Sweet dreams are made of this

[Yep, Jill & venäläinen komistus tänne, Gavrie~
Lotharin asukokonaisuus]


Ensimmäinen tunti oli jo alkanut vähän yli puoli tuntia sitten. Keltaisen väriset käytävät huokuivat hiljaisuutta ja rauhallisuutta ennen kuin oppilaita syöksyisi luokista. Oli niin rauhallista, että siivojat rakastivat sitä, kun saivat lakaista käytävän lattiaa rauhassa ilman typeriä, saamattomia oppilaita. Mutta kauan ei silti heidän hiljaisuus kestänyt, sillä kaukaa jo kuuli kuinka joku juoksi käytävässä ja pian ohittikin siivoojia.

Lothar von Fharenheit oli pahasti myöhässä kemian tunnilta ja siksi juoksi käytävillä. Hän ei ollut koskaan myöhästynyt tunneilta, vaan oli kympin arvoinen oppilas kaikilla mausteilla, ja siksi ehkä kemian opettaja ihmettelikin, missä saksalainen nuorimies oli, joka oli opettajan lempioppilas. Poikanen oli mennyt liian myöhään nukkumaan, sillä oli tahtonut tehdä matematiikan tehtävät kunnolla, eikä muistanut pistää herätyskellon soimaan. Eikä hänen äitinsä ollut tajunnut, että nuorin lapsi nukkui pommiin. Onneksi pojan koira herätti hänet nuolemalla kasvoja ja samassa Lothar oli pystyssä. Äiti heitti saksalaisnuorukaisen kouluun, sillä hänellä ei ollut muuten mitään mahdollisuutta ehtiä edes ensimmäiselle tunnille. Joku oppilas ei olisi viitsinyt mennä ensimmäiselle tunnille, mutta Lothar oli Lothar.

Nuorukainen ei huomannut märkää lattiaa, vaikka siivoja takana varoitteli siitä, vaan jatkoi matkaa kuin ei olisi kuullut mitään. Ei kyllä aikaakaan, kun hän saavutti sen märemmän kohdan lattiassa ennen käytävän loppua, jota kohtaa oli juuri hetki sitten lakaistu. Kirjat sylissään Rene menetti tasapainonsa ja toinen jalka petti pahasti. Kuului jonkinlainen räsähdys, kun pojan käsistä lensi kirjat hienossa kaaressa ilmaan. Mutta ennen kuin hän edes pääsi kasvotusten lattiaa, oli joku onnekas juuri tullut kulman takaa ja Lothar törmäsi toiseen vetäen tämänkin maahan.

~ Gavrien asukokonaisuus

Kello oli ties mitä ja tässä vaihteessa pitäisi luultavasti valittaa myöhästymisestä, mutta sen sijaan Gavrie Rykhlyadko oli tullut kahta tuntia liian aikaisin koululle. Ei tuo blondi nuorukainen ollut ollenkaan muistanut, että hänen lukujärjestykseensä oli vasta tehty muutoksia ja tänään saikin nukkua hieman pidempää. Turhaan herätty panikoiden, ettei kerkeisi ensimmäiselle tunnille ja tässä sitä nytten seilailtiin ympäri tyhjiä käytäviä, muiden ollessa edelleen peiton alla nukkumassa ja osa tietenkin tunnollisesti omilla tunneillaan opiskelemassa.
Kumman rauhallista ympärillä, yleensä kun käytävät kuhisivat oppilaita ja kuului monen porukan pälätykset saman aikaisesti. Ainoastaan siivoojia oli nähty aikaisemmin, Gavrien viedessä takkia lokerikkoonsa.

Tallustellen ympärilleen Gavrie alkoi jo vähitellen tylsistyä. Hän voisi ihan hyvin lähteä käymään vaikka kaupassa tai kirjastoon, aivan sama, jotakin. Musiikki pauhasi korvanapeissa, jonka takia kaikkea ympärillä tapahtuvaa ei sattunut huomaamaan. Kiitos sen poika meinasi saada todellisen sydänkohtauksen kun kääntyessään kulman taakse joku nappasi hänestä kiinni ja Gavrie oli samalla sekunnilla lattialla persuksilleen. Tai jotain vastaavaa siinä tapahtui, kaikki kävi niin äkkiä ettei kaikkea tahtonut tajuta.
Kuului vain pieni tuskainen kähähdys, kirjankin piti vielä lentää päin olkapäätä. Blondi hieroi olkaansa ja katsoi poikaa, joka oli kaiketi juossut katsomatta eteensä tai sitten kompuroinut muuten vain. Musiikki sammutettiin ja johtoja kiskaistiin käsillä niin, että napit tippuivat pois korvista.
"Eikö kannattaisi ottaa ihan iisisti jos luistelee pitkin märkiä lattioita?" Gavrie kysyi ystävällisesti naurahtaen, katsellen samalla lattian märkää pintaa. Siivoojat olivat siis kerenneet jo tänne asti.

"Saakeli", Gavrie kähisi itsestään kun nousi takaisin jaloilleen. Lonkkaa piikitteli kipu ilkeästi, mutta kai se nopeasti ohi menisi. Toisella taisi olla kiire, koska tuskin kukaan pelkän huolimattomuuden takia tuolla lailla kiskoisi viettomia ohikulkijoita mukanaan lattialle. "Tarvitsetko sä apua?".

/O.o oli nyt vähän tämmönen.. aika jäykkää tekstiä :---D

Kaikki kävi niin nopeasti, ettei Lothar tajunnut mitä oikein tapahtui. Kirjat, jotka hän oli painannut rintaa vasten, olivat nyt ties missä ja nyt hänen silmien edessä oli joku tuntematon jätkä. Saksalaisen kasvoista näki heti pienoinen shokki, mutta se meni pian ohi. Lothar tuijotti silti lattiaa hieman miettien, mitä oikein tapahtui, mutta huomatessaan uudelleen tuon toisen tyypin, hän yritti päästä nopeasti ylös. Vihlova kipu polvessa silti esti tekemästä mitään äkkinäisiä liikkeitä. Lothar puri hampaitaan yhteen ja yritti saada pois mielestään tuon polven, jonka oli ensimmäisenä iskenyt lattialle.

Kuullessaan tuon vaaleahiuksisen tyypin puhuvan, Lothar loi tälle pienen ujon katseen. Häntä hävetti ja syystäkin. Toinen vaikutti ystävälliseltä, vaikkei poikanen vielä ehtinyt katsomaan tarkkaan. Ei hän uskaltanut. Joten ei ollut ihme, että hänen täytyi yskäistä ennen kuin avasi suunsa:
"Anteeksi, oli kiire."
Lothar alkoi hätissään keräämään kirjojaan, jotka levisivät sinne sun tänne. Hän tunsi lämpimän aallon käyvän kasvoillaan. Poika puri edelleen hampaitaan yhteen, mutta kohotti hitaasti katseensa toiseen.

"Ei tässä mitään, kyllä tämä tästä", Rene vastasi toisen avunpyynnölle ja olisi tahtonut hymyillä, mutta ei saanut mitään hymyä aikaseksi ja siksi painoi takaisin katseensa maassa oleviin kirjoihin.

Ujo katse tavoitettiin ja Gavrie hymyili toiselle rohkaisevana. Ei pieni törmäys mitään haitannut tai päivää pilannut. Turhaan toinen vaikutti niin nolostuneelta, turhautuneelta tai mitä sitten olikaan. "Eipä mitään, kunnossahan tässä ollaan", blondi virnisti törmäilijälle, joka parhaillaan noukki kirjojaan lattialta. Välillä pojan katse tavoitettiin uudemman kerran, mutta nopeasti se aina laski pois. Gavrie kohotti hieman kulmiaan. Edes apua ei tahdottu vastaan.
"Ootko sä aivan varma?", kysyttiin hymysuin. "Ei mulla mikää kiire oo, joten..", jatkettiin vielä puhetta ja senkös jälkeen nuorukainen rupesi jo keräilemään uuden tuttavuuden kirjoja syleilyynsä.

Kirjoja nyt ei mitään tuhansia ollut, joten lopun maassa lojuvat kirjat oli nopeasti saatu käsiin. Gavrie ojensi pienen pinon kohti toista poikaa. "Tässä", hän hymyili ystävällisesti, silmät tuikkien niin kuin aina.
"Toivottavasti ei tuotettu toisillemme mitää pahoja vahinkoja törmätessämme", naurahdettiin, katsellen sitten ympärille. Oliko tuo uusi kasvo lähdössä tunnille? eikös ihan kymmenen minuutin päästä alkaisi välkät. Välitunneilla Gavriekin saisi seuraa, ei tarvitsisi jokaista hetkeä oleskella yksin. Ellei hän sitten tosissaan lähtisi ostamaan jotain mättöä kaupasta. Kotonakin kerkeisi taatusti käydä.

"Nii, mä oon Gavrie", blondi esitteli itsensä kun oli tajunnut kuinka huono tapaisesti oli käyttäytynyt. "Ja sä saat toki vetästä mut lattialle toistekin, kunhan jätät kirjat pois".

Lothar ei voinut uskoa, että toinen oli noin puhelias törmäyksen jälkeen. Yleensä ihmiset mulkoilivat ja haukkuivat häntä, jos poikanen teki jotain vahingossa. Ehkä tämä tyyppi oli luonnostaan tuollainen ystävällinen. Lothar nosti vaisusti katseen vaaleahiuksiseen, joka näytti olevan vanhempi kuin hän ja joka alkoi keräilemään hänen kirjojaan. Rene ei osanut enää sanoa mitään ja tyytyi siihen, että toinen auttoi häntä.

Nuorukainen katsoi vanhempaan poikaan, vilkasi sitten kirjojaan, jotka auttaja ojensi. Hymyillen omalaatuisen tavalla, Lothar tarttui kirjoihinsa.
"Kiitos", pääsi hiljainen, mutta vakaa ääni pojan suusta. Hän jäi tuijottamaan ehkä liiankin pitkään aikaan vaaleahiuksisen silmiä, jotka veivät hänet hetkeksi muualle. Ne olivat kauniit ja ne säihkyivät ystävällisen tapaan. Lothar yritti hymyillä lempeästi. Mutta helpotukseksi muukalainen avasi uudelleen suunsa.
Naurua. Naurahdus toisen suusta. Lothar edelleen katseli tätä toista ja hymähti sitten, kun toinenkin naurahti. Olisi ollut kiusallista olla tekemättä mitään.
"Niin, en huomannut märkää lattiaa", Lothar vastasi hieman edellistä kovempaa, mutta silloin ilmoille pääsi hänen aksentinsa. Oh my god, että hän vihasi sitä. Mutta tuntiessaan taas kirjansa rintaa vasten, tajusin hän viimein, ettei ollut mitään järkeä enää mennä tunnille. Polvikin näytti protestoivan.

Lothar punastui Gavrien sanoille ja hymyili ehkä herttaisempaan tapaan. Hänellä ei ollut vaikeaa kuvitella vetäistä Gavrien uudestaan lattialle.
"Lothar", totesi hän nimensä ja ihmetteli, että toinen kuulosti hieman venäläiseltä. "Et ole jenkkiläinen? Kuulostat erilaiselta, puhesi on kauniimpi."
Poikanen nousi ylös vilkuillen itsekin ympärilleen ja yritti olla huomaamatta polveaan.

Ei se avun anto haitaksikaan ollut, sillä kyllä ihan ystävällisesti toinen kiitti. Samalla poika myös suostui vastaamaan Gavrien hymyyn, joka vain entisestään sai blondin oman hymyn levenemään. Suloinen poika. Ehkä hieman eksyneen oloinen, ei kirjaimellisesti mutta kuitenkin. Kun toinen oli ottanut kirjansa vastaan, Gavrie hieroi hieman kämmeniään yhteen. "Ole hyvä vain. Näitkös, menee nopeammin kaksistaan", sanottiin turhankin jäljessä ja virnistettiin sievästi.
Uusi kasvo myönsi, ettei ollut huomioinut märkää lattiaa. Minkäs sille mahtoi jos kerta kiire oli. Ei tälläinen Gavrien päivää pilannut, vaikka olihan se hieman epämukavaa kun vaatteet olivat osittain kastuneet osuessaan lattian pintaan. "Yritä ens kerralla huomata, saatat muuten vielä vahingoittaa jotaki muuta tai itseäs ku tollai hyppelet syliin", naurahdettiin lempeästi, edelleen mitä ystävällisin tuike silmissä. "Mä olen kuitenki okei ja säkään et ainakaan verta vuoda, joten taidettiin olla ainoastaan vain onnekkaita". Onnekkaita tosiaan, Gavrie rakasti tavata uusia ihmisiä. Ja tämä nuorukainen, joka tykkäsi törmäillä ja vetää ihmisiään mukanaan märälle lattialle, oli vieläpä uskomattoman suloinen, ainoastaan miellyttävää katseltavaa silmille.

Ja voi mitä kaikkea muuta hyvää sanottavaa Gavrie olisi voinut toisesta sanoa kun tuo lähes tuntematon poika hymyili hänelle niin kovin herttaisesti, ennen kuin suostuutui kertomaan nimensä. "Pistän muistiin, Lothar", Gavrie hymyili ja leikkisänä ihmisenä vinkkasi silmää toiselle.
"Ja enpäs taida olla, en. Mä oon alunperin Venäjältä", blondi myönsi häpeilemättä. Tuskinpa toinen sen takia alkaisi häntä vihaamaan, jestas. "Ellen erehdy pahasti, säkään et taida olla ihan täältä päin kotoisin?", udeltiin kiinnostuneena. Selvästi Lothar omisti ihan eri aksentin mitä yleensä muille vastaantulijoilla oli.

"Ajattelitko sä vielä keretä tunnilla?", Gavrie kysyi tiiviisti katse toisen upeissa kasvoissa. Ei tässä pahaksi pistettäisi jos toinen päättäisikin jäädä pitämään seuraa blondille. Tunnit kun kerta ihan pian loppuisivat ja seuraava tuntikin alkaisi vasta välkän jälkeen.

Lothar ei ollut varma, mutta luuli toisen katsovan häntä jotenkin sillä tavalla, että tämä pitäisi saksalaisnuoresta. Ei hän koskaan tosin tiennyt, minkälainen ihminen on, kun pitää jostakin toisesta. Lothar oli kuitenkin siitä varma, että piti toisen asenteesta. Leppoisan oloinen kundi teki häneen vaikutukseen, kun itse oli tottunut järjestyksiin, vaikkei niistä pidäkään.
René punastui Gavrienin huomautuksista, sillä sanat vaikuttivat häneen todella paljon, vaikka olisihan hänen itsekin pitänyt tietää, että hänen pitäisi katsoa eteensä. Nuorukainen nyökkäsi olemattomasti ja hymyili entisestään nähdessään Gavrien tuikkivat silmät. Toisen pitäisi lopettaa tuollainen ystävällisyys, sillä Lothar ei osanut olla oma itsensä. Mikä oli hyvä asia, todella hyvä.
"Niin, kai minun pitäisi katsoa eteeni", päästi hän suusta, vaikka se kuullosti hänen mielestään typerältä. Ei hän ottanut mitään kantaa asialle tai vitsaillut, kunhan vain totesi kuin papukaija.

Nuorukainen järkyttyi Gavrien silmän vinkkauksesta, mutta järkytys tuntui sisältäpäin, poika suli vahaksi ja yritti seisoa normaalisti. Mutta Gavrien kertoessaan olevansa Venäjältä, pikku pettymys valtasi hänet. Ei siinä mielessä, etteikö Lothar sietänyt venäläisiä, vaan että hänen vanhempansa eivät sietäneet. Tosin, vanhemmille ei kuulu kenen kanssa hän juttelee koulussa, joten loppujen lopuksi Lothar ei edes välittänyt, mistä vaaleahiuksinen hyvännäköinen kundi oli syntynyt.
Lothar pudisti vastaukseksi päätään.
"Saksasta olen kotoisin, kuten jokainen sukuni jäsen", poika hymyili ja puristi kirjojaan rintaa vasten. Hänellä ei ollut mitään tietoa, miten toinen suhtautuisi saksalaisiin. "Tosin, ei sillä ole mitään väliä.."

Nuorukainen katseli vanhempaa jätkää, mutta tämän katsoessaan hänen kasvojaa, oli hänen automaattisesti pakko katsoa hetken muualle. Lothar vilkasi rannekelloaan ja se näytti liikaa. Jos hän ei olisi kaatunut, olisi poika varmasti jo tunnilla istumassa.
"Enpä taida, viitisen minuuttia aikaa.. Ei mitään järkeä siis", hän mutisi puoliääneen, mutta kohotti katseen venäläisen silmiin. "Eikö sinulla ole tuntia?"

Taaskaan Gavrie ei voinut olla virnistämättä kun huomasi uuden tuttavansa punastuvan hänen huomautuksestaan. Lothar oli suloinen, vaikutti jotenkin niin kamalan ujolta. Tai vaikeahan sitä oli näin alkuun sanoa mitään, mutta näin blondi uskalsi arvella. Ehkä he kuitenkin joskus saattaisivat tavata toistekin, silloinkos Gavrie pystyisi ihan oikeasti tutustumaan toiseen. Aivan sama missä ja miten he näkisivät, Lothar voisi vaikka joskus vetäistä hänet mukanaan jälleen lattialle. Mukavia ja tuollaisia suloisia ihmisiä oli inhottavaa päästää menemään. Gavrie rakasti uusia ihmisiä ympärillään. Hän suorastaan janosi uusia ihmisiä elämäänsä, ystäväthän olivat kuitenkin maailmassa yksi tärkeimmistä asioista. Ellei jopa se kaikkein tärkein.
"Älä huoli, ei tarvii kuulostaa noin huolestuneelta, kaikki on ihan ok", Gavrie naurahti kuullessaan toisen äänen sävyn kun tuo oli vihdoin ja viimein saanut sanotuksi jotain. Niin söpöä, blondi naurahti hennosti ja pörrötti hieman vaaleita hiuksiaan, jotka oli asetellut jokseenkin normaalia pystympään. "Sitä paitsi sä vaan taisit piristää mun aamua, mulla käviki aika vähän tylsäks".

Lothar ei kommentoinut mitenkään Gavrien venäläisyyteen tai ylipäätä Venäjään, kertoi vain oman alkuperänsä heti blondi tätä kysyttyä. Saksalaisia saattoi olla muitakin koulussa, mutta ainakin tähän mennessä Lothar oli ensimmäinen sellainen keneen Gavrie aikanaan täällä oli tutustunut.
"Musta se on hyvinki kiehtovaa", blondi totesi hymysuin, vaikka toinen mutisi jotain sellaista, ettei sillä ollut mitään väliä.

Toinen ei suoraan katsellut Gavrien kasvoihin samoin tavoin kuin Gavrie toiseen. Lothar siirteli katsettaan vähän väliä, joka oli omalla tavallaan huvittavaa. Joko toista nolotti tai sitten blondin seura ei kiinnostanut, ehkä sittenkin jotain muuta, mutta ei arvaus kaukaa voinut heittää.
"Mulla alkaa tunnit vasta parin tunnin päästä", Gavire kertoi ja vilkaisi nopeasti kelloa, siirtäen heti takaisin sitten katseensa uuteen tuttavuuteen. "Tulin vahingossa vähän liian aikaseen", hymähdettiin jälleen virneen kera.
"Hm, haluisitko tulla istuskelee vaik mun kanssa? mulla nimittäin on vähän tylsää yksinää odotella. Enkä usko että kukaa muu nyt ihan heti tulee kiskomaa mua lattialle, joten..?"

Idiootti. Hakkasi Lothar mielessään päätään läheiseen seinään ja hoki idioottimaisuuttaan maasta taivaaseen. Että pitikin olla näin surkea tuuri. Ei tästä päivästä kai sitten tule sellainen kirkas ja mukava. Ja paskat. Saksalainen omisti kyllä rohkeutta, mutta se taisi olla piilossa pienissä koloissa, kun kerran tuollainen komistus edessä teki tuttavuutta entisestään. Lotharin oli pakko purra uudelleen hampaitaan yhteen, mutta purikin huuliaan ja päästi vaisun inähdyksen. Ja kaikki tämän aiheutti Gavrie, joka pörräytti vaaleita hiuksiaan.
"Aah, hienoa, ei minunkaan päiväni tainut alkaa hyvin", saksalainen kuullosti hieman rohkeammalta ollessaan aivan varma tilastaan.

Hyvin kiehtovaa? Saksalainen äimästeli, mutta kohotti pienen hymyn ollakseen melkein kuin samaa mieltä.

Gavrien ehdotus sai Lotharin pieneen paniikkiin. Istua tuon kanssa? Tuon komistuksen kanssa? Renen päivä taisi sittenkin vaihtua asteen verran parempaan.
"Voisin vaikka", Lothar vastasi hymyillen ja yritti nyt katsoa suoraan toisen silmiin. "Minne haluat mennä?"

-Nälkä, kylmä ja paska seura vieressä aiheuttivat tämän lyhyen ja olemattoman viestin >D

Oli vähän vaikea yrittää lukea tätä uutta tuttavuutta, joka vain hetki sitten oli vetäissyt Gavrien mukanaan lattialle. Ei blondi voinut olla hieman kurtistamatta kulmiaan, Lothar vaikutti niin kamalan ujolta ja punasteli niin kuolettavan suloisesti, mutta nyt jo saikin hieman rohkeampaa äänensävyä ylös kurkustaan. Ei se tietenkään paha asia ollut, päinvastoin. Gavrieta vain ihmetytti, hän kun yleensä osasi lukea muita melko helposti, mutta voisipa jopa sanoa että Lothar oli ihan pimeä tapaus. Hyvällä tietenkin, toinenhan oli vastustamattoman söpö, eikä Gavrie mielellään katsettaan toisesta irrottanut. Pelkkä Lotharin naama ja välillä sievästi punottavat posket saivat hymyn huulelle ja lämpöisän tunteen sisälle. Se vasta huvittavaa olikin, että saattoi tuntea olonsa niin kotoisalta vaikka seisoskelikin keskellä koulun käytävää.
"No toivotaa että se paranee ajan myötä", Gavrie hymyili ystävällisesti kun ei muutakaan osannut. Se vain tuli niin luonnollisesti. "Eihän kello oo vielä paljoa, parin tunnin päästä jo sulla saattaa olla sellai olo, ettei parempaa päivää voi koskaa ollakaan", virnistettiin vielä perään, sillä sellaiselta blondista itsestään alkoi tuntua.

Tyytyväisyys ja hymy kasvoi entisestään kun Lothar suostuutui suunpielet kohollaan liittymään toisen seuraan, kysyipä vielä heti perään että minne he menisivät. Hetken blondi näykki huomaamattomasti alahuultaan, vilkaisi ympärilleen.
"Noi tossa nyt on lähimpänä", Gavrie naurahti ja osoitti noin viiden metrin päässä olevia tuoleja ja muutamaa pitkulaista penkkiä. "Ei kai tässä mitää motellia etitä, joten noi käy hyvin", todettiin vielä hetken mietinnän jälkeen, joskos Gavrie jo lähtikin kohti tuoleja.

"Toivottavasti sulla ei oo sellai fiilis, että mä oon joku täysin sekopää ku pyydän tuntemattomana sua jäämää kuluttamaa aikaa mun kanssa", päätä pudisteltiin vaisusti ja hymähdettiin hulmaantuneena.

'Ajan myötä? Kyllä, jos olet kanssani edes hetkeä kauemmin..' Ajatteli Lothar samalla, kun tähdet silmissä katseli Gavrieta. Hän ei enää tuntenut itsensä kovin ujoksi, mutta ei suoraan sanottuna ryntäisi toisen kaulaan ja alkaisi lirutella niitä näitä. Kyllä hän ajan myötä myös sai takaisin sen oman itsensä. Ja vieläpä tuollaisen miehenalun kanssa. Mutta kyseisen blondin jatkosanat saivat bruneten hehkumaan onnellisuutta ja tuo punaisuus sai nyt aivan uuden käänteen.

Lothar jäi jälkeen Gavrien sanoissa. Motellia? Mitä tämä kyseinen ystävällinen poika oikein ajatteli. Ehkä se oli vain huuliheitto. Ehkä se vain.. Lothar heräsi nopeasti ja katsahti sitten Gavrien suuntaan, kun tämä jo asteli kohti mainittuja tuoleja. Nuorukainen syöksähti toisen perään.

"Ei, ei toki. Mielelläni istuisin täällä kanssasi kuin menisin tunnille.." Lothar hymyili mukavan vinosti ja istuutui Gavrien vasemmalle puolelle. "Tosin, en ole mikään sellainen tyyppi, joka nauttii tehdä ylimääräisiä läksyjä.. Mutta.. kyllä jonkun takia pitää tehdä uhraus."
Reneä nauratti omat sanat, mutta naurahdus ei silti syöksynyt hänen huuliltaan. Hän ei edes tuntenut tuota kyseistä vaaleahiuksista jätkää kunnolla ja silti tahtoi tehdä tälle uhrauksen.

Gavrie tunsi olonsa paljon paremmaksi kun tämä uusi tuttavuuskin alkoi vähitellen vaikuttamaan rentoutuneelta. Ei ollut hirveän vaikea aistia toisesta sitä lämpöisää puolta, eikä blondi voinut olla ihastelematta toisen vietonta ja suloista olemusta. Kuitenkin jostain syystä toinen vaikutti jotenkin hyvin hauraalta, ujoltakin edelleen. Se oli omituista, yleensä kun Gavrie oleskeli vain urheilijoiden kanssa, joiden pinta oli yleensä aika kova, eivät ainakaan mitään herkkänahkaisia. Ei toki saisi yleistää, eihän kaikki urheilijat toistensa kaltaisia ollut ja tunsihan Gavrie vaikka kuinka monia ihmisiä, joilla ei ollut mitään tekemistä urheilun kanssa.
Puna hehkui taas toisen poskilla, Gavrie virnisti tuolle suoleisalla omalla olemuksellaan ja naurahti perään kepeästi.

Mielellään kuulemma Lothar istuisi tässä Gavrien kanssa sen sijaan että menisi tunnille. "Mulla on onneks vaa pari tuntia, sen jälkee alkaaki harkat", blondi totesi vasta nyt muistaen päivänsä aikataulun. Ihan hyvin hän olisi voinut nukkua vielä pari tuntia, vaikka normaalisti tälläiset ajatukset eivät kuuluneet tuon päähän. Koulua kuului käydä tunnollisesti, sitä ei saanut häiritä yksityiselämä tai laiskuus. Tällä hetkellä pieni laiskuus oli iskeytynyt Gavrieen, mutta hän yritti ravistella aina sen pois itsestään. Kai hänelläkin oli joku oikeus joskus olla vähemmän ahkerammalla tuulella. Olipa kuitenkin hyvä, että hän oli tullut kouluun, vaikka paria tuntia aikasin. Muutenhan hän ei olisi välttämättä törmännyt koskaan tuohon suloiseen ponaposkeen.
"Sä olet todella suloinen tiesitkös", Gavrie naurahti pienesti ja ystävällisesti jatkoi hymyään. "Ehkä tää onki kohtaloa", virnistettiin leikkisästi ja tökättiin toista hellästi kylkeen parilla sormella. Läppäähän se vain oli, joten tosissaan toivottiin ettei Lothar ottaisi sanoja niin tosissaan. Raukka vielä pelästyisi, pahimmassa tapauksessa loukkaantuisi. Vaikka ei toinen nyt kovin täysin heterolta vaikuttanut, joten Gavrie uskalsi epäillä että toinen hyökkäisi hänen kimppuunsa. Eihän tuosta mitään vastusta olisi, Gavrie ainakin uskoi olevansa paljon toista voimakkaampi, mistä sitä sitten tiesi..

"Onko se ahdistelua jos ehdottaisin, että törmäisit muhun joskus toistekin?", kysyttiin iloisin silmin, katse tutkien toisen sieviä kasvoja. Toki toinen saattaisi ottaa sanat taas eri tarkotuksin vastaan, joka ei olisi kovin hyvä. Vielä luulisi blondin saavan jotain kiksejä siitä, että hänet kaadettiin lattialle. "Siis ihan tarkotan, että olis mukava tutustua suhun. Mä tiedän et on aika lame sanoo tälleen, mutta sä vaikutat oikeesti todella mukavalta persoonalta", Gavrie hymyili, jälleen mitä ystävällisin äänensävy täyttäen hänen sanansa. "olis aika haaskausta päästää menemää sut tosta noin vaa, vai mitä?", naurahdettiin uudelleen leikkisällä tavalla, tuollainen omituisten huulten heitto kun kuului Gavrien luonteeseen. Toivottavasti toinen ei pitäisi häntä ihan omituisena heppuna.

Olisihan Lotharin heti pitänyt tietää sen, että Gavrie oli urheilupoju. Ehkä hänen mielessään kävikin se, muttei ollut syventynyt, sillä ujous oli voittanut. Ja nyt tämä nuorukainen, Gavrie, oli viettämässä vain pari tuntia oppitunneilla ja sitten menisi harkkoihin. Lothar ei siis todellakaan ollut ulkonäöltään urheilullinen, vaikka hyvä urheilussa oli, mutta ei ymmärtänyt, miksi ihmeessä vanhemmalla pojalla oli vain pari tuntia koulua. No, saksalainen ei yleensä vittuile tuollaisille asioille tai edes alkaisi opettelemaan muita, miten koulussa pitäisi käydä, joten ehkä Gavriella oli vain hieman kursseja käymättä. Lotharilla kun oli lukujärjestys täynnä.

Gavrien kohteliaisuus oli tuttua, mutta vierasta, kun tuollainen mies sanoi hänelle. Lotharia on ennenkin kehuttu suloiseksi, söpöksi ja viattomaksi. Viimeistä hän oli todellakin, mutta ei pitänyt itseään suloisena niin kuin tuo kehuja piti. Pojan silmät suurenivat suurenemistaan, kunnes hänen huulilleen kohosi hymy, joka valloitti melkein koko käytävän. Vaikka tuossa tilanteessa hän olisi ihan hyvin voinut punastua, niin poika ei enää tehnyt. Hän osasi olla normaali. Gavrien sormet painoivat juuri siitä kohtaa, jossa hänen hyväolo sijaitsi.
"Mm, kiitos.." poika rykäsi kurkkuaan ja ääni oli pientä pihinää, mutta selvää, mitä nyt ujosta pojasta voi syntyä. "Et itsekään ole hullumman näköinen.."

Gavrie jatkoi puhumistaan. Liikaakin. Tuota ei koskaan ennen ole sanottu Lotharille. Että joku tahtoisi törmätä häneen uudestaan. Häntä nauratti, mutta pidätti nauramistaan. Ehkei olisi sallittua nauraa urheilijan sanoille. Ei hän tiennyt siitä mitään, eikä siis nauranut, vaikka mahan pohjassa sellainen kohosikin.
"Vähän riippuu siitä pystytkös sä pitämään mua lähelläs, että voisit tutustua paremmin", pojan sanat lensivät yläilmoille kuin tuulahdus hyväntuulisuutta. Hän ei tarkoittanut sanoillaan suoraa vihjailua, vaan ihan tosi seikkaa. Viatonta sellaista.

vähä tökkii../

Hymy koreili molempien kasvoilla, Lothar ei vaikuttanut kiusaantuneelta blondien kehuessa tätä suloiseksi. Oikeastaan toinen kiitteli ja huomautti, ettei Gavriekaan hullummalta näyttänyt. Kiitokseksi Gavrie hymyili toiselle, käänsi sitten päätään ikkunaa kohti ja katseli pihalle. Oli oikeastaan aika järjetöntä sanoa jotain tuollaista toiselle vasta parin minuutin tapaamisen jälkeen. Tai olihan aikaa mennyt jo enempi, mutta eivät he kuitenkaan mitään tuntia olleet kerenneet vielä keskustelemaan. Eikä Gavrie tahtonut antaa itsestään täysin sekopäistä kuvaa, tai sellaista, että menisi vikittelemään jokaista suloista kundia joka vastaan vain saattoi tulla. Eihän tämä nyt sitä ollut, urheilija piti vain rennon läpän heitosta ja pienestä leikittelystä. Mutta pakkohan sekin oli myöntää, että Lothar miellytti silmää ulkonäöllisesti ja luonteen perusteella enemmän kuin kukaan muu pitkään aikaa.

Pää käännettiin takaisin Lotharia kohti. "Voin pitää sua niin lähellä ja niin kauan kuin vaa haluat", Gavrie virnisti, laskien kätensä samalla toisen hiuksien sekaan ja kiusallaan pörrötti hetken toisen hiuksia. Nopeasti käsi kuitenkin vedettiin pois, koska mistä sitä tiesi jos Lothar vaikka ei pitänyt sellaisesta, suuttuisi vielä.
"Jaa, pitäisköhän mennä treenaamaa jo vähän etukätee.. sitte ku säkin katoat tunneille", poika pohdiskeli ääneen. Oikeasti Gavrien päässä pyöri paljon muutakin, hänen teki nyt jo mieli udella toisen numeroa ja ehdottaa, että he näkisivät joskus jossain muualla kuin koulussa. Mutta se olisi pelottavan nopeaa toimintaa. Hassua, ei Gavrie yleensä näin nopeasti antanut ajatustensa laukata, jokin vain sattui Lotharissa vetämään häntä puoleensa. Järjetöntähän se oli, mutta minkäs sille muka teki.

"Viihdytkö sä täällä? koulussa?", kysyttiin ystävällisesti, katse naulittuna toisen kasvoihin. Parempaakaan puhetta ei keksitty, tärkeintä oli vain että Gavrie osasi olla hiljaa tietyistä asioista ja ajtuksista. Koulu nyt sattui ekana mieleen estääkseen muut typerät puheet. "Onks sun mielestä tääl iha jees porukkaa?".

Lothrar järkyttyi. Entisestään siis. Ei siinä, etteikö olisi hauskaa jonkun pörrötävän hänen hiuksiaan, mutta kun sen teki tuo ihmeen hyvännäköinen nuorukainen. Poika oli kuin löysä peruna, joka liikkui pörrötyksen mukana. Vaikka hän punastuikin, se oli silti Lotharin mielestä todella hauskaa Gavrien sanojen myötä. Niinpä nuoremmalta pojalta pääsi kunnon nauru, kohtelias, mutta luonnollinen. Kukaan ennen ei ollut pörröttänyt hänen hiuksiaan. Hetken sen vain kesti, kun toinen näytti olevan epävarma, mitä teki. Eikä se paljon poikaa haittanut, sillä sisällään tiesi jostain paljon muusta.

"Vaikka", päästi nuorukainen viimein sanan suustaan. "Mutta minne sä ehdottaisit?" Kujerreltiin kuin viimeistä päivää, niin kuin tytöt tekivät komealle sikspäkin omistavalle pojalle. Ja se jos jokin oli uusi tunne Lotharilla. Hänen oli suoraan sanottuna pakko tehdä niin Gavrielle. Poika kun ei vain saanut silmiään irti toisesta. Hyvän numeroisen pojan mielessä ei enää lainkaan kulkenut koulunkäynti.

Ja se aika kesti vain hetken, kun Lothar ei ajatellut koulunkäynnistä. Nuorukainen siirsi katseensa toisesta vastapäiseen seinään ja suoristi selkänsä ihan kuin se olisi ollut todella jumissa. Olihan se, mutta ei todella.
"Mmm, koulu on ihan OK, mutta en sanoisi mitään jengin puolesta", hän vastasi venytellen samalla. Tulipa nukuttua huonosti.
"Entä mitä mieltä itse oles? En tiedä pitäisikö hymyillä, kun tulit tänne pari tuntia aiemmin", äänessä kaikui mukavuus ja silmät kohtasivat taas toisen silmät. Nuorukaisen silmät kertoivat kaiken; mennään jo pois täältä.

Onneksi Lothar edelleen hymyili, naurahtikin. Kyllähän tuo vaikutti hieman järkyttyneeltä, ainakin yllättyneeltä. Gavrie ei uskonut toisen loukkaantuvan siitä, että blondi meni pörröttelemään ilman lupia tuon hiuksia, mutta oli varmaan ihan hyvä lopettaa jo lyhyeen. Epävarmuus katosi heti kun toinen oli suonut naurun Gavrielle, eikä Gavrie uskonut olevansa väärässä uskoessaan Lothartilla olevan puna jälleen kertyneenä poskille. Jestas miten söötti toinen olikaan, urheilija ei todellakaan jaksanut kyllästyä asian ajatteluun. Gavrie virnisti toiselle uudemman kerran, hymyili sen jälkeen pitkän aikaa leveästi ja iloisena toiselle.

Lothar uteli, että mitä blondi ehdottaisi. Gavrie mutristi miettiväisenä huultaan. ”No mä ajattelin siirtyä saliin treenaamaa, koska sullahan alkaa pian tunti. Mut jos sun ei pakko mennä sinne tunnille nii ehkä me voitais tehä jotai yhdessä?”, ehdotettiin oitis kun oltiin huomattu toisen ilme ja äänensävy, Gavriesta tuntui kuin hän olisi pahastikin jäänyt toisen silmiin koukkuun, joka oli toisaalta aika noloa. Lothar voisi ajatella urheilija pojasta vaikka mitä ja nyt saattaisi pitää Gavrieta täysin pellenä, tyhmäkin huomaisi tällä lyhyellä hetkellä miten pahasti nyt oltiin tuohon tuntemattomaan retkahtamassa. Ja he olivat jutelleet, mitä, puolisen tuntia?
”Mut jos sä et halua tai sun on pakko mennä tunnille nii mä voin mennä kyllä yksinki. Ehkä mä pärjään”, Gavrie virnisti. ”Treenit ennen treenejä, no ainaki oon oikeis treeneis sit vauhdissa”, puhuttiin enemmänkin nyt itsestään. Vauhdissa, tuskinpa. Siinä vaihteessa Gavrie olisi oikeastaan varmaan aika väsynyt, nälkäinen ainakin.

”Mun mielestä tää koulu on oikeestaa aika jees ja viihdynki jopa, porukkaki on ihan jees”. Hymy pysyi ja pysyi huulilla, eikä tietoakaan sen katoamisesta. Ja vielä jokin täytti mielen halusta napata toista kädestä ja raahata pois äkkiä jonnekin.
”Lähteeks jätkä messii jos käyn kaupassa? voitais mennä jonnekin sen jälkeen, jos tahdot?”, kysyttiin nyt melkein anovalla katseella, silmät toivosta tuikkien. Lotharin hymy sai hymyn koko ajan vain syvenemään ja teki koko urheilijasta pelkkää sulaa vahaa. Mistähän se johtui? Gavriesta se ainakin oli aika mielenkiintoista, hän kun ei käyttäytynyt ihan näin kuitenkaan jokaista vastaantulijaa kohtaan. ”Mulla on vähä nälkä. Vois käydä vaik safkaa jossai?”, ehdotettiin kova toive rintakehän alla, jospa Lothar vaikka suostuisi lähteä mukaan.


/täs ei välttis oo mitää järkee, en edes muista mitä oon kirjottanu XD en oo nukkunu koko päivän, edellisenä yönä enkä iltana ku ootettii junaa koko vitu ilta ja yö dösäterminaalis ja tultii vast päiväl tänne ouluu. plus katon samal leffaa, jote pahoittelut jos on jotai epäselvää tai typerää tullu aikaseks XD