Rain drops running through my veins

Robert hymyili lempeästi takaisin, kun Joanna kehui poikaa herrasmieheksi. Poika nyökkäsi syvään ja hymy sai hivenen huvittuneisuuttakin mukaan.
"Ainahan mä oon ollut herrasmies. Etkö muka muista, kun silloin nuorempina mä piilotin sun sateenvarjosi ja jouduit lähtemään vesisateeseen ilman sitä?" nuorukainen sanoi ja pari kertaa nauru kantautui puheen läpi. Ainakin nuoriherra sen hyvin muisti. Tämä 'ota takkini' -tarjous oli siis anteeksipyynnön tapainen, mutta ei kuitenkaan aivan sellainen. Totta kai Rob nyt takkinsa antoi sateensuojaksi, jos siitä nyt edes olisi mitään hyötyä. Naisten terveys oli tärkeämpää kuin hänen.

Texaslainen poika ei voinut olla naurahtamatta, kun Joanna kyseli, miten hän oli uuteen kouluun sopeutunut. Poika raapi pienen hetken poskeaan ja yritti olla nauramatta.
"No... Ensimmäinen päivä oli aika jännittävä. Mä sain kimppuuni melko kiimaisen saman sukupuolen edustajan. Siitä oli aika vaikea päästä eroon", Rob kertoi ja pyöräytti silmiään. Sekin oli ollut aikamoinen kokemus.
"Mutta mitenkäs tässä muuten, ihan mukavalta Aston vaikuttaa. Paitsi, että olen kohdannut jo aika monta pyörtyvää tyttöä. Onko se yleistäkin Astonissa?" Robert kysyi aluksi vakavemmalla naamalla, mutta huvittunut virne kipuili kuitenkin aika nopeasti hänen huulilleen. Niin, ihmeellisen monta tyttöä oli sattumoisin pyörtynyt, kun Robert käveli ohi tai otti näihin katsekontaktin. Se oli... Aika outoa ja kiusallista toisinaan.

Jojon merensinisistä silmistä oli luettavissa kysyvyyttä, mikä ihmeen sateenvarjo? Kulma kohosi ylemmäs otsan rypistyessä, mutta sitten vaaleaverikkö purskahti hiljaiseen, heleään nauruun. Tyttö pudisteli päätään epäuskoisena, miten Rob muisti sen… Ja ennen kaikkea, miten hän itse muisti sen?
"Niin, varsinainen herrasmies..." naurahdettiin kevyesti tytön pyörittäessä toista sormeaan tyhjän kahvikupin reunalla. Hän muisti elävästi kuinka oli sitten rämpinyt sateen halki ja saanut flunssan. Että kiitos vain Robert Hamilton. Jojo hymähti lähinnä itsekseen ja pudisteli päätään. Uskomatonta, siitä oli niin kauan... Ja siinä he istuivat, enempi vähempi kunnossa ja hyvillä mielin, mutta kuitenkin. Jos olisi kysytty, Jojo olisi luultavasti joskus viisitoista kesäisenä veikannut makaavansa haudassa kahdeksantoistavuotiaana, mutta siinä hän siltä vain istui.

Pöydän toisella puolella istuva vaaleaverikkö kohotti kulmiaan ennen kuin huulille kipusi irvistyksen sekainen irvistys. Vastaukseksi tippui nyökkäys, hän oli osunut oikeaan siinä, että sekä miehet että naiset roikkuivat Robin kannoilla kuin henkensä hädässä.
... Pyörtyviä tyttöjä? Kaikkea sitä... Kylläpä ihmiset jaksoivat heittäytyä naurettaviksi ja säälittäviksi. Vaikka eihän sille mitään voinut, jos joku oli niin järjettömän komea ja ihana, että vei kirjaimellisesti jalat alta?
Voi hyvä ihme sentään.

"Jaa-a... Ootko sattunu koskaan vilkasemaan peiliin?" sanottiin sitten lyhyen naurahduksen kera.
"Susta on kasvanu komea jätkä. Ja koska sä oot uus, sä oot jotenkin salaperänen ja jännittävä ja kaikki haluaa tutustua suhun", tokaistiin Jojon laskiessa kätensä alas kahvimukin reunalta.
"Suosittelen, että totuttelet kannoilla roikkuviin ihailijoihin ja käsiin pyörtyileviin tyttöihin. Ainakin alkuun, kaitpa se tasottuu sitten joskus aikanaan... Emmä tiedä, mulla ei koskaan oo ollu fanikerhoa."
Viimeiset sanat lausuttiin muka murheellisella äänellä alahuulen kääntyessä mutrulle, ennen kuin tilalle kipusi virnistys.

Joannan kysyessä, oliko Robert koskaan sattunut vilkaisemaan peliin, nousi pojan silmiin varsin hämmästynyt katse. Mitä ihmettä tyttö nyt oikein tarkoitti?
Ja piankos poika saikin jo vastauksen hämmästelyihin. Nuoriherra naurahti suoraan sydämestään ja katsoi vaaleaverikköä varsin huvittunut virne naamalla.
"Ja mä kun yritin pysytellä huomaamattomana, mun ulkonäkö pettää mut", naurehdettiin pehmeästi ja pudistettiin päätä. Olihan poika kuullut komeudestaan, varsinkin äidiltään, joka olisi mielellään esitellyt poikansa mahdollisille morsionehdokkaille jo nyt. Kiitos ei, Rob ei ollut edelleenkään kovin valmis sitoutumaan. Eikä varsinkaan ollut valmis sitoutumaan aivan tuntemattomien tyttöjen kanssa!

"Fanikerho? Haha, joo, kiitos ei", Rob totesi vakavasti, mutta pieni virne kipuili takaisin kasvoille ja poika liikkuteli kahvimukiaan pöydällä.
"Et säkään hullummalta näytä", poika puhui sitten ajatuksissaan, kun oli hetken aikaa katsellut tyttöä. Robert meni sanojensa jälkeen hivenen lukkoon ja suoristi taas ryhtiään.
"Tai siis.. Kyllä sullakin varmasti on ihailijoita. Piilossa vaan, jos ei esillä", nuoriherra korjaili hieman sanojaan, mutta ei oikein tiennyt, miten hyvin oli siinäkin hommassa onnistunut.

// btw tää tästä tälleen lennosta vaihtu bruneteksi.

Jojo virnisti pehmeästi toiselle pöydän yli vastaukseksi, mutta pysähtyi sitten miettimään ja kohotti kulmaansa. Sormi piirteli yhä päättömästi kuvioita kahvilan pöydän pintaan, silmät olivat kuitenkin kiinnittyneet Robin kasvoihin.
"Miksi sä yrität olla huomaamaton?" kysyttiin sitten huvittuneisuuden kuultaessa jostakin sanojen takaa, pienen hymynkareen leikkiessä tytön huulilla.

Ei sillä, että hänkään olisi minkäänlaista ylimääräistä huomiota kaivannut, ehei. Hän mieluummin piti matalaa profiilia ja pysytteli taka-alalla, yritti suurimmaksi osaksi välttää yhteenottoja ja sen sellaista. Mutta silti hän oli kiinnostunut kuulemaan oliko nuori herra Hamiltonilla joku erityinenkin syy miksei tuo huomiota halunnut, niitäkin oli. Esimerkiksi kenenkään ei Jon mielestä tarvinnut tietää hänen anoreksia-huume-alkoholi-kierre menneisyydestään, hän mieluummin piti sellaiset asiat itsellään. Kuten koko menneisyytensä yleensäkin, hän yritti vain katsoa tulevaa. Mutta Robille... No, tuolle pojalle hän uskalsi jakaa menneestäkin. Ainakin pieniä paloja, liittyihän toisen edes mennyt sisko kuitenkin aika olennaisesti hänen historiaansa.

Vai ei jätkälle fanikerho kelvannut... Sääli, tuo olisi varmasti sellaisen saanut, kun olisi hieman hymyillyt ja iskenyt vaikka silmää, varmaan kolme neljäsosaa sadan metrin säteellä olevista naispuolisista olisivat pyörtyneet ihastuksesta.
Jo kohotti toista kulmaansa toisen sanojen jälkeen, huulilta kumpusi lyhyt naurahdus, kun Rob vaikutti muuttuvan hieman vaivaantuneeksi.
"Niin niin", tyydyttiin vain tokaisemaan tummahiuksisen yhä virnuillessa toiselle. Hänellekö muka fanikerho? Not.

//Ahaa, selvähän tuo~

Robert henkäisi pitkästi, kun Joanna kysyi, miksi poika yritti olla huomaamaton. Nuorukaisen sormet pitelivät kahvimukia edelleen vallassaan ja liikuttelivat sitä hiljaa pöydällä.
"Huomaamattomana on paljon mukavampi olla. Kokemusta löytyy", Rob vastasi sitten, nosti katseensa kahvimukistaan brunetteen ja soi tälle pienen vinon hymyn sekä nyökkäyksen.
"Mulle ei sovi julkisuus", tämä lisäsi vielä vaimeammalla äänellä ja hörppäsi loputkin viilentyneestä kahvista suihinsa. Tyhjä kahvimuki laskettiin nyt orpona pöydälle, sillä enää eivät Robertikaan kädet sitä vaivanneet. Toinen käsistä laskettiin reiden päälle ja toinen jätettiin nojaamaan pöytää vasten.

Joanna ei tainnut uskoa olevansa viehättävä, jolloin Rob naurahti pehmeästi.
"No, niin niin juuri", poika toisteli samalla äänensävyllä sanoja kuin tyttö oli ne hetki sitten sanonut.
"Musta kuitenkin tuntuu siltä, että sun äitis ei yritä etsiä sulle sulhasehdokkaita. Vai onks sulla jo joku?" nuorukainen kysyi ja katsoi toista nyt huvittuneesti. Saapa nähdä, mitä toinen oikein vastaisi. Robert veikkasi toisella kyllä olevan joku, sillä haloo, kuka nyt muka ei tuollaista Joannan kaltaista tyttöä muka huolisi.

Merensiniset silmät olivat kiinnittyneet pöydän vastakkaisella puolella istuvaan nuorukaiseen, ja Jojo odotti kiinnostuneena toisen vastausta. Toista kulmaa kohotettiin aavistuksen verran kun Rob sai sanottua yhden lauseen verran, mutta tyttö ei kysynyt, minkälaista kokemusta löytyi. Utelu ei ollut lainkaan hyvästä, ei ainakaan Jojon mielestä.
Toisen lisättyä vielä, ettei julkisuus sopinut hänelle, tummaverikkö vain kohautti olkapäitään. Mikäpä hän oli inttämään, eihän hänelle itselleenkään sopinut julkisuus, tai ainakin mieluummin hän piti matalaa profiilia ja oli näkymätön, kuin kaiken kansan tiedossa ja kiinnostuksen kohteena. Neitokaisen päähän ei yksinkertaisesti mahtunut, miten joku saattoi jaksaa päivästä toiseen ikään kuin seisoskella parrasvaloissa, kaikki tiesivät sinusta melkein kaiken ja juorut kiersivät kuin pysähtymätön tuulimylly, tosin vielä kovemmalla vauhdilla. Jojo oli vain kiitollinen, ettei Astonissa tiedetty hänen menneisyydestään tai mistään muustakaan, tokihan sieltäkin varmaan löytyi narkkaria moneen lähtöön, mutta siitäkin huolimatta.

Jo napautti pari kertaa kahvilan pöydän pintaa kynsillään, katsellen niitä, ennen kuin kohottautui katsomaan Robin kasvoja. Jojo vain tuhahti, vaikka silmistä paistoikin kilometrin päähän epäilys. Hän ei yksinkertaisesti ollut viehättävä.
"Luojan kiitos ei yritä", huokaistiin tytön katseen terävöityessä jätkän jatkaessa puhettaan, "miksi kysyt?"
"Mulla ei oo ketään", vastattiin ykskantaan ja yritettiin samalla äänensävyllä kertoa, ettei enempää tarvitsisikaan udella.

Tyttö oli selvästikin onnekkaampi tapaus, kun toisen äiti ei tyrkyttänyt tälle sulhasehdokkaita harva se päivä. Robertin kasvoilla pysyi pieni virne, joka suureni hetkeksi, kun Joanna kysyi, miksi Robert oli kysynyt moista.
"Kunhan ajattelin ääneen, eikös se oli ihan sallittua", nuoriherra vastasi rauhallisella äänellä, vaikka hänen virneensä kertoilikin aivan muuta. Ei, oikeasti Rob oli vain utelias vanhan tuttavansa suhteen. Olisihan se ollut hienoa, jos toisella oli joku, jolle voi jakaa ajatuksiaan ja tunteitaan.
"Onhan sitä vielä aikaa", ajateltiin ääneen, kun Rob oli saanut kasvoilla olevan virneen haihtumaan. Ei hän tähän aiheeseen halunnut sen enempää jäädä, sillä itse hän ei ainakaan vielä välittänyt seurustelusta tai muusta. Niin, ajallaan.

"Sade alkaa näköjään loppua", Robert totesi helpottuneena, kun katse oli eksynyt ikkunaan. Sade ei enää ollut niin sankkaa ja paksua, mikä oli ajanut Robertin pitämään sadetta tässä kahvilassa. Nyt sade oli enää onneksi pientä tihkua.
"Jelena odottaa mua", tummahiuksinen nuorukainen sitten puhui ja siirsi katseensa Joannaan. Rob nyökkäsi hitaasti tytölle.
"Mun pitää nyt kai sitten mennä... Mut pidä sä toi takki ja palauta sitten joskus", Rob sanoi sitten ja nousi tuoliltaan rauhallisesti. Hän jäi kuitenkin seisomaan pöydän vierelle, jos toisella olisi vielä jotain sanottavaa.

Jojo kohotti kulmaansa epäilevään sävyyn, ai että oli ajatellut vain ääneen? Brunette ei uskonut, muttei kysellyt enempää vaan antoi asian olla. Antaa toisen kysellä jos siltä tuntui, eri asia sitten oli, vastailisiko hän loppujen lopuksi kaikkeen aivan totuuden mukaisesti.
Neitokainen vain nyökkäsi toiselle vastaukseksi, olihan sitä aikaa. Aikaa, sitähän oli jo mennyt, eikä hän halunnut yhtään ketään. Ei nyt, tuskin koskaan. Ainakin hän itse epäili sitä, ja syvästi epäilikin.

Nuorukaisen toteamuksen jälkeen katse kulkeutui ikkunaan, sade oli näyttänyt hiljentyneen. Silmät siirtyivät ikkunan kautta katsomaan syrjäkarein pojan takkia, ennen kuin brunette siirsi huomionsa Robiin lyhyen nyökkäyksen kera.
"Nähdään", sanottiin jotenkin karun ja kylmän kuuloisesti tytön omaan korvaan. Niinpä huulille kohotettiin vielä pieni hymy paikkaamaan sanojen välinpitämättömyyttä tytön jäädessä vielä istumaan paikoilleen. Hän lähtisi kohta, sitten kun Rob olisi kadonnut näköpiiristä.

Olihan se jotenkin hämmentävä tapa, jolla Joanna oli hyvästellyt hänet. Ensiksi Robert luuli, että hän oli tehnyt jotain väärin, kun Joanna tuollaisella äänensävyllä hänet hyvästeli. Mutta nähdessään tuon pienen hymyn tytön huulilla, hymyili Robertkin pienesti takaisin.
"Nähdään. Ja pidä huoli ittestäs", nuorukainen hyvästeli, seisoi vielä hetken aikaa pöydän äärellä, kunnes nyökkäsi syvään ja lähti lampsimaan pois kuppilasta.

Kaikkea sitä hänelle sattuikin ensimmäisinä viikkoina täällä uudessa kaupungissa. Vanhan tutun näkeminen, jota Rob ei olisi ehkä koskaan ajatellut jatkossa enää kohtaavansa. Maailma oli todellakin ihmeellinen paikka.

//Rob poistuuuuu~ Kiitos pelistä <3