Listen to the pouring rain

//Kuka tahansa saa tulla Jazzien seuraksi//

Oli pitkästä aikaa pilvinen päivä. Aurinko oli ollut pilviverhon takana koko aamupäivän, eikä iltapäivä näyttänyt tuovan asiaan minkäänlaista muutosta. Lämmintä kuitenkin oli, eikä voinut kuvitellakaan, että alkaisi sataa vettä. Siksi Yasmin Davis oli pukeutunut vain vaaleankeltaiseen toppiin ja farkkucapreihin. Tyttö oli matkalla kotiin. Hänellä ei ollut kiire, sillä illalla ei ollut mitään tekemistä. Hän saisi viettää aikansa kotona lueskellen rauhassa kirjoja jotka oli lainannut.
Tyttö oli siis juuri tullut kirjastosta. Turkoosissa laukussa oli taas muutama rakkausromaani, joita hän niin rakasti. Vielä kun kävisi ostamassa jäätelörasian, niin illasta tulisi täydellinen.

Yasmin asteli rauhallista vauhtia kohti kotiaan, jonne oli vielä matkaa ainakin kilometrin verran. Joku olisi ehkä kulkenut saman matkan autolla, mutta ei Jazzie. Hän ei ikinä sortuisi moiseen, eikä edes ollut koskaan haaveillut autolla ajamisesta. Ja kun hän oli saanut tietää miten paljon autot saastuttivat luontoa, niin päätös jättää kortti ajamatta oli vahvistunut.
Tyttö hätkähti tuntiessaan pisaran putoavan kädelleen. Hän vilkaisi ylöspäin ja sai tuntea tällä kertaa kuinka sadepisara kosketti poskea. Pitikin alkaa sataa! Eihän tälle päivälle ollut luvattu sadekuuroja, ainoastaan pilvisyyttä.
No, ei auttanut kuin lisätä vauhtia. Ehkä hän vielä ehtisi kotiin ennen kuin alkaisi sataa kaatamalla. Se kuitenkin osoittautui muutamassa minuutissa turhaksi toiveeksi, sillä nyt vettä tuli jo melkein kaatamalla. Oli kai vaan pakko etsiä jostain sateensuoja.

(( Jospa minä heittäisin tuon Johnnyn ihastuttamaan/vihastuttamaan Yasminin päivää :3 ))

Se päivä ei ole ollut siihen mennessä se parhain - ei sään eikä oikeastaan minkään muunkaan perusteella. Taivas oli nimittäin ankean harmaa ja se näytti, kuin voisi sataa ihan pian. Tai ainakin melkein. Koko säätilasta teki ristiriitaisen se, että oli ihan suhteellisen lämmin ja ulkona pystyisi kävelemään ihan normaaleissa kesävaatteissa. Nämä olivat kuitenkin ehdottomasti niitä päiviä, jolloin Johnny pysyi visusti omassa huoneessaan sängynpohjalla.
Joten miksi hän sitten ylipäätään laahusti täällä San Diegon keskustassa? Siihen oli ainoa hyvä syy: tupakat olivat päässeet loppumaan ja rokkarin oli pakko saada päivässä juuri se tietty määrä nikotiinia, että pysyisi edes jotenkuten järjissään. Aamutupakan hän oli kyllä saanut, mutta siihen se oli jäänytkin. Tuotti jo melkein suurta tuskaa kävellä kotoa lähimpään kauppaan, josta pystyisi alaikäisenä ostamaan. Ja tämä tietty kauppa sijaitsi ostoskeskuksessa, johon tietenkin oli ollut jonkin verran matkaa. Ja eihän Johnny mitään moottorilla kulkevaa ajoneuvoa ostanut, joten kävellähän se piti.

Johnny huokaisi tyytyväisenä ja heitti lähes loppuun palaneen tupakan maahan. Hän oli vetänyt tänään ylleen tumman t-paidan, jonka päällä oli vielä ruskea huppari sekä mustat, jokseenkin rikkinäiset pillifarkut. Kenkinä toimivat tälläkertaa kulahtaneet, mustat lenkkarit ja lanteilla keikkui vinosti musta niittivyö. Tummanruskeat hiukset olivat tavanomaisesti hivenen pörröllään ja ruskeita silmiä reunusti haalea kerros mustaa kajaalia.
Kädet farkkujensa taskussa, poika käveli kohti kotiaan, joka kuitenkin vielä sijaitsi jonkin matkan päässä. No, eipä hänellä mitään kiirettä ollut, sillä ei illaksi oltu suunniteltu oikein mitään. Niin, ellei hän sitten innostuisi lähtemään läheiseen baariin muutamalle. Huomenna olisi kuitenkin koulua, joten krapulan takia hän ei missään tapauksessa voisi olla pois. Johnnylla oli muutenkin aivan liikaa poissaoloja ja oli luultavasti siinä ja siinä, ettei hän jäisi luokalleen. Poika tuhahteli mielessään ja vilkaisi taivaalle. Hän näet tunti jotain märkää poskeaan vasten, joka kieli vahvasti siitä, että alkaisi pian sataa. Helvetti, tämä tästä vielä puuttuikin. Johnny kiroili mielessään, eikä aikaakaan kun vettä alkoi tulla taivaalta ihan kunnolla, joka meni läpi melkeinpä pojan ohuehkosta hupparikankaasta.
"Voi helvetti, ei tää ole totta", rokkari voihkaisi ja painoi hupun syvälle päähänsä, nopeuttaen askeliaan hivenen. Ja kotiinkin olisi vielä ihan mukava matka, joten tätä menoahan poika vilustuisi, eikä sitten ainakaan pääsisi kouluun. Nopeasti edessä kuitenkin näkyi katoksellinen bussipysäkki, jossa ei näkynyt olevan ketään. Eikai siinä muukaan auttanut, kuin livahtaa katoksen alle ja odottaa, että sadekuuro loppuisi.
Katoksen alla, Johnny veti hupun pois päästään ja pöyhi hivenen tukkaansa. Etuhiukset olivat ehtineet kastua jonkin verran ja ne roikkuivat nyt hivenen silmillä. Toivottavasti tämä kuuro ei kestäisi pitkään, nimittäin poika halusi kotiin. Tuhahtaen hän istahti pysäkillä olevalle penkille ja pyöritteli vihreää sytkäriään kädessään.

Yasmin katseli ympärilleen. Kukaan ei edes voinut olla ystävällinen ja tarjota sateenvarjoa avuksi kastuvalle neidolle. No, ei kai sellaista sitten tapahtunut kuin elokuvissa, kirjoissa ja ehkä jonkun onnekkaan elämässä, joka haluttiin varjella kastumiselta. Nörttityttö nyt kuitenkin joutui sateen uhriksi ja kipitti kovaa vauhtia eteenpäin toivoen pääsevänsä pian kuivempaan paikkaan. Olikin pitänyt jättää takki naulakkoon kun taivas oli harmaa kuin hiiri! No, ihan hyvin hän olisi voinut olla kirjastossa puoli tuntia vähemmän ja ehtiä kotiin ennen sadetta. Jazzie oli kuitenkin jäänyt kirjastoon lukemaan erään tiedelehden uusinta numeroa, jossa oli kerrottu kemiaan liittyvistä uusista keksinnöistä. Mielenkiintoinen juttu oli luettu huolella läpi ja siihen sitä aikaa sitten oli mennyt. Ja nyt hän kastui.
Tyttö huomasi viimein bussipysäkin, joka kaikeksi onneksi oli varustettu katoksella. Mikä helpotus! Tarpeeksi lähelle päästyään tyttö kuitenkin pettyi, pysäkillä oli jo joku, yksinäinen poika.

Hetken Jazzie mietti uskaltaisiko jäädä, vai etsisikö jostain muualta sateensuojaa. Sateen voima kuitenkin vei voiton ja tyttö kipitti katoksen alle suojaan. Nyt vain piti sitten odottaa että sade taukoaisi ja pääsisi jatkamaan matkaa. Vielä kuitenkin oli harmaata, eikä sade ollut hellittänyt yhtään, päinvastoin se tuntui vain voimistuneen entisestään. Ihana päivä tosiaankin! Kaikkea muuta se sillä hetkellä tuntui kyllä olevan.
"Loppuisi nyt jo tämä sade!" tyttö tuhahti ja vilkaisi ujona paikalla olevaa poikaa, joka oli vallannut penkin. Hänkin olisi halunnut istua, muttei todellakaan uskaltanut mennä noin vain kenenkään tuntemattoman viereen.
Jazzie kietoi kädet ympärilleen. Ei ollut mukavaa kun oli vain lyhythihainen toppi päällä. Ilma tuntui nyt paljon viileämmältä, kun oli kastunut läpimäräksi. No, nyt ei auttanut kuin kärsiä, kotona voisi sitten mennä kuumaan suihkuun ja juoda kupin teetä. Se lämmittäisi ihanasti tällaisen kokemuksen jälkeen.

Johnny tuijotti suoraan eteensä ja kirosi alimpaan helvettiin paskan tuurinsa ja siinä samalla myös San Diegon ilmaston. Miksi sen piti juuri nyt alkaa sataa? Kerrankin kun poika oli jaksanut lähteä ihan itse ostamaan tupakkaa, eikä esimerkiksi laittanut siskoaan asialle. Mistä häntä rangaistiin?
Rokkari tuhahteli mielessään ja katsoi tien toisella puolella olevia ihmisiä, jotka yrittivät parhaansa mukaan kiirehtiä pois sateesta, joka taas sai heidät juoksemaan. Osalla oli sateenvarjo, kun taas osalla taas ei, joten nämä joutuivat turvautumaan takkiinsa tai vetämään hupun syvälle päähän. Voi, kumpa Johnnyllakin olisi ollut sateenvarjo, että olisi voinut sen turvin jatkaa matkaansa kotiin. Harmi vain, ettei pojalla todellakaan ollut tapana raahata sateenvarjoa mukanaan ihan joka paikkaan. Vaikka, eihän hänellä ollut se mukana ikinä. Oli helppoa olla jälkiviisas, vaikka eihän moinen ikinä mihinkään auttanut.

Johnny pyöritteli päätään ja nojasi sitten vielä päänsäkin takanaan olevaan läpinäkyvään seinään, kaivaen samalla tupakoita taskustaan. Ehkäpä hän sitten kuluttaisi aikaansa tuhoamalla hivenen sademetsiä sekä omia keuhkojaan, sillä eipä tässä muutakaan tekemistä ollut. Soitinkin oli jäänyt kotiin, jonka Johnny oli lähtiessään kokenut turhaksi taakaksi. No, ei pieni mp3-soitin paljon painanut, mutta kuitenkin. Ehkäpä poika oli kuvitellut kävelevänsä kauppaan ja takaisin sen verran nopeasti, että ei tarvinnut siihen musiikkia. Vaan kuinkas sitten kävikään. Rokkari repi uudesta tupakka-askista muovit pois, vetäen sieltä yhden syöpäkäärön ja työnsi sen suuhunsa. Se syttyi nopeasti pienellä liikkeellä ja viimein Johnny pääsi vetämään nikotiinia syvälle keuhkoihinsa, joka sai pojan rentoutumaan hivenen.

Hetken siinä istuttuaan, Johnny havahtui siihen, että joku muukin tuli tänne bussipysäkin katoksen alle suojaan sateelta. Ruskeat silmät ponnahtivat oitis tulijaan, joka paljastui erääksi vaaleatukkaiseksi tytöksi. Nopea vilkaisu päästä varpaisiin pystyi kertomaan Johnnylle sen, ettei tuntenut tätä tyttöä. Olikohan edes koskaan nähnytkään tätä tapausta? Pojalla ei näet todellakaan ollut mikään hyvä kasvomuisti, eikä edes kamalasti jaksanut noteerata niitä satunnaisia kasvoja, joita Astonin käytävillä käveli vastaan. Eihän poika edes voinut olla varma, kävikö tämä edes Astonia.
Olkiaan kohauttaen poika taas siirsi katseensa eteenpäin, mutta palautti sen jälleen hetken päästä tyttöön. Oli todella epätavallinen tapaus, että Johnny sattui jonkun täysin tuntemattoman tyypin kanssa pitämään sadetta jonkin pienen bussipysäkin katoksen alle. Hän rekisteröi myös tytön ujon katseen häntä kohti, joka sai pojan nostamaan hivenen toista kulmaansa.
"Siitä vain. En mä sua tapa", Johnny tokaisi hetken päästä, sillä oletti tämän tytön haluavan mahdollisesti tähän samalle penkille istumaan. Tai sitten ei, jonka seurauksena tämä voisi pitää Johnnya ihan kahjona.

Jazzie käänsi katseensa poispäin pojasta. Ei ollut ehkä ihan viisasta noin vain tuijotella tuntemattomia, ties mitä tuokin poika oli jo ehtinyt hänestä kuvitella. Jazziesta oli helppo kuvitella kaikkea typerää, ainakin hän itse kuvitteli niin sillä hetkellä. Ujostuneena oli niin helppo epäillä toisten ajatuksia ja mielipiteitä. Ja tietenkin kävi taas niin, että Jazzie toivoi olevansa joku muu kuin ujo ja hiljainen itsensä. Jos hän olisi ollut rohkeampi, niin hän olisi voinut vaikka alkaa keskustella ihan muina naisina paikalla olijan kanssa. Mutta koska hän oli juuri Yasmin Collins, se ei käynyt päinsä, se oli liian hämmentävää.
Penkillä istuva poikakin näköjään huomasi hänen ujostelunsa. Ihan kuin hän nyt olisi toisen viereen uskaltanut mennä, ihan tuosta vain. Ei onnistuisi kyllä mitenkään, vaikka poika yrittikin häntä rohkaista. Toinen siis oli huomannut hänen penkillä olevaan tilaan luomansa haikeat katseet.
"Mä voin ihan hyvin olla tässäkin, kiitos vaan," Jazzie sanoi ja harmitteli samalla ujouttaan. Teki kyllä kovasti mieli istua, sadekin kun kestäisi vielä ties kuinka pitkään. Se ei kuitenkaan käynyt päinsä. Hän oli jo sanonut ei ja vaikuttaisi hyvin typerältä, jos hän nyt heti muuttaisikin mieltään. Ja sitäpaitsi, ei hän oikeasti uskaltanut mennä yhtään lähemmäs. Sitten ehkä, jos seisominen alkaisi tosissaan tuntua tukalalta.

Jazzie jatkoi seisoskeluaan. Hetken kuluttua piti jo vaihtaa jalkaa. Sade ei kuitenkaan ollut nyt hänen puolellaan, joten hän joutui sitten kärsimään ja toivomaan, että jaksaisi vain seisoskella. Ei seisominen sinällään niin kovin rankkaa ollut, mutta tieto siitä, että vieressä oli penkki, tuntui saavan lihakset ja kaiken muunkin toimimaan jotenkin kummasti.
Luodessaan jälleen kerran vilkaisun penkkiin, Jazzie luovutti. Pakko oli päästä istumaan, vaikka mikä oli. Hän tunsi olevansa hyvin pettynyt itseensä, kun antoi periksi ja istahti pojan viereen. Noin. Nyt hän oli siinä, eikä olo tuntunut paljon äskeistä mukavammalta jännityksen takia. Nyt hän tietenkin istuisi siinä hiljaa kuin tatti, eikä sanoisi mitään järkevää. Piti kai vain yrittää parhaansa ja jos puhetta syntyisi, niin voisi kuvitella olevansa jossain tutussa seurassa. Se oli auttanut ennenkin tukalissa, ujostuttavissa tilanteissa.

//Apua mitä kökköä... Koita kestää ^^//

(( Juu, eipä tuo mitään. Sori mun puolesta tää muutaman päivän kesto! <: ))

Tupakka paloi edelleen ja aina välillä rokkari vei sen huulilleen, vetäen jälleen kerran nikotiinia keuhkoihinsa. Kuinkakohan mones kerta se edes oli Johnnyn elämän aikana? Lukema ylitti luultavasti jopa tuhannen, sillä ihan suhteellisen nuorenahan poika oli tupakoinnin aloittanut. Olisikohan se ollut juuri siinä 14-vuotiaan keippeillä, kun poika veti ensimmäiset henkoset tupakasta. Ja sitten myöhemmin tulivat ne muut aineet, joita Johnny nykyään käyttää silloin tällöin.
Poika pudisteli päätään. Oliko hänellä todella niin tylsää, että alkoi muistella moisia? Sehän oli pelkkä sivuseikka, milloin hän aloitti tupakoinnin tai muiden vaarallisten mömmöjen vetämisen. Luulisi nyt tärkeintä olevan se, missä kunnossa hän oli juuri nyt. No, koukussa hän oli, eikä pystyisi olemaan päivääkään ilman nikotiinia, mutta se nyt oli pieni huolenaihe. Eivätkä ne muutkaan aineet ole aiheuttaneet hänelle minkäänlaisia riippuvuuksia. Se oli vain sellaista viihdekäyttöä, vaikka toki ne nyt aina tiedettiin. Joskus se voi loppua kohtaloikkain seurauksin, jos joku sattuu tarjoamaan jotain vahvempaa ja poika vetää niitä alkoholin kanssa enemmän kuin olisi tarvis. Seuraava osoite siitä olisi luultavasti ruumishuone, jonne rokkari ei todellakaan vielä halua. Ehkä sitten mielummin parinkymmenen vuoden päästä, kun elämä muuttuisi täysin turhaksi.

Johnny varisti hivenen tuhkia pois tupakan päästä ja vilkaisi sitten tyttöä, joka kertoi voivansa ihan hyvin seisoa. Kulma kohoni aavistuksen ja oikea jalka heitettiin vasemman yli ristiin. Mikähän nyt tuli? Oliko Johnny kenties liian pelottava, ettei tyttö uskaltanut missään tapauksessa tulla istumaan samalle penkille hänen kanssaan? Näyttikö poika jo liiaksi narkkarilta, että pelotti kaikki tiehensä vain sen avulla? Pieni, joksenkin häijy hymy leikki rokkarin huulilla, kun hän vain ajatteli tuota kaikkea. Saisipa hänkin sitten sen kauan kaivatun rauhan, kun eivät ihmiset tuppaisi seuraan väkisin.
"Noh, ei väkisin", poika kuitenkin totesi kohauttaen olkiaan ja käänsi katseensa taas eteenpäin. Ainakin hän oli yrittänyt - edes kerrankin - olla ystävällinen, mutta ei sitten. Olisi ehkä kannattanut hyödyntää tilaisuus ja tulla istumaan, sillä eihän sitä ikinä tiennyt, milloin pojan mieli muuttui ja hän heittäytyisi ilkeäksi. Ah, että hänellä sitten oli vaikea luonne ja oli ihme, miten ihmiset jaksoivat häntä.
Tämä vaaleatukkainen tyttö kuitenkin ilmeisesti päätti, että seisominen alkoi ottaa voimille ja siirtyi istumaan penkille Johnnyn viereen. Pieni virne karkasi pojan huulille, kun hän katseli tyttöä. No, eipä hänkään olisi jaksanut seistä viittä minuuttia kauempaa. Vaikkakin, ei hän edes olisi odottanut, että häntä oltaisiin kehoitettu istumaan vaan hän olisi istunut ihan itse omasta tahdostaan. Piti se toinen osapuoli sittä tai ei. Ehkäpä tämä oli paljon ujompi persoona, kuin Johnny oli, eikä siinä tietenkään mitään pahaa ollut.
"Helvetti tää sade oikeasti.. Sattui just pahaan aikaan", Johnny tuhahteli ja katseli tympääntyneenä sadepisaroita, jotka tippuivat taivaalta maahan.

Ei vieraan pojan viereen istuminen ollutkaan ihan niin kamalaa kuin Jazzie oli vielä muutama sekunti sitten kuvitellut. Istuminen olisi ihan mukavaa ainakin niin kauan kun saisi olla rauhassa, eikä tarvitsisi alkaa tarinoida mitään kovin pitkiä juttuja. Silloin jännitys voimistuisi taas, nyt kun se kaikeksi onneksi oli laskemassa. Nyt häntä enää vain ujostutti, kuten kenen tahansa vieraan ihmisen seurassa, eikä hän enää kuvitellut ties mitä kamaluuksia. Jazzie myönsi itselleen olleensa todella typerä, kun ei heti uskaltanu istua penkille. Eihän siinä ollut mitään hirvittävää. Hän istui siinä ja poika istui myös, eikä mitään sen kummempaa. Ihan hyvä siis.
"Niinpä," Jazzie tuhahti, kun ei kehdannut ihan hiljaakaan olla kun toinen kerran alkoi jutella. Silloin hän vasta olisikin tuntenut olonsa hölmöksi, jos ei olisi sanonut yhtään mitään. "Olisi voinut alkaa kyllä vasta puolen tunnin päästä, niin olisin jo turvallisesti kotona."
Yasmin soi pienen vilkaisun pojan suuntaan. Ei tämä todellakaan vaikuttanut niin pelottavalta, että olisi pitänyt kiertää koko bussipysäkki kaukaa.

Jazzie tuijotteli sateeseen. Se ei vieläkään odottanut laantumisen merkkejä. Oliko hän kenties kärsimätön, kun koko ajan oli pakko katsoa josko sade oli taukoamaan päin? Tytön mieleen putkahti ajatus. Mitä jos hän alkaisi jo lukea? Nythän hänellä oli ainakin kirjoja! Mutta toisaalta, jos hän lukisi, niin hän ei välttämättä tajuaisi sateen loppuvan, hän nimittäin hurahtaisi liian syvälle kirjan maailmaan.
"Onhan se kyllä ihan hyvä että sataa," Jazzie tokaisi äänellä, josta paistoi että häntä ujostutti puhua noin vain. "Vaikka kyllä mä pidän enemmän aurinkoisista päivistä."
Tyttö hiljeni taas. Ei hän uskaltanut enempää puhua yhteen menoon, kun ei ollut oikein mitään tarpeeksi fiksua sanottavaa.

Johnny työnsi toisen kätensä ruskean hupparinsa taskuun ja toisella hän naputteli penkin puista pintaa. Vaaleatukkainen tyttö myönteli hänen toteamustaan, joka sai pojan kääntämään katseensa tähän. Tosiaan. Olisihan tuo sade voinut odottaa ainakin sen puoli tuntia, että Johnnykin olisi ehtinyt laahustamaan kotiinsa. Ei sinne tosin mennyt ihan puolta tuntia, mikäli rivakasti käveli, mutta kyllä Johnnyn käveleminen nyt tunnettiin. Hän näet laahusti eteenpäin ihan kirjaimellisesti, josta oli tosin saanut kuulla ihan useaan otteeseen. Niin toruvasti, kuin pilkallisestikin. Hänen äidistään pojan liikkuminen oli muutenkin todella harvinaista ja kun hän liikkui, oli se juuri tällaista laahustamista. Tämä oli jopa kerran sanonut, että ei se läski kehosta itsestään katoa. Ja kaikki voivat ihan hyvin arvata, miten Johnny sen oman päänsä sisällä kuuli. C'moon! Nainenhan oli haukkunut rokkaria epäsuorasti lihavaksi! Ja sitähän Johnny ei todellakaan sulattanut. Hän tiesi varsin hyvin, ettei ollut kropaltaan missään urheilijan mitoissa, mutta eihän sitä nyt tarvinnut läskiksi haukkua.
"Niinpä. Noh, kyllähän tosta olisi voinut äkkiä juosta, mikäli olisi vain tiennyt, että alkaa sataa", Johnny tokaisi virnistäen, vaikka tiesi, ettei juoksisi vaikka sataisikin kaatamalla. Hän ei juossut melkein koskaan: ei vapaa-ajalla ja vielä vähemmän koulussa liikuntatunneilla. Liikunnan opettajalla oli totisesti keinot vähissä pojan suhteen, sillä eihän rokkarilla melkein koskaan ollut liikuntavälineitä mukana tunneilla. Tai, mikäli hän edes ylipäätään jaksoi vaivautua menemään tunneille. Pahinta on kuitenkin se, kun Johnny sattui törmäämään liikunnan opettajaan jossakin käytävillä, niin on kyllä silloin hyvät keinot kalliit. Tämä natsi nyt ei halunnut päästää Johnnya liukenemaan niin helpolla, vaan vaatii oitis korvauksia. Kuten esimerkiksi jälki-istuntoja tai viisi kierrosta juoksien urheilukentän ympäri - jota Johnny ei ikinä tee.

Rokkari huokaisi ja käänsi sitten katseensa tyttöön. Tuon äänensävy vaikutti jokseenkin ujolta, joka sai Johnnyn mutristamaan hivenen huuliaan. Ehkä tuo oli sitten ujo ihminen, joka ei nyt sinänsä ollut ongelma. Se vain, ettei poika aina välillä ymmärtänyt näitä, mutta eipä ollut hänen ongelmansa.
"Niin kai sitten. En kyllä tajua, mitä hyvää sateessa on. Ei silloin voi tehdä yhtään mitään. Tai ainakaan mitään, mikä olisi musta kiinnostavaa ja mieleistä", Johnny kohautti jälleen olkiaan.

Jazzie ei pitänyt omasta ujoudestaan. Hän olisi halunnut olla samanlainen, tai ainakin yhtä rohkea, kuin koulun suosituimmat oppilaat. Hän tosin ei osaisi olla ilkeä muuten kuin vahingossa ja ollessaan syvästi loukattu. Hän ei kyllä todella loukkaantunut kovin helposti, eikä ainakaan osoittanut sitä koskaan muille. Sisimmässään hän kyllä hautoi asioita pitkään, mikä ehkä oli huonompi juttu kuin asioista puhuminen.
No, Jazzien ei kyllä tarvinnut pelätä sitä, että olisi joskus jotenkin suosittu. Ne ajat olivat ollutta ja mennyttä. Yasmin Collins oli tosiaan ollut joskus yksi koulunsa suosituimmista oppilaista, mutta se oli ennen lukiota, ennen sitä ikävää riitaa hänen ja erään ystävän välillä. Sekin riita oli ollut niin turha ja toinen oli levittänyt hänestä perättömiä juoruja pelkkää kateuttaan. No, ei luuserin elämä ollut ollenkaan sen kummempaa, jos piti siitä että oli muiden silmissä pyöreä nolla. Jazzie ei siitä pitänyt, eikä varmasti koskaan oppisi pitämäänkään.

"Voi kuule," Jazzie tokaisi unohtaen hetkeksi puhuvansa jollekin vieraalle. "Sadehan on elintärkeää, luonnolle ainakin. Jos ei luonto saa vettä, niin eivät kyllä ihmisetkään saa ruokaa. Eli on se siinä mielessä siis ihmisellekin hyödyllistä."
Jazzie vaikeni tajutessaan taas kenelle puhui, vaikka hänellä olikin vielä sanottavaa. Oli pinnistettävä, että sai rohkeutta jatkaa järkevästi.
"Sateella voi katsoa leffoja ja viettää aikaa sisällä. Et kai sinäkään nyt aina ulkona ole? Kannattaa jättää sisällä tehtävät asiat sadepäiville ja olla sitten ulkona kun on aurinkoista. Tosin en voi väittää että itse olisin niin fiksu että tekisin niin. Ja eikä se nyt kai aina onnistu vaikka mahdollistahan se on."
Okei. Nyt hän oli ehkä selittänyt asian liian sekavasti. Toivottavasti toinen kuitenkin tajusi idean, eikä alkaisi inttää yksinkertaisempaa sepustusta.

Johnnylla oli äärimmäisen tylsää juuri nyt ja hänen olisi tehnyt mieli tehdä jotakin. Mutta mitäpä hän olisi voinut tehdä täällä katoksen alla, muuta kuin odottaa sateen loppumista? Kun ei tuo vieressä istuva tyttökään vaikuttanut järin puheliaalta ihmiseltä, ehkä lähinnä ujolta. Harmi sinänsä, sillä nyt rokkarin täytyi itse huolehtia puhumisesta ja keksiä mahdolliset uudet aiheet mikäli tämä sade alkaisi kyllästyttää. No, ei siinä sinänsä mitään, sillä toisinaan poika rakasti oman äänensä kuulemista, mutta kuitenkin.
Johnny vei jo lähes loppuun palaneen tupakan huulilleen, veti siitä henkoset ja käänsi katseensa vaaleatukkaiseen tyttöön, naurahtaen hivenen. Tuo kertoi oman mielipiteensä siitä, mitä sade oikeastaan merkitsi luonnolle ja etenkin ihmisille. No, totta kai Johnny tuon tajusi, vaikka ei juuri vaivannut päätään ajattelemalla moisia.
”Niin kai sitten. Oletko sä joku kävelevä kirjasto vai puhutko sä aina muuten vain noin fiksuja”, Johnny kysäisi, sillä hän halusi tietää. Oliko toinen klikitetty kylmästi nörtteihin vai oliko tämä vain väärin ymmärretty tavis, joka sattui omistamaan ihan fiksuja mielipiteitä?

Johnny naurahti, veti viimeiset sauhut tupakastaan ja heitti sen maahan. Savuja ulos puhaltaen hän kääntyi jälleen tytön puoleen ja kohotti aavistuksen toista kulmaansa. Mitäpä tuokin hänestä oikein luuli? Että lukisi kiltisti läksyjä huoneessaan, kun ulkona satoi ihan kaatamalla? Se olisi ehkä viimeisin asia, mitä rokkari suostuisi tekemään sateella ja sen tiesivät ihan hyvin kaikki muutkin.
”En tietenkään ole ulkona koko ajan. Enkä mä muutenkaan ole mikään leffojen ylin ystävä, kun ne kaikki on ihan täyttä paskaa”, Johnny sanoi kohauttaen olkiaan ja työnsi sitten toisenkin kätensä hupparinsa taskuun. Suurin osa elokuvista, joita Johnny tiesi, oli täyttä kuraa ja mielellään poika jätti ne omaan arvoonsa. Samoin kaikki kirjat, joita kaikki yleensä lukivat sadeilmoilla.
”Mitäs itse sitten teet sateella? Istut nenä kiinni kirjassa, kuten kaikki muutkin?” Johnny kysyi ja kuulosti ehkä vähän liian sarkastiselta, kuin olisi ehkä pitänyt.

(( Töks töks… ))

Jazzie joutui hetken miettimään mitä vastaisi pojan sanoihin. Hän ei ollut ihan varma pitikö itseään kävelevänä kirjastona vai ei. Se kuitenkin oli normaalia, että hän puhui fiksuja ja hän tiesi hyvin paljon asioita. Hän kuului todellakin koulunsa fiksuimpiin oppilaisiin ja olikin monesti saanut sen takia auttaa yhtä jos toistakin oppilaista läksyissä. Monet tiesivät, että hän oli hyvä koulussa ja siksi hän oli joutunut tekemään paljonkin kermalaisten läksyjä.
"Jos tottapuhutaan, niin en mä nyt ihan aina puhu näin fiksuja," Jazzie vastasi totuudenmukaisesti. Kyllähän hän kavereidensa kanssa joskus juttei mitä sattui. Se kai oli sitten hyvä syy sanoa noin?
"Mutta kyllä mä mieluummin puhun asiaa kun lörpöttelen kaikkea turhaa," tyttö sitten tokaisi. Hänelle ei tosiaankaan ollut luontevaa jutella mitä sattui, oli paljon helpompaa puhua jostain järkevästä, kuten vaikka läksyistä.
Jazzie oli täysin eri mieltä pojan kanssa. Vai muka kaikki leffat olivat huonoja? Eihän asia todellakaan niin ollut! Nörttityttö ei kuitenkaan viitsinyt alkaa väittää vastaan, koska se olisi ollut ihan turhaa. Eikä hän edes uskaltanut sellaista tehdä.

"Teen läksyjä ja luen," Jazzie tokaisi suoraan. "Ja katson elokuvia ja olen koneella. Mun mielestä se on ihan mukavaa."
Tyttö vaikeni. Hän mietti olisiko sittenkin pitänyt sanoa jotain muuta. Mutta se olisi sitten ollut valetta, sillä juuri noinhan hän teki. Ja sitä paitsi, ei ollut väliä satoiko vai ei, sillä samoja asioita hän teki joka päivä, niin tylsältä kuin se muiden mielestä vaikuttikin. Hänen mielestään se oli juuri hänelle sopivaa ajanvietettä istua yksin kotona.
Tottakai hän kävi kavereidensa luona, mutta ei niin kovin usein. Hän jutteli näidenkin kanssa tietokoneen välityksellä. Sellainen sopi hänelle loistavasti! Hän osasi aina jutella helpommin silloin, kun ei tarvinnut olla kasvotusten kenenkään kanssa. Niin kuin nyt. Hän oli bussipysäkillä ihan vieraan pojan kanssa, mikä oli ehkä epänormaaleinta mitä hänelle oli aikoihin tapahtunut. Yleensä hän karttoi kaikkea tällaista, mutta nyt kun toisena vaihtoehtona oli ollut kastuminen, niin pakkohan hänen oli kerrankin repäistä ja tehdä kummallisuuksia.

Johnny katsoi hetken aikaa vieressään istuvaa blondia jokseenkin kummissaan, mutta ilme palautui nopeasti lähes normaaliksi. Ei hän yhtään epäillyt sitä, etteikö tyttö höpötellyt mielummin jotain fiksua, kuin täysin turhaa, mutta silti... Se oli jotenkin outoa. Kyllä hän näet tuon ikäiset tytöt tiesi ja nämähän eivät muuta tehneet, kuin juorunneet ja höpötelleet täysin turhanpäiväisiä asioita. Ainakin ne useimmat tytöt, jotka Johnny tiesi. Ja olihan hän sentään asunnut koko elämänsä siskonsa kanssa samassa taloudessa ja todellakin tiesi, mitä tämä tyttöjen välinen lähes turhanpäiväinen höpöttäminen oli. Oli joskus jopa pelottavaa, miten paljon tyttöjen suut loppujen lopuksi kävivät ja voi, niitä juttujen aiheita. Tämä vieressä istuva tapaus ei kuitenkaan vaikuttanut sellaiselta, joka juoruisi ihmisistä taukoamatta ja puhuisi pojista sen minkä kerkesi. No, jokainen tyylillään ja Johnnyhan yleisti tässä asiassa aivan valtavasti, mutta niinhän kaikki tekivät.
"No, kait se on ihan okei", poika nyökytteli hyväksyväksyvästi ja soi tytölle jopa pienehkön hymyn. "Sitä mä en vaan ymmärrä, että kun yleensä sun ikäiset ja näköiset tytöt ei muuta teekään kuin höpöttelee turhia kaiket päivät. Niin mikset sä sitten?" rokkari kysäisi huuliaan mutristaen ja katsoi tyttöä tummanruskeilla silmillään. Okei, se meni sitten tähän, että Johnny keksi puheenaiheita ihan mistä vain, ettei vain tylsistyisi kokonaan. No, olisihan se ihan kiinnostavaa tietääkin, mutta ei poika tiennyt mitä moisella tiedolla tekisi.

Tyttö kuitenkin kertoi, mitä yleensä teki sateella ja se sai Johnnyn kohottamaan hivenen kulmaansa. Noh, tuokaan ei ollut yllätys.
"Niin. Kaiketi se on ihan kehittävää. Mä en vaan itse ole kauheasti välittänyt tietokoneistakaan. Mitä ideaa niissä on? Joku tyhmä laatikko, jonka avulla pääsee surffaamaan vaikka joissain Kiinalaisilla sivuilla", Johnny tuhahti jokseenkin kyllästyneesti, sillä tuo kaikki oli totta. Poika itse ei todellakaan istunut kauhean paljoa koneella, sillä hänestä se alkoi olla puuduttavaa. Tyttö sai luultavasti rokkarista sellaisen kuvan, ettei hän tykännyt oikein mistään, mistä kaikki muut pitivät. Ei leffoista, kirjoista eikä nyt tietokoneistakaan.
Johnny vilkaisi nopeasti bussipysäkin ulkopuolelle ja huomasi muutaman auton ajavan heidän ohitseen. Tietenkin, tielle oli kerääntynyt ihan kiitettävästi lätäköitä, että totta kai heidän päälleen lensi vähäsen vettä.
"Helvetti.." Johnny kirosi ja tajusi veden kastelleen hänen housunsa lahkeet. "Ihan kuin ei tässä oltaisi jo tapreeksi märkiä", poika tuhahteli ja kirosi sen ohitse ajaneen kuskin alimpaan helvettiin.

Jazzie häkeltyi hetkeksi, kun huomasi yllätyksekseen pienen hymyn pojan kasvoille. Ei tuo tainnutkaan olla niin pelottava kuin hän oli kuvitellut! No, hän nyt ujosteli kaikkien uusien tuttavuuksien seurassa, ja epäili aina näiden ajattelevan itsestään jotain kamalaa ja alentavaa. Kuuluihan hän kuitenkin koulunsa pohjasakkaan, eikä siksi saanut kovin positiivista huomiota osakseen. Opettajat kyllä olivat asia erikseen, sillä tottahan nämä lahjakkaimmista oppilaistaan ajattelivat vaikka mitä hyvää.
"En mä tiedä," Yasmin tokaisi olkiaan kohauttaen. "Mun mielestä vaan on tärkeempiäkin asioita kun jotkut vaatteet ja miehet, niistähän tytöt yleensä puhuu."
Jazzie sai taas kerran huomata, että puhuminen kävi helpommaksi, mitä enemmän sitä harjoitti. Tosin hän ei ollut vielä lähelläkään puheliainta itseään, mutta sitä puolta hänestä tuskin kukaan näkisi sinä päivänä.

Jazzie ei tiennyt mitä sanoa. Oli suorastaan yllättävää, ettei poika piitannut tietokoneista. Nörttityttö ei olisi itse osannut edes kuvitella elävänsä ilman konettaan. Ei hän varmasti edes pärjäisi ilman sitä! Viikkokin ilman konetta oli jo kamalan pitkä aika.
"Koneellahan voi vaikka pelata jos on tylsää. Mutta tottahan se on, ettei kaikki tykkää sellaisesta puuhasta."
Jazzie tuijotteli sadetta. Se oli oikeastaan aika kaunista ja mukavan kuuloista. Parempi olisi ollut, jos liikennettä ei olisi ollut ollenkaan. Silloin sade olisi kuulostanut ihan erilaiselta.
Tyttö oli uskaltautumassa sanomaan jotain sateen äänestä, mutta sillä hetkellä ohi ajava auto roiskaisi vieressä olevan lätäkön vedet heidän päälleen. Sekin vielä! Nyt jalat sitten olivat kastuneet entistäkin pahemmin.
"Niinpä. Ihan kuin ei olisi voinut ajaa vähän tuosta sivummasta, sitten ehkä ei olisi käynyt näin," tyttö sanoi järkevään tapaansa.

Johnny mutristeli hetken huuliaan ja vilkaisi tyttöä. Suupielillä kuitenkin käväisi nopea hymy, kun vaaleatukkainen tyttö totesi melko selvästi, että hänen ikäisensä tytöt puhuivat paljolti vaatteista sekä miehistä.
"Niin kai sitten. En mä nyt itse noissa kummassakaan näe mitään huonoa, mutta toki mielipiteensä kullakin", Johnny kohautti olkiaan ja katsoi jälleen sadetta. Tottakai se oli pitemmän päälle ärsyttävää, mikäli lauma kikattelevia teinityttöjä kailotti kovaan ääneen, millaisen paidan näki kaupassa tai, että jonkun jalkapalloilijan perse oli todella hyvä. Raivostuttavaa, kertakaikkiaan. Ja mikäli tällaista joutui kuulemaan jokainen päivä, niin ei ihmekään, mikäli kyseiset puheenaiheet alkoivat tympiä. "Joo, mä ymmärrän sua todella hyvin", Johnny sitten tokaisi, kun oli miettinyt asiaa tarkemmin. Ja jos nyt ajatteli Johnnyn omia, yleisiä puheenaiheita, niin niihin todella harvoin kuuluivat miehet tai vaatteet. Oikeastaan, ei poika edes ollut varma siitä, mistä hän puhui eniten. Se riippui paljon seurasta, sillä kaikillahan oli tunnetusti erilaiset mielenkiinnon kohteet. Mutta jos Johnnyn pitäisi nimetä jokin aihepiiri, mistä puhui mieluiten, olisi se luultavasti musiikki - eikä se sinänsä ollut yllätys. Musiikkihan oli ehkä maailman tärkein asia pojan elämässä, eikä hän luultavasti pystyisi elämään ilman sitä. Eikä siis ollut ihmekkään, miksi Johnny oli klikitetty rokkareihin Astonissa. Se ei ilmeisesti sitten ollut ainoastaan ulkonäön puolesta, vaan myös musiikillisten mieltymysten johdosta. Ja soittihan Johnny kitaraakin, joten se vain varmisti hänen paikkansa rokkarien joukossa.

Tyttön äänensävystä Johnnylle selvisi heti, että tuo piti häntä outona, kun ei pitänyt tietokoneella istumisesta. Se oli vain jotenkin... Puuduttavaa. Ei siinä ollut ideaa istua montaa tuntia, sillä Johnny ei todellakaan keksinyt mitään tekemistä. No, toisinaan hän saattoi uppoutua muutamaksi tunniksi katselemaan joitain hienoja musiikki- ja livevideoita netistä, mutta siihen se jäikin. Loppujen lopuksi Johnny tykkäsi mieluimmin esimerkiksi nukkua tai heilua ympäri kaupunkia, kuin istua sisällä koneella. Ja rokkarin ottovanhemmat vielä kehtasivatkin väittää, että Johnny istui liikaa sisällä ja laiskotteli.
"Joo, tiedän. Mun velipuoli ei muuta teekään, kun pelaa tietokoneella. Niin, mikäli ei sitten ole jalisharkoissa tai hengaile sen hyypiökavereidensa kanssa", Johnny kohautti olkiaan, eikä edes jaksanut kiinnittää huomiota siihen, miten puhui velipuolestaan. Häntä ei todellakaan voisi vähempää kiinnostaa, missä tämä heilui ja että oliko tämä edes olemassa. Sen verran huonot heidän välinsä olivat ja velipuoli tunsi ihan varmasti samoin Johnnya kohtaan.
Tyttökään ei ilmeisesti tykännyt yhtään siitä, että ohitse ajanut auto oli roiskauttanut heidän päälle vettä - no, kuka olisi pitänyt. "Tai sitten yksinkertaisesti vain kulkenut jalan", poika haukotteli ja venytteli käsiään nautinnollisesti. Milloinhan tämä sadekin loppuisi, että hän pääsisi viimein kotiin takaisin nukkumaan?

Jazzie huokaisi. Hän teki sen niin hiljaa, ettei toinen voinut mitenkään sitä kuulla. Pojalla ei tosiaan tainnut olla mitään hajua siitä, millaisia puheita tytöillä oli. Ehkä pojan mielipide olisi vaihtunut, jos tämä olisi päässyt päiväksi kuuntelemaan jonkun tyttöporukan keskusteluita. Jazzie ei jaksanut sellaisia puheita, mutta joutui aivan liian usein pakotetuksi mukaan sellaiseen. Hän ei halunnut kertoa kenellekään omaa mielipidettään koulun urheilijapoikien ulkonäöstä, eikä hän halunnut haukkua eräitä nörttipoikia, jotka olivat oikeasti hyvin mukavia ja ystävällisiä. Näistä ei pidetty vain sen takia, että nämä vaikuttivat samanlaisilta hissukoilta kuin mitä hänkin oli.
Yasmin oli varma, että hänestäkin puhuttiin ainakin hiukan ikävämpiä juttuja koulun käytävillä kun hän asteli ohi. Kyllä kaikki tajusivat, että hän oli hiljainen hiirulainen, eikä hänellä ollut mitään mahdollisuuksia päästä parempiin piireihin. Joskus se harmitti tyttöä enemmän kuin mikään, mutta oli niitäkin päiviä, jolloin hän ei välittänyt asiasta ollenkaan. Jazzie käänsi katseensa hetken kuluttua taas poikaan, kun tämä sanoikin ymmärtävänsä hänen mielipiteensä. No, hyvä niin. Ei tarvinnut sitten ainakaan alkaa selitellä miksi hän ajatteli niin kuin ajatteli.

Tyttö käänsi katseensa maahan, jonka sadevesi oli kastellut inhottavasti. Samalla hän kuunteli mitä toinen puhui velipuolestaan. Oli ilmiselvää, ettei toinen ymmärtänyt niitä, jotka kuluttivat aikaansa tietokoneella enemmän kuin olisi ollut hyväksi. Tottakai Jazzie sen tiesi, että kaikki ajattelivat nörteistä vain jotain typerää ja ikävää. Hän ei halunnut itsestään ajateltavan niin, joten piti suunsa kiinni, vaikka olisikin halunnut sanoa jotain velipuolen puolustukseksi.
Auton ajettua ohi Jazzie huokaisi kuuluvammin. Häntä alkoi tympiä siinä istuminen. Hän olisi niin kovasti halunnut jo häipyä, muttei halunnut kastella itseään enää pahemmin. Sade ei vieläkään ollut loppumassa, eikä kukaan tuskin häntä tulisi hakemaan vaikka hän pyytäisikin. Pakko siis oli vain istua siinä hölmön näköisenä, kun ei keksinyt mitään sanottavaakaan.

//Nyt tuli kamalan takkuista tekstiä, eikä etenemisestä tietoakaan...//

(( Sori taas kesto. On ollu inspis vähän hukassa... ))

Johnnylla ei todellakaan ollut mitään hajua siitä, mitä tyttö ajatteli hänen mielipiteistään juuri nyt. Nimittäin poikkesivathan ne tosi paljon niistä yleisistä mielipiteistä, joita hänen ikäisensä antoi. Joillain vain ei ollut muuta elämää, kuin istua television ja tietokoneen ääressä. Rokkari itse ei vain halunnut tuhlata aikaansa moiseen, mutta ei toki ole moista elektroniikkaa jättänyt kokonaan käyttämättä. Esimerkiksi ahdistavina krapula-aamuina oli vain helppoa käpertyä sohvalle ja avata telkkari hyvin pienellä liikkeellä, uppoutuen sitten median maailmaan. Vaikka kaikki se telkkarista tuleva ohjelma oli pelkkää kuraa, niin kyllä sitä krapula-aamuina jaksoi katsoa. Olo oli silloin muutenkin erittäin hidas ja saamaton, että saattoi vain tuijottaa jotain samantekevää ohjelmaa. Tietokone taas... Sitä Johnny sanoisi käyttävän harvemmin, kuin televisiota. Ehkä joskus perjantai-iltaisin, kun ei ollut mahdollisuutta lähteä oikein mihinkään, niin sitä saattoi napsauttaa koneen päälle ja selailla nettisivuja. Niin, ellei se sitten ollut varattuna. Poika oli kyllä sitä mieltä, että tietokone ei oikein sopinut Dannyn urheilijaimagoon. Ryhtihän siinä meni ihan paskaksi ja muutenkin. Eivätkä sotapelit todellakaan tehneet hyvää tämän aivoille, sillä Johnny huomasi, että tämä alkoi käydä päivä päivältä yhä agresiivisemmaksi. Ties, vaikka kävisi joku päivä ihan oikeasti käsiksi ja pieksisi Johnnyn naaman paskaksi jollain vasaralla tai jotain. He kun eivät muutenkaan tulleet mitenkään järjettömän hyvin toimeen.

Johnny huokaisi ja vilkaisi vieressään istuvaa tyttöä. Tämä oli näemmä lopettanut puhumisen. Pojan huulet mutristuivat hivenen, mutta päätti sitten vain kohauttaa olkiaan. Nämä hiljaisemmat ja ujommat tapaukset olivat hyvin hankalia, sillä näitä oli hyvin vaikea ymmärtää. Ehkä se sitten joutui siitä, että toinen oli niin ääripää Johnnysta.
"Mikä sun nimi muuten on?" Johnny kysäisi, kun ei muistaakseen ollut kuullut sitä vielä. Tai sitten oli, mutta ei vain yksinkertaisesti kyennyt muistamaan mitään. Ehkäpä hänen pitäisi jättää se aineiden vetäminen vähemmälle, mikäli alkaisia moisia muistiongelmia ilmetä.

Ei kulunut ehkä kuin muutama minuutti, kunnes pysäkin ohi kaartoi taas auto, joka kyllä kieltämättä näytti pelottavan tutulta. Tai ei se auto nyt sinänsä, mutta ne ihmiset siellä auton sisällä. Johnny kurtisti kulmiaan ja vilkaisi nopeasti vieressään istuvaa tyttöä. Nopeasti se sama, hopeinen auto kuitenkin peruutti aivan bussipysäkin kohdalle ja ikkuna alkoi hiljalleen avautua.
"Ei helvettti..." Johnny huokaisi hiljaa itsekseen ja katsoi suoraan etupenkillä istuvaan, ruskeatukkaista poikaa suoraan silmiin. Ei helvetti. Oli juuri hänen tuuriaan, että törmäsi juuri tänään, kaikista viikon mahdollisista päivistä, siihen hemmetin kusipää urheilijaan, jonka auton tuulilasista hän oli heittänyt läpi ihan mukavan kokoisen kiven viime perjantaina. Ja ihan tahallisesti, tietenkin. Tyyppi oli vain ottanut rokkaria niin pahasti kalloon kerskuessaan isältään lahjaksi saamallaan, mustalla urheiluautollaan, joten hän oli sitten päättänyt tehdä siihen vielä yhden tuuletusikkunan lisää. Pitihän Johnnyn sen jälkeen juosta niin kovaa kuin jaloistaan pääsi, mutta kaiketi se oli sen arvoista. Koulussa hän oli tuota ilopilleriä pystynyt välttelemään, mutta ei ilmeisesti enää. Ja pitkinin sattua vielä tänää.
"Lowell, perkele!" pelkääjän paikalla istuva urheilijanuorukainen huudahti pahaenteisesti ja mulkoili rokkaria julmasti.
"Wood. Miten auto jakselee?" Johnny kysäisi, kuin ei olisi huomannutkaan toisen äänessä yhtään mitään epätavallista sävyä. Eikä oikeastaan huomannutkaan, sillä tuohan ärähteli aina kaikille Astonin arvoasteikossa alemmille ihmisille. Ja etenkin rokkareille sekä pahiksille, sillä näiden elämäntapa oli täysin urheilijoiden vastakohta.
"Oikeastaan, aika hyvin", Wood tokaisi pirteästi, mutta Johnny huomasi varsin hyvin, ettei se todellakaan ollut niin. Raukan isäpappa oli luultavasti ottanut auton kokonaan pojaltaan pois, sillä miksi tuo muutenkaan ajelisi jonkun kaverinsa autolla.
"Niin vissiin. Ihan huviksesiko sinä sitten istuskelet kaverisi kyydissä, vaikka sulla olisi tosi siisti auto kotonakin", Johnny naureskeli erittäin pilkallisesti ja se sai Woodin tummansiniset silmät kaventumaan entisestään. Tuo ei todellakaan ollut mikään sanallisesti lahjakas, vaan turvautui aina nyrkkeihin, mutta eipä tämä tuolta autosta ihan äkkiä Johnnyn kimppuun kävisi.
"Ootko sä kenties saanut naista? Ihmettelen syvästi, miten joku edes huolii sunlaises harakanpesän, joka ihan oikeasti näyttää joltain hemmetin homolta", Wood tokaisi sitten, kun oli äkännyt tämän Johnnyn vieressä istuvan tytön. "Edes tuon näköinen", tämä tokaisi ja katsoi arvelevasti tätä vaaletukkaista tyttöä. Johnny siristi hivenen silmiään, mutta ei edes vilkaissut vieressään istuvaa tyttöä.
"Jos sulla ei oikeesti ole mitään kunnollista asiaa, ni lähe menee", Johnny tokaisi jo vittuuntuneemmalla äänen sävyllä, mutta eipä auto mihinkään hävinnyt.
"Ihanko oikeesti sä tuollaisen kaa kuljet? Kylläpä sullakin sitten noi mieskriteerit pyörii pohjamudissa", Wood jatkoi ja tarkoitti sanansa tälle tytölle. Vittujen kevät...

(( Keksin tohon nyt jotain randomia, ettei mene ihan vain junnaamiseksi xDD ))

Jazzie nautti hiljaisuudesta, joka luultavasti hänen ansiostaan oli langennut bussipysäkille. Hänen mielestään oli vain parempi, kun ei tarvinnut koko aikaa miettiä mitä sanoisi. Hän ei halunnut sanoa mitään typerää tai jotain täysin kummallista. Helpompaa oli kun sai vain ajatella asioita omassa rauhassa.
Tytön ajatukset karkasivat kouluasioihin. Hänellä olisi seuraavalla viikolla koe, johon pitäisi lukea huolella. Kemia kyllä oli hänen suosikkiaineensa, joten hän varmasti saisi siitä taas huipputuloksen. Hän osasi asiat jo, mutta tottakai hän kertaisi niitä vielä koetta edeltävällä välitunnilla yhdessä kavereidensa kanssa.
Jazzie havahtui ajatuksistaan kuullessaan taas pojan puhuvan. Tuohan halusi tietää hänen nimensä! No, kai sen voisi kertoa, ettei vaikuttaisi liian törpöltä.
"Mua voi sanoo ihan vaan Jazzieksi," nörtti sanoi ja jätti fiksuna oikean etunimensä kertomatta. Miksipä hän sen nyt edes olisi kertonut, kun ei sitä nimeä kukaan muukaan juuri koskaan käyttänyt.
"Entä sun nimi?" tyttö uskaltautui kysymään, nyt kun hänen uteliaisuutensa kyseistä asiaa kohden oli herännyt.

Jonkin ajan kuluttua Jazzie huomasi hiukan pelkäävänsä. Joku, ilmeisesti pojan tuttu, pysähtyi autonsa kanssa katoksen eteen. Tai no, vaikutti siltä, että kuljettajan kyydissä oleva tyyppi oli jotenkin ollut tytön vieressä istuvan pojan kanssa tekemisissä. Eikä tilanne vaikuttanut nyt ollenkaan mukavalta. Jazzieta alkoi nyt todenteolla kaduttaa, ettei vain ollut jatkanut sateessa juoksemista ja mennyt suorinta tietä kotiin.
Jazzie yritti parhaansa mukaan olla välittämättä autosta huutelijan sanoista, mutta silti, hän loukkaantui syvästi kuullessaan sanat edes tuon näköinen. Kuka tahansa tyttö olisi loukkaantunut tuollaisesta ja moni olisi sanonut jo jotain, mutta ujo ja hiljainen Yasmin ei sellaista osannut tehdä. Hän vain punastui ja käänsi apua anovan katseensa vierellä istuvaan poikaan.
"Ihan sattumalta vaan törmättiin..." Jazzie sai mumistua ja uskalsi hetkeksi nostaa katseensa ääliömäiseen tyyppiin, jonka toivoi häipyvän paikalta mahdollisimman äkkiä.

Johnny puri vimmatusti huultaan ja yritti pitää itseään tässä tilanteessa mahdollisimman tyynenä. Eihän se ollut kuin joku rikas, amerikkalaista jalkapalloa pelaava pentu, joka yritti uhitella hänelle. Ei pojalla ollut mitään syytä menettää malttiaan ja alkaa riehua jonkun tämänlaisen surkimuksen takia. Eniten rokkaria kuitenkin tässä harmitti se, ettei hän ollut yksin. Tämä Jazzieksi esiintynyt tyttö oli tässä asiassa ulkopuolinen, eikä tuskin edes tiennytkään, kuka tässä autossa edes istui. Ja ehkä se oli ihan hyvä vain, ettei tiennyt. Ei tyttö todellakaan paljoa menettänyt, jos ei tiennyt.
Johnny mulkoili autossa istuvaa poikaa erittäin ilkeästi, kun tämä yritti parhaansa mukaan sotkea Jazzieta tähän asiaan mukaan. Vaikka tuskin tyttö edes tiesi, kuka Johnny oli. Ehkä juuri ja juuri ulkonäöltä, tuskin edes sitäkään. Ei hän kuitenkaan niin näkyvä persoona ollut, että ihan kaikki hänet tietäisi. Joskus poika tosin saattoi haistatella ihan kovaan ääneen jollekin urheilijalle ja saattoi sitten kiinnittä ihmisten huomiot itseensä, mutta ei muuten. Ei Johnny näkymätöntä yrittänyt esittää, mutta häntä ei vain kiinnostanut ihmiset hänen ympärillään juurikaan. Hän sai äänensä kuuluviin, jos tahtoi, mutta muuten hän pysytteli vain omassa seurassaan. Voisi Johnnya jopa kutsua jonkinmoiseksi erakoksi - ainakin koulumaailmassa. Ja ehkä muutenkin. Ei hän vapaa-ajallakaan ihmisten kanssa viettänyt paljoa aikaa, vaan oli ehkä pikemminkin yksikseen. Tietty toisinaan, hänkin halusi joitain ryyppykavereita tai muuta seuraa hivenen päissään, niin sitten, mutta ei todellakaan muuten.

Woodin kysymykset Jazzielle ärsyttivät Johnnya ihan kunnolla, eikä se johtunut vain siitä, ettei tyttö liittynyt tähän asiaan millään tavalla, vaan siitä, että Wood ilmeisesti uskoi Johnnylla ja Jazziella olevan jotain juttua. Tai, sitten tuo vain vittuili, jossa tämä kyllä onnistui todella hyvin!
Tyttö mutisi jotain vastaukseksi ja se sai Woodin suusta purkautumaan huvittuneen naurahduksen. "Ihanko totta? Ei sun kuule tarvii meille valehdella", tämä tokaisi ja katsoi Johnnya häijysti. "Vaikka... Kyllä mäkin tuollaista tapausta häpeisin, kuin Lowell on. Kuka nainen muka haluaa itseään tuhat kertaa naisellisemman miehen?" tämä naureskeli ja vieressä istuva kaveri hörähteli äänekkäästi. Ilmeisesti takapenkilläkin oli muutamia poikia, joita Johnny ei pimennettyjen ikkunoiden takia pystynyt näkemään. Ihan sama se hänelle oli. Kunhan vain tajuaisivat lähteä ajoissa paikalta ennen, kun hän ihan oikeasti alkaisi riehumaan.
"Niin kai sitten. Kun sun maailmassa kaikki naiset tykkäävät muka sunlaisistasi atleeteista, joiden elämä pyörii vain ja ainoastaan urheilun sekä hienojen autojen ympärillä?" Johnny tokaisi myrkyllisesti ja kohotti aavistuksen toista kulmaansa.
"No niin. Meillä on sentään jotain annettavaa niille", Wood tokaisi ylpeästi. Voi, että tuo sitten osasi olla ärsyttävä. Johnnyn olisi ihan oikeasti tehnyt mieli syöksyä tuonne autolle ja vetää toista niin pahasti pataan, ettei edes tämän oma äiti tätä tunnistaisi.
"Joo. Ehkä lakanoiden välissä, ku ei teillä siellä silmien välissä ole oikein mitään", Johnny sanoi takaisin ja sylkäisi sitten maahan. "Eipä sustakaan muuhunkaan ole. Ja sitten kun tytöt kyllästyy teihin idiootteihin, niin ne vaihtaa paljon parempaan. Joten ehkä sunkin olisi parempi nyt mennä kotiin vetelemään käteen ja katsella vaikkapa sitä sun ihanaa, mustaa autoasi", hän jatkoi ja saattoi jopa nähdä, miten raivo Woodin sisällä kasvoi. Ei tuo hänelle pärjäisi sanallisessa kamppailussa, mutta se fyysinen oli ehkä vähän eriasia. Siinä Johnny saattaisi ihan tosissaan saada selkäänsä, mutta hänen piti katsoa, ettei niin tapahtuisi.