi (vaikkakaan Brandon ei enää laskenut kovinkaan montaa asiaa mahdottomaksi, jos se koski Angelia. Blondi oli yhtä arvaamaton matikan kokeiden vastaukset.)
"Tiiätkö... Sä olet sulamassa."
Tilannetaju Brandonilla oli vähintään ainakin 126. Siis miinuksen puolella. Ei välttämättä mikään maailman paras kommentti tytölle, jolla oli tosiaan ennen tapana hakata häntä milloin milläkin, mutta tottahan se oli. Jätkä höysti sanojaan pienellä vinolla virnistyksellä, valmiina tosin loikkaamaan kauemmas, jos Angel vaikka suuttuisi hänelle. Kuten sanottu, tuosta naisesta ei koskaan tiennyt.

"Mä en ole mikään hovinarri", Brandon tiedotti aavistuksen ärtyneeseen sävyyn Angelille, joka valitteli selvästikin tekemisen puutettaan. Itsehän tuo siinä istui, ei nuorukainen tuota ollut penkkiin köyttänyt kiinni. Hänen velvollisuutensa ei ollut piristää Evangelina Dollyn tylsää elämää. Kelsey sai hänen puolestaan naurattaa blondia niin paljon kuin ikinä lysti, vaikka sitten tanssimalla pää alaspäin ripaskaa ja jotain yhtä turhaa, mutta hän ei kyllä aikonut olla mikään viihdyttäjä.
"Mun tehtävä ei ole keksiä sulle jotain tekemistä", Brandon sanoi asettaen kätensä ristiin niskansa taakse, venyttäen kroppaansa aavistuksen taaksepäin. Jos jätkä olisi ollut järkevä, hän nimenomaan olisi keksinyt sitä tekemistä. Nyt hänen ei ainakaan tarvinnut katsella koko iltaa toinen toistaan surkeampia action-elokuvia. Mutta pelastiko Evangelina Dollyn seura tilannetta yhtään? No jaa, siitä taas voitiin olla yhtä montaa mieltä kuin siitä, oliko hänen seuransa hehkeää – kuten Angel asian oli ilmaissut – vai ei. Ainakin hänellä oli juttukaveri, eipähän tarvinnut seinille selitellä.

Angelin kasvoille kohosi ennätysnopeasti kiukusta aiheutuva puna, kun hän oli kuullut Brandonin letkautuksen. Sulamassa. Angelko muka sulamassa. Saisi Brandon tosissaan alkaa välillä miettiä sitä, mitä sanoi kenenkin kuullen.
Nopeasti Angel oli nojautunut lähemmäs Brandonia ja mottasi tätä nyrkillä johonkin siihen vatsan seuduille. Hänen kirkkaansinisissä silmissä leimusivat sillä hetkellä kunnon vihanlieket, kun vaaleaverikkö katsoi vieressä olevaa pahista tyrmistyneenä toisen sanoista.
"Sano se uudelleen, niin mä lyön seuraavalla kerralla vähän alemmas", Angel uhosi tuttuun tapaansa ja nousi seisomaan. Hänen kasvoillaan oli inhoavan ja halveksivan ilmeen sekoitus. Pahis pudisti päätään kuin saadakseen kiukkunsa hupenemaan, mutta eihän mitään tapahtunut. Kuinka Brandon oli edes kehdannut sanoa moista!

"Ärh!" vaaleaverikkö ärähti Brandonille, kun tämä oli kieltänyt olevansa hovinarri, jonka tehtävänä ei ollut keksiä Aneglille tekemistä. Nyt Angel sitten suuntasi kiukkuisena takaisin sisälle ja istahti olohuoneessa olevalle sohvalle kädet tiukasti puuskassa ja kasvoille mitä nyrpein ilme. Mitä hän tekikään täällä? Ai niin, Kelsey. Brandon oli kyllä sanonut, ettei toista luultavasti tulisi vielä aikoihin näkymään, joten... Niin, mitä Angel vielä teki täällä? Hänen olisi kuulunut lähteä heti matkoihinsa, kun Brandon oli ensimmäisen kerran sanonut, ettei Kelsey ollut kotona! Mutta ei, Angel vain oli jäänyt virumaan Moorejen nurkille ja yrittänyt saada aikaansa kulumaan Brandonin kanssa. Johan aikoja elettiin.

Ei hän nyt niin yksinäinen voinut olla, että tyytyi jopa Brandonin seuraan. Sitä ei Angel uskonut itsestään, vaikka teot olivat puhuneet puolestaan.

Siinä vaiheessa, kun Brandon oli sanansa suuresta suustaan päässyt, ja hän näki Angelin kasvoille vaihtuvan ilmeen, hän tiesi, ettei ollut ollenkaan hyvä idea sanoa yhtään mitään. Olisi kerrankin taas vain pitänyt pitää turpansa kiinni ja maailma olisi paljon kauniimpi paikka – vaan minkäpä pahis luonteelleen ja suorasukkaisuudelleen mahtoi.
Jätkä älähti, kun blondin nyrkki osui hänen mahaansa – ei se nyt niin paljoa sattunut, koska hän omisti kivenkovan six packin, mutta ei se silti kovin mukavalta tuntunut. Evangelinalla oli selvästi joku vihanhallinta ongelma, tuo oli siirtynyt pelkästä räyhäämisestä väkivaltaan. Pelottavaa.
Suu pidettiin ihme kyllä kiinni, sillä Brandon ei halunnut menettää sukukalleuksiaan. Se nyt kuitenkaan ei olisi ensimmäinen kerta, kun Angel häntä pahoinpitelisi.

Katse kellui jossakin takapihalla kun poika kuunteli Angelin askelten ääniä, joista välittyi selvä kiukku. Nyt hänellä ei ainakaan olisi mukavaa. Lauantai-ilta Evangelina Dollyn kanssa voisi nyt vielä mennä, mutta lauantai-ilta kiukkuisen Evangelina Dollyn kanssa... No, ei ollut Brandonin lempiajanvietto tapojen top viitosessa.
Hetken Brandon istuskeli terassin tuolilla, ennen kuin kohottautui hitaasti pystyyn ja laahusti jokseenkin ponnettomin askelin takaisin sisälle. Hieman viileä ulkona tahtoi jo tulla ja kun ei ollut edes paitaa viitsinyt päälleen vetää... Laiska mikä laiska.

Sisälle päästyään jätkä nykäisi takaoven kiinni mennessään, laittaen merkille Evangelinan jääneen istumaan olohuoneen sohvalle – kädet puuskassa ja vihaisen näköisenä tosin – vaikka Brandon oli olettanut tuon marssivan suoraan ulos koko talosta ja lähtevän vaikka kotiinsa. Mutta ei, siinä tyttö vieläkin istui. Jätkä kohotti yllättyneenä kulmiaan, mutta lampsi sanaakaan sanomatta keittiöön, aukaisten jääkaapin oven auki. Sitä ei kuitenkaan ollut ainakaan ylimääräisellä täytöllä pilalle laitettu, valon lisäksi jääkaapissa oli... no, ei oikein mitään.
"Otatko sä jotain?" Brandon kysyi hieman tavallista kovemmalla äänellä, vaivautumatta huikkaamaan: haudan hiljaisessa talossa Angel joka tapauksessa kuulisi. Tässä vaiheessa nuorukainen joutui syömään sanansa siitä passaamisesta ja isäntä-efektistä, mutta olihan se nyt kuitenkin kohteliasta ja... sillä tavalla.

Angel kuuli, kun Brandon tuli itsekin sisälle taloon ja sulki taka-oven. Tyttö keskittyi yhä lempiasiaansa; murjottamiseen. Hänen huulensa olivat edelleen mutristuneet alaspäin ja katse oli jäätävästi kiinni mustassa television ruudussa. Tyttö ei vieläkään voinut uskoa Brandonin sanoja siitä, että Angel olisi sulamassa tälle. Siis mitä helvettiä se kusipää oikein kuvitteli Angelista? Eikö toiselle ollut muka tullut jo ajan kuluessa selväksi se, ettei Angelin luonteelle kuulunut se niin kutsuttu ystävällisyys ja vitsien heitto? Tosin neito kyllä myönsi sen tosiseikan, ettei Brandonin seura tuntunut enää niin vastenmieliseltä kuin ennen, mutta... Siitä ei puhuta. Angel oli yhä kuitenkin se sama Angel, johon Brandon oli tutustunut. Piste. End of story. Vaaleaverikkö nimittäin tiesi, että hänen ajatuksissaan oli aukkoja, mutta sillä hetkellä neito ei tahtonut alkaa selvittää niitä. Parempi vain, jos hän uskottelisi nyt itselleen, että kaikki oli niin kuin ennen, niin Angel olisi tyytyväinen.

Sitten neito kuitenkin kuuli Brandonin kysyvän häneltä jotain ja se murjottava ilme, joka oli vielä hetki sitten nuoren naisen kasvoja koristanut, leppyi hieman jostain tuntemattomasta syystä.
"Jos on jotain vettä vahvempaa, niin sitä", vaaleaverikkö vastasi ja keskittyi hetkeksi aikaa puremaan kynttään, joka oli muita pidempi. Samalla hän mietti sitä, että mitä helvettiä hän yhä siinä istui. Miksei hän vain ollut jo lähtenyt lätkimään ja ollut jo matkalla kotiinsa. Ota nyt ajatuksista selvää. Ehkä Angel tosiaan alitajuisesti kuvitteli voivansa kuluttaa aikaansa Brandonin kanssa.

"Kunhan se ei oo maitoa", pahis tarkensi sitten vastaustaan ja lopetti kyntensä puremisen.

Maitoa? Sitä ei varmaan ollut Mooren taloudessa edes ollut pitkiin pitkiin aikoihin. Omien muistikuviensa mukaan Brandon oli juonut maitoa viimeksi joskus ehkä neljä vuotiaana, jos silloinkaan. Hän oli aina ollut enempi veden, mehun tai minkä tahansa muun ystävä, kuin jonkun maidon. Pahaa ja pahaa ja pahaa, tarvitsiko sitä edes sen pahemmin enää perustella?
Siniharmaat silmät kävivät jokseenkin tyhjänpuoleisia jääkaapin hyllyjä läpi. Ei ollut taaskaan kukaan käynyt muutamaan hetkeen kaupassa, joten niin ruoka ja juomisetkin olivat melko lopussa. Jos pahis olisi ollut reippaampi, hän olisi saattanut keittää kahvia, mutta koska hän ei ollut, hän vain tarttui alahyllyllä oleviin cokistölkkeihin ja otti ne mukaansa. Angelhan oli sanonut, että jotakin vettä vahvempaa ja ei maitoa, joten blondilla ei ollut valittamisen varaa.

"Ota koppi", jätkä sanoi nakaten limpparitölkin kohti Evangelinaa, olettaen tytön ottavan myös kopin. Brandon asteli eteenpäin ja rojahti mustalle sohvalle, istuen hetken suorassa ja jopa ryhdikkäästi, ennen kuin hitaasti valuin alemmas kunnes enemmänkin makasi kuin istui. Tölkki avattiin sen päästäessä lyhyen sihahduksen, Brandonin kaataessa limpparia kurkkuunsa. Ja taas pojan päässä vilahti ajatus siitä, ettei hän edes muistanut, milloin oli viimeksi lauantai-ilta juonut vain limpparia. Hoh, hän oli varmaan taantunut taas jonnekin kymmenvuotiaan tasolle. Sitä se köyhänä ja työttömänä eläminen teetti.

"Uskaltaako sulta kysyä jotain ilman, että sä hakkaat mua?"
Se ei ollut syyttävä kysymys, vaan nuorukainen oli tosissaan.
"Vaikka mun kivenkova six pack kestää kaikenlaista, ei se silti tunnu mukavalta kun sä aina hakkaat mua."
Brandon mutristi alahuultaan pikkupoikamaisen näköisesti, ennen kuin vakavoitui ja käänsi katseensa Angeliin.
"Totta puhuen, miks sä ylipäätään hakkaat ihmisiä?"
Itse asiassa vastaus kiinnosti Brandonia ja hän kysyi sen, vaikka jätkällä olikin vahva usko siihen, että jossain vaiheessa blondi kyllästyisi hänen kyselemisiinsä, löisi häntä ja lampsisi ulko-ovesta pihalle.