I'm up for anything tonight (k18)

Sekin vielä, Andrew oli oman lautansa jättänyt kotiin. Yleensähän se roikkua aina tuon pienen tummatukkaisen pojan mukana, mutta tällä hetkellä hän oli ikään kuin kielloksissa hengaamaan lautansa kanssa. Se nyt oli sellainen pieni typerä sääntö ruipelon omalta syömisterapeutilta, jonka mukaan Andrewille voisi käydä pahastikin jos tämä kaatuisi. Niin nainen oli kyllä sanonut jo kahden vuoden ajan, hommahan oli niin, ettei ruipelo siinä asiassa totellut, mutta tänä aamuna nainen olikin käynyt tarkastamassa Melodyn, jonka seurauksena Andrewin oli pakko tulla kuljettajansa kyydillä. Sinne jäi lauta kotiin ikävöimään. Oli hän kokeillut salakuljettaa sen mukaansakin, mutta tietenkin sellainen pikkutarkka nainen huomasi kaiken, jestas, siitähän sille maksettiin. Ihan turha ylimääräinen ihminen heidän taloonsa, siellä asui pikemminkin ventovieraiti ihmisiä kuin itse perhe.

Romeo harppi rappuset alas isoilla hypyillä, jonka seurauksena oli törmätä johonkin jätkään. Andrew sipsutteli vielä rappusia alas, hän kun ei viitsinyt luisevilla jaloillaan hyppiä rappusia alas, ei ainakaan sellaisella vauhdilla. Rastapää kävi nopean keskustelun ystävänsä kanssa - tai joku tuttava se ainakin oli.
Andrew asteli Romeon vierelle, joka oli jo siirtymässä rappukäytävästä pihalle. Pienempi livahti tätä ennen, niin ystävällisesti kun toinen kerta ovea hänelle piteli.

Katse seurasi tarkkana maata jalkojen alla, etsi jokaisen tupakan tumpin tai muita vastaavia, joista pystyi tekemään jonkin laisen huomion. Ahdistavaa miten tukalalta tilanne vaikutti, vaikka Romeo nyt tuskin huomasi. Tuskin rastapää edes kiinnitti huomiota asiaan se vertaa, että olisi ymmärtänyt. Tai ehkä toinen ymmärsi, muttei välittänyt. Eikä Andrew sitä toiselta vaatisikaan. Pieni puri alahuultaan. Äh, hän oli itse mennyt tekemään tilanteesta tälläisen, tämä oli ainoastaan hänen vikansa. Romeolta oli turha vaatia mitään, siihen ei ollut Andrewilla oikeuksia eikä edes halua. Tummatukka oli eniten pelännyt menettävänsä toisen liian aikaisin, mutta nyt ei oikein olisi muutakaan vaihtoehtoa. Romeohan ei tuon ruipelon takia kärsisi, Andrew ei todellakaan halunnut olla se, joka pilasi rastapään päivät.
Ajatukset kimpoilivat takaisin päähän hurjaa vauhtia, vaikka ne kuinka yritettiin pitää muualle. Se kävi niin raskaaksi, niin ilkeän tuntuiseksi. Andrewia kouristi mahasta, tuntui kun happi taas loppuisi ja silmät tuntuivat hurjasti normaalia kosteammilta. Ensimmäiset kyyneleet pieni sai pyyhittyä pois vikkelästi, toivoen vain ettei Romeo sitä huomaisi. Räpyteltiin ja pyyhittiin, mutta kyyneleet vain vierivät pitkin poskia ja Andrewin teki mieli hypätä seuraavan auton alle, joka tulisi heitä vastaan. No voisiko tämä enää pahemmaksi mennä?
Nopeasti ruipelo pysähtyi paikoilleen ja käänsi selän Romeolle. Hän yritti saada itkun pois, mutta ei se vain mennyt. Vähitellen kroppakin alkoi jo värisemään, selvästikin jos tarkasti katsoi.
"Mee sä vaa jo.. mä tuun vaikka kohta perässä", Andrew yritti puhua normaalisti, mutta siltä se ei todellakaan kuulostanut. Kohta kuule tulisi sellaista tekstiä, että huhhu. Romeon olisi parasta vain kipittaa karkuun ja äkkiä, ennen kuin tuo tummatukka murtuisi täysin.

Romeo huomasi Andrewin tilanteen, jopa huomioi sen, vasta täysin nyt, kun toinen oli pysähtynyt ja sanoi nuo sanat, jotka menivät rastatukalta täysin ohi. Hän kuuli vain itkuisen äänen, näki päätään kääntäessään särkyneen, tärisevän pojan. Kuinka pahasti hän oikein olikaan toiselle sanonut? Oliko hän mennyt yli, loukannut oikein kunnolla? No, hentoisen tummatukan katseleminen jäädytti takkupäisen pojan tyystin. Hän ei osannut tehdä tai sanoa yhtään mitään katseli vain ja tunsi itsensä ahdistuneeksi. Mitä hänen olisi kuulunut tehdä?!
“Andrew”, sana joka oli lausuttu niin moneen kertaan aiemmin, se tuntui mahtumattomalta suuhun. Sävy oli outo, harvinainen lausuttuna Romeon huulilta, hätääntynyt ja hämillinen. Mitä helvettiä piti tehdä? Vaikka rastapään teki mieli kuitata tilanne olankohautuksella, ei hän osannut.
Skeittari ei voinut liikkua, vaikka olisi tahtonut, hän vain ei osannut ottaa niitä muutamaa askelta lähemmäs Andrewia. Typerä olo, hallitsematon ja vaikea. Kerrankin jopa Romeo oli hiljennetty.

Viimein poika sai liikkeen itseensä, muutaman askelen lähemmäs, muutaman lisää, aivan toisen taakse. Käsi laskettiin toisen olalle, Romeo oli aivan hukassa. “Ei mulla ole antaa muuta kuin seksiä”, poika yritti selittää hivenen turhautuneena. “Mä en voi antaa kenellekään mitään, mitä mulla ei ole. Eikö se ole ihan ymmärrettävää”, poika selitti. “Älä kiltti itke, jooko”, poika huokaisi. Käsi vietiin pois toisen olalta, hän ei osannut helpottaa tilannetta, se oli aivan liian haastava rastatukkaisen ymmärrykselle. Helvetin helvetti, miksi kukaan oli niin typerä että menisi ihastumaan häneen? Eihän siinä ollut mitään järkeä! Romeosta riitti kyllä hetkittäin kaikílle, mutta kenelläkään ei ollut omistusoikeutta tai mitään. Mustasukkaisuus häntä kohtaan oli syytöntä, koska hän ei ollut luvannut kenellekään mitään. Ja eihän Romeolla tosiaan ollut edes tarkkaa tietoa siitä mistä Andrewin itku johtui.

No voi hitto, Romeo oli selvästi huomannut, ettei kaikki nyt sittenkään ollut ihan hyvin, eikä varsinkaan ollut poistunut paikalta. Olisi nyt vain mennyt sinne kauppaan, ei Andrew tahtonut toisen tätä näkevän itkevänä. Se oli noloa ja hämmentävää, ei raukka tahalleen itkenyt. Hän ei hakenut huomiota, ei yrittänyt saada juoniteltua toista itselleen näillä keinoin, ei todellakaan. Tummatukka ei vain pystynyt lopettamaan itkemistä vaikka kuinka oli yrittänyt, minkäs sille mahtoi. Kun itku tulee, se tulee.
Rastapään lausuessa pienemmän nimen, Andrew vain puri huultaan ja nyyhkytti omiaan. Kyyneleet vuotasivat kuin mikäkin vesiputous, mikseivät ne loppuneet jo!
Romeo oli pysähtynyt paikoilleen, selvästi eksyneenä tilanteesta. Eihän tuo tiennyt mitä tässä tapahtui, eikä kyllä Andrewkaan sen paremmin. Tai tiesi, totta kai. Tämä oli taatusti ollut hänen kauhein päivä pitkään aikaan. Nyt vasta palautuikin kunnolla aiemmat tapahtuneet; Romeo koulun vessassa vehtailemassa toisen pojan kanssa, sitten tuo täydellisyys oli saanut Andrewin suostuteltua heidän mukaansa ja mitä kaikkea! äskeinen suihkureissu rastapään kanssa oli kruunannut kaiken, kaikki oli pilalla. Ei tämä mustasukkaisuudesta johtunut, ehei, Andrew oli itse sanonut toisella olevan oikeus tehdä mitä tahtoi, ei hän Romeota omistanu. Mutta piti kai ruipeloakin ymmärtää, hän joutuisi tekemään sen mitä oli kaikkein eniten pelännyt.

Käsi laskettiin olalle, takkutukka oli siis tullut hänen luokseen. Eikä, ei nyt. Andrew olisi tahtonut pillittää yksin ja sitten kun olisi saanut itsensä rauhoitettua, sen jälkeen olisi mennyt takiaisin ja puhunut asiansa.
Romeo mainitsi jälleen kerran, ettei häneltä muuta saisi kuin seksiä. Joo, se oltiin kerrottu useamman kerran tänään tummatukalle, ei sitä koko ajan tarvinut toistaa, ellei Romeo välttämättä tahtonut satuttaa Andrewia lisää. Andrew tiesi asian, osasi hyväksyä sen, eivät he seurustelleet. Sen kuuleminen piti kuitenkin välttää, se satutti liikaa. Muutamia sanoja lisää, sitten pyydettiin, ettei hontelompi itkisi. Käsi katosi olalta. Miten kamalaa, kohta rastapää katoaisi kokonaan pojan elämästä. Mitä Andrew sitten tekisi?
"Ei ku.. mä oon ihan", Andrew aloitti, mutta joutui välissä yrittää nielaista itkunsa pois. Se ei tietenkään onnistunut, mutta helpotti vähän puhumista. ".. mä oon ihan kunnossa", lopetettiin aloitettu lause, jonka jälkeen kädet pyyhkivät taas kyyneleitä pois poskilta.
"Anteeks.. mä oon vaa niin pahoillani. En mä tarkotuksella halua sua saada ahdistuneeks. Mä en haluu olla se ihminen, joka tekee sun olon vaivautuneeks ja pilaa sun päivät. En mä sua väkisin yritä saada mun kanssa olemaa.. ei kuulu mulle kenen kaikkien kanssa sä oot, mulle ois ollu vaa tärkeintä että jaksat muaki samalla, mut.. mut en mä voi seuraani tyrkyttää", Andrew puhua pulputti ja uskoi, että siitä sai ihan hyvin selvää, vaikka hän itkikin.
"Mä oon ihan kunnossa, älä välitä tästä..", jatkettiin vollotusta, eikä se siinä vieläkään ollut. "En mä merkitse sulle yhtää mitää, mä tiedän. Ihan totta, kyl mä tajuun sen. Ja just sen takia mä annan sun mennä, koska.. kunhan sä oot vaa tyytyväinen, en mä haluu tuottaa sulle sellasta oloa, että ajan sut nurkkaa tai että vien sun vapauden.. ei sun tarvii mua nähä enää, kyl mä sua ymmärrän. Mä annan sun mennä..."
Lisääkin olisi tullut, mutta itku oli vaihteessa muuttua pahemmaksi, joten oli parempi lopettaa. Parasta olisi nyt vain lähteä, mutta minne muka? ei Andrew kotiin voisi mennä, Dannyhän voisi olla paikalla ja missään nimessä ruipelo ei tahtonut Romeota pulaan. Niin paljon hän tuosta välitti, välitti niin että antoi Romeon omaksi tyytyväisyydeksi tuon mennä, vaikka se repikin Andrewin oman mielen palasiksi.

"Ehkä on parempi jos mä meen.. sä voit unohtaa tän koko jutun, mä oon ihan kunnossa, ei tarvii tuntee syyllisyyttä tai mitää.. sun ei tarvii edes puhua mulle tai moikata, ei mitää.. kunhan sä vaa tiedät ja uskot, etten mä tahallani sua haluu ärsyttää. Anteeks jos mä oon roikkunu ja tuhlannu sun aikaa", puhe oli nopeaa ja pölinä tuli yhdessä sujuvassa putkessa. Andrew pudisteli hieman päätään, pyyhki kyyneleitä edelleen ja yritti saada itsensä rauhoittumaan. Niin ei selvästikään hetkeen kävisi, joten pieni otti jo muutaman askeleen lähteäkseen. Vitut hän kamoillaan mitään tekisi, sinne jäisivät Romeon luokse. Andrewille oli vain tärkeintä, ettei rastapää enempää joutuisi kärsimään pienemmän läsnäolosta.

Andrew puhui, itsekriittiset, jopa poikaa itseään kohtaan julmatkin sanat kuunneltiin, Romeo meni entistä enemmän hämilleen. Ja hän vihasi sitä tunnetta, se ei ollut lainkaan luonnollinen normaalisti niin välinpitämättömälle pojalle. Helvetti, Andrew ajatteli aivan liikaa!
“Älä nyt, Andrew, ei se haittaa. Oikeesti, ei se haittaa”, poika sanoi ja huokaisi syvään perään. Itkuinen poika näytti tosissaan päättäneensä että lähtisi nyt. Romeolla ei ollut asiaan mitään vastaansanomista, ei hänellä ollut oikeutta pitää toista lähellään jos tuo ei sitä tahtonut. Eriasia sitten mitä rastatukka itse ajatteli.
“Andrew hei, älä ota niin vakavasti”, poika huokaisi. Miksi hänen piti aina onnistua aiheuttamaan tällaisia tilanteita? Oli niin väärin, että kukaan ihastui poikaan jolla ei ollut minkäänlaisia aikeita vakiintua ja asettua aloilleen. Eihän sellainen olisi sopinut niin mitenkään. Sitä paitsi rastatukkahan oli aivan liian itsekeskeinen tullakseen toimeen kenenkään kanssa parisuhteessa. Ei toiminut, eikä edes haitannut tai hävettänyt.

“Nyt sä olet dramaattinen”, rastapää tuhahti, vähemmästäkin sitä rupesi jo ärsyyntymään. Mitä ihmettä tuon pienen linnunluisenpojan päässä oikein liikkui? Luuliko se tosissaan, että tämä oli ensimmäinen kerta kun joku tunnusti hänelle tunteitaan? No, ihmiset olivat niin herkkiä, ainakin jos Romeon mielipidettä kysyttiin. Päätä pudisteltiin hieman ja välimatka kurottiin kiinni, käsi kiepsahti toisen rinnan ympärille ja Romeo veti tuon selän tiukasti vasten rintaansa. “Älä pelleile, mä en pakota sua lähtemään, mutta jos se on se mitä sä tahdot niin sä saat mennä. Me molemmat tiedetään mun rajat ja voidaan ihan hyvin leikkiä niillä. Enkä mä kilahda siitä, että sä… tunnet jotain mua kohtaan. Mä en vain pysty vastaamaan siihen johonkin, mä en ole hyvä tässä lajissa”, Romeo selitti. “Mutta meidän ei oikeasti tarvitsisi käydä tätä läpi uudelleen ja uudelleen, me voidaan pitää hauskaa. Mutta kuten mä jo sanoin, sä olet vapaa lähtemään. Ja mun seurassa ei pärjää jos ajattelee liikaa muita, sillä mä ajattelen vain itseäni. Asia selvä, mä menen nyt sinne kauppaan ja sä voit yhä tulla mun mukaan jos sä tahdot”, poika ilmoitti päästäen Andrewin irti otteestaan.

Miksi Andrew oli kiintynyt tuohon rastapäiseen komistukseen niin paljon? masokistiksi tässä toista kohta luulisi. Romeo oli niin välinpitämätön häntä kohtaan, eikä muuksi muuttuisi. Tummatukka turhaan tässä itki, kaikki hänen sanat olivat turhaa, niistä koituisi vain ongelmia. Oli niin vaikeaa ymmärtää ihastusta tuollaiseen ihmiseen. Mikä siinä niin kiehdotti? ehkä olisi vain parempi luovuttaa ja etsiä joku sellainen, joka osaisi osoittaa edes vähän välittämistä ja tahtoa nähdä pienempää. Romeolle sekin nähtävästi oli se yksi ja sama, näkisivätkö he vai ei. Sepäs tässä oloa paransi.
Äänensävystä kuuli, että tilanne kyllästytti rastapäätä. Tuo vain sanoi sanoja sanan jälkeen, huokaisten aina välillä inhottavan raskaasti. Miten Andrew muka voisi olla ottamatta asiaa vakavasti? hän hitto vie itki tässä vain koska tahtoi Romeon olevan tyytyväinen, eikä Romeo siltä näyttänyt. Mitä tuo sitten oikein tahtoi? halusiko hän Andrewista eroon vai ei?

Hetken päästä Romeo jo kertoi Andrewin olevan dramaattinen. Hitto vie, ei tässä dramaattinen tahalteen oltu, ei sille mitään voinut jos itketti. Jotkut kun välittävät ja surevat sitä kun menettävät jotakin tärkeää.
Romeo oli ottanut taas välimatkan kiinni, tuon käsi kietoutui hontelomman ympärille ja häntä vedettiin tiukasti taakse päin. Kädet pysyttelivät kasvojen luona, pyyhkivät tarvittaessa kyyneleitä, jotka edelleen jatkoivat tulemistaan. Onneksi ne alkoi vähitellen vähentymään, Andrew pakotti itsensä lopettamaan. Ei hän voisi keskellä katua kauaa itkeä jonkun jätkän takia. Voi ei, tästä hetkestä nähtäisiin vielä painajaisiakin, mitään kamalempaa tilannetta Andrew ei varmaan ollut koskaan kokenut. Tai olihan hän, mutta tämä nyt sattui tuntumaan yksinkertaisesti vain ihan perseeltä.
Romeo puhui edelleen, kertoi oman asiansa ja lopetti sitten. Ruipelon teki heti mieli änkätä takaisin, ettei hän mitään pelleillyt. Eikä Andrewkaan tahtonut asiaa vatvoa uudelleen ja uudelleen, olihan hän yrittänyt olla välittämättä ja itkemättä, muttei vain ollut siihen pystynyt.
"Mee sä vaa, mä ootan tässä..", Andrew sanoi kun toinen oli irrottanut otteensa pienemmästä. Tummatukka seisoi vain paikoillaan, pyyhki kyyneliä, jotka selvästi olivat tekemässä loppuaan. Nyt pitaisi kasata itsensä, tuo voisi murtua uudelleen kotona. Hän hakisi vain kamansa Romeon kämpiltä kun rastapää olisi saanut tehtyä ostoksensa, sitten kotiin. Kai sen aikaa pystyi olla itkemättä ja vaikuttaa normaalilta.

Andrew otti pieniä askelia, käveli kohti matalaa betoni seinämää ja istuutui sen päälle. Ehkä hän olisi saanut itsensä kasattua siihen mennessä kun Romeo tulisi kaupasta, minne toinen selvästikin oli edelleen menossa.

/anteeks tuli nyt kyllä ihan kökkö : D

Romeo ei todellakaan tuntunut ymmärtävän mitään koko tilanteesta. Tai tokihan hän jotakin ymmärsi, mutta ei suinkaan kaikkea. Kaiken lisäksi Romeo oli varmasti yksi maailman heikoimmista lohduttajista, ei ollut hänen alansa. Andrew itki, rastapää oli sen aiheuttanut, mutta eihän hän osaisi saada itkua loppumaan.
Toinen kehotti Romeota käymään kaupassa, itse hontelompi sanoi odottavansa tässä. Suklaasilmät katselivat hetken poikaa, oli hyvin harvinaista nähdä Romeo niin ilmeettömänä, niin hymyttömänä. Huokaisten poika nyökkäsi vaivautumatta sanomaan mitään. Lauta napattiin alle ja poika antoi polkaisemansa vauhdin kuljettaa itseään eteenpäin. Jätkä ei ollut edes tajunnut, että voisi päästää toisen heidän asunnolleen hakemaan kamansa, sillä se olisi ollut ihan kohtuullista ja oikein Andrewia kohtaan. No, eipä vaan ollut päällimmäinen ajatus rastatukan päässä.

Mieli kirkastui sitä mukaan, mitä kauemmas kotoa poika pääsi. Hän ei ollut murehtija tyyppiä, ja ihmiset vaan tuppasi unohtamaan nopeasti. Poissa silmistä, poissa mielestä, kuten sanotaan. No, suhteellisen hyvin se päti ainakin Romeon tapauksessa.
Suhteellisen pian poika oli lähikaupan pihassa, nappasi laudan kainaloonsa ja meni sisään kauppaan kooten pikavauhdilla kaiken mitä tarvitsi maksaen sitten kassalla Marshall Ewansin tilille. niin hän aina teki, osti poika tupakkaakin ja maksatti isällään. Helpompaa se nykyään oli, kun paperitkin omisti. Tosin hän oli jo niin tuttu näky, ettei niitä enää kyselty.
Ulkona poika pisti heti hermotupakin palamaan ja se helpotti selvästi keskittymistä, niin se tuppasi aina tekemään, joskin Romeo oli hyvin harvoin hermostunut.

Ränsistyneen kerrostalon pihassa poika viittoi Andrewin seuraamaan itseään ja kulki tutuksi tulleen reitin kodin ovelle, jonka avaimellaan avasi ja suunnisti keittiöön, ruveten sitten suuremmitta sermonioitta purkamaan ostoskassia.
”Otatko sä jäätelöä?”, Romeo kysyi, ihan muodon vuoksi. Hän saattoi jo veikata, että tummatukka lähtisi niin nopeasti kuin mahdollista. Kai tuo oli loukkaantunut, ei takkutukka niin tarkasti tiennyt. Hän oli vain sanonut suoraan, ettei voinut vastata tunteisiin, jotka Andrew omasi.

Andrew olisi tahtonut nähdä Romeon kasvot, muttei uskaltanut kääntyä. Hän ei halunnut huomata mahdollista inhoa tai pettymystä tuon kasvoilla. Vain huokaisu kertoi jotain rastapään kannasta asiasta. Mitään Andrew ei odottanut, kyllä hän tiesi, että tämä jäisi taas tähän ja kaikki oli ollut turhaa. Nyt piti vain seistä ja odottaa, että toinen häipyisi, niin pienempi pääsisi kokoamaan itseään. Hän ei tahtonut olla enää tämä henkilö, joka seisoi paikoillaan tärisivin jaloin ja posket kyynelistä märkinä. Ah, sepä vasta elämys olisikin jos oikeasti voisi vaihtaa elämäänsä jonkun toisen kanssa. Asia erikseen kenen kanssa, mutta jonkun kanssa. Andrewissa ei ollut mitään mielenkiintoista tai lumoavaa, niin kuin Romeossa oli. Sekin taisi olla osasyynä siihen, että minkä takia ruipelo nyt itki. Kai silläkin oli vähän merkitystä asian kanssa, ehkä tämä oli takkutukan tapa kertoa, ettei Andrew kertakaikkiaan ollut vain tarpeeksi hänelle. Mutta kuka nyt olisi? sitä Romeokin oli joskus todennut, ettei tuolle yksi riittänyt. Ja siitä huolimatta tummatukka jaksoi jauhata tästä jatkuvasti. Minkäs sille mahtoi kun joku ei suostunut luovuttamaan tarpeeksi ajoissa.

Olihan se Romeo edelleen lähtemässä, tuo jatkoi matkaansa laudan kanssa ja ruipelo pääsi betoniselle seinämän luokse istuskelemaan. Vaikka se oli lyhyt, piti Andrewin hypätä, jotta pääsi kapuamaan siihen. Romeo oli kadonnut jo näkymistä, luultavasti parhaillaan jo asteli kaupan ovesta sisään. Pienempi sen sijaan vain pyyhki viimoisetkin kyyneleet kasvoiltaan ja leualtaan, jonne kovaa vauhtia kyyneleet olivat päässeet karkuun. Hengiteltiin syvään ja rauhallisesti, Andrew sulki silmänsä ja antoi itsensä rauhoittua. Enää ei itkettäisi, se nyt pitäisi jättää ainakin vähäksi aikaa. Kyllä tuo pystyisi, pakko olisi.

Pian jo Romeo ilmestyi takaisin, viittosi pienemmän mukaansa ja palasivat kerrostalon rappuun ja sitä kautta perheen kämppään. Andrew kulki pojan huoneeseen, vilkuili itseään peilistä ja yritti siistiä itsensä järkevän näköiseksi. Kotiinhan tässä oltiin menossa, Danny raivostuisi jos näkisi jonkun häiritsevän veljensä mieltä. Ne häirinnät pitäisi osata takuuvarmana pitää sisällä, näitä asioita ei oltu tarkoitettu Dannylle.
Romeo kaiketi oli tyhjentämässä kauppakassiaan kun kerta kyseli ottiko seuralainen jäätelöä. "Ei kiitos", Andrew vastasi ja pakkasi aika laiskojen eleiden mukana kamojaan. Hän tunki kaiken koululaukkuunsa ja laahusti rastapään luokse, samalla toisella kädellä pöyhien hieman kihartuneita hiuksiaan.
"Mm, jospa mä nyt vaikka lähtisin nii saat olla rauhassa", hän hymähti puolihymyn kera, vaikka sen huomasikin olevan vain maski todellisten tunteiden päällä. "Kai me törmäillään pian kuitenki koulussa tai jotain..", lisättiin antaen katseen pysähtyvän tuijottamaan jotakin muuta kuin Romeon täydellisiä kasvoja. Andrewilla ei ollut mitään aikomusta ottaa Romeoon yhteyttä, hän oli jo päättänyt ettei vasten toisen tahtoa alkaisi roikkumaan tässä. Ei tummatukka mikään loinen tahtonut olla, vaikka kyllä oikeasti olikin valmis tekemään mitä tahansa tuon täydellisyyden eteen. Mutta eikös välittäminen ollut sitäkin, että osasi päästää irti?

Kuten arvattukin, kieltäytyi pienikokoinen tummatukka jäätelöstä. Rastatukka kuittasi asian olankohautuksin. Totta puhuen häntä ei jaksanut juuri nyt kiinnostaa. Andrew oli osoittanut kiintymystä ja ahdistanut Romeota. Ja vaikka poika olikin nyt kuin mitään ei olisi sattunut, Romeota ahdisti silti. He molemmat tarvitsisivat nyt tilaa ja aikaa ajatella. Tai oikeastaan Romeo tarvitsi pillua saadakseen ajatuksensa muualle. Ja hän kyllä unohtaisi nopeasti, niin hän aina teki. Toisin saattaisi olla tummatukkaisen pojan laita.
Toinen kertoi lähtevänsä jättääkseen Romeon ylhäiseen yksinäisyyteensä. Poika nyökkäsi ja avasi jätski paketin napaten lusikan vetolaatikosta. Kyllä vain, ei siihen lautasta tarvittu, Romeoon uppoaisi yllättävän helposti koko paketillinen vaniljajäätelöä. Hän olisi kevyesti voinut vetää toisenkin litran perään, mutta ehkei kuitenkaan tekisi niin.
”Joo, näkyillään”, Romeo vastasi, jos tarkkaan kuunteli saattoi äänestä kuulla läpi ”ei ehkä vielä hetkeen, jos koskaan”-sävyn.

Poika istui pöytään ja rupesi lappamaan jäätelöä suuhunsa, suklaasilmät kohosivat katsomaan lähtöä tekevää Andrewia. Sokeakin olisi huomannut, kuinka poika tuntui yhtäkkisesti välttelevän kontaktia. Tavallisestihan rastatukkainen olisi jo painanut toisen vasten seinää ja hukuttanut suudelmiin hyvästellen tuon sitten kepeällä sävyllä hymy huulillaan. Se oli tapa, jolla jätettiin hyvämaku suuhun, vaikka välttämättä ei enää koskaan nähtäisi. Nyt Romeo oli vain etäinen, eikä tuon kasvoilla edes näkynyt tavanomaista hymyä. Ilmeettömyys ei sopinut Romeolle, se teki hänestä vain julman oloisen.
Katse laskeutui takaisin jäätelöön, jonka syömistä vanhempi skeittari sanoitta jatkoi. Hän vain odotti sitä tuttua ääntä, joka syntyi oven käymisestä.

- kiitos pelistä~:'3 -

Eipä pahemmin Romeo kiinnittänyt Andrewiin enää huomiota ja tummatukkakin yritti parhaansa mukaan vältellä toisen kasvoja. Tähänkö tämä tosiaan oli mennyt? nähtävästi ja tähän se myös selvästi jäisi. Kelata miten paljon typerät sanat saattoivat tehdä. Jos pienempi olisi vain pitänyt sievän suunsa kiinni, tätä ei olisi tapahtunut. Mutta oli Romeokin osasyyllinen, itse oli saanut ruipelon puhumaan suunsa puhtaaksi. Okei, ei Andrew toista tahtoisi syyttää, eikä oikeasti syyttänytkään. Tämähän oli täysin tummatukan omaa syytä, eikä totuutta voinut toiseksi muutella.
Tuntui sydäntä murskaavalta katsoa Romeota, tuota täydellisyyttä, joka ei tahtonut osoittaa Andrewia kohtaan enää mitään muuta kuin välinpitämättömyyttä. Kai se olisi vain niellettävä ja siihen samalla tyytyä. Andrew ei ikinä toisen tahtomatta alkaisi roikkumaan, ei ainakaan näkyvästi. Ehkä tähänkin oli sitten syynsä ja ehkä tämä oli oikea ratkaisu. Näin rastapään ei tarvitsisi kärsiä Andrewin liiallisista tunteista. Andrew sen sijaan.. noh, hän pääsisi ajan myötä yli toisesta ja jatkaisi elämäänsä ilman, että piti surkeilla joka kerta kun näki Romeon kaulailemassa jotakin muuta. Voi jos vain pienempi osaisi olla ihastumatta niin nopeasti. Mutta ei näin ollut käynyt aikoihin, nopeastihan tuo raukka antoi jalkojensa pettää alta, mutta ei näin syvästi. Miten perseestä tämä olikaan!

Kuin ohimennen Romeo vain tokaisi jotakin. Ääni suorastaan huusi, että nyt Andrewin oli parasta vain kadota ja takaisin ei ollut enää asiaa. Synkin mielin ja arasti Andrew vihdoinkin nosti katseensa toiseen. Kai oli parempi sittenkin vain huomata miten tympääntynyt rastapää häneen oli, siten ehkä päästäisiin helpommalla tästä kaikesta. Se voisi edesauttaa ruipeloa pääsemään yli. Mutta tällä hetkellä se tuntui vain pelkästä paskalta, niin raastavalta.
"Jep, moro", sanottiin hiljaa, mutta liikuttu ei vieläkään. Siinä Romeo vain tunki jäätelöä suuhun. Eikö edes hyvästejä? vai pitikö sitä jo jäähyväiseksi kutsua? tummatukka vain puri alahuultaan apeana, odotti hetken jotakin huomiota. Halaus?
Pakkohan sitä oli kuitenkin luovuttaa jossakin vaihteessa. Andrew kääntyi ja siirtyi eteiseen, josta karkasi mitä nopeimmiten rappuun. Helvetin helvetti. Nyt se oli tosissaan ohi. Noh, ainakin Romeo sai olla tyytyväinen.
Pienet askeleet lähtivät laahustamaan honteloa poikaa rappusia pitkin pois kerrostalosta. Ja mitä useamman askeleen toinen oli ottanut, sitä nopeammaksi ne muuttui. Andrew oli ollut niin typerä, miten hän oli edes ikinä ollut niin heikko ja lähtenyt tuon jätkän matkaan? siitä ja niistä tuhansista muista kysymyksistä huolimatta, Romeo oli silti se lumoava täydellisyys jota ei voinut kuin ihailla. Tähän heidän tarinansta kuitenkin nyt päättyi.

/kiitos itsellesi =] tuliko edes angst viesti andrewilta : D