it's true that time is flying by too fast

Michi asteli suurten hyllyjen välissä ja selaili nimiä. Joitakin nimiä piti miettiä pari kertaa, mutta kyllä sanat hänen päähänsä ilmestyivät lopulta. Hän ei ollut ollut vielä pitkään koulussa, mutta oli jo päässyt usean opettajan lempioppilaisiin. Täälläpäin ei koulunkäyntia selvästi arvostettu samalla tavalla kuin kotimaassa. Michi otti espanjankielisen kirjan käteensä ja katsoi sen kantta. Hän oli viikko sitten aloittanut espanjan lukemisen. Oli hän sitä hieman etukäteenkin jo opiskellut. Hän voisi ottaa tavoitteeksi, että osaisi vuoden lopussa lukea kokonaisen espanjan kielisen kirjan! Se olisi hienoa ja isä ja äiti olisivat hänestä todella ylpeitä silloin.

Kirja työnnettiin takaisin hyllyyn ja muutamalle ohi kulkevalle tytölle hymyiltiin. Nuo kuitenkin vain tuhahtivat ja jatkoivat matkaansa. Olikohan niillä ollut huono päivä? Michi oli tänään kohdannut jo monia ihmisiä, ketkä olivat katsoneet häntä kuin idioottia, kun hän oli yrittänyt mennä juttelemaan. Asiasta pitäisi kysyä Ronnyltä, kun kotiin päästäisiin. Michi oli myös huomannut ilokseen, että koulussa vaikutti olevan muutamia aasialaisia! Se oli hänestä hienoa. Koti ikävä jos yllättäisi, hän voisi mennä juttelemaan toisille. Eivätköhän nuo ymmärtäisi.

//hii~ viskaan aasialaisen tytön michille seuraks, jos vain kelpaa :'D//

Kirjastoon astui aasialaispiirteinen tyttö rennoissa vetimissään; valkoinen toppi, vaaleansiniset pillifarkut ja valkoiset ballerinat. Musta, kallis laukku lepäsi olalla ja ruskeat hiukset oli sidottu löysälle nutturalle, pois niskaa kutittamasta. Tyylikkäät aurinkolasit nostettiin lepäämään päälaelle, sillä sisällä ei ollut sitä vaaraa, että silmät kärventyisivät liiallisesta valosta.
Phoebe käveli koko kauneudessaan määrätietoisesti kirjahyllyn luokse, jonka edessä Michi seisoskeli kirja kädessään.

Mitä helvettiä Phoebe teki kirjastossa? Hän olisi mielummin polttanut tupakkaansa ulkona, kuin että mennyt kirjastoon etsimään Amerikan historiasta kertovaa kirjaa, jota hänen opettajansa oli vartavasten hänelle tyrkyttänyt. Että sekin maikka osasi olla raivostuttava!
Tummaverikön suu oli mutristettu viivaksi, eikä hänen ilmeensä näyttänyt tippaakaan ystävälliseltä, pikemminkin vittuuntuneelta. Hän varvisti pienesti - neiti kun on 174 cm - ja otti kirjan hyllystä.

Michi luki hetken äsken poimimansa kirjan takakantta. Kyllä hän ymmärsi muutaman sanan sieltä täältä, mutta ei kyllä yhtään kokonaista lausetta. Kyllä hän vielä oppisi. Hän oli varma siitä. Kirja laitettiin kuitenkin takaisin hyllyyn ja vihreää laukkua nostettiin paremmin olalle. Michi oli aina viihtynyt kirjastoissa. Hän kun rakasti kirjoja yli kaiken. Tai siis lähinnä lukemista. Poika vei käsiään kirjoja pitkin ja liikkui hieman hyllyä eteenpäin. Jotenkin hän onnistui vahingossa tiputtamaan yhden kirjan ja irvisti hieman. Nopeasti se nostettiin takaisin ja rivakkain, mutta hiljaisin askelin hän talsi kirjastonhoitajan eteen. Tuo oli laittelemassa jotain kirjoja toisella hyllyllä.
"Anteeksi, rouva. Minä tiputin yhden kirjan." Hän sanoi sitten ja kumarsi pienesti. Nainen kääntyi katsomaan häneen ja tuhahti kovaan ääneen.
"Se on neiti ja mitä sinä siinä anteeksi pyytelet? Mene nostamaan se kirja." Tuo tiuskaisi ja hieman hämillään Michi kumarsi uudelleen ja lähti kävelemään takaisin hyllylleen. Vasta siinä vaiheessa hän muisti nostaneensa jo kirjan.

Hieman sekavana japanilainen sitten asteli historiakirjojen osastolle ja onnistui hieman tönäisemään pienesti tyttöä, joka poimi juuri kirjaa.
"Anteeksi." Michi totesi sitten aidosti ja pysähtyi selaamaan toisesta maailman sodasta kertovia kirjoja. Hänellä oli todellakin nyt hieman sekava olo. Miksi nainen oli niin kiivastunut, kun hän oli tullut kilttinä kertomaan, että kirja oli tippunut?

Kirja tippui Michin tönäisystä lattialle -lähinnä sen vuoksi, koska tyttö ei ollut varautunut siihen-, samoin pari muuta kirjaa, jotka olivat olleet hyllyssä Phoeben valitseman kirjan vieressä. Tummaverikkö katsoi ärsyyntyneenä lattialla makaavia kirjoja ja nosti sitten katseensa tönäisijään.
"Kato vähän etees, pätkä!" tivaisi Phoebe katsoen vihaisesti Michiä.
Mitä? Tuollainen suloinen höpönassu oli tönäissyt häntä? Ei! Älä ajattele noin Phoebe!
Phoebe pudisti pienesti päätään ja mumisi hiljaa jotain, kyykistyen sitten nostamaan kirjoja lattialta. Hienoa. Kirjat olivat aivan sepposen selällään ja parin kirjan sivut taittuivat. Phoebe nosti kirjat yksitellen syliinsä, samalla laittaen ne kiinni, ja nousi sitten seisomaan suoristaen ryhtinsä. Hänen syvän tummansiniset silmänsä tuijottivat Michiä jäätävästi, ei, murhaavasti.

Michi säikähti silmiin pistävästi, kun se ketä hän oli vahingossa tönäissyt oli alkanut huutamaan. Sanoi pätkäksikin! Eihän hän niin lyhyt ollu? Eihän?
"Anteeksi!" Poika älähti ja kyykistyi noukkimaan tytön pudottamia kirjoja, mutta tyttö olikin saanut ne jo itse nostettua. Todella pahoittelevan näköisena japanilainen nousi seisomaan ja sai kohdata tytön jäätävän katseen. Tuo oli aasialainen, mutta Michillä oli vahva tunne, että toinen ei ajatellut hänestä mitään kovinkaan lämmintä sillä hetkellä.
"Voinko hyvittää tuon jotenkin?" Hän kysyi sitten hieman varoen. Tyttö kun näytti hieman pelottavalta. Olihan ärhäköitä ja tulisia tyttöjä kotimaassakin, mutta siellä ei ollut mikään muu niin omituista... Eikä kukaan alkanut huutamaan ihan suoraan.

Poika haroi hieman hiuksiaan ja suoristi kravattiaan hieman. Hän oli pukeutunut tänään siististi. Tosin, maihareita ei oltu hylätty yhtään minnekään. Niistä ei luovuttaisi edes hienoissa juhlissa. Michiä nolotti ja hieman pelotti koko tilanne.

Phoebe kohotti kulmaansa, kun poika kysyi, voisiko mitenkään hyvittää asiaa. Hän mutristi lempeän rosanpunaisia huuliaan ja antoi katseensa tarkastella poikaa. Olipas tämä säikky. Ei kai Phoebe nyt niin pelottava voinut olla? Tai itseasiassa, kyllä voi. Jos tyttö olisi vielä pidellyt tupakkaa suussaan ja osoittanut Michiä aseella, niin silloin olisi rohkeimpikin kundi lähtenyt livohkaan.
"Voi kuule, mä keksin vaikka mitä, mut ehkä annetaan tällä kertaa olla", sanoi tummaverikkö toiselle katsoen tätä nyt lempeämmin silmiin. Ei hän halunnut toista pelotella tai mitään. Olihan poika sentään aasialaissyntyinen, joten tönäisy annettiin sen verukkeella anteeksi.
"Miten mä en oo ennen nähny sua täällä?" kysyttiin sitten ja mentiin istumaan läheisen pöydän ääreen. Phoebe laski kirjat ja kalliin laukkunsa pöydälle, ja asettui "mukavasti" istumaan tuolille. Hän taputti vapaata tuolia vieressään sanoen: "Istu. En mä sua pure. Ainakaan kovaa."

Tupakkaa olisi ollut mukava saada suuhun, mutta ei hän voinut alkaa polttaa sisällä, vaikka ikkunan vieressä hän istuikin. Vielä yksi huomautus, niin hän saisi porttikiellon kirjastoon, josta ei seuraisi mitään muuta, kuin harmia, sillä opettajilla oli paha tapa antaa oppilaille läksyjä, joihin tarvittiin nimenomaan koulun kirjaston kirjoja.

Michin sydämeltä ja mielestä vierähti suuri kivi, kun aasialaistytön ilmeet ja eleet muuttuivat ystävällisiksi ja mukaviksi. Kun tyttö sanoi, ettei hänen tarvitsisi korvata äskeistä mitenkään, poika vain nyökkäili vastaukseksi. Sitten hänelle tulikin jo kysymys.
”Olen uusi täällä. En ole ollut pitkään. Olen vaihto-oppilas Japanista. Nimeni on Michi.” Oranssipää puheli ja naurahti sitten hieman nolona puhetulvalleen ja haroi vasemmalla kädellä hiuksiaan. Kutsu istumaan otettiin vastaan ja poika istahti tytön tarjoamalle penkille. Ei tuo nyt ollut enää yhtään niin pelottava kuin äsken! Toinen lupasi vielä ettei purisi kovaa. Michi katsoi hetken tyttöä ihmeissään, kunnes hymy nousi takaisin pojan kasvoille. Se oli ollut sanonta! Eihän toinen oikeasti häntä ollut puremaan rupeamassa.

Japanilainen nosti laukkunsa pois olaltaan ja laski sen jalkojensa vierelle.
”Anteeksi vielä kun tönäisin sinua. Säikähdin vain tuota kirjastonhoitajaa. Miksi kaikki ovat täällä niin äkäisiä?”

No sen huomaa, että poika oli uusi täällä. Tämä kun tuntui olevan jollain tavalla hukassa tässä suuressa, helvetillisessä koulussa.
"Vai että vaihto-oppilas", totesi Phoebe, "Ja vielä Japanista. Näytätkin ihan selkeeltä japsilta. Ite oon korealaisamerikkalainen. Pelkillä korealaisilla juurilla en kyl olis näin pitkä."
Voi että! Eikö poika aluksi tajunnut hänen pientä vitsiään? Ilmeisesti Japanissa oli aivan erilaista kouluissa. Ainakin, mitä oli tummaverikkö kuullut. Monet tekivät itsemurhan, jos eivät saaneet tarpeeksi hyviä arvosanoja, suurimmassa osassa kouluja oli koulupukupakko ja mitä vielä?

Tyttö kaivoi taskustaan tupakka-askinsa ja avasi viereisen ikkunan. Hän otti askista yhden tupakan ja sytytti sen sitten sytkärillään. Ah, ihanaa. Phoebe puhalsi tupakan savut ulos ikkunasta, sillä ei halunnut kärähtää turhasta savuttelusta, eikä hän uskonut, että Michin kaltainen kiltti poika pitäisi kovinkaan paljon hänen polttamisestaan.
"Eiks se oo ilmiselvää? Täällä pätee klikit ja niitä monet noudattaa samalla tavalla kuin kristityt Raamattua. Sua katotaan halveksuvasti, jos puhut jollekin ylemmässä klikissä olevalle kuin missä ite oot." kertoi Phoebe pidellen tupakkaa kahden siron sormensa välissä ja hymyili pienesti.
"Eli periaatteessa mun pitäis kohdella sua, kuin ilmaa. Mut tietysti on myös niitä, jotka ei välitä klikeistä. Esimerkiks mulle ne nyt on yks ja sama", todettiin sitten ja vetäistiin tupakasta sauhut, jotka puhallettiin ulos ikkunasta.

"Oletko asunut Koreassa?" Michi kysyi sitten uteliaana. Hän rakasti koreaa! Varsinkin musiikkia ja eritoten kieltä. Siksihän hän sitä oli opiskellutkin. Toinen ei kyllä tosissaan aasialaisilla juurilla noin pitkä voisi olla... Tai voisi, mutta sellainen oli harvinaista. Pojan silmät meinasivat pudota päästä, kun tyttö kaivoi tupakan esille ja alkoi poltella sitä ikkunasta. Michin suu aukeni ja hän katsoi miltei panikoivana ympärilleen, ettei kirjastonhoitaja vain ollut lähellä.
"Saako noin tehdä?" Hän kysyi hiljaa, ennen kuin tyttö selitti hänelle klikeistä. Vai niin se oli. Tuon olisi Ronny kyllä voinut mainita hänelle etukäteen. Tosin, hänen uusi veljensä oli kyllä sen oloinen, ettei välittänyt tuollaisesta jaottelusta.

Michi seuraili miten tyttö poltti tupakkaansa. Mihinköhän klikkiin tuo kuului? Ei ainakaan kiltteihin, siitä poika oli varma.
"Mikä sinun nimesi on?" Hän tajusi kysyä sitten, kun älysi, ettei todellakaan tiennyt sitä. Yleensä hänellä oli tapana esittäytyä ja kuulla toisen nimi heti ensi sanoiksi...
"Ja mihin sellaiseen klikkiin sinä kuulut? Ja tiedätkö Ronny Willowin? lyhyt poika, hiukset pystyssä? Mihin klikkiin hän kuuluu?" Michi kyseli sitten innoissaan. Ehkä hän oppisi tuolta tytöltä joitain koulun kirjoittamattomia sääntöjä!

"En. Synnyin tääl Amerikassa", vastasi Phoebe rypistäen pienesti otsaansa. Hänen syntyperänsä oli tavallaan arka asia, koska siihen liittyi hänen äitinsä, jonka hän vain halusi unohtaa. Aina, kun joku mainitsi hänen äitinsä kotimaan, alkoi tyttöä ahdistaa vain enemmän, jonka huomasi hänen eleistään.
Tummaverikkö varisti turhat tuhkat pois ikkunasta ulos ja laittoi sitten tupakan takaisin huulilleen. Eihän hän voi poikaa syyttää siitä, että tämä oli kysynyt kysymyksen, joka sai tytön aina varuilleen.

Phoebs katsoi poikaa hetken ja vetäisi henkäykset tupakastaan.
"Phoebe, mut yleensä mua kutsutaan Phoebsiks", kerrottiin ja hymyiltiin pienesti. Olipa tylyä! Hän ei ollut meinannut kertoa edes nimeään Michille, joka on hyvin epäkohteliasta.
"Jaa minä?" tyttö tiputti tupakan lattialle ja talloi sen päälle sammuttaen sen. Sitten hän nosti sen lattialta ja heitti sen roskikseen varmistettuaan, että se oli varmasti sammunut. Tuhkat hän levitti huomaamattomiksi potkaisemalla niitä kevyesti ballerinallaan.
"Mä kuulun tän koulun pahiksiin. Ja kyl mä oon Ronnysta kuullu ja oon pari kertaa nähny, mut en mä siitä paljoo tiedä. Kuinka niin?" esitettiin vastakysymys ja vaihdettiin istuma-asentoa.

Michi kohotti sisäisesti kulmiaan, kun toisen ilme oli hieman muuttunut, kun oli kertonut syntyneenä Amerikassa. Miksiköhän tuollainen otsan kurtistus? Ehkä toinen häpesi juuriaan, tai tuota oli joskus kiusattu siitä tai ehkä toiselle oli sattunut jotain Koreaan liittyvää. Viimeinkin tyttö kuitenkin kertoi nimensä. Nimi oli kamalan hassu ja vaikea sanoa. Michi tavaili nimeä hetken ääneen ja nauroi sitten päälle.
”Anteeksi jos sanon nimesi hassusti. Se on hankala sanoa.” Hän myönsi sitten hymyillen. Poika katsoi sitten toisen tupakan tumppaus operaation ja kuunteli sitten mihin kastiin tuo itse kuului. Pahis? Jotenkin Michi oli aavistellut sitä, mutta ei hän olisi sitä toisaalta taas uskonut. Hänen oli vaikea kuvitella, että tytöt olivat pahiksia.

Sitten Phoebes kysyikin Ronnystä. Tai lähinnä mikä oli ollut Michin pointti, kun hän oli kysynyt tunsiko tyttö tuon.
”Ei kun sitä minä, että mihin klikkiin hän kuuluu? Hän on isäntäperheeni jäsen. Tavallaan siis pikkuveljeni ja en osaa arvioida, mihin tuollaiseen ryhmään hän kuuluisi.” Oranssipää selitteli ja suoristi taas kravattiaan.
”Minä olen hieman ulalla täällä. Nämä klikit ja muutenkin oppilaat. Jo se että teillä ei ole koulupukuja ja suurinta osaa ei kiinnosta opiskelu, on omituista. Pitäkö sinä koulusta?”

Phoebe mutristi suutaan ja katsoi poikaa paheksuvasti. Mitä? Pilailiko tuo hänen kustannuksellaan? Kun Michi sitten sanoi, että tytön nimi on hankala sanoa, pehmeni hänen ilmeensä jälleen tälle. Kai se sitten oli niin. Phoebe on vaikea nimi, hän tuumi katsoen kirjaston kattoa. Sitten hän alkoi miettiä pojan klikkiä. Pahis tuo ei todellakaan ollut, eikä varmaankaan kuulunut kermaan, koska hengailisi muuten ison kaveriporukan kanssa, ja EI kirjastossa. Skeittari ehkäpä?

"Ronny kuuluu emoihin ja sceneihin", vastattiin vakaalla äänellä ja katsottiin kravaattia, joka poika suoristi. Hermostuttiko tätä olla hänen seurassaan? Ahdistiko tyttö aina kaikki lähellään olevat nurkkaan niin, että pian nämä pakenivat paikalta kertomatta syytä?
"En oikeestaan", tyttö totesi, "Mut saan hyvän pohjan mun tulevalle ammatille. En vaan viel tiiä, et mikskä haluun."
Tummaverikön katse oli kiinnittynyt Michin kravaattiin, joka ei ikävä kyllä ollut vieläkään suorassa tämän suoristeluyrityksistä huolimatta. Hän otti kumartui lähemmäs poikaa ja otti kiinni tämän kravaatista, josta voi helposti käsittää koko tilanteen väärin. Ehkä hän aikoi kuristaa tämän? Tai sitten jopa suudella tätä? Ei kai. Phoebe suoristi hellästi tämän kravaattia, joka tällä kertaa suostui taipumaan suoristajan tahtoon. Sitten tyttö vetäytyi hieman kauemmas Michistä ja siirsi hiuksiaan korvansa taa.

Michi katsoi toita hieman tyhmänä, kun toinen sanoi hänen uuden veljensä kuuluvan emoihin ja Sceneihin. Mitä ihmeitä ne olivat? Poika ei kuitenkaan kehdannut kysyä mitään, joten esitti tietävänsä mitä tuollaiset tyylit olivat. Sellaiset olivat selvästi normaaleja Amerikassa. Phoebe kertoi saavansa koulusta hyvän pohjan tulevalle ammatilleen.
"Ei sitä vielä tarvitse tietääkään. Kannattaa kuitenkin valita työ mistä nauttii. Minä tahtoisin lastenpariin töihin, mutta en yksinkertaisesti vain voi. En tahdo tuottaa häpeää suvulleni. Se on iso asia Japanissa." Michi kertoi sitten ja hymy laski hieman. Joskus hänestä tuntui hieman pahalle se, ettei voinut aina tehdä mitä halusi. Häpeä oli kamala asia. Sitä ei saatu pestyä mitenkään pois.

Kevyt puna kohosi sitten japanilaisen pojan kasvoille, kun Phoebe suoristi hänen kravattinsa ja kävi lähempänä häntä. Hieman nolona ja ujona Michi laski katseensa ja katsoi kravattiaan. Sitten hän kumarsi pienesti.
"Kiitos."

Pojan kertomukselle naurahdettiin, ei kuitenkaan pilkkaavalla äänensävyllä vaan pikemminkin huvittuneella. Ensimmäinen kerta, kun tyttö kuuli, että joku poika halusi lasten pariin töihin, eikä vain tienata roppakaupalla rahaa ja saada naisia. Mutta Michihän oli Japanista. Siellä ammattiasiat olivat erilailla, kuin täällä Amerikassa.
"Idioottia sanon minä", totesi Phoebe pörröttäen hieman tummia hiuksiaan kasvot kovina. Ei hän vihainen ollut. Se nyt vain sattui olemaan tytön perusilme, josta hän ei tullut pääsemään ikinä eroon. Tosin eihän hän ikinä edes haluaisi päästä siitä eroon.
"On se tietty sääli, kun ei saa tehä, mitä ite haluu. Muakin painostetaan asianajajaks, niin ku iskä. Tai kosmetologiks, kuten mun "äiti"", kerrottiin tyynesti ja käännettiin sitten syvän tummansiniset silmät poikaan.

"Et kai sä nyt punastunu?" tyttö kysyi hieman hämillään. Miksi Michi oikein oli punastunut? Eihän tuo asia nyt niin noloa voinut olla, vai mitä? Phoebe ei uskonut sen johtuvan hänen ulkonäöstään, sillä hän ei ole koskaan pitänyt itseään mitenkään erityisen hurmaavana.

Michi nyökkäili Phoebelle. Hän ymmärsi miksi tytön mielestä hänen sanansa olivat olleet typeriä. Japanissa vain asiat nähtiin toisin. Yksi pahimmista asioista oli häpeä ja sitä Michi ei tahtoisi suvulleen tehdä. Varsinkaan ukilleen. Tuo kun oli niin vaikutusvaltainen. Hänen isänsä ei niinkään välittänyt siitä osasta japanin kulttuuria. Tuo kun oli itsekin asunut Amerikassa nuorena ja omaksunut senlaisen kulttuurin. Michi kuitenkin oli kasvatettu hyvin pitkälle japanilaisuuteen.
"Amerikassa on paljon asianajajia? Ainakin kaikissa sarjoissa on?" Poika kysyi sitten ja hymyili hieman ujona.

"Kyllä. Minä punastuin. En ole tottunut siihen, että tyttö tulii niin lähelle. Tai siis edes niin lähelle että pystyy suoristamaan kravaatin. Anteeksi." Michi selitti tytölle ja puhui jälleen totta. Oranssipään mielestä kun Phoebs oli vielä erityisen nätti tyttö. Korealaiset olivat aina nättejä, jopa puolikorealaiset.

"Joo. Kaikkiin sarjoihin on ängetty asianajajia. Mut ei se niiden työ oikeesti oo niin "kivaa", kun sarjat antaa ymmärtää." kertoi Phoebe ja kaivoi taskustaan kännykkänsä, jonka läpän heilautti ylös. "Yksi viesti saapunut" luki näytössä. Varmaankin hänen pikkusiskonsa?
Tyttö avasi viestin ja luki sen pikaisesti. Hän näpytteli nopeasti kännykkänsä näppäimiä, jotka naksahtelivat pienesti, josta pystyi päättelemään, että kännykkä oli juuri ostettu. Edellinen kun koki julman kohtalon; tappelun melskeessä se tipahti Phoeben taskusta paiskautuen asfaltille ja hajosi säpäleiksi. Onneksi sentään sim-kortti oli säilynyt hengissä moisesta.
Läppä heilautettiin takaisin kiinni ja kännykkä työnnettiin taskuun. Sitten huomio käännettiin takaisin Michiin.

"Ei siinä ole mitään anteeksi pyydettävää. Mut on kyl aika hassuu, ettei kukaan tyttö oo tullu edes noin lähelle", todettiin ja katsottiin toisen kravaattia. Japanilaisilla pojilla oli sitten hassu maku pukeutumisen suhteen. Varsinkin näillä söpöillä tapauksilla. Mitä hän oikein ajatteli? Ei Phoebe! Pidä pääsi kylmänä niin hyvä tulee.

Michi vain nyökkäili ja katseli miten toinen näperteli hetken kännykkää. Se oli läpällinen. Sellainen oli pojan omakin kännykkä, mutta valitettavasti se ei oikein toiminut tässä maassa. Siksi hänellä olikin kaksi kännykkää. America ja Japan. Typerän normaalit nimet, mutta eihän ollut siihen hätään parempiakaan keksinyt.
"Hassua?" Hän toisti sitten hieman ihmeissään ja kohotti kulmiaan.
"Minusta se on ihan normaalia. Tai siis... Niin." Michi oli meinannut alkaa selittämään kaikenlaista pussaamisesta sun muusta, mutta älysi pitää suunsa kiinni. Toinen ei ehkä vielä ollut ajatellut häntä ihan sekopäänä. Mainetta voisi yrittää pitää yllä.

Poika kallisti hieman päätään ja katsoi sitten kelloa. Hänen pitäisi alkaa kohta puoliin hipsiä, että kerkeäisi tunnille.
"Minun pitäisi kohta puoliin lähteä. Minulla alkaa liikunnantunti ja vaatteet pitäisi keretä vaihtaa." Michi kertoi sitten Pheebsille rehellisenä ja hymyillen. Toinen vaikutti mukavalta, vaikka olikin ensimmäisiksi sanoikseen hänelle hieman tiuskaissut. Olihan toinen todella nättikin. Ja toisen ulkonäkö hellittäisi varmasti koti-ikävääkin. Vaikka olihan korealaiset aivan erinäköisiä kuin japanilaiset, mutta aasialainen mikä aasialainen. Se toi turvaa.

Pahis naurahti huvittuneesti toisen hiljenemiselle. Hän suoristi ryhtiään ja nousi ylös tuolista. Eiköhän tämä jutustelutuokio riitä? Hänen oli kuitenkin pidettävä yllä rooliaan, sillä ei halunnut vaikuttaa liian pehmolta pahikselta. Sehän veisi jo katu-uskottavuutta, joka olisi huono juttu! Aivan sama, oli toinen kuinka suloinen tahansa, hänen mielipiteensä, päätöksensä, ei saanut järkkyä!
"Vaikee mun on oikeestaan sanoo tohon mitään. En niin tiiä japsilaisesta kulttuurista." hän totesi huvittunut hymy huulillaan, jonka kadotti parissa sekunnissa.

Michiä katsottiin ilmeettömästi. Tyttö nosti laukkunsa olalleen ja kumartui tämän puoleen ottaen kiinni toisen paidan kauluksesta.
"Ja varokin kuvittelemasta, että mä oon kiva, koska sitä mä en todellakaan oo." sähähti Phoebe pojalle jämäkällä, varoittavalla äänensävyllä. Toisen kannattaisi vain ottaa tämä tosissaan tai ei hyvää seuraa. Kaikista paras vaihtoehto oli, että Michi ei alkaisi hänen kanssaan sen erikoisemmin oleilemaan, sillä siitäpä juorut vasta lähtisivät liikkeelle. Eikä Phoebe halunnut enempää ihmisiä lähelleen (vaikka hänellä olikin vain pari, mutta sekin tuntoi jo aivan liian paljolta).
"Sinuna lähtisin äkkiä liikkatunille, pois mun silmistä tai en vastaa teoistani", hän lisäsi vielä päästäen sitten irti toisen paidasta ja suoristi sitä hieman.

Michi älähti todella säikähtäneenä, kun tytön luonne muuttui täysin yllättäen aivan toisenlaiseksi. Japanilainen ei osannut muuta kuin nyökkäillä paniikissa, kun toinen kehotti häntä kuvittelemasta tyttöä mukavaksi. Mutta kun toinen oli ollut mukava! Mitä hän oli sanonut väärin? Miksi Pheebs oli nyt noin äkäinen ja ilkeä? Michin päässä laukkasi ajatukset gepardin lailla.

Viimein kun uhoava ja pelottava tyttö irroitti kätensä Michistä, poika nappasi nopeasti laukkunsa ja kirjaimellisesti juoksi ulos kirjastosta. Ei hän jäisi kyselemään Phoebeltä syytä luonteen muutokseen! Eiei! Tuo oli ollut niin pelottava....Oranssipää ei koskaan ollut joutunut tuollaiseen tilanteeseen. Ei koko elämänsä aikana. Aina hänestä oli pidetty ja kiusaajatkin olivat jättäneet hänet rauhaan.

//Michi poistuu ^^ Kiitos! //