Dream

Suosittujen pöydällä istui poika, joka ei todellakaan voinut kuulua juuri mainittuun klikkiin. Ei varmasti olisi kuulunut, vaikka olisikin ollut rikas tyttö, ei tuon näköisenä. Rennosti oli teräskärkiset, punaiset ja kuluneet maiharit mustilla nauhoilla nostettu pöydälle, yhtä rennosti tuo poika siinä istui, pöydällä. Ei suinkaan tuolilla, vaan kepeästi pöydän kannella. Suosittujen pöydällä, jo pelkästään se kertoi ettei kaikki pojan päässä varmastikaan ollut täysin kunnossa.
Senhän kuka tahansa olisi Oscar Smithistä osannut arvata, poika jonka vaaleat hiukset sojottavat suoraan ylös, poika jonka kalpeat kasvot niin usein vallataan ilmeellä, joka kertoo omahyväisyydestä ja pelottomuudesta. Tuo friikki oli oikeastaan ihan luonnoton, tuntui kuin ei olisi pelännyt mitään. Etsi muiden pelot ja käytti niitä hyväkseen. Ei, ei Oscar tahtonut hallita tai mitään, hän tahtoi vain nähdä kuin maailma paloi ilmiliekeissä. Ehkä hänessä tosian oli joitain satanistisia piirteitä.

Oscarin jalkoja verhosivat kymmenillä paksuilla ketjuilla koristetut, tumma sävyiset ja maastokuvioiset reisitaskuhousut, jotka pysyivät ylhäällä panosvyön avulla. Paita oli musta, löysähkö ja verisin kirjaimin kirjoitetulla PAIN -tekstillä kuvitettu. Meikki oli oikea panda, vasemmalle poskelle oli piirretty silmäkulmasta ylösalaisin lähtevä risti, oikeaa silmää ympäröi valkealla kajalilla mustaan luomiväriin piirretty hämähäkin seitti. Ja tapansa mukaan Oscar tietenkin paineli käsissään pelikonsolia. Kuinkas muutenkaan, se vain sattui olemaan hänelle ihan luontaista. Pokémon oli osa tuon friikin jokapäiväistä elämää...

- Seuraa! >DD ok, pelottava, mutta söötti. Ei se pure... mitään irti, kai. -

Tummahiuksinen ja –silmäinen aasialaispiirteinen tyttö asteli ruokalassa kohti klikkinsä pöytää. Hän antoi katseensa käydä eri pöydissä, sen kuitenkin siepatessa omakseen tuon hänen ikäisensä pojan, joka istui uskaliaasti suosittujen pöydällä. Tyttö virnisti itsekseen ja vaikka kuinka toisen olemus olisikin vaatinut lisää tuijotusta tyypin omituisuuden takia, hän jätti sen tekemättä. Tuo nuorukainen sai kylmät väreet kulkemaan hänen selkäänsä pitkin.

Hachin tajusi joutuvansa ohittamaan tyypin ja piiloutui lippalakkinsa alle. Päällään hänellä oli ne tavalliset lököttävät, liian isot housut sekä liian väljä aniliininpunainen toppi, jonka alla oli valkoinen kireä toppi, jaloissa tietenkin tutut valkoiset skeittikengät.
Tyttö tunsi sydämensä pomppaavan yhä lujempaa, jonkinasteisesta pelosta kaiketi, kun hän tuli lähemmäs tuota kummallista ilmestystä. Hän vältti katsomasta mihinkään muualle kuin lattiaan ja tunsi hermostuvansa. Mutta hei! Musiikkihan auttoi aina rentoutumiseen!

Niinpä tyttö hermostuksissaan alkoi hyräilemään hiljaa pokémonin päätunnaria, sitä kun hänen pikkusiskonsa olivat jääneet katsomaan videolta kun Hachi ja Yasu olivat tänään kiirehtineet kouluun. Kaksoset olivat tänään kotona, sillä nuo olivat hieman kipeitä.
Tullessaan tyypin kohdalle hän oli jo unohtanut tuon olemassaolon, mutta hyräily jatkui tuon ohittaessa tyypin ja nopeuttaen askeleitaan päästäkseen nopeasti jonnekin turvaan…

Mikäpä se olisi tuon ihmispiirteisen otuksen saanut revittyä pelinsä lumoista? Moottorisaha tai kirves? Tuskinpa vain, olihan kyseessä kuitenkin pesunkestävä friikkigootti, jota ei vähällä säikytelty. Joskus tuntui, ettei oikein millään.
Tuttu tunnari sai kuitenkin katseen irtoamaan näytöltä, ja saattoipa siihen vaikuttaa sekin, että konsoli simahti. Sen siitä sai kun pelasi 24/7 lataamatta akkua.
Katse viisti tuon skeittari tytön liikkeiden mukana, ei Oscar mitään sanonut katsoi vain ilmeettömästi. Ja mikäs sen pelottavampaa tuon näköiseltä kaverilta oli kuin ilmeetön olemus? Jos se olisi hymyillyt, se olisi ollut vain pelottava tai koominen. Virnuillessaan taas vain pelottava, irvistellessään hirvittävä. Oliko Oscarilla edes ilmettä, jossa hän vaikutti normaalilta? Tuskin.

Oscar naurahti kolkosti pokémon teemalle, taisi friikkipoju käydä tänään hieman hitaalla. No, oikeastaan muiden näkökulmasta hän tuppasi käymään aina hitaalla. Mitäpä ulkopuoliset hänen päänsisäisistä ajatuksistaan tiesivät, saati edes halusivat tietää? Ei mitään, Oscar tartutti tunnetusti vain vesikauhua tai jotain.
Yllättäen Oscar hyppäsi jaloilleen. Ei suinkaan lattialle, vaan seisomaan siihen pöydälle. Fiksupoika, mutta kukapa häntä olisi käynyt kieltämään? Rankkuri, poliisi, puolustusvoimat? Tiedä sitä sitten.

Lopulta tuo friikki pääsi alas pöydältä. Hypäten tietenkin ja ihme kyllä jaloillaan. Konsoli tuli tungeetua taskuun ja raskaat askelet veivät pojan tuon tytön taakse. Maihareiden korot kopsahtivat lattiaan terävästi, Oscarin olemus oli muuten hiljainen. Kaikin puolin zombi, kuollut. Ei se mitään osannut sanoa, tuijotti vain miltei ilmeettömänä. Fiksummat olisivat jo lähteneet karkuun, tyttö tuskin kuitenkaan pääsisi.

Tyypin läsnäolo tuli takaisin tajuntaan kun kylmät väreet kulkivat hitaasti hennon tytön selkää pitkin. Hän tunsi tuon friikin tuijotuksen selässään ja olisi kiirehtinyt enemmän askeliaan jos ei olisi pelännyt sotkeutuvansa jalkoihin. Hachin huulet kiristyivät hivenen tuon ilmeen käydessä ahdistuneeksi. Miksi hänelle kävi aina näin?
Tyttö kuuli takaansa vaimean tömähdyksen ja lähestyvät askeleet. Hän jähmettyi paikoilleen kuunnellen kuinka askeleet pysähtyivät Hachikon selän taakse. Pienikokoinen tyttö värähti tahtomattaan, tuijottaen eteensä silmät suurina. Nytkö meni henki?

Hyvin hitaasti tyttö kääntyi sivuttain ja tuijotti hetken tyypin alavartaloa, katseen lähtien hitaasti ylemmäs aina tuon kasvoihin saakka. Pelko vierähti tytön ylitse, Hachin pakottaen itsensä rauhalliseksi. Hän tuijotti tuota kasvoihin, silmiin, kuten oli opetettu. Suloinen, hivenen vino hymy levisi tytön huulille, tuon heilauttaen hivenen kättään tervehdykseksi tyypille siellä yläilmoissa. Taas yksi hujoppi…

”Ehehehhee… Huomenta..”

Oscar ei pitänyt tytön kangistuvaa olemusta lainkaan kummana, hän oli saanut tottua siihen ja pikemminkin se oli vain huvittavaa. Violetiksi maalatut huulet kaartuivat hivenen johonkin etäisesti hymyä muistuttavaan, joka kuitenkin noilla kasvoilla vaikutti vain puhtaalta hulluudelta. Tytön kohteliaisuutta tavoitteleva käytös oli kummallista, ei Oscaria sillä tavoin kohdeltu. Ilme Oscarin kasvoilla syveni, siinä oli jo tietty iva. Hän katseli tyttöä alaspäin harmailla silmillään. Ei hän ollut tottunut selittelemään tekemisiään, eikä niitä nytkään selitellyt. Miksi olisikaan.

"Huomenta vaan", Oscarin ääni oli tummahko, huvittunut. Ilme suorastaan pirullinen, kuinka joku voi nauttiakaan noin siitä, kun saa järkyttää ihmisiä? No, Oscar nyt vain oli lievästi ilmaistuna hieman 'omapersoonansa'.
Jopa friikki, joka ei naisia pahemmin katsellut, tajusi tuon tyttösen hyvinkin suloiseksi otukseksi. Aasialaispiirteinen, mutta ei se silti niinkään Oscariin vaikuttanut. Miltei kukatahansa muu miespuolinen olisi saattanut olla jo täysin polvillaan tytön jaloissa. Nyt kuitenkin puhuttiin Astonin yhdestä omituisimmista jätkistä.
Oscar nyppäsi välinpitämättömästi korvanlehdestään katsellen yhä harmaalla katseellaan tyttöä.

"Sä vaikutit normaalilta, aluksi." Jep, niin juuri poju, sinullahan sitä on varaa sanoa, kun itse et vaikuta normaalilta edes aluksi.

Hachiko tapitti poikaa tummilla silmillään silmät suurina. Tuon äänikin sai kylmät väreet kulkemaan vartalolla ja eritoten selässä. Iääähhh, hän halusi pois, mutta jalat eivät suostuneet liikahtamaan. Tyttö ei myöskään uskonut saavansa apua ulkopuolelta, joten kai hänen piti vain selvitä.
Huomio ja ajatukset kiinnittyivät taas poikaan, tytön räpäyttäessä silmiään.
”Siis häh?”
Mitä se oli juuri sanonut? Luuli, että hän oli normaali? Jos hän ei ollut normaali niin mikä tuo tyyppi sitten oli?

”hehe, joo, jotku sanoo, etten mä oo ihan normaali”
Tyttö hieraisi leukaansa ja yritti pitää hermostuksen kurissa.
”..mutta siis kyllä mä pyrin ihan olemaan oma itseni, hehe”
Mitä hän oikein höpötti?

Oscarin katse seurasi havahtumatta tyttöä, koko olemus oli kuin aijan pysäyttämänä jäänyt täysin niille sijoilleen. Tyttö ol ihivenen hysteerinen, Oscar haistoi pelon. Se tyydytti häntä, hän tahtoi kasvattaa sitä. Antaa sen paisua liian suureksi ja lopulta karata ulos tuosta pienestä kehosta. Hän nautti siitä, se oli yksi niistä asioista jonka tähden hän oli tällainen. Toisten pelko sai hänet tuntemaan omituista mielihyvää, se piti hänet jotenkuten hengissä.
"Mikä nyt sitten on normaali." Oscar kohautti olkiaan, salli vrneen levitä, paljastaa hampaat. Koira, vesikauhuinen koira, saattaa purra.

Oscar naurahti kolkosti, tyttö oli hermostunut, friikki nuolaisu huuliaan. Se olisi saattanut vaikuttaa perverssiltä, mutta kun kyseessä sattui olemaan ensimmäisen vuoden opiskelija ja vieläpä aseksuaalina mielletty friikki, vaikutti tuo otus vain nälkäiseltä.
"Mäkin olen ajatellut, että se on niin hyvä." Oscar katsoi hetken johonkin tytön olan yli, mikä ei noin lyhyen tapauksen kanssa ollut lainkaan hankalaa, kunnes palasi silmiin ja lukitsi katseensa niihin.

"Tosin nyky yhteiskunta ei oikein osaa arvostaa sitä." Oscar nauroi mielipuolisesti, kun olisi kertonut hauskankin vitsin. Hänen aivokapasiteettinsa käsitteli asioita eritavoin, kun useimpien muiden.

Tyttö vilkaisi nopeasti ympärilleen ja sai huomata sen viimeisimmänkin ihmisen, mahdollisen pelastuksen hävinneen ruokalasta. Muutama uskalias kurkki vielä ovelta, mutta noidenkin naamat hävisivät nopeasti jonnekin. Hachi nielaisi. Hän oli siis yksin tämän friikin kanssa. Tummien, miltei mustien silmien katse nousi taas tyypin silmiin, tytön tuijottaessa toista silmiään räpäyttämättä.

”Niin! Se on. Jokasen kuuluu saada olla sellanen kun on”
tyttö julisti hymyillen heikosti nyt, kun tiesi, ettei lähistöllä ollut ketään, joka voisi auttaa, jos tuon outo ja pelottava poika kävisi hänen kimppuunsa. Hän ei mahtaisi toiselle mitään, sillä oli liian heiveröinen.
Tyttö kuitenkin nieli nousseen pelon ja suoristi ryhtiään aavistuksen. Hän virnisti pojan nauraessa omalle jutulleen.

”Dhiin.. Yhteiskunta sanelee joskus vähä turhankin paljon sääntöjä, mut ne on tehty rikottavaksi”
Sanottiin, tytön iskiessä silmäänsä toiselle. Hän puhui nyt mitä sylki suuhun toi, sillä ei pitänyt tästä tilanteesta ollenkaan.

Oscar tiesi, ettei ruokalassa ollut muita. Kaikilla tuntui aina olevan kauhea kiirus pois, jos hän sattui olemaan lähettyvällä. Mutta eipä poika valittanut, se huvitti häntä. hän piti siitä, kun sai kylvää pelkoa ja kaaosta ympärilleen. Se oli hänen juttunsa, paikkansa maailmassa tai jotain siihen suuntaan. Hän oli päästään viälla ja sen päättelemiseen ei tarvittu oikeastaan juuri mitään, ihmiselle oli suotu itsepuolustusvaisto, joka osin piti ne kaukana vaaroista. Se selitti sen, että suurin osa vain katosi johonkin Oscarin ilmestyttyä.
Tai eihän hän mitään ilmestynyt, osasi kyllä pitää meteliäkin saapuessaan jos siltä tuntui.

Tyttö julisti sitä ilosanomaa, kuinka jokaisella oli oikeus olla oma itsensä. Voi saatana, ei se tosissaan voinut julistaa sitä tuossa noin, Oscarin nenän edessä. Huvittava tapaus, kerrassaan. Oscarin teki mieli purra niskat poikki, mitä hän ei ihme kyllä tehnyt.
Urhea tyttö kuitenkin oli, mutta kuinka pitkään? Poika lisäsi hieman panoksia irvistämällä viekkaasti.
"Säännöt on vain suuntaviittoja", Oscar ilmoitti jälleen ilmeettömänä. Hän oli hyvä siinä, mieliala saattoi vaihtua vain sekunnin sadasosissa.
Tyttö oli iskenyt hänelle silmää, se oli kuin ei mitään ja silti niin hermostunut, pelokas. Ihmiset olivat outoja otuksia, ei niistä oikein osannut ottaa selvää...

”Niin niin! Aivan niin!”

Vieläkään ei uskallettu liikahtaa, tytön pitäen silmät suurina katseensa tuossa pidemmässä pojassa. Tosin, kuka nyt ei ollut Hachia pidempi? Hän oli saanut pituudekseen vain vaivaiset 150cm joten kaikki täällä tuppasivat kutsumaan häntä pikku likaksi ja taputtelivat päälaelle, mikä oli useimmiten ihan ok, mutta yliannostuksena se kävi hermoille..

”No mutta! Mitäs sitten?”
Tyttö kysyi virnistäen vaisusti.

Hän voisi ainakin kohta livetä paikalta kun oli vielä turvallista..

Oscar murahti tytön myötäilylle ja astui muutaman askelen lähemmäs tuota pientä olentoa. Oscar oli uhkaava, kuin petoeläin. Kissapeto, tai ehkä kuitenkin pikemmin joku alligaattorimutaatio. Mutanttininjakilpikonna. Friikkikuningas.
Pirullinen hymy kaartui huulille, joita kieli nuolaisi. Poika juoni jotain, sen näki. Olisi saattanut syödä toisen, eipä se vaikeaa olisi ollut. Toinen oli kuitenkin miltei puolet poikaa itseään pienempi.

"Eiköhän me jotain keksitä.." Oscarin ääni olisi voinut olla siirappia, jos se ei olisi ollut niin pahaenteinen. Poika ei edes vaikuttanut perverssiltä, vaikka joku muu hänen asemassaan olisi saattanutkin. Hän vaikutti vain kaikinpuolin hullulta. Hullulta, joka voisi syödä pikkulikkoja välipalaksi.

Pieni, siro keho jähmettyi aloilleen uudestaan pojan murahtaessa ja astuessa miltei kaikki kaksikon välillä olleet turva-askeleet umpeen. Hachi tuijotti toista silmät suurina ja yritti saada jalkansa toimimaan. Ei hitto, miksi hän oikeasti joutui aina tälläisiin tilanteisiin.
Äkkiä tytölle tuli olo, että hän olisi toiselle saalista. Riistaeläin, jota jonkin peto vaani ja iskisi sitten kun näkisi tilaisuutensa tulleen. Tyttö ei pitänyt tästä tunteesta ollenkaan ja sen saattoi nähdä tuosta hyvinkin selvästi.

”Ehehehee..”
Tyttö nauroi hermostuneesti ja kohotti hetkeksi kätensä kaksikon välille, miltei koskettaen toista kun tuo tyyppi oli niin lähellä. Hän hymyili suloisesti ja laski kätensä alas, Nyt pitäisi saada lihakset tottelemaan.

”eikun mä tuota.. lähden, joo! moikka”
Tyttö totesi ja sai ihme kyllä voimaa kääntää tuolle tyypille selkänsä ja lähti nyt ripein, mutta voimattomin askelin pois toisen luonta. Äkkiä pois ennen kuin se söisi hänet..!

Oscar niin rakasti pelon tuoksua. Ja sitä ilmassa todellakin riitti, tyttö näytti olevan täysin kauhusta kankeana. Se aiheutti syviä tuntemuksia pojalle, tuo nautti kaikesta täysin siemauksin. Pelokkaasta ilmeestä, vaivaantuneesta olemuksesta. Kauhusta jäykistyneestä kropasta. Kaikki oli niin huvittavaa, niin mahtavaa. Ja poika kaikinpuolin outo.

Tytön hermostunut nauru kirjoitti voittajan hymyn pojan kasvoille. Se kertoi ne sanomattomat sanat "Et pääse karkuun, olet riistaa. Yhtäkuin kuollut, peli menetetty. the end, finito. Voitin, kuolit." Ja silti tyttö yritti vielä karkuun, sai itsensä vielä ihme kyllä liikkeelle. Oscaria se ihmetytti, hän jopa kunnioitti yritystä. Ja paskat, hän vain nauroi huvittuneena. Hän oli niin tottunut avuttomuuden ja turhien yritysten katseluun. Tyttö oli jo loukussa, kuin saaliseläin. Ilman mitään toivoa karkuun pääsemisestä, varma kuolema.

"Älä nyt vielä mee, vastahan meillä alko synkkaamaan." Oscar nauroi omalle jutulleen harppoen tytön kiinni ja yrittäen napata tuota käsivarresta kiinni. Se tuntui jotenkin oudoltya, kun tyttö oli kooltaan niin pieni. Jotenkin hauras, mutta sehän ei nuorempaa Smithiä lainkaan haitannut.

Tyttö yritti sovittaa askeleensa pitkiksi harppauksiksi, mutta se ei auttanut, sillä toinen oli häntä pidempi, mikä teki väistämättä myös tuon askelistakin pidempiä. Siispä Hachiko henkäisi terävästi tuntiessaan friikkipojan tiukan, pitävän otteen kädessään, tuon pyörähtäen ympäri. Paniikissa aasialaispiirteinen korppitukka yritti vetää kättään pois nuorukaisen otteesta, mutta hän oli liian heikko.

Tummien silmien katse nostettiin anovasti toisen silmiin. Hän ei pitänyt tästä. Hän tahtoi pois mahdollisimman nopeasti. Hentoinen tärinä levisi siroon ruumiiseen, eikä hän voinut enää taistella pelkoa vastaan. Ei, siihen Hachi oli liian heikko.
Siispä tuo skeittarin jalat pettivätkin alta, tytön lyhistyen alas lattialle polvilleen. Katse vajosi alas ja silmät puristettiin tiukasti kiinni. Hänen käteensä sattui.
"Päästä irti, jooko? Anna mun mennä.."
Heikko, hivenen tukahtunut ääni lausui hiljaa.

// noniin, tungin tähän väliin :---D

Brandon käveli ruokalaan tutkien paikan nopeasti siniharmailla silmäillään. Nuorukainen asettui jonoon, nappasi tarjottimelleen omenan ja lasillisen vettä - ruoka näytti sen verta epämääräiseltä, että hän jätti sen väliin kokonaan. Jalassa oli käytössä kuluneet, pojalla melkein aina olevat valkoiset adidakset, vaihteen vuoksi yllä mustat, kuluneet farkut ja valkoinen printtipaita.
Katse haki tyhjää pöytää, mutta osuikin johonkin muuhun - Hachiko Ikumoon, sekä johonkin ihme friikkiin. Asetelma ei näyttäisi niin kummalliselta, mikäli Hachi ei makaisi puoliksi maassa tuon friikkijätkän roikkuessa korppitytön käsivarressa.

Tarjotin omenoineen ja vesilaseineen unohtui lähimmän pöydän nurkalle, kun Brandon harppoi Hachin ja friikkijätkän viereen. "Tota, onko täällä joku ongelma?" kysyy vilkaistuaan ensin jätkän päästä varpaisiin ja sen jälkeen Hachin. Oli asiallista kysyä, oliko joku ongelma, mutta hentoinen Hachi roikkumassa polvillaan friikki vierellään tietäisi mitä todennäköisemmin ongelmia, isompi luontoisia sellaisia.

- oukei, se on sit minä, Jukkis, aimee? -

Tyttö oli oikeastaan hyvinkin säälittävä tapaus, mutta eipä Oscar tuota kovin vahvana ollut pitänytkään. Pieni ja viattoman oloinen, kitisi aika veikeästi. Pojasta karkasi kolkko naurahdus.
"Ja miksi sä kuvittelet, että mä haluan tehdä niin?" Ääni oli jäätävä, huvittunut ja... nälkäinen? No, eipä poika tänään suuremmin mitään ollutkan syönyt, joten yksi pikkutyttö maistuisi ihan mukavasti... Eikä sitä varmaan tarvinnut millään maustaakkaan, veren maku meni pilalle jos siihen sotki jotain ylimääräistä...

Harmaat silmät tavoittivat miespuolisen olennon. Se kysyi jotain ongelmista, Oscar nauroi. Oscar nauroi mielipuolisesti, hullua mielipuolista naurua, kuten aina nauraessaan. Oliko tuo poika tuon tytön pari? Tai olivatko ne pari? Jep, kun peukaloinen jättiläisen kanssa. Mielenkiintoinen yhdistelmä. Ja hän kun luuli jättiläisten syövän peukaloisia välipalana...
Kerrassaan omituista, mutta mitäpä se Oscaria haittasi. Hänen elämänsä kun tuppasi olemaan useinkin omituista.

"Määrittele ongelma."

Tytön silmät revähtivät auki tuon tunnistaessa tutun äänen. Hetken ajan tytön mieli kävi läpi pojan kanssa koetut hetket, tuon kohottaen tummien, kauhusta hivenen lasittuneiden silmien katseen Brandoniin. Hachi ei kyennyt sanomaan mitään, hän ei yksinkertaisesti uskaltanut sanoa mitään.

Katse kävi nopeasti friikkipojassa, joka ei kehotuksesta huolimatta ollut päästänyt irti tytön kädestä, katseen tullen lasketuksi taas alas. Aasilaispiirteisen korpitukan koko olemus tärisi hentoisesti pelosta. Hän vannoi itsekseen, ettei enää koskaan sotkisi itseään tuon.. friikkipojan kaltaisiin tyyppeihin jos tästä selviäisi..

//Diudiudiu. Ihan Hachi biisi <33 //

// jeebs pops

Brandon katsahti hivenen kulmat koholla friikkipojuun, joka nauroi mielipuolisesti niin, että koko ruokala raikui, varmaan jokaisen siellä olevan kääntyessä katsomaan, mutta kääntäen samoin tein katseensa pois – olihan toinen ehkä pelottavan näköinen jonkun mielestä, Brandonista tuo näytti nyt lähinnä sirkukselta repäistyltä pelleltä… Nuorukainen nyt oli sattunut näkemään pahempaakin.

"Sanotaanko näin, että sinä näytät ongelmalta", toteaa tyynesti, tarttuen jätkän siitä kädestä kiinni, joka piteli Hachia. "Tassu irti", sanoo kuin.. koiralle? luoden pikaisen silmäyksen Hachiin, ennen kuin kohottaa katseensa takaisin friikkiin. Okei, ei ollut ehkä hyvä idea sanoa noin, mutta se nyt vain oli livennyt huulilta. Ja tunnetusti Brandon sanoi mitä ajatteli, eikä ajatellut mitä sanoi.. Tuo jätkä kyllä näytti hivenen mielipuoliselta, vähän niin kuin jostakin psykopaattileffasta repäistyltä, että sehän saattaisi vaikka käydä käsiksi.. No, onneksi Brandon ei ihan avuton niissäkään tilanteissa ollut. Jotakin hyötyä jengielämästäkin.

- tuhmasti sanottu, Oscar puree. ;< tuhma koira kun on. Ja sitä saa viskoa niinku koiraa, mielen mukaan... -

Tyttö ei näyttänyt suuremmin reagoivan 'pelastajaansa', no eipä ollut Oscarin ongelma. Sanojen myötä harmaat silmät siristyivät. Jaa a, se olikin sitten itsetuhoinen kaveri? Ihan mielelläänhän Oscar auttaisi toisen pahaa oloa ja repisi sisälmykset pihalle. Kivaahan se vain hänestä oli. Eikä haitannut edes se, että olisi jollekulle avuksi.

Oscar murahti aggressiivisesti, kuin varoittaen. Hänelle ei kukaan pikkukovis tuohon tyyliin puhunut. Luuli itsestään mitä tahtoi, ei sen iso ego häneen uponnut. Saattoihan tuo tyttö toista sankarina pitääkin, Oscarille se oli vain riistaa riistan joukossa. Väkivaltaisesti Oscar töytäisi tytön irti itsestään ja vilautti hampaitaan pojalle nostaen uhmakkaasti leukaansa kuin villieläin. Friikkigootti suoristautui täyteen pituuteensa, ei 180 ja risat ihan kääpiö ollut.

Oscar ei luottanut niinkään raakaan voimaan vaan taktiikkaan ja hampaisiinsa. Hän tykkäsi maistaa sen, kun oli päässyt nahan läpi. Ja se ääni.. Rusahdus ja veri. Se tyydytti saalistajan.
Murahtaen Oscar yritti tarttua kiinni saaliiseen, tällä kertaa tuoho nmiespuoliseen, käsillään ja iskeä sitten hampaansa tuon nahkaan. Poika syöksähti kohti.

Tyttö ei juurikaan noteeraanut kaksikon sanoja vaan tuijotti lattiaa yrittäen koota ajatuksiaan ja itseään. Hän yritti, todella yritti, mutta se ei ollut helppoa.

Heti kun Hachiko tunsi otteen ranteestaan irtoavan, tuohon tuli liikettä. Ensimmäinen ajatus oli luontaisesti se, että hän lähtisi pakoon. Juoksisi minkä jaloistaan pääsisi niin kauas kuin pystyisi. Mutta jalat eivät kantaneet, joten tyttö peruuttikin, niin nopeasti kuin pystyi, lähellä olevan tyhjän pöydän alle, törmäillen paikallaan oleviin tuoliin ja aiheuttaen näin pientä melua. Siellä tuo kokosi itseään jonkin verran, nähden kaksikosta vain jalat.

Tummat silmät seurasivat kaksikkoa, tai noiden jalkoja, ja tyttö huudahtikin peloissaan friikin jalkojen jännittyessä ja tuon syöksähtäessä kohti Brandonia. Tarzan-mies oli vaarassa.

"Varo!"
kuului tuon huulien välistä ennen kuin Hachi edes tajusi sanoneensa mitään.

Hups.

Äskeinen ei todellakaan ollut hyvä idea. Friikkipoika näytti varsin vihaiselta, olipa tuo parisen senttiä pidempikin kuin Brandon – noh, vähän riutuneemman näköinen, jotakin tasoitusta edes... Ainakin se murisi siihen malliin, että kohta saisi ottaa jalat alleen, jos ei halunnut, että joku raajoista irtoaisi. Jotakin lohtua edes, Hachi oli ehtinyt kipittää alta pois.

Kun toinen tuli kohti, ei Brandon ehtinyt tehdä muita kun viedä kätensä eteensä ja tönäistä sillä voimalla mitä nyt sillä hetkellä sattui lähtemään ja toivoa, että friikkijätkä lentäisi vähän taaksepäin, että itse ehtisi valmistautua jos se yrittää uudestaan päälle käydä. Ainakin Brandon itse lennähti töytäyksen voimasta selälleen, kivuten mahdollisimman vikkelään ylös. Se nyt tästä vielä puuttuisikin, että jätkä kävisi käsiksi, kun hän makaisi jota kuinkin avuttomana maassa.

Oscar tiedosti tytön kiljahduksen, ja tajusi pojan väistäneen. Murina petopojasta ei lakannut, Oscar oli kuin villieläin, jota oli tökitty kepillä. Oma mokansa, että ärsytti, saakin olla muutamaa ruumiinosaa köyhempi.
Poika oli selällään ja Oscar iskun voimasta liian kaukana saaliistaan keritäkseen tuon kimppuun heikoimmassa tilassa. Harmi, mutta uuden syöksyn friikkigootti teki silti. Yritti tarrautua käsillään kiinni ja iskeä hampaansa lihaan, aivan kuten hetkeä aikaisemminkin. Ajatukset liihottivat muodostumatta lainkaan järkeviksi, ne olivat kaikkea muuta. Päällimmäisenä tietenkin verenhimo.

Pojan ajattelutavat olivat yksinkertaisia, mutta jos sellaisen käsityksen sai itse Oscarista oli pahasti väärässä. Tai ehkä jopa paremmin ilmaistuna kohtalokkaasti väärässä.

//Hyppikää Hachin yli vähän aikaa kun ei se muuta tee kun kyhjöttää siellä peloissaan :'D //

// tunge mukaan sitten, kun tyttö päästää jotakin pihinää keuhkoistaan tai jotain. :--D
Hmm no sen verran hittasin oscaria, että se purasi käteen eikä käyny tyyliin kaulaan kiinni.. D:

Tuplahups.

Nyt se iski hampaansa käteen kiinni. Kaikeksi onneksi jäykkäkouristusrokotukset olivat voimassa. Friikkihän oli oikeasti kuin koira, puri ja kaikkea. Itse asiassa aika siistiä! Eheh, okei, noin ei voinut ajatella – alkoi olla jo hitusen sairasta. Siniharmaissa silmissä oli enimmäkseen kummastusta, kun toinen käyttäytyi oikeasti elukan tavoin. "Hei, vähän miehisyyttä peliin", toteaa virnistäen. "Vaan naiset kynsii ja puree." Okei, hän alkoi olla todella sairas – tässä tilanteessa ei kuulunut virnuilla, vaan itkeä ja juosta pakoon! Edellä mainitut tosin eivät tekisi hyvää hänen imagolleen, mutta jotakin vähän järkevämpää, kuin vain virnuilla, kun toinen narskutteli kättä hyvää vauhtia poikki....

"Nonii poika, leuat irti", ärähtää lopulta tähdäten nyrkillään pojan kalloon. Jos hän nyt saisi pari kertaa poksautettua tuon päätä niin, että aivot, jos tuolla nyt sellaisia oli, heiluisivat vähän, niin ehkä se sitten tajuaisi olla käymättä kimppuun enää. Tai seuraavaksi hän ottaisi tuolin ja rämäyttäisi sillä päin näköä...

- Joo, iha hyvä <x Ei sentään kaulaan kiinni, Brandon parka.. Ja Jukkis hyppii mukaan, ku siltä tuntuu.. <;; -

Oscar onnistui saamaan otteensa toisen kädestä, upotettua siihen hampaansakin. Vaikkei pojalla muuten mitään huomattavia treenattuja lihaksia ollut, leuat olivat kovasta käytöstä hyvinkin vahvaa tekoa.
Oscarin olisi voinut tehdä mieli kertoa muutama muukin totuus naisista tuolle pojalle, mutta eipä hän puremiseltaan kerennyt. Oscar yritti pirra itsensä toisen nahasta läpi, hän lisäsi voimaa koko ajan painaen hampaitaan yhä syvempään ja syvempään.
No, siinäpä virnuili jos imago oli henkeä tärkeämpi. Typerä ihmisotus, tyttö oli sentään tajunnut karata johonkin. Hyvä sen omasta puolesta, ei Oscarkaan jaksanut välittää. Tuossa miespuolisessa olisi huomattavasti enemmän verta kun siinä kääpiössä.

Nyrkki kalahti Oscaria päähän. Poika ei tehnyt mitään irrottaakseen otettaan, puristi vain sormensa väkivaltaisemmin kiinni toisen käsivarteen. Upotti kyntensä lihaan, kun ei muutakaan keinoa keksinyt pysyäkseen kiinni.