Pretty Little Dum Dum

//Kuka tahansa mukaan rikastuttamaan Charlotten elämää :-))) ♥ neidin asukokonaisuus~

Jälleen kerran aurinko paistoi riemuissaan pilvettömällä, kirkkaan sinisellä taivaalla pienen tuulenvireen viilentäen sen alla paistattelevia ihmisiä. Välitunnit olivat sitten mukavia. Voi vain olla ja antaa ajatusten lentää vapaasti, ilman mitään vaatimuksia ajattelutasosta ja mihin se suuntautuu. Vapaamuotoinen ajattelu oli aivan ihanaa. Aivan kuin pääkoppa tuulettuisi ikävistä asioista ja täyttyisi tyhjyydellä, jota tulisi täyttää mukavilla, ihanilla asioilla.
Näin tunsi erään puun alla istuva Charlotte Nguyen. Neito oli hakeutunut puun alle pakoon liian polttavaa aurinkoa, sillä pelkäsi palavansa ilman aurinkovoidetta, jota ei sattuneista syistä oltu otettu mukaan kouluun lähtiessä. Pitkiä sääriä oiottiin ja mustat ballerinat otettiin pois jalasta, jotka asetettiin siististi vierekkäin vierelle ihailtavan viileälle nurmelle. Ruskeita, kihartavia hiussortuvia siirrettiin takaisin selän puolelle muiden hiusten sekaan ja tarkistettiin nopeasti, että jakaus oli pysynyt oikeassa paikassa.
"Olisi ehkä kannattanut laittaa shortsit jalkaan", tuumaili Lottie ja hiplasi paitansa pitsihelmaa hempeästi lakatuilla kynsillään.

Tänään oli kaunis päivä, joka merkitsi sitä, että järki jaksaisi juosta paremmin ja tämän takia ajattelu olisi tehokkaampaa. Toista jalkaa koukistettiin ja kädet kietaistiin sen ympärille. Päätä nojattiin puun kovaan, mutta hyvän tuoksuiseen runkoon ja mantelisilmät suljettiin pitkien ripsien painautuessa kiinni toisiinsa.
Näin, nyt oli hyvä. Hänen täytyisi nauttia tästä täysin siemauksin niin kauan kuin mahdollista, sillä seuraavana olisi matematiikan tunti, jossa pitäisi taas ajatella tietyllä, tylsällä mutta mielenkiintoisella tavalla. Matematiikka oli ihan kiva oppiaine, sillä se oli helppoa ja loogista, mutta siinä ei kauheasti annettu tilaa luovalle ajattelulle. Sinulle vain lyötiin naaman eteen laskukaavat joiden mukaan lasku olisi laskettava, jotta se menee oikein.
Sen vuoksi äidinkieli, maantieto ja muut reaaliaineet olivat järkeenkäyvempiä. Tosin niissäkin oli vain yksi ja oikea vastaus, eikä muuta. Tylsää. Mutta onneksi filosofia oli keksitty! Maailman ihanin ja ehdottomasti mielenkiintoisin oppiaine ikinä!
Vaikka opettaja olikin tiukka ja ei niin komea kuin muut miesopettajat, osasi tuo asiansa. Lisäksi tämän kanssa oli aina mukava jutustella tunneilla, jos kukaan muu ei uskaltanut puhua, filosofiasta tietenkin.

Ally ( tytöllä on monia lempinimiä ! ) raotti silmiään ja katsoi paria taivaalla lentävää lintua, kunnes vähän matkan päästä kuului poikien puhetta. Automaattisesti katse käännettiin puheen suuntaan ja silmiin osuivat komeat urheilijapojat, jotka pitivät hauskaa keskenään.
Mutta olivatko nuo vain pelkkiä komeita ulkokuoria, joiden sisällä lymyili paskamaisuus?
Ehkäpä. Sitä ei voi koskaan tietää. Hän olisi aivan liian ujo mennäkseen puhumaan näiden kanssa, joten jäi suosiolla vain katselemaan näitä varovaisesti, melkein huomaamattomasti.
Mitäköhän urheilijoiden päässä oikein liikkui?

// Tulenpa sitten tänne nyt. Willlyn vaatteet

Nuori herra Evans oli tullut viettämään välituntia ulos, sillä sisällä oli aivan liian tunkkaista, etenkin kun siellä joutui jo pakosti viettämään ihan tarpeeksi aikaa tunneilla. Rikas pentu kantoi mustaa peruslaukkua olallaan roikottaen ja laukussa oli koulukirjojen lisäksi vain vesipullo ja tietenkin, uimashortsit ja aurinkorasvaa. Kuitenkin nyt aurinko paahtoi aivan liian kuumasti ja Willy halusi säästää ihoaan. Menisihän hän kuitenkin koulun jälkeen surffailemaan tapansa mukaan. Varmaankin vain kotirannalle, sillä tällaisellä säällä yleiset rannat olivat tupaten täynnä ihmisiä ja muita surffareita. Nuorukainen huomasi katseellaan, että yhden puun alla varjossa oli vielä tilaa. Tosin siellä istui joku tyttö, mutta tuskinpa tuo pahakseen laittaisi Williamin istumista vieressä.

Punainen kaulupaita otettiin pois päältä, sillä se oli liikaa tässä säässä. Päälle jäi enää valkoinen t-paita, jota koristi moottoripyörän kuva. Ei William kovasti moottoripyöristä perustanut, mutta paita nyt oli vain joltain kauppareissulta pitänyt ostaa mukaan. Ja olihan se viileämpi kuin ne iänikuiset mustat t-paidat. Jalassa oli harmaat shortsit, joita piti päällä musta nahkavyö. Kaulassa roikkui kaulakoru, toinen oli musta ulkomailta hommattu 'hammas' ja toinen oli isän armeijaläpyskä. Poika halusi kunnoittaa isänsä muistoa ja piti usein tätä korua kaulassaan. Ainoa asia, mitä nyt oli isästä enää jäljellä.. Olihan tuo muistoissa, mutta mitään konkreettista ei ollut. Yhteinen koti, mutta ei muuta. Ranteissa oli paljon erilaisia nauhoja, jotenkin niitä vain kerääntyi aina käsiin ja ei niitä jaksettu poiskaan ottaa.

Päästyään lähemmäksi tyttöä William tunnisti tuon samaan klikkiin kuuluvaksi, mutta vuotta nuoremmaksi opiskelijaksi. Eli nuorukainen ei ollut tähän tutustunut. Mitä ehkä tervehtinyt joskus, mutta oppitunnit olivat eri ja sitä rataa.
"Saanko istua tähän varjoon kanssa?", William kysyi sitten hymyillen ja katseli alaviistoon puun juurella istuvaa nättiä tyttöä. Pitihän sitä kysyä, vaikka eihän koulun pihalla mikään ollut kenenkään omistavaa. Mutta ei William halunnut kuitenkaan olla törkeä, olihan hänelle opetettu kunnon käytöstavat jo pienestä pitäen.

Kun sitten yksi urheilijoista käänsi päätään vähänkin Lottien suuntaan, siirsi tyttö nopeasti katseensa eteensä ja katseli mukamas hyvin kiinnostuneena taivasta.
Tuota hän ei enää ikinä tekisi! Mitä jos hän jäisi kiinni ja joku noista komeista miespuolisista henkilöistä tulisi juttelemaan hänelle? Silloin hänen sydämensä vasta heittäisikin kärrynpyörää. Ei hän varmaankaan saisi yhden yhtä sanaa suustaan ja katsoisi näitä typerä ilme kasvoillaan, jotka muuttuisivat punaisiksi kuin tomaatit, lähinnä nolostuksen takia.
Mutta turhaan hän tällaisia asioita mietti. Niin ei tulisi koskaan tapahtumaan. Hänen oli hyvä olla omissa oloissaan.

"Saanko istua tähän varjoon kanssa?" kuului ääni yhtäkkiä hänen läheltään ja ruskeat mantelisilmät käännettiin kuin tyhjästä ilmestyneeseen nuorukaiseen, joka näytti hyvin tutulta. Varmaankin kuului samaan klikkiin hänen kanssaan? Ei hän muita ihmisiä osannutkaan erotella klikkeihin, mutta urheilijat ja suositut olivat helposti painuneet mieleen. Cheerleaderit olivat myös melko hyvin selvillä, mutta rikkaisiin kuuluvat olivat ehkä vielä vähän hakusessa.
"Joo, toki", tyttö vastasi ujonpuoleisesti ja siirsi vieressään olevat ballerinat lähemmäs itseään tehden itselleen selvän rajan, jonka sillä puolen pysyttelisi. Kukapa tietää, tehtiinkö mielikuvitusraja vain sen vuoksi, että hän tuntisi olonsa turvalliseksi ja kokisi olevansa eräänlaisen kuplan sisällä, jonne kukaan ei pääsisi häntä häiritsemään.

Neidon olisi tehnyt mieli heittää jotain niin mielikuvituksetonta kuin että "kuuma, eikö vain?" tai "sääli kun ei satu olemaan juotavaa mukana", mutta ujoutensa takia hän pysytteli hiljaa ja piti katseensa vakaasti taivaalla, jonne oli sen ehtinyt siirtää uudestaan. Toivottavasti toinen oli hieman rohkeampi ja alkaisi puhua hänen kanssaan, olihan se mukavaa puhua muidenkin kuin vain tyttöjen kanssa ja pääkoppa täytyisi täyttää jollain muulla, kuin syvistä syvimmillä pohdinnoilla.

Saatuaan luvan nyökkäsi William rennosti kiitoksen ja asettautui istumaan puun alle, nojaten sen runkoon. Syvä huokaus karkasi huulilta, ei siksi että olisi huolia, vaan siksi, että päivä oikeasti oli kuuma ja kuumuus tuppasi vähän väsyttämään. Etenkin kouluaikana. Hetken oltuaan hiljaa William ei malttanut vain pysyä hiljaa. Oli hölmöä istua siinä vieressä, mutta ei jutella mitään.
"Onks sulla välitunti vai ihan hyppäri?", kysyi nuorukainen sitten ja käänsi katseensa tuohon vieressä istuvaan tyttöön. Joka oli näin miehisestä näkökulmasta ihan söpön näköinen tapaus. Ei sillä, että William ihastuisi ulkonäköön tai ylipäätänsä arvostellut toisia ulkonäön perusteella.
"Vitsi et on taas kyllä lämmintä, onneks löyty vielä varjoisa paikka istua ulkona", Willy puhui rennosti ja kaivoi laukustaan vesipullonsa, josta hörppäsi kulauksen.

Nuorukainen katseli sitten hetken koulun pihan menoa ja kaivoi taskustaan kännykkänsä, näpytellen siihen nopeasti viestin ystävälleen, että tulisiko tämä illalla surffaamaan pojan omalle rannalle. Itseasiassa voisi pitää pienet rantajuhlat, ilman mitään isoa kännäämistä. Sellaiset että vaan hengailtaisiin rannalla hyvässä seurassa ja grillattaisiin ja uitaisiin. Tuo pieni ajatus alkoi kuullostaa itseasiassa mukavalta. Pitäisi vaan miettiä ketä kutsuisi, ei koko kermaa, vaan tutut. Ja kun omisti palan rantaa, niin asiat onnistuisivat helposti. Saatuaan vastauksen ystävältään poika näpytteli vielä nopeasti ideansa kaverilleen, joka saisi mainostaa rantapippaloita. Vaikkei William ollut juhlia, niin omia juhlia oli silloin tällöin kiva järjestää. Olihan heidän perheellään lääniä, missä ihmisiä olla. Ja äitikin oli rento asioissa, monet hänen kaverinsa olivat kehuneet nuorukaisen äitiä mukavaksi tapaukseksi.

Ruskeat mantelisilmät seurasivat vaivihkaa kun uusi tuttavuus istahti nurmelle ja huokaisi.
Mistäköhän se johtui? Oliko toisella huolia vai oliko tästä kuumuus yhtä tukalaa kuin hänestäkin? Molemmat olivat vahvoja vaihtoehtoja, joista Lottie kuitenkin päätyi kuumuuteen, sillä se oli tällä hetkellä hyvin, HYVIN ajankohtainen asia. Ja häiritsevä sellainen. Ei nyt saisi valittaa, että olisi kuuma, mutta kun ihan oikeasti pari sekuntia auringossa seisomista tuntui jo sulattavan hänet perusteellisesti. Tyttö piti auringosta ja sen lämmöstä, mutta liika oli aina liikaa. Nyt tekisi kyllä mieli lähteä uimaan, mutta kesken koulupäivän se oli vaikeaa, sillä hän ei haluaisi skipata yhtäkään tuntia.
"Välitunti", vastasi neito hiljaa, mutta kuitenkin tarpeeksi kuuluvasti ja siirsi varovaisesti katseensa vielä toistaiseksi tuntemattomaan nuorukaiseen, joka jatkoi puhumistaan.
"Jep. Sen takia piti etsiä viileä ja varjoisa paikka, ja mikäs muu olis parempi paikka kuin puun alla", Charlotte kertoi nostaen katseensa ylös ihailemaan puun vihreitä lehtiä, "Tää on mun vakiopaikka. Tykkään aina istuskella ja pohtia asioita itsekseni vähän kauempana ihmismassasta."

Vau, hän jopa uskalsi sanoa enemmän kuin sen kaikkein tarpeellisimman informaation. Ehkä se johtui tästä kuumuudesta. Niin, se se oli. Pakko olla. Ja nyt kun kerta hän on jo saanut avattua suunsa enemmän kuin oli olettanut niin voisi saman tien kysyä toisen nimeä ja esitellä itsensä.
... Ei, ei onnistu häneltä.

William nyökkäsi hymyillen taas tytölle, joka vastasi pojan kysymykseen. Hän oli itsekin välitunnilla, hyppäreitä hänellä ei itseasiassa ollut kuin kaksi viikossa. Maanantaisin ruokailun jälkeen tunti ja torstaina aamun toinen tunti oli vapaana. Hyppytunnit olivat oikeastaan aika rasittavia, ei siinä oikein ehtinyt tehdä mitään ja turhaan joutui vain hengailemaan koululla, kun ei ehtinyt lähteäkään kuin ehkä lähimpään kahvilaan. Nuorukainen kuunteli tarkasti sitten toisen puhetta kiinnostuneena ja hymyili yhä ystävälliseen tapaansa.
"Ai, sori kun tulin häiritsemään sun pohdiskelua tähän", Will sanoi sitten virnistäen ja vilkaisi ihmismassojan hieman kauempana. Suurin osa otti vain aurinkoa nurmikentällä ja koulun seiniin nojaten.
"Mut en kyl oo nyt lähössä mihinkään, haha", nuorukainen sanoi vitsaillen ja käänsi katseensa takaisin vieressä istuvaan tyttöön. Vesipullo tungettiin laukkuun ja kännykkä taskuun. Tänä iltana rantabileet, tai oikeastaan lähinnä illanviettoa hyvässä pienessä seurassa, kuullosti jo houkuttelevalta. Eihän hänen 'juhlissaan' usein ollut, kuin lähimpiä tuttuja ja ehkä heidän aveckinsa.

"Mitäs sulla on sitten seuraavaksi, noissa tunkkaisissa luokkahuoneissa, joissa paahtuu", William kysyi sitten taas, koska ei nyt huvittanut olla hiljaakaan. Tietenkin voisi kysyä toisen nimeä, olihan esittäytyminenkin unohtunut.
"Ainiin, oon muuten William, mut voi kutsua ihan Williksikin", nuorukainen totesi sitten naurahtaen pienesti perään.

Lottie oli ahkera oppilas, joten ei hänellä ehtinyt olemaan hyppytunteja. Sitä paitsi hän mielummin istuskeli luokassa ja oppi uusia asioita, kuin että homehtuisi käytävällä yksikseen tuijotellen kattoa ja laskien lattialaattoja. Voihan hyppytunnin tietysti käyttää opiskeluun, mutta aika oli niin lyhyt, ettei hän ehtinyt siinä ajassa saada mitään aikaiseksi. Tämän vuoksi hän oli buukannut lukujärjestyksensä aivan täyteen, jottei edes vahingossakaan jäisi hyppytunteja.
"Ei se mitään. Oikeastaan ihan hyvä vaan", tyttö sanoi hyvin hätäisesti, sillä ei ollut pitänyt toista häiriötekijänä pohdiskelulleen. Jos hän olisi halunnut jatkaa syntyjen syvien pohdiskelua, olisi hän jo tehnyt sen. Mutta koska neito ei halunnut olla epäkohtelias muita kohtaan, eikä ajatusmaailmassa olisi järkevää koko aikaa lillua, oli hän jättänyt pohdiskelut sikseen.
Kun toinen sanoi, ettei ole lähdössä mihinkään, virnisti suklaasilmä tälle ystävällisesti.

"Matematiikkaa. Helppo nakki, ainakin mulle", vastattiin nuorukaisen esittämään kysymykseen ja tälle puolestaan esitettiin sama kysymys, tosin hieman eri sanoja käyttäen.
Tyttö ei mahtanut sille mitään, että Williamin esittäytyminen kuulosti huvittavalta hänen korviinsa ja tämän vuoksi hän naurahti toiselle. Varmaankin sen vuoksi, koska herra oli aloittanut lauseensa "ai niin". Aivan kuin tämä olisi unohtanut koko asian.
"Hauska tutustua, William. Olen Charlotte, tosin mua kutsutaan lempinimillä Lottie, May, Ally, Charmay ja Ji-Ji, mutta Lottie on se yleisin. Ja ehkä loogisin", Charlotte esitteli puolestaan itsensä, ja esitti pieneksi hämmennyksekseen uuden kysymyksen, "Harrastatko sä jotain?"

William ei voinut olla hymähtämättä hyväntahtoisesti, kun huomasi toisen hätiköivän sanoessaan pojalla, ettei seura haitannut. Tyttö taisi olla hieman ujo, tai muuten vain nyt ujompi. Toisaalta oli aika normaalia, että uusien ihmisten seurassa jännitti. Vaikka William nyt olikin sen verran sosiaalinen tapaus, ettei hän kovinkaan jännittänyt tutustumista. Poika kun otti kaiken aina niin kevyesti ja huolettomasti. Mitäpä sitä turhista stressaamaan, kerranhan tätä elämää elettiin, eikä toiseen kertaan ollut mahdollisuutta. (Ainakaan Willyn uskossa, ehkä joissain toisissa uskonnoissa oli tämäkin mahdollisuus)

"Matikka on ihan jees, vaikka ei se kyllä mikään lemppariaine oo. Mulla on italiaa, kun otin sen valinnaisaineeks. Tykkään opiskella uusia kieliä, voisin vielä italian jälkeen alkaa opetella jotain muutakin uutta, ehkä japania? Tai venäjää? Jotain missä pitää opetella kokonaan uudet kirjaimet, vähän haastetta", Will selitti hymyillen ja viittoi samalla pienesti käsillään ilmaan. Jotenkin oli tönkköä vain pitää käsiä paikoillaan, liian virallista ainakin Williamin mielestä.
"Sullapas riittää lempinimiä, mulla ei oo muodostunu kun vaan toi Will, sit Willy ja Liam. Kaverit kutsuu tosin vaan Evans, jotenkin aina jätkäporukassa aletaan jostain syystä kutsumaan sukunimillä. Tiedä mikä syy siihenkin on..", nuorukainen naurahti ja haroi sitten hieman tukkaansa. Joka oli valitettavasti kuumuudesta ja hikoilusta johtuen jo hieman märkä. Uinti tekisi nyt terää.

"Surffausta nyt suurimmaksi osaksi, mut kyllä mä saksofonia soittelen ihan viikoittain. Ja omaks huviks myös viulua, kitaraa ja pianoa. Mut en oikeestaan mitään ihmempiä siis harrastele, sä?", William selitti nyt hieman vähätellen omia taitojaan. Mutta omasta mielestään hän ei edes harrastanut mitään 'kunnollista', kuten jalkapalloa tai vastaavaa.

Niin, matematiikka oli harvoin yksi lempiaineista oppilaiden listoilla, ja jos se oli tiensä sinne asti päässyt raivaamaan, täytyi itse oppilaan olla hyvä siinä. Ja sitähän Lottie olikin. Hän piti sen loogisuudesta ja siitä, kuinka kaavoja pitkin pääsi oikeaan ratkaisuun, joka tuntui pätevän myös tosielämässä. Looginen päättely oli hieno asia, mutta jos ihminen on niin kaavoihin kangertunut, ei tämä koskaan tule kokemaan mitään "uutta", sillä ei uskalla poiketa tieltään. Olisiko se sitten hyvä juttu?
William kertoi ottaneensa italian valinnaisaineekseen, sillä piti uusien kielten opiskelusta. Vau, että oikeen italiaa? Mahtoikohan se olla vaikeaa oppia?
"Japania?" tyttö toisti korviaan uskomatta. Hän ei ollut koskaan tavannut yhtä innokasta kielten opiskelijaa, kuin William, joka halusi oppia japania, joka oli toiseksi vaikein kieli maailmassa. "Mä voisin opettaa sulle sitä. Äiti on japanilainen ja isä aussi, joten japani on mun toinen äidinkieli."
Jep, brunette oli täysin samaa mieltä nuorukaisen kanssa. Hänellä oli kuin olikin paljon lempinimiä. Oli suoranainen ihme, että hän oli oppinut omaksumaan ne kaikki itselleen.
"Äiti on lahjakas vääntelemään jokasesta nimestä ainakin viisi eri lempinimeä", Lottie sanoi kohauttaen olkiaan.

"Vau", henkäisi neiti lumoutuneena kuullessaan toisen soittavan neljää eri soitinta. Neljän eri soittimen soittamiseen tarvittiin jo runsaasti lahjoja! Varsinkin, kun saksofoni, piano, viulu ja kitara eivät kulkeneet aivan käsikädessä, kuten esimerkiksi vaikka viulu ja sello.
Ja vielä kaiken lisäksi surffaustakin!
"Sä oot taitava! Voi, olen niin kateellinen!" Charlotte hihkaisi toiselle napittaen tätä silmiin omilla, suklaanruskeilla mantelisilmillään, jotka säihkyivät innostuksesta kuin pilvettömän taivaan iltatähdet. Tytön into kuitenkin katosi hyvin nopeasti, kun William puolestaan kysyi hänen harrastuksiaan.
Öh... Baletti ja pianonsoitto vain? Tuntui kauhean mitättömältä verrattuna komistuksen listaan. Pieniä, yksittäisiä mallin hommia hän ei olisi laskenut mukaan, mutta kolme tuntui paljon paremmalta luvulta, kuin kaksi.
"Balettia ja pianonsoittoa. Molemmat alotin siinä viiden vuoden iässä. Ja.... Noh... Äiti tekee hääpukuja, joten toimin niiden mallinukkena.." viimeisin lause sanottiin hyvin hiljaa, varovaisesti, ikään kuin peläten että joku sattuisi kuulemaan, mitä hän oli juuri paljastanut. Hän ei välittänyt silloin tällöin mallina olosta sen erikoisemmin, sillä ei halunnut joutua pinnallisten ihmisten porukkaan, johon tosin jo periaatteessa kuului klikkinsä puolesta. Hän halusi olla ihmisten kanssa, joille ulkonäkö ei ollut se tärkein asia, vaan elämässä oli muutakin.

Lottie huomasi vasta nyt, että oli ylittänyt sen näkymättömän rajan, jonka oli hänen ja Williamin välille vetänyt. Ja todisteena tästä oli se, että hän oli kumartunut lähemmäs toista ja näin ollen laittanut kätensä rajan toiselle puolelle, komistuksen puolelle. Pieni sekainen ilme käväisi tytön kasvoilla, kun hän yritti kuumeisesti miettiä, missä vaiheessa näin oli päässyt käymään.

William nyökkäsi itse huvittuneena toisen toistamisesta. Japania olisi kyllä niin siisti opetella, sillä siitähän olisi hyötyä kyllä myös varmasti tavallisessa elämässä. Kuten kaikista kielten osaamisista. Tällä hetkellähän poika osasi vain englannin, italian ja ranskan. Ja nuokin kielet lähinnä vain oli tullut päähän, kun vanhemmat osasivat niitä puhua ja näin kun kuuli kieltä joskus kotona alkoi oppimaan ja sitten häntä tietenkin vähän opetettiinkin. Ranskaa tosin hän ei niin hyvin osannut kuin italiaa.
"Oikeesti? Olis kyl siistiä. Mä opin italian isän kautta, enää vaan ei oo henkilökohtaista italian opettajaa opettamassa..", William sanoi ensin innostuneena ja sitten hieman hiljempaa. Isän kuoleman ajatteleminen ei ollut kovin fiksua, mutta kyllä poika siitä oli jo yli päässyt. Ainakin jotenkuten.
"Äitis on sitten aika lahjakas tosiaan lempinimi saralla", nuorukainen naurahti vielä toisen sanoihin ja väläytti taas valkoisen hymynsä vieressä istuvalle neitokaiselle.

Miehen alku ei voinut olla taas naurahtamatta, kun huomasi toisen innostuksen. Miten kaikki olivat niin innoissaan tuosta? Pojallehan oli itselleen itsestään selvyys, että hän osasi soitella soittimia. Se tuli vähän kuin kylkiäisenä, kun kaikki perheessä soitti jotakin omaa soitinta ja jokainen tietenkin halusi opetella toisen soittimen. Okei, olihan heillä varmaan musisoinnin lahjakin verissä, kiitos äidin, mutta kuitenkin opettelu vei aikansa silti. Ehkä hieman nopeammin oppi nykyään uuden soittimen, kun osasi alkeita monesta.
"Ei kannata olla kateellinen, se on ihan turhaa", Will sanoi sitten hyväntahtoisesti ja katseli tyttöä. Poika kuunteli toisen harrastukset yhtä innoissaan, ainakin melkein, kuin Lottie hänen.
"No ei varsinkaan pitäis sun olla kateellinen, balettia? Eiks se oo aika vaikeeta loppupeleissä?", Will aloitti rennon oloisesti taas höpöttämään.
"Meillä on näköjään jotain yhteistä, kun molemmat osataan pianoa soittaa. Tosin oon varma, et oo parempi kuin mä. Itsehän osaan kunnolla vaan saksofonin, muut soittimet on enemmän sisarusten alaa ja sit oon vaan vähän opetellut niiden kautta", Willy selitti taas jotain hymyillen.

"Eiks oo outoa pitää hääpukuja päällä ton ikäisenä? Toisaalta en yhtään ihmettele, miks äitis käyttää sua mallina. Mitäpä sitä ettimään muita tyttöjä, kun oma tytärkin käy täydellisesti mallin hommiin", William sanoi sitten kohteliaasti ja heitti taas valkoisen hymyn hetkeksi toista kohti. Nuorukainen ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota siihen, että Lottie oli kumartunut lähemmäksi. Sehän oli ihan normaalia, kun keskusteltiin. Sen sijaan pieni ihmetys käväisi pojan mielessä, kun tarkkasilmäisenä nuorukainen huomasi tytön sekavaisen ilmeen.

//Anteeksi kesto! :s

"Mä opin italian isän kautta, enää vaan ei oo henkilökohtaista italian opettajaa opettamassa.." lause sai Lottien niin sanotusti pysähtymään hetkeksi ja miettimään, mitä toinen oli kyseisellä ilmauksella tarkoittanut. Joko toisen isä oli muuttanut pois ja ei enää pitänyt yhteyttä tähän tai sitten oli... noh... nukkunut pois. Neito ehti miettiä sitä hetkisen pääkoppansa sisällä, jonka jälkeen päätyi sellaiseen johtopäätökseen, että tähän asiaan hän ei saisi vastausta, sillä jos toisen isä tosiaankin oli kuollut, olisi hyvin kiusallista ja ehkä jopa sopimatonta kysyä asiasta. Joten paras vaihtoehto oli vain antaa asian olla, eihän se hänelle edes kuuluisi. Jos hän onnistuu ystävystymään paremmin Williamin kanssa niin kyllä asia tulisi jossain vaiheessa esille.
Lottie katsoi toista hyvin myötätuntoisesti ja irvisti sitten minimaalisesti vieressä istuvan nuorukaisen toteamukselle, että hänen äitinsä oli lahjakas lempinimien saralla.
Se oli totta, mutta ei siitä sen enempää.

William sanoi, ettei hänen kannattaisi olla kateellinen tälle, johon tytön olisi tehnyt mieli sanoa napakka vastalauseensa, mutta esitti sen vain päässään, itse itselleen. Niin oli parasta.
"No, en nyt tiedä siitä vaikeudesta... Se on kuulemma kauheeta rääkkiä. Tai ainakin niin jotkut sanoo, mutta mä oon alusta alkaen tykänny siitä ja musta on suorastaan hienoo, että joku vaivautuu korjaamaan sun asentoa pari astetta paremmaks koska täydellisyyteenhän siinä pyritään ja mä ainakin ite haluan hallita sen lajin täydellisesti." hölötti Charlotte yhtäkkiä hyvin huolettoman ja ei niin varovaisen tuntuisesti. Ainut asia, mistä hänen oli helppo puhua kenelle tahansa, oli hänen kauan intohimon kohteena pysynyt baletti. Siitä vain riitti kerrottavaa ja jos kerta sitä rakasti niin miksei siitä puhuttaisi enemmän kuin mielellään?
"Ei, kyllä mä uskon, että sä oot silti parempi. En mä niin hyvä siinä kuitenkaan oo.. Oon enemmän keskittyny balettiin.." tyttö mumisi hiljaa loppuosan lauseestaan.
Nuorukaisen seuraava repliikki sai mantelisilmän pasmat TÄYSIN sekaisin ja tämän kasvot lehahtivat punaiseksi. Aivan varmasti tuo oli vitsi. Ei hän ollut niin kaunis, että hänestä olisi malliksi. Niin, hän vain halusi auttaa äitiään ja helpottaa tämän urakkaa, sillä se tästä vielä puuttuisi jos tämä joutuisi etsiä itselleen mallin ja maksaa vielä siitä. Paljon halvempaa ja taloudellisempaa. Ja eiväthän asiakkaat katsoneet itse mallia vaan mekkoa, joten hän kelpasi mallinuken työhön hyvin.

"O-on se vähän.." Lottie totesi lopulta, "Mutta musta ne mekot on kauniita ja kun niitä pitää yllä niin tulee sellanen... kaunis olo. Joku päivä mä ihan oikeasti saan pitää sellasta mekkoa yllä jossain merkittävämmässä tapahtumassa."
Ohups, hän oli sanonut taas liikaa. William oli vain kysynyt mekkojen ylläpitämisen outoudesta eikä siitä, mitä hän ne yllään ajattelee tai mitä hän haaveilee.

William kuunteli toisen innostunutta hölötystä baletista. Niinhän sitä sanottiin, että se oli rääkkiä. Muttei nuorukainen oikeastaan uskonut tuollaisia liioteltuja puheita. Eiköhän ne harrastajat kuitenkin vain juuri nauttineet siitä 'rääkistä', aivan kun Lottie oli sanonut lauseessaan. Täydellisyyteenhän siinä lajissa pyrittiin.
"Täydellisyyteen on kiva pyrkiä, vaikka siihen ei taida koskaan pystyä. Aina on ainakin omasta mielestä jotain parannettavaa jossakin asiassa, tai siis ainakin omasta kokemuksesta puhuen", Willy naurahti toisen sanoille ja pörrötti hiuksiaan hymyillen. Nuorukainen päätti olla jatkamatta enää kumpi oli parempi pianon soitossa -keskustelua ja tyytyi vain hymyilemaan ystävällisesti tytön sanoille. No jaa, eipä sillä kuitenkaan ollut merkitystä, joten miksi väitellä jostain turhasta.

William ei tapansa mukaan kiinnittänyt mitään huomiota toisen punastumiseen, tai siis kyllä poika sen huomasi, mutta unohti heti. Ihan inhimillistä. Sitä paitsi kyllähän kaikki punastelivat joskus, pojatkin vaikka välillä toista luultiin. William hymyili tapansa mukaan valoisasti ja kuunteli toisen sanoja tarkasti kiinnostuneena vastapuolensa sanoista.
"Haha, eiks se oo sellasten mekkojen tarkotuskin? Et nainen tuntee ittensä ainakin yhden kokonaisen päivän täydellisen ihanaksi ja kauniiksi koko maailmassa? Mitäpä sitä tärkeimpänä päivänään mitään rumaa kolttua pukemaan päälle", nuorukainen sanoi rennosti ja katseli hetken ympärilleen, antaen lopulta katseen kiertää takaisin Charlotteen.
"En yhtään epäile, ettekö sais pitää. Kyl mäkin toivon, et joskus olis semmonenki päivä omassa elämässä", William aloitti naureskellen, ".. tai siis en mä mitään mekkoa halua pitää, mut tajusit varmaan pointin", poika naurahti uudestaan ja hymyili Lottielle.
"Osaaks sä sitten ite tehdä tai suunnitella mekkoja? Et ootko perinyt luovuutta äidiltäs?", Willy kysyi sitten jatkoa.

//Pahoitteluni jälleen !

Lottie nyökkäili toisen sanoille, sillä tämähän oli aivan oikeassa. Kukaan ei voi koskaan saavuttaa täydellisyyttä. Ja jos voi, niin silloin on aivan varmasti jotain vikaa pääkopassa.
Täydellisyyteen on mukava pyrkiä ja vaikka joku sanoisi, että olet täydellinen niin asiahan voi hänen mielestään olla niin. Mutta jos joku sanoisi Charlotelle, että hän tanssii täydellisesti, keksisi hän heti, kuinka kumota kyseisen väitteen. Ainahan jokainen löytää jotain vikoja itsestään ja niin löytää neitokin. Aina on parantamisen varaa.

"No joo, sehän niiden tarkoitus on. Olla kaiken huomion keskipisteenä yhden ainoan päivän ajan", myötäili brunette toisen sanomisia hivenen mietteliään näköisenä.
Jos nain-
Tyttö katsoi toista hetken ja puristi sitten huulensa yhteen tyrskähtäen. Se ei kuitenkaan auttanut estämään sitä, mikä oli koko ajan voimistumassa hänen sisällään, nimittäin naurukohtaus näystä, jossa William astelisi alttarille kaunis mekko yllään. Hän ei kertakaikkiaan mahtanut mitään sille oudolle, hauskalle mielikuvalle, jonka hän oli heti saanut, kun toinen oli todennut, että sellaisen päivän hänkin haluaisi. Asian oikaisusta ei kuitenkaan ollut enää tässä vaiheessa kauheasti apua, sillä japanilaisaustralialainen tyttö alkoi jo nauraa ääneen kuvittelemalleen näylle.
Ei hän halunnut olla töykeä tai mitään, hän ei vain voinut mitään sille hulvattomalle mielikuvalle, jonka hänen mielensä oli luonut.
"Ant-Anteek-" oli vain se, mitä Lottie sai sanottua naurunsa seasta.
Toivottavasti William ei ottaisi nokkiinsa. Ei tyttö pahaa tarkoittanut, ei suinkaan! Nuorukainen oli oikein mukava ja sattui nyt vain saamaan hänet nauramaan, ehkäpä haluamattaan.

Hetken kuluttua, kun naurut oli naurettu, pyyhki Charlotte naurunkyyneliä silmäkulmistaan ja niiskaisi pienesti.
Hän ei edes pysty muistamaan, koska oli viimeksi nauranut näin paljon!
Pieni rykäisy, syvä hengenveto ja katse siirrettiin takaisin vieressä istuvaan Williamiin.
"Anteeksi.. Sain vaan niin hulvattoman mielikuvan. Toivottavasti et pahastunut", pyyteli mantelisilmä anteeksi ja muisti sitten toisen esittämän kysymyksen, "Eeeen. Mä taidan olla lahjakas vaan... Amm... Baletissa. Olishan se ihan hienoa osata tehdä omat vaatteet."

//Pahoittelen myös kestosta, mutta ryhdistäydyn tässä nyt : )

William nyökytteli myöskin tytön sanoille, eihän jokaiseen lauseeseen tarvinnut puuttua. Kunhan nyt muuten osoitti sen, että kuunteli mitä toinen jutteli. Nuorukainen nojautui hieman lähemmäksi tyttöä, ihan tietämättään. Mutta koska seura oli kiinnostavaa, teki keho asioita itsekseen. Ja jos William nyt tiedostaisi asian, hän muistaisi lukeneensa jostakin äitinsä naisten lehdestä, että flirttaillessa keho kääntyi flirttailun kohteeseen tietämättä. Ja kyllä, William luki joskus näitä naistenlehtiä, kun ei ollut muutakaan tekemistä.

Sitten Charlotte rupesi nauramaan, aluksi hihitellen, mutta päätyen kunnon räkänauruun, jos niin sai sanoa. Nuorukainen nyökkäsi virnistellen tytölle tämän yrittäessä pyytää anteeksi. Poikaa itseäänkin rupesi naurattamaan, tosin ei tämä tiennyt varmaksi mille Lottie nauroi, mutta Williamia nauratti vain toisen nauraminen. Sehän tarttui aina, kuten muutenkin hymyily ja iloisuus. Kun tyttö oli saanut kasattua itsensä taas, nyökkäsi Will uudemman kerran syvään.
"Ei se mitään, en mä tommosesta pahastu!", nuorukainen naurahti nyt itsekin. Kuka pahastuisi tuollaisesta? No ehkä jotkut, muttei se ainakaan Williamin tapaista sattunut olemaan.

"Ainakin säästäis rahaa ja sais uniikkeja vaatteita, no mut onneks kaupoissakin on ihan kivoi kuteita", poika vastasi sitten myötäillen ja nuorukainen katsahti rannekelloaan, joka hänellä oli kädessä. Tässähän oli vierähtänyt jo tovi. Tosin mikäs sitä hyvässä seurassa oli olla. Sitä paitsi, eihän pojalla ollut kiire vielä minnekkään. Tai no kohta olisi, sillä välituntia ei ollut kauaa jäljellä.
"Hei, ku kohta pirahtaa kellot kutsuen tunneille, niin ei sua huvittais nähdä sit koulun jälkeen? Tää välitunti on vaan vähän turhan lyhyt aika ja olis kiva tutustua vähän paremmin. Tai siis jos sua vaan kiinnostaa?", William kysyi sitten ja raapi samalla niskaansa hieman epävarmana. Ei poika tarkottanut mitään kaverustumista enempää, muttei noista naisista koskaan tiennyt miten he ottivat tämmöiset kutsut. Sitten poika kaivoi palan paperia ja kirjoitti puhelinnumeronsa siihen.
"No tossa on kuitenkin mun numero, jos siis vaikka innostuisit lähtemään kahville", Will jatkoi naurahtaen ja ojensi paperipalan tytölle.

"No hyvä", sanoi Lottie hivenen huojentuneen kuuloisena. Eihän sitä koskaan tiennyt, vaikka joku oikeasti ottaisi nokkiinsa tälle nauramisesta. Ja aivan varmasti myös joku ottikin. Mutta ei hän, eikä ilmeisesti myöskään William, joka oli hyvä asia, tältä ainakin löytyi huumorintajua ja tietynlainen itsekriittisyys ei ollut huipussaan.
Mantelisilmä rauhoitteli vielä itseään peläten uutta naurukohtausta, joka usein aina sattui tulemaan mahdollisimman huonoon aikaan edellisen juuri loputtua. Okei, nyt hän sulkisi mielestään sen typerän mielikuvan ja ajattelisi vaikka.... Balettia. Niin, niin juuri! Baletissa ei ollut mitään naurettavaa, sillä liikkeet olivat niin vaativia, ettei tiiviisti keskittymisen ohella paljoa tajunnut nauraa, ainakaan huvittuneesti. Saattoi siinä ohella kyllä päästä pientä hysteeristä naurua jonkun suusta, mutta pikemminkin syvät huokaisut kuuluivat tunteihin.
Ja jälleen kerran hänen ajatuksensa lähtivät lipsumaan aivan väärään suuntaan.

Brunette nyökkäsi toisen toteamukseen, että kaupoistakin saa ihan kivoja vaatteita, mikä oli täysin totta. Ei hänen äidillään ollut aikaa tehdä hänelle vaatteita itse ja jos hän yrittäisi tehdä niin... Niin, siitä tulisi katastrofaalista. Ensin langat menisivät solmuun, sitten hän leikkaisi aivan väärin kankaankappaleet ja kaiken huipuksi ompelukone hajoaisi. Joten hänen ei kannattanut edes harkita omien vaatteiden ompelemista. Virkkaaminen ja kutominen sen sijaan olivatkin sitten ihan toinen juttu.
"... ei sua huvittais nähdä sit koulun jälkeen?" sai Charlotten kulmien nousemaan hämmästyksestä ja suun aukeamaan raolleen. Hän katsoi tyhmänä Williamia, joka kirjoitti jotain paperinpalalle, jota pian ojensikin hänelle.
Hetken ajan tyttö vielä toljotti toista hämmentyneenä, kunnes tajusi punastua pienesti ja otti hyvin vaisun ja nolostuneen oloisena komistuksen ojentaman lapun vastaan.
"J-joo", hän sai takellettua ja jatkoi, "Mä laitan viestiä koulun jälkeen."

Ja aivan varmasti hän laittaa! .... Jos uskaltaa...

William ei voinut olla huomaamatta tytön pientä punastumista ja änkyttämistä, Lottie taisikin olla tosiaan hieman ujompi tyttö. No ei siinä mitään haittaa ollut, itseasiassa se oli vain söpöä, jos suoraan sai sanoa. Willyä pikemminkin ärsytti liian ylitse pursuavat tytöt kikatuksineen ja suurine puheripuleineen. Joten tämä oli oikeastaan vain hyvä juttu, ehkä siksi William olikin pyytänyt tyttöä vielä kahville. Seuraavaksi koulun kellot pirahtivatkin soimaan ja nuorukainen kapusi ylös maasta ja venytteli raukeasti käsiään kohti taivasta.

"Hyvä, mä ootan sun yhteydenottoa sit", Will sanoi hymyillen ja ojensi nyt kättään kohti Charlottea, auttaen tytön myöskin ylös maasta.
"No lähdeppäs sä matikan tunnille, niin mä meen italiaa opiskelemaan. Mut nähään sit koulun jälkeen!", Will naurahti vielä ja pudisteli vaatteistaan ruohon jäämiä. Sitten nuorukainen lähti kävelemään kohti koulua ja italian luokkaa.

//Sitten kenties uutta peliä kehiin, vai? : )

Charlotte nyökkäsi toiselle ja otti kiinni tämän tarjoamaan käteen, joka auttoi hänet vaivattomasti seisaalteen.
Oikea herrasmies, ei voinut muuta sanoa. Tai siis.. Kuinka moni hänen ikäisensä kundi auttaisi juuri tapaamansa tytön ylös nurmelta? Harva, häviävän harva.
"Joo, nähdään", sai tyttö ähkäistyä ajattelemattomasti putsaillessaan farkkujaan ruohosta ja hymyili ystävällisesti. Hän katsoi hetken nuoren herran perään ja pian tajusikin, että hänellähän alkoi matematiikan tunti aivan toisessa päässä koulua eli nyt vipinää kinttuihin tai muuten ei hyvää seuraa.

Pinkoessaan sisään koulurakennukseen kysyi Lottie itseltään: Mitä ihmettä oli juuri tapahtunut? Hän, siis HÄN, oli jo oikeastaan lupautunut lähtemään Williamin kanssa koulun jälkeen kahville, ainakin sellaisen kuvan oli saanut hänen viimeisimmästä repliikistään.
Pieni hymy kohosi neidon huulille, kun hän taitteli huolellisesti saamansa paperilappusen ja pujautti sen farkkujensa taskuun.

//Totta kai :-DDDD Ja tämä peli onkin the end~ Kiitos peliseurasta ♥