Some day I'm gonna fly

”Hyvä Aki, sä pystyt siihen!”
”Ei oo ees korkee!”
”Oo varovainen!”

Tummanruskeat, melkein mustat silmät, katselivat hitusen epäröivinä alas korkean rakennuksen katolta. Tähän keijukaistyttö oli jäänyt jumiin, tämä oikeasti tuntui pelottavammalta jutulta aikoihin. Vatsassa väänsi ja päässä pyöri. Tuntui kuin kohta lentäisi laatta. Mutta hän ei aikonut oksentaa tai pyörtyä. Hän pystyisi tähän, tämä ei ollut juttu eikä mitään. ”Joo, tehkää tilaa!”

Akemi Rayworth otti askeleita taaksepäin, kun poikajoukko toisella katolla teki tilaa hänelle. Hän ponnahtaisi aivan katon reunalta, ottaisi kiinni tuosta vastakkaisessa seinässä olevasta lipputangosta, josta pojatkin olivat ottaneet kiinni. Siitä hän kipuaisi pitkin asuntojen ikkunalautoja ja pääsisi viimein toiselle katolle. No niin, nyt kun suunnitelma oli valmiiksi mietitty, asiaa ei panikoitu sen enempää.

Miksi Akia kuitenkin jännitti edelleen hirmuisesti?

Aasialaispiirteinen tyttö lähti juoksuun ja hyppäsi komeasti katon reunalta. Hänen mustan, polviin asti ylettyvän ohuen takkinsa helma väpätti hienosti tuulen mukana. Ilmassa ollessaan hänen keuhkonsa täyttyivät hapesta, kun hänen suunsa hengitti sitä sisään enemmän kuin ulos. Hän sai kiinni lipputangosta ja sai asetettua jalkansa erään asunnon ikkunalaudalle. Onneksi verhot olivat kiinni, sillä nyt joku voisi nähdä Akin hameen alle. Tosin hänellä oli kyllä pienet mustat minishortsit skottiruutuisen hameensa alla, joten se nyt oli yksi ja sama, jos joku näkisi hänen hameensa alle.
Aki lähti kipuamaan ikkunalautoja ja muita tukia pitkin ylös. Useiden ähellyksen ja sekuntien jälkeen hän saavutti katon, jolla jo seitsemän poikaa häntä odotti. Useimmat virnuilivat tyytyväisenä, varsinkin Arata ja Asao. ”Me jo luultiin, että sä jäät sinne”, Arata totesi piikittelevästi, mutta Akemi puuskahti happamasti. ”Mitä, ette te musta niin helpolla pääse”, Aki vastasi ja virnisti takaisin. Hän löi ylävitosen pikkuveljensä ja erään toisen pojan kanssa, jonka jälkeen seitsemänhenkisen porukan matka jatkui. He lähtivät taas juoksemaan yhdessä ja ylittämään esteitä. Määränpäähän oli vielä matkaa, mutta se taittuisi nopeasti, kun nuoret tekisivät oman oikopolkunsa sinne.

Parkour oli ihanaa. Se oli joka kerralla erilaista ja aina yhtä jännittävää. Koskaan ei tiennyt, mikä olisi vaarallista ja mikä turvallista. Juuri siksi Aki sitä rakasti. Se toi mukanaan seikkailua, mitä tavallinen elämä ei.

Kello oli puoli yhdeksän illalla. Nuoret olivat loppuajan vain viettäneet aikaa yhdessä, kun he olivat saavuttaneet määränpäänsä. He olivat valinneet määränpääksi tunnelin, jossa he sitten olivat alkaneet pelata korttia. Nyt porukka alkoi hiljalleen erota, niin kuin Akemi, Arata ja Asao. He lähtivät kolmistaan kävelemään kohti keskustaa, mutta heidän yhteinen matka erosi sitten. Akin piti lähteä hakemaan skeittilautaansa eräältä tutulta, sillä skeittilauta oli vaatinut hieman huoltamista. Hän oli ollut pari päivää erossa laudastaan, ja sitä oli jo oikeasti ikävä. Arata ja Asao jatkoivat matkaansa kotia ilman Akia, joka lähti ripein askelin hakemaan skeittilautaansa.

Tuttuun tapaan Aki alkoi ylitellä aitoja sun muita esteitä, jotka tielle sattuivat. Hän tahtoi hakea lautansa mahdollisimman nopeasti, jotta ehtisi vielä sitä tänä iltana kokeilla. Hän ei ollut tätä reittiä vielä koskaan mennyt, mikä teki parkourista tietenkin vaarallisempaa, kun reitti ei ollut etukäteen tuttu. Mutta Aki piti vaaroista ja jännityksestä, mikä tuskin enää oli epäselvää kenellekään.

Parkourista harvemmin selviää vammoitta. Ihme ja kumma, Aki ei ollut pariin viikkoon itseään mitenkään pahemmin telonut. Hän oli saanut vain pari mustelmaa ja nirhaumaa, sellaisia tavallisia haavereita. Mutta nyt, kun hän oli kipuamassa erään talon seinustaa ylös, hänen jalkansa lipesi. Siitä seurasi tietenkin pudotus. Aki päästi pienen parkaisun, kun hän putosi. Onni oli hänen mukanaan, sillä tyttö putosi suoraan avonaiseen roskalaatikkoon. Tyttö kipusi sieltä nopeasti pois, mutta ei saanut vedettyä happea. Keuhkoista oli kadonnut kaikki se happi, jota tytön keuhkot vielä äsken oli täynnä ollut. Akemi yritti vetää henkeä, kun hän oli päässyt pois roskalaatikosta ja istui nyt sen vierellä. Tuntui kuin keuhkot olisivat lukkiutuneet, ne eivät antaneet hapen kulkea. Kädet olivat asettuneet automaattisesti rinakehälle, vaikka eiväthän ne mitään siinä hyödyttäneet.
Polveen oli tullut ikävä haava, kun Aki oli sen johonkin lyönyt. Polvesta vuosi verta, mutta tyttö ei itse kyennyt moiseen keskittymään, sillä nyt oli tärkeintä saada keuhkot toimimaan.
Hemmetti, toimikaa nyt!

//Nyt on Akemikin sitten korkattu. :-) Mukaan kuka vain, joka esim näki Akin kauniin pudotuksen roskalaatikkoon :-)

// tälle jätkälle nuo roskalaatikot on tuttuja paikkoja ! ;---)

Ilta alkoi jo tehdä tuloaan San Diegon kaduille ja aurinko oli laskemassa mailleen, kun Lucas Romero lasketteli skeittilautansa päällä pitkin asfaltilla päällystettyä katua. Hän oli tulossa kavereidensa luota - he olivat tahkonneet useamman tunnin GTA:ta, juoneet luvattoman monta pulloa cokista ja vetäneet pari pussia sipsejä ja muutaman roiskeläppäpitsan, pahimman luokan nörtti-ilta siis. Ainakin Lucasin tuli oltua aina ulkona, kun hän harvemmin liikkui autollaan. Hän viihtyi huomattavasti paremmin skeittilautansa päällä, ja tälläkin hetkellä hän potki toisella jalallaan vauhtia ja lasketteli katua alas iloinen hymy huulillaan. Skeittilaudan päältä katsottuna maailma jostain kumman syystä näytti paljon paremmalta.

Ruskeat hiukset kulkivat vapaasti tuulen kuljetettavana, jätkän valkoisen t-paidan helman liehuessa tuulessa. Jalassa oli mustat, löysähköt farkut ja jalassa skeittikengät, ja toisella olalla roikkui huolettomasti musta reppu.
Lucas hätkähti pilvilinnoistaan vasta, kun kuului äänekäs auton torven tööttäys – nuori mies oli likimain jäänyt auton alle seilaillessaan lautansa kanssa jokseenkin päättömästi pitkin autotietä. Mustan ferrarin kuski näytti harvinaisen pahantuuliselta, tuo oli ehkä Lucaksen ikäinen, ja vihaisen näköisesti tuo myös heristeli nyrkkiään, vilautti kansainvälistä käsimerkkiä ja huusi espanjalaisen perään mukavan liudan kirosanoja. Romero nauroi matalasti itsekseen, heilautti toista kättään auton kuskille ikään kuin tervehdykseksi ja liukui eräälle syrjäkujalle, josta hän helposti oikaisisi kotiinsa.

Nuorukainen liukui kujalle juuri parahiksi paikantaakseen kauempaa jotakin epämääräistä, mikä rämähti suoraan avonaiseen roskalaatikkoon kuuluvan rymähdyksen kera. Seasta erottui hienoin parkaisu, joka sai jätkän potkaisemaan hieman lisää vauhtia lautaansa. Ääni oli nimittäin epäilyttävästi kuulostanut ihmisen ääneltä.
Ennen kuin Lucas ehti paikalle saakka, roskalaatikosta kömpi esiin hahmo, jonka saattoi jo selvästi näin lähempää katsottuna tunnistaa ihmiseksi. Ruskeat silmät siristyivät aavistuksen pojan laskiessa lopun matkan lautansa päällä, ennen kuin kepeästi hyppäsi laudan päältä ja polkaisi sen tottuneesti vasempaan käteensä.

Tyttö, joka istui maassa, haukkoi huolestuttavasti henkeään, ja polvesta näytti vuotavan aikalailla verta.
"Hei, kävikö sulle pahasti?" Lucas kysyi suunnaten aavistuksen huolestuneen katseensa tuntemattomaan tyttöön.

//Kyllä ;-))

Aki piteli käsiään yhä rintakehällään ja puuskutti kovaäänisesti. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet tuskaiseen irveeseen, kun hän yritti saada keuhkojaan toimimaan. Silloin hän myös tunsi kuumotuksen ja kivun polvessaan, jolloin Akin mustanruskeat silmät avautuivat hetkeksi vilkaisemaan polvea.
... Ai kun kiva. Vasemmassa polvessa näytti olevan mitä ihanimman näköinen haava. Toivottavasti se oli vain pintanaarmu, sillä Aki ei mielellään lähtisi terveyskeskuksessa käymään. Taas vaihteeksi.
Mutta sitten korviin kantautui kysymys, joka oli kuulunut läheltä. Akemi vilkaisi lähelle saapuneeseen nuorukaiseen tuskainen irvistys yhä kasvoillaan. Aki kohotti sormeaan 'odota, vastaan kohta' -tyylisellä eleellä ja yritti keskittyä pelkästään hengittämiseen. Puhuminen tuskin nyt onnistuisi.

Kului noin viitisen minuuttia, että Aki sai hengityksensä taas kulkemaan. Oli se tosin vielä aika takkuista ja epämääräistä, mutta kyllä se tästä hiljakseen lähtisi kunnolla toimimaan. Aasialaispiirteinen tyttö huokaisi helpotuksesta, hän oli jo ehtinyt pelätä keuhkojensa lakanneen tyystin toimimasta. Elossa sitä kuitenkin vielä tässä oltiin, se oli hyvä asia.
Ja mitään varoittamatta tyttö purskahti kovaääniseen nauruun. Kädet siirtyivät rintakehältä vatsalle ja Akemi kellahti selälleen likaiselle maaperälle nauramaan. "Hahaahaha...! Aika... Upeeta...!" Aki nauroi sydämensä pohjasta ja yritti parhaansa hillitä hulvatonta naurukohtaustaan. Siitä ei tosin tullut mitään, vaan nauru jatkui yhä. "Näiks sä miten mä... Hahahaha...! Miten mä putosin?" keijutyttö nauroi edelleen ja pyyhki nyt kyyneleitä silmistään. Ah, nauraminen sai kyyneleet jopa silmiin. "Ihan vitun siistii!" Aki huudahti innoissaan ja kellahti istumaan. Nyt vaikutti siltä kuin hän olisi aivan kunnossa, elämänsä parhaimmassa kunnossa. Sitä se leveä virne hänen kasvoillaan ainakin viestitti.

Tytön pää kohosi katsomaan nyt ylös, sillä Akemi tahtoi nähdä miten korkealta oli pudonnut. "Wau.. Ainaki kolme metriä... Onneks toi roskis oli tossa, ois varmaa käyny aika pahasti", tyttö totesi itsekeen ja hymyili ylpeästi. Hän halusi jo päästä vouhottamaan tästä veljilleen.
Mustahiuksinen neiti huokaisi sitten kuin valmistautuneena suurempaankin koetukseen. No, olisihan tämä aikamoinen teko nousta tästä ylös.
Akemi nousi ylös ja seisoi hetken aikaa suorassa. Hän oli jo valmiina sanomaan jotain hauskaa, kunnes polvessa tuntui vihlova kipu. "Ai helvetti saatana!" kiroaminen tuli suoraan sydämestä ja tyttö nojautui seinämään lähellään. Hän katsahti polveaan ärtyneenä ja irvisti. "Ei toi nyt niin pahalta näytä..."

Tyttö reagoi kyllä sanoihin, joskin ei sillä toivotulla "kaikki ok" tavalla, vaan kohottamalla vain kätensä. No jaa, kaipa sekin oli jonkinlainen elonmerkki edes, ettei toinen henkeään ollut vielä ehtinyt heittää. Niinpä Lucas huokaisi ja vaihtoi painoaan toiselle jalalle katsoen odottavasti tummahiuksista tyttöä ja toivoi, että tuo avaisi lopultakin suunsa ja sanoisi jotain, ennen kuin hän repisi hiukset päästään ja soittaisi ambulanssin.

Ja kun tuo lopulta suvaitsi avata suunsa, tyttö vain nauroi. Hei haloo, nauroi! Tuo tipahti juuri sellaiset rapiat kolme metriä, ja siinä se vain maassa makasi ja nauraa räkätti. Liekö viimeinenkin valon kajo sammunut tuonkin vintiltä? Lucas tuijotti tyttöä kuin mielenvikaista, ja kaikesta päätellen tuo olikin.
"... Löitkö sä pääs?" Lucas kysy kohottaen toista kulmaansa, käden parantaessa otetta skeittilaudasta. Oliko se muka normaalia, että ensin tipahdettiin katolta ja sen jälkeen naurettiin päälle? No, ainakin toisen hilpeydestä päätellen tuolle ei ollut sattunut mitään vakavampaa.
"Öö joo siis näin? Tipahit tuolta katolta suoraan roskikseen semmosella rysähyksellä, että mietin nouseeko sieltä enää mitään esiin…" Lucas mutisi ikään kuin vastauksen kysymykseen, vaikka totta puhuen nuori mies selitti lähinnä itsekseen.

Toinen kömpi maasta ylös ja näytti aluksi seisovan ihan normaalisti, ennen kuin kiroaminen halkoi ilmaa. Verta vuotava jalka ei tainnutkaan olla ihan kunnossa.
"Ai ei näytä pahalta?" nuorukainen murahti pudistellen päätään. Kaikesta päätellen toinen oli pahemman kerran sekaisin.
"Näytähän tänne", tokaistiin sitten ja sen kummempia odottelematta poika kumartui tytön jalan puoleen. Ja irvisti. Ei hyvältä näyttänyt. Kohtuullisen syvä haava, ja siitä mustan-ruskean-harmaasta kerroksesta, joka haavan päällä oli, päätellen sisään oli päässyt ties mitä paskaa. Lucas tiesi paremmin kuin hyvin, miten miellyttäviä ja hygieenisiä roskalaatikot pystyivät olemaan.
"Sun kannattais varmaan lähtee käymään lääkärissä... Pystytkö sä kävelemään?"

Akemi oli yhä innoissaan äskeisestä pudotuksesta, kun oli selvinnyt siitä hengissä. Adrenaliini oli vallannut silloin hänet aivan kokonaan. Tunne oli ollut aivan uskomaton, ja nyt tyttö tunsi vain suurta tyydytystä. Hän niin rakasti jännittämisen tunnetta, jota tyttö ei enää pienistä asioista tuntenut. Adrenaliini kohosi vain tällaisissä vaarallisissa tilanteissa.
Aki ei ollut pahemmin kiinnittänyt huomiotaan lähelle tulleeseen poikaan, joka oli sanojensa perusteella melko hämmästynyt tytön putoamisesta. Nyt Aki kiinnitti paremmin huomiota poikaan ja katseli tätä ihmeissään. "No daa? Tää kuuluu parkouriin, y'know", keijutyttö sanoi ja virnisti leveästi. "Tällasiä sattuu aika useestikin. Viimeks pari kuukautta sitten melkee mursin käteni, mut enpäs sitten murtanutkaan", aasialaispiirteinen tyttä totesi ylpeästi ja heilautti kättään, joka oli siis ollut lähellä murtua, pojan suuntaan.

Tuntematon poika kyykistyi nyt katsomaan tytön loukkaantunutta jalkaa. Aki katseli ilmeitä pojan kasvoilla kuin yrittäen lukea, millainen hänen haavansa oikeasti oli. Kun nuorukainen sitten totesi, että olisi parasta käydä lääkärissä, ärähti tyttö toivottoman kuuloisena ja asetti kätensä hiuksiensa sekaan. "Äääää! Camoon!" Aki kivahti ja näytti epätoivoiselta. "Ei oikeesti. Ei tää oikeesti oo niin paha haava. Kyllä mä pystyn kävelemään.." tyttö mutisi ja otti askeleen satutetulla jallaan.
Tuskainen irvistys kohosi jälleen kasvoille ja Aki nosti haavoittunutta jalkaansa. Okei, hän ei pystynyt kävelemään sillä kunnolla. Todella hienoa. Miten hän muka nyt saisi haettua skeittilautansa.
Skeittilaudasta puheenollen. "Sulla on lauta!" Aki totesi sitten ja katsahti pojan kädessä olevaa lautaa. Tyttö ei ollut ensiksi tajunnutkaan toisen laudan olemassaoloa. "Cool! Mitä temppuja osaat?"
Jep, Aki unohti täysin omat kipunsa, sillä nyt hän oli aivan keskittynyt poikaan ja tämän skeittilautaan.

Lucas ei voinut muuta kuin kohottaa kulmaansa tytön sanoille. Kyllä hän sen tiesi, että harrastaessa sattui ja tapahtui kaikenlaista – vastahan hän oli hetki sitten vähällä jäädä auton alle lautansa kanssa, eikä se suinkaan ollut ensimmäinen kerta, eikä varmasti viimeinenkään. Hänellä oli pikku ruhjeita vähän väliä siellä täällä, ei kuitenkaan nykyään enää mitään suurempaa – näinä päivinä hän pysytteli turvallisesti laudan päällä sen sijaan, että makaisi rähmällään maassa. Taitoa oli kertynyt vuosien saatossa kohtuullisesti.
Mutta silti se oli espanjalaisen mielestä jotenkin paranormaalia, kun tyttö näytti vain hilpeältä, vaikka olisi yhtälailla voinut vaikka kuolla, kuka sitä tiesi. Ja kuulosti jotenkin ylpeältä puhuessaan murtuneesta kädestä – joka ei toki loppujen lopuksi murtunutkaan – ei kai ruhjeissa, murtumissa ja kaiken maailman vaurioissa nyt ollut mitään hienoa tai ylpeyden aihetta?

Tummaverikkö ei kuulostanut kovinkaan ilahtuneelta, kun Lucas kehotti tuota menemään lääkäriin. Kumarassa oleva nuorukainen loi silmäyksen toiseen kulmiensa alta ja naurahti tytön astuessa eteenpäin ja irvistäessä.
"Ei se kyllä ihan siltä näytä, että pystyisit", vastattiin sitten jätkän suoristautuessa täyteen pituuteensa. Mutta sen enempää hän ei ehtinyt suutaan liikuttaa, kun tyttö jo hyppäsi aiheesta toiseen ja oli ilmeisesti iskenyt silmänsä hänen lautaansa. Lucas ei kohta pysyisi enää toisen juttujen mukana, kun tuo vaihtoi aihetta lennosta. Ja näytti nyt unohtaneen kokonaan kivun jalassaan.
"Ai joo? Niin on", Lucas hymähti yllättyneen kuuloisena, skeittasiko tuo muka? Ainakin silmien säihkymisestä päätellen kyllä, tai ainakin oli kiinnostunut tai jotain.
"Vähän kaikenlaista... On tässä muutama vuosi tullut vietettyä laudan päällä", jätkä vastasi sitten toisen kysymykseen hymyn kareillessa tuon huulilla, kun ruskeat silmät loivat katseen kädessä lepäävään skeittilautaan. Asia, josta nuori Romero ei vähässä kummassa luopuisi. Ensinnäkin se oli kätevä kulkuneuvo, varsinkin niinä aikoina, kun autot seisoivat ruuhkassa ties kuinka kauan ja hän yksinkertaisesti pujotteli kaikkien ohi ja oli tuplasti nopeammin siellä, minne olikaan menossa. Skeittaus oli myös hyvä harrastus, se kehitti tasapainoa ja sen kautta sai uusia kavereita ja se...
No, se nyt vain oli Lucakselle kuin elämäntapa.
"Skeittaatko sä?" kysäistiin sitten ohimennen pojan luodessa kiinnostuneen silmäyksen tuntemattomaan tyttöön, joka oli sanoillaan ehtinyt herättää hänen kiinnostuksensa.

Polvea pisteli inhottavasti, mutta tyttö peitti kivun hienosti. Hän oli jo vuosien aikana tottunut vaikka minkälaisiin kipuihin, eikä tämän polven vihlova kipu nyt niin suurta ollut. Tyttö vilkaisi vaivihkaan polveaan ja yritti keksiä jotain syytä, miksi hänen ei tarvitsisi käydä ensiavussa.
Aasialaispiirteinen tyttö ei valitettavasti keksinyt yhtään syytä. Polvesta vain vuosi verta ja se alkoi näyttää entistä kauheammalta. Hienoa, todella hienoa. Äiti kyllä tulisi niin saarnaamaan tyttärelleen tästä...

Mutta haava ei enää ollut ensimmäisellä sijalla. Nyt ensimmäisellä sijalla oli tuo tuntematon poika ja hänen skeittilautansa. Akin silmät säihkyivät innosta ja uteliaisuudesta, kun hän tutki katseellaan toisen lautaa ja kuunteli toisen puhetta. Toisen puheista tyttö päätteli, että nuorukainen oli myös harrastanut skeittausta monta vuotta ja, että se oli tärkeä harrastus toiselle. Aki ei voinut olla hymyilemästi hurmaavasti, kun poika kysyi skeittasiko tyttö. "Joo! Mä olin täs just menossa hakee mun lautaa. Sen renkaat oli vähän kärsiny, niin yks tuttu lupas vaihaa renkaat", keijutyttö vastasi ja sipaisi hiuksiaan korvansa taakse. Sitten haava muistutti jälleen olemassaolosta ja hymy tytön kasvoilla muuttui hienoiseksi irvistykseksi.

"Hei kuule", Aki aloitti sitten ja otti katsekontaktin toiseen. "Oisitko voinu antaa kyydin? Se mun tuttu asuu täs ihan lähellä. Mun polvi ei varmaan kestä just nyt mitään kävelyä", tyttö kysyi rohkeasti ja kohautti olkiaan 'minkäs teet' -tyylisesti. Kyydillä Akemi tietenkin tarkoitti sitä, että hän pääsisi pojan rullalaudalle. Akin eteneminen olisi muuten melko mahdoton tehtävä. Toki istuminenkin rullalaudan päällä toimisi, mutta ensiksi kannattaisi aina kysyä lupa moiseen. Skeittilaudat olivat yleensä arvokkaita omistajilleen. "Mä niin tahtoisin mun laudan takasin, ennen ku meen ensiapuu näyttää tätä mun polvee."

Innostunut pilke vahvistui nuorukaisen tummissa silmissä, kun toinen vastasi todellakin skeittaavansa, ja itse asiassa olleensa juuri hakemassa lautaansa, ennen kuin oli... No, sattunut tipahtamaan avonaiseen roskalaatikkoon.
"Oliko niistä laakerit rikki?" Lucas kysyi nostaen kiinnostuneena toista kulmaansa.
"Kuka se sun tuttu on, jos saan kysyä?" nuorukainen jatkoi yhteen putkeen antamatta aasialaispiirteiselle tytölle aikaa vastata edes edelliseen kysymykseen. "Jos mä vaikka tunnen sen?"
Monet skeittaajat olivat tulleet ainakin jollakin tapaa tutuksi parhaissa skeittiparkeissa pyöriessä, niissähän muihin tuli tutustuttua, tai sitten ne olivat jotain kavereiden kavereita ja niin edespäin.

Tytön kysyessä kyytiä poika jäi mittailemaan toista katseellaan ja loi sitten pikaisen silmäyksen lautaansa. Hän ei mielellään päästänyt ketään muuta lautansa päälle, mutta toinen oli satuttanut polvensa, joten hänen varmaan pitäisi tällä kertaa luopua periaatteestaan.
"Jos tehdään diili, että sä pääset käymään hakemassa oman lautas, ja meet sitten ensiapuun?" nuorukainen hymyili toiselle, nyökäten sitten lyhyesti.
"Eiköhän se käy... Asuuko se sun tuttu kaukana? Kun skeittaus tuskin ton polven kanssa onnistuu, mut jos sinne ei oo pitkä matka niin sähän voit istua kyydissä ja mä voin työntää vauhtia", jätkä sanoi ja kurkusta kumpuili matalaa naurua viimeisten sanojen jatkoksi. Laudan päällä istuskelusta ja vauhdin antamisesta tuli vanhoja muistoja mieleen, ja siitä taisi olla muutama pieni hetki, kun hän oli viimeksi sellaista harrastanut... Yleensä hän yksinkertaisesti seisoi jaloillaan skeittilautansa päällä, eikä suinkaan istunut. Ja vielä harvemmin joku muu istui kyydissä ja hän tökki vauhtia.
Totta puhuen pitkällä matkalla sekään tuskin olisi kovin toimiva vaihtoehto, joten Lucas todella toivoi, ettei se toisen tuttu asuisi kovinkaan pitkän matkan päässä.

"Ai niin, mä oon Lucas", nuorukainen esittäytyi yhtäkkiä väläyttäen hammasrivistön paljastavan virnistyksen toiselle, ojentaen kätensä. Kovin moni nuori tuskin enää kätteli tervehtiessään, mutta Lucakselle se oli pinttynyt tapa, josta hän ei päässyt eroon. Ja olihan se ihan kohteliastakin, vaikka useimmat muut hänen ikäisensä pitivät sitä vain outona ja vanhanaikaisena.

Aki nyökkäsi toisen kysyessä, oliko laakerit menneet rikki. Niiden lisäksi lauta oli kärsinyt myös parista muusta vammasta, kun Aki... No, sanotaanko, että tyttö teki tyhmästi, kun uskoi lautansa kestävän korkeaa pudotusta. Lauta oltiin viety heti tämän tutun luokse, josta toinen jo alkoikin udella.
Tyttö kertoi kyseessä olevan mies nimeltä Jim More. Tutut käyttivät tästä nimeä Jimmy, niin kuin myös Aki. Jimmy oli jo viisissäkymmenissään, mutta skeittaaminen oli yhä lähellä miehen sydäntä. Jimmy oli hyvää pataa nuorten skeittaajioiden kanssa, ja välillä Jimmy opettikin pari uutta temppua nuorille. Mies oli nuoruudessaan ollut kovakin skeittausmestari ja monet, jotka hänet olivat monia vuosia tunteneet, tiesivät Jimmyn olleen ainutta laatuaan. Jimmy oli sitten eräänä päivänä päättänyt perustaa liikkeen, jossa hän alkaisi valmistaa, kunnostaa ja korjata skeittilautoja. Aki oli tavannut miehen ensimmäistä kertaa kymmenen vuotta sitten, jolloin Jimmyn perustama liike oli ollut pystyssä jo kymmen vuotta. Mies ei itse ollut kyennyt skeittaamaan moniin vuosiin, sillä hän oli kerran skeitatessaan satuttanut polvensa niin pahasti, että käveleminenkin tulisi jatkossa olemaan vaivalloista. Tästä takaiskusta mies kuitenkin selvisi. Jimmy ja Aki olivat kovia heittämään läppää toistensa kanssa, ja juuri sitä piirrettä tyttö miehessä arvosti. Jimmy osasi olla aito ja rento, eikä toinen vaikuttanut murehtivan mistään.
"Jimmyn tuntee melkein kaikki", Aki lisäsi sitten ja virnisti.

Tummahiuksinen nyökkäsi hyväksyvästi pojan ehdotukselle siitä, että Aki istuutuisi toisen laudan päälle ja poika työntäisi häntä. "Sitä ei olekaan tullut kokeiltua enää vuosiin", Aki hykerteli huvittuneena ja yritti nopeasti mielessään laskea, kuinka monta vuotta viime kerrasta olikaan. "Joo, mä lupaan hankkiutua sitten ensiapuun", tyttö lupasi ja hymyili niin enkelimäisesti kuin osasi. Tietenkin hän antaisi Jimmyn ensiksi katsoa polveaan, jotta mies voisi sanoa oman mielipiteensä haavan laadusta. Jos haava olisi Jimmynkin mielestä paha, niin sitten Aki kyllä hakeutuisi ensiapuun. "Ensiks tästä mennää vasemmalle ja sitten mennää vähän matkaa suoraa. Sitten käännytää vasemmalle ja sitten mennään taas suoraan. Ja sitten Jimmyn liike onki heti siinä oikeella", aasialaispiirteinen tyttö ohjasti ja käytti käsiään mukanaan kuvaillakseen reittiä Jimmyn luo. Mutta kyllä toinen Jimmyn liikkeen varmasti tiesi, jos oli miehestä kuullut.

Akemi katsahti poikaa oudosti, kun tämä esittäytyessään ojensi kätensä tytön suuntaan. Lucas oli siis toisen nimi. Aki oli varmasti nähnyt toisen koulussa.
Aki, joka oli viettänyt melkein koko ikänsä jätkäseurassa ja omaksunut näiden käyttäytymisiä ja tapoja, tarttui tiukasti Lucaksen ojennettuun käteensä. Vapaalla kädellään hän sitten löi poikaa käsivarteen. Näihän nuoret miehen yleensä toisiaan tervehtivät. Ei Akemille tullut mieleenkään kätellä toista. "Lucas, mä oon Akemi. Mut sano Akiks vaa, se on lyhyt ja ytimekäs", Aki esittäytyi ja nyt oli hänen vuoronsa väläyttää hammasrivistönsä nuorukaiselle.
Katse laskettiin sitten vihjailevasti toisen lautaan. "Meijän kannattais varmaan alkaa mennä. Jimmy kun ei oikein pidä myöhäisistä vieraista. Tosin se on jo melko lailla tottunut mun tulemisiin, mutta silti."

// pahoittelut että on kestänyt !

Aasialaispiirteinen tyttö ilmoitti tuttunsa nimiksi Jim More, ja samalla nuorukaisen ruskeissa silmissä kirkastui. Toisen lisäys oli kyllä paikallaan, sillä kaikki tunsivat Jimmyn. Tai ehkä se oli liikaa yleistetty, mutta jos sanoisi, että ainakin kaikki skeittaajat... Lucaskin oli ollut pariin otteeseen miekkosen kanssa tekemisissä ja kuullut paljon puhuttavan tuosta, ja hän arvosti toisen työtä – kovin monet keski-ikäiset tai jo sen yli menneet ihmiset katsoivat vain halveksuen nuoria skeittareita, vaikka harrastushan se oli muiden joukossa ja kulkuneuvo, kuten rullaluistimet tai pyörä. Ja silti Lucaksesta turhan usein tuntui siltä, että hän sai pahoja katseita selkäänsä, kun pujotteli San Diegon kaduilla.
"Joo, kyllä mä Jimmyn tunnen", espanjalainen tokaisi hymyillen jokseenkin pikkupoikamaiseen sävyyn. Ja luojan kiitos Jimmyn liike ei ollut kovinkaan kaukana, joten hänen ehdottamansa tyttö istuu kyydissä ja hän tökkii vauhtia -taktiikka toimisi varmaan ihan kohtuullisesti, matka oli muutenkin aikalailla alamäkeä, niin hänenkään ei tarvitsisi kuin juosta vieressä.

"No joo, ei ole lähiaikoina ainakaan tullut harrastettua", poika naurahti kevyesti kuunnellen tytön selvityksen Jimmyn liikkeen sijainnista, vaikka kyllähän hän tiesi missä se oli.
Lyhyt nyökkäys annettiin toiselle vastaukseksi, joka joskin tuli sen verran myöhässä, että seuraavaksi tyttö ehti jo esitellä itsensä. Sen lisäksi jätkä oli laittanut merkille toisen kummastuneen katseen, kun hän oli ojentanut kätensä – noh, se oli ollut arvattavissa, että toinen pitäisi sitä typeränä ja vanhanaikaisena, tai ei edes tajunnut, mitä hän haki takaa. Samapa tuo.
"Kiva tutustua", Lucas hymyili laskien sitten lautansa maahan, viitaten toisella kädellään sen puoleen.
"Kyytinne, chico", nuorukainen naurahti, "onneks melkein koko matka on alamäkee. Älä kurvaile autojen alle ja tapata ittees ja mun lautaa, jooko?"

Aki virnisti iloisesti, kun toinen sanoi tuntevansa Jimmyn. No tietenkin tunsi! Kaikki nuoret skeittaajat tunsivat hänet, joten kaipa sitä olisi jatkossa turhaa epäillä sitä, että joku hänen ikäisensä skeittaava nuori ei Jimmya tuntisi. "Noni, hienoa. Mä luotan ainoastaan sen korjaustaitoihin. Tosin eipä San Diegossa taida muita sen tasosia tyyppejä ollakaan", tyttö totesi melkeinpä itsekseen ja yritti miettiä muita skeittilautoja korjaavia henkilöitä. Jep, ketään ei tullut siinä miettiessä mieleen.

Lucakseksi esittäytynyt poika kertoi sitten, ettei ollut harrastanut tätä rullaulaudan päällä istumista lähiaikoina. Akemi naurahti nopeasti ja kohautti kulmiaan. "Mitä, mä kuvittelin, että jokainen meijän ikäne skeittaaja harrastais tätä joka viikonloppu", skeittari virnuili ja vilkaisi taas vaihteeksi kipeää polveaan. Yhyy, haava näytti niin pahalta, että Akia alkoi hiljalleen oksettaa, kun hän tuijotti sitä. Joten siltä samalta seisomalta tyttö päätti, että pyrkisi olemaan katsomatta polveaan siihen asti, kunnes hän pääsisi terveyskeskukseen sitä hoidattamaan.

Tyttö ei voinut muuta kuin nauraa heleästi, kun Lucas oli asettanut lautansa maahan ja viittoi Akia istuutumaan siihen. Skeittari kinkkasi ketterästi laudan lähellä ja kyykistyi varovaisesti. "Ai vitun saatana", hän kirosi itsekseen, sillä hän oli vahingossa mennyt koukistamaan kipeää polveaan. Aki istuutui laudan päälle hyvin vaikean näköisesti, ja kun hän oli viimein istumassa laudan päällä tukevasti, hän huokaisi helpotuksesta. "Luuleks sä muka, että mä pystyn yhdellä jalalla ohjaamaan tätä?" tyttö kysyi sitten katse Lucaksessa, kun toinen oli varoittanut tyttöä kaahailemasta autojen alle. "Sun täytyy pitää musta kiinni, etten mä tosiaankaan tapata itteeni jonku auton alle!" Aki sanoi sitten ja ojesi toisen kätensä pojan suuntaan. Vaikka tyttö tunnettiinkin hurjapäänä, hän ei sentään tahtonut tapattaa itseään. Hän ei lähtisi liikkelle kuin vasta sitten, kun Lucas tarttuisi hänen käteensä. Akemi ei tahtonut todellakaan luisua laudan kanssa alamäkeä yksikseen, se vasta hirvittävältä kuulostikin.

"Helvetti. Pitiki mennä satuttamaa tää jalka. Tekee elämästä heti vaikeampaa", tyttö huokaisi epätoivoisesti ja yritti olla koukistamatta jalkaansa.

// kenties hieman sekavahkoa....

Lucas ei sanonut mitään toisen sanoihin Jimmystä ja siitä, etteikö San Diegossa muita miekkosen tasoisia tyyppejä ollut. Hän ei ollut ihan samaa mieltä, mutta turhaahan sitä oli ääneen ilmaista – sitä paitsi hän ei itse henkilökohtaisesta luottanut kuin omiin korjaustaitoihinsa, ja olikin hyvin harvinaista, että hän ylipäätään antoi edes toisten koskea lautaansa – tuo kun sattui olemaan melkein yhtä kuin henki ja elämä nuorelle Romerolle, vaikka asiahan oli täysin naurettava: tavaroihinhan ei tunnetusti pidä rakastua, mutta hänen skeittilautansa sattui olemaan Lucaksen tärkein tavara.

Kulmat kohosivat hetkellisesti kun neitokainen ensin loikki varsin epämukavasti laudan luokse ja heti perään päästi liudan kirosanoja, kun asettui istumaan.
"Niin miten olikaan taas sen pienen pintanaarmun kanssa..." Lucas murahti virnuillen sanojensa perään. Näytti uhkaavasti siltä, että polveen oli tullut muuta kuin se kuuluisa pieni pintanaarmu.

Akemi oli sitä mieltä, ettei hän pystyisi yhdellä jalalla ohjaamaan lautaa, mikä sai Lucaksen näyttämään hetken hämmästyneeltä. Mikä siinä nyt niin vaikeaa olisi? Espanjalainen kuitenkin vain kohautti itsekseen olkapäitään, ottaen pari askelta lähemmäs, tarttuen tytön ojennettuun käteen ja ottaen toiset pari askelta eteenpäin niin, että laudan rullat lähtivät pyörimään ja hieman alamäkeen viettävä tie kuljetti sekä skeittilautaa että sen kyytiläistä eteenpäin, Lucaksen kävellessä reipasta tahtia vieressä.
"Vahinkoja sattuu", oli nuorukaisen vastaus toisen sanoihin jalan satuttamisesta.
"Mä en kyllä ymmärrä, miks sä seinillä kävelit, yrititkö sä leikkiä jotain Spidermania vai mitä?" Lucas kysyi vilkaisten alaspäin Akemiin. Katsekontakti kuitenkin rikottiin, kun äkkiä vasemmalta kaartoi auto aivan liian kovaa suoraan kohti. Lucas joutui kirjaimellisesti hyppäämään auton alta pois, tuon vetäistessä samalla skeittilaudan päällä oleva Akemi syrjään.

"Voi perkeleen helvetti, eivätkö nämä vitun san diegolaiset osaa edes ajaa!" Lucas kirosi hiljaisella äänellä, jätkän samalla pyyhkiessä jotain tuskanhikeä muistuttavaa pois otsaltaan.
"Kai sä oot ok?"

Aki päätyi vain mulkaisemaan Lucasta nyrpeästi, kun tämä oli virnuillut tytön jalan kanssa. Tummatukka olisi voinut sanoa tähän väliin pari valittua sanaa, mutta hän päätyi olemaan hiljaa. Koska antoihan Lucas tytön istua tämän skeittilaudan päällä, ja tätä ihmiset tekivät erittäin harvoin. Akemi tahtoi istua laudan päällä, jotta matka Jimin luokse menisi nopeammin, joten myös siksi aasialaistyttö piti suunsa tiukasti supussa.

Hetken tyttö jo mietti, pitäisikö hänen alkaa selitellä syytä siihen, miksi yhdellä jalalla ohjaaminen oli niin vaikeaa, mutta silloinpas Lucas tarttui hänen pieneen käteen ja alkoi vetää tyttöä mukanaan. Olo tuntui pikkulapselta, joka istuisi pulkassa, kun jompi kumpi vanhemmista vetäisi pulkkaa. Harmi, ettei San Diegossa tainnut sataa lunta.
Aki oli juuri vastaamaisillaan Lucakselle seinien hyppelemisen syyn, mutta yhtäkkiä Lucas vetäisikin hänen kättään niin, että lauta lähti aivan yllättäen toiseen suuntaan ja Aki meinasi pudota sen kyydistä. Syy Lucaksen äkilliseen liikkeeseen tajuttiinkin pian; auto olisi ajanut heidän päälleen, ellei Lucas olisi ollut tarkkana.
Aasialaistytön sydän pomppi vimmatusti rinnassa, kun Aki tuijotti silmät pyöreinä ohi ajaneen auton perään. Adrenaliini oli vallannut kehon täysin ja Aki, adrenaliiniaddiktina, nautti kyseisestä tunteesta suunnattomasti. Vaikka sitä oltiikin tänään jo pariin kertaan käyty lähellä kuolemaa, ei tyttö osannut reagoida siihen huonosti. Päinvastoin, Akemin kasvoille kohosi tyytyväinen ilme.

"Mä halusin saada actionia", Aki vastasi sitten, kun oli toipunut adrenaliiniiskusta. Hän kääntyi katsomaan Lucasta iloisesti virnuillen. "Elämä on tylsää, jos siinä ei ole mitään sellaista, mikää saisi sydämen jyskyttämään nopeasti rinnassa", tyttö syvensi vastaustaan ja hymyili hieman viattomammin, vaikka hänellä ei mitkään viattomat ajatukset päässään ollut. "Jos mä selvisin äskeisestä pudotuksesta, niin tää ei tuntunu missään!" tummatukka naureskeli ja hykerteli tyytyväisyydestä. Jopas hän oli saanut adrenaliinia tänään useampaan otteeseen.

"Matka jatkuu? Haluun saada mun rakkaan lautani takasin vielä tän päivän aikana", Akemi muistutti ja loi Lucakseen odottava katseen.

Lucas ei voinut muuta kuin tuijottaa Akemia typertyneenä.
"Sä... Me oltais just voitu kuolla, tai halvaantua tai joutua koomaan tai pyörätuoliin tai jotain, ja sä vaan oot innoissas?" jätkä puhui epäuskoa äänessään. Espanjalainen skeittari oli kyllä hetki hetkeltä varmempi, että tuo hänen lautansa päällä istuva neitokainen oli vähintäänkin mielenvikainen - kukaan järkevä ihminen ei olisi innoissaan, jos olisi melkein juuri joutunut auton yliajamaksi.
Hetken kuluttua nuorukainen huokaisi, kohautti olkapäitään ja lähti sitten kävelemään, vetäen Akemia perässään.
"Joo joo, muista, kuka on tämän skeittilautakuljetuksen moottori", jätkä tokaisi virnuillen aasialaistyttöselle, kiihdyttäen vauhdin sitten hölkäksi. Tällä vauhdilla tässä hommassa tosiaan menisi koko ilta.

Onneksi matka tosiaan oli täynnä loivaa alamäkeä, joten Lucaksen ei juuri muuta tarvinnut kuin hölkätä reipasta tahtia ja hidastaa ja väistellä välillä San Diegon katuja ajavia autoja, etteivät he tosiaan jäisi minkään niistä yliajamaksi. Matkaan meni jokunen hetki aikaa, mutta lopulta nuorukainen veti tytön perässään viimeisestä käännöksestä ja pysäytti laudan ja tytön Jim Moren liikkeen kohdalle. Paikka näytti hiljaiselta, vaikka yleensä paikalla oli vähintäänkin useampi tyyppi... Ehkä syy piili siinä, että varsinaisesti paikkahan oli varmaan jo suljettu, mutta ainakin ikkunasta kajasti vielä valoa.
"Aquí tiene", jätkä totesi ja viittasi kädellään Jimmyn liikkeen ovea kohti.
"Pääsetkö omin voimin ylös?" kysäistiin sitten Lucaksen joka tapauksessa ojentaessa kättään Akemia kohti, skeittarin luodessa silmäyksen tytön polveen – veri ainakin näytti osittain kuivuneen, muttei tuo haava silti hyvältä näyttänyt, ei alkuunkaan.

Aki alkoi nyökytellä kiivaasti päätään Lucakselle, joka oli selvästi varsin kauhistunut tytön reaktiosta. "Mut sun on pakko myöntää, että helvetti, kroppahan tuntuu entistä vahvemmalta!" Akemi totesi ja väläytti toiselle skeittarille hammasrivistönsä. "Adrenaliini, mitä mä tekisinkään ilman sitä", tyttö mutisi haaveillen, eikä oikein tiedostanut sitä, kun Lucas alkoi jälleen vetää häntä mukanaan. Aki vain nautti adrenaliininhipuista, joita hänen kehossaan vielä oli.

Eikä kulunut kuin hetki, jolloin he olivat saapuneen Jimmyn liikkeen eteen. Aki jätti huomiotta Lucaksen käden, jonka poika oli tarjonnut nousemisavuksi. Tyttö asetti molemmat kätensä maahan ja alkoi työntää käsillään vauhtia lautaan. Hän pysäytti laudan ihan oven eteen ja potki ovea hetken aikaa terveellä jalalla. "Jimmy, perkele! Jos sä kehtaat sulkea liikkees mun nenän edestä, niin en vitussa anna sulle ikinä anteeks! MÄ HALUAN MUN LAUDAN TAKASIN!"
Akemi, aina yhtä kohtelias ja prinsessa.
Sisältä kuului ryminää ja outoa mäiskettä, eikä kestänyt kauaakaan, kun ovi tempaistiin nopeasti auki. Ovella seisoi vaaleahiuksinen mies, jonka pitkiä hiuksia sitoi ponnari. Miehen parta oli pitkä, takkuinen ja siinä oli ties mitä öljyä. Vaatteet olivat loppuun kuluneen näköiset, mutta ne saivat miehen näyttämään pelottavalta. Siis niiden mielestä, jotka eivät tätä miestä tunteneet niin kuin Akemi. Akin ilme oli muuttunut vihaisesta lempeäksi ja nyt tyttö räpyttelikin viattomasti silmiään Jimmylle, joka mulkoili aasialaistyttöä paheksuvasti. "Hemmetin tyttö, mitä mä oon sanonu sulle tosta ovien potkimisesta. Jos siinä on jatkossa yksikin naarmu, niin mä tiedän ketä laskutan", Jimmy uhitteli sormi pystyssä, mutta Akemi ei välittänyt. Hän tuijotti 'Jumalaansa' toiveikkaasti alaviistosta. Istuihan hän edelleen Lucaksen laudan päällä. "Onko mun vauva kunnossa?" tyttö kysyi ja tuijotti Jimmyä edelleen silmät räpsyen. Vasta silloin Jim huomasi haavan Akemin polvessa ja hänen silmänsä revähtivät auki. "Hemmetin tyttö, sä oot taas menny telomaa ittes!"

Aki ei ehtinyt tähän vastata, kun Jimmyn huomio oli jälleen kiinnittynyt muualle. Nyt katse oli löytänyt Lucaksen, jonka Jimmy kyllä tunnisti. "Lucasko sä olit?" mies kysyi kuitenkin varmistavalla sävyllä, eihän hän ollut tämän pojan kanssa ollut kovinkaan paljon tekemisissä. "Mitä tolle on tapahtunut?" Jim kysyi ja osoitti alhaalla istuskelevaa Akemia sormellaan.

Lucas jäi seisomaan käsi edelleen ojossa kun Akemi työnsi hänen lautaansa vauhtia, pysähtyi vasta aivan eteen ja alkoi hakata sitä kuin hullu.
Nuorukainen käänsi hitaasti katseensa aasialaiseen tyttöön, käden samalla laskeutuessa takaisin kyljen viereen. Ruskeat silmät tuijottivat epäuskoisina Akemia, ja nuori Romero alkoi olla jo 100% varma diagnoosistaan: Akemi oli päästään sekaisin.
Jos ihmisestä tuntui vahvemmalta, kun hän oli hetki sitten ollut juuri tipalla jäädä auton alle, ei tuolla kaikki ole päässä järjestyksessä. Ja sitten se ilmestyy oven taakse ja alkaa hakata sitä kuin vimmattu, ihme, ettei oveen tullut jo reikiä moisesta ryskytyksestä.
"Onko sulla mitään käytöstapoja...." Lucas mutisi lähinnä itsekseen kävellessään Akemin taakse, katseen suuntautuessa odottavasti oveen.

Hetken kuluttua ovi lennähtikin auki ja Jimmy seisoi siinä omassa persoonassaan, pitkien hiuksiensa ja pitkän partansa kanssa. Siitä oli hetki, kun Lucas oli miehen viimeksi nähnyt, ja espanjalainen oli sitä mieltä, että tuon vaatteet näyttivät entistäkin nuhjaantuneemmilta – mutta eihän sitä tietenkään ääneen sanottu, hän kyllä osasi arvella, miten mies suhtautuisi, jos hän uskaltaisi avata suunsa ja tiedottaa asiasta tuolle, ja sanoa, että olisi aika ostaa uudet vaatteet ja ehkä ajaa parta ja käydä parturissa.

Mutta Jimmyn ajatteleminen jäi vähemmälle, kun poika jäi seuraamaan Akemin ja miehen välistä keskustelua. Selvästikin tyttö tunsi Jimmyn hyvin, kovin moni ei varmasti jyskyttäisi äijän ovea tuolla tavalla.
Nuorukainen havahtui ajatuksistaan ja johtopäätöksistään, kun kuuli oman nimensä lausuttavan.
"Jep, hauska nähdä taas", Lucas sanoi virnistäen miekkoselle pikaisesti. Seuraavaksi katse suunnattiin edelleen alamaissa istuvaan Akemiin, jätkän kohauttaessa olkapäitään, kun silmät tavoittivat taas Jimmyn.
"Kuvitteli osaavansa lentää ja tipahti roskalaatikkoon."

Jimmy tuhahti kovalla äänellä kuullessaan, mitä Akemille oli tapahtunut. "Kyllä tää tyttö on kyllä yks tapaturma-altis", Jimmy murahti ja laski katseensa arvioivasti yhä laudan päällä istuvaan aasialaistyttöön, joka taas katsoi isoa miestä anovasti. Mies hymähti ja haroi hiuksiaan suurella kämmenellään. "No tulkaa nyt sitte sisään asti, kun kerran ootte siinä. Mä olin jo sulkenu ja vaimo huutaa iltapalalle, mutta enhän mä teitä voi noin vaa hylätä", vanhempi mies mumisi sitten ja jätti nuorille oven auki, kun itse katosi sisemmälle rakennukseen.
Akia ei tarvittu enempää vakuutella, vaan hän jo rullasikin melkein miehen kantapäissä kiinni sisälle. Hän tahtoi nähdä lautansa, oman vauvansa, jota hänellä oli ollut kova ikävä.

"Missä mun vauva on", Aki kysyi taas ja vilkuili ympärilleen tiuhaan tahtia. Jimmy murahti taas, mutta ei sanonut sen enempää. Mies taisi olla tottunut Akemin kärsimättömyyteen.
Pian Jimmy siirsi pöydällä olevan liinan ja sen alta paljastui leopardikuvioinen, Akille hyvin tuttu, skeittilauta. Tummatukka hihkaisi huomatessaan, että se oli korjattu. Aki unohti samalla polvessa olevan haavansa, kun hän kompuroi nopeasti pystyyn ja suorastaan juoksi lautansa luokse. Haavaan sattui todella paljon, mutta se tunne oli heikompi kuin se innostus, mikä paistoi aasialaistytön kasvoilta. "Oih, se on taas kunnossa!" Aki hihkaisi iloisena ja otti rakkaan lautansa käsiinsä. Jep, tyttö puhui laudalleen kuin lapselle. "Kiitos Jimmy! Kiitos, kiitos, KIITOS!" tyttö riemuitsi ja otti pari hyppyaskelta. Silloin polvessa olevaa haavaa vihlaisi hyvinkin ikävästi ja Aki meinasi pudottaa lautansa käsistään. Niin ei onneksi käynyt, vaan tyttö laski lautansa takaisin pöydälle ja otti pöydästä tukea. Hänen kasvonsa olivat vääntyneen tuskalliseen irveeseen, kun Aki yritti pitää itseään järjissään.
"Ton sä antaiset. Pitäisit yhtä hyvää huolta ittestäs ku laudastas", Jimmy totesi ja siirsi katseensa Lucakseen. "Lucas, poika, tuopa sieltä nurkasta tuoli tälle itsemurha-alttiille."

Lucas ei voinut muuta kuin nyökätä miehen sanoille, Akemi oli tapaturma-altis, se oli käynyt jo selväksi, vaikka hän oli törmännyt ensimmäisen kerran tyttöön vasta hetki sitten. Pojan ruskeat silmät tavoittivat hänen laudallaan rullaavan tytön, tuon sitten kävellessä mitään sanomatta Jimmyn ja Akemin perässä sisälle. Ruskeat silmät katselivat ympärilleen liikkeessä, joka näytti samalta, kuin nuorukaisen kaikissa muistikuvissa, vaikkei hän täälläkään ollut hetkeen ehtinyt vierailla.

Ovi vedettiin perässä kiinni, vaikka poika jäikin oven suuhun seuraamaan, kun Akemi suorastaan juoksi oman lautansa luokse. Ainakin toinen silminnähden ilahtui siitä, että sai oman lautansa takaisin, ja Lucas ymmärsi tuota – mutta samalla hän seurasi otsa aavistuksen rypyssä, kun tytön kasvot vääntyivät irvistykseen ja tuo joutui ottamaan pöydästä tukea. Akemin jalka ei selvästikään ollut pitänyt niistä muutamista juoksuaskelista, mitä tyttö oli ottanut päästäkseen nopeammin käsiksi skeittilautaansa.

Nuorukainen vilkaisi Jimmyyn nyökäten sitten tuon sanoille. Katse kääntyi etsimään tuolia, ja sen löytäessään Lucas nappasi selkänojasta kiinni ja laski sen alas Akemin viereen.
"Istuhan alas", jätkä sanoi ehdotusmaisesti, kääntyen sitten kannoillaan, polkaisten lattialle jääneen skeittilautansa käteensä, kääntyen sitten takaisin Akemin ja Jimmyn puoleen.
"Sä muistaakseni lupasit lähteä käymään lääkärissä", Lucas sitten huomautti osoittaen sanansa Akemille. Hän kyllä pitäisi myös huolta siitä, että tyttö todella kävisi näyttämässä jalkaansa jollekin, sillä vaikkei tuo sitä selvästikään halunnut myöntää, oli jalka kipeä, ja siinä oli jo täysin riittävä syy mennä näyttämään sitä jollekin asiantuntevammalle taholle... Ja kun otti huomioon, että Akemi oli tipahtanut aikamoisen matkan ja tullut alas melkoisella rytinällä, saattoi jalassa olla jonkin asteinen murtuma ja ties mitä muuta.

Aki istuutui hänelle tuodulle tuolille vasta, kun hän joutui katkerasti tajuamaan sen, ettei seisomisesta tosiaan tullut oikein mitään. Hän katsoi haavoittunutta polveaan, kun oli päässyt turvallisesti istumaan. Helvetti, taas polvesta alkoi vuotaa runsaanoloisesti verta. "Fuck", päästi aasialaispiirteinen tyttö suustaan ja irvisti. Lucas muistutteli lääkäriin menemisestä ja sille muistutukselle Akemi vain ärähti kiukkuisesti. Hänellä oli oikeastaan jonkinlainen kammo niitä valkotakkeja kohtaan. He muka hoitivat aina työnsä kunnialla, mutta oli niitä hoitovirheitäkin sattunut... Jos Akille tapahtuisi jokin hoitovirhe, tyttö ei antaisi sitä ikinä niille valkotakeille anteeksi. Hän tekisi kaikkensa, jotta ne lääkärit saisivat kärsiä elämänsä loppuun asti!
Okei, välillä Aki liioitteli ja tiedosti sen itsekin, mutta hän osasi olla tarpeen tullen hyvin katkera.

"Ainakin kiroaminen vielä luonnistuu", Jimmy mutisi ja pyöräytti epäuskoisesti silmiään. Hän pyyhälsi sitten sen enempää sanomatta takahuoneeseen. Aki ruikutti hiljaa polvensa takia ja hänen sormensa halusivat päästä koskettamaan haavaa ja puhdistamaan siitä kaikki ylimääräinen pois, mutta... Okei, tyttöä inhotti koskea haavaan! Vaikka hän saikin haavoja usein, aina joku muu hoiti ne hänen puolestaan. "Hyi hyi hyi.." tyttö supisi ällötyksestä ja sai irrotettua jopa yhden pienen kiven haavastaan. "Helvetin liukas seinä saatana", Aki kirosi taas hissukseen ja yritti putsata haavaa.
Jim kuitenkin palasi taas heidän luokseen ja hänellä oli mukanaan ensiapupakkaus. Vanhempi mies ei ehtinyt muuta kuin asettaa sen pöydälleen ja avata sen, kunnes korvia vihlova kirkuna kantautui kolmikon korviin. "Jim, mitä olen sanonut sinulle myöhään työskentelemisestä! Kohta et saa enää iltapalaa!"
"Naiset..." Jimmy murahti ja pudisti päätään. "Mulla on kauhee nälkä. Lucas, hoida sä ton penikan haava sillä aikaa, kun mä meen täyttää vatsani", mies käskystteli tottuneesti ja katsoi hetken aikaa kaksikkoa vuoron perään. Sitten hän taas katosi mutisten 'nykyajan nuoret' -tyyppisiä lauseita.

Lucas kohautti olkapäitään, lähinnä itsekseen, Akemin kiroilulle. Ruskeat silmät seurasivat sivusta, kun Jimmy pyyhälsi takahuoneeseen jättäen kaksikon kahdestaan liikkeeseen. Hetken aikaa nuorukainen katseli ja kuunteli, kun tuolilla istuva tyttö uikutti ja kirosi ilmeisesti yrittäessään puhdistaa polvessa olevaa haavaa.
"Mä en menis rähmimään sitä likasilla käsillä", oli Lucaksen ainut kommentti tilanteeseen, pojan päätyessä sitten silmäilemään liikettä. Pöydällä oli muutamia skeittilautoja, samoin seinällä ikään kuin hyllyllä. Pieni katossa keikkuva lamppu valaisi huonetta Lucaksen ottaessa muutamia askelia edes takaisin tuon katsellessa lautoja, ennen kuin poika vilkaisi seinällä roikkuvaan kelloon. Alkoi olla myöhä ja hänellä olisi matkaa kotiin. Nopean laskutoimituksen päässään tehtyään Lucas tuli siihen tulokseen, että jos hän lähtisi heti, häneltä menisi likimain tunti kotiin menossa.
Askeleet lähtivät kuljettamaan poikaa kohti ovea tuon aikomuksenaan lähteä, kun Jim ilmestyi takaisin maisemaan ensiapupakkaus mukanaan. Mutta jätkän kävelyn katkaisi tärykalvoja särkevä kiljuminen, Lucaksen ehtiessä vain kääntyä, kun Jimmy käski hänen paikata Akemin, tuon samoin tein kadotessa näkyvistä parta ja hiukset hulmuten.

Ruskeat silmät tuijottivat hämmentyneinä miehen jälkeen, pojan seisoessa edelleen oven suussa, skeittilauta kädessään ja käsi jo melkein liikkeen oven kahvalla. Hitto, oliko hän joku orjatyöläinen? Katse käväisi kellossa, sitten ovenkahvassa ja pysähtyi loppujen lopuksi tuolilla istuvaan aasialaiseen.
Lucas huokaisi, laski lautansa oven viereen seinää vasten, kävellen takaisin peremmälle.
"Sattuuko se vaan tohon päälle, vai tuntuuko se kipu syvemmällä? " espanjalainen kysyi laskeutuessaan Akemin eteen polvilleen kaivelemaan ensiapupakkausta. Kesti hetki, ennen kuin pakkauksen viereen oli ilmestynyt puhdistusainetta, siteitä ja muuta, minkä Lucas koki tarpeelliseksi tytön paikkauksessa.
"Ettei sieltä vaan murtunu mitään? Polvi tuskin meni sijoiltaan, sen verran ilosen näkösesti sä juoksit kun lautas ilmesty näköpiiriin."

"En mä tiedä, en mä osaa sanoa", Aki murahti happamesti, kun Lucas kyseli missä kipu tuntui. Totta se oli, edes Akemi ei hahmottanut, miten syvällä polvessa kipu oikein tuntui. "Mut eiks se oo vielä hyvä asia, kun mä sentään pystyn liikuttaa sitä vielä?" Aki kysyi ja virnisti fiksusti. Polvi ei voinut olla murtunut, koska muutenhan sen liikuttaminen olisi ollut hyvin hankalaa. Tai... No okei, kyllä sen liikuttaminen oli jo nyt melko hankalaa ja kivuliasta, että polvessa saattoi olla hiusmurtuma. "No miltä se sun mielestä näyttää?" tummatukka kysyi sitten närkästyneesti ja kurtisti kulmiaan. "Ei se nyt kovin paha voi olla?" Niin, toivossa oli hyvää elää.

Akemi huokaisi raskaasti ja lysähti tuolille hervottomana. Hän ei oikeasti tahtoisi lähteä käymään jonkun lääkärin tutkittavana. Tyttö vain tahtoi päästä lautailemaan! ... Mikä ei tosin tämän polven kanssa tainnut onnistua.
"Saatana", tyttö kirosi hiljaa itsekseen ja asetti toisen kätensä hiuksiensa sekaan sekoittaen niitä ajoittain. Ehkä hänen pitäisi alkaa käyttää polvi- ja kyynärpääsuojia. Silloin hän ehkä välttyisi pahemmilta vammoilta. Mutta suojat eivät näyttäneet niin cooleilta, ne eivät sopineet Akemin lookkiin. Niitä pitäisi muokata, jos niiden haluttiin sopivan ulkonäköön.
... Miettikö Aki tosiaan suojien hankkimista näinkin vakavasti?

"Hei Lucas", Aki aloitti sitten miettivällä äänensävyllä ja loihti kasvoilleen vielä mietteliään ilmeenkin. "Milloin viimeks sä oot käyttäny suojia lautaillessa?" aasialaispiirteinen tyttö kysyi sitten ja pyöräytti silmiään. "Suojaaks ne muka oikeesti suuremmilta vammoilta? Ku musta tuntuu, että koko suojat on ihan rahan haaskausta. Tosin harvemmin mä enää laudalla kaadun, mut parkourin kanssa voi kyllä tapahtua yhtä jos toistakin.." tyttö paneutui sitten mietteisiinsä, kun hän alkoi miettiä milloin edelliskerran hän oli satuttanut itsensä hieman pahemmin kuin tavallisesti.
"Äh, mitä mä muka sellasilla suojilla teen", Aki totesi kuitenkin itse omaan kysymykseensä ja kohautti välinpitämättömästi olkiaan. "Mä oon paljon lujempaa tekoa kuin ihhmiset luulee."

Lucas vilkaisi ylöspäin tytön siroihin kasvoihin, painaen sitten päänsä takaisin alas katseen tutkiessa arvioivasti tytön polvea.
"On se", nuorukainen vastasi lyhyesti toisen sanoihin, "mutta sun pitää oikeesti olla rehellinen. Sattuuko tohon niin paljon, ettet sä pysty kävelemään?"
Hetken ajan ruskeat silmät tuijottivat Akemin vuotavaa polvea, ennen kuin päätä pudisteltiin turhautuneena.
"Miks mä ees kysyin, kyllä se on", jätkä vastasi omaan kysymykseensä jäämättä odottelemaan tytön vastausta. Hänestä tuntui, että toinen ei sanoisi sitä ääneen, vaikka jalka olisi mennyt poikki, vaan yrittäisi viimeiseen asti vältellä kivusta kertomista ja lääkäriin menemistä.
"Onko sulla joku lääkärifobia?" esitettiin sitten kysymys, jätkän kohottautuessa hieman suorempaan pystyäkseen katsomaan neidin kasvoja.

Poika kohotti toisen kätensä, ja painoi kevyesti parilla sormella polvea sieltä, mistä iho oli ehjä, käden kuitenkin keskeyttäessä liikkeen, kun Akemi alkoi päästää suustaan muutakin kuin kirosanoja.
"Suojia?" espanjalainen toisti aavistuksen kysyvään sävyyn, tuon sitten kohauttaessa olkapäitään.
"En mä oo ikinä käyttäny suojia", vastattiin sitten totuudenmukaisesti.
"Mutta kyllä ne varmaan pahimmilta vammoilta suojaa, ei ne ihan turhia oo", jatkettiin pohtivaan sävyyn, pojan nostaessa kätensä haromaan tummanruskeita hiuksia. Hän ei ollut mikään paras ihminen puhumaan suojien puolesta, koska totta puhuen hän piti niitä aikalailla turhina kapistuksina... Ainakin itselleen, hän kyllä alkoi olla sillä kannalla, että ne saattaisivat olla hyvinkin hyödylliset Akemille, joka Jimmyn puheistakin päätellen oli satuttanut itsensä useammin kuin kerran tai pari.

"No esimerkiksi suojaat itteäs?" Lucas puuskahti sitten tytön sanoihin vastaukseksi. Toisen välinpitämättömyys omaa terveyttään kohtaan alkoi mennä yli pojan ymmärryksen.
"Joo-o, mutta suakaan ei oo tehty teräksestä", vastattiin sitten katseen ollessa kääntynyt jo ensiapupakkaukseen, josta Lucas kaivoi esiin tupon pumpulia ja kaatoi siihen päälle puhdistusainetta.
"Tää saattaa kirvellä", varoitettiin ennen kuin pumpuli painettiin kevyesti Akemin polveen.

"Fffuck!" Aki ärähti kiukkuisena ja puristi kätensä nyrkkiin, kun Lucas oli sanonut haavan näyttävän pahalta. Miksi, miksi, oi miksi! Miksi hänen pitikään juuri tänään satuttaa polvi? Miksei vaikka huomenna? Miksi juuri tänään, kun tyttö oli saamassa lautansa takaisin! Nyt tummatukka ei voinut edes skeitata tällä kipeällä jalalla. Perkele.
"Luotatko sä muka niihin valkotakkeihin? Mä oon ehkä enemmän kuullu operaatiovirheistä kuin onnistuneista operaatioista!" tyttö sihahti ja näytti nyt kärsivältä. Kyllähän tähän lääkäripelkoon liittyi eräs asia, jonka tyttö vallan hyvin itse tiedosti, mutta sitä hän ei kehdannut sanoa kenellekään ääneen. Sillä Akemi pelkäsi kuolemista. Mmm, kyllä, kuolemista. Eli lääkäriin menemisessä oli aina omat riskinsä. Ties mitä aineita ne Akiin pistäisivät. Mitä jos koko juttu vain epäonnistuisi ja tyttö kuolisi niiden valkotakkien takia? Ei, ei, ei ja ei. Aki ei tahtonut kuolla, hän tahtoi elää. Hän ei halunnut riskeerata elämäänsä joutumalla lääkäreiden käsiteltäväksi!
Eikös ollutkin vallan typerä syy olla menemättä lääkäriin? No, voihan sen anoreksiankin saada silloin, kun pelkää oksentamista. Kaikki on mahdollista.

Lucas sanoi sitten, ettei ollut koskaan käyttänyt suojia. Tämän kuullessaan Akin kulmat kohosivat ihmetyksestä ja nyt tyttö tuijotti mustan ruskeilla silmillään edessä olevaa poikaa. "Sä ootkin hurjempi kuin mä luulin!" tyttö totesi ja virnisti leveästi. Hän oli jotenkin kuvitellut Lucaksen nössöksi, mutta Aki näki toisen hieman toisenlaisin silmin. "Mä luulin että sä oot nössö, mut taidat ollaki ihan ok", aasialaispiirteinen tyttö hymisi ja alkoi nauraa sointuvasti.

"Mistä sä tiedät, mistä mut on tehty", Aki puolustautui jyrkästi ja näytti ylväältä. "Mulla on oikeesti paljon voimakkaammat luut kuin joillain muilla. Niin mulle sanottiin. Mulle tulee harvemmin murtumia. Ajattele, mulla on ollu vaan pari murtumaa mun elämän aikana...", Aki selitti Lucakselle elämänsä vaiheita yms yms ja jatkoi, vaikka Lucas sanoi seuraavan teon kirpaista. "Että turha sun on sanoa, että mua ei oo tehty teräks- VITUN VITUN VITTU", Aki kirkui täyttä kurkkua ja rutisti silmänsä tiukasti kiinni. Hänen haavoittunut jalkansakin oli päättänyt protestoida kivun takia, joten jalka potkaisi vahingossa Lucasta.

Lucas kohotti kulmaansa tytön sanoille lääkäreiden operointivirheistä.
"No kyllä mä ainakin niihin luottaisin enemmän kun mun paikkaustaitoihin", jätkä totesi kohauttaen olkapäitään.
"Sitä paitsi, erehdykset on inhimillisiä. Okei joo lääkäreille ei sais sattua niitä, mutta silti… Kyllä ne ainakin mut on aina hoitanu kuntoon jos on jollu jotain kolhuja", poika jutteli tuijottaen kuitenkin edelleen vain Akemin polvea.

Akemin ilmoittaessa, että hän oli hurjempi kuin tyttö oli luullut ja että toinen oli pitänyt häntä nössönä, Lucas räpäytti pari kertaa silmiään ennen kuin kohotti ruskeiden silmien katseen tutkivana Akemiin.
"Jaahas… Pitäisköhän mun loukkaantua vai olla imarreltu?" sanottiin pojan kallistaessa päätään mietteliäästi, ennen kuin Lucas purskahti matalaan nauruun, virnuillen tytölle ilkikurisesti. Joku muu olisi saattanut loukkaantua, mutta ei hän. Elämä oli liian lyhyt vihoittelemiseen, eikä tuollaiset kommentit jaksaneet suututtaa häntä, tarvittiin muutenkin aika paljon, ennen kuin Lucas oikeasti suuttui. Ja kun hän suuttui, se surullisen kuuluisa espanjalainen temperamentti kyllä myös ottaa vallan...

Tyttö uskoi näemmä vankasti siihen, että hänet oli tehty teräksestä – ainakin osittain. Lucas kuunteli vain puolella korvalla Akemin pätemistä, keskittyen lähinnä puhdistusaineen kanssa läträämiseen, mutta nuorukainen joutui antamaan myös osan huomiostaan tytölle, joka päätti potkaista häntä ikävän tuntuisesti suoraan kylkeen, kirvoittaen älähdyksen Lucaksen huulilta.
"Hei, mä varoitin", poika murahti kohottaen katseensa Akemiin.
"Ei tartte mua sentään potkia, mähän vaan yritän tässä tehdä parhaani, ettei sun tarttis mennä lääkäriin", jatkettiin happamuuden kuultaessa äänensävyssä.

"Sori..." tummatukka mutisi naamaansa yhä väännellen kivusta. Ei hän nyt tarkoituksella ollut Lucasta potkaissut, mutta jotenkin poika oli onnistunut herättämään hänen kipeän jalan koomasta. Nyt se tahtoi vain sätkiä ympäriinsä, mutta Aki hillitsi sen. Tyttö ei vain tahtonut enää potkia Lucasta. "Mutta kun se kirvelee.." aasialaispiirteinen tyttö ulisi ja mutristi alahuultaan. Kuin joku olisi juuri työntänyt haavaan hiekkaa, siltä se tuntui. Ja nyt tuntui kuin joku syövyttäisi haavaa. Hyii.

Aki teki kaikkensa, jottei hänen silmistään alkaisi vuotaa kyyneleet. Oikeasti, se helvetin puhdistusaine oikeasti kirveli, vaikka aivan varmasti sen kyljessä luki 'ei kirvele'. Ja paskat, aina ne kirvelivät. Taas yksi syy vihata lääkäreitä ja muita valkotakkeja. Nyt tyttö oli taas sitä mieltä, että hän ei tahtoisi mennä näyttämään polveaan kenellekään. Laastari vain päälle ja odotellaan pari viikkoa, niin johan jalka olisi taas entisellään.

Tyttö tuijotteli hetken aikaa ympärilleen kuin yrittäen keskittää huomionsa muualle kuin kipeään polveensa. Mutta sitten tummat silmät hakeutuivat takaisin Lucakseen. Yhtäkkiä tyttö sitten muisti jotain. "Perhana. Mehän ollaa samassa matikanryhmässä", Aki totesi ja silmäili Lucasta entistä tarkkaavaisemmin. "Miks mä en tajunnu sitä aikasemmin. Mä vähän kattelinki, että sussa oli jotain tuttua. Me kait ollaa sitte samalla vuosiluokalla. Oothan sä kans kolmonen?" tummatukka kysyi ja sai jo pienen virneen aikaiseksi kasvoilleen.