So strarstruck, baby could you blow my heart up?

Sssamaraa & tähtityttö Emilija!
Quintonnin asukokonaisuus


Myöhäinen ilta San Diegon keskustassa oli yllättävän valoisa. Oleltiin aivan kaupungin keskussa, suurten kauppakeskuksien ympärillä. Oli sivukujia joka lähtöön, mutta tällä alueella niitä ei laisinkaan ollut. Ihmisten melu kaikui yhä kauemmaksi, mutta uudet shoppailijat ja iltaa viettäjät putkahtivat aina vain jostain. Se ei silti vaaleanruskeaan takkiin somistautunutta poikaa häiritsenyt. Nuorukainen istui erään kauppakeskuksen pihalla, jossa oli muutama penkki ja tietenkin isoja ja näyttäviä kukkaruukkuja, joihin oli väkisin änketty eksoottisia kasveja.
Quintonn antoi puukynälle sulavan liikkeen, minkä ansiosta valkoiseen karkeaan paperiin syntyi ihmishahmo. Tummahkot silmät välkkyivät innostuneina. Quintonn oli niin syventynyt piirtämiseen, ettei oikein huomannut ketään ympärillään. Paperiin oli syntynyt erilaisia hahmoja ja muutama pilvenpiirtäjä, jotka kohosivat pojan edessä ylpeästi. Nuorukainen retkotti päätään sivulle ja arvioi piirrostaan kynän vääräpää huulien välissä. Ei, kyllä se jotain kaipasi.

Quintonn Nyx Milton oli lopettanut tunti sitten työnsä ja vaihtanut näin vapaalle. Hän oli töissä vaatekaupassa, jossa kävi päivittäin nuoria asiakkaita, jotka tahtoivat uutuksia. Quintonn ei osannut suhtautua siihen asiaan kuin hymyillen. Hän ei itse tajunnut pätkääkään merkkivaatteista, vaikka yllään komeilikin mahdollisimman suosittuja vaatekappaleita.
Poika olisi voinut ihan hyvin häipyä baariin tai suoraan kotiin, mutta jäi sittenkin keskustaan piirtelemään. Kotiin hän ei vielä tahtonut pyöräillä, sillä siellä ei odottanut muu kuin heroiini pienessä pussissa. Quintonn oli narkkari, mutta osasi toki pidätellä himoaan ennen kuin antautui sen valtaan. Fiksuus on hyväksi siinä asiassa.

Omnsk, typerä viesti tuli nyt.

/coming! :---) Emilijan vaatteista sen verran, että kannattaa tsekata tyttösen esittelyn kolmen ylimmäisen kuvan vasemmanpuolisin kuvatus, niin saa jotakin selkoa/

Emilija Lowe

Dianan kanssa koko iltapäivän kestänyt tappelu ja yhteenotto oli johtanut siihen, että Emilija oli painellut eteiseen, pukenut ylleen mustan hupparinsa ja tennarinsa, lähtenyt hämärtyvään iltaan ja paiskannut oven kiinni perässään isän huuteluista huolimatta.
Koko juttuhan oli lähtenyt siitä, että itse asiassa Emilijalla oli ollut kinaa juuri isänsä kanssa, ja kun Diana oli typeränä tullut tunkemaan nokkansa siihen mukaan, koko homma oli kärjistynyt liian kuumaksi. Emilija ei voinut sietää sitä naista saman katon alla. No, paitsi silloin tietenkin kun sai seteleitä kätösiinsä, Emilija siis oli hiukan lahjottavissakin, mutta vain silloin, kun neiti itse halusi.

Emilijan onneksi hän ei joutunut odottelemaan bussipysäkillä kymmentä minuuttia kauempaa, kun jo pääsi vinguttamaan linkkukorttiaan. Bussissa oli vain muutama vanhempi henkilö Emilijan lisäksi, ja Tähtitukka ohitti heidät kaikki matkallaan taaemmas istumaan. Sieltä valittiin ikkunapaikka, josta näki ohimeneviä taloja, ihmisiä ja muita nähtävyyksiä, jotka Emilija oli nähnyt ne pari sataa kertaa ennenkin. Pieni huokaisu karkasi tytön huulilta, ja tuo painoi päänsä ikkunalasia vasten.
Matka tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka San Diegoon olikin vain kymmenisen kilometriä. Bussin radiossa hiljaksiin soiva huono musiikki unetti ja painoi luomia kiinni, ja olikin onni että Emilija oli hereillä ja jäi oikealla pysäkillä pois. Muutenhan tuo olisi löytänyt itsensä päätepysäkiltä pari kaupunkia etelämpänä.

Keskustassa oli jonkin verran ihmisiä, tietenkin, ainahan siellä oli. Emilija tunki kätensä auki olevan hupparinsa taskuihin ja lähti astelemaan katuja vailla päämäärää. Ihmisiä meni ja tuli, samoin autoja, mainosten valoja, ääniä ja hajuja. Sitä San Diego oli; alati elävä teatteri, joka ei koskaan nukkunut. Emilijan katse hapuili siellä ja täällä, kaikki tuntuivat kilpailevan hänen huomiostaan sillä hetkellä.
Matka jatkui jonkun kauppakeskuksen lähettyville, hiuka kauemmas siitä ydinkeskustasta. Siellä oli vähemmän ihmisiä, ja lähinnä nuoria, Emilijan ikäisiä, vuosi tai pari yli ja ali tytön kuudestatoista vuodesta. Hetken ajan vihreät silmät katselivat ympärilleen, kunnes ne havaitsivat yhden melkein vapaan penkin jonkin matkan päässä. Sinne askeleetkin suunnattiin.

Siinä penkillä istui joku Emilijaa ilmeisesti vanhempi poika. Piirtämässä. Tekemättä sen suurempaa numeroa tulostaan, Tähtitukka istuutui toiseen päähän penkkiä, katse suunnattuna taivaalle. Hetkeksi silmät kuitenkin sulkeutuivat ja tyttö antoi tuulen viedä hiuksiakin. Se oli päivän paras hetki.
Emilija käänsi katseensa sitten penkillä istuvaan poikaan, ja katsoi hetken tuon piirtämää kuvaa. Se oli hieno, ja taiteellinen. Sitten katse luotiin eteen päin, josta ilmeisemmin oli mallia tuotokseen otettu. Se muistutti sitä, lähes täydellisesti. Emilija haki katsekontaktin poikaan, hymyili tuolle ja käänsi sitten katseensa takaisin eteenpäin.

O K ;3

Quintonn tuijotti piirrustustaan. Töherrykseksi sitä voisi parhaiten kuvailla. Siinä oli kyllä selvä jälki siitä, mistä hän yritti ottaa mallia. Ei siinä siis mitään, mutta kun poika oli kovin nirso piirrustuksiinsa. Eikä tämä kyseinen yksilö mitenkään voinut olla sen parempi kuin eilinen piirrustus, joka oli kerrankin hänen mieleensä.
Nuorukainen oli vaipunut toiselle planeetalle, mutta kun uusi tuuli puhalsi vasten hänen kasvojaan, hän heräsi. Hän heräsi siihen, kun tuo tähtitukka oli saapunut hänen vierelleen. Quintonn ei ollut luonut sen suurempaa huomiota toista kohtaan, mutta tytön seura häiritsi pahasti hänen keskittymistään. Ei sinänsä, että se olisi negatiivinen asia. Oli vain hyväksi, että joku tuli pelastamaan Quintonnin pois tuosta kamalasta piirrustuksesta.

Nyx nojasi taaksepäin koko kropallaan ja suoristi näin pitkän selän. Hän oli huomannut kuinka tuo tuntematon tyttö yritti saada hänen huomionsa. Katsekontakti otettiin ja Quintonn antoi sellaisen takaisin. Hymähti ja siirsi katseensa luonnollisesti alas. Tyttö ei ollut hänen mielestään ollut kovinkaan nuori, muttei myöskään täysi-ikäinen. Kivat hiukset ja ehkä kiva ihminenkin.

"Kaunis ilta, eikös?" Quintonn naurahti ihan kuin itselleen. Rennosti nuorukainen nojasi taaksepäin niin, että niska jäi roikkumaan penkin yli ja niin hänen katseensa eksyi tähtitaivaaseen. Kaupungin keskustassa tähtiä oli vaikea nähdä, mutta poika toivoi näkevänsä edes yhden.
"Kliseistä sanoa noin. San Diego on aina kaunis, illalla se on huipussaan. Mutta harmi, ettei täällä tuota kirkasta taivasta näy niin hyvin."
Quintonn puhutteli edelleen tytölle, vaikkei katsetta luonut häneen.

Emilija Lowe

Emilija oli jo siirtänyt katseensa eteenpin ja ihaili sitä kaupunkimaisemaa, jota vieressä oleva poika oli paperiinsa piiränyt. Tähtitukka oli jo vaipumassa omiin ajatuksiinsa, kun vieraan ääni vieressä keskeytti sen kuin pysäytetyn filmin. Hitaasti Emilija käänsi katseensa naurahtaneeseen poikaan. Tytön huulille nousi hymy ja tuo nyökkäsi katsoen sitten ympärilleen. Ei hän ollut aikaisemmin kiinnittänyt huomiota siihen iltaan –siis että oliko se kaunis vai ei.
”On kyllä, joo”, Tähtitukka sitten totesi, kun huomasi illan todellakin olevan kaunis, nyt kun katseli ympärilleen tarkemmin ja ajatuksella.
Poika jatkoi vielä, mutta Emilija ei sanonut mitään ääneen katsoessaan tummatukkaa vieressään. Tyttö vain nuökkäsi, mutta oli melko varma ettei toinen sitä nähnyt koska oli suunnannut katseensa taivaalle. Niin Emilijakin teki, eikä harmikseen voinut erottaa tähtiä.

”Sä piirrät tosi hyvin”, Emilija sitten sanoi hetken kuluttua ja käänsi katseensa poikaan ja katsoi sitten pidempään piirustusta, jonka tuo oli luonut. Hetki sitten sitä ei vielä uskaltanut katsoa tarkemmin, olihan toinen ihan vieras. Nyt oltiin sentään vaihdettu muutama sananen, ja Tähtitukan silmät uskalsivat jäädä hetken pidemmäksikin aikaa juuri piirettyyn kuvaan.
”Mäkin tykkään tosi paljon piirtämisestä”, Emilija sitten totesi, nojautui penkin selkänojaa vasten ja katsoi taas eteenpäin. Tyttöä itse asiassa harmitti, ettei hän ollut ehtinyt piirtelemään tai maalaamaan vähään aikaan. Kaikki aika oli vain tuntunut valuvan johonkin muuhun. Koulussa kuvaamataidon tunneilla pääsi joskus ilmaisemaan itseään paperille, mutta ei se riittänyt Emilijalle.

”Ja mä rakastan tähtiä”, Tähtitukka lisäsi luoden huulilleen pikkutytön hymyn, ja katsoi vieressään olevaa poikaa tuikkivin silmin.

Nurukainen vilkuili tyttöä vieressään. Ei tämä aiheuttanut Nyxille minkäänlaista ahdistusta, joka kertoo huonosta seurasta, ja pojalla oli sellainen vainu kyseisestä asiasta, että.. Ei, tyttö oli värikäs persoona, johon hän mieluiten tekisi tuttavuutta. Quintonn antoi katseensa olla vähän liian pitkään toisen kasvoilla tämän puhuessaan.

Quintonn hymyili leveästi ja nyökkäsi kiitokseksi. Hän oli tottunut saamaan kehuja piirrustuksistaan, joten poika hieman odottikin, että tyttö kehuisi häntä. Nyx mikään itserakas ollut, mutta oli jo ollut niin varma asiasta, ettei siihen tarvinnut käyttää harmaita aivosoluja.
"Kiitos kiitos", nuorukainen sopersi hymy huulillaan ja kosketti sormenpäillään valkoista paperiaan. Sitten hän loi vakavan, mutta hyvin mukavan katseen toiseen. Ei tullut yllätyksenä, että tyttökin rakasti piirtämistä.
"Useinmiten kuvataiteilijat tuntevat toisensa. Arvasin hieman, että sinäkin piirrät. Näytäthän hyvin persoonalliselta tytöltä."

Quintonn keskittyi lähes tulkoon kokonaan istuvaan tyttöön, johon hänen kultaruskeat silmät sulivat. Hän päästi huulilleen omalaatuisia hymyjä, jotka viestivät hänen pitävän tästä seurasta, vaikkei vielä mitään ollut tapahtunut. Häneltä pääsi pieni naurahdus.
"Tähdet tekevät tähdestä tähden", Quintonn tokasi hymyillen hyvin viattomasti, kuten tyttökin oli tehnyt. "Mikä on nimesi? Enpä ole nähnyt tuollaista tyttöä ennen. Hah, kuulostanpa joltakin pedofiililtä.."
Nyx naurahti lempeästi. Todellakin. Pedofiili. Pah! Hänestä? Ei ikinä.

-laatu kusee >D

Emilija Lowe

Piirtämisen ja taiteen harrastajana Emilija tiesi itsekin, miten mukavaa oli kuulla kehuja omista töistään. Tähtitukka yhtyi toisen hymyyn ja puhalsi samalla muutaman suortuvan pois sielmiensä edestä. Tyttö kohotti kulmiaan pojan seuraavalle kommentille ja sille, että tuo oli arvannut Emilijankin olevan yksi niistä, jotka käyttivät aikaansa piirtämiseen ja maalaamiseen. Hetkeen tyttö ei osannut sanoa mitään, mutta naurahti sitten nopeasti ja hymyili.
”Aijaa”, tuo sai hiukan häkeltyneenä sanottua, ”joo, niin mä piirränkin”, lisättiin vielä ja katsottiin vieressä istuvaa poikaa tuikkivin silmin.
”No, en mä persoonallisesta tiedä”, Emilija sitten jatkoi hetken kuluttua viitaten toisen viimeiseen kommenttiin. Tähtitukka oli kuullut sanottavan tuon ennenkin, siis että hän näytti melko persoonalliselta, mutta yleensä siihen oli syynä vain hiukset. ”Mutta kiitos kuitenkin”, hymyiltiin vielä toiselle.

Pojan seuraavalle toteamukselle Emilija vain naurahti hennosti ja vilkaisi sitten yläpuolella lepäävää taivasta. Tähtitukka ei ehinyt sanomaan mitään mihinkään väliin, kun jo nauroi pojan selitykselle ja katsoi tuota hymyillen. Oli outoa, että yhtäkkiä tuo vieras oli saanut Emilijan olon paljon paremmaksi.
”Mä olen Emilija”, tyttö vastasi sitten toisen esittämään kysymykseen, ”entä sä?”
Emiija piti pienen tauon ja katsoi poikaa pohtiva ilme kasvoillaan.
”No jaa, itse asiassa mä olen kyllä aikalailla massaan soluttautuja, mutta mulla on vain vähän mielikuvitusta mun hiuksien suhteen”, tyttö sitten selitti ja otti suortuvia otteeseensa ja pyöritteli niitä sormensa ympärille.

Katse suunnattiin jälleen taivaalle. Ei tähtiä. Tai no totta kai siellä oli tähtiä, mutta niitä ei vain näkynyt. Ihan kuin kaikki kaupungin valot olisivat heijastaneet tähdet pois, estäneet niitä näkymästä. Emilija ei pitänyt siitä, sillä tähtien olisi kuulunut loistaa kaikkein kirkkaimmin.
Silmät etsivät katseellaan nyt kaikkea muuta kuin kaupunkimaiseman ihanuuksia. Itse asiassa ne etsivät reittiä pois siitä paikalta, kauemmas, pois kaupungin hälinästä jonnekin, missä olisi hiljaista ja taivas täysin ihailtavana. Se löytyi pian. Pieni nurmikukkulantapainen kohosi tovin matkan päässä. Sinne vei hiekkatie, jota katuvalot valaisivat.
”Tule mennään. Ethän säkään voi vastustaa tähtiä?” Emilija virnisti ja nousi ylös penkiltä nyökäten kukkulaa kohti. ”Joka tapauksessa, täältä ei ainakaan näe mitään vaikka kuinka yrittäisi tihrustaa”, Tähtitukka vielä sanoi, ennen kuin lähti astelemaan kukkulan suuntaan toivoen, että poika tulisi perässä.

"Kiitos sinulle vain", Quintonn hymähti ystävällisesti ja tutkaili tytön silmiä, jotka saivat hänen inspiraation syttymään. Nuorukainen ei oikein koskaan katsonut ihmisiä siinä näkökulmassa, että löytäisi niiden oikeaa kauneutta, mutta siinä vieressä oli nyt sellainen kaunokainen, ettei tyttöä voinut päästää menemään. Eikä näemmä tämä ollut menossa minnekään.
"Iltani sujuu nyt paremmin, kun sain sinut tänne."
Ei hän yrittänyt iskeä neitoa, vaan lateli vain kohteliaisuuksia ja totuuksia, jotka tulivat suoraan hänen syvältä itsestään.

"Quintonn", poika vastasi muita mutkitta. Emilija nimi sentään kuulosti paremmalta kuin hänen. Tai no Nyx oli kuulut nimensä jo 18 vuotta ja Emilija oli sentään uusi tuttavuus. Poika antoi tytön nimen käydä huulillaan monen monta kertaa, mutta sen hän teki äänettömästi hymyillen.

Nyx katseli pitkään Emilijaa ennen kuin tajusi mistä tämä puhui. Aivan, tyttö halusi näyttää paremman paikan, missä näkyisi nuo tähdet. Tietenkin, eihän nyt keskellä kaupunkia mitään taivasta nähnyt, saati tähtiä. Quintonn nousi penkistä ja keräsi paperit kainaloonsa ja asteli tytön perään.
"Ja sinä tässä olet yksi niistä tähdistä", naurahti nuorukainen mies ja loi säteilevän hymyn, mutta vilkasi sitten ylös.

Emilija Lowe

Emilija hymyili toisen kohteliaisuudelle ja naurahti pienesti, sipaisten sitten otsahiuksiaan hiukan sivuun kun tuuli ne oli siihen silmien eteen heilauttanut. Taiteilijapoika esitteli sitten itsensä Quinntonniksi ja Tähtitukka nyökkäsi. Toisen nimi tuntui vähän erikoisemmalta nimeltä kuin ne, joita Emilijan muut kaverit olivat tottuneet tottelemaan. Ei sillä, että kavereiden nimissä olisi jotain vikaa. Emilija kertasi mielessään Quinntonnin nimeä, jottei vahingossakaan unohtaisi sitä.
Quinntonn nousi myös penkiltä kun Emilija lähti kohti kummulle vievää polkua. Tyttö vilkaisi olkansa yli ja kiitti poikaa jälleen hymyllä tuon kohteliaisuudesta. Emilija hymähti huvittuneena. Onneksi hän oli sentään täällä maan päällä, tuolla tähtien joukossa yötaivaalla tuskin sai niin mukavaa seuraa kuin tytöllä nyt oli.

”Oletko sä piirtänyt kauankin?” Emilija sitten kysäisi ja vilkaisi vieressään astelevaa poikaa, kun nuo tulivat hiekkatielle joka alkoi hiljaksiin nousta ylämäkeen. Katulamput loivat kahden ihmisen varjot siihen tielle, ja Emilijan oli vähän väliä pakko kääntää katseensa tähtitaivaalle. Hymy nousi aina huulille, kun sai katsella timantteja mustalla sametilla.
”Mä oon piirtänyt itse siitä lähtien kun opin pitämään kynää kädessä”, Tähtitukka sitten sanoi ja laski katseensa tähtitaivaasta edessä olevalle tielle. ”Mut vuosi sitten mun äiti kuoli, ja jostain syystä on ollut tosi hankalaa piirtää sen jälkeen”, jatkettiin sitten. Äidin kuolemasta oli tosiaan jo helpompi puhua, vaikka edelleen se tuntui pistävänä ja viiltävänä kipuna sitä ajatellessakin. Olihan toki äidin kuolemankin jälkeen Emilija kynää ja pensseliä käyttänyt, mutta yleensä paperille oli syntnyt tummaa, surullista ja merkityksetöntä –kaikkea sitä, mitä Tähtitukka itse vihasi.
”Äiti on yksi noista”, tyttö vielä sanoi ja osoitti taivaalla olevia tähtiä.

Nopeasti lyhyt matka sille pienelle mäelle oli kavuttu, ja se näyttikin autiolta. No, oli siellä joku vanhempi rouvansa koiraansa ulkoiluttamassa. Emilija poikkesi tieltä, asteli pehmeällä nurmella ja istuutui sitten. Näkymä oli hieno sekä ylöspäin että edessä, jossa San Diego komeili. Sen valot ja äänet eivät haitanneet sitä hetkeä tai ympäristöä, Emilija tunsi päässeensä taivaaseen, sulki silmänsä ja antoi tuulen leikitellä hiuksilla.

Quintonn vei kädet taskuun ja tunsi itsensä jo hieman helpottuneeksi. Ainakin tämä ilta oli pelastettu. Eipä nuori herra tarvinnut enää sauhutella yksin pimeässä kolkkoisessa kämpässään. Nyt hän sai seuraksi tuon kauniin neidon, joka olisi voinut todellakin olla yksi noista tähtistä. Kaikki ihmiset voisivat olla, jos he ajattelisivat sillä näkökulmassa. Mutta edessä kävelevä tyttö oli vain luotu tähtiin. Kirjoitettu tähtiin.

"Mmm, kai siinä parisen vuotta tai vähän ylikin. En ole ajatellut", Nyx hymisi leppoisasti, eikä pannut oikein merkille pientä ylämäkeä. Pitkälle miehelle se oli vain pikku kumpu.
Quintonn vakavoitui ja oli lähes ilmeetön, kun Emilija kertoi kuolleesta äidistään. Poika tunsi suurta surua tyttöä kohtaan, mutta luuli toisen olleen päässyt jo äidin kuolemasta yli, sillä puhui siitä hänelle. Silti. Quintonn itse ei koskaan ajatellut vanhempiaan, jotka olivat nähtävästi narkkareita, kun poika odotti pääsylippua maailmaan. Nuorukainen ei siis koskaan tiennyt millaista on, kun vanhemmat rakastavat. Orpokodissa oli joku tietty läheinen, mutta ei niin läheinen kuin vanhemmat saattavat olla lapselleen.
Nyx siirsi hitaasti katseensa Emilijasta kohti tähtiin. Kyllä, siellä kaikki rakkaat olivat. Vakavasta ilmeestä huolimatta nuorukaisen silmät hymyilivät.
"Kaikki ovat siellä. Niin kuin mekin ollaan omalla ajallamme."

Quintonn ei tahtonut oikein utella Emilijalta äidistään tai muustakaan liittyen vanhempiin. Siihen nyt ei ollut oikein intoa, vaikka toinen jo aloitti noin vain puhumisen. Pitkä nuorukainen seurasi tyttöä ja antoi lempeän ja tutun tuulen leikkiä takillaan.
"Eikö sua koskaan pelota olla täällä yksinäsi?" Quintonn tokasi ja istahti ruoholle katsoen edelleen tyttöä.

Emilija Lowe

”Totta”, Tähtitukka vastasi hiljaa pieni hymynkaare huulillaan Quinntonnin kommenttiin. Katse pysyi tähtitaivaalla tarkkailemassa siellä olevia läheisiä, niitä, jotka olivat niin lähellä mutta todella kaukana. Ylhäälle katsoessa valovuosien päässä, mutta kun käden vei rinnalleen, siihen sydämen päälle, oli etäisyys käsin kosketeltava. Emilija sipaisi vaivihkaa rintamustaan, ja tunsi erikoisen lämmön valtaavan kehonsa. Äiti katseli häntä korkealta ja hymyili.

Emilija oli asettunut nurmelle istumaan, Quintonn sen sijaan odotteli hetken ennen kuin sitten tuli siihen tytön viereen. Pojan kysymys oli saanut Emilijan avaamaan silmänsä ja Tähtitukka tutkaili tarkasti toisen kullnvihreitä silmiä, joita samanlaisia tyttö ei muistaakseen ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Sitten katse siirrettiin eteen päin, ja taas ylös päin kohti taivasta. Päätä pudisteltiin hiljaa.
”Ei pelota”, vastattiin melko huolettomasti. Emilija vilkaisi Quinntonnia nopeasti ja hymyili. Tyttö ojensi jalkansa suoriksi ja heilutteli niitä hiljaksiin. Kädet nojasivat taaksepäin pitäen Tähtitukan hiukan takakenossa.
”Miksi mua pelottaisi?” kysyttiin sitten puolestaan toiselta hetken kuluttua. Katse käännettiin poikaan, kulmat olivat hiukan koholla. Kauaa katseen ei kuitenkaa annettu Quinntonnin kasvoissa ja silmissä viipyä, vaan pian se jo harhaili jonnekin pojan olan yli. Emilija mietti, otsa hiukan rypyssä ja katse poissaolevana.

Hetken kuluttua Tähtitukka huokaisi hiljaa.
”Olisi typerää sanoa että mä en pelkää mitään”, tyttö sitten sanoi ja antoi harhailevan katseensa eksyä jonnekin eteen päin. Tuo piti pienen tauon ja leikki ruohonkorsilla, jotka kutittelivat sormia. ”Mutta mä koen olevani niin hyvässä turvassa, että mulla ei ole mitään syytä pelätä”, Emilija jatkoi taas hetken kuluttua ja vilkaisi poikaa vierellään. Tähtitukka oli varma, että hänen äitinsä oli suojelusenkeli.

Quintonn oli katsonut Emilijaa ja miettinyt, mitä jos hän olisi tuo tyttö vailla äitiään. Tai ylipäätään joku muu, joka oli menettänyt toisen vanhemmastaan. Suru oli erilainen, kun oli elännyt jonkun rakkaan kanssa ennen kuin tämä siirtyi tähtiin. Poika ei tuntenut sellaista suruaan sisällä, mutta osasi jotenkin tuntea samaa aaltoa toisen, tuon kauniin puolituntemattoman tytön kanssa. Quintonn hymyili itsekseen katsoessaan sivusilmällä Emilijaa ja vilkasi sitten taivaalle.

Nuorukainen ei välittänyt tuosta hiljaisuudesta, jonka tyttönen antoi ennen kuin esitti vastauksensa. Elämässä ei pitäisi kiiruhtaa minnekään. Istua nyt nurmella ja katsoa tähtiin on elämästä nauttiminen, jonka osaa jokainen. Kunhan unohtaa kiireen ja antautuu vietäväksi.
Quintonn painoi katseensa Emilijan jalkoihin kuullessaan vastauksen. Vallaton hymy nousi nuorukaisen huulille.
"Koska noin kauniiden tyttöjen ei pitäisi kulkea täällä yksinään", hän kääntyi tytön puoleen. "Mutta näin kaunis ilta ei anna niille raiskaajille mitään mahdollisuuksia."

Nuorukaisen silmät eksyivät taas kerran Emilijan silmiin. Hän rakasti katsekontaktia, sillä se oli ainoa keino saada toisesta kaikki irti ja paneutua yhteen tiettyyn aiheeseen. Mutta pojan silmät eivät olleet lainkaan tunkeilevat, kunhan ne lukivat Tähtitukan katsetta. Suojelusenkeli oli kaunis asia.
"Niinpä. Olen kateellinen", Quintonn naurahti lämpimästi ja kaivoi taskustaan tupakalta näyttävän tumpin. Hän sytytti sen hitaasti ja vei sitten huulien väliin. Nyt ruoho teki pokkaa. Eikä poikanen oikein välittänyt siitä, mitä tyttö siitä sanoisi. Huolettomasti savu kohosi ylös taivaalle.

/anteeksi kun on kestänyt; koulu ja muu elämä ^^---)/

Emilija Lowe

Oli hiljaista ja Emilija rakasti sitä. Kaupungin äänet kuuluivat vain vaimeina ja se sai mielenkin lepäämään. Emilija naurahti hiljaa Quinntonnille tuon puolestaan vastatessa kysymykseen. Tähtitukka kääntyi katsomaan poikaa pieni hymy huulillaan. Pieni huvittunut hymähdys karkasi ilmoille.
”Onneksi mä olen siis käynyt treenaamassa nyrkkeilyä”, Emilija virnisti ja tökkäsi nyrkillään hellästi vierellään olevaa Quinntonnia käsivarteen.
Sitten tyttö suoristautui taas kunnolla istumaan, suoristi selkänsä ja laski käden syliinsä. Sormissa pyöriteltiin ruohonkorsia. Hiukan kauempaa Emilija kurotti ottamaan kookkaammaan korren, sulki sen sormiensa väliin ja huulille ja puhalsi. Siitä syntyi matala, viheltävän kaunis ääni joka hetken ajan rikkoi hiljaisuutta.

Emilija hymähti hiljaa Quinntonnin toteamukselle kateudesta. Emilija ei pitänyt kateudesta. Kateus oli typerää, mutta kaikille jossakin vaiheessa välttämätöntä. Tähtitukka kuitenkin yritti itse pitäytyä pois siitä tunteesta mahdollisimman hyvin.
Emilija vilkaisi poikaa vierellään. Tuo oli kaivanut savukkeita taskustaan ja jos Tähtitukka tunnisti oikein, ne eivät olleet tavallisia tupakkeja. Emilija ei pitänyt normaaleisti röökeistä, humalassa ne menivät joskus mutta yleensä Tähtitukan huulilla oli juuri ruohoa. Tupakka oli yliarvostettua.
”Näyt polttavan ruohoa”, tyttö sitten totesi. Katse pidettiin jossakin edesspäin. Ja tähdissä.

/anteeksi, lyhyt. vähän hankalaa vielä näin aluks saada hahmosta taas kiinni/