You wanna step into my world /s.

/ Kaksosten koti. Sikko ft. lips /

Shou käveli sateen kostuttamaa soratien reunaa liioitellun hitaasti kohti kauempana siintävää kaksikerroksista omakotitaloa, se kohosi edessä kaikkea muuta paitsi kutsuvana. Päällisin puolin talo oli tietysti ihan normaali eikä siinä mitään, Roy ei vain millään olisi jaksanut sisällä odottavaa nuhdesaarnaa myöhästyisestä ja tupakanhajusta, saati sitten perhepäivällistä joka tuppasi olemaan aina vain edellistä kiusallisempi.
Alitajuisesti poika varmasti toivoi, että jos hän käveli tarpeeksi sade ehtisi tulla ja viedä ympärillä leijuvan ja vaatteisiin takertuneen tupakansavun pois hyvissä ajoin, sähkökatko puolestaan saisi kellot seisahtumaan jolloin ei hän olisi niin pahasti myöhässäkään. Ei Shou tarkoituksella ollut reilua kolmea varttia myöhässä, mitä hän sille mahtoi, että oli joutunut kävelemään ostamaan tupakkaa keskustasta? Nikotiinintarve ei paljon kelloja katsellut eikä ilkeä päänsärky pysynyt poissa vain perhepäivällisen takia, ja jos hän olisi jättänyt tupakan pois olisi Ryan koko päivällisen ajan kuittaillut asian tajutessaan jolloin Roy olisi joutunut selittelemään tekemisiään. Eikä hän tosiaankaan tehnyt sitä mielellään. Poika piti suunsa mieluusti vain kiinni eikä hän tuntenut oikeastaan tarvetta selitelläkkään omaa käytöstään tai muutakaan, nyt rahalle oli kuitenkin käyttöä eikä Shoulla tosiaankaan ollut varaa riskeerata adoptiovanhempien syytämiä ilmaisia rahavirtoja vain sen takia, että oli polttanut yhden tupakan.

Perheessä asuminen, ja sen jäsenenä olo (tai jäsenen veljenä olo Royn mielestä ennemminkin), asetti luonnollisesti joitain rajoja, vanhemmat olivat tehneet hyvin selväksi, että viina, tupakka ja kaikenlaiset päihteet olivat pannassa niin kauan kun mieli pitää katon pään päällä ja ruoan pöydässä. Ei siis auttanut muu kun lähteä kadulle tai salailla ja ottaa feikkihymy kasvoilla rahaa vastaan. Shou oli toistaiseksi pitäytynyt jälkimmäisessä vaihtoehdossa, jos Lip ei olisi mieluusti pysynyt uusien vanhempiensa huomissa olisi tilanne luultavasti ollut toinen.

Taivas pysyi sitkeästi selkeänä vielä silloinkin kun Shou käveli hyvinhoidetun ja kukkaistutuksin täytetyn pihan läpi, avasi raskaan tammioven kuluneella harmaalla avaimella ja astui sisälle taloon. Poika otti korkeavartiset tennarit jalastaan, edelleen kun hidastetussa elokuvassa, ja ohimennen kiskoi alemmas tummanharmaiden reissussa rähjäytyneiden farkkujen kapeita lahkeita. Peremmälle menoa pitkittääkseen Roy vielä silotti tupeerattuna taakse sliipattuja hiuksiaan, oikoi mustaa reilunkokoista jack daniels t-paitaansa ja asetteli valkoisen hupparin huppua paremmin. Kun Shou oli vielä asetellut kenkänsä siististi riviin muiden kenkien kanssa, kiillottanut peilin hupparin hihalla ja tähyillyt ikkunasta sateen toivossa oli tämän viimein mentävä vartin jälkeen kunnolla sisälle taloon ja kohdattava nuhdesaarnat ja vanhemmat.

Roy elätteli toiveita, että kaikki olisivat lähteneet vaikka kimppalenkille, mutta ei. Pojalle selvisi heti ruokahuoneeseen vilkaistessa, ettei hänellä mennyt turhan lujaa. Vanhemmat istuivat siististi katetun pöydän ääressä, Ryan ja Lips sentään olivat jossain muualla.

/ ota sä äiti niin mä otan isän. Ja ristitäänkö ne vaikka Susaniksi ja Davidiksi? ( : /

Selvästikkään Shou ei ollut ainut joka oli myöhässä, Ryania ei näkynyt mailla halmeilla ja Lipskin hyppeli vasta alas portaita, pöydässä oleva ruoka ei kuitenkaan ollut enää lämmintä joten se oli selvästi seissyt siinä pitkään, myös sen ääressä istuvat aikuiset vaikuttivat siltä, että olivat joutuneet odottamaan turhankin kauan. Royta tilanne ei yhtään häirinnyt, hän oli mielummin myöhässä kun eniten myöhässä, viimeaikoina Ryan oli alkanut hoitaa viimeisen roolia kun taas poika itse vaikutti melkein enkeliltä kun tuli vain puolisen tuntia myöhässä. Toisen suru oli tosiaankin toisen riemu. Lipsin myöhästyminen oli melko harvinaista, tosin se, että Roykin oli ehtinyt sisälle tullessaan kuulla jonkun biisin yläkerrasta saattoi ihan hyvin olla syy. Veli oli luultavasti jäänyt treenaamaan jotain ja kadottanut ajantajun.
Shou ei tiennyt vieläkään miten suhtautui Lipsin pyörimiseen musiikkikuvioissa. Tietysti Shou mielellään näki nuorempansa innostuvan jostain ja hymyilevän, vielä normaaliakin enemmän, mutta tietynlainen turvassa pidon tarve nousi silti pintaan. Lips oli jotenkin niin.. Tietyllä tavalla hyvin lapsellinen. Herkkä, haavoitettavissa, niin helposti uskova ja kehen tahansa kauniisti puhuvaan luottava, tuo katsoi maailmaa vaaleanpunaisten aurinkolasien lomasta eikä löytänyt mistään mitään negatiivista, pelottavaa tai ylipäätään mitään, minkä saattaisi luokitella virheeksi tai huonoksi jutuksi. Poika saattoi vain toivoa syvästi ettei koskaan joutuisi ikuistamaan kuinka toinen murskautuisi teollisuuden rattaisiin ja joutuisi muiden maahan polkemaksi. Roy ei keksinyt mitään muuta tapaa pitää Lipsiä pinnalla kun yrittää jotenkin tukea kaikessa mitä toinen halusi tehdä ja olla mukana niin paljon kun vain pystyi.

Shou sai illottua iloisesti heti perään toisen kerran, vanhemmat tuntuivat olevan hyvällä tuulella koska kumpikaan ei maininnut myöhästymistä sanallakaan.
Poika haahuili hetken jossain keittiön ja ruokasalin välillä ennen kun joutui toteamaan, ettei keittiössä ollut mitään. Shou onnistui laahustamaan ruokasalin puolelle juuri kun Lips pyyteli äidiltään anteeksi ja suukotti tämän poskea. Yksi piirre jota Roy ei voinut tajuta, pojalle oli täysin käsittämätöntä kuinka Lips pystyi suhtautumaan adoptiovanhempiin kun oikeisiin vanhempiin, halailemaan ja suukottelemaan molempia ja käyttäytymään näiden seurassa niin normaalisti. Hän itse ei kyennyt edes kutsumaan näitä äidiksi ja isäksi, saati sitten että menisi halaamaan aamulla ja toivottamaan hyvät huomenet.

Roy istui Lipsin viittaamalle tyhjälle tuolille tuon viereen mitään sanomatta, mistään anteeksipyynnöstä tai vastaavasta ei ollut tietoakaan.

Roy oli veljestään tajuttoman ylpeä vaikka pelkäsikin tuon puolesta, ei sille mitään voinut, ja kai huolestuminen oli aina jollain tasolle positiivinen juttu, välittämisestä se ainakin kieli. Shou olisi paljon mielummin osoittanut välittämistään jotenkin muuten kun rukoilemalla, että nuorempi saisi homman pysymään kasassa. Lips oli niin hellyyttävän innoissaan aina kun pääsi kameroiden eteen tai mikin ääreen, ikävä kyllä musiikkimaailmassa oli satoja jotka olivat aloittaneet samalla tavalla ja vanhempana sitten anoreksian ja masennuksen kautta sortuneet huumeisiin ja tehneet itsemurhan. Ei Roy Seungia niin heikkona pitänyt, mutta aina oli mahdollisuus, että velikin eksyisi harhapoluille, oli kuinka paljon elämänintoa tahansa.
"Sehän o hienoa", poika nyökkäsi myöskin Lipsiin päin pienesti kääntyneenä ja maalasi kasvoilleen hymynkin.
"Luuleksä, ett menee koko päivä taas?", Roy kysyi ja sanattomasti tarjoutui tulemaan mukaan, vanhemmilta vihjaus meni todennäköisesti täysin ohi, kuten varmasti kaikilta muiltakin, paitsi Lipsiltä. Shou oli pyörinyt kuvauksissa mukana aina silloin tällöin, pääasiassa ihan henkisenä tukena, studiossa enemmänkin joidenkin räppinauhojen parissa. Roy oli aina kuvitellut, ettei tosiaankaan osannut laulaa, saati sitten räpätä, mutta painostuksen myötä hän oli kokeillut, ja homma oli lähtenyt sujumaan ihan hyvin. Kaksosilla oli melkein samanlaiset äänetkin, Royn oli ehkä vähän karheampi ja matalampi ja hänellä oli paljon englantilaisempi aksentti kun Seungilla (mikä oli ihme, koska nuorempi puhui varmaan kymmenen kertaa enemmän kun Shou).

Shou ei turhaan päätään vaivannut miettimällä vanhempien asiaa. Perhepäivällisiä (ja perhekokouksia) oli aika usein ja yleensä aihe oli joku siivousvuorojen jakaminen tai vastuuntuntoinen opiskelu, ei siis mitään maailmaa mullistavaa.
Roy ei edes huomannut Susanin katsetta eikä näin ollen vastannut kysymykseenkään, katse oli jossain ikkunan paikkeilla, eli ihan eri suunnassa kun Susanin tai Davidin kasvot. Mitäs hän turhia tuijottelemaan. Kellään ei ilmeisesti ollut mitään hajua Ryanin olinpaikasta, kaikista vähiten se varmaan häiritsi Shouta joka piti jo sormia ristissä toivoen, että poika oli pudonnut ojaan ja muuttunut mykäksi, sokeaksi, kuuroksi ja toivon mukaan vielä halvaantunutkin.

Lipsiä poika katsahti heti tuon puhuessa, ele kieli selvästi arvostuksesta jota vanhempia kohtaan ei ollut tippaakaan. Molemmat olivat aikoja sitten jo tajunneet, että olivat arvojärjestyksessä jossain kymmenennen kohdan alla eikä tunnesiteitä muodostuisi luultavasti koskaan. Ihan hyvin ne olivat asian hyväksyneet.
"Italian tukiopetuksessa", Roy vastasi empimättä. Kaikki varmaan tiesivät, että hän kusetti, mutta kasvot pysivät täysin peruslukemilla, joten poika olisi ihan yhtä hyvin voinut puhua tottakin. Valheen päälle tämä vielä kohteliaasti kysyi Lipsiltä italiaksi mitä tämä haluaisi kaupasta. Sanat olivat selvästi osoitettu vain Lipsille, vanhempiin ei edelleenkään luotu katsettakaan.

Shoulle ei koskaan ollut selvinnyt miten Lips oli oppinut italiaa, jotenkin poika tuntui puhuvan vähän kaikkia maailman kieliä, joku päivä tuo saattoi toivottaa huomenta unkariksi tai lauleskella jotain joululaulua ruotsiksi. Roy oli italiaa sentään opiskellut neljä tai viisi vuotta, eikä hän silti puhununut sitä kun korkeintaan kelvollisesti, jonkun muun silmissä tosin ehkä loistavasti, Lips ei päivääkään, ja silti tuo puhui melko sujuvasti. Kielioppiasioista ei oikeastaan ollut mitään käsitystä, mutta se nyt ei haitannut ketään.
Vanhempia, ja Ryania, ärsytti toisinaan varmaan suuresti kun kaksoset puhuivat vuoroin koreaa ja italiaakiin eivätkä he ymmärtäneet sanaakaan mistään välistä, etenkin Roy oli viimeaikoina lähestynyt Lipsiä aina korea kielellä, englanti oli alkanut tuntua hyvin vastenmieliseltä siinä vaiheessa kun Shou oli tajunnut, ettei puhunut enää korealaisittain murtaen; sehän oli selvä merkki siitä, että hän oli unohtamassa mistä tuli, eikä juuriaan saanut koskaan unohtaa. Se oli kun kieltäisi syntyperänsä ja oleellisen osan itsestään.

Roy veti kasvoilleen viattoman ilmeen kun Lips tyrskähti tukiopetusselitykselle.
"Me opeteltiin tänään käänteinen sanajärjestys", poika vakuutti ja kurottui sitten ottamaan pöydänlaidalta (todennäköisesti alkoholittoman) viinipullon, punainen katkera neste valui normaaliin lasiin vanhempien paheksuvien katseiden alta, ne olivat ehdottomasti sitä mieltä, "että alkoholittomista alkoholijuomista on aivan liian helppo siirtyä alkoholillisiin", ihan kun kaikki kolme perheen lasta eivät olisi jo kokeilleet.
"Susan, mä otan huomisen vapaaks", Shou ilmoitti puhutellen adoptioäitiään tunteettomasti nimeltä, sanat oltiin tavallaan muotoiltu niin, että poika odotti varmistusta siihen, että sai näin tehdä, vaikkei kyllä jättäisi tekemättä vaikka vastaus olisi kielteinen.

Roy ehtikin jo melkein tulla hyvälle tuulelle kun ovi aukesi ja Ryan marssi sisään istuen itsetietoisesti pöydän ääreen Shouta vastapäätä. Katseet jota veljeksistä vanhempi eteensä loi eivät tosiaankaan olleet ystävällisiä, mikään muu tuskin olisi selvemmin voinut viestittää siitä inhosta jota tämä toista kohtaan tunsi.

David tarttui vaimonsa käteen hymy huulillaan ja kertoi asian selvästi iloissaan; "me olemme raskaana."

Shou joi viinilasinsa kerralla tyhjäksi.

Halusi Shou toisen vieraan lapsen perheeseen? Ei. Halusiko hän tutustua Ryanin minikopioon? Ei tosiaankan. Entä halusiko hän herätä öisin vauvan itkuun ja kestää sen likaisia vaippoja kaikkialla? Tuskin.
Hienovaraisesti voisi siis sanoa, ettei poika ollut erittäin innoissaan, toisin kun Lips joka oli hypännyt ylös tuolilta halaamaan äitiään. Roy oli suunniltaan, vihainen, ärtynyt, ahdistunut.. Kaikki mahdolliset negatiiviset tunteet möyrivät mielessä yhtä aikaa eikä niitä ensin ollut tasapainottamassa yksikään positiivinen, vähän tilanne muuttui paremmaksi kun poika näki kuinka iloinen Lips oli. Kai se oli hyvä syy sietää kääröä talossa, että pikkuveli tuli siitä loputtoman iloiseksi.
Shou ei sanonut mitään ääneen, täytti vain tyynen rauhallisesti lasinsa viinillä uudelleen (ja kyllä, jostain oudosta syystä siinä oli oikeasti alkoholia, liekö vahinko) ja katsahti pieni heltynyt hymyntapainen huulillaan Lipsiä joka näytti olevan onnensa kukkuroilla.

"Tää on sulle vissiin ihan okei", Roy varmisti veljeltään koreaksi ja katsahti tähän kysyvästi odottaen jotain valaisevaa mielipidettä, tai räikeää hehkutusta, kummin vain. Ei Seungin oikeastaan edes tarvinnut vakuuttaa tilanteen olevan okei, kuka tahansa huomasi toisen olevan hyvin, hyvin, hyvin innoissaan, hyvä kun tuo jaksoi paikallaan. Shou sulki vanhemmat ja Ryanin taas melko töykeästi ulkopuolelle vaihtaen kielen Koreaksi jolloin kukaan muu kun Lips ei ymmärtänyt. Ehkä Roy jollain tasolla tunsi oman asemansa uhatuksi, ja jos pentu olisi yhtään kun Ryan.. Onneksi hän pääsisi muuttaman ulos heti kun mieli tekisi.
Kyllä Shou adoptiovanhempiaan arvosti, hän ei vain antanut sen näkyä. Arvostaminen ja kunnioitus olivat kuitenkin eri asioita kun rakastaminen tai kiintyminen, minkäänlaista tunnesidettä ei ollut syntynyt, suureksi osaksi varmasti pojan oman sulkeutuneisuuden, ennakkoluulojen ja kaavoihin kangistumisen vuoksi. Kyllä Roy oli kiitollinen siitä, että sai paikan jossa asua, mutta siihen se sitten jäikin.

Davidkin kietoi kätensä vaimonsa ympäri painaen suukon tämän hiuksille. Uutinen oli mennyt läpi paljon helpommin kun oltiin oletettu, ainakin Seung-lipin osalta, Ryan ja Shou tyhjensivät kilpaa pöydälle nostettua viinipulloa eikä kumpikaan sanonut mitään, hiljaisuus oli kuitenkin tunnetusti myöntymisen merkki joten ei ollut mahdotonta, että nuo hyväksyivät asian vain hiljaa mielessään.
"Ryan, Shou, onko teillä jotain sanottavaa?", mies kysyi ystävällisesti.
"Mahtavaa", Roy kommentoi ääni sarkasmia tihkuen ja selvästi katkerana hörppien lasistaan tauotta, Ryan reagoi vastapäätä täysin samalla tavalla käytten vielä samaa sanavalintaakin.

/ Anteeks lyhytkökköD : /

Royn ajatukset eksyivät nopeasti kielletyile teille; pois pitäisi päästä ennen käärön (tai kääröjen) saapumista perheeseen. Poika ei tosiaankaan aikoisi sulattaa tilannetta, hän ei tosiaankaan ottaisi enempää pikkuveliä, ei tasan auttaisi missään eikä aikoisi kestää niiden ininää tai niitä edes samassa huoneessa. Shou alkoi tosissaan kertarysäyksellä harkita pois muuttamista, mitä järkeä olisi asua kodissa jossa ei halunnut olla? Mielummin ostaisi jostain oman kämpän jossa viettää kaiken sen ajan jonka halusi, ja olla täysin vapaa kaikista rajoituksista, kun olla edelleen sidottu sääntöihin ja saada katto päälle öiksi jolloin ei voinut edes nukkua kunnolla lasten jatkuvan itkun vuoksi. Rahansaanti ei varsinaisesti ollut ongelma, lopettaisihan Roy high schoolin tänä vuonna täysi-ikäisenä ja koulutettuna, ja kuka ei haluaisi nuorta nopeasti oppivaa koulutettua ihmistä töihin? Shou voisi ryhtyä vaikka automekaanikoksi, tai kaupan kassaksi jos ei muuta ollut tarjolla.
Päätös muodostui mielessä hyvin nopeasti ja poika huomasi samassa miettivänsä jo mistä haluaisi asunnon ja millaisen - keittiön sisustusta, lakanoiden väriä..

"Sei..", Shou aloitti vähän epävarmaan sävyyn kutsuen veljeään nimellä, jota kukaan muu ei koskaan käyttänyt, harvoin Roy itsekkään. Nimen käyttö kieli pakostikkin siitä, ettei asia ehkä ollut maailman onnellisin.
"Mä muutan varmaan pois, kun toi syntyy." Kieli oli arvatenkin korea, eihän salaisuus saanut vuotaa vanhempien korviin.
Kieltämättä pojalle tuli vähän huono omatunto siitä, että hän todennäköisesti pudotti juuri veljensä alas seitsemännestä taivaasta, Roy ei kuitenkaan halunnut pitkittää asian kertomista, sillä jos hän ei kertoisi sitä nyt, niin ei koskaan.
"Onnea", Shou toivotti lopulta vanhemmilleenkin alistuneella äänellä, kasvoilla väkinäinen hymy joka ei väkisinkään silmiin asti.

"Hän syntyy reilun kahdeksan kuukauden päästä, vauvoja on vain yksi", David avitti vaimoaan Lipsin kysymystulvaan vastaamisessa otettuna siitä, että poikaa tuntui oikeasti kiinnostavan.

Roy olisi voinut lyödä päätään seinään. Poika oli ihan hyvin tiennyt, ettei Lips suhtautuisi kovin hyvin, ja silti hänen oli ollut pakko kertoa muuttoajatuksista saman tien veljen ollessa onnensa huipulla. Shou olisi ihan yhtä hyvin voinut lyödä veljeään suoraan kasvoihin täysin varoittamatta, eikä hän koskaan olisi tehnyt niin. Ei koskaan.
"Kyllä sä tajuat etten mä halua jäädä tänne", Roy yritti muttei voinut estää huonoa omaatuntoa noustamasta päätään. Ehkei muutto sittenkään ollut hyvä ajatus, pelkästään Lipsin ilme sai pojan katumaan, että hän oli edes harkinnut asiaa, ja siltikään hän ei kuitenkaan halunnut unohtaakkaan ajatuksiaan. Kai Lips sopeutuisi kaikkeen? Eikä Roy lähtisi kauas, ihan vain parin korttelin päähän, lähemmäs keskustaa ja pois adoptiovanhempien valvovan silmän alta. Välimatka ei olisi paha. Eihän? Shou saattoi valehdella kaikille muille muttei itselleen, ja hänen oli pakko tunnustaa ettei kumpikaan selviäisi erosta ehjin nahoin.

Pojan ilme muuttui puhtaan järkyttyneeksi kun kyynel kulki tiensä veljen posken läpi. Roy oli nähnyt Lipsin itkevän useasti, mutta tämä kerta erosi edellisistä niin radikaalisti. Hän oli itse saanut veljensä itkemään. Ihan täysin itse. Shou olisi kovasti halunnut vain halata veljeään, pyyhkiä kyyneleet tuon poskilta ja vakuuttaa, että kaikki oli hyvin, raajat eivät kuitenkaan suostuneet toimimaan aivojen huudellessa ristiriitaisia ohjeita suuntaan ja toiseen. Roy ei osannut tehdä mitään muuta kun tuijottaa häpeän kupliessa sisällä.
Siinä vaiheessa kun Lips ponnahti varoittamatta paikaltaan nousi Shoukin reaktionomaisesti seisomaan, perään poika ei kuitenkaan lähtenyt Seungin juostessa paikalta toisin kun Susan joka kiirehti pian toisen perässä portaikkoon heti syytettyään Royta.

Roy palasi pian istumaan paikalleen pöydän ääreen tietoisena siitä, ettei ollut mitään järkeä mennä nyt saman tien kerjäämään anteeksipyyntöä toisen oven taakse. Lips tarvitsi takuulla hetken aikaa yksin jotta saisi selviteltyä ajatuksiaan, sen jälkeen voisi sitten kokeilla uudelleen. Jos olisi enää mitään selitettävää, Shou järkyttyi veljensä reaktiosta sen verran että oli tosissaan valmis ottamaan takaisin sanansa ja perumaan aikeensa. Kyllä hän kestäisi itkevää kääröä veljensä vuoksi, eikö?
Susan palasi keittiöön pian ja tuijotti Shouta syyttävästi. Ihan oikein, poika tosin koki ettei naisella ollut mitään oikeutta puuttua heidän elämäänsä mitenkään.
"Se ei ole sun asia", tämä vastasi aikaisempaan syytökseen katkerasti ja saaden äänensä vain hädintuskin pysymään vakaana.

Lips ei koskaan ollut ollut mies, se oli aina tarvinnut jonkun pitämään itseään pinnalla, tukemaan ja kannustamaan, se ei koskaan ollut ollut tarpeeksi vahva selviämään itsekseen. Roy oli aivan erilainen, hän oli halunnut pärjätä yksin, ja pärjäsikin, piti pystyssä kaiken ohella myös veljeään. Usein Shou oli mielellään seissyt veljensä vieressä tilanteessa kun tilanteessa, toiminut tämän tuulensuojana, joskus oli kuitenkin pelottavaa kun tiesi ettei toinen pystynyt huolehtimaan itsestään, rasittavaa kun ei uskaltanut kääntää katsettaan hetkeksikään pois.. Lips tuntui uskovan sokeasti, että he olisivat aina yhdessä, asuisivat samassa paikassa, tekisivät kaiken keskenään, Roy oli kuitenkin tajunnut tosiasiat jo vuosia sitten. He eivät olisi aina yhdessä - se oli selvää. He eivät voisi olla. Joko he kasvaisivat erilleen, tai jonkun olisi revittävä siteen irti ties minkä kaupalla. Lipsin oli opittava itsenäiseksi, Royn oli opittava olemaan erossa nuoremmastaan. Molempien oli opittava elämään myös yksin.
Poika oli aina kuvitellut eron kaikinpuolin rauhalliseksi, hän muuttaisi ensin naapuriin, sitten korttelin päähän.. Pikkuhiljaa he vain siedättyisivät irti toisistaan, pysyisivät parhaina ystävinä, mutta eivät tuntisi pakottavaa tarvetta nähdä toisiaan jatkuvasti, vuorokauden ympäri. Ei Roylla ollut mitään lämmintä suhdetta vastaan, hän vain halusi yhden täydellisen jaetun elämän muuttuvan kahdeksi hyväksi.

"Se ei ole sun asias", Shou toisti kylmällä äänellä Susanille joka tuntui olevan ajautumassa jonnekkin shokin rajamaille. Ei Lips ollut niin heikko kun muut tuntuivat kuvittelevan, ei se kuolisi yhdestä järkytyksestä, tappaisi itseään jonkun pahasta sanasta. Mikä ei tappanut teki vahvemmaksi, eikö? Siitä huolimattakin Roy olisi mielellään suojellut nuorempaansa kaikelta turhalta kivulta ja tuskalta, piilottanut tuon koko maailmalta.
Roy nousi pöydän äärestä jo ennen Susanin käskyjä pyytää anteeksi ja oli kadonnut portaikkoon Ryaninkin avatessa suunsa.

Roy koputti Lipsin oveen pari kertaa kevyesti rystysillään kutsuen veljeään hiljaa nimeltä. Ei poika edes tiennyt mitä sanoa, ei hänellä ollut mitään mitä pyytää anteeksi, ei oikeastaan edes selitettävää.. Ei mitään sanottavaa. Kai Shou tavallaan halusi pyytää anteeksi, vaikka vain sitä tapaa miten oli asiansa ilmaissut, sitä ettei ollut odottanut parempaa hetkeä, mitä tahansa. Sitä, ettei hän halunnut jäädä perheeseen, ei ollut koskaan sopeutunut uuteen elämään, sitä, että hän jätti veljensä yksin.

Katumus ei ollut mukava tunne, se listattiin ehdottomasti syyllisyydentunnon kanssa kaikista epämiellyttävimpiin tunteisiin joiden alla suru ja vihakin kalpenivat. Roylle alkoi pikkuhiljaa valjeta kuinka raskaasti Lips oli asian ottanut kun tuo ei heti avannut ovea, yleensä poika oli heti tilaisuuden saadessaan sylissä itkemässä ja hakemassa turvaa ja lohtua. Shou ei olisi pahemmin voinut tällä hetkellä veljeään ajaa pois luotaan, ja hän tiesi sen. Ikävä kyllä sanoja ei voinut ottaa takaisin enää siinä vaiheessa kun seuraukset valkenivat, katua saattoi, mutta se ei auttanut ketään.
Pojan mielessä kävi kauhukuvia itseään satuttavasta Lipsistä kun oven aukeaminen vain odotutti itseään, lopulta lukko kuitenkin naksahti auki kielien siitä, että huoneen omistaja oli edelleen hengissä. Täysissä fyysisissä voimissa ainakin, henkisestä ei oikein voinut sanoa mitään.

Roy nielaisi, neutraloi ilmeensä parhaansa mukaan ja astui sitten vähän arkaillen sisään niin tuttuun huoneeseen jonka ilma tuoksui vielä vain hiuslakalta. Poika antoi katseensa käydä huoneen nopeasti läpi, joku muu olisi voinut sanoa, että toinen oli kadonnut jäljettömiin, mutta Shou aisti (joku kaksosjuttu) veljensä läsnäolon selvästi, sulki oven ja jäi paikalleen seisomaan katsomaan nurkassa istuvaa pikkuveljeään joka ei olisi voinut näyttää surkemmalta. Royn sydän löi pari kertaa pakostikkin liian lujaa, kyyneletkin melkein pyrkivät esille (ilme pysyi kuitenkin kivettyneenä niin, että kasvoilta oli mahdoton lukea mitään). Shou tunsi itsensä pahoinpitelijäksi, ja se ei tosiaankaan ollut kiva tunne, kuten ei ollut myöskään se kun näki veljensä itkevän omien tekojensa vuoksi.

Poika mietti parin silmänräpäyksen ajan miten etenisi ja siirty sitten istumaan lattialle aivan veljensä viereen.
"Mä oon pahoillani", Shou aloitti toisen puoleen kääntyneenä ja kosketti pienesti toisen itkun tahdissa tärisevää olkapäätä.
"Mun ei olis pitäny sanoa sitä noin..", sanat olivat hyvin epäileviä eikä Roylla ollut vieläkään mitään käsitystä siitä, mitä hän oli selittämässä,
"se oli kuitenkin pakko sanoa jossain vaiheessa, ja se olis helposti jääny.. Viimeselle päivälle."

Shou tiesi yleensä aina mitä piti sanoa silloin kun hän suunsa avasi, nyt hän kuitenkin halusi kovasti puhua muttei keksinyt mitään. Lipsin tunnetilat vaikuttivat pakostikkin myös veljeksistä vanhempaan, kai sekin oli joku veljesjuttu, Roy ei näes yleensä lukenut ihmisten tunnetiloja kovin herkästi saati että olisi samastunut niihin näinkään vahvasti. Nyt kyyneleet alkoivat tunkea omiinkin silmiin ja pala hiertää kurkkua.
Poika puri pienesti alahuultaan, nieli merkityksettömät pahoittelut ennen kun ne pääsivät ilmoille asti ja veti veljensä osittain syliinsä antaen käsiensä eksyä tuon hiuksiin niiden ensin pyyhkäistyä kyyneliä poskilta.
"Sun ei tarvi, en mä oo jättämässä suo", Roy lupasi hiljaa ja antoi käsiensä valua Lipsin hiuksista tuon poskille joita pitkin kyyneleet edelleen vierivät. Ei hän valehdellut, täysin ainakaan. Pehmitti vain tilannetta jälkijunaan. Ei poika ollut valmis jäämään perheeseen näillä näkymin, hän ei kuitenkaan myöskään katoaisi veljensä elämästä vaan olisi aina taustalla. Aivan kuten nytkin, vain sillä erolla, että nukkuisi eri paikassa.

Shou ei missään vaiheessa ollut ehtinyt miettiä omaa tilannettaan. Hän pärjäsi aina, ja pärjäisi nytkin, missä tilanteessa tahansa. Tietysti pois muuttaminen olisi ennenkaikkea menetys heille molemmille, luopuminen oli aina vaikeaa, olihan Roykin kuusivuotiaasta valvonut veljeään ja suojellut tuota oikeastaan henkensä kaupalla, mutta kaikesta kyllä selviäisi ja löytäisi uusia hyviä puolia. Etäisyys vahvisti suhdetta ja opetti kestämään vastoinkäymisiä paremmin, tapaamisilla olisi enemmän kerrottavaa ja jälleennäkemisen ilokin olisi yleisempää, eikö? Roy ei kuitenkaan sanonut kehittelemiään hyviä puolia ääneen Lipsille, hän jotenkin aavisteli niiden vain loukkaavan toista entistä pahemmin.
"Me nähään joka päivä koulussa, sen ulkopuolellakin jos sä haluat", poika yritti nousta vähän puolustuskannalle vaikkei itsekkään vakuuttunut sanoistaan,
"mä voin silti tulla sun mukaan studiolle, mitä tahansa. Mikään meidän välillä ei muutu."

Roy laski kätensä nuorempansa poskilta katsoen hetken suoraan tuon kyynelistä kimmelteleviin surumielisiin silmiin.

/ Kuumetekstiä, anteeks :' x /

Lips tuntui pikkuhiljaa asettuvan aloilleen ja saavan itkunsa hallintaan tunteiden ohella, Roy ei kuitenkaan työntänyt veljeään pois vaan piti tuota sylissään sivellen lohduttavasti tuon niskaa, hän ei aikonut päästää irti yhtään ennen kun olisi pakko. Olkoon vain asteittainen eroaminen helpompaa, säästäköön vain turhalta kivulta, juuri nyt poika ei kuitenkaan halunnut vaivata mieltään tulevaisuudella vaan elää hetkessä. Tämä pyyhkäisi sormiinsa kevyesti viimeiset kyyneleet Lipsin poskilta ja pakotti kasvoilleen rohkaisevan kaikki on hyvin ilmeen saaden sen ulottumaan aidosti koko kasvoille. Shousta tosiaankin voisi tulla loistava näyttelijä, tai ainakin ammattilaisvalehtelija jos ei muuta.
"Pystytkö sä rehellisesti sanomaan, että mä oon nyt aina sun lähellä? Ei, vaikka mä haluisin, vaikka mun pitäis, en mä ole", poika huomautti ilmeen tapaan vakaalla ja vakuuttelevalla äänellä johon oli sotkettu mukaan tietynlaista katumusta ja itsesyytöstäkin, "mä lupaan, mikään ei muutu."
Roy oli oikeasti pahoillaan, hän ei vain esittänyt tai sanellut pelkkiä valheita, ei.. Kun vain olisikin, silloin hänen ei tarvitsisi tuntea katumusta tai syyttää itseään veljensä itkusta. Poika ei myöskään voinut mitään sille häiritsevälle ajatukselle, tai pelolle, että Lips saattaisi tehdä jotain harkitsematonta. Ei Shou tietysti suoranaisesti uskonut, että Seung menisi ja viiltäisi ranteensa auki tai vastaavaa, mutta se oli aina riskinä, ja täysin mahdollista, etenkin jos Roy onnistuisi jotenkin mokaamaan kuviot ja katoaisi pitkäksi aikaa, saisi pikkuveljen luulemään, että tämä oli hylätty. Taas. Vielä enemmän Shou pelkäsi nuorempansa sortuvan huumeisiin, tai alkoholisoituvan. Tuo joi nytkin aina liikaa silloin kun aloitti, ja siitä oli niin helppo lipsahtaa rajan huonolle puolen.

"Niin mä tulen", poika myöntyi ja antoi sormiensa pysähtyä hetkeksi toisen niskalla ja sitten vetäytyä pois sieltä, hetken ne etsivät toisen poskilta kyyneleitä, mutta kun niitä ei löytynyt kuroi Shou niillä veljensä käden pujottaen sormensa tuon sormien lomaan.
"Sä pärjäät hyvin, varmasti, vaikka joudutkin lupaamaan mulle pari asiaa", Roy hymähti pienesti ja yritti parhaansa mukaan muotoilla sanansa niin, ettei kuulostanut kontrolloivalta tai siltä, että yritti pomottaa. Poika olisi mieluusti katsonut nuorempaansa silmiin vakuutellessaan tuolle kaiken olevan hyvin, Lips nojasi kuitenkin otsansa Shoun rintakehään väistäen näin katsekontaktin eikä vanhempi viitsinyt ruveta sitä erikseen hakemaan.

/ Anteeks kesto /

Roy ei osannut tehdä mitään muuta lohduttaakseen nuorempaansa kun pitää tuota hiljaa sylissään. Miten hän voisikaan valaa toiseen uskoa kun kamppaili itsekkin samojen ajatusten kanssa.. Pojan oli aloitettava omien ajatusten kasaamisesta ennen kun hän voisi oikeasti olla siinä tukemassa Lipsiä. Mieltä arveluttivat kymmenet kysymykset joihin oli lähes mahdoton löytää vastausta juuri nyt, kaikki selviäisi ajan kanssa, mutta juuri nyt se ei tuntunut lainkaan riittävältä. Shou tarvitsi vastaukset nyt, heti, ja varmat sellaiset, niin varmat, että hän voisi rakentaa loppuelämänsä niiden totuuksien varaan.
Entä jos ero tulisi liian äkkiä, romuttaisi vuosien saatossa sydänverellä vahvistetun siteen jonka piti olla ikuinen, kestää jokainen isku ja vastoinkäyminen? Entä jos Lips ei enää koskaan haluaisi nähdä häntä, kokisi itsensä hylätyksi? Tai mikä pahempaa, mitä jos tuo satuttaisi itseään.
"Miten mä voisin unohtaa sut?", Roy hymähti surumielisesti ja tiukensi alitajuisesti otettaan veljensä ympäriltä kun peläten tuon lipsahtavan otteesta hetkenä minä hyvänsä.
"Mun toisen puolikkaan. Miten sä voit edes kuvitella mun unohtavan sut." Äänessä oli ripaus loukkaantuneisuutta. Uskoiko Lips tosissaan, että Roy unohtaisi tuon, siitä vain? Hän ei koskaan voisi karkoittaa mielestään poikaa joka oli samaa verta ja lihaa, jonka sydän löi samaan tahtiin hänen omansa kanssa, toista puolikastaan. Ei koskaan, ei vaikka he matkaisivat toisistaan niin kauas kun maailman rajat antoivat varaa, sulkisivat silmät ja korvat toisiltaan, jopa silloin olisi nuorempi hänen ajatuksissaan joka ilta. Identtisten kaksosten suhde oli jotain ainutlaatuista, sellaista mitä jokaisen ihmisen olisi pitänyt kokea mutta jonka niin harva sai osakseen. Sen ylläpitämiseen ei tarvittu katsekontakteja tai sanoja, se vain oli, vahvistui joka päivä.

Shou hellitti otettaan kun tajusi, että murtaisi pian muutaman kylkiluun veljensä hennosta kehosta. Lipsin itku loppui kun seinään Royn vannottaessa tuota lupaamaan jotain, tuo jäi selvästikkin ajatukset juosten odottamaan mitä tuleman piti. Poika ei aikonut pyytää mahdottomia, hän vain toivoi nuoremman osaavan pitää huolta itsestään silloinkin kun hän ei ollut vieressä turvaamassa.
"Sun pitää pitää oikeasti huoli itestäs, jooko?", Roy vältteli jälleen Lipsin katsetta tuijotellen jonnekkin seinän paikkeille,
"Ne ei oo kaikki sun puolella, sä et voi luottaa kehen tahansa. Koittaisit vaan pikkasen vahtia selustaaski."