Menneisyys painaa, tulevaisuus.. mitä se on? ( Beatrice Mills)

Äiti, mihin me mennään? (menneisyys, vanhempien ero ja lähtö Los Angelesista)

Neljäntoista ikäinen, vaalean brunetet hiukset omaava tyttö istui farmariauton takapenkillä. Tytön jaloissa lojui valkoinen matkalaukku, keskipenkillä oli keltainen, rusetilla koristeltu olkalaukku ja muut tavarat olivat takakontissa. Kaikki tärkeimmät ja rakkaimmat: meikit, vaatteet, korut, päiväkirja… Kaikkein mieluiten Beatrice olisi ottanut mukaan kaikki tavaransa tai oikeastaan vain yksinkertaisesti jatkanut aikaisempaa elämäänsä Los Angelesissa. Se olisi tytön mielestä ollut ainoa oikea ratkaisu, eikä hän voinut käsittää vanhempien eron syytä. Kaikki oli muuttunut yhdessä hujauksessa, eikä mikään ollut enää entisellään. Kaikki oli suoraan sanottuna päin helvettiä.

Vaitonaisena, huulet tiukasti yhteen puristettuina tyttö käänsi katseensa ulko-ovelle. Isä kantoi viimeisiä tavaroita takakonttiin, mutisi jotain hyvästien kaltaista ohi mennessään. Sillä hetkellä Beatrice olisi halunnut iskeä nyrkkinsä miehen rintaan, hakata vimmatulla voimalla ja päästää ilmoille kaiken sisällään painavan mielipahan. Hän kuitenkin hillitsi itsensä, vain todetakseen ettei mies enää kääntynyt katsomaan hänen suuntaansa. Mies, hänen oma isänsä, oli kääntänyt hänelle selkänsä. Jättänyt hänet aloittamaan uutta elämäänsä yksin äidin kanssa. Kaiketi hänellä oli jo suunnitelmia omalle tulevaisuudelleen, toisin kuin tyttärellään.

Rouva Millsin kasvoilla oli mitään sanomaton ilme, kun hän viimein astui vedettävän salkun kanssa ovesta ulos. Huulet oli puristettu yhteen tyttären tavoin, eikä hän sanonut sanaakaan. Hän ei myöskään kääntynyt hyvästelemään miestä, jonka kanssa oli kaikesta huolimatta viettänyt yhteistä elämää lukiosta lähtien. Kaikki hellät ja rakastavat tunteet olivat poissa ja jäljellä oli enää viha, pettymys, katkeruus ja tuska: maailman raskain taakka – tai niin rouva itsekkäästi kuvitteli. Raskas taakka se varmasti oli, eikä helppo kantaa, mutta tyttären taakka oli varmasti paljon suurempi.
Rouva istui auton rattiin, mumahti hajamielisesti tyttärelleen paremmasta tulevasta ja käynnisti auton. Parempi tulevaisuus, pah! Jos rouva olisi osannut ennustaa tulevan, hän ei olisi mennyt sanomaan tyttärelleen mitään paremmasta tulevasta. Hän olisi jättänyt tyhjät lupaukset muille.
Beatrice käänsi kasvonsa vielä kerran pihatietä pitkin valkoiseen, suureen taloon. Kyyneleet pakkautuivat silmiin, mutta tyttö ei itkenyt. Hän vain laski kasvonsa syliinsä ja koitti peittää ikävänsä.

Los Angeles jäi nopeasti pelkäksi muistoksi ja katosi hiljaa näkyvistä. Kaupungit vilkkuivat hiljalleen ohi, elämä tuntui jatkuvan kaikkialla. Vain Beatrice tunsi elämänsä pysähtyneen, pyyhkiytyneen pois. Jäljellä ei ollut enää mitään, mutta silti piti olla vahva ja jatkaa.
” Äiti, mihin me muka mennään? ” tyttö uskaltautui lopulta kysymään, sillä suunnasta ei ollut tietoa.
” Pois. Aloitetaan alusta, puhtaalta pöydältä. ”

Äidin tyhjentävä vastaus veti tytön hiljaiseksi. Matka jatkui.

San Diego ja uusi parempi elämä. Niin hänelle koko ajan uskoteltiin, mutta mikä loppuen lopuksi oli hyvää? Beatrice oli asunut samaisessa talossa vähän parin vuoden päälle, mutta mikään ei oikeastaan ollut paremmin. Isä oli menneen talven lumia. Mies, jota ei koskaan ollutkaan ja jonka hän pyyhki nopeasti mielestään. Vanhempien ero oli ollut kova paikka, mutta se oli vasta ensimmäinen etappi vaikealla tiellä. Dylanin syntymästä lähtien tyttö oli joutunut viettämään ajan kotona veljestä huolehtien. Äiti alkoi juoda yhä enemmän, voivotteli elämänsä kurjuutta ja rypi loputtomassa itsesäälin meressä kuvitellen siinä olevan jotain järkeä. Beatricelta ei sääliä herunut, mutta kapakkareissuilla mukaan tuntui tarttuvan mies jos toinenkin.

Sitten kaikki muuttui. Puoli vuotta Dylanin syntymästä ja Beatrice ei yksinkertaisesti enää jaksanut. Hän oli hajalla. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän tilaa, joka vallitsi pienen mielen sisällä, muilta suljetun oven takana. Hän käsitteli äidin alkoholismia, vanhempien eroa ja äpäräpikkuveljeä. Uusi parempi elämä, ja paskat! Beatrice käpertyi tiukemmin sohvannurkkaan ja katseli paikalla olevaa jengiä. Hänen ajatuksensa olivat harhautuneet keskustelusta menneisyyteen, eikä juttuun ollut helppo päästä uudelleen kiinni. Kukaan ei onneksi huomannut muualle harhailleita ajatuksia, joten hän saattoi olla huoleti.

Adam kiersi kätensä hänen vartalonsa ympärille ja sipaisi toisella kädellään poskea. "Onko kaikki hyvin, Becca?" Kaikki ei todellakaan ollut hyvin, mutta mitä hän sitä jengille murehtimaan. Kevyt nyökkäys ja maailma palasi raiteilleen ainakin ulkoisesti. Nuorukainen, häntä parisen vuotta vanhempi ja täysi-ikäisyyttä pian juhliva Adam nyökkäsi jengille, joka poistui virnuillen rantaan. Jengin vuokraama mökki hiljeni ja he jäivät kahden.

Hellin, mutta johtajamaisin ottein mies painoi hänet selälleen sohvalle ja antoi käsien vaeltaa paidan peittämällä ylävartalolla. Beatrice hymähti vaimeasti. Hän ei ollut erityisen innoissaan, mutta päätti antaa toisen nauttia hetken. Ehkä omakin olo kohentuisi pian. Tyttö veti paitansa pois ja antoi miehen avata rintsikoiden hakaset ja paljastaa nuoret, kukkaan puhkeavat rinnat niiden alta. Miehen huulet vaelsivat paljaalla ylävartalolla ja kädet vapauttivat häntä lopuista vaatteista. Sohva ei ollut paras paikka pikapanolle, mutta sopivan asennon löydyttyä homma hoitui siinäkin. Beatrice saattoi huomata miespuolisten jengiläisten vilkuilevan ikkunoiden suuntaan, mutta ei antanut sen häiritä vaan myötäili hieman haparoiden Adamin liikkeitä.

"Adam, onks jossain kirkasta?" Becca kysyi kesken huohotuksensa, mutta tarrasi sitten sohvan kankaaseen kiinni ja antoi voimakkaiden voihkaisujen kohota ilmaan. 16-vuotiaan tytön lapsuus oli loppunut aikaa sitten.