Dream

Brandonin nyrkki kopsahti, suhteellisen voimakkaasti, toisen päähän, mutta tuo ei näyttänyt reagoivan ei niin mitenkään. Puri vain entistä enemmän, ja seuraavaksi jätkä tunsikin kätensä vuotavan verta. Aijai, ensi kerralla pysyn tällaisista erossa, miettii itsekseen, pohtien samalla, millä helvetin keinolla tuon friikin saisi kädestä kiinni. Sehän oli kuin liimattu siihen, joku hemmetin verenjuojamonsteri, joka ei ilmeisesti päästäisi irti, kun vereen makuun päästäisi. Eheh, mihin liemeen hän olikaan itsensä sotkenut..

Siniharmaat silmät vilkaisivat pikaisesti ruokalaa, jossa suurin osa ihmisistä näytti katsovan joko kiinnostuneena tai pelokkaana kaksikkoa, pari nörttiä näytti kipittävän ulos ruokalasta ja muutama urheilijapoika nakkeli rahoja kasaan pöydälle – löivätkö ne helvetti vetoa? Varsin typerää sakkia.
Huokaisten siirsi katseensa takaisin vaaleahiuksiseen friikkiin, joka riippui edelleen kädessä kiinni. Uusi isku tähdättiin, tällä kertaa hitusen enemmän ohimoon päin.

Veren maku valloitti Oscarin makuhermot, hänelle koko ruokala tuoksui nyt rautaiselta, veriseltä. Kieli lipoi hurmetta hampaiden silti irtoamatta pojan nahasta. Friikki oli päättänyt pysyä kiinni, oli miten oli ja teki toinen mitä ikinä keksikään.
Ja se löi, todella mielikuvituksellista! No, kai perinteiset keinot vain toimivat parhaiten. Todellisuus alkoi hieman hoippua ja Oscar puristi silmänsä kiinni saadakseen tajuntansa pysymään. Sitä hän ei menettänyt, vaikka otsassa varmasti olisikin kohta oikein mukava kuhmu. Oscarin oli pakko irrottaa hampaansa ja kavahtaa hieman taaemmas.

Hän tuskin näytti yhtään sen tervejärkisemmältä nyt, kun silmät kiiluivat himosta ja huulilla maistui veri, joka pieninä noroina valui alas leukaapitkin. Ja sitä samaista verta valui myös tuon toisen pojan käsivarresta. Lattialle, kuin hukkaan. Mitä tuhlausta. Oscar murisi jälleen, mulkoili pahasti toista. Hän oli jo unohtanut, miksi tuo poika otti häntä päähän. Hän muisti vain sen, että tahtoi upottaa hampaansa uudemman kerran toisen nahkaan. Veri oli hyvää, ei lainkaan laihan oloista, kuten hänen omansa. No, toinen varmaan söikin välillä 'normaalia' ruokaa.

Brandonin kaikeksi onneksi friikkijätkä päästi irti toisen iskun jälkeen, tosin, nyt se näytti friikimmältä mitä äsken, jos vain mahdollista. Suupielistä valui verta, hänen omaa vertaan, ja se näytti varsin... verenhimoiselta. Katsahtaa kättään, jossa näytti olevan haava, joka tihkutti hyvää vauhtia verta ruokalan lattialle. Ja sen tietenkin Brandon siivoaisi, kukapa muukaan, kun tuollainen friikkijätkä vähän sähähtäisi opettajille, nuo luikkisivat häntä koipien välissä karkuun. Uskomatonta.

Vielä ehjänä oleva käsi kulki reikäisen käden haavan päälle, puristaen sitä hivenen. Tyypillistä hänen tuuriaan, että hän oli juuri sinä päivänä sattunut laittamaan valkean t-paidan. Ei kuitenkaan auttanut itkeä vaatekappaleiden perään, niitä saisi uusia. Jos hän taas vuotaisi kuiviin... no, tuo pahainen friikkipiski saisi jotakin murkinaa kupunsa alle, ehkä tuosta vähän lihoisi ja lihaksia tulisi, tuommoinen ruikula kun nyt oli.

Oscar tuijotti hullun katsella pojan suuntaan. Hänen oli niin nälkä... Friikkigootti nuolaisi verta huuliltaan ja kyyristyi ponnistaakseen uudelleen toisen kimppuun, mutta sen esti varma käsi, joka tarttui kiinni niskasta. Muristen uhkaavammin Oscar kääntyi tulokkaan suuntaan vain rauhoittuakseen hitusen.

"Hyvä poika", Maddox hymähti vaisusti ja laski serkkunsa irti. Hän oli varma, ettei tuo kävisi kenenkään kimppuun hänen läsnäollessaan. Oscar sentään piti Maddoxia laumassaan korkeassa asemassa. Harjaspoitsun katse kääntyi haavoittuneeseen.
"Brandon Moore, sinuna varoisin hieman. Friikit ovat oikeasti vaarallisia, toisin kuin te pikkurikolliset.." Ox haraisi mustaa pystyyn tupeerattua pehkoaan.
"Ja toiseksi kävisin näyttämässä tuota kättä terveydenhoitajalla", poika julisti osoittaen sormellaan verta vuotavaan kohtaan, jota Brandon piteli toisella kädellään.

- Kyllä Smithin pojilla tosiaankin ON pakkomielle usuttaa kaikki terveydenhoitajalle! x> Ivanilla ja Maddoxilla sanallisesti ja Oscarilla hampaillaan... -

Nuorukainen kohotti kulmiaan, kun friikkijätkä rauhoittui, kun jätkä, jonka Brandon tunnisti Maddox Smithiksi. Siispä tuo valkeapäinen, verenhimoinen piski oli mitä ilmeisimmin Oscar, tai ainakin näin Brandon oletti. Olihan hän kuullut tästä vähintäänkin persoonallisesta Smithin perheestä, tai suvusta, miten vain. Mikä sukukokous se tännekin nyt kerääntyy... miettii pyöräyttäen silmiään.

"Ai, minunko syytä tämä nyt sitten onkin?" kysyy viileästi, siniharmaiden silmien kuvastaessa lähinnä jäätä noiden kahden päälle, varsinkin sen blondin. "Se, että piski käy käteen kiinni?" Iva tihkui väkisinkin pojan sanojen läpi, vaikka tuo yritti tasata tunteitaan, vaikka mieli olisi tehnyt vain kalauttaa tuolta toiselta taju kankaalle... Toisaalta, pitäisi varmaan olla kiitollinen tuolle kiinanharjakoirajätkälle, hän olisi ehkä jäänyt kätensä takia tuota verirakkia vastaan alakynteen.. Mutta vain ehkä.

Valkea t-paita värjäytyi punaiseksi, laidasta tipahteli hiljalleen veripisaroita ruokalan vaalealle lattialle. Ja pitikö tuo nyt häntä ihan typeränä, että hän odottaisi, että saisi ties minkä vesikauhutaudin tuolta jätkältä..? Tuskinpa nyt sentään.

Maddox tuhahti. No, tuota ei kyllä voinut sanoa lainkaan kiitollisuudeksi, mutta mitäpä muutakaan noilta isoegoisilta pahiksilta voisi olettaa?!
"Mä en tainnut sanoa ihan niin. Ja piski näyttää harvemmin noin verenhimoiselta ärsyttämättä", Maddox ilmaisi mielipiteensä. Jos Brandon ei osaisi lopettaa ajoissa niin hän kyllä mielellään päästäisi Oscarin takaisin tuon kimppuun.

"Oscar, mene pesemään naamas ja kipitä tiehesi siitä. Pure terveystiedon opettajaa, jos törmäät siihen." Maddox oli jälleen saanut jostain helvetin pistokokeesta hylätyn. Hittoako hän sille mahtoi, että se äijä vihasi häntä?
Blondi liukeni paikalta saadessaan käskyn ylemmältä taholta, Maddox taas riisui mustan hupparin päältään ja heitti sen kohti Brandonia.

"Sido se, tuo tietää kyllä miten poraa itsensä nahasta läpi. Se on kasvanut kahden kaukasian paimenkoiran kanssa, ja ne ei ole mitenkään pieniä otuksia", Maddox virnisti. Hänestä se oli huvittava ajatus, vaikka osin näyttikin pitävän paikkansa.

Brandon kohautti olkiaan Maddoxin sanoille. Kaipa tuo sitten oli oikeassa, vaikka eihän hän ollut mitään sanonut tai tehnyt… Ainakaan omasta mielestään. "Sen kai siitä saa, kun yrittää leikkiä ritaria.... " mutisee hiljaa itselleen, luoden pikaisen silmäyksen ruokalaan. Hachi näytti kadonneen jäljettömiin... No jaa, tytölle olisi varmaan käynyt paremmin kuin hänelle itselleen.

Huppari napattiin ilmasta kiinni, Brandonin kiepauttaessa sen tottuneesti kätensä ympärille. Olihan hän paikkaillut itseään useammin, ei kyllä koskaan ennen tuollaisten verenhimoisten piskien jäljiltä. Ai niin, Oscarhan se nimi oli. Niinpä tietysti.
"Kiitti", toteaa kiristäessään hupparin hihat solmulle. Kestäisi ainakin sen aikaa, että hän ehtisi käydä näyttämässä sitä jollekin, ei kyllä ainakaan koulun terveydenhoitajalle, se akka ei ymmärtänyt mistään mitään... Kevin tekisi samat asiat paljon helpommin ja vähemmällä vaivalla. Tosin veli ei varmaan ilahtuisi, kun hän tulisi jälleen paikattavaksi. No, eipä sen niin väliä, olihan tuo itsekin kieritetty jos jonkinmoisiin kääreisiin kun jutut olivat menneet vähän överiksi.

Jossakin vaiheessa tyttö oli painanut niin korvansa kuin silmänsäkin kiinni. Hän ei enää tärissyt, mutta ei kestänyt kuulla kuinka se friikki ja Tarzan-mies tappelivat. Ei sillä, hän olisi tahtonut mennä väliin, mutta mitä hän olisi voinut muka tehdä? Nakata sitä blondia kengällä johonkin ja juosta sitten karkuun?

Tyttö raotti varovasti toista silmäänsä, huomaten nyt toisten jalkojen, nimittäin sen friikin, muuttuneen erilaisiksi. Ei sillä ollut tuollaisia kenkiä tai housuja… Korpintukkainen neitokainen mutristi huultaan, siirtäen katseensa Brandonin jalkoihin, huomaten tuon edessä jotakin.. punaista? Tyttö henkäisi pöydän alla terävästi, hän tiesi liiankin hyvin mitä tuo oli, ja suoristi nopeasti ryhtinsä, mikä oli virhe, sillä tuo iski päänsä yläpuolellaan olevaan pöytään, niin että koko hökötys tärähti. Aasialaispiirteisen tytön piilopaikasta kuului sellainen kirosanojen liuta niin koreaksi kuin ihan englanniksikin, että monet äidit olisivat varmasti peittäneet vähän isommiltakin lapsiltaan korvat ja silmät. Hachi itse painui kyyryyn sadatellen vieläkin hiljaisella äänellä samalla kun painoi kipeää kohtaa päässään. Silmissä oli sumennut hetkeksi, mutta nyt näytti jo kirkkaammalta.

Tyttö työnsi tuoleja hivenen pois edestä samalla kun kömpi piilostaan, katseen jumittuessa nyt tuohon toiseen, uuteen poikaan, tytön käden, joka hieroi päätä, jääden paikalleen, huulten raottuessa hivenen ja silmien suuretessa. Kuka tuo oikein oli? Näytti pelottavalta..

Hiljaa lausutut sanat saivat Maddoxin hymähtämään, ei hän niitä viitsinyt kommentoida. Jos olisi, niin varmaankin olisi tullut todettua jotain typerää, kuten 'sitä se rakkaus teettää'.
"Ei mitään, vanha paita. Tästä on tullu jonkunlainen velvollisuus. Tai pakko mun varmaan on aina väliin tulla, kun edes Ivan tunnu saavan Oscaria oikeasti kuriin. Näytä edes yrittävän..." Maddox kohautti olkiaan. Oscar oli vain pokémonia pelaava pikkupoika, jolle kukaan ei uskaltanut sanoa ei. Ja kun Maddox uskalsi, niin se pentu tuntui vain palvovan häntä.

Huomio ryöstäytyi kolahdukseen ja kiroilevaan pöytään. Tai pöytä tuskin sanoi yhtään mitään, vaan joku sen alla. Kulma kohosi hieman, epäuskoinen naurahdus karkasi tuon huulilta. Oscar näytti kylvävän kaaosta sitten oikein kunnolla. Olihan se kieltämättä jopa pelottava omalla suloisella tavallaan. No, sitä suloisuutta moni tuskin osasi nähdä.
Pöydän alta esiin kömpi tyttö, joka katseli häntä peoissaan. No, sen varmaan pystyi antamaan anteeksi tuolle. Näytti niin pikkutytöltä.
"Eli, ritarin prinsessa karkasi pöydän alle", virnistys, "Mä olen Maddox, enkä pure. Toisin kuin eräät..."
Päällään poika nyökkäsi hieman kohti Brandonin kättä. Oscar oli melko kuriton tapaus.

Brandon kohotti hivenen kulmaansa, kohottaen samalla kättään siirtääkseen hiuksiaan syrjempään, mutta samalla tuo tajusi toisenkin käden olevan yltä päältä veressä, joten jätkä unohti koko ajatuksen keskittyen vain kietaisemaan Maddoxin hupparista itselleen kantositeen. Kelpaisi kyllä siihen saakka, kunnes jotakin järkevämpää saisi kehiteltyä. Opettajat varmaan päästäisivät hänet kotiinkin ja sen sellaista... Ihan kätevää oikeastaan.

Nuorukaisen huomio kääntyi pöytään, jonka alta kuului muksahdus ja epäilyttävän tutun kuuloinen sadattelu ryöppy. Vastahan tuo sama litania oli vähän aikaa sitten kuultu.... Hachi saisi tätä menoa itselleen jonkun aivovamman, kun koko ajan nirhasi päätään johonkin. Huokaus karkasi tuon huulilta, kun Brandon kääntyi katsomaan tyttöä.
Korppityttö näytti varsin säikähtäneeltä, ei kyllä mikään ihme, jos otettiin huomioon, että ruokalaan putkahteli friikkien peräänkin friikkejä... Maddoxia ei kyllä friikiksi voinut laskea, ihan reilu jätkä kun tarkemmin rupesi ajattelemaan. Brandon vilkaisi syrjäkarein rokkaria toinen kulma koholla, katseessa hieman pisteliäs sävy. No, antaa olla, heitelköön vitsejä jos siltä tuntui.

Tummat silmät räpsähtivät, tytön pudistaen hiljaa päätään, siinä tuntuvassa kivusta huolimatta. Vai hän oli muka prinsessa… Hachi oli kaukana prinsessasta. Hän oli liian poikamainen, liian pentumainen ja liian ruma prinsessaksi. Prinsessat olivat kauniita ja ihania. Hoikkia ja muodokkaita. Kilttejä ja omasivat vaaleat kutrit sekä siniset silmät. Hachi oli niin kaukana sellaisesta kuin ihminen pystyi vain olemaan.
”Ei prinsessa, ei ees keiju. Oikeestaan joku menninkäinen vaan, haha”
tyttö ei voinut olla tokaisematta, virnistäen pehmoisesti, mutta varovaisesti sanojensa lopuksi.

Sitten huomio kiinnittyi tuon ihan ok-tyypiltä vaikuttavan kundin sanojen mukana toiseen kundiin, joka näytti olevan haavoittunut, tytön henkäistessä ja syöksähtäen Brandonin luo, tummien silmien katse kävi maassa olevassa veressä, toisen verisissä kädessä ja olemuksessa, korpintukkaisen tytön, kostuneiden, tummien silmien noustessa kundin siniharmaisiin. Tytön alahuuli väpätti hivenen ja koko hento olemus värähti.

”…anteeksi…”
Ääni oli tuskin kuiskausta kuuluvampi. Hänestä tuntui pahalta, niin pahalta kun Hachi oli typeränä painunut piiloon eikä ollut tullut estämään sitä toista poikaa. Ja nyt Tarzan-mies oli loukkaantunut, hänen takiaan.. Se sattui..

Maddox nauroi tytön toteamukselle. Vai menninkäinen... Unissaan varmaan. Katse haki taas tuohon Oscarin uhriksi joutuneeseen poikaan. Huppari sai kyllä riittää, Mötley Crüen suhteellisen uutta mustaa paitaansa hän ei Oscarin tähden uhraisi. Brandon saisi pärjätä niillä avuilla mitä nyt oli oakseen saanut.
Maddox seurasi nyt taasen katseellaan tytön olemuksen muutoksia. Suloista, aika koominen pari sinänsä. Toinen avuttomalta vaikuttava ja sitten toinen pahiksiin kuuluva... Oikeastaan olisi ihan mielenkiintoista tietää mitä oli kerennyt tapahtua ennen hänen tuloaan...

Rokkarin kulma kohosi hivenen tytön pahoitellessa. Ja mitähän tuo muka oli tehnyt? Ihan kuin olisi ollut tytön syy, että Brandon oli haavoittunut. Ja tyhmpikin tajusi, että pohjimmiltaan vika oli kyllä Oscarissa.
Mutta kuka friikkigoottia sitten oli häirinnyt tai ärsyttänyt, sitä Ox ei tiennyt.

"Eihän se nyt varmaan sun syys ole, että pentu tykkää purra. Oscar on aina ollut sellanen, sille pitää vaan osata pistää raja. Ja siinäkin on omat haasteensa..."

Brandon käänsi katseensa Maddoxista Hachiin, joka oli hetkessä hänen edessään ja näytti siltä, että tyttö hetkenä minä hyvänsä purskahtaisi itkuun. Jätkä katsoi Hachia alaspäin, siniharmaiden silmien katse oli hieman välttävä, kun toinen kulmaansa kohottaen kysyi: "Ja mikähän tässä nyt oli sinun syytäsi?" Sanat lausuttiin hieman kyllästyneellä äänensävyllä, mutta oikeastaan oli ihan suloista, että korppityttö välitti hänen kunnostaan niin paljon.

Nyökäyttää päätään rokkarijätkää kohti, joka sai juuri puheenvuoronsa loppuun. "Jätkä puhuu asiaa", toteaa nyökäten hyväksyvästi. Toden totta, ihan fiksun oloinen kundi. Pyyhkäisee veristä kättään pikaisesti mustaan huppariin, kiristäen sitten rintansa kohdalle sidottuja hihoja tiukemmin solmulle.

”Mutta mä…”
Tytön tummat, silmät kävivät molemmissa kundeissa, päätyen kuitenkin jäämään hetkeksi Maddoxiin, tytön hymyillessä heikosti ja pyyhkäistessä silmiään samalla kun nyökkäsi pienesti, kiitokseksi.

Katse kääntyi taas Brandoniin.
”Kaikki, kun jos mä en olis koskaan saanu päähäni tulla tänään tänne tai kävellä sen ohi kun se istu tuolla niiden pöydällä niin sun käsi ei olis nyt pakettikunnossa… Tai jos mä en olis jääny paikalleni kun se alko seuraa mua niin sitten….”
Tyttö hiljeni, mutristi hivenen huuliaan ja käänsi katseensa lattiaan, tuijottaen jalkojaan. Brandon ei kuulostanut kamalan ilahtuneelta kun tuo puhui hänelle. Ehkä se.. vihasi häntä kun käsi oli nyt tuollaisessa kunnossa ja… ehkä se ei enää koskaan puhunut hänelle..

Tuntui kuin ilma tytön ympärillä, yhdessä tuon hennon olennon olemuksen kanssa muuttuisivat synkemmäksi ja mustemmaksi. Mutta kun hän ei halunnut, että tuo kundi vihaisi häntä ja.. Ehkä hänen pitäisi vaan häipyä ennen kuin menettäisi otteen itsestään ja puhkeaisi itkemään tässä noiden kahden kundin seurassa ja keskellä ruokalaa.

- Maddox lähtee nyt, mutta jatkakaa ihmeessä peliä keskenänne <'x sekavaa tekstiä, ajatus ei toimi nyt... -

Tyttö todella näytti syyttävän itseään kaikista, Maddox pudisti vain pienesti päätään. Eihän se liittynyt tuohon tylleröön millään tapaa, ettei Oscar käyttäytynyt kuten muut oppilaat. Oscar oli kuin eläin, ajattelu tapaakin voitiin verrata eläimen vietteihin.
Tyttö tuntui selittävän kaiken Brandonin puremahaavasta omille niskoilleen.

"Oscar on sellainen, ei se sun vikas ole, että se valitsee uhrinsa satunnaisista ohikulkijoista. Älä nyt syytä itsees, ei Brandon kuole. Se on jo iso mies, kyllä sen pitäis yks puremahaava kestää." Maddox kääntyi taas Barndoniin päin. "Jos tulehtuu niin menet terkkarille tai sairaalaan. Kyllä sä sen varmaan olisit sanomattakin osannut tehdä, mutta ihan varmuudeks", Ox virnisti leveästi. Ja venytti niskaansa.

"Mun pitäis mennä vähän niinku nyt. Ei saa antaa naisten odottaa tai siihen suuntaan." Maddox naurahti ja kääntyi kannoillaa marssiakseen ulos ruokalan ovista. Ivanille myöhästymisen voisi kepeästi selittää Oscarin toilailuna, mutta jostain syystä Ox ei tahtonut syyttää kaikesta aina serkkupoikia. Kai se oli vastuuta tai jotain. Vai oliko vastuuta muka ottaa syyt omille niskoilleen?

Brandon katseli Hachia alaspäin, huokaisten hivenen turhautuneena. "... Ja mä en seisois tässä, jos mun isä ei ois laittanu äitiä paksuksi", heittää hymyillen vinosti, naurahtaen vielä enemmän tai vähemmän kepeästi perään. Korppityttö oli uskomattoman hyvä syytämään kaiken sonnan omaan niskaansa, vaikkei tuon syytä nyt mikään ollut. Eikä hän edes ollut kuoleman vaarassa, joten ei paniikkia tai itsensä syyttelyä.

Maddoxin ilmoittaessa lähtevänsä nuorukainen nyökkäsi, kyllähän hän nyt sen verran älysi, että tulehduksen sattuessa kannattaisi luikkia sairaalaan tai jonnekin ja pikaisesti sittenkin. Siniharmaat silmät seurasivat hetken loittonevaa harjasjätkää, ennen kuin kääntyivät hitaasti takaisin edessä seisovaan tyttöön, joka näytti sillä hetkellä pienemmältä ja synkemmältä kuin koskaan.

Jätkä työnsi ehjän kätensä farkkujen taskuun, kallistaen hivenen päätään. "Ihan totta, ei se ole sun syysi", sanoo hiljaa, silmien edelleen pysyessä aasialaispiirteisessä tytössä, mutta pian ne unohtuivat tuijottamaan ruokalan vaaleanturkooseja seiniä. Käsi lipui housujen taskusta haromaan ruskeita hiuksia, palaten samalla tavalla takaisin taskuun.

Hachi ei irrottanut katsettaan lattiasta tai reagoinut mitenkään Maddoxin sanoihin saatikka tuon paikalta poistumiseen. Tytön hartiat lysähtivät enemmän kasaan ja tuo näytti pienentyneen entisestään, taistellen itkua vastaan. Hän inhosi itseään.

Äkkiä tyttö kuitenkin rekisteröi Brandonin sanat, tuon nostaen tummien silmien katseen toisen kasvoihin. Katse oli jotenkin eksynyt, kärsinyt ja näytti siltä, että pikkuruinen korpintukkainen neitokainen purskahtaisi itkuun hetkenä minä hyvänsä. Tyttö vei tiukkaan nyrkkiin puristetun kätensä sydämensä päälle vain todetakseen, että se löi yhä.
”Onpas! Se on mun vika!”
Ääni värisi hivenen, tytön pitäessä kuitenkin itsensä kurissa. Hän ei itkisi, ei nyt ei tässä.

Katse kääntyi taas lattiaan.
”Anteeksi.. Mä en halua, että sä.. vihaat mua.. ”

Turhautunut huokaus karkasi pojan huulilta, tuon tuijottaessa Hachin vetistyneisiin silmiin. Miten tuon päähän saisi taottua, että tämä ei ollut hänen syytään? ... Tai ehkä se takominen pitäisi jättää välistä, neitokainen kun kolhi päätään jo niin usein, että ennen keski-ikää sillä olisi jonkin sortin aivohalvaus.

Uusi, turhautunut huokaus, ennen kuin Brandon kohotti tytön leuan ylöspäin, jotta saattoi katsoa tätä suoraan silmiin. "Kohta yksi: se ei ollut sinun syysi. Ja kohta kaksi: minä en vihaa sinua", sanottiin hitaasti, kuin yrittäen selittää pikkulapselle minkä takia tuo ei saanut kaupassa ottaa mitä tahansa tavaroita taskuunsa. Oli naurettavaa, sanan todellisessa merkityksessä, että Hachin mielestä oli tuon syytä, että hänen kädessään oli reikä. Ja vielä sanoi, että ei haluaisi, että hän vihaisi tuota.

"Meneekö perille, vai tavutanko?" kysyttiin vielä naurahduksen kera. Jätkä siirsi pikaisesti toisen korpinmustia hiuksia kasvojen edestä, pitäen siniharmaat silmänsä toisen tummissa. "... Äläkä itke", todettiin vielä, nyt hiljaisemmin, rauhoittavammin, ilman ripaustakaan huvittuneisuutta, mikä oli jo melko harvinaista, kun kyse sentään oli Brandon Mooresta.

Tyttö mutristi suutaan, räpytellen silmiään turhautuneena. Hän ei tahtonut itkeä, mutta silmiä kirveli siihen malliin, että kohta hän itkisi. Korpintukkaisen sitten tuntiessa toisen sormet leuallaan, tuo ei vastustellut vaan kohotti tummien silmien katseen toisen siniharmaisiin. Huulet raottuivat hieman ja silmät suurenivat toisen sanojen myötä. Tyttö nielaisi ja nyökäytti päätään. Kai se meni perille…

Brandonin siirtäessä Hachin hiuksia ojennukseen tyttö pakotti huulilleen pirteähkön hymyn, huulten vavahtaessa kuitenkin hivenen.
”Yosh! En mä itke!”
Sanottiin, tytön suoristaessa kasaan valahtaneen ryhtinsä.
Hetken aikaa tytön katse harhaili toisen silmissä ja kasvoissa, sen etsien tuon purrun käden. Tytön kulmakarvojen rypistyessä hivenen ja tuon katseen käydessä nopeasti kundin silmissä, sen palaten käteen ja sitten taas silmiin.
”..mutta voinko mä edes puhdistaa ton.. Niin kun sä sillon viimeks puhdistit mun haavan..?”
Tummien silmien katse muuttui anovaksi. Niin! Hän todella tahtoi hyvittää tekonsa.

Itkuiset silmät kyllä kielivät kaikesta muusta kuin siitä, ettei toinen itkenyt. Eihän se itkenyt, mutta oli itkemässä ainakin… No, tunteenpurkauksien selvittely ei ollut Brandonin vahvinta alaa, joten hänelle kyllä sopi paremmin kuin hyvin, ettei Hachi itkisi. Pieni naurahdus karkasi pojan huulten välistä, ainakin se nyt vähän piristyi. Tytön leuka vapautettiin, käden laskeutuessa kylkeä vasten. Hän oli nyt jo aika varma siitä, että Korppityttö uskoi. Tai ainakin uskoi ulkoisesti, sisäisesti välttämättä ei, mutta... Eipä hän kummempaa voinut enää oikeastaan tehdä. Jos toinen uskoi vakaasti kaiken olevan omaa syytään, mitäpä hän sille voisi. Ei tuota voinut pakottaa vaihtamaan mielipidettään.

Tytön kysymys haavan puhdistamista koskien sai nuorukaisen kohottamaan hivenen toista kulmaansa. Lopulta tuo kuitenkin antoi kasvojensa rentoutua, virneen kohotessa niille. "Jos välttämättä haluat", vastattiin sitten. Mitä hän estelemään, ilmeisesti se halusi nyt hyvittää viime kerran tai jotain sen suuntaista. "... Kuljetatko sä aina desinfiointiainetta mukana?" kysyttiin sitten jo hivenen kovaäänisemmän naurahduksen kera. Olisi mukavampaa, jos Hachikin hymyilisi, eikä olisi itkuissa silmin. Eihän tässä ollut mitään itkettävää! Vitsi tosin ontui, ja pahasti, mutta sitä ei Brandon itselleen myöntänyt. Ihan hyvä juttuhan se oli... eh.

”Kyllä mä haluan..”
Tummien silmien katse pidettiin toisen silmissä, Hachin pyyhkäistessä ohimennen silmiään toisella kädellä, toisen käden pysyen nyrkkiin suljettuna sydämen päällä. Se hakkasi niin hennosti, mutta eläväisesti.

Pilke silmissä syveni hivenen kundin lausuessa puujalka vitsinsä, joka jäi leijumaan ilmaan, sen saadessa kuitenkin aidon hymyn käväisemään huulilla. Hymyn, joka kirkasti kasvoja, pyyhkien pois äskeisen tunnepurkauksen jälkiä. Hän kyllä palaisi ennalleen. Hachi koki ajoittain pieniä henkisiä kolhuja ja tyttö oli muutenkin herkkä itkemään, sen olematta äskettäin kovinkaan kaukana, mutta nyt tuntui jo paljon paremmalta.
”Itseasiassa, pidän. Siis tiedäthän sä mut. Mä kolhin itteäni ja sähellän joka päivä, niin vois terkkari vähän ihmetellä jos mä joka päivä kävisin siellä paikkuuttamassa itteäni”
Tyttö hymyili aurinkoisesti kundille, sillä hän ei nyt ihan täysin valehdellutkaan. Hänellä oli tosiaan mukana puhdistusainetta kun tyttö oli aamulla kompuroinut sen lautansa kanssa ja satuttanut polvensa. Aamulla haavaa ei oltu ehditty puhdistaa vaan Hachi oli lätkäissyt nopeasti laastarin haavalle ja oli päättänyt puhdistaa haavan sitten joskus koulussa, mutta oli unohtanut.

// pitäisköhän mennä nukkumaan, luin että "puristi sydäntään käsissään" ... Olin vähän että woot :--D

Korppityttö näytti kirkastuvan ja heräävän henkiin, kaikeksi onneksi. Hänen loistava vitsinsä oli tehonnut. Sarkastinen huomautus pojan päässä totesi, että 'vitsi' oli ollut surkea, mutta Brandon ei jaksanut nyt kuunnella sitä. "Ah tosiaan", pääsi tuon huulilta, kun neitokainen ilmoitti, että hän piti kuin pitikin desinfiointiainetta mukanaan. Oli varmaan vain ihan hyvä, että tytöllä oli oma pullo mukana, muutenhan terveydenhoitajan varastot olisivat aina lopussa. "Hachi-vastaanotto" olisi kätevä idea, tyttö kun taisi olla enemmän kuin hivenen onnettomuusaltis. Veti onnettomuuksia puoleensa kuin magneetti. Ja ongelmia, lisättiin vielä listaan tuon mielessä välähtäessä kuva raivotautisesta Oscar Smithistä. Täysin Hachin tapaista törmätä tuohon rakkiin.

Ainakin Hachin päivä näytti piristyneen, sillä tyttö toden totta hymyili. Onneksi tuo näytti kuuluvan niihin, joiden mielialat vaihtelivat melko nopeasti, ettei tarvinnut odottaa kahta päivää, että tuosta saisi edes pienen, epämääräisesti värisevän hymyn puristettua ulos.

Hachi mutristi suutaan kun kundi näytti taas vaipuvan ajatuksiinsa. Hän tyytyi tuijottamaan toista kasvoihin, irvistäen niille muutamalle, jotka vielä mielenkiinnolla seurasivat kaksikon välillä tapahtuvaa kanssakäymistä. Tyttö kiersi nopeasti toisen taakse, asettaen hellästi kundin alaselälle ja pukaten tuota sitten liikkeelle.

”heeeiihhh, mennään nyt, ku noi kaikki kyylää kun oltais jotain saaliita tai rottia… tai jotain…”
tyttö mutisi, työntäen toista eteenpäin kohti ovea, josta pääsisi ulos ruokalasta. Heidän pitäisi kävellä sille yhdelle käytävälle jossa hänen kaappinsa olisi tai sitten hän kävisi sen puhdistusaineen tänne jajaja…

Brandon havahtui tytön pukkaukseen, vilkaisten tuota silmissä hivenen tutkiva katse. "Joo-o", tyytyy vastaamaan, luoden pikaisen silmäyksen ympärilleen. Suurin osa porukasta oli kääntynyt porukkansa ja/tai ruokansa puoleen ja syventynyt niihin, mutta osa tuijotti heitä vieläkin kuin... nälkiintyneet leijonat tai jotain sen suuntaista. Eivät tosin näyttäneet yhtä vaikuttavilta, mitä leijona olisi näyttänyt. Nuorukainen siristi silmiään, naurahtaen tuijottelijoille viiläesti, lähinnä itsekseen, ennen kuin suuntasi ulos ruokalasta.

"No missähän se sun lääkärinkaappis mahtaa olla?" kysyy kun ruokalasta oltiin pois päästy, luoden vilkaisun päätä lyhempään Hachiin. Hän lähtisi joka tapauksessa kotiin, kunhan olisi ollut sen verran Korppitytölle mieliksi, että antaisi tuon puhdistaa kätensä. Opettajat antaisivat hänen ilomielin kadota luokasta vahvasti vereltä haisevassa paidassaan, joka oli kyllä myös yltä päältä punaiseksi värjäytynyt. Maddoxin antama musta huppari oli tainnut hivenen estää verenvuotoa, onneksi se sentään oli musta, ei näyttänyt niin kamalalta kuin valkoinen t-paita...

Hachi vilkaisi tummilla silmillään Brandonin olemusta.. jossa ei oikein ollut kehuttavaa. Siis totta kai kundi oli yhtä ihana ja komea kuin aikaisemmin, ja mistä lähtien hän oli ajatellut noin? Tyttö pudisti itsekseen päätään saadakseen liian lämpimät ajatukset pois päästään. Ajatukset jotka kipriskelivät mukavasti mahassa. Perhosia. Mistä lähtien hän oli tuntenut niiden havinan mahassaan.
Menkää pois!

Tummat silmät muuttuivat päättäväisemmiksi ja tyttö päätti keskittää ajatuksensa pelastetaan-Brandonin-käsi operaatioonsa. Niin! Nyt ei ollut aikaa muulle.
”Tuolla! Ihan lähellä!”
Tyttö hihkaisi ehkä liiankin pirteästi ja puikkelehti niiden muutaman ihmisen lomitse joita käytävällä oli ja hengitti. Lähes kaikki olivat tyttöä ainakin puolta päätä pidempiä ja… paljon nätimpiä sekä.. kehittyneempiä kuin hän jos nyt tytöistä puhuttiin.
Hachin pysähtyen jonkin matkaa käveltyään kaappirivistön luo, kaivaen avaimet taskustaan. Tuo nousi katseensa Branodoniin samalla kun avasi kaappinsa ja irvisti.
”..mä en kai saisi pitää mitään tälläsiä mukanani kun ne voidaan takavarikoida..”