Rain drops running through my veins

// rige ja rob.

Ulkona satoi kaatamalla vettä, kerrankin. San Diegossa tuntui satavan kovin harvoin, mutta nyt satoi – koko taivaan täydeltä, ja varmasti kokonaisen vuoden edestä.
Merensiniset silmät tuijottelivat poissaolevasti ikkunan takana lainehtivia vesivanoja, sateenvarjojen alla kipittäviä ihmisiä, asfalttia vasten rummuttavia vesipisaroita.

Käsi kohotti höyryävän cappuccinokupin huulille ja juomaa siemaistiin. Lämmitti mukavasti, muuten oli kovin viileää.
Jojo istuskeli suuren pilvenpiirtäjän alimmassa kerroksessa sijaitsevassa pienessä kahvilassa, jossa ei ihmisiä ollut nimeksikään. Yksi kannettavan tietokoneensa puoleen syventynyt varsin liikemiesmäiseltä näyttävä liikemies, ei ketään muita. Välillä ovi kävi, joku nuori kävi hakemassa kahvin mukaansa. Kukaan ei jäänyt.

Kaikki olivat kiireisiä.

Entä kuinka Jojo olikaan ajautunut tähän kahvilaan miettimään syvällisiä? Kyllä, menneisyyden puimisen saattoi lukea syvälliseksi ajatteluksi, ja tyttö kun ei sitä turhan usein harrastanut. Syvällistä ajattelua kylläkin, menneisyyden puintia... Ei niinkään.
Joskus hänen vain oli pakko kelata tapahtumia mielessään, vaikka se yleensä vain päättyi kurkkua ja rintaa puristavaan tunteeseen ja siihen, että hän olisi mieluusti juossut sillalle ja hypännyt alas.

Miksi hän ylipäätään enää eli?
Miksei hän ollut jo hypännyt?

Hyviä kysymyksiä, joihin hän ei tiennyt itsekään vastausta. Miksi hän enää eli, kun hänen koko elämänsä oli kuollut jo aikoja sitten? Koko elämän rakkaus. Hänellä ei ollut enää ketään.
Liiankin tutuksi käynyt tunne alkoi puristaa koko ruumista kasaan ja teki hengittämisen vaikeaksi.

Helvetin helvetti.

Kiireisten ihmisten joukossa juoksi eräs, joka ei oikeastaan ollut kiireinen. Muiden omistaessa sateenvarjo kastumisen estoksi tällä nuorukaisella ei sitä ollut, joten hän oli vetänyt takkinsa päänsä päälle ja riuhtoi tietään läpi suuren ihmismassan. Kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, kun poika vahingossa töytäisi vastaantulevia ihmisiä, kaikki olivat niin kiireisiä ja stressaantuneita.
Tämä ei ollut kovin mukava paikka asua.

Robert Hamilton näki edessään kahvilan, joka suorastaan hehkui lämpöä ja turvaa sateelta. Sen enempää miettimättä poika löysikin itsensä jo sisältä ja ravisteli vesipisaroita mustasta nahkatakistaan. Hänen hiuksensa olivat jo ehtineet kastua ja poika joutui niitäkin ravistelemaan, jotta hiukset kuivaisivat edes vähän. Kasvot olivat myös vesipisaroiden täyttämänä ja nuorukainen hieraisikin kämmenellään ylimääräiset vedet pois kasvoiltaan. Että hän inhosi sadetta, jos siitä tuli näin märäksi. Texasissa asuessaan sataminen oli niin harvinaista, että aina, kun alkoi sataa, ihmiset juoksivat ulos ja riemuitsivat. Rob ei koskaan ollut pitänyt sateesta ja oli vain tuijottanut ikkunasta ulos.

Joku esitti kysymyksen nuorelle herralle, joka havahtui ajatuksistaan. Kahvilan tarjoilija ojensi pojalle pyyhettä, jonka Robert otti kohteliaasti hymyillen vastaan. Hän sai kuivattua hiuksiaan paremmin sekä kasvojaan. Kuivauksen tehtyään hän ojensi pyyhkeen takaisin sen antaneelle tarjoilijalle ja päätti tilata yhden kupin kahvia. Ehkä se lämmittäisi oloa edes jotenkin.
Sitten poika jo tunsikin taskunsa tärisevän ja nuorukainen kaivoi housujen taskuistaan esille kännykkänsä. Tuntematon numero.
"Robert", vastattiin epävarmasti kännykkään, mutta nopeasti ilme muuttui huojentuneemmaksi.
"Äh, Jelena! Miks sä soitat tuntemattomalla?" Rob ähkäisi kännykkäänsä, mutta äänensävy oli pehmeä ja lempeä. Tarjoilija ojensi pojalle tiskin takaa kahvin, jonka poika oli ehtinyt maksaa ennen kännykän soimista. Rob hymyili tarjoijalle kiitollisesti, otti kupin käteensä ja antoi katseensa etsiä vapaata pöytää. Robert ei voinut kunnolla kiinnittää huomiota kahvilassa oleviin pariin ihmiseen, sillä hänen keskittymisensä oli kokonaan puhumassa Jelenan kanssa. Jelena puhua pälätti siitä, miten oli tänään piirtänyt hienon prinsessalinnan ja miten tänään hän oli leikkinyt uuden lapsen kanssa. Rob hymähteli kännykkäänsä astellen hitaasti pöytien luokse.

Ovi kilahti, joku astui taas sisään. Katse ei enää edes vaivautunut kohoamaan ikkunalasista, ei kukaan ehtinyt pysähtyä kauemmaksi aikaa. Otti vain kahvinsa ja painui takaisin ulkona sateen alla vellovaan ihmismassaan. Ovi ei kuitenkaan kilahtanut odotettua toista kertaa.

Matala ääni, erikoinen aksentti ja lausuttu nimi kuitenkin herättivät Jojon ajatuksistaan, ja pää kääntyi hitaasti sisään tulleen nuorukaisen puoleen. Kovin monen nimi ei San Diegossa ollut Jelena. Ja ennen kaikkea kukaan ei omistanut teksasilaista aksenttia ja puhunut Jelenalle puhelimessa.
Paitsi Robert Hamilton.

Jojo jäi tuijottamaan kastunutta nuorukaista epävarmana siitä, pitäisikö hänen moikata ja viitata toista tulemaan samaan pöytään. Ajatus ei tuntunut kovin lämmittämältä, mutta toisaalta… No, hän ei edes muistanut milloin viimeksi olisi ollut juttusilla pojan kanssa. Ja olisi ihan mukava kuulla miten Hamiltoneilla nykyään meni..
Nurkkapöydän tyttö kävi hetken sisäistä kamppailua siitä mitä tekisi, mutta kohotti sitten hitaasti kätensä ja viittoili toista tulemaan pöytäänsä. Ja toivoi toisen huomaavan, sillä oletetusti poika oli syventynyt puhumaan siskonsa kanssa.

"Jelena, mä tuun kotiin heti, kun toi sade lakkaa. Ehkä sä pärjäät sen aikaa ilman mua, pärjääthän? Sä oot jo iso tyttö. Noni, hyvä juttu. Nähään kohta", Rob lopetti puhelun ja huokaisi. Jelena oli melkein purskahtanut itkuun, kun Robert ei ollutkaan saapunut kotiin heti koulun jälkeen. Jelena oli hyvin riippuvainen veljestään, kuten Robert myös rakkaasta pikkusiskostaan, josta halusi huolehtia tarkoin ja suojella maailman kauheuksilta. Hän ei antaisi pikkusiskolleen käyvän mitään pahaa, ei kuten isosiskolleen oli käynyt.

Jokin liike kiinnitti tämän nuoren herran huomion ja tummansiniset silmät siirtyivät katsomaan nurkkapöytään, jossa nuori nainen viittoi Robertia luokseen. Rob vilkaisi ensiksi taakseen, jos vaikka tuo nuori nainen olisikin viitonnut luokseen jotakuta muuta. Mutta todettuaan, että tyttö viittoi hänelle, päätti Robert ottaa suunnan tuon vaaleverikön luokse, joka jotenkin hämärästi näytti tutulta.

Kun Rob pääsi tytön pöydän lähelle, kurtistuivat hänen kulmansa ja silmiin syntyi epävarma katse.
"... Joanna?" nuorukainen varmisti ja tarkkaili tyttöä silmillään tarkasti. Toisen ulkoinen olemus ainakin näytti tutulta, mutta olihan siitä jo monia vuosia, kun Robert oli toisen nähnyt. Tai no, nähnyt ja nähnyt. Joannahan oli hänen siskonsa tuttuja enemmän kuin Joanna oli hänen tuttujaan. Christina auttoi Joannaa selviämään elämän esteistä ja näin, mutta heti Christinan kuoltua kaikki muuttui. Eikä Robertkaan ollut sen kummemmin Joannaa tai keitään muita Christinan tuttuja tavannut.

Jojo ei yhtään ihmetellyt, vaikkei toinen häntä tunnistanutkaan. Ja kääntyi katselemaan taakseen, luultavasti ei uskonut hänen viittoilevan juuri tuolle.
Lyhyt huokaus karkasi nuoren naisen huulilta, helpotuksesta vai jostakin muusta, ota siitä nyt selvää, mutta ainakin nuorukainen lähti tulemaan kohti.

Lusikkaa pyöriteltiin cappuccinokupissa, josta nousi vielä höyryä. Katse kohotettiin kupissa kieppuvasta nesteestä vasta sitten, kun sanat kuuluivat tytön korviin.
Merensiniset silmät nousivat katsomaan kohtaamaan tummahiuksisen silmät, täsmälleen samanlaiset kuin Christinalla. Hetkeksi muiden ajatuksien takia kaikonnut ahdistava tunne palasi yhtenä mylläkkänä takaisin.

Helvetin helvetti.

"Robert", todettiin sitten hiljaisella äänellä tytön viitatessa toista pienellä käsiliikkeellä istumaan. Hän ei ollut enää ollenkaan varma tämän ajatuksen järjenperäisyydestä, siitä, että oli halunnut jutella toiselle. Olisi vain pitänyt tuijottaa ulos ja olla huomaamatta, ei jätkä häntä olisi tunnistanut.
"Tuota... " aloitettiin epävarmalla äänellä Jojon katsoessa sitten taas Robia, "miten teillä menee... nykyään?"

Kyllä, toinen oli Joanna. Robert oli asiasta nyt täysin varma. Ainakin sen jälkeen, kun tyttö lausui hänen nimensä. Jep, samanlainen ääni kuin ennenkin.
Robert veti tuolin pöydän alta ja istuutui siihen laskien samalla kahvinsa pöydälle. Hän nosti kätensä pöydälle ja risti ne, kun katse harhaili hetken aikaa pöydän pinnassa nousten sitten varovaisesti Joannaan, joka ehti ensiksi kysyä kuulumisia. Miten oikeasti onnistuikin, että kaikista maailman ihmisistä juuri he kaksi tapaisivat? Rob kun yritti välttää kaikkea kontaktia, jotka voisivat muistuttaa häntä menneisyydestä. Joanna toi mieleen kaikki ne ajat, jolloin Christina oli vielä elossa.

"Ihan... Hyvin.." nuorukainen vastasi vaikeasti ja laski katseensa takaisin pöydän pintaan. Jotenkin Joannaan katsominen sai aikaan epämukavia tuntemuksia.
"Mitä sä.. Tota.. Täällä teet?" Robert töksäytti sitten pehmeällä äänellään ja vilkaisi nopeasti Joannaa silmiin. Mutta ei kyennyt pitämään katsetta toisessa sen kauempaa.
Poika otti kahvinsa toiseen käteen ja hörppäsi sitä hieman toivoen, että hänen ajatuksensa palaisivat maan pinnalle.

Toinen kuulosti samanlaiselta kuin ennenkin. Ulkonäöltään toki miehistynyt, mutta kuitenkin sama Rob kuin ennenkin. Mutta toisen silmiin katsominen... Se sattui. Silmät keskittyivät tuijottamaan kupissa olevaa ruskeaa nestettä, joka välillä pyöri kun hän sekoitti kahvia lusikallaan.
"... Pidän sadetta ja... vain olen", vastattiin hiljaisella äänellä, se tuntui jumittuneen samalla volyymille eikä sitä saanut paremmin kuuluviin, vaikka hän kuinka yritti.

Kahvikuppi kohotettiin huulille, ei tarvitsisi hetkeen sanoa mitään. Mutta kun kuppi laskettiin takaisin pöydälle, piti taas yrittää sanoa jotain. Hiljaisuus tuntuisi typerältä ja raskaalta, minkä takia hän oli toisen kutsunut pöytäänsä jos ei kerran aikonut puhua mitään?
Puhuminen vain tuntui kovin vaikealta.

"... Miten Jelenalla menee?" kysyttiin hetken hiljaisuuden jälkeen, katseen käydessä nopeasti Robertissa, jääden sitten tuijottamaan ikkunasta ulos.

Rob yritti hymyillä hieman, mutta se oli aika vaikeaa. Ei Joanna sillä tavalla ollut mitään vikaa, mutta sitten taas sillä tavalla oli. Niin, toinen toi mieleen vain enemmän muistoja Christinasta ja siitä, miten hyvä ihminen hänen isosiskonsa oli ollut, kun oli auttanut Joannaa selviämään yli vaikeuksista.
Nuorukainen naurahti hiljaa ja hieraisi poskeaan.
"Siis mä.. Mä tarkotin sitä, että mitä sä teet täällä. Siis täällä, San Diegossa.." Robert korjaili hieman sanojaan.
Robert ei edes tiennyt toisen olevan samassa koulussa kuin hän oli. Poika ei ollut ehtinyt tutustua kouluun oikeastaan yhtään, ehtinyt vain tarkastaa paikat ja näin.

Joanna ei ollut kuullut Robertista luultavasti yhtään mitään Christinan kuoltua. Hyvä niin, sillä Rob ei olisi toivonut jonkun täältä uudesta kaupungista tietävän hänen synkistä vuosistaan isosiskonsa kuoltua. Joanna ei varmaan edes tiennyt Robertin vankilareissustakaan, eikä halunnut edes kertoi toiselle siitä. Joanna oli itsekin kokenut melko kovia, ainakin mitä Christina oli kertonut joskus vahingossa.

"Jelena voi ihan hyvin... Ei se oikein tajua vieläkään mistään mitään.." Robert yritti kierrellä sanomasta vääriä sanoja ja oletti Joannan ymmärtävän, että puhui nyt Christinan kuoleman jälkeisestä elämästä.
"Se on kyllä aika hyvin jo sopeutunu tänne, toisin kuin mä. Mä taidan olla eksynyt", poika puhui matalla ja rauhallisella äänellä ja vilkaisi nopeasti Joannaan.
"Ootko sä.. Siis, ootko sä jo ihan.. Ihan okei?" Robert kysyi äärimmäisen varovaisesti ja hänen silmissään pilkahti selvä huoli siitä, miten Joanna oli pärjännyt.

Jojo tuijotti edelleen ikkunasta kuullessaan toisen sanat. Jaa hän vai, San Diegossa?
"... Vanhemmat raahasivat tänne, kun en osannu käyttäytyä", vastattiin sitten vaimeasti tytön kipatessa loputkin kahvit kurkkuunsa.
"Siitä puheen ollen... Missä vaiheessa te ootte tänne tupsahtaneet?"

Kun toinen puhui, ääni oli matala ja rauhallinen. Kovin turvallisen kuuloinen, joka kuitenkin kertoi asioita, oli yhdistävä tekijä niihin aikoihin, joita hän ei enää todellakaan halunnut muistaa.
Silmät kostuivat sitä mukaa mitä enemmän Rob puhui, yksinäinen kyynel valui poskelle, vaaleiden hiusten valahtaessa kasvojen eteen Jojon tuijottaessa kiinteästi pöydän pintaa.
Ei ollut kovin kohteliasta ruveta pillittämään kun pitkästä aikaa tapaa jonkun, mutta ei hän voinut hillitä itseään.

Helvetin helvetti.

Sormi piirteli epämääräisiä kuvioita kahvilan pöydänpintaan, Jojon miettiessä hetken sanojaan.
"... Joo.. Kyllä mä oon... Ihan okei", vastattiin sitten tytön yrittäessä parhaansa mukaan peitellä äänensäröilyä, tuloskin oli ihan okei, ainakaan hän ei änkyttänyt, minkä jo sinänsä pystyi laskemaan plussaksi.

Robert päätyi vain kohottamaan hivenen kulmiaan, kun kuuli Joannan syyyn oloonsa San Diegossa. Hän vilkuili tyttöä huomaamattomasti aina vähän väliä kuin peläten, että toinen musertuisi tai jotain.
"Tässä viikko sitten muutettiin", poika tyytyi vastaamaan lyhyesti ja huokaisi hiljaa.

Nuorukainen huomasi Joannan kyyneleen ja sai pojan pasmat sekaisin. Robert mietti hetken aikaa, mitä hänen pitäisi oikein tehdä, mikä olisi oikein tässä tilanteessa? Hän halusi auttaa, hän halusi auttaa Joannaa.
Robert nousi ylös tuoliltaan ja siirsi sen vaaleaverikön viereen. Robertin käsi oli laskeutua tytön olalle, mutta hän epäili hetken aikaa, olisiko se sittenkin oikea ratkaisu. Kuitenkin hän lopulta laski kätensä hellästi tytön olalle ja sipaisi toisella kädellään kyyneleen tuon heiveröisen tytön poskelta, joka näytti niin särkyvältä.

"Hei... Ihan rauhassa vain.." nuorukainen hyssytteli texasilaisaksentillaan, toinen käsi yhä leväten tytön olalla ja toisen käden silitellessä rauhoittavasti tytön vaaleita hiuksia.
"Ei taida olla mennyt meillä kummallakaan kovin hyvin.." poika puhui hiljaa toivoen, että hänen sanansa voisivat edes jotenkin auttaa Joannaa.

Toiselle suotiin lyhyt nyökkäys vastaukseksi, viikko ei ollut kovin pitkä aika…
"Käytkö sä Astonia?" kysyttiin sitten ikään kuin vain varmuudeksi, täälläpäin kun oli vähän niin kuin itsestään selvyys, että jokainen 16–18-vuotias nuori kävi Aston High Schoolia. Tai siltä ainakin tuntui, jokainen johon törmäsi tuntui olevan kyseisestä koulusta.

Korvat rekisteröivät toisen siirtävän tuoliaan, lämmin käsi laskeutui olalle ja toinen sipaisi poskea. Kädet nousivat kasvojen eteen ja tyttö nojautui niitä vasten, yrittäen saada ajatuksensa takaisin järjestykseen. Kehnoin tuloksin…
"Anteeksi… Ei mun pitäis itkeä.... Tai ei mulla oo oikeutta.. Mutta kun sä vaan muistutat Christystä... ja... " ääni murtui viimeisten sanojen kohdalla ja tyttö nipisti huulensa yhteen, puristaen silmänsä kiinni. Mitä helvettiä hän oli ajatellut?

Hetken ajan Jojo vain keskittyi hengittämään syvään, ennen kuin kohotti päätään sen verran, että vilkaisi Robia. Tyttö oikein tunsi, kuinka ripsiväri valui osittain pitkin poskea, tämänkin vielä...
"Niin... Ei taida mennä."

Robert yritti hetken aikaa muistella, mikä hänen nykyisen oppilaitoksen nimi oli, mutta päätyi vain tyytymään siihen vaihtoehtoon, että koska Aston kuulosti tutulta, se olisi luultavasti hänen nykyinen opiskelupaikka.
"Joo, luultavasti", nuorukainen vastasi tarkoituksella noin, jotta Joanna voisi edes vähän piristyä. Mikä tosin vaikutti näin jälkikäteen hitusen mahdottomalta, mutta ei poika kestänyt nähdä ketään murtuneena. Varsinkaan naispuolisia henkilöitä.

Nuorukainen jatkoi yhä tytön hiusten silittämistä pysytellen kuitenkin hyvän matkan päästä toisesta, jotta Joanna ei ahdistuisi sen enempää. Tai että Robert ei ahdistuisi sen enempää.
"Hei.. Kuka tahansa saa itkeä silloin, kun tuntuu siltä...", Robert yritti käyttää rauhallista ja pehmeää ääntäänsä edukseen, sillä ainakin Jelenaan se vaikutti rauhoittavasti ja toivottavasti niin myös Joannaan.
"Sä tunsit Christyn, sulla on oikeus itkeä.." nuorukainen lisäsi vielä edelliseen lauseeseensa.

Robert pyyhkäisi tytön poskelta valuvat ripsivärit ja katseli toista tyynin silmin.
"No, mutta aina me voidaan vaikuttaa siihen, miten meillä tulee menemään", tummahiuksinen nuorukainen yritti kannustaa ja veti kätensä omaan syliinsä.
"Tota... Haluuks jotain uutta juomista? Mä voin tilaa", Rob tarjoutui.

Tyttö veti syvään henkeä ja pudisteli kevyesti päätään. Toisella oli niin rauhoittava ääni, että se kuulosti melkein samalta, kuin hän olisi ollut sopivassa humalassa ja kuunnellut jonkun sönköttämistä. Niin kävi joskus.
Jojo piti ajatuksensa kaukana Christystä ja tunsi pikku hiljaa rauhoittuvansa, tai ainakin kykenevänsä hillitsemään itsensä. Luultavasti, eihän sitä koskaan voinut tietää, milloin hän musertuisi seuraavan kerran, mutta häntä alkoi pikku hiljaa hävettää. Hän ei ollut nähnyt toista ties kuinka pitkään aikaan ja vollotti heti kahden minuutin näkemisen jälkeen... Ei hyvä, eikä kiva.

"Niin, onneksi."
Sanat olivat hiljaiset, varmasti sen kuuloiset, kuin särkyisivät minä hetkenä hyvänsä, mutta ainakin kyyneleiden tulo kuihtui kokonaan ja kasvoille onnistuttiin nostamaan heikko hymy.
"No tuota... Toinen kuppi cappuccinoa voisi maistua..." todettiin sitten tytön luodessa nopean vilkaisun pöydällä lojuvaan tyhjään kuppiin.

Robert helpottui itsekin huomattavasti, kun näki Joannan huulille kohoavan pienen hymyn. Onneksi tyttö näytti keräilevän voimiaan, sillä jos tätä olisi jatkunut vielä hetkenkin kauemmin, ei Rob olisi tiennyt, miten itse olisi reagoinut koko tilanteeseen. Hän ei ollut itkenyt siskonsa perään kuin vain sinä päivänä, kun kuuli hänen kuolleen. Sen päivän jälkeen nuori herra oli sulkenut omat tunteensa jokaiselta, myös itseltään. Eli ne kaikki tunteet Christinan kuoleman jälkeen olivat yhä hänen sisällään, joiden olisi joskus päästävä ulos.
Mutta ei tänään.

"Cappuccino siis, okei", tummahiuksinen poika varmisti, soi tytölle oman pienen hymynsä ja nousi ylös tuoliltaan. Hän kävi tiskillä tilaamassa cappuccinon, jonka saikin melko nopeasti mukaansa. Se käsissään hän palasi Joannan pöytään ja laski sen tytön eteen.
"Tuossa", poika kuiskasi ja istahti takaisin tuolilleen vetäen sitä hieman kauemmas vaaleaveriköstä. Niin, antaakseen toiselle tilaa ja myös itselleen.

"Jännä juttu, että en oo nähny sua Astonissa, vaikka oon ollu siel jo pari päivää", nuorukainen yritti vaihtaa aihetta johonkin sellaiseen asiaan, mikä ei liittyisi mitenkään menneisyyteen.

Merensiniset silmät seurasivat Robin hahmoa kassalle ja sieltä takaisin pöytään. Ja Jojon helpotukseksi nuorukainen myös siirtyi vähän kauemmas, jos toinen olisi jäänyt aivan viereen, hän olisi takuu varmasti saanut uuden kohtauksen.
"Kiitti", vastattiin hiljaa huulille kääntyessä pieni hymy, tytön sitten hörpätessä lämmintä juomaa suuhunsa. Veri tuntui alkavan kiertää uudemman kerran ja olo ei tuntunut ainakaan niin tunkkaiselta enää. Silti silmät eivät uskaltaneet nousta katsomaan vastapäätä istuvaa nuorukaista, vaan keskittyivät tuijottamaan cappuccinoa.

"Niin no... Aston on iso koulu...." mutistiin vastaukseksi hieman välttelevään sävyyn. No totta helvetissä Rob ei ollut nähnyt häntä, kun hän ei edes ollut ollut koko koulussa. Kotona ollut ja juonut, tai vain nukkunut. Lojunut joka tapauksessa kotona, vaivautumatta ottamaan yhtä ainutta askelta koko koulun suuntaan. Varmaan sinnekin pitäisi kohta suunnata, tai vanhemmat pimahtaisivat.

Robert vain nyökkäsi Joannalla, kun toinen oli esittänyt kiitoksen juomasta. Ilomielinhän Rob auttoi toista, olihan heillä sen verran yhteisiä kokemuksia Christinan kautta. Ja eihän nyt tämä nuoriherra voinut jättää neitoja pulaan, se ei olisi ollut ollenkaan hänen tapaistaa.

"No joo, se on kyllä iso koulu", poika sanoi myötäillen. Hän muisti yhä liiankin tarkasti ensimmäisen koulupäivänsä, jolloin oli saanut sen todella oudon pojan kimppuunsa poikien vessassa. Hyrrr..
"Joo, kaikennäköistä porukkaa sielläkin on..." Robert päätyi mumisemaan yhteenvedonsa Astonin oppilaista. Sieltä koulusta löytyi kyllä laidasta laitaan erilaisia ihmisiä ja sen poika oli todennut heti ensimmäisen koulupäivän aikana.

Kaiken näköistä porukkaa? No todellakin!
"Joo, Aston on varsinainen friikkisirkus", todettiin sitten vähän vahvemmalla äänensävyllä Jojon hörpätessä juomaansa. Pikkuhiljaa varmuus alkoi tulla takaisin, ei enää tuntunut siltä, että hän murskaantuisi minä hetkenä hyvänsä. Hetken tyttö vielä tuijotti pöydän pintaa, ennen kuin nosti varovasti katseensa Robiin, valmiina hyppäämään kuvainnollisesti pöydän alle piiloon, jos tuntuisi, että hän taas alkaisi vollottaa vesiputouksen lailla.

"Mitä sulla on valinnaisena?" tiedusteltiin sitten tytön räpäyttäessä pari kertaa silmiään. Hienoa, ainakaan vielä ei tuntunut kovin itkettävältä. Mutta siltikään hän ei uskaltanut jäädä tutkailemaan kovin kauaksi aikaa toisen silmiä, jotka olivat se pahin kohta. Jos niitä jäi katsomaan liian pitkäksi aikaa, ei varmaan tuntuisi kovin hyvältä, sillä ne olivat kuin kopiot Christyn silmistä.

Nuoriherra kohautti olkiaan Joannan toteamukselle friikkisirkuksesta. Niin, sitä poika ei ainakaan menisi kiistämään.
"Onneksi sieltä sitten löytyy meitä 'järkeviä' ihmisiä", Rob naurahti kuivasti ja alkoi synkistellä sanojensa jälkeen. Ei tainnut sittenkään olla kovin herkullinen lause, mutta... No, vaihdetaanpas aihetta.

"Ööö... Joo siis, liikunta ja psykologia. Joo.." Robert mutisi poissaolevasti ja raapi hetken aikaa etusormellaan kutiavaa poskeaan. Sen enempää ei mielellään tästä aiheesta, ei varsinkaan siitä, miten tämä poika päätyi valitsemaan psykologian.
"Entäs sulla?" nuorukainen kysäisi kevyesti ja katsahti Joannaa silmiin.
"Eiku oota, mä veikkaan... Hmm... Ainaki joku kieli?" Robert yritti arvata ja naurahti surkealle yritykselleen. Sen jälkeen hän heilautti pienesti kättään sen merkiksi, että blondi saisi kertoa itse omat valinnaisaineensa.

Järkeviä, niin... Siitä saattoi olla toki montaa mieltä, mutta Jojo päätti olla kommentoimatta mitään. Ihan hyvä päätös.

"Mä vaan mietin, että ollaanko me samoissa ryhmissä", todettiin pojan kerrottua olevansa valinnaisessa liikunnassa ja psykologiassa. Jaa, eivät he siis olleet samoissa.
Tyttö naurahti hiljaa, pehmeästi toisen arvuutusleikille.
"Pieleen meni", aloitettiin tytön ottaessa hörpyn kahvistaan välissä, "mulla on ilmaisutaito ja musiikki."

Katse käväisi Robissa, kääntyi sitten vesipisaroiden kirjomaan ikkunaruutuun. Satoi edelleen, ihan mukavaa vaihtelua ainaiseen auringonpaisteeseen. Mutta nyt hän haluaisi kotiinsa, eikä sateiseen ilmaan huvittanut lähteä kävelemään näissä vaatteissa: vaaleissa farkuissa, mustassa topissa ja sen päälle vedetyssä vaaleanharmaassa hupparissa. Takki olisi voinut olla ihan hyvä, mutta se oli jäänyt roikkumaan kodin eteisen naulakkoon.

"Auts, eli mun veikkaus meni ihan pieleen", Robert puhui hivenen huvittuneena ja haroi hetken aikaa sormillaan hiuksiaan. Sen jälkeen hän hörppäsi jo hieman viilenneestä kahvistaan.
"Musiikki? Soitaks sä jotain tiettyä soitinta?" nuorukainen kysäisi sitten laskiessaan kahvimukin takaisin pöydälle eteensä.

Tummansiniset silmät eksyivät myös ikkunaan huomatessaan Joannan tuijotuksen siinä. Siellä sitä vain satoi ja satoi vähän lisää. Miten ihmeessä Robert pääsisi kuivana kotiin? Ei kai mitenkään. Taksiin hän ei ollut tuhlaamassa arvokkaita rahojaan, jotka oli kovalla työllä ansainnut. Tai no, kovalla ja kovalla. Rentoahan se oli, soittaa pienoa ja ehkä luritella pientä laulunpätkää jo juopuneille ihmisille.

"Eiks sulla oo mitään muuta vaatetta mukana?" poika kysyi sitten huomatessaan Joannan melko vähäisen vaatetuksen.

Jojo käänsi katseensa takaisin Robertin puoleen ja hymyili tuolle hienoisesti.
"Kitaraa", kuului vastaus tytön kaataessa hieman viilentyneen kahvin lopun kurkkuunsa. Sormet kiertyivät tyhjän kupin ympärille, yrittivät ikään kuin puristaa sitä kasaan. Katse oli kiinnittynyt vastapäisen pojan silmiin, nyt niitä tuijotettiin pelottavan varmasti. Ehkä se oli vain hyvä, itkuvaaraa ei luultavasti ainakaan enää olisi.

Tyttö silmäili hetken toista ja vilkaisi sitten vaatteitaan, kohauttaen olkapäitään.
"Takki unohtu kotiin", vastattiin tytön hymähtäessä pehmeästi.

Robert osoitti kiinnostuksensa toisen vastaukseen kohauttamalla nopeasti kulmiaan.
"Kitaraa? Kauanko oot soittanu?" poika kyseli ja tajusi olevansa paljon rentoutuneempi kuin alussa. Onneksi keskustelu Christinasta oli kääntynyt nopeasti pois.
"Mä soitan pianoa. Ehkä me voitais joskus soittaa yhdessä", nuorukainen sanoi pienen ystävällisen hymyn kera ja siemaisi taas kahviaan. Toivottavasti Joannakin rauhoittuisi ja saisi ajatuksiaan kasaan.

Kuullessaan vastauksen siihen, että vaaleaveriköllä ei ollut muuta vaatetta mukanaan, muuttui nuoren herran ilme hitusen vakavaksi.
"Sehän ei käy päinsä", Rob vastasi melko tiukasti ja otti takkinsa selkänojaltaan käteensä ojentaen sen Joannan suuntaan.
"Saat käyttää tätä sadeviittana. Ja voit palauttaa sen joku päivä koulussa, ei kiirettä", pojan ääni oli käskevä ja sellainen, josta ei voisi kieltäytyä.
"Mä vaadin", Robert kuitenkin tiukensi sanojaan ja hymyili liioitellun aurinkoisesti toiselle.

Jojo kallisti päätään katseen kääntyessä ikkunaan, vaaleaverikön miettiessä.
"On tota tullu useampi vuosi rämpytetyltä..." vastattiin sitten hieman epämääräiseen sävyyn, sillä ikäväkseen neitokainen joutui myöntämään myös itselleen, ettei tarkkaan ottaen edes muistanut, milloin oli aloittanut… Kyllä siitä nyt kuitenkin useita vuosia jo oli, mutta eipä sillä tarkalla vuosiluvulla ja päivämäärällä mitään tekisi.
"Pianoa?" toistettiin tytön kohottaessa toista kulmaansa, ennen kuin hymyili hienoisesti.
"Joo, se voisi olla mukavaa... Ootko sinä soittanu kauankin?"

Merensiniset silmät räpsähtivät pari kertaa Jon siristäessä silmiään epäilevään sävyyn.
"Jaa että oikein vaadit", tokaistiin sitten tytön naurahtaessa lyhyesti. Takki otettiin vastaan ja laskettiin tuolin selkänojalle, Jojon hymyillessä huvittuneesti.
"Ritarillista."

Robert kurtisti huomaamattomasti kulmiaan kuullessaan Joannan jo soittaneen kitaraa useamman vuoden. Mutta miten Rob muka sen olisi voinut tietää, eiväthän he kaksi olleet kovin tuttuja toisilleen, ainoa tekijä, joka heitä kahta oli yhdistänyt, oli ollut Christina.
"Sitte kun saadaan vielä ainakin laulaja ja basisti, niin meillähän ois bändi koossa", nuorukainen sanoi huvittuneena, naurahti hiljaa ja katseli Joannaa hetken aikaa tarkkaillen, kunnes joutui laskemaan katseensa takaisin pöydälle. Niin, Robert ei oikein koskaan ollut tullut tämän läheisemmin toimiin naispuolisten kanssa.
"No, mitäs mä nyt oonkaan soittanu... Lapsena silloin tällöin ja nykyisin nyt vähän enemmän. En osaa tarkasti sanoa", poika vastasi tytön kysymykseen hyvin epämääräisesti.

Poika nyökkäsi pitkästi vaaleaverikölle, joka sitten viimein otti takin hänen kädestään.
"Mitä, tälläinenhän kuuluu jokaisen miehen velvollisuuksiin", Robert tokaisi hieman pöyristyneen oloisena, mutta hymyili Joannalle hurmaavasti.
"Toivottavasti se edes jotenkin toimii sateensuojana", poika lisäsi sitten ja nojautui nojaamaan kunnolla tuolinsa selkänojaan. Hetken aikaa hän pyöritteli mukia kädessään, kunnes taas hörppäsi siitä hieman.

Jojo nyökkäsi lyhyesti toisen vastaukselle, vaikka jäikin itsekseen vielä miettimään sitä. Toki vaaleaverikön olisi tehnyt mieli esittää Robille sata ja yksi kysymystä, mutta hän päätti pitää suunsa kiinni ja olla ahdistelematta poikaa yhtään enempää, oli näyttänyt siltä, että toisen oli jo tarpeeksi vaikeaa sulattaa hänen yhtäkkinen itkukohtauksensa, että ehkä ensi kerralla sitten.

Pehmeä naurahdus karkasi tytön huulien välistä, vai että jokaisen miehen velvollisuuksiin? Joopa joo, sen kun näkisi, että jokainen jätkä tarjoaisi takkiaan tytölle, jonka oma oli sattunut jäämään kotiin. Turha luulo, ei ainakaan täälläpäin.
"Sinä olet varsinainen herrasmies", sanottiin sitten tytön hymyillessä pienesti toiselle kiitoksen välittyessä sekä silmistä että hymystä.
Merkille laitettiin samalla toisen hurmaava hymy, komeaksi oli jätkä kasvanut. Varmaan jokaisen tytön unelmajätkä, mutta Jojossa toinen herätti vain hiljaista surua ja kummallista suojelunhalua, vaikka se kyllä oli ollut Rob, joka häntä hetki sitten oli lohduttanut. Pientä kaveruuden tunnetta.

"No, miten sä oot uuteen kouluun sopeutunu?" tiedusteltiin, vaikka Jojo saattoi vain arvata. Klikkiä oli vähän vaikea arvioida, riippui vähän siitä sattuiko toinen urheilemaan. Mutta tuon päivät olivat varmasti täynnä ihastuneita huokailuja ja perässä roikkuvia tyttöjä, jotka olisivat suurin piirtein valmiita hyppäämään katolta nuorukaisen puolesta. Mikseipä miehiäkin, mutta vaaleaverikön oli vähän vaikea arvioida millaisista miehistä miehet yleensä pitivät, kun itse sattui edustamaan hameväkeä.