buffalo soldier in the heart of America

//Harveyn looksiiit. ja lyaa tosiaankin odotellaan tyttärensä kanssa. otsikko vaan randomisti napattu biisistä...

Harvey Reidillä oli menossa hyppytunti. Hän oli kerrankin päättänyt käyttää ajan hyödyksi. Muutamat tutut ja kaverit olivat pitkään naljailleet hänen kaappinsa uskomattomasta järjestyksenpuutteesta - itse asiassa Harveyn kaappi oli jopa vaarallinen avata. Ei ikinä voinut tietää saisiko tänään kirjoja vaiko monistekasan päähänsä. Uskokaa pois vain, ei koskaan ollut erityisen hauskaa yrittää selittää Haahkalle myöhästymisen johtuvan monisteiden vallankumouksesta.

Siispä, Harvey oli päättänyt hieman selailla kaappinsa sisältöä, ehkä jopa yrittää heittää jotain vanhoja lappulippusia menemään. Käytävä oli suhteellisen tyhjänä pojun siinä tutkiessa penkoessa kaappinsa sisältöä. Randomeja monisteita ja lappusia oli ihan liiaksi - niistä oli kertynyt jo kasa Harveyn taakse. Muutama ohikulkija oli jo meinannut läjään kompastua. Ensimmäinen melkein-kompastuja oli aikonut aiheuttaa kohtauksen, mutta poika oli saanut tyypin onneksi lepyteltyä. Muut eivät ollet sanaakaan sanoneet, vilkuilleet vain herra Reidiä epäilevästi...

Harvey järjesteli kaappinsa ylähyllylle kirjojaan aakkosjärjestykseen. Toisessa korvassa oli kuuloke ja iPodista soi tällä hetkellä Bob Marleyn Roots, Rock, Reggae. Tänään oli reggae-päivä. Se sai hyvälle päälle ja piristi tälläistä uskomattoman ankeaa tehtävää mukavasti. Harvey alkoi vahingossa jopa laulamaan hiljaa mukana.

Hey, Mister Music, sure sounds good to me!
I can't refuse it: what to be got to be
Feel like dancing, dance 'cause we are free
Feel like dancing, come dance with me!

// en vaan osaaaaaa..... (paita + housut + hiusset/naama)

Kuten varmasti monilla muillakin koulun oppilaista, myös Laceyllä oli hyppäri. Eikä hänellä ollut yhtään ainuttakaan ideaa miten tämän ajan käyttäisi. Yksi asia nyt oli päivän selvää: yrittää pysyä poissa hankaluuksista. Eli välttää yhteenottoja pahisten, urheilijoiden, cheerleadereiden ja no ehdottomasti suosittujen kanssa. Myös osa rikkaista pennuistakin kuului tähän ‘välttelen heitä ja saan pitää pääni’ kategoriaan. Tosin se taisi olla helppoa, kun omisti näinkin suuressa koulussa vaivaisen taviksen roolin. Kukaan ei vapaaehtoisesti huomannut sinua, kukaan ei puhunut sinulle saati edes muistanut kohteliaisuuksia ja sitä rataa. Näin kuitenkin sai olla rauhassa. Hyvin rentouttavaa eikö? No itse asiassa kaukana siitä. Näkymättömänä olikin juuri kaikista haasteellisempaa olla. Piti jatkuvasti olla varuillaan siitä kenelle puhui ja ketä piti muuten vain varoa. Hitusen stressaavaa jos saan sanoa.

Lacey käveli pitkin käytävää samalla, kun kirjoitti nahkakantiseen päiväkirjaan tekstiä. Tekstiä, jota kukaan ei ole eikä tule ikinä lukemaan. Tiedättehän, että joskus päiväkirjan sisältö voi olla aika henkilökohtaista ja jos joku pääsisi joskus tähän kummalliseen, mutta arvokkaaseen kapistukseen käsiksi niin tulisi takuulla yllättymään. Ehkä enemmän negatiivisesti. Sivu 62... Miten niin hänellä oli pakkomielle? Ja kyllä joo, se päiväkirja oli paksu. Lacey oli enemmänkin keskittynyt kirjoittamaan ihan vahingossa kuulemansa jutut sivuille, ettei sattunut huomaamaan käytävällä edessään olevaa kasaa lappusista. Eikä sen likemminkään lappusien omistajaa, joka hääräili kaapin kimpussa. Ja koska Lacey oli kömpelömpi persoona, niin tietenkin hänelle piti tapahtua jotain niinkin idioottimaista kuin se, että tyttö huomaamattaan käveli lappusia päin ja kengän kärjellään potkaisi pinoa sen verran, että se kaatui ja monisteet sekä lappuset lennähtivät kasasta erilleen. Hupsis.

Kun tapahtuma huomattiin myös Laceyn kannalta, tuo pysähtyi paikoilleen ja siirsi katsettaan vuoron perään papereista poikaan ja pojasta papereihin. Yksi… kaksi… kolme… kuusi… yhdeksän… kymmenen! Päiväkirjan kannet paiskattiin kiinni ja kirjaa painettiin rintaa vasten. Alahuulta purtiin jatkuvasti ettei se alkaisi väpättää itkun merkeissä. Varmasti Lacey voisi minä hetkenä vain pillahtaa itkuun. Eikä asiaa auttanut ollenkaan se, jos tämä poika, kenen paperit sattuivat olemaan, olisikin sellaista helposti suuttuvaa tyyppiä. Kenelläkää ei olisi sen jälkee enää kivaa fiilistä. Hö.

Yhyy Laceytä pelotti sen verran, ettei hän saanut edes anteeksipyyntöä suustaan sanotuksi! Pitäisikö hänen nyt auttaa keräämään ne? Tottakai pitäisi. Ensin tulisi vain odottaa hetkinen, että toivuttaisiin alkujännityksestä ja voitaisiin edes puhua ilman että purskahdetaan itkuun. Öäääääääääääää.

Harveyn hiljainen laulu jatkui. Kirjoja tiivisteltiin ylähyllylle, biisikin ehti vaihtumaan - Bob Marleyssa kuitenkin pysyttiin. Tällä kertaa vuorossa oli Three Little Birds. Poika tarkasti vielä viimeisen kerran että kirjat olivat varmasti aakkosjärjestyksessä saatuaan ne kunnolla tiivistettyä. Kaappi näytti muutenkin aika hyvältä nyt; pullot olivat ihan kaapin pohjalla, lattian rajassa. Joku random huppari roikkui naulasta, ja kirjat olivat tosiaan ylähyllyllä, muutaman kansion ja parin vihon seurana. Pitäisi vielä tsekata monisteet, mitkä niistä tulisi säilyttää ja mitkä voisi vipata menemään...

Sattumoisin Harvey oli juuri kääntymässä ympäri, tutkimaan lappupinoaan, kun jokin pamahti aika kovaa. Poju hätkähti, ja kääntyi ympäri. Silmiin osui ensin lattialle levinnyt lappupino, joka sai Harveyn päästämään pienoisen parahduksen - niitä lappuja kun oli oikeasti aika saatanasti ja nyt ne eivät olleet enää siistissä pinossa. Ne olivat levähtäneet käytävälle. Harvey Reid ei kuitenkaan tunnetusti ollut pitkävihaista tyyppiä, eikä yleensäkään sellaista tyyppiä joka kävisi näin pienestä asiasta raivoamaan pää punaisena.
"Anteeksi", Harvey totesi ykskantaan, hiukan koomaisesti lappujaan tuijotellen, mutta nostaen sitten silmänsä siihen tyyppiin joka oli laput ilmeisesti nurin tönäissyt. Have toivoi ettei se olisi kukaan kerman tyttö. Poika tiesi miten saatanan vaikeaksi menisi, jos siinä sattuisi vaikka joku suosittu seisomaan. Hän myös toivoi kovasti ettei lippulappusia kukaan urheilija ollut mennyt nurin tökkäämään; hänen ei yhtään tehnyt mieli saada nyt turpaansa...

Kyseessä ei ollut kumpikaan - urheilija tai kermalainen. Tämän jo paljasti se, että Harveylla meni hetki tuon tytön nimen keksimisessä. Poika tuijotti likan kasvoja hetken, suu pohtivasti raollaan, yrittäen palauttaa likan nimen mieleensä.
"Sähän olet se Lacey, etkö?" Harvey kysäisi kevyempään sävyyn, ei niin kauhuissaan lappulippujensa takia enää. Hymynkin herra väläytti, ja vähätkö hän tajusi että tämä Laceyksi oletettu oli itkun partaalla. "Ekalta luokalta? Ollaan varmaan joskus istuttu ruokalassa samaan aikaan tai jotain..."

Toinen pyysi anteeksi, vaikka mitä luultavammin Laceyn olisi pitänyt olla se, kuka olisi pyytänyt anteeksi. Hänhän sen paperipinon oli erehdyksissään kaatanut. Mutta yritä siinä nyt pyytää anteeksi, kun mitään sanaa et saa ulos suustasi. Niin, hieman vaikea tilanne. Vaihteeksi taas ilman sanoja Lacey jo hymyili pojalle kaikessa varovaisuudessaan ja ikään kuin sen katseen olisi pitänyt kertoa tytön olevan pahoillaan. Olihan hän, mutta luultavasti jos Lacey olisi alkanut puhumaan se olisi ollut epämääräistä söhellystä siinä samalla pidätellessä itkua. Niin kyllähän Lacey taisi olla aika herkkä tyttö.

Nyt oli vuorostaan Laceyn vuoro ihmetellä, jos ihmettelyä ei vielä ollut ollut tarpeeksi tytön puolelta. Poikahan tiesi tytön nimen! Olihan Lacey aika otettu, sillä kuka nyt tietäisi tavisten klikkiin kuuluvan tytön nimen? No ehkä samassa klikissä olevat. Hienoa Lacey, hyvin ajateltu.
”Juu olen”, Lacey sanoi jo hieman rohkeammin, varovaisen hymyn edelleenkin pilkistäessä huulilta. Ja miksi toisen piti hymyillä? Niin suloisesti vielä...
Lisää kysymyksiä. Nyt kun herra mainitsi, että ehkä he olivat istuneet ruokalassa samaan aikaan alkoi Laceynkin aivomaailmassa jotain tapahtua. Niin tosiaan, hän tunnisti tämän pojan kun vähän aikaa kasvoja oli tarkkaillut. Harvey, joku? Ei Lacey kumminkaan kovin usein tähänkään poikaan ollut törmännyt, sitä paitsi enimmäkseenhän hän oli yksin tai liikkui jossain tavisporukassa.
”Ekalta. Varmaan ollaankin, hyvin mahdollista”, Lacey vastasi toisen toiseen kysymykseen. ”Sä olit Harvey? Muistinko oikein...” Voihan olla, että hän oli sekottanut henkilöt, mutta kovin Lacey uskoi siihen ettei hän ollut erehtynyt. Pitäisi raapustaa tästäkin pätkä kirjaan kun kotiin pääsisi. Pian Lacey tajusi, että vähintä mitä hän voisi tehdä on auttaa toista papereiden keräämisessä. Nöyränä ja ystävällisenä Lacey alkoi keräilemään papereita, jotka olivat hetki sitten levinneet lattialle.

Harveyta ei oikeastaan hämmästyttänyt toisen puhumattomuus, saatika se ettei tuo saanut anteeksi pyydettyä. Astonissa tosi harvat osasivat ne hienot kohteliaisuussanat - kiitos ja anteeksi. No, tytöllä oli ehkä vähän anteeksipyytävä olemus, joten kai tuo pahoillaan oli. Tai sitten se oli Harveyn omaa harhaluuloisuutta. Tai sitten ei. Pojan silmät kääntyivät hetkeksi takaisin lappujen puoleen, ja toinen huokaus meinasi karata herran huulilta. Hajamielisesti hän vippasi hattunsa kaapin pohjalle, mielessään haistattaen katin kontit lappujen läpikäymiselle; monistemäärä näytti nelinkertaiselta nyt, kun ne olivat jokseenkin levähtäneenä käytävälle eivätkä siistissä pinossa.

Pojan tummat silmät kääntyivät tyttöön, tuon myöntäessä olevansa tosiaankin se Lacey - ekan luokan Lacey. Virne käväisi Harveyn huulilla.
"En ikinä unohda nimiä", poika heitti puoliksi vitsillä, puoliksi tosissaan. Nimet saattoivat kyllä unohtua joskus, naamat eivät ikinä. Ja sitten virne palasi hänen huulilleen. Laceykin ilmeisesti muisti Harveyn. "Harvey Reid, palveluksessa", herra ilmoitti ja vei käden rennosti lippaan. Poju käänsi simmunsa sitten takaisin lappuihin, päästäen nyt sen äsken tukahdutetun, voipuneen huokauksen, joka kyllä kertoi miten täynnä hän oli siivoamista. Huolimatta kyllästyksestä hän kuitenkin kyykistyi alas, alkaen haalimaan monisteita ja tiedotteita ja tehtävälappuja ja muita lähemmäs itseään, vippaillen niitä hattunsa päälle kaappiin jokseenkin huolimattomattomasti. Kaapin pohjalla olevat pullotkin kuuluivat kaatuvan, mutta vähätkö herra Reid enää välitti. Hän oli aiemmin vähän toivonut, että Lacey jäisi avustamaan lappujen keräilyssä, ja niin tyttö näkyikin onneksi tekevän.

"Sen kun viskaat ne tonne kaapin pohjalle", Harvey kehotti tyttöä, heittäen jälleen ominaisen hymynsä. (Hymyily tuli ihan vahingossa.) "Mun oli tarkoitus seuloa kaikki turha pois, mutta enpä jaksa enää vaivautua."