Beyond here lies nothing

"Pistä sitä musiikkia hiljemmalle!"

Aaron Mayer, joka istui lattialla kirjaston perimmäisessä nurkassa muusikkia kuunnellen, avasi silmänsä ja katsahti lähellä seisovaan naiseen kummastuneena. Kirjastonhoitaja katsoi Aaronia tuimasti, kun tämä laski kuulokkeensa kaulalleen. "Oooliks jotain asiaa?" rokkari kysyi epävarmana, sillä ei hän ollut kuullut, mitä tuo nainen oli hänelle sanonut. Hän vain oli sattunut kuulemaan jonkun äänen, mutta sanoista ei ollut tietoakaan.
"Tämä on kirjasto, kirjastossa on hiljaista. Sinusta lähtee ääntä!" nainen sähisi ja osoitti pojan kaulalla roikkuvia kuulokkeita murhaavasti. Aaron vilkaisi kuulokkeitaan ja hoksasi sitten, mitä nainen oikein ajoi takaa. "Aaa, musiikkia hiljemmalle. Got it", nuori herra totesi sitten ja otti esille mustan iPodinsa, josta laittoi musiikkia hiljemmalle. Kirjastonhoitaja vain nyrpisti nenäänsä, hymähti loukkaantuneesti ja lähti nopeasti pois pojan luota, joka oli kehdannut tulla häiritsemään kirjaston rauhaa.

Rokkari katsoi, kun nainen lähti ja asetti sitten kuulokkeensa takaisin korvilleen. Ihme nainen, kauhea nipottaja. Ihan varmasti Aaronin kuulokkeista ei juuri mitään kuulunut, nainen oli vain tahtonut tulla kerskuilemaan auktoriteetillaan. Pojan kuulokkeet nimittäin olivat huippuluokkaa ja niissä oli hyvät äänieristykset. Että nainen joko kuuli harhoja tai sitten halusi kerskuilla vallallaan. Aaron halusi uskoa siihen, että nainen olisi kuullut harhoja. Sittenhän tuo ei enää kauaa samassa rakennuksessa töissä pysyisi. Mutta kyse oli luultavasti jälkimmäisestä, sillä ei nainen nyt niin vanhalta näyttänyt, että olisi kuulolaitetta tarvinnut.
Miksi Aaron ajattelikaan tällaistä? No jaa.

Poika sulki jälleen silmänsä ja asetti päänsä nojaamaan takana olevaan seinään. Päätä heilutettiin hieman musiikin tahdissa sivulta sivulle ja sormet taputtivat tahtia suorana lepäävän jalan reiteen. Rokkarilla oli hyppytunti, ja mikä olisikaan sen parhain keino se kuluttaa kuin musiikkia kuunnellen. Ei koulussa koskaan mitään muuta tekemistäkään keksinyt. Ei sillä, että Aaron ei olisi tahtonut kuunella musiikkia. Hän rakasti musiikkia ja sen kuuntelemista. Musiikkia kuunnellessa ei tarvinnut keskittyä mihinkään muuhun, ja se sopi tälle nuorelle miehelle oikein hyvin.

//Mukaan saa tulla kuka vain, joka kestää Robert Pattinsonin naamaa :-----------)

[[Minäpäs sitten heivaan Jenellen tänne. :> Tyttären vaatetus.]]

Tämä päivä oli surkea. Ensiksikin Jenelleä ei juurikaan kiinnostanut kuluttaa hypäriään etsimällä sitä tiettyä kirjaa kirjastosta. Mokomakin historian opettaja, joka päätti kirjoituttaa oppilaillaan liian vaikean esseen! Toiseksi, tytön mp3-soitin oli päättänyt lyödä sopimuksen irti ja näin ollen hän oli joutunut kuuntelemaan rikkaiden muksujen touhotusta siitä, kuinka isäpappa osti heille uuden hienon auton. Blondi ei kerta kaikkiaan voinut tajuta, mikseivät nuo pennut vaan voineet mennä töihin ja hankkia sitä omaa rahaa. Eikö uusi autokin tuntunut paljon paremmalta, jos tiesi, että oli sen itse ansainnut? Ja ehkäpä hänen vain pitäisi hankkia toimiva soitin vanhan tilalle, eipähän enää tarvitsisi kuunnella mitään turhaa kälätystä. Ja musiikki olisi tehnyt hyllyrivien tutkimisesta paljon hauskempaa. Vaan siinä hän joutui kulkemaan ilman parasta ystäväänsä ja etsien sitä toivottoman paksua kirjaa, jonka nimen hän oli kirjoittanut pienelle paperille, jonka hän oli rutannut nyrkkiinsä.

Ja siinä se oli. Tyttö avasi vielä myttyyn rutatun paperinpalan ja vilkaisi sitten uudestaan hyllyssä olevaa kirjaa. Napakymppi! Blondi ryttäsi paperinsa uudestaan ja tiputti sen lattialle samalla huokaisten syvään. Hän tarttui kirjaan ja veti sen sitten syliinsä. Tosiaan, paksuhan tuo olikin, sivuja oli liki viisisataa. Ikinä ei hän tuota lukisi kokonaan, mutta tuskinpa hänen tarvitsisikaan, sillä tuo kirja sisälsi ties kuinka monta ajanjaksoa. Tympääntynyt ilme kasvoillaan hän vilkaisi ympärilleen. Muutama nörtti oli näemmä myös hyppytunnilla ja kynät sauhusivat kovaa kyytiä papereilla. Heidän lähistöllään oli myös vapaita paikkoja, mutta kovin paljoa ei Elleä huvittanut jäädä noiden heppujen läheisyyteen, sillä ainakin yksi kuulosti hengittävän harvinaisen raskaasti ja tuo ärsytti häntä vain enemmän. Hetken aikaa tyttö kuitenkin seisoskeli paikallaan punniten mielessään toista vaihtoehtoa: kenties sitä voisi kauniisti pyytää jotain noista rillipäistä kirjoittamaan hänenkin esseen. Hän nyrpisti ajatukselleen, ei hän sellaista pyytäisi. Hän olisi ahkera ja tekisi työn itse. Niinpä tyttö lähti kävelemään poispäin nörttilaumasta toivoen, että kirjaston perältä löytyisi jokin penkki, mille voisi istahtaa ja aloittaa kirjaan tutustumisen.

Rokkarin onneksi hän löysikin tuolin ja pienen pöydän, jonka läheisyydessä ei näyttänyt olevan yhtäkään liian äänekkäästi hengittävää nörttiä. Hän läimäytti kirjan pöytään ehkä hieman liian äänekkäästi ja kävi itse istumaan puiselle tuolille. Tästä se alkaisi. Hän huokaisi jälleen syvään ja silmäili kirjan nahkaisia kansia, jotka olivat selvästi nähneet jo todella paljon. Ja juuri kun hän oli raottamaisillaan kirjan kantta, kuuli hän jotain todella häiritsevää. Ei, tämä ei ollut raskas hengitys vaan vaimeaa naputtamista. Elle vilkuili jälleen ympärilleen ja nopeasti hoksasikin syyllisen ja samalla hetkellä hän oli jälleen hieman ärsyyntyneempi. Reiden hakkaamisen hän olisi vielä kestänyt, mutta se, että toinen kuunteli musiikkia ja hän ei, oli jotain sellaista mitä hän ei voinut kestää. Tytön katse nauliintui tuntemattomaan poikaan ja hän rykäisi varsin äänekkäästi. Eikö kirjastossa kuulunut olla työrauha? Ja tämä poika häiritsi häntä.

//Tänk juu veri mats :--)

Aaron oli uppoutunut täysin musiikin maailmaan, ettei huomannut lainkaan lähistölle istuutuvaa vaaleahiuksista tyttöä. Hänen silmänsä olivat ja myös pysyisivät tiukasti kiinni, ellei kukaan häntä keskeyttäisi. Eikä rokkari tahtonutkaan, että kukaan häntä häiritsisi, mutta sitten hän kuuli jälleen tuntemattoman, oudon rykäyksen korviinsa. Se ei voinut kuulua tästä kappaleesta, sillä Aaron tunsi kappaleen kuin omat taskunsa, jos niin vain pystyi musiikista sanomaan.
Harmaansiniset, tummareunuksiset silmät avattiin hitaasti ja katse totutteli hetken aikaan kirjastossa olevaan valoon. Viimein katsetta vietiin sitten ympäri näkökenttää ja rokkari paikallisti viimein vaaleahiuksisen tytön, joka tuijotti häntä jotenkin... Ärsyyntyneen oloisena? Mitä Aaron muka oli tehnyt moisen katseen ansaitakseen?

Kuulokkeet laskettiin kaulalle ja silmät katsoivat tyttöä kummastuneena. "Joo? Oliks sulla jotain asiaa?" Aaron kysyi epävarmasti ja kurtisti hivenen tummia kulmiaan. Hän ei muistanut tyttöä lainkaan, joten tuttuja he eivät kai olleet? Voisi toki se olla mahdollista, että he olisivat jossain nähneet, mutta Aaronilla oli sen verran huono kasvomuisti, että häneen ei kannattanut luottaa tällaisissä asioissa. Mitä muita mahdollisuuksia tytön noin pistävään katseeseen voisi sitten olla? Ei pojan mielestä musiikki voinut kantautua tytön korviin.
No, kohtahan se kuultaisiin se selitys, kun tyttö selittäisi ongelmansa.

Vasta nyt Aaron sitten kiinnitti huomionsa muuallekin kuin vain tytön tuntemattomiin kasvoihin. Toisen pukeutuminen vihjasi sitä, että tyttö kuuluisi samaan klikkiin kuin poika itsekin. Tosin Aaron ei paljoakaan klikeistä välittänyt tai perustanut. Hän vain tiesi kuuluvansa kuuleman mukaan sakkiin, joita tietyt kermalaiset eivät pystyneet sietämään. Hyvä niin, sillä varmasti kermalaisten ja hänen kaltaistensa musiikkimaku eroaisi huimasti toisistaan. Aivan niin, Aaron ajatteli aina vain musiikkia ja musiikkia.

Poika ei näyttänyt selvästikään hoksaavan mistä oli kysymys. Toisen tyhmyys sai Ellen muljauttamaan silmiään ja huokaisemaan sitten syvään. Miehet, miksi niille piti aina vääntää kaikki asiat rautalangasta? Eikö yksi katse kertonut tuhat sanaa, tarvitsiko päivänselvistä asioista esittää kysymys erikseen?
"No, mun pitäs saada luettua tätä hemmetin paksua kirjaa, tehdä sen pohjalta essee ja toi naputus häiritsee mua", hän alkoi selostamaan varsin kuuluvalla äänellä.
Haha, ei ainakaan jäänyt tälle tuntemattomalle hyypälle epäselväksi, mitä asiaa hänellä oli. Eikä jäänyt myöskään kirjastonhoitajalle, joka olikin yllättäen saapunut näköetäisyydelle kädet puuskassa katsoen blondia varsin tiukasti mitään kuitenkaan sanomatta. Ja vähintään yhtä pisteliään katseen nainen sai takaisin ja sen lisäksi vielä vähän liiankin mairean hymyn. Ääntä pienemmälle, kyllähän se tiedettiin. Mitä muutakaan tuo akka osasi sanoa? Eikä Jen nyt niin äänekäs ollut, että ihan pitäisi tulla vahtimaan...
"Joten, voitko lopettaa sen?", tyttö päätti asiansa ääntään selvästi madaltaen.
Uusi äänenvoimakkuus näytti tyydyttävän myös vanhempaa naista, joka taisi poistua joidenkin hyllyjen väliin - tai sitten paimentamaan jotain toista "äänekästä" oppilasta. Mielessään Jenelle toivoi, että kirjastonhoitaja olisi mennyt valittamaan sille nörtille, jonka hengitys kuului melkein tytönkin pöydän luokse jos oikein siihen keskittyi.

Samalla kun tyttö kohotti kulmiaan pojan suuntaan merkiksi, että olisi parasta tehdä niin kuin hän käski, silmäili hän toista hieman paremmin. Eipähän poika tainnut ainakaan ylemmän kastin edustaja olla, tuskin tuo muuten kirjaston lattialla istuisi musiikkia kuunnellen. Suosituilla hepuilla oli aina ympärillään puliseva joukko ystäviä, eikä tällä pojalla näyttänyt olevan ketään. Edes yhtäkään tyttöä ei näyttänyt olevan hyllyjen takana tarkkailemassa tirskuen pojan musiikinkuuntelua ja pähkäilemässä uskaltaisiko tulla juttelemaan vai ei. Eipähän tuo olisi Jenelleä yhtään yllättänyt, sillä olihan poika ihan kelpomiehen näköinen, ja sen oli varmasti huomannut moni muukin Astonin monista opiskelijoista. Mielessään tyttö päätteli, että poika oli kenties niputettu samaan kastiin hänen kanssaan. Tai saattoihan moni muukin viettää aikaansa kirjaston lattialla musiikkia kuunnellen, ei se ollut yksistään rokkareiden tai hevareiden oikeus.

Tyttö muljautti ensiksi silmiään, mikä sai Aaronin kohottamaan kulmiaan entistä ylemmäs. Vai niin. Tämähän oli aivan selvä juttu. Blondi piti häntä aivan tyhmänä. No jos arvon neiti vain voisi selittää, mikä olisi ongelma, niin rokkari korjaisi sen asian pikimmiten. Torin riippuisi, mistä olisi kysymys.
Naputus? "Naputus?" Aaron kysyi hölmistyneenä ääneen. Wou, tuolla tytöllä taisi olla superhyvä kuulo, jos toinen kerta pystyi kuulemaan rokkarin sormen taputuksen reittään vasten. "Sulla sitten on pirun hyvä kuulo", miehenalku totesi yhä ihmeissään, mutta nosti sitten käsiään ylemmäs jaloistaan, kun tuntematon tyttö pyysi häntä lopettamaan naputuksen. "Miten vaan", poika totesi luovuttajamaisesti ja asetti kätensä puuskaan. Ei nuorukainen tahtonut eikä jaksanut aloittaa tällaisestä mitättömästä asiasta mitään suurta haloota.
Aaron oli myöskin huomannut samaisen kirjastonhoitajan, joka oli vuorostaan tuijottanut blondia vihamielisesti. Tuolla naisella ei tainnut olla mitään muutakaan tekemistä kuin vainota viattomia opiskelijoita.

Aaron huokaisi turhautuneena, hänen mielialansa oli laskenut selvästi siitä, mitä se oli ollut tänne kirjastoon tultuaan. Ei miehenalku kuitenkaan kauaa tällaistä mielialaa jaksaisi, hän antaisi musiikin taas hoitaa hommansa. Musiikki palautti hänet aina takaisin normaalille mielialalle.
Musiikki kantautui hänen korviinsa kuulokkeista, jotka edelleen lepäsivät hänen kaulallaan. Harmaansiniset silmät kuitenkin päätettiin vielä kertaalleen nostaa lattiasta tuohon lähelle ilmestyneeseen tyttöön. "Ei mikään ihme, jos sua vituttaa. Kun kerta joudut lukee tollasta paksua kirjaa", Aaron ei voinut olla tokaisematta, kun oli kiinnittänyt huomionsa paksuun kirjaan, jota tyttö sanoi lukevansa. Sen jälkeen miehenalku asetti kuulokkeet takaisin korvilleen, hän ei jäänyt odottamaan toisen vastausta. Luultavasti toinen vain tiuskaisi hänelle jotain törkeää. Ehkä parhaimmassa tapauksessa tyttö lähtisi muualle lukemaan. Mutta ei Aaron tahtonut antaa itsestään huonoa vaikutelmaa, vaikka kyllä tyttö ansaitsisi samanlaista kohtelua, miten itse muita kohteli.
Jonkinlainen herrasmies ollessaan Aaron päätti laskea kuulokkeet takaisin kaulalleen ja aikoi ottaa vaaleahiuksisen tytön vastauksen kuuleville korvilleen.

Selvästi toinen näytti hämmästyneeltä kuullessaan naputuksen häiritsevän tyttöä. Ja tottahan toki Jenellellä oli kerrassaan loistava kuulo! Juuri tässä mielentilassa jopa nuppineulan putoaminen lattialle voisi aiheuttaa suuren ärsykkeen hänen korvilleen.
"Joo, mulla on superkorvat", hän heittikin takaisin.
Itse asiassahan naputtaminen oli vain osasyy siihen, miksi pojan läsnäolo tuntui ärsyttävältä. Mutta eihän tyttö nyt kehdannut päin naamaa todeta, että häntä ärsytti toisen musiikinkuuntelu. Ei, tämä tuntematon saattoi pian ajatella, että vaaleatukkainen olisi kateellinen. Mutta pakkohan sitä oli jostain saada äyskähtää, sillä eikö hänellä ollut siihen ihan tarpeeksi syitä. Hieman hänen ärsytyksensä kuitenkin laantui, kun toinen näytti todellakin tekevän mitä käskettiin.

No, ei vieras kaksilahkeinen sitten loppujen lopuksi ehkä niin tyhmä ollutkaan. Ymmärsihän tuo, että Jeniä tosiaan vitutti. Ja tottahan toki kirja todellakin oli osa syy siihen. Tyttö saikin nyt avattua tuon paksukaisen kannen ja käänsi sitten katseensa takaisin poikaan, joka näytti jo hetken aikaa pistävän nappeja takaisin korviinsa. Ja samalla hetkellähän hän päätti laukoa jotain epämääräistä pojan niskaan, aivan odotusten mukaisten.
"Joo. Ja joudun kanssa kattomaan sun naamaa", hän heitti nauraen itse päälle.
Okei, olihan se vähän ontuvaa. Ja vitsiksi tarkoitettu, mysteeriksi vain jäisi, että ymmärsikö poika ottaa sen huumorilla vai päättäisikö laukoa jotain takaisin. No, eipä Jeniä nyt kovinkaan paljon huvittanut ruveta riitaa haastamaan, ei toinen edes vaikuttanut tyypiltä jonka kanssa voisi kunnon kärhämää pistää pystyyn. Tietenkin jos poika ottaisi heiton jotenkin loukkaavana, niin kuin moni muu ainakin tekisi, niin kai siinä sitten pitäisi jonkun sorttiselle puolustuskannalle ryhtyä. Minkäs tyttö sille mahtoi, että hänestä parhaat vitsit kehiteltiin juuri toisista.
"Mutta joo, tää kirja on kauhea. Näyttää siltä, niin kun tähän sisällysluettelon päälle joku ois räkinyt tai jotain", blondi kuitenkin puheli jo lähes normaalilla äänensävyllä, jo täysin unohtaneena edellisen heittonsa.
Hän syventyi takaisin kirjan pariin ja käänsi sivuja muutaman sataa eteenpäin hänen aiheensa kohdalle kasvoilla hieman etova ilme. Tätä kirjaa ei todellakaan oltu kohdeltu ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Mikäli joku oli näyttänyt räkäisseen sisällysluettelon päälle, ei Jenelle tahtonut edes kuvitella, mitä kirjan keskivaiheille oli tapahtunut.
"Yäk", pääsikin tytön suusta vielä, eikä hän voinut olla nojautumatta pois päin kirjasta penkillään.

Superkovat, juuri niin. Olikohan tuo blondi sitten mahdollisesti sukua kirjastonhoitajalle? Molemmat vaikuttivat omistavan superhyvän kuulon, että he eivät varmaankaan olleet normaaleita ihmisiä. Tietenkin Aaron aikoi pitää nämä ajatukset oman päänsä sisällä, sillä hän ei tahtonut haastaa riitaa kenenkään kanssa. Jopa sanasodat olivat nuorukaisen mielestä rasittavia. Jos ihmiset pitäisivät Aaronin lailla suurimman osan ajatuksistaan ominaan, niin riitoja tai muita yhteentörmäyksiä ei voisi sattua. Harmi vain, että hänen ikäisensä ihmiset eivät olleet älyllisesti niin kehittyneitä kuin Aaron oli.
... Okei, nyt poika selvästi ylitti rajansa omien kykyjensä arvioinnissa. Ehkä olisi parasta vain uppotua takaisin musiikin maailmaan, niin miehenalun ei tarvitisi edes ajatella mitään tällaistä.

Vaaleaverikkö oli selvästi taistelulinjalla, siihen malliin tyttö nimittäin Aaronia piikitteli. Rokkari päätyi vain hymähtämään matalasti, kun tyttö oli todennut joutuvansa katselemaan Aaronin naamaa. Aaron ei kauaa jaksaisi kuunnella tuon tytön valituksia, jos toinen ei pian pientä suutaan tukkisi, niin Aaron lähtisi. Häntähän ei noin vain loukattu. Oli hänelläkin tunteet, mutta hän ei vain kertonut niitä kenellekään. Tyttö saisi sitten itse miettiä tekemisiään, kun Aaron jättäisi toisen yksin kirjastoon tuon paksun kirjan kanssa.

Mutta sitten blondin äänensävy muuttui ja toinen alkoi tiuskia kirjaa. Onneksi keskustelu ei ollut tytön osalta jatkunut yhä Aaronin mollaamiseen. "Mun mielestä joku muuten aivasti äsken tohon samaiseen kirjaan", Aaron totesi värittömästi, mutta se pieni virne hänen huulillaan kertoi sitä, että hän laski leikkiä. Anteeksi, oli julmaa ryhtyä tytön kanssa samalla linjalle, mutta minkäs sille mahtoi. Kyllä tyttö ansaitsi saada edes hieman samanlaista kohtelua kuin miten tyttö oli kohdellut häntä.
Aaron painoi päänsä jälleen seinään vasten ja katseli lähellä istuvaa tyttöä harmaansinisin silmin. Hän mietti, että olisiko tässä vaihessa hyvä esittäytyä vai olla vain hiljaa. Mutta jotenkin pojasta tuntui, että jos hän olisi aivan hiljaa, tuo vaaleaverikkö alkaisi jälleen tiuskia jostain aivan olemattomasta asiasta. "Ollaaks me samoilla tunneilla?" Aaron kysyi sitten, kun mitään muutakaan ei ollut hänen mieleensä sillä hetkellä tullut.

Aaronin kommentoidessa Jenellen kirjaa, ei tyttö voinut olla kurtistamatta kulmiaan.
"Ai tähän kirjaan?" hän varmisti asian.
Kuinka typeränä poika häntä oikeasti piti? Tai oikeastaan, kuinka tyhmä poika oli jos kuvitteli Ellen vielä uskovan tuon jutun? Olihan blondi äsken itse etsinyt kirjan muutama minuutti sitten sen kaiken pölyn keskeltä hyllystä. Ei kukaan ollut sitä ainakaan muutamaan viikkoon avannut. Siitä tyttö oli varma. Ja ilmiselvästi vieras rokkari ei osannut sen kummemmin valehdella, sillä näkihän tuon naamasta, että juttu oli keksitty ihan äsken. Tyttö saikin loihdittua kasvoilleen jonkun sorttisen pienen vinon hymyn kaiken sen vitutuksen keskelle.
"Jos en ois just nyt tooosi pahalla tuulella, sanoisin että toi oli ihan hyvä", hän tokaisi ja jatkoi vielä perään hieman välinpitämättömästi samalla kirjaansa silmäillen, "mutta sä et osaa olla yhtään uskottava."
Vaikka ei blondi pitänyt yhtään mahdottomuutena sitä, että joku olisi oikeasti kirjalle aivastanut. Itse asiassa tyttö oli varma, että juuri niin kirjalle oli joskus tapahtunut.

Tämä kirja oli oikeasti ihan surkea. Kellertävillä sivuilla oli paljon tekstiä, joka oli juuri sellaista josta tyttö ei tajunnut yhtään mitään. Eikä hän oikein tiennyt, mistä kohdasta kannattaisi aloittaa. Joka kohta, johon hän kiinnitti huomionsa, kuulosti heprealta, tai ainakin ihan tuntemattomalta. Ei kai nyt yksi historian essee voinut tuottaa näin paljon vaikeuksia? Ja kaiken lisäksi poikakin häiritsi häntä esittämällä kysymyksen. Blondi huokaisi syvään, pamautti kirjan kiinni ja työnsi sen syrjään. Ei tästä mitään tullut, hän luovutti. Yhtä hyvin hän voisi kuluttaa hyppytuntinsa puhelemalla mukavia. Tai ehkäpä hetken päästä hän voisi avata kirjan uudestaan ja yrittää keskittyä.
"Ei varmaankaan, koska mä en muista sua", blondi totesi sitten toisen kysymykseen, "tai sitten käydään, mutten ole vaan huomannut sua."
Miten vain, tuskin asia kovin tärkeä oli. Eikä tyttö oikeastikaan muistanut toista samoilta tunneilta hänen kanssaan. Mutta eipä hän muistanut monia muitakaan.

Samalla kun Jenelle asetti kätensä mukavasti ristiin pöydän pinnalle ja laski päänsä lepoon niiden päälle kääntäen kasvonsa kohti poikaa, kuului jälleen syvä huokaisu.
"Jenelle Gallagher. Jen tai Elle, miten porukkaa tahtoo sanoa. Ite pidän enemmän Ellestä, Jenejä on ihan liikaa muutenkin", hän mutisi tylsistyneenä.
Ärsytys oli laantunut huomattavasti. Kenties kirjaston rauhallisuus teki ihmeitä, vaikka kyllä vaaleatukkaista edelleen otti pattiin soittimensa takia ja se, että toisella sitä musiikkia todellakin oli. Eikä tyttö oikeastaan voinut tajuta, mitä toinen hänen kanssaan rupatteli: mikäli hän olisi istunut siinä kirjaston lattialla, ei hän olisi vaivaantunut avaamaan suutaan yhtään sen enempää kuin olisi ollut pakko.
"Ja kakkosella. Mitä sä kuuntelet?" tyttö jatkoi vielä, eikä voinut hillitä itseään kun esitti tuon kysymyksen.

Blondi ei tainnut uskoa nuorukaisen sanoja siitä, että joku oli aivastanut tytön lukemaan kirjaan. Aaron päätyi kuitenkin virnuilemaan itsekseen ja kuullessaan tytön alkavan taas puhua jotain poika ei voinut muuta kuin kohottaa nopeasti kulmiaan. Tyttö taisi tosiaankin olla pahalla päällä, ja vasta nyt miehenalkukin sen ymmärsi. Tuota neitiä ei varmaan kannattaisi suututtaa, jos ei haluasi toisen vihoja ylleen. Aaron ei pahemmin harrastanut vitsailua tai nälvimistä, joten totta kai hän ei ollut uskottava. Ja eihän vitsaillessa tarvinnut edes olla uskottava?

Ainakin blondi oli samoilla aatoksilla sen suhteen, etteivät he muistaneet toisiaa tunneilta. Tähän väliin Aaron henkäisi hiljaa. Hänellä ei siis ollutkaan niin huono kasvomuisti kuin oli ensiksi ehtinyt olettaa. Nyt vasta mieleen tuli se ajatus, että tyttö voisi aivan hyvin olla alemmalla luokalla, eli Aaronia nuorempi. Se varmaankin olisi se syy siihen, mikseivät he toisiaan muistaneet.
"Aaron Mayer", herran esittäytyi ja lausui nimensä rauhallisesta sekä painottavasti. "Eli Elle", Aaron totesi hitusen huvittuneen kuuloisena, kun tyttö oli sanonut itse pitävänsä enemmän Ellestä. Katsetta käytettiin nopeasti tytössä ennen kuin se laskettiin takaisin omaan turvalliseen syliin.

Elleksi esittäytynyt tyttö kysyikin sitten, mitä miehenalku kuunteli. Tummansiniset silmät nostettiin tytön kasvoihin ja hetken aikaa Aaron niitä tuijotti, kunnes kurtisti hitusen kulmiaan ja laski katsettaan tytöstä alemmas. Kukaan ei koskaan ollut kysynyt, mitä hän oikein kuunteli. Tosin jos hän kertoisi, niin tuskin monet edes kyseistä bändiä tietäisivät. "Taproot. Se on yks jenkkibändi. Ei kovin tunnettu", rokkari tarkensi ja katsahti taas tyttöön. Niin tosiaan, tyttö oli sanonut olevansa kakkosella. Noniin, sehän se syy olikin ollut, miksi he eivät toisiaan muistaneet. "Mä oon kolmannella", Aaron totesi sitten ja raapi kevyesti poskeaan sormellaan. Nuorukainen harvemmin puhui muiden kanssa, saatika nuorempien. Kertahan se olisi ensimmäinenkin.

Aaron vaikutti jotenkin yllättyneeltä Jenellen kysymyksestä, tai sitten tyttö luki vain toisen eleitä ihan väärin. Ja vastauksen poika kertoi olevan Taproot. Tyttö kohotti hieman kulmiaan.
"Taproot", hän toisti mietteliäänä maistellen nimeä samalla mielessään.
Nimen oli blondi jossain kuullut, mutta musiikkia ei hän ollut sen kummemmin kuunnellut. Hän oli laiska etsimään uusia bändejä, mieluummin hän kuunteli samoja vanhoja suosikkejaan uskollisesti.
"Oon mä siitä joskus kuullut. Mutten kylläkään kuunnellut", hän kertoi.
Kai Aaron bändistä ainakin tykkäsi, eihän hän muuten sitä kirjaston lattialla kuuntelisi. Kenties Jeninkin pitäisi joskus ottaa itseään niskasta kiinni ja tutustua kyseiseen bändiin, sitten kun jaksaisi.

Ilmoitti poika myös olevan kolmannella luokalla. Elleä siis vuoden vanhempi ja täten käynyt myös kakkosluokan. Näin ollen oli toinen käynyt samaisen historian kurssin, jota tyttö tällä hetkellä yritti kunnialla puskea läpi. Ja juuri siitä hän saikin sitten vallan mukavan idean. Kasvoille levisi pieni innostunut hymy ja hän nosti päänsä pöydän pinnalta katsoen Aaronia sitten pieni tuike silmissään.
"Kolmannella", vaaleatukkainen totesi hitaasti nyökäten, "hyvä. Sittenhän sä voit kertoa mulle kaiken Kylmästä sodasta."
Tyttö kohotti kulmiaan. Ja tietenkin Aaron kertoisi, ellei halunnut että Jenelle aloittaisi taas ärsyttävän äyskähtelynsä.
"En millään jaksais lukea tota kirjaa", tyttö vielä kertoi nyökäten nahkakantiseen kirjaan pöydällä.
Eri asia olisi vain, kuinka paljon Aaron kyseisestä sodasta tiesi. Parasta olisi tietää paljon, sillä pitihän pojan hyvittää se, että oli pilannut Jenellen keskittymiskyvyn olemalla kirjastossa samaan aikaan kuin hän.

Jälleen miehenalun kulmat kohosivat hitusen, kun Jenelle sanoi tietävänsä bändin. Oikeasti? Ei se kyllä olisi maailman kahdeksas ihme, vaikka toinen tietäisikin bändin oikeasti. Aaron ei vain ennen ollut törmännyt real life ihmiseen, joka olisi kyseisen bändin tiennyt. "Joo, muun muassa Taprootia kuuntelen. Ei mulla oo niiltä kuin pari biisii", rokkari mutisi sitten lisäksi ja kuuli, kuinka kuulokkeista alkoi kuulua uuden bändin musiikkia. "Säkin taida aika paljon musiikkia kuunnella", se ei ollut kysymys, vaan pikemminkin toteamus, jonka Aaronin oli aivan pakko ääneen sanoa. Poika kuulisi mielellään, mitä tämä Elle -niminen tyttö oikein kuuntelisi. Ehkä heiltä löytyisi jokin yhteinen bändi, mitä he molemmat kuuntelisivat.
Tosin Aaron oli aika varma siitä, että he eivät kuunnelleen samoja bändejä, mutta koskaan ei saanut olla täysin varma.

Rokkaria ihmetytti taas Jenellen muuttunut käytös. Toisen katse ei voinut kertoa mitään hyvää. Ja sittenkös vaaleaverikkö töksäytti suoraan aikomuksensa, jolloin Aaronin kulmat kurtistuivat. "Niin siis mistä?" Haloo, näyttikö Aaron tytön mielestä joltain historiantietäjältä? Aaron kuunteli musiikkia oppituntien aikana, eikä hän yleensä kotonakaan kirjoja kertaakaan avannut. Sen takia kaikissa niissä aineissa, jotka vaativat lukemista, pojan todistus näytti ala-arvoista. Matematiikassa, musiikissa ja tietotekniikassa poika sen sijaan oli aivan yliveto.
Aaron näytti yhä oikeasti hölmistyneeltä, kun hän yritti miettiä Kylmää sotaa. Historiaan se taisi kuulua, ja sotimiseen totta kai. Mutta miksi sitä kutsuttiin Kylmäksi sodaksi? "Heti kun tiedät vastauksen, niin kerro toki mullekin", rokkari sanoi sitten ja kohautti luovuttavasti kulmiaan. Hänen aivonystyröistään ei saisi kyllä mitään tietoa Kylmästä sodasta. "Pakko kysyä, mutta.. Näytänkö mä sun mielestä kauheen innokkaalta opiskelijalta?" miehenalku kysyi hitusen huvittuneella ja kiusoittelevalla äänensävyllä loihtien sitten kasvoilleen poikamaisen virneen.

Aaronin musiikkitoteamukselle tyttö kohautti olkiaan ja hymähti pienesti.
"Jonku verran", hän totesi lyhyesti.
Jonkin verran taisi tosin olla vain puolitotuus. Ainahan tytöllä oli napit korvissa sama minne hän kulki. Aivan, paitsi nyt tietenkin. Ja ajatus siitä, että tämä hetki todellakin oli poikkeus, sai tytön mielen jälleen kuumenemaan. Helvettiin koko soitin! Tänään ennen töitä hän poikkeaisi kaupassa ja käyttäisi viimeiset säästönsä ostaakseen uuden soittimen.

Kylmä sota. Eikö toinen rokkari ollut oikeasti kuullut koko jutusta? Eikä Jenelle voinut peittää pientä hämmästystään, joka muuttui hetkessä suureksi ärsytykseksi.
"No Kylmästä sodasta, idiootti", hän kivahti.
Syvä huokaisu. Eihän hänellä periaatteessa ollut mitään syytä ruveta kutsumaan toista millään nimityksillä, sillä eipä Elle itsekään oikein käsittänyt, mikä ihme se Kylmä sota oli. Suuresta sodasta tietenkin oli kysymys, mutta mikä siitä teki kylmän, oli ihan mysteeri.
"Ja enkä kerro, saat ite ottaa selvää", blondi kertoi vielä toiselle silmiään siristäen.
Hän tarttui hieman liioitellusti paksuun kirjaan ja vetäisi sen sitten takaisin eteensä. Tympääntyneenä kannet avattiin ja silmät tarkistivat vielä Kylmän sodan sivunumeron, jonka jälkeen tyttö käänsi sitten varsin rajusti kirjan sivuja, niinkin rajusti että kuului epämiellyttävä repeämisen ääni, mikä kieli siitä, että jollekin sivulle ei ollut käynyt kovin mukavasti.
Ja kehtasi Aaron häiritä häntä jälleen, esittämällä ihan typerän kysymyksen tietenkin. Elle käänsi katseensa takaisin poikaan näyttämättä sen lauhtuneemmalta kuin äskenkään.
"No, jos sä et istuis siellä ja sulla ois kirja kädessä, niin voisit vaikka näyttääkin", hän puhui nopeasti ja käänsi huomionsa takaisin kirjaan.
Tämä päivä oli perseestä, erityisesti tämä hetki.

Jenellen lyhyt vastaus Aaronin toteamukselle sai pojan hieman vaivaantuneeksi. Kuin hän olisi tehnyt taas jotain väärää, vaikkei oikeasti ollutkaan mitään väärää tehnyt. Miksi naispuolisten täytyi aina olla niin hankalia tapauksia? Ainakin tämä miehenalku oli vain hankalia naispuolisia tavannut. Yleensä naiset olivat joko liian väkivaltaisia, rääväsuita tai muuten vain käyttäytyivät epänaisellisesti. Jenelle kuului tiuskijoiden sarjaan.
Ja toinen haukkui häntä idiootiksi. Selvähän se. Aaronin täytyi kyllä myöntää olevansa idiootti historiaa ja uskontoa kohtaan. Hyvä kun tiesi sisällissodasta mitään. Mutta kuitenkin toisen jatkuva nälviminen alkoi jo ottaa päähän, vaikka se ei Aaronin kasvoilta paistanut juuri ollenkaan. Vähän kulmat olivat vain menneet kurttuun, kun hän katsoi tyttöä. Ehkä miehenalun pitäisi vain olla hiljaa ja teeskennellä, ettei häntä olisi olemassakaan. Tosin hän epäili tytön silti jatkavan nälvimistä, vaikka Aaron olisikin hiljaa paikoillaan. Parhain vaihtoehto taisi olla vain yksinkertaisesti paikanvaihto, mutta.. Äh, ei Aaron jaksanut liikuttaa eväänsäkään. Tässä seinän vieressä oli hyvä olla.

Kun Jenelle oli taas tiuskaissut jotain hyvin kohteliasta pojalle ja kääntänyt katseensa takaisin kirjaan, päätti Aaron kuurouttaa korvansa blondin sanomisille. "Käyttäisit sen turhautuneen energias johonkuhun muuhun.." rokkari mutisi hiljaa itsekseen ja asetti tylysti kuulokkeensa korvilleen sekä sulki sen jälkeen silmänsä. Nyt hän ei nähnyt eikä kuullut tyttöä, mikä vaikutti jo heti hyvältä teolta. Jos tytöllä olisi jotain tärkeää asiaa, toinen voisi vaikkapa taputtaa poikaa olalle. Mutta Aaron epäili, ettei tuolla kiukkuisella vaaleaveriköllä voinut olla mitään muuta sanottavaa kuin vain ja ainoastaan törkeää sellaista.

Lattian tasalta kuului jotain mutinaa, mutta jostain syystä eivät Jenellen korvat oikein ymmärtäneet viestiä, jonka vaimeasta puheesta saattoi erottaa. Aika erikoista, sillä hetki sittenhän hän oli ollut hyvinkin suivaantunut harmittomasta naputuksesta. No, Jen oli nainen ja hän sai vetää vihanneksen nenäänsä mistä halusi ja kuinka pienestä asiasta tahtoi. Samalla tavalla hän saattoi kuulla sen mikä oli oleellista ja mikä ei, ehkäpä voitiin puhua valikoivasta kuulosta. Näköaistin kanssa ei kuitenkaan voinut menetellä samoin kuin kuulon kanssa, sillä silmät näkivät kaiken mihin ne ikinä osoitettiin katsomaan. Sattuipa tyttö siis vilkaisemaan Aaronia juuri silloin kun kuulokkeet asetettiin korviin ja silmät suljettiin. Näky sai Ellen tuhahtamaan ja saman tien hän käänsikin katseensa kirjan tekstiin. Nytpähän Aaron ei häntä ainakaan häiritsisi, hah!

Samat sanat pyörivät tytön silmien edessä. Sanomasta ei hän saanut mitään selvää, ja muutaman minuutin kuluttua yksinkertaisimmat sanatkin, kuten 'ja' tai 'kun', olivat mitä hankalimpia ymmärtää. Blaa blaa balaa, koko kirja oli typerä ja se kuka oli sen kirjoittanut, oli täysin typerä myöskin ja sen lisäksi ei kirjoittajalla mahtanut olla elämääkään. Ketä kiinnosti kirjoittaa monta sataa sivua jostain niinkin vähäpätöisestä asiasta kuin historiasta? Sitä ei Jenelle voinut ymmärtää, niinpä hän käänsi huomionsa takaisin poikaan. Toinen vaikutti kovin keskittyneeltä musiikkiinsa ja sen tyttö toki ymmärsi. Eihän Jenellen huono päivä ollut todellakaan Aaronin vika, poika ressukka oli vain päätynyt sijaiskärsijän asemaan. Hieman tyttö tunsi ehkäpä jopa pietä vaivaantuneisuutta käytöksensä vuoksi. Hän huokaisi hiljaa ja sulki hetkeksi itsekin silmänsä rauhoittuakseen. Okei, tämä päivä ei ollut kiva ja se kaikki johtui vain ja ainoastaan siitä, että hänellä oli vieroitusoireita. Aivan, ja ne oireet johtuivat siitä, että hän ei ollut kuunnellut omia lempibändejään moneen tuntiin. Yhtä lailla tupakoitsijakin oli äreä silloin kun ei ollut saanut tarpeeksi nikotiinia, joten tämä ei ollut lainkaan erikoista, eihän? Jenin ongelmiin oli kuitenkin olemassa ratkaisu, jonka tyttö hoksasi vasta nyt, vaikka hän oli sen keinon jo itse asiassa huomannut jo monta kertaa. Aaronillahan sitä musiikkia tosiaan oli ja yleensä kuulokkeita oli kaksin kappalein!

Silmät avattiin ja hetken aikaa tyttö vain istui paikallaan. Kehtasiko hän? Jos hän nyt istahtaisi lattian tasalle toisen viereen, olisi se kuin luovutusvoitto pojalle. Tuskin kukaan oli Kylmässäkään sodassa luovuttanut, vai oliko? Toisaalta taas, kuka oli julistanut sodan Jenellen ja Aaronin välille? Ei kukaan. Joten niinpä Jenelle huokaisi ja nousi hitaasti tuoliltaan. Hän otti muutaman hieman empivän askeleen kohti Aaronia eikä siihen muuta sitten tarvittukaan. Sisällä kuohui edelleen, mutta koska tyttö tiesi, että ratkaisu tähän kaikkeen oli kenties vain lattialle istumisen päässä, olivat kasvot lähes ilmeettömät. Ja sitten se tapahtui: tyttö tunsi kuinka hän tavoitti kirjaston lattian vanhemman rokkarin vasemmalla puolella. Blondi katsoi poikaa parin sekunnin ajan siltä varalta, että toinen havahtuisi tunteeseen, että ei ollut enää yksin paikallaan. Jälleen huokaisu ja sitten blondi taputti pari kertaa poikaa olalle.
"Mä haluan kuulla millasta musiikkia sä kuuntelet", hän kertoi vaativasti.
Olo oli hieman vaivaantunut. Hän todellakin teki tämän, eikä Elle voinut sitä oikein uskoa.

Miehenalku tosiaan vajosi omiin maailmoihinsa, kun oli saanut suljettua silmänsä. Musiikki kuului selkeänä ja normaalilla volyymilla hänen korviinsa. Hän ei kuunnellut musiikkia yleensäkään kovin kovalla, sillä poika halusi säilyttää kuulonsa vielä vanhempana ollessaan. Hän tiesi monia, jotka kuuntelivat musiikkia volyymit täysillä. Aaron ei vain voinut käsittää sitä, miten jotkut pystyivät siihen. Kaipa se oli tottumiskysymys, mutta... Miksi jotkut niin tekivät? Okei, kai he halusivat kertoa muille, millaista musiikkia he kuuntelisivat. Aaronista koko touhu oli kuitenkin naurettavaa. Mikseivät ihmiset vain voineet kuunnella musiikkia omassa rauhassaan, ja jos jotakuta oikeasti kiinnosti, mitä toinen kuunteli, sitä voisi aina musiikinkuuntelijalta kysyä. Eikö niin?
Olihan tuo pieni vaaleaverikkökin kysynyt, mitä Aaron kuunteli. Juuri tällaistä Aaron oli hakenut takaa. Ei sitä kuitenkaan korvia tarvitsisi kuurouttaa.

Rokkari ei tosiaankaan huomannut Jenellen nousemista tuolilta. Eikä hän huomannut tai kuullut sitä, kun tyttö tuli vain lähemmäs häntä. Eikä hän oikein vieläkään ihan maan tasalla ollut, kun tyttö istuutui hänen viereensä. Toki Aaron tunsi, että jotain oli tapahtunut, mutta musiikki kuitenkin oli vienyt mukanaan. Vasta, kun hän tunsi pari taputusta olallaan, avasi poika haaleansiniset, hieman hämmentyneet silmänsä hitaasti. Edessä ei näkynyt ketään, joten päätä käännettiin taputusten suuntaan. Silmät kohtasivat vieressä istuvan lyhyemmän puoleisen vaaleaverikön ruskeat silmät, joita Aaron hetken aikaa tuijotti. Ruskeissa silmissä oli joka kerta jotain sellaista, mikä sai pojan aivan hiljaiseksi. Tytöllä oli kauniin väriset, ruskeat silmät, eikä Aaron voinut niitä kuin hetken aikaa vain hiljaa ihailla.
Kun hän oli tavoittanut tytön vaatimuksen, kulmia kohotettiin tavalliseen tapaan hivenen ylemmäs. Kuitenkin poika nosti käsiään niin, jotta sai otteen kuulokkeistaan. Hän käänsi toisen kuulokkeensa, joka oli lähempänä tyttöä, niin, että nyt kuuloke oli tytön suuntaan. Aaronin korva oli nyt viileää ja kovaa kuulokkeen ulkopintaa vasten, mutta se ei sillä hetkellä haitannut. Ei Aaron oikeastaan kiinnittänyt siihen juurikaan huomiota.

Silmät tarkastelivat yhä Jenellen kasvonpiirteitä, jotka nähtiin nyt paljon lähempää kuin äsken. "Iskikö vieroitusoireet", Aaron totesi hiljaisemmin. Ei hänen tarvinnut käyttää sen enempää ääntä, sillä kyllä blondi varmasti hänet kuulisi. Eikä poika tahtonut enää vihaista kirjastonhoitajaa kimppuunsa. Pieni virne kohosi hetkeksi aikaa huulille, kun Aaron odotteli tytön vastausta. Jenellelle musiikki taisi kanssa olla aika tärkeä osa elämää.

Pieni tyytyväinen hymy kohosi tytön kasvoille, kun hän huomasi, että Aaron todellakin teki niin kuin hän tahtoi. Vaikka enemmin hän iloitsi siitä, että saisi hetken aikaa kuunnella jotain muuta kuin kirjaston ahdistavaa hiljaisuutta. Toisen kääntäessä kuuloketta, nojautui Jenelle hieman lähemmäs kuullakseen paremmin. Hetken aikaa tyttö vain kuunteli kuulokkeesta kantautuvia säveliä hiljaa ja mietteliäänä. Ihan kelpo musiikkiahan Aaron tosiaan kuunteli. Musiikki oli samantyylistä kuin se mitä tyttö kuunteli, vaikka senhän pystyi päättelemään jo etukäteen Aaronin ulkomuodosta. Olisihan se ollut hassua jos pojan kuulokkeista olisikin kuulunut vaikkapa R'n'B:tä, siinä vaiheessa tyttö olisi itse asiassa varmaan painunut mahdollisimman kauas kirjastosta. Vaan nyt pakenemisvaaraa ei ollut, sillä musiikki oli kuin kauniiden pikkulintujen siritystä tytön korville. Jokin ihmeellinen vaikutus hiljaisilla soinnuilla oli Jenelleen, sillä tyttö tuntui saman tien rentoutuvan ja ajattelevan hieman valoisammin tätä päivää. Vaikka olipa päivää vielä jäljellä, joten mielialan vaihdoksiin voitiin kaikessa rauhassa varautua, sillä eihän Aaron ollut musiikkeineen aina siellä missä blondikin.

Tyttö joutui jälleen huomaamaan, että Aaron päätti rikkoa hänen keskittymisensä. Eikö toinen tajunnut ollenkaan pahaa tapaansa? Vieroitusoireista kysyttiin. Tytön reaktio ei kuitenkaan ollut niin pisteliäs kuin aiemmin, joten Aaron mitä luultavimmin säilyisi ilman sen suurempia mielipahoja. Katse käännettiin vieressä olevan rokkarin kasvoille ja tytön omille nousi hieman piruileva ilme toisen kulman kohotessa hieman korkeammalle kuin toinen.
"Ai susta?" hän esitti vuorostaan kysymyksen yhtä vaimealla äänellä kuin toinen, "älä luule itestäs liikoja."
Hän naurahti hiljaisesti omalle heitolleen ja nojasi sitten päätään seinään. Kieltämättä poika oli mukavan paikan valinnut.
"Mutta joo. Kyllä mulla on vierotusoireita. Mun soitin meni rikki aamupäivästä", pienikokoinen rokkari päätti kuitenkin ilmoittaa.
Ikään kuin se toista millään tavalla kiinnostaisi, mutta olipahan sekin asia sitten selvä. Kenties saattaisi vanhempi ymmärtääkin sitten tytön käytöstä. Tai sitten ei - olihan kyseessä kuitenkin mies.


[[Yyh, sori tää juostenkustu tekstiii]]

//Hyvähän tuo oli :--)

Kun tyttö tuli lähemmäksi kuullakseen musiikin tarkemmin, tajusi Aaron vasta sitten sen, miten lähellä Jenelle häntä olikaan. Tietenkin ensimmäisenä ajatuksiin ponnahti kysymys siitä, milloin viimeksi hän oli ollut vastakkaisen sukupuolen kanssa näinkin lähellä. Oli siitä aikaa, sen verran aikaa, kun poika oli viimeksi eräällä keikalla ollut. Silloin hänen seuraansa oli löyttäytynyt tyttö, jonka luota Aaron sitten itsensä seuraavana aamuna löysi. Mutta tässä ei nyt ollut kyse siitä, mitä sen keikalta löydetyn tytön kanssa tapahtui. Vaan siitä, että Jenelle oli niin lähellä rokkaripoikaa. Toki se aiheutti hieman hämmentäviä aaltoja, mutta siinä kaikki. Mitään miehenalun kasvoilta ei kuitenkaan näkynyt, hän näytti yhtä tavalliselta kuin aina.

Aaron irvisti hieman, kun tyttö kertoi soittimensa menneen aamupäivällä. "Auts", ei poika osannut muuta todeta. Olisi se kyllä aika paska nakki, jos soitin kuolisi kesken musiikin. Aaron ei kuitenkaan kauaa soitintaan selviäisi, hän ampaisisi suoraan päätä elektroniikkaliikkeeseen ostamaan itselleen uuden soittimen. Tosin tällä hetkellä lompakko valitettavasti näytti tyhjältä. Tosiasia kuitenkin oli se, että poika olisi luultavasti aivan hukassa, jos hänen soittimensa tuosta noin vain menisi rikki. "En enää ihmettele sun kiukutteluasi", Aaron totesi sitten mahdollisimman kevyellä ja huolettomalla äänensävyllä. Hän ei tahtonut, että Elle suuttuisi hänelle uudestaan, kun nyt tyttö oli jotenkin rauhoittuneemman oloinen. Mutta ei Aaron mahtanut mitään pienille heitoilleen, jotka olivat pojan mielestä aivan viattomia ja tarkoitettu vain viihdyttämiseen. Paitsi Jenelle oli kyllä äsken todistanut sen, etteivät Aaronin heitot olleet sen kummoisia. Ehkä Aaronin pitäisi hioa sosiaalisia taitojaan, jotta ei onnistuisi suututtamaan ketään surkeilla sanaheitoillaan.

Nuorukainen hiljeni taas hetkeksi ja kuunteli musiikkia toisella kuulokkeella. Tytön lähelläoloon alettiin tottua, eikä toisen olemassaolo enää aiheuttanut onneksi mitään väristyksiä. Välillä Aaronin silmät kävivät tytössä ikään kuin tarkistamassa, että toinen istui yhä hänen vierellään. "Miellyttääkö musiikki?"

No niin. Näyttihän Aaron sitten todellakin tajuavan, miksi Ellen mieliala oli juuri tänään hieman... matala? Toisen kommenttiin tyttö olisikin halunnut heittää jotain todella hauskaa, mutta jostain syystä pää löi tyhjää. Eräällä tavalla oli jotenkin tahditonta, että poika kommentoi millään tavalla blondin ärähtelyitä, sillä ei kukaan saanut kommentoida hänen tekemisiään. Ei ainakaan nyt. Toisaalta taas, ei pätkä voinut kieltääkään Aaronin sanoja. Niinpä hän tyytyi vain katsomaan toista sivusilmällä kulmiaan kohottaen.
"Aha", ja pieni ja lyhyt kommentti, joka sisälsi paljon tunnetta pääsi tytön huulilta.
Kohautti hän vielä olkiaankin.
"Se on kiva", tyttö totesi vielä ja suuntasi katseensa sitten kohti kattoa.

Kirjaston katto osoittautuikin yllättävän mielenkiintoiseksi. Aikansa kuluksi päätyi tyttö laskemaan sen monia lautoja ja lamppuja. Lautojen laskemisen joutui hän kuitenkin lopettamaan kesken jo hyvin aikaisessa vaiheessa, mutta lamppuja hän sai kokoon kymmenisen verran. Ihan tarpeellinen tieto, nyt hän voisi kertoa kirjaston lamppujen määrän kaikille. Vaikka eihän kymmenen ollut lopullinen luku, sillä kai hyllyjen toisellakin puolella muutama olisi. Laskupuuhat Jenelle sai kuitenkin lopettaa kuullessaan kysymyksen viereltään. Hän vilkaisi nopeasti Poikaa ja siirsi katseensa sitten suoraan eteensä.
"Ihan kelpoa sä kuuntelet", hän myönsi.
Lamppujen sijasta tyttö syventyikin kuuntelemaan tarkemmin Aaronin musiikkia. Sanat, jotka hän oli äsken suustaan päästänyt, saattoivat antaa kuvan, että parantamisen varaa oli, mutta tosiasiassa blondi oli hyvinkin tyytyväinen kuulemansa. Juuri tällä hetkellä hän taisi jumaloida Aaronin soitinta ja kuulokkeita.

Tyttö vilkaisi jälleen oikealla puolellaan istuvaa rokkaria. Vaikka vierestä kuului miellyttävää ääntä, tahtoi tyttö sanoa jotain. Sanoja ei kuitenkaan tuntunut löytyvän, eikä itse asiassa mitään sanottavaakaan. Mykkänä istuminen vain tuntui tyhmältä.
"Ootko huomannut, että tossa katossa on kymmenen lamppua?" esitettiin kuitenkin hieman tyhmältä kuulostava kysymys.
Katse oli jälleen katossa. Eihän se periaatteessa ollut mikään ihme, että tytön huulilta pääsi mitään tällaista - mikäli uskottiin yhtään vaaleatukkaisten naisten stereotypioihin. Vaikka pitihän tytön päästä pätemään mahtavalla oivalluksellaan. Varmastikaan kovin moni muu ei ollut nimittäin moista seikkaa hoksannutkaan!

Vai että ihan kelpo musiikkia Aaron kuunteli. Miehenalku ei mahtanut olla virnistämättä itsekseen moiselle kommentille. Mitähän toisen kommentti edes tarkoitti. Ehkä nuorukainen ei kuitenkaan sitä tytöltä kysyisi, sillä Aaronilla olisi aavistus, ettei hänen oikeastaan edes tarvinnut vastausta siihen saada. Kunhan toinen ei sentään alkaisi haukkua pojan musiikkimakua, niin kaikki olisi hyvin.

Aaron nosti katseensa kattoon, kun Jenelle huomautti lamppujen määrästä. Miehenalku ei voinut olla naurahtamatta tytön hienolle oivallukselle. ”Kappas, niinpäs onkin”, Aaron totesi huvittuneena ja laski itsekin lamput. Kun Aaron oli yksikseen, hän teki aivan samanlaisia havaintoja; hän saattoi laskea mahdolliset katossa olevat laatat, hän saattoi laskea lamppuja, kuten Jenelle oli äsken laskenut. Hän yleensä tarkkaili ympäristöä, vaikka hän melko nopeasti havaitsemat asiansa unohti.

Katse laskettiin sitten alas ja silloin kirjastonhoitaja käveli heidän ohitseen. ”Ootko huomannut, että kirjastonhoitaja kävelee tästä ohi joka viides minuutti?” poika esitti samankaltaisen kysymyksen kuin Jenelle ja virnisti toiselle pienesti. Hän itse oli pistänyt merkille kirjastonhoitajan jokaiset liikkeet. Yleensä kirjastotäti vain mulkoili heitä paheksuvasti, sillä nainen luultavasti oletti kaikkien oppilaiden olevan äänekkäitä rauharikkojia. Nyt kuitenkin kirjastonhoitaja oli alkanut vaania heitän kuin haukka saalistaan. ”Aika pelottavaa”, ei poika voinut olla toteamatta ja hymähti itsekseen huvittuneena. ”Ihan kuin se ei luottais meihin.”

Tytönkin huomio kääntyi kirjastonhoitajaan Aaronin siitä huomauttaessa. Eipä hän ollut muuten hoksannut paikantaa muorin liikkeitä, mutta hetken aikaa mietittyään tajusi hän saman asian.
"Nyt kun sanoit, niin onhan se tässä pari kertaa palloillu", blondi myönsikin.
Olihan tuo kieltämättä aika omituista, että nainen päätti liikuskella juuri heidän lähistöllään. Eikö kirjastossa ollut muita komennettavia? Tai sitten tuo haahka oli tullut siihen lopputulokseen, että kaksikosta oli enemmän harmia kuin muutamasta nörtistä. Periaatteessa saattoihan tuo olla mahdollistakin, mutta ainakin hetken aikaa Jenelle ja Aaron olivat käyttäytyneet hyvinkin rauhanomaisesti.
"Se ei varmaan luota keneenkään", tyttö totesikin hieman katkerasti.
Ja tottahan se varmasti oli. Jenelle ei kyllä ainakaan kaivannut yhtään ketään ulkopuolista kyttäämään tekemisiään. Kirjastotätikin voisi siis vain pysytellä hyllyjen suojissa poissa näköetäisyydeltä, varsinkin kun ei kahdesta nuoresta nyt mitään haittaa ollut. Eikö tuon naisenkin pitäisi vain olla tyytyväinen siihen, että kirjastoa käytettiin eikä olla henkimässä viattomien opiskelijoiden niskaan?

Jenelleä ei kuitenkaan kirjastonhoitajan asiat oikein kiinnostaneet. Ennemmin hän käänsi katseensa seuralaiseensa ja tarkasteli tuota tehden omassa pienessä päässään omia mietelmiään.
"Sä oot aika omituinen", tyttö heittikin hetken päästä.
Erikoinen olisi ehkä parempi sana kuvaamaan blondin ajatuksia, mutta jotenkin omituinen tuntui mahtuvan hänen suuhunsa paremmin. Aaron poikkesi kyllä totta tosiaan tytön aiemmin tapaamista henkilöistä. Jostain kumman syystä moni hiiltyi neidin seurassa hyvinkin nopeasti, kun taas tämä nuori mies tässä istui paikallaan ja kuunteli kasvot peruslukemilla tytön erikoisia heittoja. Olihan se nyt aika arvostettavaa.

Jenellekin oli näköjään pistänyt merkille kirjastonhoitajan jatkuvan vaelluksen. Aaronia se oli alkanut jo hieman häiritä, sillä yleensä hän tahtoi olla rauhassa, kun hän kuunteli musiikkia. Tosin eihän hän nytkään rauhassa ollut. Istuihan vaaleaverikkö hänen vierellään ja puheli nuorukaisen kanssa.
Miehenalku hymähti hyväksyvästi, kun Elle totesi, ettei kirjastonhoitaja luottanut varmasti keneekään. Tuo saattoi olla aivan totta. Ehkä kirjastotäti vain pelkäsi, että nuoret sotkisivat kirjastoa tai tekisivät muuta tuhoa siellä. Mutta kyllä tuo saisi jo alkaa oppia erottamaan nuoret toisistaan. Pahaa jälkeä aiheuttivat vain pahikset ja jotkut rääväsuiset rokkarit, jotka oli Aaronin mielestä varsin helppo erottaa muista oppilaista kasvojen ilmeiden perusteella. Ei Aaron näyttänyt lainkaan vihamieliseltä tai julmalta, hänen kasvonsa olivat yleensä ilmeettömät tai varsin levolliset. Tällä naamalla ei ilkitöitä tehtäisi, ja sen myös kirjastonhoitaja saisi oppia tuntemaan.

Tytön katse tunnettiin itsessään, ja pian toinen jo totesi pojan olevan omituinen. Kysyvä pieni virne kohosi Aaronin huulille, kun miehenalku käänsi katseensa hitaasti vieressä istuvaan blondiin. Rokkari työnsi mustan kauluspaidan hihojaan yli kyynärpäiden pitäen katseensa edelleen Jenellessä. "Omituinen? Millä tapaa omituinen?" Aaron kysyi hyväntahtoisesti ja virnuili yhä pienesti Jenellen kasvoja tutkaillessaan. Aaron piti itseään erilaisena, se oli jo kauan sitten todettu juttu. Hän ei jotenkin sulautunut muiden nuorten joukkoon, vaikka sitä oli pariin otteeseen yritettykin. Ehkä Aaron oli vain liian aikuismainen muihin oppilaisiin verrattuna. Hän oli ottanut mallia isoveljistään, hän oli oppinut kasvamaan nopeammin henkisesti kuin fyysisesti. Jos Aaronin henkistä ikää yritettäisiin saada selville, se olisi luultavasti lähemmäs 28 ikävuotta, aivan kuten hänen vanhin veljensä oli sillä hetkellä.
"Et säkään ihan tavallinen ole", todettiin sitten, eikä Aaron voinut vastustaa hiljaisen naurahduksen karkaamista huulilta. "Sä oot ehkä nopeimmin kiukustuva ihminen, jonka tunnen." Tietenkin tuo sanottiin huvittuneena, eikä pojalla ollut aikeita suututtaa toista mitenkään. Ehkä Jenelle kuitenkin tajuaisi ottaa asian huumorille, kuten Aaron epäili.

Ellen toteamukseen vastattiin kysymyksellä. Kysymys oli vaikea, vaikka tyttö tiesi vastauksen varsin hyvin. Joskus niitä ajatuksia oli vain liian vaikea pukea sanoiksi. Niinpä blondi vain tyytyi heilauttamaan olkiaan.
"Silleen vaan omituinen. Omituisella tavalla omituinen", hän kertoi.
Hetken aikaa tyttö kuunteli omia sanojaan. Ei hän varmaan edes ollut tajunnut sillä hetkellä mitä päästi suustaan, mutta näin jälkeenpäin mietittynä hän kuulosti ihan tyhmältä. Hän käänsi katseensa suoraan eteen ja kasvoille levisi huvittunut hymy, joka muuttuikin yllättäen makeaksi nauruksi. Aaron varmaan piti tyttöä sitten tosiaan kiukkuisen lisäksi myös ihan urpona. Ja kertoihan toinen sitten tosiaan ettei tyttö ihan tavallinen ollut. Sanat saivat naurun lakkaamaan ja katse kääntyi takaisin Aaroniin. Pojan sanoissa ei sinänsä mitään pahaa ollut mistä hän voisi millään tavalla suuttua, mutta kyllä hän yhden epäkohdan huomasi. Kulmat kohosivat hieman ylemmäs.
"Paitsi, että ethän sä mua tunne, jos nyt kovin tarkkoja ollaan", oli tytön pakko päästä pätemään.
Eihän toiseen heppuun nyt oikeasti voinut tutustua parissa hassussa minuutissa, vaikka olihan tässä nyt istuttu jo hetken verran. Jenelle itse ei ainakaan mennyt sanomaan, että tunsi Aaronin, ennemminkin tiesi. Siinä oli suuri ero.
"Ja sitä paitsi, en mä kiukustu nopeesti", hän halusi myös korjata toisen ajatuksen vielä.
Tämä päivä vain tosiaan oli poikkeus, sillä oikeastihan Elle oli tosi kiva!

Kasvoilla ei ollut hetkeen minkään sortin merkkiä siitä, että ne olisivat äsken nauraneet. Nyt ne olivat tutkailevat katsoessaan Aaronia.
"Sä et varmaan suutu koskaan", ilmoitti tyttö sitten.
Hänestä olisi mielenkiintoista nähdä Aaron suuttuneena. Jotenkin se vain tuntui mahdottomalta. Mutta eihän kukaan voinut aina olla rauhallinen aina? Jenelle ei ainakaan pystynyt, vaikka sehän nyt varmaan oli jo nähty.
"Osaatko sä edes riidellä?" esitti hän sitten vielä kysymyksen.
Ei varmastikaan osannut. Tai jos osasi, niin todella huonosti.

Omituisella tavalla omituinen. Selvä. Ehkä Aaron ei enää yrittäisi kysyä selvennystä tähän tytön tekemään johtopäätökseen. Ei miehenalku osannut kuin hymistä huvittuneesti. "Okei, ehkä mä hyväksyn ton", rokkari vastasi sitten pehmeällä, huvittuneemmalla äänensävyllä ja katsahti nopeasti lempein silmin Jenelleä.
"Korjaan, sä oot nopeimmin kiukustuva ihminen, jonka mä tiedän", nuorukainen korjaili sanojaan ja rintakehä hytkyi pojan nauraessa hiljaa itsekseen. Tosiaan, eihän hän voinut sanoa, että hän tunsi Jenellen. Vastahan sitä oltiin toisille esittäydytty ja alettu puhua toisille Jenellen tiuskailujen sijaan.
Aaron katsahti merkitsevästi Jenelleen, kun tämä väitti vastaan. Mutta sitten hän suli pieneen ilkikuriseen virneeseen ja painoi päänsä taakse nojatakseen takana olevaan seinään. "Miten vaan", nuorukainen totesi hyväntahtoisesti ja virne pysytteli edelleen hänen huulillaan. Jenelle saisi itse päättää, mitä Aaron sillä hetkellä toisen vastaan väittämisestä ajatteli.

Vaaleaverikön toinen toteamus ei tullut juurikaan yllätyksensä. Aaron vain päästi pienen henkäyksen huuliensa välistä ja kohautti kevyesti olkiaan. "Harvemmin", oli hänen ainoa vastauksensa tytön toteamukseen. Aaron ei näyttäytynyt vihaisena ollessaan kenellekään, vaan hän sulkeutui jonnekin, pois muiden silmien alta. Vihaisena häntä tuskin tunnistaisi. Mutta harvemmin hän tosiaan suuttui. Hänestä elämä oli sellaiseen liian lyhyt.
Taas Aaron joutui naurahtamaan Jenellen seuraaville sanoille. Hän katsahti tyttöön kummastuneena. "Tietenkin osaan. Mutta mitä järkeä", Aaron aloitti ja pyöräytti silmiään. "Musta riitely on typerää, ajanhaaskausta. Sitä voi ihan hyvin käyttää ajan paremminkin", miehenalku selitteli sanomisiaan ja katse palasi takaisin vieressä istuvaan tyttöön. Toinen saattoi pitää Aaronia ihan nössönä, mutta eipä Aaronia oikeastaan kiinnostanut se mitä muut hänestä ajattelivat. Hän nyt sattui olemaan tällainen kuin oli, eikä ollut muuksi muuttumassa.

"Sä sen sijaan taidat hallita ton riitelemisen hyvin?" Aaron kysyi ja virnisti hyväntahtoisesti. Hän vain tahtoi luoda heidän välilleen keskustelemista, ei mitään sen vakavampaa. Jenellen kanssa saisi kyllä olla hieman varovaisempi, ettei Aaron vain vahingossakaan onnistuisi toista suututtaa.

Aaron totta vieköön oli omituinen. Kuunnellessaan toisen puheita, menivät blondin kulmat hieman kurttuun ihmetyksestä. Johan oli nuorukaisella erikoisia mielipiteitä! Tyttö kun ei voinut käsittää mitä pahaa pikku sanaharkoissa muka oli. Eivätkä ne suuremmatkaan erimielisyydet nyt ihan tarpeettomia olleet. Aaron vain ei ollut tajunnut niiden hohtoa.
"Eii se nyt kyllä ihan noin mee", blondi päätyikin korjailemaan toisen sanomisia, "riidathan vaan puhistaa ilmapiiriä."
Näinhän se oli. Pakkohan erimielisyydet oli käsitellä, muutenhan ne vain jäisivät hankaamaan epämukavasti taustalle. Sitä mieltä Jenelle oli ja Aaronin oli pakko olla samaa mieltä.
"Eli sä oot väärässä. Piste", tyttö totesikin päättäväisesti nyökäten ja samalla tehden selväksi, että eipä kannattanut ruveta vastaan väittämään.
Vaikka tuskinpa poika rupeaisikaan mitään sanomaan, johan se oli huomattu. Ja tämä aihe oli muutenkin niin typerä, että jopa Ellestä siitä olisi typerä kinata. Sillä hänhän oli oikeassa, joten miksi vaivautua tekemään asiasta sen suurempaa numeroa.

Seuraavaan kommenttiin tyttö päätti hymähtää turhautuneena ja pyöräyttämään silmiään.
"Mä vaan puolustan itteeni", joutui hän jälleen korjaamaan Aaronin olettamuksia.
Näinhän se oli. Yleensä se oli joku muu, joka päätti asettua sotajalalle blondin kanssa. Jenelle vain saattoi sanoa jotain, mikä sitten johti kyseiseen tilanteeseen, mutta pääsääntöisesti hän yritti toimia ihan rauhallisesti. Sehän oli tietysti toisten vika, että erimielisyyksiä syntyi. Ei Elle mikään peto ollut. Ja Aaronilla oli ihan väärä kuva hänestä.
"Mutta kyllä mä hyvin itteeni kans puolustan", hän kuitenkin kertoi samalla vetäen polvensa koukkuun ja sulkien kätensä niiden ympärille.

Jenelle sanoi oman mielipiteensä riitelystä, ja tätä poika kuuntelikin tarkasti. Hän todellakin tahtoi kuulla, mitä toinen ajatteli riitelystä. Miten muka riiteleminen voisi olla ihan hyvä asia?
Riiteleminen puhdistaa. No joo, voisihan se ihan hyvin noinkin olla, kun asiaa alkoi tarkemmin miettiä. "Mutta turhat riidat vain stressaavat ja tuovat huonoa oloa", Aaron päätyi tähän vielä toteamaan, mutta sitten Jenelle jo tämän keskusteluun loppuvan siihen, että Aaron oli ollut väärässä. Miehenalku kurtisti vain kummaksuneena kulmiaan, mikä blondi oli muka päättämään sen, milloin keskustelu saisi loppunsa. Ehkä oli kuitenkin hyvä lopettaa tämä keskustelu tähän, ennen kuin heidän molempien äänet kohoaisivat taivaisiin. Vaikka tuskis Aaronin ääni tästä voimakkaammaksi tulisi muuttumaan.

Toinen väitti jälleen vastaan Aaronin olettamuksia, jolloin rokkari tunsi itsensä typeräksi. Hän ei tainnutkaan olla niin hyvä keskustelemaan tytön kanssa kuin oli aikaisemmin kuvitellut. Kaikki mitä Aaron sanoi, tuntui olevan väärää Jenellen korviin. Totta kai se sai miehenalun hämmentyneeksi ja kiusaantuneeksi, mutta hän kuitenkin pyrki olemaan mahdollisimman rauhallinen ja varovainen. "Selvä. Anteeksi, että olin väärässä suhteesi. Sä vain puolustat itseäsi, okei", miehenalku kokoili yhteen Jenellen sanomia lauseita ja vilkaisi toiseen nopeasti kuin varmistaakseen, että tyttö ei hänelle ollut suuttunut. "Mä vaan yritän tutustua, mikä ei tosin kauheen hyvin taida olla mennyt", Aaron myönsi sitten ja naurahti hiljaisesti. Niin, tutustuminen Jenelleen ei todellakaan ollut alkanut kovin hyvissä merkeissä.

Aaron katseli hetken aikaa vaitonaisena edessä näkyvää näkymää yrittäen samalla keksiä, mitä hän voisi Jenellen kanssa puhua. Tämä oli taas näitä tilanteita, kun rokkari ei todellakaan tiennyt, mistä olisi hyvä keskustella. Naiset olivat paljon helpompia juopuneina, sen jopa Aaronkin tiesi, kun keikoilla oli ollut. Jenelle oli vaativa nuori nainen, niin Aaron toisesta ajatteli. ".. Miten se sun soitin nyt niin vaan hajos?" Hienoa Aaron, tämä se vasta hieno kysymys olikin.