Close your eyes, let's forget again

// Kuka vain Amerya tökkimään/kiusaamaan/piristämään :--) //

Se päivä oli ollut yllättävän viileä siihen nähden, että viimepäivinä aurinko oli porottanut taivaalla jopa tukahduttavankin kuumasti. Tuo jättimäinen tulipallo oli kyllä sinäkin päivänä näyttäytynyt ihan reippaasti taivaalla seilaavien hattarapilvien seasta, mutta kuumaksi sitä päivää ei voinut sanoa, pikemminkin lämpimäksi mutta se kuitenkin vaikutti ihmisille vallan hyvin kelpaavan. Kenties pohjoisesta puhaltelevat tuulenvireet olivat saaneet lämpötilaa hitusen laskemaan viimepäivistä. Päivä alkoi kuitenkin pikkuhiljaa jo vaihtua illaksi, ja aurinko siirtyä kauemmas horisonttiin värjäten pilviä oranssinpunertaviksi ja tehdä ympäristöstä hämärämpää. Lämpötila kuitenkin pysyisi likipitäen samana vielä pitkään, ennenkuin auringon kokonaan kadottua horisontin rajan taakse alkaisi ilma viilenemään yötä vasten. Rannalla oli varsin hiljaista muutamaa satunnaista kulkijaa sekä flunssaa uhmaavaa surffaajaa lukuunottamatta. Tuuli teki merestä levottoman joka jo itsessään karsi rantaleijonia, mutta myös viileämpi sää sekä tietysti arkipäivä rokottivat kävijöitä ihan mukavasti vaikkei kello ollutkaan kuin hitusen verran iltaseitsemän paremmalla puolen. Eräs henkilö oli kuitenkin viettänyt rehellisesti sanottuna melkeinpä kokonaisen vuorokauden siellä rannalla, vaikkakin lähestulkoon puolet siitä ajasta taju kankaalla. Ja tuo henkilö alkoi vihdoin viimein näyttää jonkinlaisia elonmerkkejä.

Amery tuhisi kuin mikäkin pikkuvauva maatessaan vatsallaan hiekalla pitkin pituuttaan. Aivot olivat turrat ja harhailivat unen ja todellisuuden rajamailla, joten nuori miehenalku ei tehnyt elettäkään herätäkseen tai noustakseen ylös siitä mitä vielä siinä vaiheessa erehtyi luulemaan omaksi turvalliseksi sängykseen. Unet oli kuitenkin selvästi jo uinuttu sillä mieli puski väkisin utumaisen unen lävitse kohti todellisuutta, ja ympäristön äänet alkoivat pikkuhiljaa kantautua korviin. Ensimmäisenä kuului vain aaltojen vaimea ja rauhoittava kohina, mutta aivan liian pian tuon rauhallisuuden kuitenkin rikkoi suoraan yläpuolella kurkku suorana kiljuva lokkipariskunta. Hieman kauempaa kantautui ajoneuvojen hurinaa ja satunnaisia tööttäyksiä. Amery ei tosin edelleenkään tiennyt olevansa jossain aivan muualla kuin kotonaan – narkkari vain luuli edelleen olevansa täydessä unessa. Kuitenkin kääntäessään päätään ja saadessaan suuhunsa hiekkaa, alkoi mieleen putkahdella pieniä kysymysmerkkejä. Punertava auringonvalo valaisi ärsyttävästi silmäluomien lävitse ja lokkien kirkuminen raastoi tärykalvoja. Nukkumisalustakaan ei tuntunut enää lainkaan yhtä mukavalta kuin hetki sitten, ja se sai Ameryn kurtistamaan kulmiaan. Silmiä raotettiin aavistuksen ja kohdattiin laskeva aurinko sekä aaltoileva meri. Luomet painettiin kuitenkin takaisin kiinni sillä näkymää ei edelleenkään uskottu. Kasvot yritettiin kääntää takaisin toiseen suuntaan, mutta nyt hiekkaa tunkeutui suuhun ja nenäänkin lapiokaupalla – Amery alkoi yskiä ja syljeksiä vimmatusti samalla kun kampesi itsensä kontilleen. Okei, myönnettävä oli ettei kotona todellakaan oltu.

Amery istahti hietikolle ja katseli ympärilleen. Se miksi hän siellä oli, oli pimeän peitossa. Eilinen oli pimennossa. Mutta koska tämänlaiset blackoutit olivat narkkarin elämässä jo tavanomaisia, ei Amery enää alkanut panikoida tai huolestua – huokaisi vain raskaasti ja ärtyneenä. Kurkkua kuivasi ja nälätti, paikat olivat jumissa ja pääkopassa jurrasi sitä vitutusta lainkaan unohtamatta, mutta muuten ei fiilis ollut sen paskempi vaikka ajatus juoksikin hitaanpuoleisesti. Amery haroi hiuksiaan ja ähkäisi turhautuneena, kun tunsi hiekkaa hiustensa seassa. Hän sattui vilkaisemaan itseään tarkemmin ja joutui toteamaan, että myös tummat pillifarkut sekä musta huppari olivat hiekassa, ja sitä samaa tuntui olevan myös paidan allakin. Pörröpää pakotti itsensä seisomaan puhdistaakseen itsensä hiekasta, ja samalla hän tajusi omistavansa vain yhden kengän. Amery ärähti ja mutisi liudan kirosanoja lähtien aluksi hatarin askelin etsimään sitä kadonnutta kenkäänsä. Kävely alkoi sujua moitteetta vaikka vauhti olikin hidasta, mutta ei olisi kyllä tehnyt mieli etsiä kenkää joka oli kadonnut kuin maan nielemänä. Ei ehtinyt jätkä muutamaakymmentä metriä pidemmälle kun turhautuminen ja vitutus kävi liian voimakkaiksi; Amery veti sen ainokaisenkin kenkänsä jalastaan, käännähti merelle päin ja viskasi niin lujaa kuin kädestä lähti.
” VITTU! ” Huudettiin kurkku suorana silkkaa ärtyneisyyttä ja katsottiin, miten kenkä lensi komeassa kaaressa aaltojen sekaan. Amery lysähti hietikolle ja jäi marttyyrin ilme kasvoillaan tuijottamaan vettä.