Siis sinun mielestäsi... Mitä sinä sanoitkaan?

// Pipsu ja Lupita : )) //

Callie seisoi ruokalan oven edessä ja tuijotteli viikon ruokalistaa. Hän katsoi ja ajatteli, tai ei oikeastaan ajatellut. Tyttö oli taas jäänyt ajattelematta seisoskelemaan paikalleen, hänen silmänsä lukivat rivejä uudelleen ja uudelleen, mutta mitään hänen päähänsä ei jäänyt. Hetken tuijottelun jälkeen Callie katsoi listaa pää kallellaan, ja jatkoi tyhjää tuijotusta. Pari kertaa hänelle ärähdettiin oven edessä seisomisesta, mutta Callie astui ilmeettömästi askeleen sivuun ja kun vaara oli ohi, heti takaisin samalle paikalle. Siitä hän näki tekstin parhaiten, ei hänen tehnyt mieli kurkotella sivusta tai kaukaa. Sehän olisi vaikeaa, tässä oli hyvä.

Kalaa, Callie sai luettua. Mitähän kalaa siellä oli? Miksi kalaa oli juuri tänään, miksei sitä ollut vaikka huomenna?
Jälleen Callie jäi tuijottamaan listaa silmät luonnollisesti pyöreinä, muuten ilmeettömänä. Tavallaan hän pohti ruokalaan astumista, mutta periaatteessa hän ajatteli jo huomispäivää ja tämän päivän tunteja. Äh, nyt meni liian vaikeaksi, miten ihmeessä hän voisi ajatella näitä kaikkia samaan aikaan? Callie siis päätti elää hetkessä ja jatkoi ruokalistan tuijottelua.

"Mikä helvetti tuo oikein on?"
Muuan poika ähkäisi tuon, eikä ihmekään. Hyvin samankaltaiset ihmetykset kaikuivat ilmassa, kun matalien korkojen kopina täytti käytävän, ja mekon liehahdus heilahti ilmavirran tanssitettavana. Mustaan ja muihin neutraaleihin sävyihin pukeutuneet teinit kavahtivat vaatteen edestä, jonka päälleen oli pukenut Lupita Zoé, kukapa muukaan. Kuka muu kehtaisi ilmaantua kouluun tuon näköisenä? Lupita oli aamulla vetänyt kaapistaan vaaleanpunaisen ällötyksen, ja kummempia miettimättä pukenut sen päälleen. Vaate taisi olla äidin peruja, mistä lie hän oli sen löytänyt. Mustat, silkkiset hiuksensa tyttö oli sitaissut kiinni punaisella ponnarilla, ja huomiota herättävän vaatekappaleen lisäksi ei Lupita ollut vielä valmis. Kasvojensa peitteeksi hän oli asettanut vaaleanpunaisen naamion, jonka kiiltävät röyhelöt roikkuivat kasvojen molemmin puolin.

Tyttö sipsutti kevein askelin kohti ruokalaa. Oli tauon aika, ja nälkä kutitteli Lupitan vatsassa. Naamion takaa maailmaa kurkistelivat tummat, melkein mustilta näyttävät silmät, joissa samaan loisti unenomaisuus, mutta myös kiinnostus ihmisiä kohtaan. Tyttö ei piitannut muiden halveksunnasta; päinvastoin. Se ennemminkin kiehtoi häntä.
Kas, ruokala oli melkein edessä. Kevyin, karitsamaisin liikkein kipittelevä Lupita kulkeutui tytön taakse, joka tuijotti erittäin intensiivisesti ruokalistaa. Lyhyt Lupita kallisteli päätään toisen takaa, vaiteliaana, huomauttamatta ensin mitään. Kuitenkin näköesteenä toinen oli, ja Lupita tahtoi niin kovasti tietää, mitä hän saisi tänään lautaselleen.
"Voi, kunpa ihmiset olisivat lasista valmistettuja. Näkisi lävitse", Lupita huokaisi vieraalle tytölle, kujertaen kohta kuitenkin lämpimän iloisesti.
"Vaikka olisihan se aika ällöä, kun sisäelimet loistaisi läpi."

Callie havahtui hieman aatoksistaan, kun joku puhui hyvin outoja hänen takanaan. Hämmentynyt tyttö kääntyi hitaasti ympäri, kuin kauhuelokuvassa konsanaan. Tytön silmät osuivat johonkin, johonkin... Itse asiassa hyvin tyylikkääseen tyttöön. Callie katsoi toista pääkallellaan ja kysyi laiskalla äänellään:
"...mitä? Lasista? Sisäelimiä? Ei, meillä on tänään kalaa", hän lopulta päätteli. Jos toinen oli vaikka lukenut väärin. Eihän kukaan nyt sisäelimiä söisi.

Callie jäi tuijottamaan tyttöä silmät pyöreinä. "Onpas sinulla nätti mekko. Mistä olet ostanut sen?" hän kysyi, hänen äänestään saattoi pinnistämällä jopa kuulla pienen mielenkiinnon. Ja Callie oli ihan tosissaan, olihan hänellä itselläänkin silloin tällöin vastaavia luomuksia päällään. Voi kun kiva, ehkä hän oli löytänyt samankaltaisen ihmisen! Jostain syystä kukaan ei koskaan jaksanut kuunnella häntä. Mutta tämä tyttö näytti siltä, että hänestä voisi saada mukavaa seuraa.

Lupita hymähti, suorastaan hurahti kuin kissanpentu, ja antoi päänsä nyökähtii vastaukseksi vieraan puheille.
"Kalaa. Okei. Kala on hyvää."
Lupita kurkisti vieraan olkapään ylitse, ruokalan sisään, jossa kansa jo ateriaa nautti. Jotkut tosin viskoivat ruokaa mieluummin kavereidensa niskaan kuin suuhunsa, mutta se vaikutti erittäin mielenkiintoiselta.
"Sisäelimetkin voisivat olla herkullisia. Ravitsevia. Tiedäthän leijonat?"
Lupita katseli vieraaseen silmät kysyvinä. Tottakai toisen pitäisi tietää leijonat, nuo Afrikan suuret lihansyöjät, jotka suorastaan elivät seeprojen maksalla ja muilla ruumiin salaisuuksilla.
"Niiden sisäelimistä kuullaan saavan voimaa. Leijonan voimat. Syömällä leijonan sisäelimiä. Mielenkiintoista", tyttö hymähti kevyesti kuin höyhen, ajautuen vaihteeksi aivan sivuraiteille siitä, mistä olikaan sanomassa.

Se siitä sitten. Lupita oli saanut vastauksen ruoasta, ja koska nälkä vatsassa kouristi, hän työnsi reippaasti oven auki vieraan tytön vierestä. Se ei muistanut edes vastata mekkoaan koskeviin kysymyksiin, niin uusissa ajatuksissa (tällä kertaa ruoassa) hän oli. Itsekseen, soinnukkaasti hyräillen pikkuruinen neiti kipitti kuin liidellen ruokalan hälinään, kääntäen ihmisten katseita olemuksellaan ja yksinäisellä musisoinnillaan. Piittaamatta mistään, hän kuitenkin meni jonoon odottamaan, että saisi lapata ravintoa nälkänsä pitimiksi.

Callie katsoi ihmeissään tuota tyttöä. Mistä se oikein puhui?
"Leijonat", Callie tyytyi sanomaan kun toinen päätti selityksensä leijonan voimista. Miten joku voi tietää jotakin tuollaista? Kummallista. Hyvin kummallista.
"...mielenkiintoista", hän vielä toisti. Ei kai hän halunnut vaikuttaa uuden ystävänsä silmissä aivan tuppisuulta?

Seuraavaksi toinen astelikin jo hänen ohitseen ruokalaan, ja koska Callie oli jo valmiiksi hereillä, hän kipitti perään.
"Sinä pidät kalasta", tyttö totesi. Kyllä, hän tosiaan muisti yhä jotakin, mitä toinen oli hetki sitten sanonut.
"Minä en pidä."

Callie antoi katseensa kiertää hitaasti ruokasalissa. Ihmisiä. Selvästi erilaisia ihmisiä eri pöydissä. No, ehkä hän voisi ujuttautua noiden cheerleadereiden joukkoon. Eikö vain? Kyllähän tyttö tyyliltään, ja mieleltään sopisi joukkoon. He kaikki pitivät urheilijapojista, kai se riitti siihen, että voisi istua heidän kanssaan?
Mutta toisaalta, Callienhan oli tarkoitus mennä istumaan tämän uuden ystävänsä kanssa, cheerleaderit saivat odottaa. Tyttöparka ei kuitenkaan tajunnut edes sitä, ettei tiennyt toisen nimeäkään.

Lupitalla oli huono tapa (kaikessa yksinäisyydessään) joskus unohtaa, että esittäytyminen ja toisen huomioonottaminen olivat kohteliaita tapoja. Ja siksi hän hieman hämmentyi, kun toinen seurasi tätä. Vaaleanpunaisen naamion takaa silmät katselivat vierasta, joka kertoi, ettei pidä kalasta.
"Kuka ei kalasta pitäisi?" tyttö hämmästeli, vaikka hänen puheensa olikin unenomaista, tasaista lausuntaa.
"Karhut pitävät siitä, lokit pitävät siitä.. pidätkö sitten kanasta? Kanat ovat hassuja. Miten niillä riittääkin energia nokkia maata kokoajan."
Lupita antoi katseensa siirtyä pois vieraasta, ateriaan, joka odotti noukkijaansa. Nopeasti tyttö lappoi hieman ruokaa lautaselleen, kipittäen sitten saaliinsa kanssa valmiiksi tultuaan erääseen pöytään, jossa olisi kätevästi kaksi istumapaikkaa. Tosin, kun vaaleanpunainen kermakakku asettui aloilleen, muutama ihminen läheltä nousi ja käveli muualle. Lupita ei kuitenkaan edes huomannut tätä - ainakin he saivat lisää tilaa ympäriltään.

Kevyt kujerrus pakeni Lupitan huulilta, ja tyytyväisenä hän alkoi haarukalla ja veitsellä paloittelemaan ruokaa oikean kokoisiksi palasiksi. Maku tuntui taivaalliselta, eihän tyttö ollut syönyt sitten eilisillan. Aamiainen unohtui joka kerta, vaikka tytöllä ei kiire ollutkaan, olihan hän varsinainen aamuvirkku. Jotenkin hän vain unohtui tekemään jotain aivan muuta kuin aamiaisleipää ennen kouluun lähtemistä.
"Haarukat ovat outoja", tyttö lopulta lohkaisi kaksikon välisessä hiljaisuudessa. Hän ei katsonut vieraaseen tyttöön, vaan säilytti mielenkiinnon aterimissa, joilla paloitteli.
"Erittäin mielenkiintoisia", hän lisäsi hiljaisemmin. Mikäpä maailmassa ei tytön mielestä mieleinkiintoista olisi?

"Kanat?" Callie ällistyi toisen kuvailuista. "Nehän ovat vain... kanoja."
Callie siirtyi vuorostaan ottamaan ruokaa lautaselleen, mutta otti vain vähän salaattia. Kala oli kalaa ja kaikki muu, no, ei ollut hyvää.
Seuraavaksi tyttö seurasi pyöreillä silmillään, kun muutama ihminen nousi pöydistään heti kun toinen tyttö oli istahtanut. Callie kipitti istumaan viereiselle tuolille, ja hengähti. Oli rankkaa seurata noin kummallisen ihmisen ajatuksia. Mistä kaikki ajatukset tulivatkaan hänen päähänsä?

Ja heti toinen alotti puheen haarukoista.
"Täh?" Callie älähti, vaikka ei odottanutkaan saavansa selventävää vastausta. Mitä hän sillä tekisi?
"...mielenkiintosta", hän vielä tokaisi. No, itse Callie ei nähnyt haarukoissa mitään erikoista. Ne olivat haarukoita. Niissä oli piikkejä. Niillä pistettiin ruokaa suuhun.

Callie pudisti päätään ja nosti katseensa toiselle puolelle salia. Oih, urheilijapoikia! Callie väläytti aurinkoisen hymyn ja jopa hänen silmissään välkähti jotain muuta kuin samaista onttoa, hämmentynyttä katsetta.
Mutta nuo muut tytöt, voih. Jokainen tyttö noiden poikien lähettyvillä näytti lähentelevän joka ikistä poikaa eri tavoilla.
"Koska seuraava futisottelu on?" Callie kysäisi, ei hän itse muistanut koko kalenteria ulkoa. Ei sentään.

"Vain kanoja?" henkäisi Lupita kuullessaan, että kanat olisivat vain kanoja! Mutta eihän asia näin ollut. Olivatko ihmisetkin vain ihmisiä? Eivät. Entäpä auringonkukat auringonkukkia? Ei! Lupita kohotti katseensa, tuijotti vieressään istuvaa vierasta ilmeettömänä, kuin vasta prosessoiden tuon tytön tokaisemaa ajatusta. Kuin Lupitan pää ei tunnistaisi tuollaista määritettä.
"Kanat ovat erittäin monipuolisia organismeja", tyttö sanoi kääntäessään katseensa lautaseensa. Hän alkoi noukkia uutta kalanpalaa suuhunsa, jotta voisi pureskella sen pieniksi ja lopulta nielaista täyttämään tyhjää vatsaansa. "Erittäin monimutkaisia. Kuinka niiden entsyymit pilkkovatkaan aineita, kuinka energia muuntautuu. Mihin se energia menee? Vaihtaako se olomuotoaan? Miltä se näyttää?" Tyttö ei katsonut vierustoveriinsa, vaan tarkkaili lautastaan syödessään, istuen siinä oikean koreana naamari kasvoillaan, vaaleanpunainen kermakakku päällään.
Ajatukset, jotka ylikuumensivat tytön kierroksilla käyviä aivoja, saivat Lupitan kujertamaan.

Haarukkakeskustelua tyttö ei enää edes muistanut, kanojen viedessä valtaosan muistista tällä hetkellä. Sen sijaan kun tyttö otti puheeksi futiksen, avasi neiti huulensa katsomatta toiseen:
"Muutaman päivän päästä."
Kuinka Lupita sen tiesi? Ei hän edes seurannut fudista. Kai hän oli nähnyt ilmoituksen jossain, ja vilkaistuaan hän muisti sen yhtä elävästi, kuin olisi päntännyt tietoa tuntikaupalla oppikirjasta. Lupita pyyhkäisi sormellaan mustia suortuvia, jotka olivat pujottautuneet pois punaisen ponnarin otteesta.
Hän naukkasi suuhunsa porkkananpalan, jota rouskutti tyytyväisenä, kanojaan mietiskellen.

Toinen selitti selittämistään jotakin kanoista.
Ja Callie tuijotti tuijottamistaan, silmät yhä pyöreinä ja suu hiukan raollaan.
"...ä?" tyttö henkäisi. Siis mitä? Koko homma meni Calilta ihan ohitse. Ohi korvien, ohi silmien, ohi tajunnan. Ei tuollaisesta selostuksesta voinut saada mistään kiinni, Callie oli pudonnut kärryiltä jo kuullessaan sanan 'organismi'. Ei, ei näin.

Mutta saadessaan vastauksen futista koskevaan kysymykseen, tytön silmät kirkastuivat taas.
"Ooh! Hienoa! Minun täytyy katsoa jo vaatteet valmiiksi... Ties mitä siellä ottelussa voisi tapahtua", hän sanoi, ja sai omaksi ihmetyksekseen noinkin pitkän lauseen muodostettua.
Hän katseli luomoutuneena urheilijapoikia, ja törkki haarukallaan ruokaansa. Noh, ei nyt oikein tehnyt mieli syödä, mutta ei kai se haitannut? Ruoka oli yliarvostettua. Hyvinhän sitä ilmankin pärjäsi, tyttö mietiskeli. Kunhan saa tarpeeksi silmänruokaa, sillä sitä jo koulupäivän pärjää.
"Aiotko tosiaan syödä lautasesi tyhjäksi?" Callie kysäisi, kun katsoi toisen mutustelevan ruokaansa. "Minä en ainakaan. Minuun ei tosiaan mahdu näin paljon ruokaa. Mutta ei se edes haittaa minua."