She's out of control

Angelilla ei ollu hajuakaan, mitä Brandon hänelle oli heittämässä, mutta pianhan se selvisi. Neito nappasi tölkin ja katsahti sitä. Cokistölkki. Milloin pahis olikaan viimeksi cokista juonut? Siitä taisi olla aikaa jonkin verran, kun Angelille ei tullut mieleen mitään muistikuvaa. Hyvä kun hän edes muisti miltä cokis maistui.
Brandon istuutui sitten Angelin seuraksi sohvalle ja piti onneksi hyvän välin nuoreen naiseen. Vaaleaverikkö avasi cokistölkin pitkillä kynsillään, jotka hän oli maalannut harmalla kynsilakalla. Välillä, kun mitään tekemistä ei tosiaankaan ollut, Angel koristeli kynsiään kaikenmaailman koristeilla ja väreillä. Olihan hän lahjakas kuvaamataidossa ja maalaamisessa, joten kynsien laittaminen värikkäiksi ei ollut juttu eikä mikään.

Pahis ehti hörpätä cokistölkistä siemauksen, ennen kuin Brandon oli jälleen äänessä. Neito nielaisi cokikset alas kurkustaan ja käänsi katseensa vieressä istuvaan miehenalkuun, joka 'vitsaili' tavalliseen tapaansa. Angel tietenkin vastasi vitsailuun välinpitämättömällä katseellaan ja kulmansa kohottamisella. Kivikova six pack. No hehe.
Angel tuhahti kyllästyneesti, kun kuuli Brandonin kysymyksen. Miksi Angel hakkasi ihmisiä? No miksiköhän ihmisiä ylipäätään hakattiin! Brandon voisi välillä kyllä käyttää niitä aivojaan, jos kerta toinen sellaiset päässään omisti.
"Ja mä kun luulin, että sulla ois edes vähän järkeä päässä", pahis totesi ja hörppäsi jälleen cokistölkistään. Hän sipaisi hiuksiaan sitten korvansa taakse ja tuijotti eteensä. "Eikös se väkivalta ole hyvä keino pitää ihmiset kaukana? Suhun se ei tosin taida toimia. Oot joku vitun masokisti", Angel täydensä sitten vastaustaan ja pyöräytti silmiään. Voi ei. Angel oli ollut vähällä taas virnistää huvittuneena. Ei Angel. Sinähän et naura tai hymyili Brandonin seurassa. Muutenhän Brandon pitäisi Angeliä aivan friikkinä.

"Sä se osaat aina työntää nokkas muiden asioihin", vaaleaverikkö totesi sitten hitusen närkästyneenä ja mulkaisi Brandonia pahasti. "Eikö sulle oo käyny vieläkään selväks se, etten mä puhu mun asioista toisten kanssa. Mä kun en tykkää toistaa itteäni."
Niiden sanojen jälkeen Angel nojautui sohvan selkänojaan ja hörppäsi jälleen cokista suihinsa.

Brandon pyöräytti silmiään kyllästyneenä. Jep, hän oli aivoton typerys, jolla ei ollut järkeä päässä. Nuorukainen kohotti cokistölkin huulilleen ja otti lyhyen siemauksen juomasta.
Siniharmaita silmiä pyöriteltiin uudemman kerran, kun Angel jatkoi puhumistaan, ihme kyllä.
"Jep, mä tykkään siitä, että naiset potkii munille", Brandon sanoi ivallisesti tuijottaen muutamien metrien päässä olevaa mustaa television ruutua, "mistä arvasit?"
Pahis venytteli kroppaansa ennen kuin kaatoi lisää cokista kurkkuunsa.

Evangelinan sättiessä häntä tytön asioihin nokkansa työntämisestä, Brandon veti syvään henkeä ja puhalsi ne yhtä hitaasti ulos keuhkoistaan. Helvetti, että tuo nainen osasikin olla hankala.
Brandon kohotti melkein makaavaan asentoon valunutta kroppaansa ylemmäs ja käänsi päänsä Angelin suuntaan, katsoen tuota kulma koholla.
"Osaanhan mä sentään jotain", jätkä murahti kyllästyneenä, siristäen nopeasti silmiään.
"Mistä sä kuvittelet, että me sitten puhutaan? Säästä?" Brandon kysyi tuhahtaen, ennen kuin otti jälleen hörpyn tölkistään, "ollaanko me jotain vitun mummoja teekutsuilla?"
"Mun mielestä ois ainakin ihan jees puhua jostain, jos sä meinaat viipyä siihen saakka kunnes Kelsey tulee. Tai tokihan me voidaan istua tuppisuina – mä meen vaikka keittiöön ja tee sä mitä huvittaa, ollaan niin kun toisiamme ei oliskaan. Se ois varmaan hauskempaa sun mielestä."

Ja noihin sanoihin Brandon myös uskoi, ja vahvasti. Hän ei enää edes pysynyt kärryillä Evangelinan mielenliikkeistä, eikä yleensä niin fiksu ja filmaattinen Brandon enää keksinyt, miten hän saisi tuotua edes aavistuksen verran sitä Evangelinan pehmeämpää puolta esille. Eikä hän tajunnut kyllä sitäkään, miksi hän ylipäätään yritti, kun se oli jo alkujaankin tuhoon tuomittu yritys, mission impossible. Jätkä saattoi melkein kuvitella kyseisen leffan tunnarin soimaan.

"Niin mä vähän arvelinkin", Angel mutisi hiljaa itsekseen ja piti cokistölkkiä melkein poskeaan vasten. Brandon alkoi sitte irvailla Angelin kustannuksella ja neito päätti vain olla hiljaa. Angel kun ei osannut puhua asioista normaalien ihmisten tavoin, sillä eihän hän ollut normaali. Hän oli vioittunut ihminen (tai niin hän ainakin itselleen uskotteli), jonka täytyi koko ajan olla varuillaan seurassa kuin seurassa (lue= miesseurassa). Tosin Brandonin kanssa oli ehtinyt tapahtua jo yhtä ja toista, minkä pitäisi kaiken järjen mukaan vaikuttaa Angelin suhtautumiseen toista kohtaan. No olihan pahiksen suhtautuminen jätkään muuttunut, sillä eihän Angel nyt enää pahemmin haukkut toista maan rakoon tai pahoipidellyt niin pahasti kuin ensimmäisillä kerroilla.

Siinä he sitten istuivat, tuppisuina ja hörppivät välillä juomiaan. Angelin katse siirtyili paikasta toiseen, eikä hän tuntunut saavan kunnon rauhaa siinä istuessaan. Brandonin sanat puhumisesta olivat jääneet nimittäin vaivaamaan häntä. Angel ei harrastanut puhumista, eikä tiennyt lainkaan, mistä he muka voisivat puhua. Eihän heillä ollut mitään yhteistä? No okei, he olivat saman ikäisiä ja he olivat klikitettynä samaan klikkiin. Mutta muuten heillä taisi ikävä kyllä olla puheenaiheet vähissä...

"... Eilen kulipää Brown syytti mua tupakalla tehdyistä rei'istä kirjaston verhoihin", vaaleaverikkö puhui sitten hetken kestäneen hiljaisuuden jälkeen ja naputteli cokispulloa kynsillään. "Anto mulle heti jälkkää, vaikken ehtinyt edes puolustautua", pahis sanoi välinpitämättömällä äänellä ja kohautti olkiaan 'hällä väliä' -asenteella.
Noin. Angel oli puhunut.

Brandon kulautti viimeiset nesteenpisarat kurkustaan ja puristi tölkin nyrkkinsä sisään. Aivan yksi lysti vaikka siitä saisi pantin, muutama turha kolikko ei paljon lämmittäisi. Kasaan rutistettu tölkki nakattiin edessä olevalle sohvapöydälle, jossa se vähän aikaa keikkui ja tipahti loppujen lopuksi lattialle.

Hän ei nauttinut hiljaisuudesta. Brandon Moore tykkäsi hiljaisuudesta hyvin harvoin ja sekin silloin, kun hän oli yksinään. Jos joku istui samassa huoneessa ja samalla sohvalla hänen kanssaan, Brandon halusi jutella edes jotakin, vaikka sitten siitä helvetin säästä, jos ei kerran muutakaan keksittäisi. Tämä oli idioottimaista ja tylsää, eikä ainakaan kohottanut pahiksen mielialaa entisestään, korkeintaan laski sitä ja masensi entistä enemmän. Mutta Evangelinalla ei näyttänyt olevan aikomustakaan avata suutaan, joten Brandon tyytyi kohtaloonsa ja istui hiljaa tuijottaen tylsistyneenä eteensä.

Ei liene siis mikään ihme, että kun Angel yhtäkkiä avasikin suunsa, Brandon melkein pomppasi puoli metriä ilmaan. Mutta vain melkein, sillä nyt reaktio jäi vain kulmien kohotukseksi. Oliko tämä unta vai totta? Mooren teki mieli nipistää itseään, mutta hän jätti sen välistä ja tyytyi siihen tulokseen, että ihmeiden aika ei ollut ohi ja että Evangelina Dollykin saattoi osata puhua aivan arkipäiväisiä asioita. Brandonin teki kyllä mieli nauraa Angelin yhtäkkiselle puheelle, joka oli hiljaisuuden jälkeen outoa – ja sen jätkä tekikin, tosin vain hiljaa ja sellaisella sävyllä, että naurun saattoi kuvitella liittyvän vain siihen juttuun, mikä Angel oli juuri äsken sanonut.
"No jaa, se nyt ei oo mitään uutta, että vanha Abel kuoma antaa istuntoa, vaikkei olis tehny edes mitään", Brandon murahti happamasti, "mä saan nykyään istuntoa pelkästään siitä, että tervehdin sitä käytävällä. Luulee, että vittuilen sille." No, jos totta puhuttiin, Brandon todellakin tervehti Astonin rehtoria vain vittuilu mielessä, mutta ei se nyt silti saisi hänelle istuntoa siitä antaa.
"Vitun ärsyttävä äijä", oli lopullinen tuomio, jonka Brandon rehtorista antoi ja äänensävystä saattoi kuulla, että jätkä oli harvinaisen katkera niistä lukuisista jälki-istunto tunneista, joita hän oli siltä äijänkäppänältä saanut.

Brandon oli mennyt hieman keskeyttämään Angelin puheenvuoroa, mutta eipä sillä ollut oikeastaan mitään väliä. Hei, hehän 'juttelivat'!
"Ei siis sillä, ettenkö olis niitä reikiä niihin verhoihin tehnyt.." vaaleaverikkö pidätteli virnettä, joka oli koko ajan tekemässä tuloaan hänen huulilleen. Ne reiät olivat tosiaan Angelin tekosia, mutta ei kukaan pystynyt niitä todistamaan, sillä kukaan ei ollut nähnyt Angelia 'rikospaikalla'. Rehtori oli vain kylmästi syyttänyt ilkityöstä Angelia, vaikkei tällä ollut mitään todisteita muuta kuin kirjastotädin lausunto siitä, että pahis oli käynyt sen päivän aikana kirjastossa. "Mutta ei sillä ollut ees todisteita, niin mähän olisi ihan hyvin voinut olla syytön. Maanantaina sitten jälkkää neljästä viiteen. Mitä mainioin tapa viettää maanantaipäivää, kun saa katsella Brownin kyrpänaamaa ja sitä, kun se kurtistaa sen kulmiaan sillee 'mitä vittua te tyhjäntoimittajat mulkkaatte -tyyliin."

Oho, pahis tosiaan puhui. Puhui muuten melko vapautuneesti ja pitkästi, mikä siis oli todella harvinaista Angelilta. Ehkä tämä oli unta? Koska ei Angel muuten puhuisi tällä tavoin Brandonin kanssa, koska... Koska Brandon oli Brandon, Kelseyn veli, eikä tälle puhuttu vapaasta tahdosta. ÄKFMWEJFÖADMAWÖJDALMÄW!
Jälkimmäinen varmasti kuvasti melko hyvin Angelin sen hetkistä mielitilaa.

Vaaleaverikkö oli taas todeta, että 'miten helvetissä hän oli tähän päätynyt', mutta onnistui viime hetkellä sulkemaan suunsa, jonka oli jo ehtinyt avata. Jos hän sen vielä kerran toteaisi, niin Angel voisi samantien lähteä omin jaloin pois Moorejen talosta. Mutta ei, silti hän olisi taas kerran toteamuksensa jälkeen vain jäänyt istumaan tähän sohvalle, eikä olisi aikeissa lähteä minnekään, vaikka sanat kertoivat seuran 'huonosta' laadusta ja sen sellaisesta negatiivisesta. Mutta ne olivat vain sanoja, jotka muka yrittivät kertoa muille Angelin sen hetkisen mielialan tai tunteet toisesta ihmisestä. Huomatkaa, muka yrittivät kertoa. Sanat olivat joskus väärässä ja valehtelivat. Tosin Angelin tuntien hän puhui melko rehellisesti (esim. painu vittuun, ime munaas, jätä mut rauhaan), joten kukaan ei pystyisi 100% varmuudella sanomaan, milloin Angel puhui totta ja milloin hän valehteli.
Se oli vain varmaa, että jos Angel puhuisi taas jotain 'mitä hän täällä teki' -tyylisiä lauseita, ne olivat valetta. Hän oli tullut etsimään seuraa ja tadaa. Oli saanut seuraa Brandonista Kelseyn sijaan.

"En mä epäillyt hetkeäkään, ettetkö sä olisi niitä tehnyt."
Matala, mutta samalla hyvin huvittunut hymähdys karkasi Brandonin huulten välistä. Se, että tyttö oli polttanut kirjaston verhoihin reikiä tupakalla kuulosti juuri sellaiselta, mitä Angel teki.
"Niillä on harvoin todisteita mitään tai ketään vastaan", nuorukainen sanoi vasemman käden kohotessa haromaan keskiruskeita, jo ennestään sekaisin olevia hiuksiaan, "ja silti niitä jälki-istuntoja vaan satelee."
Pahis tunsi myötätuntoa Evangelinan saamaa istunto määrää kohtaan, sillä hän jos kuka tiesi, millaista oli istua tunti joka ikinen viikko rehtorin mulkatessa vierestä.
"Mulla ei ainakaan olis parempaa tekemistä koulun jälkeen", Brandon naurahti sarkasmin tihkuessa tuon sanojen läpi. Hänellä ei ollutkaan muuta kuin parempaa tekemistä, kun alettiin puhua jälki-istunnoista. Tälläkin hetkellä pojalla oli niin monta tuntia rästissä, että jos hän haluaisi suorittaa ne yhdellä kerralla, jätkä joutuisi varmaan istumaan samassa penkissä vuorokauden ympäri.

Siniharmaat silmät kiertelivät Moorejen olohuonetta ja Brandon laittoi tympääntyneenä merkille, että takaoven viereinen lista oli revennyt irti. Varmaan Kevin taas asialla, isoveli tuppasi könyämään baarireissuillaan aina jostakin syystä takaovesta kotiin, vain Luoja tietää miksi. Se taas tiesi sitä, että Brandonin pitäisi etsiä käsiinsä vasara ja nauloja ja ruveta leikkimään jotakin helvetin remonttireiskaa. Rakentaminen ja asioiden korjaaminen ei ollut nuorukaisen vahvinta alaa – Brandon Moore on paljon parempi hajottamaan ja hukkaamaan asioita.

Jätkä tuhahti itselleen ja omille ajatuksilleen, kääntäen sitten kasvonsa Angelin puoleen.
"Mä olen vähän yllättynyt, että sun sanavarastosta löytyy jotakin muutakin kuin 'painu helvettiin' –tyylisiä lauseita", Brandon heitti, muttei ihme kyllä vittuilevalla sävyllä, vaan pikemminkin huvittuneena. Hänestä oli varmaan tulossa pehmo.

Angelin huulilla kävi nopea virne, kun Brandon sanoi tienneensä tytön polttaneen ne reiät kirjaston verhoihin. Tämä pahistyttö taisikin olla ainoa, joka harrasti siellä tupakoimista, joten varmasti moni tiesi juuri hänen olevan syyllinen niihin mustuneisiin reikiin kirjaston verhoissa.
"Liity toki sitten meidän hilpeään seuraan, jos sulla ei kerta muutakaan tekemistä oo", pahistyttö kutsui teennäisen iloisesti ja tuuppasi Brandonia kyynärpäällään kylkeen. "Brown varmasti hyppii riemusta, kun näkee sun tutut kasvot."

Pahis ei tosiaankaan enää ymmärtänyt, mitä hän teki, eikä hän halunnutkaan ymmärtää itseään. Jos hän kerran pysty puhumaan niitä näitä, niin antaa tulla vaan. Jos Brandon olisi tyytyväinen, niin... Ei kun hetkinen. Mistä lähtien Angel on halunnut Brandonia ilahduttaa? Hänellehän oli aivan sama, murjottiko vai mitä Brandon teki.
Äh, mitä sitä turhia enää selittelemään. Angel taisi laskea Brandonin nyt 'sisäpiiriinsä', vaikkei olisi sitä halunnutkaan. Mutta Brandon oli tyrkyttänyt itseään! Niin, se oli Brandonin syy, että pahistyttö oli päästänyt nuorukaisen kovan ulkokuorensa läpi.
Huoh, nyt Angel haki syypäätä. Minkäs sille luonnolleen mahtoi.

"Fuck you", vaaleaverikkö totesi silmiään pyöräyttäen, kun Brandon kertoi yllättyneen nuoren naisen laajasta sanavarastosta. "Älä totu siihen", Angel varoitti ja loi Brandoniin närkästyneen vilkaisun. Kaikista vähiten Angel tahtoi sitä, että Brandon puhuisi hänestä koulussa muille ja kertoisi pahiksen olevan kovan miestenvihaajan maineensa takana vain pelkkä pehmo. Voi sitä parkaa, joka kehtaisi tulla Angelille sanomaan, että tyttö vain esitti kovaa. Se henkilön vasta saisikin nähdä, kuinka kovan Angel todellisuudessa pystyi olemaan.
"Kelsen veljenä sä oot.. No, tavallisesta poikkeava. Tai ei mitään, unoha", pahis mumisi epäselkeästi ja antoi ryhtinsä lysähtää sohvalla istuessaan.

Angelin tökkäys kyynärpäällä kylkeen oli Brandonille niin suuri järkytys, että hyvä, ettei jätkä jo juossut lähimmän puhelimen luo ja soittanut ambulanssia, poliisia ja palokuntaa hätiin sen johdosta, että Evangelina Dolly oli menettänyt lopullisesti järkensä. Tyttö oli koskenut häneen. Vapaaehtoisesti. Mitä helvettiä se tämä oli oikein olevinaan?
Blondi näemmä osasi sittenkin käyttäytyä kuten normaalit ihmiset. Toisaalta Brandon ymmärsi, miksi Angel käyttäytyi... noh, niin kuin käyttäytyi, kun tuo oli pitänyt sen pienimuotoisen avautumisen raiskauksestaan hänelle. Edes Brandon Moore, herra empatisuuden perikuva (not), oli sen verran myötätuntoinen ja tunneälyinen, että ymmärsi sellaisen jättävän iän ikuisia jälkiä ja varmasti jotakin helvetin pahoja traumoja, vaikkei hän mikään psykologi ollutkaan.

"Ehdottomasti", Brandon vastasi toisen hilpeään kutsuun, "minä tulen mielelläni katsomaan Abelin ihastuttavaa naamaa vapaaehtoisesti. Aivan kuin sitä ei helvetti muutenkin jo joutuisi tarpeeksi tuijottelemaan." Ääni oli vittuuntunut, mutta huulille oli hiipinyt salakavalasti pirullinen virnistys, sillä pahis tiesi ärsyttävänsä Astonin rehtoria vähintään yhtä paljon, kuin mitä hän itse ärsytti äijää.

Brandon nauroi blondin sanoille, joita ei voinut oikeastaan enää ottaa tosissaan. Syvällä sisimmässään tyttö joka tapauksessa rakasti häntä, sehän oli selvä.
... No, ehkä Brandon hieman dramatisoi tätä, mutta ainakin Angel piti hänestä. Tykkäsi enemmän kuin muutama kuukausi sitten.
"Kyllä mä taidan tottua", jätkä totesi virnuillen Angelin suuntaan, "sä olet sitä paitsi hauskempi noin."
Siniharmaat silmät laajenivat ohikiitäväksi hetkeksi hämmennyksestä, kun vaaleaverikkö yllätti hänet jälleen kerran. Tyttö muutti suuntaansa tuuliviirin lailla joka toinen sekunti, ei tuon mielenliikkeiden mukana enää pysynyt perässä, eikä Brandon jaksanut edes yrittää. Niin kauan, kuin Angel ei yrittänyt hakata häntä hengiltä, poika oli harvinaisen tyytyväinen.
"Ah, mä olen aina tiennyt olevani jotenkin erityislaatuinen", jätkä heitti itserakkaaseen sävyyn, röyhistäen paljasta rintaansa, ennen kuin seurasi Angelin esimerkkiä lysähtäen takaisin sohvalle.

"Kai sun pitää myöntää, etten mä oikeasti edes ole niin paha?"

Brandonin virnuillessa ja sanoessa Angelin olevan hauskempi näin, tunsi vaaleaverikkö jotain ihmeellistä sisällään. Hän tunsi sisällään jotain sellaista, mitä ei ollut tuntenut miesseurassa enää vuosiin. Isää ei lasketa tähän. Hän tunsi oikeasti iloa ja tyytyväisyyttä Brandonin sanojen takia. Angel oli hauska. Osasiko hän oikeasti olla hauska? Siis Evangeline Dolly? Kukaan ei ollut aikoihin kutsunut häntä hauskaksi. Vai olikohan Brandon vain vitsaillut, irvaillut äsken neitokaisen kustannuksella? Se voisi hyvinkin olla mahdollista, mutta jostain kumman syystä pahiksen mieli ei sitä sulattanut.
Taas niitä kirkkaansinisiä silmiä pyöräytettiin, kun Brandon sanoi aina tietäneensä olleen erityislaatuinen. Jos Angel ei olisi vuosien mittaan tullut kylmäksi ja sisältä tyhjäksi, hän olisi purskahtanut nauruun. Nyt hän päätyi vain pudistamaan päätään ja virnistämään aivan pienesti. Mitään hän ei kuitenkaan sanonut, koska Angel ei tahtonut olla 'liian hauska'. Tosin sitä ei luultavasti tarvitsisi edes pelätä.

Angel irvisti hienoisesti, kun Brandon sanoi naisenalun joutuvan myöntämään, ettei jätkä oikeasti niin paha ollut. No ei ollutkaan, sehän oli selvää, obliviously. Mutta se, pystyisikö Angel sanomaan tuon ääneen, oli aivan eri juttu. Koska jos hän nyt menisi jotain tuollaista laukomaan, se muuttaisi heidän kahden välisen suhteen aivan uudelle tasolle. Halusiko Angel sitä? Halusiko hän muuttaa hänen ja Brandonin välistä suhdetta syvemmäksi? Siinäpä vasta ongelma ratkottavasti.
Pahiksella ei kauaa kyllä sen ratkaisemisessa kestänyt. Hän tiesi vastauksen, oli osannut vastata siihen välittömästi, kun kysymys oli ponnahtanut hänen mieleensä.

"Et sä oon niin paha", Angel vastasi lopulta rehellisesti, mutta hänellä ei ollut pokkaa kääntää katsettaan nuoren miehen suuntaan. "Et sä oo lainkaan niin paha, kun mä ensiks sua luulin."
Se oli totta. Aluksihan neito oli vain luullut, että Brandon on se 'kyrvällään ajatteleva' -miestyyppi, mutta ajan kuluessa jätkästä oli paljastunut vaikka mitä. Okei, he olivat päätyneet yhteiseen sänkyyn erään baari-illan jälkeen, mutta ei Angel alkanut toista sen takia inhota. Hän tiesi päätyvänsä melkein joka viikko jonkun miehen sänkyyn ja silloin se oli vain sattunut olemaan Brandonin sänky. Brandon ei tosiaankaan ollut niin paha, kuin jotkut tapaukset, eikä neito halunnut niitä alkaa muistella. Juuri nämä tapauksethan pitivät naisen kaukana miesseurasta.
Pahis käänsi viimein katseensa vieressä istuvaan nuoreen mieheen ja hänen huulilleen ilmestyi yllättäen surullinen hymy.
"Mutta jotkut ei oo sitä, mitä ne uskottelee olevansa. Ja mä jos kuka tiedän sen."
Tuskin tarvitsee selventää, mitä Angel tarkoitti sanoillaan.

Brandon oli itsestään ylpeämpi kuin silloin, kun hän oli saanut viime viikolla tietää, että oli selvittänyt historian kokeen ilman uusintaa (ja se oli jo jotakin, kun kyse oli Brandon Mooresta!). Hän oli saanut Evangelina Dollyn huulet kääntymään virnistykseen. Siis ihan oikeaan virnistykseen. Ei se ollut leveä, eikä sellainen näkyvä, mikä yleensä pahisjätkän itsensä kasvoilla keikkui, mutta se oli virnistys, ja sitä blondi ei ollut ehtinyt peittää - eikä Brandon enää uskonut, että toinen edes yritti peitellä sitä. Ja se oli jo hurjempi saavutus kuin historian kokeen läpäiseminen ensimmäisellä yrityksellä!

Hän oli aina tiennyt, ettei Evangelina ollut niin kylmä, kuin mitä tuo oli aluksi yrittänyt vakuutella (myönnettäköön, tytöllä oli jääkuningatar-hetkensä niinä aikoina, kun toinen vielä hakkasi Brandonia ranskankirjalla päähän). Oli ihan siistiä, että nuori mies oli saanut houkuteltua Angelista täysin erilaisen puolen esiin - vaikkei hän välttämättä ollutkaan ensimmäinen vaihtoehto, joka tuli mieleen, kun mietittiin sellaista ihmistä, joka olisi pystynyt samaan.
No, toisinaan Brandon osasi myös yllättää.

Innolla jätkä odotti myös vastausta hänen kysymykseensä, ja kun se lopulta tuli, itsetyytyväinen hymy levisi pahiksen kasvoille.
"Kiitti, nyt mun ego saa taas kasvaa aivan uusiin ulottuvuuksiin", Brandon heitti virnuillen, vaikkakin hän syvällä sisimmässään toisaalta tunsi jonkinlaista iloa siitä, että hän oli saanut Angelin vakuutettua siitä, ettei hän ollut sellainen täydellinen kusipää, kuin mitä aluksi saattoi olettaa. Olihan Brandon Moore kusipää, mutta hänellä oli myös hetkensä.

Ja jätkä tunsi oudon tunteen, joka oli kuin sekoittunutta sääliä ja surullisuutta nähdessään vieressään istuvan blondin ilmeen ja kuullessaan tuon sanat. Kundi hymähti matalasti, ikään kuin pahoittelevaan sävyyn, ja se Brandonille ominainen vino virne tuntui kadonneen kuin tuhka tuuleen hänen kasvoiltaan, vaikka se vielä äsken oli niin leveänä niillä keikkunut.
"Tää saattaa kuulostaa kornilta", Brandon aloitti hetken mietittyään, hieraisten samalla niskaansa, "ja vaikken mä ole mikään itse herra empaattisuus, niin mä oon pahoillani sun puolestas."
Brandon hymyili aavistuksen vaivaantuneesti Angelille. Tällaiset tilanteet eivät ikinä olleet jätkän tähtihetkiä.
"Sä oot saanu jo tarpeeks paskaa niskaas, joten sulle on varmasti varattu parempia suunnitelmia seuraavaksi."
Tämän voisi vaikka tulkita osoitukseksi siitä, että Brandon osasi olla myös mukava niin halutessaan. Ja hän oli oikeastaan oppinut pitämään Angelista, siitäkin huolimatta, että tuo toisinaankin heitteli kuin tuuliviiri ja oli vaikeampi lukuinen kuin mutkikkaimmatkaan matematiikan kaavat. Silti.

Evangelinan tunteet olivat ihmeellisesti nousseet pintaan, kun hän oli kuullut Brandonin olevan pahoillaan hänen puolestaan. Se oli kuulostanut aidolta, ei mitenkään pakotetusti tehdyltä tai näytellyltä. kuin Brandon tarkoittaisi sanojaan oikeasti.
Ja kun toinen sitten vielä sanoi, että Angelille olisi varmasti varattu parempia suunnitelmia tulevaisuudelle, ei Angel kyennyt itseään enää hillitsemään. Hän nousi nopeasti ylös sohvalta ja hakeutui kohti vessaa, jonka sijainnin hän jotenkuten tiesi. Vaaleaverikön silmät olivat nimittäin yllättyneesti kostuneet ja sydän hakkasi tuhatta ja sataa rinnassa. Se oli niin outo tunne, eikä Angel tahtonut näyttää sitä Brandonille. Tämä vaati nyt omaa rauhaa.

Vessa löytyi ja Angel sulki sen perässään. Hän nojautui käsillään lavuaaria vasten ja hengitti nopeasti sekä raskaasti. Hänen katseensa oli nauliintuneena lavuaariin, sillä hän ei uskaltanut nostaa katsettaan peiliin. Ties mikä häntä peilistä takaisin katsoi. Hän tunsi yhä vedet silmissään ja teki kaikkensa, että saisi ne haihtumaan.
Kukaan, ei kukaan miespuolinen, ollut sanonut hänelle aikaisemmin yhtä lohduttavia sanoja kuin Brandon oli hetki sitten hänelle sanonut. Varattu parempia suunnitelmia. Angelille, hänelle muka varattu parempia suunnitelmia? Voisivatko ne sanat olla totta, Brandonin suusta kun ne olivat tulleet? Angel ei ollut uskoa näihin sanoihin, koska ainakaan vielä hänelle ei ollut mitään hyvää tapahtunut. Mutta voisiko tämän kuitenkin jo laskea hyväksi, siis sen, että hän tosiaan vietti iltaa Brandonin kanssa? Eikä Angel oikeastaan tahtonut edes lähteä täältä pois. Hänellä oli seuraa.

Neito päätyi roiskaisemaan kylmää vettä kasvoillensa. Hän tunsi rauhoittuneensa, eikä sydänkään enää hakannut niin lujasti rinnassa. Kyyneleet olivat jotenkuten haihtuneet silmistä, joten pahis uskaltautui vilkaisemaan peiliä. Hän ei ollut ensiksi tunnistaa itseään, sillä peilistä häntä katsoivat niin erilaiset kasvot kuin Angel oli tottunut näkemään. Hänen silmissään ei ollut pilkahdustakaan vihasta, eivätkä hänen kulmansa olleet tapansa mukaan menneet kurttuun. Hän näki peilistä paljaat kasvonsa, joita hän ei ollut aikoihin nähnyt.
Oliko tämä Brandonin tekosia..?

Lopulta Angel astui ulos kylpyhuoneesta, eikä hän osannut sanoa, kuinka kauan hän oli siellä viihtynyt. Hän jäi seisomaan olohuoneen suuaukon luokse hivenen epävarmana, mikä ei tosiaankaan ollut Angelin tapaista. Pahisko muka epävarma jostain, niin varmaan.

// olinpa nopee tän kans !

Brandon ei ollut ihminen, joka joutui hämmennyksen valtaan, nolostui tai muuten vain jäi hautomaan jotakin asioita pitkiksi aikaa. Hän antoi aina samalla mitalla takaisin, jos joku yritti nolata häntä, hän käänsi kaiken aina vaikka helvetin typeräksi läpäksi, jos ei muuta keinoa keksinyt. Eikä hän muutenkaan oikeastaan tuntenut sanaa hämennys, Brandon kun oli aina ajan tasalla ajatuksistaan ja kaikesta muustakin.
Nykyään pahisjätkästä tosin tuntui, ettei hän ollut ollenkaan kärryillä omista ajatuksistaan Evangelina Dollyn seurasta, kun joutui taas yllätetyksi, kun blondi poistuikin hänen sanojensa jälkeen vain ties minne (oven kolahduksesta päätellen vessaan) sanomatta sanaakaan. Brandon oli odottanut jotakin pisteliästä kommenttia siitä, ettei hänen tarvinnut vittuilla koko aikaa tai jotakin muuta vastaavaa, mutta mitään ei ollut kuulunut, tyttö oli vain poistunut paikalta kuin salama.

Siniharmaat silmät pysyivät naulittuina mustaan televisioruutuun ja Brandon todella tunsi itsensä hämmentyneeksi, ja eniten häntä hämmästytti se, miten usein Angel oikein sai hänen ajatuksensa sekaisin käyttäytymällä päinvastoin, mitä hän oli odottanut. Toisaalta jätkä ei enää aina olettanut tytön vittuilevan suoraan, koska vaaleaveriköstä oli selkeästi tulossa (ja oli jo tullut) täysin erilainen puoli esiin, kuten Brandon oli alun alkujaankin ilmoittanut tytölle. Mutta silti, ei hän nyt ihan tällaistakaan aina odottanut...

Niinpä poika ei tehnyt muuta kuin kuunteli hiljaisuutta ympärillään istuessaan yksin olohuoneessa, välissä vessan hanan äänen kantautuessa huminana Brandonin korviin. Kun vessan ovi aukesi vaimeasti, Brandon oletti Angelin tekevän paluuta, mutta kun hiljaiset askeleet pysähtyivät jonnekin kauemmaksi, nuorukainen kurtisti ohimennen kulmiaan ja vilkaisi sohvan selkänojan yli.
"Tota, ootko sä ok?" Brandon kysyi hyvin epäbrandonmaiseen tapaan ja kurtisti kulmiaan, kun Evangelina jäi seisoskelemaan olohuoneen ovensuuhun pelästyneen jäniksen näköisenä.
Naiset, ota niistä nyt sitten selvää. Brandon Moore tuskin tulisi koskaan ymmärtämään heidän ajatusmaailmaansa.

Angel oli onnistunut jotenkin saamaan itsensä rauhoittumaan seistessään siinä olohuoneen suuaukolla. Kun Brandon sitten kysyi, oliko tyttö kunnossa, sai Angel päästettyä huuliensa välistä tyypillisen murahduksen kuuleville korville.
"Ainahan mä oon ok", pahis töksäytti luonteelleen sopivalla tavalla ja mutristeli huuliaan. "Miksen olis?"
Niin, ei Angel tietenkään voisi ikimaailmassa myöntää oikeita tunteitaan Brandonille, vaan Brandonin olisi tajuttava ne Angelin sanojen takaa (joiden tulkitseminen oli varmaan aika helppoa..)

Vaaleaverikkö vilkaisi kelloa ja huomasi ajan kuluneen vasta 45 minuuttia eteenpäin, kun hän oli saapunut Moorejen oven taakse seuraa etsimään. Näytti valitettavasti siltä, ettei Kelsey löytäisi tietään takaisin kotiinsa vielä pitkään aikaan, joten... Joten mitä, aikoisiko Angel siis kyhnätä täällä kahdestaan Brandonin kanssa, vaikka hän oli toivonut saavansa viettää aikaa Brandonin siskon Kelseyn kanssa?
"Mä voisin lähtee.." totesi pahis sitten tasaisella, viileällä äänensävyllään laskiessaan katseensa kellosta Brandoniin, joka yhä sohvalla istuskeli kaikessa rauhassa. "Ei kai tässä muutakaan tekemistä ole."
Tekemistä olisi siis käveleminen täältä kotiin. Angel kun oli käyttänyt viimeiset rahasensa tänne tullessaan. Mutta eihän mikään voita iltaista kävelyreissua? Haha, you wish.. "Eihän mua tänne ees kutsuttu", blondi totesi surkuhupaisalla äänellä ja asetti molemmat kätensä vyötärälleen. Aivan, Angelhän ei ollut ilmoittanut mitään siitä, että hän oli tulossa kyläilemään. Tietenkin hän olisi voinut ilmoittaa etukäteen, jolloin Kelsey olisi ehkä ollut kotona ja tarjonnut tytölle yöpaikkaa.

Brandon naurahti kuivasti Angelin sanoille ja kohautti olkapäitään.
"Et sä ole ok", jätkä totesi sitten ykskantaan, "koska sä et yleensä näytä peuralta ajovaloissa."
Ja se oli totta, nuoren miehen mielestä blondi näytti äärimmäisen oudolta kun otti huomioon, millaisena Brandon useimmiten Angelin näki. Ei hän olettanut tytön avautuvan hänelle, se olisi ollut naurettavaa, melkein yhtä hyvä vitsi kuin se, että Brandon Moore ryhdistäytyisi elämässään, mutta jätkä toivoi Evangelinan vielä joskus lopettavan tuon iänikuisen roolin vetämisen ja teeskentelyn.

Uusi, karhea naurahdus karkasi Brandonin huulien välistä, kun Angel taas ilmoitti lähtevänsä. Samaahan blondi oli hokenut koko täällä olonsa ajan ja siinä se yhä edelleen seisoskeli eikä näyttänyt mitään sen suuntaista, että tekisi lähtöä, vaikka sanat kertoivatkin toista.

Eikä nuorukainen voinut estää itseään nauramasta, kun Evangelina totesi, ettei häntä oltu edes kutsuttu. Totta tuokin, mutta eipä tuo viimeisen – Brandon vilkaisi kelloon – 45 minuutin aikana tyttöä paljoa ollut haitannut.
"Rattoisastihan aika on mennyt jutellessa", jätkä sanoi sitten virnistäen blondille.
"Sitä paitsi, sä tulit ihan sopivasti piristämään mun iltaa."
No, nyt sekin oli myönnetty, että ilman Evangelinan tuloa Brandon varmaan edelleen istuisi kauhtuneella sohvalla ja tuijottaisi jotain Ö-luokan action-leffaa. Vaikkei Angel välttämättä mitään maailman hilpeintä seuraa ollut, seuraa kuitenkin, ja jollain tavalla jopa mielenkiintoiseksi sanottavaa seuraa.

Noniin, juuri tätähän Angel olikin halunnut tietää. Hän oli niin halunnut kuulla Brandon Mooren suusta sen, ettei nuori nainen ollut kunnossa. Vaaleaverikkö antoi silmiensä vilistä ympäri huonetta ja teki sillä hetkellä kaikkensa, jottei antaisi näiden ihmeellisten tunteiden paljastua. Koska eiköhän tämä ilta jo ollut tarpeeksi täynnä erilaisia paljastuksia ja tunnemyrskyjä. Brandon oli saanut tietää jopa ehkä liikaakin Angelin todellisesta sielusta. Tietenkin nyt seuraava kysymys kuuluisi, miksi Angel ei sitten vain yksinkertaisesti voisi avata itseään Brandonille? Siis avata itsensä sillä tavalla, että Angel pystyisi olemaan Brandonin seurassa stressaamatta ja... Vapautuneesti. Okei, asian ajatteleminenkin sai Angelin haluamaan oksentamaan. Hänkö muka avautuisi Brandon Moorelle? Voi, sitä ennen ehtisi maailmanloppukin tulla!

"Sitä paitsi, sä tulit ihan sopivasti piristämään mun iltaa."
Pahiksen katse hakeutui Brandoniin ja neito katseli miehenalkua ilmeettömänä olohuoneen suuaukolta. Angel tunsi jotakin lämpenevän sisällään, mutta se tunne tuntui sen verran epämiellyttävältä, että pahis pyyhkäisi sen kylmästi pois mielestään. Mitään sanomatta hän sitten otti askeleen - eteenpäin ja pian hän jo istuutui taas Brandonin vierelle sohvalle ja tuijotti eteenpäin kuin siellä olisi jotain katsottavaakin.

Pitkästä aikaa Angel tunsi kuuluvansa jonnekin. Hän ei tuntenut oloaan epämukavaksi tai inhotuksi. Hän oikeastaan nautti olostaan, mikä kuulosti järjettömältä omiinkin korviin. Ehkä tämä tunnetila johtui Brandonin sanoista, kuka ties. Mutta Angel oli.. Hän oli huojentunut ja ennakkoluuloton.

//Arvaa mitä. Musta tuntuu, että sä voit pistää nyt lopetusviestin :--D

// joo siltä minustaki tuntuu :---D
hittasin hittasin ja hittasin, mutta eihän se sua haittaa. :-----)

Siniharmaat silmät tuijottivat oviaukossa seisovaa vaaleaverikköä, joka käyttäytyi kuin jonkun haamun tavoin. Se ei tosin ollut mitään uutta Angelilta, joten Brandon – ihme kyllä – piti turpansa kiinni.
Jätkä kuitenkin tiesi, millainen Angel oli, sisältä erilainen, yrittäen vain piilottaa sen kaiken tuon jääkuningattaren roolin taakse. Brandon ei osannut sanoa, mutta jostakin kumman syystä hänestä tuntui, että hän kohta tiesi enemmän Evangelina Dollysta, kuin siskonsa, joka kuitenkin oli heistä kahdesta ehkä enemmän se vaaleaverikön kaveri.

Brandon oli vain se kusipää, turha mies, joka iski jokaista vastaantulijaa ja halusi vain sänkyyn.
Käsi hieraisi niskaa ja jätkä hymähti itsekseen: Angelin käsitys hänestä oli muuttunut. Varmasti se oli, ei tyttö voinut enää pitää häntä sellaisena, kuin ensimmäistä kertaa kohdatessaan oli pitänyt.

Nuori mies vilkaisi sivulleen tuntiessaan sohvan painon laskeutuvan hieman alaspäin, kun Evangelina palasi sohvalle, tuijottaen jonnekin kaukaisuuteen. Siellä tuskin oli mitään kiinnostavaa, mutta Brandon jollain tasolla ymmärsi, ettei blondi osannut sormia napsauttamalla päästää siitä roolistaan irti. Ties kuinka kauan tuo oli jo sitä pitänyt yllä.
Mutta ehkä vielä jonain päivänä.

Kaksikko istui vielä jonkin aikaa sohvalla, jutellen hyvin vähän ja nekin jotakin arkipäiväisiä ja merkityksettömiä asioita, ennen kuin Evangelina lopulta nousi sohvalta eikä enää palannut istumaan sille.
Brandon tarjoutui heittämään tytön kotiin – yllätykseksi tuo jopa suostui. Automatka meni hiljaisuudessa, radiosta kuului jotakin 90-luvun hittejä: tämä oli taas niitä päiviä, kun keski-ikäiset halusivat verestää nuoruusvuosiensa upeita muistoja. Brandonista se oli huvittavaa.
"Ens kerralla kun haluat nähdä Keliä, soita sille", Brandon tokaisi lopulta, kun hän pysähtyi siihen samaan paikkaan, mihin hän viimeksikin oli Angelin jättänyt, "se bilettää nykyään paljon." Vielä enemmän kuin ennen.

"Nähdään."
Viimeiset sanat sanottiin tyhjälle pelkääjänpenkille, sillä Evangelina oli jo lähtenyt.